— Paphnutius, sinä olet kuuluisa tekojesi kautta ja mahtava sanasi voimasta. Jumala on tehnyt sinut kunniansa julistajaksi. Hän on valinnut sinut tekemään ihmetöitä, parantamaan sairaita, kääntämään pakanoita, valaisemaan syntisiä sieluja, hävittämään maan päältä areiolaiset ja vahvistamaan Kirkon rauhan.
Paphnutius vastasi:
— Tapahtukoon Jumalan tahto!
Ääni jatkoi:
— Nouse Paphnutius, mene etsimään palatsistaan jumalatonta Constantiusta, joka sensijaan, että seuraisi veljensä Constansin viisautta, suosii Ariuksen ja Markuksen harhaoppia. Mene! Ja rautaportit avautuvat sinulle ja sinun sandaaliesi askeleet kajahtavat basilikojen kultalattioilla ja Cesarin valtaistuimen edessä ja sinun peljättävä äänesi on kääntävä Constantinuksen pojan sydämen. Ja sinä olet hallitseva rauhoitettua ja mahtavaa Kirkkoa. Ja samoin kuin sielu johtaa ruumista, on Kirkko johtava valtakuntaa. Sinun paikkasi on senaattorien, kreivien ja patrisien yläpuolella. Sinä olet lopettava kansan nälänhädän ja barbaarin rohkeuden. Ja vanha Cotta saadessaan tietää, että sinä olet hallituksen ensimäinen, on pyytävä kunniaa saada pestä sinun jalkasi. Ja kuoltuasi viedään sinun munkinkaapusi Aleksandrian patriarkoille ja tuo kunniassa harmennut, suuri Athanasius on suuteleva sitä niinkuin pyhimyksen jäännöstä. Lähde!
Paphnutius vastasi:
— Tapahtukoon Herran tahto!
Ja ponnistautuen seisaalleen hän valmistautui laskeutumaan alas.Mutta ääni, arvaten hänen aikeensa, sanoi hänelle:
— Mutta älä suinkaan laskeudu alas tuota porraspuuta myöten. Se olisi tuiki tavallisen ihmisen teko ja suurten ominaisuuksiesi halveksumista. Arvioi korkeammaksi voimasi, enkelinkaltainen Paphnutius. Sinunlaisesi suuren pyhimyksen on lennettävä ilmassa. Hyppää alas, enkelit kannattavat sinua. Hyppää siis!
Paphnutius vastasi:
— Tapahtukoon Jumalan tahto niin maassa kuin taivaassa.
Heilutellen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat ojolla niinkuin suuren, sairaan linnun kynityt siivet, hän oli juuri hyppäämäisillään, kun yhtäkkiä iljettävä naurunräkätys tunki hänen korviinsa.
Kauhistuneena hän kysyi:
— Kuka noin nauraa?
— Ha-ha-ha, luskutti ääni, olemme vasta ystävyytemme alkupäässä, vielä olet kerran tekevä lähempää tuttavuutta kanssani. Rakkahin, minä se olen, joka olen nostattanut sinut tänne, ja täytyypä minun suoda sinulle täysi tunnustus siitä kuuliaisuudesta, millä olet toivomukseni täyttänyt, Paphnutius. Minä olen tyytyväinen sinuun!
Pelon tukahduttamalla äänellä Paphnutius sammalsi:
— Väisty, väisty! Minä tunnen sinut: sinä olet sama, joka veit Jesuksen temppelin harjalle ja näytit hänelle kaikki maailman valtakunnat.
Hän putosi puolipyörtyneenä kivelleen takaisin.
— Kuinka en tuntenut häntä ennemmin? ajatteli hän. Olen viheliäisempi kuin kaikki ne sokeat, kuurot, halvatut, jotka ovat panneet toivonsa minuun, sillä siihen määrin olen kadottanut kaiken kyvyn käsittää yliluonnollisia asioita, olen turmeltuneempi kuin nuo mielipuolet, jotka syövät multaa ja lähentelevät ruumiita, sillä en erota enää helvetin huutoja taivaan äänestä. Olen kadottanut sen ensimäisen arvostelukyvyn, joka on yksin vastasyntyneelläkin, kun se itkee, jos se vieroitetaan imettäjänsä rinnalta, ja koiralla, joka vainuaa herransa jäljet, kasvilla, joka vaistomaisesti kumartuu aurinkoa kohti. Minä olen perkeleitten leikkikalu. Siis se on Saatana, joka minut on johdattanut tänne. Kun hän hinasi minut tälle harjalle, niin nousivat kanssani rinnan myös hekuma ja ylpeys. Kiusausteni suuruus ei minua kauhistuta. Antonius kärsi vuorellaan yhtä suuria. Ja tahdon kyllä että niiden säilät pistävät puhki lihani enkelien katseitten alla. Olen aivan ruvennut rakastamaan kärsimyksiäni. Mutta Jumala vaikenee ja hänen vaitiolonsa kummastuttaa minua. Hän jättää minut, jolla ei ollut muuta kuin hän; hän jättää minut yksin poissaolonsa kauhistavaan autiuteen. Hän pakenee minua. Tahdon rientää hänen jälessään. Tämä kivi polttaa jalkojani. Pian, pian matkaan, kohti Jumalaa!
Heti tarttui hän tikapuihin, jotka olivat pylvästä vasten pystyssä, asetti niille jalkansa ja laskeuduttuaan yhden portaan oli hän aivan eläimen pään tasalla. Se hymyili omituisesti. Silloin hänelle selveni, että paikka, jota hän oli pitänyt levonsijana, olikin vain hänen levottomuutensa ja tuomionsa pirullinen välikappale. Hän laskeutui kiireesti kaikki portaat ja pääsi maahan. Hänen jalkansa olivat unohtaneet maanpinnan, ne horjuivat. Mutta tuntien yllään tuon kirotun pylvään varjon pakotti hän ne juoksemaan. Kaikki oli unessa vielä. Kenenkään näkemättä kulki hän poikki suuren torin, jota reunustivat kapakat, hotellit ja karavaani-majatalot, siitä hän syöksähti pienelle kujalle, joka hiljalleen kohosi Libyan kukkuloita kohti. Eräs koira, joka haukkuen ajoi takaa häntä, luopui hänestä vasta aro-aavikon laidassa. Ja Paphnutius lähti astumaan asumattoman seudun halki, jossa ei ollut muuta tietä kuin petoeläinten polkemat jäljet. Jättäen taakseen vääränrahantekijäin autioituneet majat jatkoi hän koko yön ja seuraavan päivän epätoivoista pakoonjuoksuaan.
Vihdoin puolikuolleena nälästä, janosta ja väsymyksestä ja tietämättä ollenkaan, oliko Jumala vielä kaukanakin, keksi hän taivaan rannan ruskotuksessa uivan äänettömän kaupungin, joka levisi oikealla ja vasemmalla hänen edessään. Asunnot, jotka olivat pitkän matkan päässä toisistaan ja toinen toisensa kaltaisia, muistuttivat keskeltä katkaistuja pyramiideja. Ne olivat hautoja. Niiden ovipaadet olivat rikkimurretut, holvien pimennoista välkkyi pentujaan ruokkivien hyenojen ja susien silmiä, ja rosvojen ryöstämät, petojen kalvamat raadot viruivat kynnyksellä. Kuljettuaan laidasta laitaan tämän kuolleitten kaupungin vaipui Paphnutius vihdoin voipuneena erään haudan eteen, joka oli vähän syrjässä, palmupuiden varjostaman lähteen juurella. Tämä hauta oli erittäin kauniisti koristeltu ja kun ei siinä enää ollut ovea, saattoi ulkoapäin nähdä maalatun sisäkammion, jossa nyt käärmeet pesivät.
— Tuossa, huokasi hän, on minun valiopaikkani, minun katumukseni ja sovitusuhrini tabernaakkeli.
Hän vetäytyi sinne sisälle, karkoitti jalallaan pois matelijat ja makasi polvillaan lattialla rukouksessa kahdeksantoista tuntia, jonka ajan kuluttua, hän meni ammentamaan lähteestä vettä kämmenensä kourulla. Sitten poimi hän taateleita sekä muutamia lotuksen varsia, joiden jyviä hän pureskeli. Tuumien että tämänlaatuinen elämäntapa oli hyvä otti hän sen säännökseen. Aamusta iltaan ei hän nostanut otsaansa kivilaatalta.
Mutta eräänä päivänä, kun hän näin siinä makasi polvillaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:
— Katsele näitä kuvia tullaksesi viisaaksi.
Silloin hän kohotti päänsä ja näki huoneen seinillä maalauksia, jotka esittivät iloisia ja arkipäiväisiä elämäntapahtumia. Se oli hyvin vanhaa ja ihmeteltävän tarkkaa työtä. Siinä saattoi nähdä miten kokit puhalsivat tuleen, niin että posket pullistuivat, toiset kynivät hanhia tai keittivät kattiloissa lampaan neljänneksiä. Kauempana metsästäjä kantoi olallaan nuolien lävistämää kaurista. Tuolla joukko talonpoikia askaroitsi kylväen, leikaten ja korjaten eloa. Toisessa paikassa taas naiset tanssivat viulujen, huilujen ja harpun säestyksellä. Eräs nuori tyttö soitti teorbia. Lotuskukka kimmelsi hänen mustissa, taidokkaasti palmikoiduissa hiuksissaan. Hänen läpihohtoinen pukunsa näytti hänen ruumiinsa puhtaat muodot. Hänen rintansa ja suunsa olivat kuin kukkasten nuput. Hänen suloinen silmänsä osui suoraan katsojaan, mutta muuten näkyi kasvoista vain äärikuva. Ja tämä olento oli vallan viehkeä. Katseltuaan hetken painoi Paphnutius alas silmänsä ja vastasi äänelle:
— Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa. Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi turhuutta!
— Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä olet kuoleva, ilman että olet elänyt.
Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas vuorostaan:
— Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa, gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista. Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus. Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää, että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.
Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla, raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:
— Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet, olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys. Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä, mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius, omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon, jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä, niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on, joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi. Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän, niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle suudelma.
Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:
— Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.
Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.
Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana, jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle tuntematon ääni:
— Paphnutius, maan päällä on enemmän kansoja kuin luuletkaan ja jos näyttäisin sinulle kaikki, mitä minä olen nähnyt, niin kuolisit kauhusta. On ihmisiä, joilla on keskellä otsaa vain yksi ainoa silmä. On ihmisiä, joilla on vain yksi jalka ja jotka liikkuvat hyppimällä. On ihmisiä, jotka muuttavat sukupuolta, ja naisia, jotka puhkeavat miehiksi. On puu-ihmisiä, jotka työntävät juurensa maahan. Ja on ihmisiä, joilla ei ole edes päätä ja joiden silmät, nenä ja suu ovat rinnan kohdalla. Uskotko sinä toden perästä, että Jesus Kristus on kuollut kaikkien noiden ihmisten hyväksi?
Toisen kerran näki hän näyn. Suuren valoautereen keskessä hän näki lavean tien, puroja ja puutarhoja. Tietä pitkin karauttivat täyttä neliä Aristobulos ja Chereas syrialaisten hevosten selässä ja iloisen ratsastuksen into hehkui molempien nuorukaisten poskilla. Eräässä pilariholvikossa Kallikrates lausui runoja. Tyytyväinen ylpeys värähteli hänen äänestään ja loisti hänen silmistään. Puutarhassa Zenothemis poimi kultaisia omenoita ja hyväili taivaan sinisiipistä käärmettä. Valkoisiin puettuna ja säkenöivä otsaripa kulmillaan Hermodorus istui mietteissään pyhän persean alla, joka kantoi oksillaan kukkien asemesta pieniä puhdaspiirteisiä päitä, kaikki koristetut niinkuin Egyptin jumalattaret korppikotkin, varpushaukoin tai kuun välkkyvin sirpein, jota vastoin syrjemmässä lähteen reunalla Nikias taivaan pallosta tutki tähtien sopusointuista liikuntaa.
Sitten hunnutettu nainen lähestyi munkkia kädessään myrtin oksa. Ja hän sanoi:
— Katso, toiset etsivät iankaikkista kauneutta ja johtavat siten ikuisuuden jo lyhkäiseen elämäänsä. Toiset elävät suuriakaan ajattelematta. Mutta jo sen vuoksi, että he antautuvat kauniin luonnon johdettaviksi, he ovat onnellisia ja kauniita, ja pelkällä elämällään he jo kunnioittavat olioiden ylintä mestaria, sillä ihminen on kaunis hymni Jumalalle. Ja kaikista heistä on onni viatonta ja ilo sallittua. Paphnutius, jos he sentään olisivatkin oikeassa, mikä tyhmyri silloin olisit?
Ja näky hävisi.
Tällaisissa ruumiin ja sielun kiusauksissa eli Paphnutius lakkaamatta. Saatana ei sallinut hänelle hetkenkään rauhaa. Haudan yksinäisyys oli kansoitetumpi kuin suuren kaupungin markkinatori. Perkeleet päästelivät siellä kauheita naurunrämäköitä ja tuhannet madot, nilviäiset ja sala-saivertajat hoitelivat ympärillä elämän jokapäiväisiä toimituksia. Ja kun hän iltaisin meni kaivolle, tanssivat satyyrit ja satyyrittaret hänen ympärillään houkutellen häntä mukaansa irstaihin hyppyihinsä. Pahat henget eivät peljänneet häntä enää. He ahdistivat häntä pilkkapuheilla, sikamaisilla haukkumasanoilla ja iskuilla. Eräänä päivänä muuan piru, joka oli vain käsivarren korkuinen, varasti häneltä köyden vyötäisiltä. Hän ajatteli:
— Ajatus, minne oletkaan minut johdattanut?
Ja hän päätti ruveta tekemään työtä käsillään hankkiakseen sielulleen rauhan, jota hän tarvitsi. Lähteen ääressä kasvoi palmujen varjossa leveä-lehtisiä banaanipuita. Hän leikkasi niistä oksia ja kantoi ne hautaan. Siellä hän ruhjoi ne kivellä murskaksi eritellen ne sitten hienoiksi kuiduiksi, niinkuin oli nähnyt köydenpunojain tekevän. Sillä hän tahtoi tehdä itselleen uuden köyden sen sijaan, jonka piru oli häneltä varastanut. Tästä paholaiset vähän perettyivät; he lopettivat metelinsä ja itse kitaransoittajatyttökin luopui lumoamistempuistaan ja pysyi paikallaan maalatulla seinällä. Muserrellessaan banaaninvarsia kasvoi taas Paphnutiuksen rohkeus ja usko.
— Taivaan avulla, sanoi hän itselleen, olen pitävä kurissa lihani. Mitä sieluun tulee, niin on se säilyttänyt sentään toivon. Turhaan pirut ja tuo kirottu nainen koettavat herättää minussa epäilystä Jumalan olemusta vastaan. Olen vastaava heille apostoli Johanneksen sanoilla: "Alussa oli sana ja se sana oli Jumala." Siihen minä vakaasti uskon ja jos se, mitä uskon, on mieletöntä, uskon vielä lujemmasti. Ja totta puhuakseni, sen pitää ollakin mieletöntä. Muuten en uskoisi siihen, vaan tietäisin sen. Mutta se, minkä tietää, ei anna elämää, usko yksin voi pelastaa.
Hän levitti auringonpaisteeseen ja kasteeseen varsista irroitetut kuidut, ja joka aamu käänsi hän ne estääkseen niitä mätänemästä, ja hän iloitsi suuresti tuntiessaan itsessään jälleen lapsen yksinkertaisuuden heräävän. Kun hän oli punonut köytensä, leikkasi hän kaisloja tehdäkseen niistä mattoja ja koreja. Hautakammio oli nyt korinpunojan työpajan kaltainen ja Paphnutiuksen oli helppo siirtyä työstä rukoukseen. Kuitenkaan ei Jumala ollut hänelle leppeä, sillä eräänä yönä heräsi hän ääneen, joka sai hänet kauhusta kivettymään: hän oli arvannut sen vainajan ääneksi. Ääni oli nopea ja kutsuva niinkuin hiljainen huohotus:
— Helena, Helena, tule kylpemään kanssani pian, pian!
Ja nainen, jonka huulet hipoivat munkin korvaa, vastasi:
— Ystävä, en voi nousta: mies makaa minun päälläni.
Äkkiä Paphnutius huomasi, että hänen poskensa lepäsi naisen povella. Hän tunsi kitaransoittajattaren, joka puoleksi vapautuen hänen painostaan kohotti rintaansa. Mutta silloin hän epätoivon vimmalla pusersi syliinsä tämän lämpimän, sulotuoksuisen, kukoistavan ruumiin ja kadotuksen himon palaessa hänen veressään hän huusi:
— Jää luokseni, jää, minun taivaani!
Mutta nainen oli jo seisaallaan kynnyksellä. Hän nauroi ja kuun säteet hopeoivat hänen hymyään.
— Miksi jäisin? hän sanoi. Varjon varjo jo riittää rakastajalle, jolla on noin vilkas mielikuvitus. Sitä paitsi olethan jo tehnyt syntiä. Mitä tahdot vielä?
Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:
— Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran, joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani. Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta, oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin, siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!
Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:
— Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe.Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!
Kuin salaman satuttamana kaatui munkki tiedottomana kivilattialle.
* * * * *
Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.
— Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan ja pakenivat meidän lähestyessämme.
Paphnutius kohotti päätään ja kysyi heikolla äänellä:
— Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:
— Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia. Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta tähän hautaan?
— Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran palvelijoista.
Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti ihaillen:
— Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava, sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä. Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle. Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava, että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana. Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun välitykselläsi on suvainnut tehdä.
— Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan, kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa ja paljastetut miekat ympäröivät minua.
Zozimus vastasi.
— Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.
Kuitenkin päätti Paphnutius lähteä vastaanottamaan Antoniuksen siunausta.
— Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä ja menkäämme isämme eteen.
— Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille, jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen psalmeja.
He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: — Jumala on yksi, sillä hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois, yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus, joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja. Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää Jumalan!
Mietittyään näitä sanoja vastasi Zozimus seuraavasti:
— Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää. Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen, joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi. Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan, jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa. Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia. Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.
Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja mumisi:
— Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!
Zozimus levitti käsivartensa:
— Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa, niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.
Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka. Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan kaupungin elävään muuriin.
Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys, että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.
— Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan valittu! Isämme Antonius!
Sitten syntyi suuri hiljaisuus ja kaikkien otsat painuivat hiekkaan.
Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana. Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin rakkauden sanoihin:
— Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!
Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen jyrinänä psalmi:Autuas on se, joka Herraa pelkää!
Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys, joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana, tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.
Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:
— Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin arvon sotajoukossaan.
Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:
— Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat, joita hän joka vuosi kylvää.
Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:
— Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen turmeluksesi tunkiolta.
Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.
Vanhimmille hän sanoi:
— Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja kruunu päässä.
Ja nuorille:
— Olkaa iloisia; jättäkää surullisuus tämän maailman onnellisille.
Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi polvilleen pelon ja toivon raatelemana.
— Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni! Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.
Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:
— Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä. Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa tapahtuvan.
Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja hänen kielensä paulat irroittuivat.
— Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on määrätty.
Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:
— Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee. Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."
Antonius kysyi:
— Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?
Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin. Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät näkymättömiä salamoita.
— Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni, nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen nähnyt.
Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.
Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi pyhimys ainoastaan nämä sanat:
— Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä ja vaieta.
Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.
Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan: "Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.
"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!" Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan. Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten. Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi ääneensä tuskasta ja raivosta:
— Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa, sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua, etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle: "Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa, joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen! Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva omani, ei koskaan, koskaan!"
Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:
— Jospa voisin tappaa kaikki ne, joita hän on rakastanut.
Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla. Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle: "Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä. Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä sanat: "Thais kuolee!"
Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut, ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi, tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta, kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan. Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla, sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen. Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen raivon, joka minut pakahduttaa.
* * * * *
Aamun koittaessa otti Albina vastaan Antinoen apotin luostarinsa kynnyksellä.
— Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut. Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan. Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille. Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui, ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi. Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa, Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä. Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu, jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin hyvin harvinainen… Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa, ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi maailman pahennukseksi ja parannukseksi.
Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle. Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä. Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen kuolinrukouksia.
—Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!
Paphnutius huudahti:
— Thais!
Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.
Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen taaksepäin.
— Thais! toisti munkki.
Hän nosti päätään, heikko henkäys huohotti hänen kelmeiltä huuliltaan:
— Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita, joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen… elämään…
Hän vaikeni antaen päänsä taas vaipua.
Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan. Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.
—Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua.
Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:
— Tuolla ovat ikuisen aamun ruusut!
Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.
— Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole, se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule, rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano: "Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!
Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien hämärissä.
Hän kuiskasi:
— Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät. Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän hymyilee minulle ja kutsuu luokseen… Kaikki serafit tulevat, ne lähestyvät… miten ne ovat kauniit… Minä näen Jumalan.
Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.
Albina huusi:
— Pois siitä, kirottu!
Ja hän laski lempeästi sormensa kuolleen silmäluomille.
Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan avautuvan jalkojensa alla.
Neitseet virittivät Zacharian virren:
—Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala.
Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:
— Vampyyri, vampyyri!
Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen hän tunsi oman rumuutensa.