Paphnutius viittasi häntä nousemaan.
— Rauhoitu, lapsi. En ole vetävä ylitsesi häpeää enkä halveksuntaa. Tulen luoksesi Hänen puolestaan, joka istuessaan kaivon reunalla joi samarialaisen vaimon ojentamasta ruukusta ja joka aterioidessaan Simonin huoneessa vastaanotti Maria Magdalenan hyvänhajuiset voiteet. En ole synnitön voidakseni heittää ensimäisen kiven. Olen usein väärinkäyttänyt niitä armolahjoja, joita Jumala on ylleni vuodattanut. Ei viha vaan sääli on tarttunut käteeni johdattaakseen minut sinun luoksesi. Olen valehtelematta voinut tervehtiä sinua rakkauden sanoilla, sillä minun sydämeni poltto ajaa minut sinun luoksesi. Palan hyväntekeväisyyden tulta ja jos nuo sinun liikakarkeisiin näytelmiin tottuneet silmäsi kykenisivät näkemään asioiden salatun olemuksen, esiintyisin minä sinulle oksana siitä palavasta pensaasta, jonka Herra muinoin näytti vuorella Mosekselle saadakseen hänet ymmärtämään todellista rakkautta, sitä, joka liekitsee meidät, mutta ei kuluta, ja joka jättämättä jälkeensä mitään hiiltä tai turhaa tuhkaa puhdistaa ja balsamoi iankaikkisuutta varten kaiken, mihin se koskee.
— Munkki, minä uskon sinua, enkä enää pelkää puoleltasi salajuonia enkä noituutta. Olen usein kuullut puhuttavan Thebaiksen erakoista. Antoniuksen ja Paavalin elämästä on minulle kerrottu ihmeellisiä asioita. Sinun nimesi ei ollut minulle tuntematon ja minulle on sanottu, että jo nuorena olit hyveissä vanhimpain anakoreettien vertainen. Heti kun näin sinut tietämättä kuka olit, tunsin ettet ollut mikään tavallinen ihminen. Sano minulle, voitko tehdä hyväkseni sen, mitä eivät ole voineet Isiksen eivätkä Hermeen eivätkä jumalaisen Junon papit, eivät Kaldean viisaat eivätkä babylonialaiset tietäjät? Munkki, jos minua rakastat, voitko estää minut kuolemasta?
— Nainen, tiedä siis, joka tahtoo elää, hän elää. Pakene noita kauhistavaisia nautintoja, joissa on iankaikkinen kadotuksesi. Riistäydy irti pahoista hengistä, jotka kärventäisivät kamalasti tuon ruumiin, jonka Jumala loi sylestään ja elävöitti omalla hengellään. Väsymyksen raukaisema, tule virkistymään yksinäisyyden siunatuille lähteille, tule juomaan erämaan kätketyistä kaivoista, jotka pursuavat taivaaseen asti! Levoton sielu, tule ja omista vihdoin, mitä olet toivonut! Riemua kaipaava rinta, tule nauttimaan oikeista riemuista, jotka ovat köyhyys, kieltäymys, itsensä unhoitus ja antautuminen Jumalan armohelmaan. Kristuksen vihollinen ja huomenna hänen rakas morsiamensa, tule hänen luokseen! Tule, sinä joka etsit, ja sinä olet sanova: "Olen löytänyt rakkauden."
Mutta Thais näytti ajattelevan kaukaisia asioita:
— Munkki, kysyi hän, jos luovun iloistani ja teen katumuksen, onko varma, että olen tuleva taivaaseen vahingoittumattomin ruumiin, täydessä kukoistuksessani?
— Thais, tuon sinulle iankaikkisen elämän. Usko minua, sillä se mitä julistan on totuus.
— Ja kuka takaa minulle, että se on totuus?
— David ja profeetat, Sana ja ne ihmeet, joita olet näkevä.
— Munkki, tahtoisin uskoa sinua. Sillä tunnustan sinulle, että en ole löytänyt onnea tästä maailmasta. Osani on ollut kauniimpi kuin kuningattaren ja kuitenkin on elämä tuonut minulle paljon surua ja katkeruutta ja nyt olen jo niin sanomattoman väsynyt. Kaikki naiset kadehtivat kohtaloani ja kuitenkin minä välistä kadehdin erästä hampaatonta, vanhaa akkaa, joka minun lapsena ollessani möi hunaja-kakkuja eräällä kaupungin portilla. Usein olenkin miettinyt, että ainoastaan köyhät mahtavat olla hyviä, onnellisia, siunatuita, ja että mahtaa olla hyvin suloista elää halpana ja mitättömänä. Munkki, sinä olet liikuttanut minun sieluni syvyydet ja nostanut pinnalle sen, mikä uinui pohjalla. Voi, ketä uskoa? Ja mitä meistä tulee? Ja mitä on elämä?
Hänen näin puhuessaan Paphnutiuksen hahmo muuttui kokonaan ja taivaallinen riemu säteili hänen kasvoiltaan.
— Kuule minua, sanoi hän, en ole tullut yksin sinun asuntoosi. Toinen seurasi mukana, se Toinen, joka seisoo tässä nyt rinnallani. Häntä et sinä saata nähdä, koska silmäsi vielä ovat arvottomat häntä katselemaan; mutta pian olet saava nähdä hänet koko hänen ihanuudessaan ja silloin olet sanova: "Hän yksin on suloinen." Äsken jos ei hän olisi laskenut lempeää kättään minun silmilleni, olisin kenties langennut syntiin kanssasi, sillä itsestäni minä en ole muuta kuin heikkoutta ja levottomuutta. Mutta hän pelasti meidät molemmat. Hän on yhtä hyvä kuin hän on mahtava ja hänen nimensä on Vapahtaja. David ja Sibylla ovat ennustaneet hänen maailmaan tuloaan, paimenet ja tietäjät kunnioittaneet häntä jo kehdossa, fariseukset ovat ristiinnaulinneet hänet ja pyhät naiset haudanneet, apostolit ilmoittaneet hänet maailmalle ja marttyyrit todistaneet hänestä kuolemallaan. Ja nyt hän saatuaan tietää, että pelkäät kuolemaa, oi nainen, astuu huoneeseesi pelastaakseen sinut kuolemasta! Eikö totta, oi minun Jesukseni, että tällä hetkellä ilmestyt minulle niinkuin ilmestyit Galilean miehille noina ihmeellisinä päivinä, jolloin tähdet laskeutuen kerallasi alas taivaasta olivat niin lähellä maata, että pyhät, viattomat lapset saattoivat poimia niitä käsiinsä leikkiessään äitiensä sylissä Betlehemin penkereillä? Eikö totta, Jesukseni, että olemme nyt sinun seurassasi ja että näytät minulle kalliin ruumiisi todellisuuden? Eikö totta, että tuossa ovat kasvosi, ja että tuo kyynel, joka vierii poskeltasi on todellinen kyynel? Niin, ikuisen oikeuden enkeli on sen siitä poimiva ja se on oleva Thaiksen sielun lunnas. Eikö totta, sinä olet siinä itse, minun Jesukseni? Minun Jesukseni, sinun pyhät huulesi avautuvat. Voit puhua: puhu, minä kuuntelen. Ja sinä Thais, onnellinen Thais! kuule, mitä Vapahtaja itse sinulle sanoo: hän puhuu enkä minä. Hän sanoo: "Olen kauan etsinyt sinua, oi sinä minun kadonnut karitsani! Vihdoinkin löydän sinut. Älä mene enää luotani. Salli, että otan sinut käsivarsilleni, pikku raukka, ja kannan sinut olallani taivaalliselle laitumelle. Tule, minun Thaikseni, tule minun valittuni, tule itkemään kanssani!"
Ja Paphnutius lankesi polvilleen, silmät hehkuen hurmausta. SilloinThais näki pyhän miehen kasvoilta elävän Jesuksen heijastuksen.
— Voi, lapsuuteni menneitä päiviä nyyhkytti hän! Oi, sinä lempeä isäni Ahmes ja hyvä pyhä Theodorus, miksi en kuollutkin valkean viittasi alla silloin, kun sinä aamuhämärissä kuljetit kotiin minua, vielä kastevesistä märkää lasia!
Paphnutius syöksyi hänen luokseen huudahtaen:
— Sinä olet kastettu!… Oi taivaallista Viisautta! Oi Kaitselmusta, oi Jumalan hyvyyttä! Nyt tiedän, mikä se mahti oli, joka minua veti sinua kohti. Nyt tiedän, mikä sinut teki silmilleni niin rakkaaksi ja kauniiksi. Kastevesien voima se oli, joka sai minut jättämään Jumalan varjeluksen, jossa elin, lähteäkseni etsimään sinua maailman myrkytetystä ilmakehästä. Pisarainen siitä vedestä, varmasti on pisarainen siitä vedestä, joka huuhtoi ruumiisi, pirskahtanut minunkin otsalleni. Tule, oi minun sisareni, ja vastaanota veljeltäsi rauhan suudelma!
Ja munkki kosketti huulillaan ilonaisen otsaa.
Sitten hän vaikeni antaen Jumalan yksin haastaa eikä Nymfien luolasta kuulunut muuta kuin Thaiksen nyyhkytykset ja juoksevain purojen solina.
Thais vain itki, pyyhkimättä edes kyyneleitään, kun kaksi mustaa orjatarta astui sisälle kantaen vaatteita, hyvänhajuisia voiteita ja seppeleitä.
— Ei ollut ollenkaan paikallaan nyt itkeä, sanoi hän koettaen hymyillä. Kyyneleet tekevät silmät punaisiksi ja pilaavat ihon, tänä yönä syödään illalliset ystävien kesken ja minä tahdon olla kaunis, sillä siellä tulee olemaan naisia, jotka vakoilevat kasvoiltani väsymystä. Nämä orjat tulevat pukemaan minua. Vetäydy syrjään, isäni, ja anna heidän tehdä tehtävänsä. He ovat taitavia ja tottuneita, mutta kyllä olenkin maksanut heistä paljon. Katsopas tuota, jolla on paksut kultasormukset ja niin valkeanhohtavat hampaat. Hänet olen ryöstänyt prokonsulin puolisolta.
Paphnutius aikoi ensin kaikin voimin vastustaa Thaiksen menoa noille illallisille. Mutta päättäen toimia varovasti, hän kysyi, keitä henkilöitä hän siellä tulisi tapaamaan.
Thais vastasi, että hän tulisi näkemään siellä juhlan isännän, vanhan laivastopäällikön Cottan, Nikiaan ja useita muita väittelynhaluisia filosofeja, runoilija Kallikrateksen, Serapiksen ylimäisen papin ja rikkaita nuorukaisia, jotka enimmästä päästä käyttivät aikansa hevosten taltuttamiseen, sekä vielä lisäksi naisia, joista ei voinut sanoa mitään ja joilla ei ollut muuta hyvettä kuin nuoruus. Silloin saaden äkkiä yliluonnollisen mielijohteen munkki huudahti:
— Mene heidän pariinsa, Thais! Mene! Mutta minä en jätä sinua. Tulen kanssasi tuohon juhlaan ja pysyn koko ajan sanaakaan sanomatta vierelläsi.
Thais purskahti nauruun. Ja molempien mustien orjattarien hyöriessä hänen ympärillään hän huudahti:
— Mitä tulevat he sanomaan nähdessään, että minulla on rakastajanaThebaiksen munkki?
Kun Thais Paphnutiuksen seuraamana astui juhlasaliin, olivat useimmat vieraat jo siellä viruen kyynärpäänsä nojassa leposohvilla hevosenkengän muotoisen, välkkyvillä astioilla katetun pöydän ympärillä. Tämän pöydän keskellä oli hopeinen allas ja sen äärillä neljä satyyria kallistamassa leilejä, joista virtasi kastiketta muka uimavedeksi altaassa kelluville, keitetyille kaloille. Thaiksen saapuessa puhkesivat suosion huudot esiin joka taholta.
— Terve Kariittien sisarelle!
— Terve vaikenevalle Melpomenelle, jonka taitavat katseet kaiken tulkitsevat!
— Terve jumalien ja ihmisten lemmikille!
— Kaikkien tavoittamalle!
— Hänelle, jolta tulee kärsimys ja parannus!
— Rakotiksen helmelle!
— Aleksandrian ruusulle!
Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten hän sanoi Cottalle, isännälleen:
— Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin, Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat kuin tuli.
Lucius Aurelius Cotta, laivaston päällikkö vastasi nousten seisomaan:
— Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia. Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan kuin vielä on tilaisuutta.
Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.
Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia, ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.
Nikias tuli syleilemään Paphnutiusta ja kuiskasi hänelle korvaan:
— Sanoinhan sinulle, veljeni, että Venus on ylen mahtava. Hänen lempeä väkivaltansa on tuonut sinut tänne vasten tahtoasikin. Kuule, olet kyllä hyvin hurskas mies, mutta ellet tunnusta, että hän on kaikkien jumalien äiti, on tappiosi varma. Tiedä, että vanhalla matemaatikolla Melanthuksella oli tapana sanoa: "En voisi ilman Venuksen apua määritellä edes kolmion ominaisuuksia."
Dorion, joka hetken ajan oli ääneti tarkastanut uutta tulijaa, puhkesi äkkiä kättentaputuksiin ja ihastuksen huutoihin:
— Hän se on, ystäväiseni! Hänen katseensa, hänen partansa, hänen tunikkansa: hän itse ihka ilmielävänä! Tutustuin häneen teatterissa, sill'aikaa kun meidän Thaiksemme siellä näytteli notkeita käsivarsiaan. Hän oli tuimasti kiihdyksissä ja voinpa todistaa, että hän puhui sangen voimakkaasti. Hän on kunnon mies, hän on tasoittava meidän vielä maan tasalle, hänen kaunopuheisuutensa on hirmuinen. Jos Markus on kristittyjen Plato, on Paphnutius heidän Demostheneensa. Epikuros ei pienessä puutarhassaan varmasti koskaan kuullut mitään senkaltaista.
Sill'aikaa Philina ja Drose aivan söivät Thaista silmillään. Vaaleilla hiuksillaan hän kantoi kalpeita, violeteista kierrettyjä seppeleitä, joiden jokainen kukka oli kuin hento heijastus hänen silmiensä väristä, joten olisi saattanut luulla, että kukat olivat sammuneita katseita ja silmät säihkyviä kukkaisteriä. Tämän naisen erikoisuus oli juuri siinä, että kaikki hänessä eli, kaikki oli pelkkää sielua ja sopusointua. Hänen malvan värinen, hopeakutein ommeltu pukunsa kätki pitkiin laskoksiinsa omituisen, melkein surullisen sulon, jota eivät mitkään rannerenkaat tai kaulanauhat kirkastaneet; hänen ainoa häikäisevä koristuksensa olivat paljaat käsivarret. Vasten tahtoaankin täytyi molempien ystävättärien ihailla hänen pukuaan ja hiuslaitettaan, mutta he eivät virkkaneet siitä hänelle mitään.
— Kuinka sinä olet kaunis, sanoi hänelle Philina. Et voinut olla ihanampi Aleksandriaan tullessasikaan. Ja kuitenkin sanoi äitini, joka oli nähnyt sinut silloin, että harvat naiset saattoivat tulla verratuiksi sinuun.
— Mutta kuka on, kysyi Drose, tuo uusi armastelija, jonka tuot seuraamme? Hän on oudon ja villin näköinen. Jos olisi olemassa elefanttipaimenia, niin varmasti olisivat he juuri tuon tapaisia. Mistä oletkaan löytänyt Thais, noin kesyttömän ystävän? Kenties troglodyyttien joukosta, jotka elävät maan alla Hadeksen sauhujen tuhrimina?
Mutta Philina painaen sormensa Drosen suulle sanoi:
— Vaikene, rakkauden mysteriain täytyy jäädä salaisuuksiksi ja on kiellettyä niitä udella. Minä kyllä puolestani sallisin mieluummin vaikka itse hehkuvan Etnan suudella huuliani kuin tuon miehen. Mutta lempeän Thaiksen, joka on kaunis ja rakastettava niinkuin jumalattaret, täytyy niinkuin jumalattarienkin kuulla kaikkien rukoukset eikä ainoastaan miellyttävien miesten kuten meidän on tapamme.
— Varokaa te molemmat! vastasi Thais. Hän on tietäjä ja lumooja. Hän kuulee hiljaakin lausutut puheet ja yksinpä ajatuksetkin. Hän voi reväistä teiltä pois teidän sydämenne, sill'aikaa kuin nukutte, ja panna sijalle sienen ja seuraavana päivänä juodessanne vettä tukehdutte kuoliaaksi.
Hän näki heidän kalpenevan ja käänsi heille selkänsä istuutuen Paphnutiuksen viereen patjalle. Äkkiä kajahti Cottan käskevä ja hyväntahtoinen ääni yli kaiken muun puheensorinan.
— Ystävät, istuutukaa kukin paikallenne! Orjat, kaatakaa hunajaviiniä!
Sitten sanoi isäntä kohottaen maljansa:
— Juokaamme ensin jumalaisen Konstantinuksen ja valtakunnan suojelushengen malja. Isänmaa on asetettava kaiken yläpuolelle, yksinpä jumalienkin, sillä siihen sisältyvät ne kaikki.
Kaikki vieraat veivät täysinäisen maljan huulilleen. Ainoastaan Paphnutius ei juonut mitään, siksi että Konstantinus vainosi paraillaan Nikean oppia ja siksi että kristityn isänmaa ei ollut tästä maailmasta.
Dorion jupisi juotuaan:
— Mitä on isänmaa? Virta, joka vierii. Sen rannat muuttuvat ja sen aallot vaihtuvat alituisesti.
— Tiedän hyvin, Dorion, vastasi laivastonprefekti, ettet sinä pidä arvossa kansalaishyveitä ja arvelet, että viisaan on oltava erillään käytännöllisistä asioista. Minä taas päinvastoin uskon, että kunnon miehellä ei ole mitään sen toivottavampaa päämäärää kuin korkeat valtionvirat. Valtio on mainio juttu!
— Hermodorus, Serapiksen ylimäinen pappi, ryhtyi nyt puheisiin ja sanoi:
— Dorion kysyi äsken: Mitä on isänmaa? Minä tahtoisin siihen vastata: Isänmaan muodostavat jumalien alttarit ja esi-isien haudat. Kansalaisveljeys muodostuu yhteisistä muistoista ja yhteisistä tulevaisuudentoiveista.
Nuori Aristobulos keskeytti Hermodoruksen.
— Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen! Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.
Mutta nuori Chereas pudisti päätään.
— Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.
He jatkoivat siinä kinasteluaan, kun Drose äkkiä päästi kimakan huudon.
— Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani ajoissa. Jumalat rakastavat minua!
— Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua? kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava todistus heidän epätäydellisyydestään.
Nämä sanat suututtivat suuresti Drosea:
— Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää. Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina järjettömyyksillä.
Nikias hymyili vain:
— Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin kauniit!
Tällä hetkellä astui saliin hitain askelin ja pystyssä päin vakavan näköinen, huonosti puettu ukko silmäillen rauhallisin katsein läsnäolevia. Cotta viittasi hänelle paikan vierellään omalla leposohvallaan.
— Eukritus, sanoi hän, ole tervetullut! Oletko tässä kuussa taas laatinut uuden filosofisen tutkielman? Se olisi, jos oikein muistan, jo yhdeksäskymmenestoinen kirjoitus, joka on valunut alas Niilin kaislasta, jota käyttelet todellisen attikalaisen kädellä.
Hivellen hopeista partaansa Eukritus vastasi:
— Satakieli on luotu laulamaan ja minä: ylistämään kuolemattomia jumalia.
Tervehtikäämme kunnioittaen Eukritusta, viimeistä stoalaista! Vakavana ja valkeapäisenä kohoaa hän keskellämme niinkuin haamu. Hän käy yksinäisenä halki kansan joukkojen ja puhuu sanoja, joita ei kukaan ymmärrä.
Erehdyt, Dorion. Hyveen filosofia ei ole vielä kuollut maailmasta. Minulla on lukuisia oppilaita Aleksandriassa, Roomassa ja Konstantinopolissa. Sekä orjissa että Cesarin jälkeläisissä on vielä useita, jotka osaavat hallita itseään, elää vapaina ja nauttia olioista irroittumisessa rajatonta onnea. Monet toteuttavat itsessään Epiktetoksen ja Markus Aureliuksen oppia. Mutta jos olisikin niin, että hyve ainaiseksi olisi kadonnut maan päältä, niin mitä sen häviö liikuttaisi minun onneani, koska ei ollut minun vallassani määrätä, kestikö se vai joutuiko perikatoon? Ainoastaan hullut, Dorion, perustavat onnensa ulkopuolelle omaa voimaansa. Minä en toivo mitään, mitä eivät myös jumalat tahdo, ja toivon kaikkea sitä, mitä he tahtovat. Sen kautta teen itseni heidän kaltaisekseen ja jaan heidän erehtymättömän tyytyväisyytensä. Jos hyve häviää, myönnyn tähän häviöön, ja tämä myöntymys täyttää mieleni riemulla yhtä suurella kuin konsanaan järkeni ja rohkeuteni korkein ponnistus. Kaikissa asioissa jäljittelee minun viisauteni jumalallista viisautta ja jäljennös on varmasti oleva arvokkaampi kuin esikuva, sillä se on vaatinut enemmän huolta ja ponnistusta.
Ymmärrän. Sinä liittoudut taivaalliseen sallimukseen. Mutta jos hyve on ainoastaan ponnistusta, Eukritus, jännitystä, jonka kautta Zenon oppilaat väittävät tulevansa jumalien kaltaisiksi, niin sammakko, joka pullistaa itsensä ilmalla tullakseen härän kokoiseksi, esittää stoalaisuuden mestarinäytteen.
Nikias, ivaat kuten tavallisesti, olet mestari pilanteossa. Mutta jos tuo härkä, josta puhut, on todellakin jumala niinkuin Apis tai tuo maan-alainen härkä, jonka ylimäisen papin näemme täällä, ja jos sammakko viisaasti ponnistellen saa itsensä sen kokoiseksi, niin eikö se todellakin ole hyveellisempi kuin härkä, ja voitko kieltäytyä ihailemasta niin ylevätahtoista elukkaa?
Neljä palvelijaa toi nyt pöydälle villisian, jossa vielä harjakset törröttivät. Paistetusta taikinasta tehdyt porsaat, jotka ympäröivät eläintä ikäänkuin pyrkien sitä imemään, osoittivat, että se oli naaras.
Zenothemis kääntyi munkkiin päin sanoen:
— Ystävät, eräs vieras on tullut seuraamme omasta alotteestaan. Kuuluisa Paphnutius, joka muuten yksinäisyydessä viettää ihmeteltävää elämää, on nyt meidän odottamaton vieraamme.
Puhu paremmin Zenothemis! Saakoon hän ensimäisen kunniapaikan, koska hän on tullut kutsumatta.
Sentähden on meidän otettava hänet vastaan, rakas Lucius, aivan erikoisella ystävyydellä ja koetettava keksiä, mikä häntä eniten miellyttää. Onpa varmaa, että sellainen mies on herkempi kauniiden ajatusten tuoksulle kuin paistin kärylle. Tuotamme hänelle epäilemättä ilon, jos johdamme keskustelun siihen uskoon, jota hän tunnustaa, nim. ristiinnaulittuun Jesukseen. Minä puolestani yhdyn siihen sitä kernaammin, kun juuri tämä oppi minua erikoisesti huvittaa niiden moninaisten vertauskuvien tähden, joita se sisältää. Jos vain käsittää kirjaimen alla piilevän ajatuksen, on se täynnä totuuksia, ja minun mielestäni kristittyjen kirjat aivan tulvivat jumalallisia ilmestyksiä. Mutta en oikein voi, Paphnutius, suoda samaa arvoa juutalaisten kirjoille. Niitä ei kirjoittanut, kuten on sanottu, Jumalan henki, vaan eräs paha henki. Jahve, joka ne saneli, oli eräs niitä henkiä, jotka kansoittavat alempia ilmakerrostumia ja ovat syypäät useimpiin niistä tuskista, joita me saamme kärsiä; mutta tämä yksi voitti kaikki muut tietämättömyydessä ja raakuudessa. Sitä vastoin oli se kultasiipinen käärme, joka taivaansinisin suomuin kierteli tiedon puun ympärillä, tehty pelkästä valosta ja rakkaudesta. Sentähden oli taistelu välttämätön näiden kahden mahdin välillä, joista toinen oli valonkimmeltävä, toinen yönpimeä. Se puhkesikin jo ilmi maailman ensimäisinä päivinä. Jumala oli tuskin mennyt lepoonsa, Adam ja Eva, ensimäinen mies ja ensimäinen nainen, elivät onnellisina ja alastomina Edenin yrttitarhassa, kun Jahve heidän onnettomuudekseen tuli siihen päätökseen, että hän tahtoi hallita heitä ja kaikkia niitä sukupolvia, joita Eva kantoi mahtavissa lantioissaan. Koska hän ei omistanut sirkilää eikä lyyryä eikä tuntenut ollenkaan tiedettä, jolla käskeä, eikä taidetta, jolla vallata sydämiä, pelästytti hän noita lapsiparkoja muodottomilla näyillä, oikukkailla uhkauksilla ja ukkosen jyrinällä. Adam ja Eva tuntien hänen varjonsa yllään puristautuivat toisiinsa ja pelko teki heidän rakkautensa kaksinkertaiseksi. Käärmeen tuli heitä sääli ja hän päätti opettaa heitä, jotta omistaen tiedon he eivät enää antaisi valheiden pettää itseään. Yritys vaati aivan erikoista varovaisuutta ja tuon ensimäisen ihmisparin heikkous oli tehdä hänet aivan toivottomaksi. Hyväntahtoinen henki päätti kuitenkin yrittää. Jahven tietämättä, joka väitti näkevänsä kaikki, mutta jonka näkö itse asiassa ei ollut kovinkaan terävä, hän lähestyi noita molempia olentoja ja hurmasi heidän katseensa haarniskansa loistolla ja siipiensä välkkeellä. Sitten hän kiinnitti heidän mieliään muodostelemalla ruumiillaan heidän eteensä säännöllisiä kuvioita sellaisia kuin ympyrä, ellipsi ja kiertopyörö, joiden erinomaiset ominaisuudet kreikkalaiset myöhemmin tulivat tuntemaan. Adam jäi enemmän kuin Eva tuumimaan näitä kuvioita. Mutta kun käärme ruveten puhumaan ilmoitti korkeimmat totuudet, ne, joita ei voi todistaa, huomasi hän, että Adam, joka oli maanmullasta leivottu, oli liian raskasta ainetta käsittääkseen näitä hienoja asioita ja että taas Eva päinvastoin ollen hellempi ja herkempi omisti ne aivan helposti. Niinpä puheli hän siis yksin Evan kanssa, miehen poissa ollessa, saadakseen hänet ensin vakuutetuksi…
Salli, Zenothemis, että keskeytän sinut tässä. Ensinnäkin olen keksinyt kertomassasi tarussa erään kohtauksen Pallas Athenen taistelusta jättiläisiä vastaan. Jahve muistuttaa paljon Typhonia ja Pallaan kuvaavat atenalaiset aina käärme vierellään. Mutta tuo, mitä viimeiseksi sanoit, sai minut äkkiä epäilemään kuvaamasi käärmeen älyä ja rehellisiä tarkoitusperiä. Jos hän todellakin olisi omistanut viisauden, niin olisiko hän uskonut sitä pikkuisen naispään haltuun, johon se ei kuitenkaan olisi mahtunut. Tahtoisin mieluummin luulla, että hän oli kuten Jahvekin tietämätön ja valheellinen ja että hän valitsi Evan vain sentähden, että oli helppoa vietellä juuri hänet ja että hän otaksui Adamin olevan älykkäämmän ja ajattelevamman.
Tiedä, Dorion, että kaikkein korkeimpiin ja puhtaimpiin totuuksiin ei päästä ajattelemisen eikä älyn kautta, vaan kylläkin tunteen tietä. Sentähden kohoavatkin naiset, jotka tavallisesti ovat vähemmän ajattelevia mutta herkkätuntoisempia kuin miehet, helpommin jumalallisten asioiden ymmärtämiseen. Heillä on ennustamisen taito, eikä suinkaan turhan tautta kuvata välistä Apollo Kitharoidosta ja Jesus Natsarealaista liehuviin naishameisiin puettuina. Sano mitä tahansa, Dorion, niin oli tietoa levittävä käärme kuitenkin viisas valitessaan karkean Adamin asemesta valontyötään varten tuon Evan, joka oli valkeampi kuin maito ja taivaan tähdet. Hän kuunteli käärmettä kuuliaisesti ja antoi johdattaa itsensä tiedon puun tykö, jonka oksat ulettuivat taivaaseen saakka ja jota jumalallinen henki varjosti niinkuin kaste. Tämä puu oli täynnä lehtiä, jotka puhuivat kaikkia tulevien ihmisten kieliä ja joiden yhteis-äänet muodostivat täydellisesti sopusointuisen yhteissäveleen. Sen täyteläisyyttä herkkyvät hedelmät ilmaisivat valituille syöjilleen metallien, kivien ja kasvien salaisuudet, sekä fyysilliset että moraaliset lait, mutta ne olivat tulen liekkiä jane, jotka pelkäsivät kärsimystä ja kuolemaa, eivät uskaltaneet viedä niitä huulilleen. Mutta Eva kuunneltuaan kuuliaisesti käärmeen opetuksia voitti turhat pelkonsa ja halusi maistaa hedelmiä, jotka antoivat tiedon Jumalasta. Mutta jotta ei Adam, jota hän rakasti, jäisi huonommaksi, tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet tuon ihmeellisen puun luo. Siellä otti hän tulisen omenan, puraisi siitä palasen ja ojensi sen sitten toverilleen. Onnettomuudeksi Jahve, joka sattumalta käveli puutarhassa, äkkäsi heidät, ja nähdessään, että he olivat tulemaisillaan viisaiksi, joutui hän hirmuisen raivon valtaan. Mustasukkaisena oli hän juuri eniten peljättävä. Kooten kaikki voimansa sai hän aikaan sellaisen jyryn ali-ilmoissa, että nuo molemmat hennot ihmis-olennot jähmettyivät kauhusta. Hedelmä putosi miehen käsistä ja nainen heittäytyen tuon onnettoman kaulaan sanoi hänelle: "Tahdon olla tietämätön niinkuin sinäkin ja kärsiä kanssasi." Voittava Jahve piti sitten Adamin ja Evan sekä koko heidän siemenensä ainaisen kauhun ja pelon vallassa. Hänen taitonsa, joka supistui karkeiden taivaankappalten takomiseen, voitti käärmeen säveltaiteeseen ja geometriaan perustuvan voiman. Hän opetti ihmisille vääryyttä, tietämättömyyttä ja julmuutta, ja antoi pahalle vallan maailmassa. Hän vainosi Kainia ja hänen poikiaan sentähden, että he olivat toimeliaita, hän hävitti sukupuuttoon filistealaiset sentähden, että he sepittivät orfealaisia lauluja ja tarinoita Aisopoksen tyyliin. Hän oli kaiken kauneuden ja tieteen leppymätön vihollinen ja ihmisrotu sai pitkiä vuosisatoja verellään ja kyynelillään maksaa siivekkään käärmeen tappiosta. Onneksi syntyi kreikkalaisten keskuuteen eräitä henkeviä miehiä, sellaisia kuin Pythagoras ja Plato, jotka neronsa voimalla keksivät uudestaan samat kuviot ja ajatukset, joita Jahven vihollinen turhaan oli koettanut opettaa ensimäiselle naiselle. Käärmeen henki eli heissä, ja sentähden atenalaiset kunnioittivatkin käärmettä, kuten Dorion huomautti. Vihdoin uudempana aikana ilmestyi maan päälle ihmishahmossa kolme taivaallista henkeä: Jesus Galilealainen, Basilides ja Valentinus, joiden oli suotu poimia hehkuvimmat hedelmät tästä tiedon puusta, jonka juuret käyvät kautta maansydämen ja latvat päilyvät taivaan tasalla. Tämä oli minulla vain sanottavana kristittyjen puolustukseksi, joita liiankin usein syytetään juutalaisten erehdyksistä.
Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, Zenothemis, niin ovat siis nämä kolme erinomaista miestä Jesus, Basilides ja Valentinus saaneet ilmi salaisuuksia, joista Pythagoras, Plato ja kaikki Kreikan filosofit yksinpä jumalainen Epikuroskaan, joka sentään vapautti ihmiset kaikesta turhasta pelvosta, eivät tienneet mitään. Tekisit meille palveluksen, jos tahtoisit sanoa, millä keinoin nämä kolme kuolevaista pääsivät osallisiksi tiedoista, joita ei näiden viisasten ajatus ollut kyennyt selvittämään.
Täytyykö minun toistaa sinulle, Dorion, että tiede ja ajatus ovat vasta tiedon ensimäiset asteet ja että sisällinen hurmaus ainoastaan kohottaa ihmisen ikuisiin totuuksiin.
Totta on, Zenothemis, että sielu elää hurmauksesta niinkuin heinäsirkka kasteesta. Mutta tarkistakaamme paremmin tämä asia: ainoastaan henki yksin on kykevä täydelliseen hurmaustilaan. Sillä ihminen on kolminainen, ollen kokoonpantu aineellisesta ruumiista, hienosyisemmästä mutta samaten aineellisesta sielusta ja kuolemattomasta hengestä. Kun henki lähdettyään ruumiista niinkuin palatsista, joka äkkiä jää hiljaiseksi ja yksinäiseksi, ja lennettyään sitten sielunsa puutarhojen läpi vajoaa Jumalaan, niin nauttii se ennenaikaisen kuoleman tai pikemmin tulevaisen elämän onnea, sillä kuolla on elää, ja tässä tilassa, joka on osuus taivaallisesta puhtaudesta, se omistaa samalla kertaa loputtoman riemun ja korkeimman mahdollisen tiedon. Se sulaa kaiken yhteyteen. Se on täydellinen.
Aivan erinomaista. Mutta totta puhuen, Hermodorus, en näe suurtakaan eroa kaiken ja ei mitään käsitteiden välillä. Itse sanat kieltäytyvät esittämästä tätä eroa. Äärettömyys muistuttaa hirvittävästi tyhjyyttä: molemmat ovat järjelle käsittämättömiä. Minun mielestäni tuo täydellisyys on kovin kalliisti ostettava: siitä on maksettava koko olemuksellaan ja omistaakseen sen on lakattava olemasta. Se on tuo kova kohtalo, josta ei edes itse Jumalakaan ole voinut pelastautua, senjälkeen kun filosofit ovat saaneet päähänsä tehdä hänet täydelliseksi. Tästä taas johtuu, että jos emme tiedä mitä on olemattomuus, emme myöskään tiedä mitä on olevaisuus. Emme tiedä mitään. Sanotaan, että ihmisille on mahdotonta olla yhtä mieltä. Minä luulisin päin vastoin, huolimatta väittelyjemme pauhinasta, että heille on mahdotonta olla lopultakin olematta yksimielisiä maatessaan haudassa vieretysten vastaväitteittensä röykkiön alla, jonka he itse ovat kasanneet ylleen niinkuin Pelionin ja Ossan.
Pidän paljon filosofiasta ja tutkin sitä lomahetkinäni. Mutta ainoastaan Ciceron teoksia ymmärrän täydellisesti. Orjattaret, kaatakaa hunajaviiniä!
Miten merkillistä! Kun olen selvä, ajattelen niitä aikoja, jolloin traagilliset runoilijat istuivat hyvien tyrannien kesteissä, ja vesi herahtaa minulle suuhun. Mutta nyt kun olen maistellut tätä kallista viiniä, jota sinä, jalo Lucius, niin runsaasti meille tarjoat, niin uneksin vain vapaussodasta ja sankarillisista taisteluista. Häpeän elää näin kunniattomassa ajassa ja mielikuvituksessani palvelen vapautta ja vuodatan vertani viimeisten roomalaisten kera Filippoin tantereella.
Tasavallan hävitessä kaatuivat esi-isäni Brutuksen kanssa vapauden puolesta. Mutta ei voi torjua sitä epäilystä, että eikö se, mitä he nimittivät roomalaisen kansan vapaudeksi, itse asiassa ollut vain halua hallita itse. En kiellä, etteikö vapaus olisi kansakunnille korkein hyvä. Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan voimakas hallitus kykenee sen täydellisesti takaamaan kansalaisille. Olen neljänkymmenen vuoden ajan ollut valtion korkeimmissa viroissa ja pitkä kokemukseni on opettanut minulle, että kansa joutuu sorron alaiseksi aina, kun hallitus on heikko. Senpätähden kaikki ne, jotka jollakin tavoin koettavat heikentää hallitusta kuten useimmat valtiolliset puhujat, tekevät itsensä syypäiksi rumaan rikokseen. Joskin yhden tahto joskus ilmenee turmiollisella tavalla, niin tekee taas kansan myöntyminen kaiken asianratkaisun mahdottomaksi. Ennenkuin roomalaisen rauhan majesteetti valtasi maailman, eivät kansat olleet onnellisia muulloin kuin viisaitten tyrannien hallitessa.
Minä puolestani, Lucius, luulen, ettei ole ollenkaan olemassa mitään hyvää hallitusta ja ettei sitä myöskään voida keksiä, koska kekseliäät kreikkalaisetkin, jotka kuitenkin loivat niin monta erinomaista valtiomuotoa, ovat sitä turhaan saaneet etsiä. Tässä suhteessa ovat meiltä kaikki tulevaisuuden haaveet kiellettyjä. Eräistä varmoista merkeistä voi päättää, että maailma on nykyään vaipumaisillaan tietämättömyyteen ja raakuuteen. Meille, Lucius, oli siis sallittu olla mukana sivistyksen hirvittävässä kuolinkamppauksessa. Kaikista niistä tyydytyksistä, joita äly, tiede ja hyve voivat tuottaa, ei meillä ole muuta jäljellä kuin tuo julma ilo katsella omaa kuolemaamme.
Varmasti ovat kansan nälänhätä ja raakalaisten rohkeus peloittavia vitsauksia. Mutta hyvä laivasto, hyvä sotajoukko ja hyvät raha-asiat…
Mitä hyödyttää itse-imartelu? Kuoleva valtakunta tarjoaa raakalaisille helposti valloitetun saaliin. Humaltuneet villit ovat piankin hävittäneet helleenisen hengen ja latinalaisen kärsivällisyyden rakentamat kaupungit. Maanpäällä ei tule enää löytymään ei taidetta eikä filosofiaa. Jumalien kuvat kaatuvat sekä temppeleissä että ihmissieluissa. On tuleva henkinen yö ja maailman kuolema. Kuinka voisi ajatella todellakaan, että sarmaatit koskaan antautuisivat älylliseen työhön, että germaanit viljelisivät säveltaidetta ja filosofiaa, että quadit ja markomannit palvelisivat kuolemattomia jumalia? Ei! Kaikki painuu kohti perikatoaan. Tämä vanha Egypti, joka oli maailman kehto, on oleva myös sen hauta. Serapis, kuoleman jumala, on ottava vastaan kuolevaisten viimeiset kunnianosoitukset ja minä olen saava olla viimeisen jumalan viimeinen pappi.
Tällä hetkellä kohotti oviverhoa omituinen olento ja vieraat näkivät edessään pienen kyttyräselkäisen miehen, jonka kalju päälaki muodosti terävän kulman. Hän oli puettu aasialaisen tavan mukaan heleänsiniseen vaippaan ja punaisiin, tähdillä pilkuteltuihin polvihousuihin, kuten barbaarit. Heti ensi silmäyksellä tunsi Paphnutius hänet Markus Areiolaiseksi ja peljäten salaman sillä hetkellä iskevän alas, peitti hän päänsä käsillään, kalveten kauhusta. Tämän harhaoppisen pelkkä läsnäolo sai aikaan sen, mitä ei ollut saanut näissä pahojen henkien pidoissa mikään muu, ei pakanoiden herjaukset eikä filosofien kauhistuttavat hairahdukset: hänen rohkeutensa petti. Hänen teki mieli paeta, mutta katsahdettuaan Thaiksen silmään, tunsi hän itsensä taas äkkiä rauhalliseksi. Hän oli nähnyt valittunsa sieluun ja huomannut, että hän, josta pian oli tuleva pyhimys, suojeli häntä nyt jo. Hän tarttui hänen hameensa liepeeseen ja rukoili hengessä Vapahtajaansa Jesusta.
Suosion sorina oli vastaanottanut henkilön, jota nimitettiin kristittyjen Platoksi. Hermodorus puhui hänelle ensiksi:
— Maan kuulu Markus, iloitsemme kaikki suuresti saadessamme nähdä sinut keskuudessamme, ja sen voin sanoa sinulle, että tulet varsin sopivalla hetkellä. Emme tunne kristinopista muuta, kuin mitä julkisuudessa opetetaan. Mutta tietysti ei filosofi niinkuin sinä voi ajatella samoin kuin yhteinen kansa, ja me olemme uteliaita kuulemaan mielipiteitäsi tunnustamasi uskonnon tärkeimmistä mysterioista. Meidän rakas Zenothemiksemme, joka kuten tiedät on heikko vertauskuville, pyyteli äsken kuuluisalta Paphnutiukselta selitystä juutalaisten kirjoihin. Mutta Paphnutius ei ole vastannut hänelle mitään ja sitä älkäämme hämmästykö, koska vieraamme on vihitty vaitioloon ja Jumala on sitonut hänen kielensä erämaassa. Mutta sinä, Markus, joka olet pitänyt puhetta kristittyjen synodeissa ja yksinpä jumalaisen Konstantinuksenkin neuvotteluissa, sinä voit, jos tahdot, tyydyttää uteliaisuutemme ilmaisemalla meille ne filosofiset totuudet, jotka ovat kätketyt kristittyjen taruihin. Eikö ensimäinen näistä totuuksista ole yhden ainoan Jumalan olemassaolo, johon minä puolestani vahvasti uskon?
Niin, arvoisat veljet, minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, jota ei kukaan ole siittänyt, joka yksin on iankaikkinen ja kaikkien olioiden pohja!
Me tiedämme, Markus, että sinun Jumalasi loi maailman. Se oli varmaankin suuri käännekohta hänen elämässään. Kokonaisen iankaikkisuuden oli hän jo ollut olemassa, ennenkuin uskalsi sen päättää. Mutta ollakseni oikeudenmukainen, niin tunnustan, että hänen asemansa olikin niitä kaikkein vaikeimpia. Hänen piti olla toimettomana voidakseen pysyä täydellisenä, ja hänen piti toimia todistaakseen itselleenkin, että hän oli olemassa. Sinä vakuutat minulle, että hän päätti toimia. Tahdon uskoa sinua, joskin se täydellisen Jumalan puolelta oli anteeksiantamaton varomattomuus. Mutta sano meille, Markus, miten hän menetteli luodessaan maailman.
Ne, jotka olematta kristityitä kuitenkin omistavat tietämisen perusteet kuten Hermodorus ja Zenothemis, tietävät kyllä, ettei Jumala luonut maailmaa suoraan ja välittömästi. Hän antoi elämän ainokaiselle pojalle, jonka kautta luotiin kaikki oliot.
Puhut oikein, Markus, ja tätä poikaa on sitten erotuksetta palveltuHermeksen, Mithran, Adoniksen, Apollon ja Jesuksen nimisenä.
En olisi kristitty jos kutsuisin häntä muilla nimillä kuin Jesus, Kristus ja Vapahtaja. Hän on Jumalan todellinen poika. Mutta hän ei ole iankaikkinen, koska hänellä on ollut alku; mitä siihen taas tulee, että voisi ajatella hänen eläneen jo ennenkuin hänet siitettiin, niin on se sulaa järjettömyyttä, joka on jätettävä Nikean muuleille ja tuolle itsepäiselle aasille, joka liian kauan on hallinnut Aleksandrian kirkkoa kirotun Athanasiuksen nimellä.
Nämä sanat kuullessaan Paphnutius kalmankalpeana teki ristinmerkin ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltaan, multa hän pitkitti itsepintaisesti ylevää vaitioloaan.
Markus jatkoi:
— On selvää, että Nikean tyhmä uskontunnustus loukkaa ainoan Jumalan majesteettia pakottaessaan hänet jakamaan jakamattomat ominaisuutensa oman siemenensä kanssa, joka on kaikkien luotujen olioiden luomisen välittäjä. Lakkaa pilkkaamasta kristittyjen oikeaa Jumalaa, Nikias, tiedä, että hän ei tee työtä eikä kehrää enempää kuin kukkaset kedolla. Työntekijä ei ole hän, vaan hänen ainokainen poikansa, Jesus, joka luotuaan maailman sittemmin tuli työtään parantelemaan. Sillä luomistyö ei voinut olla täydellinen, ja välttämättömyyden pakosta täytyi siinä pahan sekoittua hyvään.
Mikä on hyvää ja mikä on pahaa?
Syntyi hetken vaitiolo, jolloin Hermodorus ryntäillään pöytäliinan päällä näytti pientä Korinthon metallista tehtyä aasia, joka kantoi selässään kahta koria, toinen täynnä valkeita, toinen mustia oliiveja.
— Katsokaa näitä oliiveja, sanoi hän. Meidän silmiämme hivelee miellyttävästi noiden värien vastakohtaisuus ja me olemme mielissämme siitä, että toiset ovat vaaleita ja toiset tummia. Mutta jos ne itse olisivat ajatuksella ja tunteella lahjottuja, sanoisivat valkoiset: on hyvä, jos oliivi on valkoinen, on paha, jos se on musta, ja mustien oliivien kansa vihaisi valkoisten oliivien kansaa. Me voimme arvioida oikeammin, sillä olemme yhtä paljon niitä korkeammalla kuin jumalat ovat meitä. Ihmiselle, joka näkee olioista ainoastaan mitättömän osan, paha on pahaa, mutta Jumalalle, joka käsittää kaikki, paha on hyvää. Epäilemättä on rumuus rumaa eikä kaunista; mutta jos kaikki olisi kaunista, niin ei kokonaisuus olisi kaunista. On siis hyvä, että on olemassa pahaa, niinkuin on todistanut toinen Platomme, joka on varmasti suurempi kuin ensimäinen.
Puhukaamme vakavammin. Paha on pahaa, ei maailmalle, jonka muuttumatonta sopusointua se ei voi hävittää, mutta pahalle ihmiselle itselleen, joka sitä tekee ja joka voisi olla sitä tekemättä.
Jupiterin kautta! Tuo on järkevää puhetta!
Maailma on suuremmoisen runoilijan murhenäytelmä. Jumala, joka sen sepitti, on antanut meille jokaiselle oman roolimme näyteltäväksi. Jos hän tahtoo, että olet kerjäläinen, prinssi tai luukkajalka, niin koeta tehdä sinulle uskotusta osasta mahdollisimman hyvä.
Tietysti on oikein, että murhenäytelmässä ontuva ontuu niin kuin Hefaistos; on hyvä, että mielenvikainen raivoaa niinkuin Ajax, että sukurutsainen nainen uudistaa Phaidran rikokset, että petturi pettää, valehtelija valehtelee, murhaaja murhaa ja että näytelmän päätyttyä kaikki näyttelijät, sekä oikeamieliset kuninkaat että verenhimoiset tyrannit, sekä hurskaat neitseet että riettaat aviovaimot, sekä ylevät kansalaiset että halpamaiset murhamiehet, saavat runoilijan puolelta yhtä suuret kiitoslauseet.
Sinä väärennät ajatukseni, Nikias, ja muutat kauniin, nuoren tytön iljettäväksi gorgoksi. Minä surkuttelen sinua, joka et tunne jumalien olemusta, et oikeutta etkä ikuisia lakeja.
Minä puolestani, ystäväiseni, uskon hyvän ja pahan tosioloisuuteen. Mutta olen vakuutettu siitä, ettei ole ainoatakaan inhimillistä tekoa, oli se sitten vaikka Judaksen suudelma, joka ei sisältäisi itsessään myös lunastuksen itua. Paha edistää ihmisten lopullista hyvää, se on kotoisin hyvästä ja on osallinen niistä ansioista, jotka tavallisesti hyvälle omistetaan. Tämän ovat kristityt mainiosti esittäneet tarussaan tuosta punatukkaisesta miehestä, joka pettääkseen mestarinsa antoi hänelle rauhansuudelman ja vahvisti tällä teollaan ihmisten pelastuksen. Sentähden ei mikään mielestäni olekaan niin väärä ja turha kuin se viha, jolla muutamat vainoavat tätä Jesuksen onnettominta apostolia, ollenkaan ajattelematta, että Iskariotin suudelma, jonka muuten Jesus itse oli jo edeltäpäin ilmoittanut, oli heidän oman oppinsa mukaan välttämätön ihmisten lunastustyölle ja että jos ei Judas olisi ottanut vastaan tuota kolmeakymmentä hopeapenninkiä sisältävää rahapussia, niin olisi taivaallinen viisaus ollut lyöty, itse Kaitselmus kavallettu, sen aikeet olisivat menneet tyhjiin ja maailma joutunut pahuuden, tietämättömyyden ja kuoleman valtaan.
Taivaallinen viisaus oli kyllä edeltäpäin nähnyt, ettäJudas, vaikkakin hänen vapaassa vallassaan oli olla antamattapettäjänsuudelmaa, antaisi sen kuitenkin. Täten on se käyttänytIskariotin rikosta peruskivenä lunastuksen ihmeelliseen rakennukseen.
Puhuin sinulle äsken, Markus, ikäänkuin olisin uskonut, että ihmisten lunastus olisi ristiinnaulitun Jesuksen työtä, koska tiedän, että sellainen on kristittyjen usko ja koetin mukautua tähän ajatukseen siten paremmin käsittääkseni niiden erehdyksen, jotka uskovat Judaksen ikuisesti tuomituksi. Mutta itse asiassa ei Jesus minun silmissäni ole muuta kuin Basilideen ja Valentinuksen edeltäjä. Mitä taas lunastusmysteriaan tulee, niin selitän teille, rakkaat ystävät, jos vain tahdotte kuulla, millä lailla se todellisuudessa maan päällä on suoritettu.
Vieraat antoivat suostumuksen merkin. Cerekselle pyhitettyjä uhreja kantavain Atenan neitseitten tavoin astui silloin sisälle kevein, näkymättömän huilun säestämin askelin kaksitoista nuorta tyttöä, jotka päänsä päällä kantoivat granaateilla ja omenoilla täytettyjä koreja. He asettivat korit pöydälle; huilu vaikeni ja Zenothemis puhui näin:
— Kun Eunoia, Jumalan ajatus, oli luonut maailman, uskoi hän enkeleille sen johdon. Mutta nämä eivät säilyttäneetkään sitä ylevämmyyttä, joka sopii hallitsijoille. Nähdessään että ihmisten tyttäret olivat kauniita, yllättivät he heidät illoin vesilähteitten reunoilla ja sekaantuivat heihin. Näistä avioista syntyi väkivaltainen ihmisrotu, joka täytti maailman vääryydellä ja julmuudella, ja teiden pöly sai juoda viatonta verta. Tämän nähdessään tuli Eunoia äärettömän murheelliseksi.
"— Tuon olen siis minä saanut aikaan, huokasi hän kumartuen maailman puoleen. Minun erehdykseni tähden ovat lapsiraukkani joutuneet kovan kohtalon alaisiksi. Heidän kärsimyksensä on minun syyni ja minä tahdon sen sovittaa. Itse Jumalakaan, joka ajattelee ainoastaan minun kauttani, ei voisi antaa heille enää takaisin heidän entistä puhtauttaan. Mikä on tehty, se on tehty, ja luomistyö on ainaiseksi pilalla. Mutta ainakaan en tule jättämään luotujani. Jos en voikaan tehdä heitä onnellisiksi niinkuin minä olen, voin ainakin tehdä itseni onnettomaksi niinkuin he. Koska olen tehnyt sen erehdyksen, että olen antanut heille ruumiin, joka heidät alentaa, olen ottava itsekin samanlaisen ruumiin ja elävä heidän keskellään."
Näin puhuttuaan Eunoia laskeutui maan päälle ja ruumiillistui erään argolilaisen naisen kohdussa. Hän syntyi sitten maailmaan pienenä ja hentona ja sai nimekseen Helena. Ihmisten töitä toimitellen varttui hän pian suloudessa ja kauneudessa ja tuli himotuimmaksi kaikista naisista, niinkuin hän sen oli päättänytkin, saadakseen kuolevaisessa ruumiissaan kokea kaikki häpeät ja tahrat. Ollen irstaiden ja väkivaltaisten miesten tahdoton saalis mukautui hän ryöstöön, ja aviorikokseen sovittaakseen siten kaikki aviorikokset, kaikki väkivallan työt ja vääryydet ja aiheutti kauneudellaan kokonaisten kansojen perikadon, jotta Jumala voisi antaa anteeksi maailman rikokset. Eikä koskaan taivaallinen ajatus Eunoia ollut niin ihailtava kuin näinä päivinä, jolloin hän naisen hahmossa harjoitti haureutta sekä sankarien että paimenten kera. Runoilijat aavistivat hänen jumaluutensa kuvatessaan hänet niin levolliseksi, niin ylvääksi ja kohtalokkaaksi ja omistaessaan hänelle tämän huudahduksen: "Oi, sielu, hiljainen kuin valtamerten rauha!"
Täten syöksi sääli Eunoian kurjuuteen ja kärsimykseen. Hän kuoli ja argolilaiset näyttävät vieläkin hänen hautaansa, sillä hänen täytyi aistihuumauksen jälkeen oppia tuntemaan myöskin kuolema ja syödä kaikki ne katkerat hedelmät, joita hän oli kylvänyt. Mutta erottuaan Helenan hajoavasta ruumiista pukeutui hän toiseen naishahmoon ja antautui uudestaan tihutöille alttiiksi. Näin kulkien ruumiista ruumiiseen ja jakaen kanssamme ajankuorman, hän ottaa päällensä maailman synnit. Hänen uhrauksensa ei ole joutuva hukkaan. Liittyen meihin lihan siteillä, rakastaen ja itkien yhdessä kanssamme, hän suorittaa omaansa ja meidän lunastustyötämme ja kantaa meidät kerran valkoisella rinnallaan jälleen voitetun taivaan rauhaan.
Tuo taru ei minulle suinkaan ollut tuntematon. Muistan kuulleeni kerrottavan, että tämä jumalallinen Helena erään muodonvaihdoksensa aikana oli tietäjä Simonin luona Tiberiuksen hallituskautena. Luulin kuitenkin, että hänen alennustilansa oi ollut tahallinen ja että enkelit olivat hänet vietelleet omaan lankeemuksensa.
Hermodorus, totta on, että ihmiset, jotka eivät tarpeeksi asti ole syventyneet mysterioihin, ovat luulleet, että surullinen Eunoia ei olisi itse ehdoin tahdoin suostunut alennustilaansa. Mutta, jos asianlaita olisi niin, kuten he väittävät, ei Eunoia olisikaan se sovittava ilonainen, saastaan peitetty pyhä ehtoollinen, meidän häpeämme viinillä kostutettu leipä, se laupias lahja ja ansiokas polttouhri, jonka savu kohoaa Jumalan tykö. Jos eivät hänen syntinsä olisi tahallisia, ei niillä olisi mitään arvoa.
Mutta eikö tiedetä, Zenothemis, missä maassa, minkä nimisenä ja minkä ihanan muodon alla tämä aina uudestaan syntyvä Helena nykyään elää?
Täytyy olla hyvin viisas päästäkseen sellaisen salaisuuden perille, ja viisaus, Kallikrates, ei ole suotu runoilijoille, jotka elävät muotojen raa'assa maailmassa ja leikkivät niinkuin lapset tyhjällä kilinällä ja turhilla kuvilla.
Varo loukkaamasta jumalia, sinä jumalaton Zenothemis; runoilijat ovat heille rakkaita. Kuolemattomat itse sepittävät ensimäiset lakinsa runomittaan ja jumalien oraakkelilauseet ovat runoja. Hymnien säveleet miellyttävät taivaallisia korvia. Kuka ei tietäisi, että runoilijat ovat tietäjiä ja että mikään ei ole heille salattua? Koska olen itse runoilija ja Apollon laakerin kruunaama, tahdon ilmaista kaikille Eunoian viimeisen ruumiillistumisen. Ikuinen Helena on aivan lähellänne; hän näkee meidät ja me näemme hänet. Katsokaa tuota leposohvalla patjoihin nojautuvaa naista, joka on niin kaunis ja syvämietteinen ja jonka silmät uivat kyynelissä ja huulet suudelmissa. Se on hän. Hurmaava niinkuin ennen Priamoksen ja Aasian kukoistuksen päivinä! Eunoian nimi on nykyään Thais.
Mitä sinä sanot, Kallikrates? Olisiko meidän armas Thaiksemme tuntenut Pariksen, Menelaoksen ja nuo uljas-aseiset akaoilaiset! Oliko se suurikin, Thais, tuo Troijan hevonen?
Kuka puhuu hevosesta?
— Olen juonut niinkuin traakialainen! huudahti Chereas.
Ja hän suistui pöydän alle.
Kallikrates kohotti maljansa:
— Jos juomme niinkuin epätoivoiset, kuolemme kostamatta!
Vanha Cotta nukkui ja hänen kalju päänsä painui hiljalleen leveätä olkaa vasten.
Dorion oli jonkun aikaa jo näyttänyt hyvin levottomalta filosofimanttelissaan. Hän lähestyi horjuen Thaiksen leposohvaa:
— Thais, minä rakastan sinua, vaikkakin minulle on arvotonta rakastaa naista.
Miksi et sitten äsken rakastanut minua?
Sentähden, että olin selvä.
Mutta minä, ystäväraukkani, olen juonut vain silkkaa vettä, suonet siis anteeksi, etten voi sinua rakastaa.
Dorion ei tahtonut kuulla enempää ja hän luisui Drosen vierelle, joka houkutteli häntä katseellaan pois ystävättären luota. Zenothemis anasti hyljätyn paikan suudellen Thaista suulle.
Luulin sinua hyveellisemmäksi.
Minä olen täydellinen ja täydellisiä ei sido mikään laki.
Mutta etkö pelkää tahraavasi sieluasi naisen sylissä?
Ruumis voi antautua himolleen, ilman että Sielu siinä on mukana.
Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!
Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.
— Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin mitä ajattelet?
— Ajattelen, että naisten rakkaudet ovat Adoniksen puutarhoja.
— Mitä tarkoitat?
— Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja lakastuvat sitten.
— Mitä siitä, Nikias? On hulluutta kiinnittää mieltään katoavaiseen.
— Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää, että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö ohikulkevan varjon?
— Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla.Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.
— Kuinka voi olla vapaa, Eukritus, kun omistaa ruumiin?
— Saat nähdä sen piankin, poikani. Pian olet sanova: Eukritus oli vapaa.
Vanhus puhui näin nojaten porfyri-pylvääseen ja ensimäisen aamuruskon ensi säteet valaisivat hänen otsansa. Hermodorus ja Markus olivat myös lähestyneet ja pysähtyivät hänen eteensä Nikiaan viereen, ja juomarien nauruista ja huudoista välittämättä nämä neljä keskustelivat jumalallisista asioista. Eukritus puhui niin viisaasti, että Markus sanoi hänelle:
— Sinä olet kelvollinen tuntemaan oikean Jumalan.
Eukritus vastasi:
— Oikea Jumala on viisaan sydämessä.
Sitten he puhuivat kuolemasta.
Minä tahdon, sanoi Eukritus, että se löytää minut itse parantamisen kamppailusta ja kuuliaisena kaikille velvollisuuksilleni. Sen edessä kohotan puhtaat käteni taivaalle ja sanon jumalille: "Jumalat, minä en ole tahrannut niitä kuvianne, jotka olitte sieluni temppeliin asettaneet, niitä olen ajatuksillani koristanut niinkuin toiset kruunuilla, nauhoilla ja seppeleillä. Olen elänyt teidän sallimuksenne mukaisesti. Olen tarpeeksi elänyt."
Näin sanoen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkautta. Hetken oli hän ajatuksissaan. Sitten hän syvällä ilontunnolla jatkoi:
— Irroita itsesi elämästä, Eukritus, niinkuin kypsä öljymarja, joka putoaa kiittäen puuta, joka sen on kantanut, ja siunaten maata, ravinnon-antajaansa!
Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja syöksi sen rintaansa.
Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä, oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän tutki haavaa ja huusi.
— Kutsuttakoon paikalle lääkärini Aristeus!
Nikias pudisti päätään:
— Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka eivät toivo mitään.
Cotta löi otsaansa:
— Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä mielettömyys!
Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja toivoa.
Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.
* * * * *
Päivä kohosi ruusuisena ylitse kaupungin. Pitkät pylväsrivit ylenivät kahden puolen yksinäistä tietä, jonka etäisessä päässä kohosi Aleksanterin haudan säteilevä kupu. Katukivillä virui siellä täällä repaleisia seppeleitä ja sammuneita soihtuja. Ilmassa tuntui meren raikasta tuulta. Paphnutius riuhtasi inholla yltään komean pukunsa polkien sen siekaleet jalkoihinsa.
— Sinä kuulit, mitä he puhuivat, minun Thaikseni! huudahti hän. He sylkivät suustaan ilmoille kaikki mahdolliset hulluudet ja kauheudet. He alensivat kaikkien luotujen taivaallisen Luojan helvetin perkeleitten tasalle, kielsivät hävyttömästi hyvän ja pahan, herjasivat Jesusta ja kehuivat Judasta. Ja jumalattomin heistä kaikista, tuo pimeyden shakaali, tuo haiseva eläin, tuo areiolainen, joka on täynnä turmelusta ja kuolemaa, levitti suunsa leveäksi kuin avonainen hauta. Minun Thaikseni, sinä näit, miten he matoivat sinua kohden, nuo saastaiset limaeläimet, tahraten sinut tahmealla hiellään; sinä näit, miten nuo iljetykset nukkuivat orjattarien jaloissa, mitan he parittuivat omien oksennuksiensa tahraamilla matoilla, sinä näit, miten tuo mieletön vanhus vuodatti vertaan, joka oli vieläkin huonompaa kuin irstailussa vuotanut viini, ja miten hän heittäytyi suoraan orgiasta kutsumattomana Kristuksen kasvojen eteen! Ylistetty olkoon Jumala! Sinä olet nähnyt synnin ja olet huomannut, että se on inhoittava. Thais, Thais, Thais, muistele noiden filosofien hullutuksia ja sano, tahdotko hourailla heidän kanssaan. Ja muistele heidän naisseuralaistensa, noiden kahden himokkaan ja pahansuovan apinan katseita, liikkeitä ja naurua, ja sano, tahdotko jäädä heidän kaltaisekseen!
Thais, väristen inhosta ajatellessaan edellisen yön tapahtumia ja tuntien sydämessään syvästi miesten välinpitämättömyyden ja raakuuden, naisten ilkeyden ja vuosien painon, huokasi:
— Olen kuoleman väsynyt, oi isäni! Missä löytäisin levon? Minun otsaani polttaa, pää on tyhjä ja käsivarret niin raukeat, etten jaksaisi tarttua kiinni onneen, vaikka se olisi tuossa edessä…
Paphnutius katsoi häneen suopeasti:
— Rohkeutta, oi sisareni: levon hetki koittaa sinulle, valkea ja puhdas, niinkuin nuo usvat, jotka näet leijuvan puutarhojen ja vetten yllä.
He lähestyivät Thaiksen taloa ja näkivät jo muurien takaa Nymfien luolaa ympäröiväin plataanein ja tärpättipuiden latvat, jotka kastehelmisinä värisivät aamutuulessa. Heidän edessään oli autio tori, jonka ympärillä oli pilareita ja omistuspatsaita ja molemmissa päissä puoliympyrän muotoon asetettuja fantasia-olentojen kannattamia marmoripenkkejä. Thais vaipui eräälle näistä penkeistä. Sitten kohottaen munkkiin tuskaisen katseen hän kysyi:
— Mitä pitää minun tehdä?
— Sinun pitää, vastasi munkki, seurata Häntä, joka on tullut sinua etsimään. Hän irroittaa sinut maailmasta niinkuin elonkorjaaja poimii rypäletertun, joka pahentuisi puussa, ja vie sen kuurnaan muuttaakseen sen tuoksuvaksi viiniksi. Kuule minua: kahdentoista tunnin päässä Aleksandriasta, länteen päin lähellä merta on naisluostari, jonka säännöt, ollen viisauden mestariteos, ansaitsisivat tulla lyyrilliseen runoasuun puetuiksi ja lauletuiksi teorbin ja tamburinin säestyksellä. Voi todellakin sanoa siellä elävistä naisista, että heidän jalkansa ovat maassa, mutta otsansa koskettavat taivasta. He elävät jo tässä maailmassa enkelien elämää. He tahtovat olla köyhiä, jotta Jesus heitä rakastaisi, kainoja, jotta hän heitä katselisi, puhtaita, jotta hän heidät kihlaisi. Hän käy joka päivä heitä tervehtimässä puutarhurin puvussa, paljain jaloin ja kauniit kädet levällään, samanlaisena kuin hän ilmestyi Marialle hänen hautamatkallaan. Ja vielä tänä päivänä olen vievä sinut tähän luostariin, oma Thaikseni, ja pian olet kuuluva näiden pyhien naisten yhteyteen ja ottava osaa heidän taivaallisiin keskusteluihinsa. He odottavat sinua kuin sisartaan. Luostarin ovella heidän yhteinen äitinsä, hurskas Albina, on antava sinulle rauhan suudelman ja sanova: "Tyttäreni, ole tervetullut!"
Kurtisaani päästi ihastuksen huudon:
— Albina, Cesarien tytär! keisari Caruksen veljenpojantytär!
— Hän itse! Albina, vaikka purppurassa syntynyt, puki ylleen karkean karvakaavun, maailman hallitsijan tytär, kohosi Jesuksen Kristuksen palvelijattarien joukkoon. Hän on oleva äitisi.
Thais nousi ja sanoi:
— Vie minut siis Albinan taloon.
Ja Paphnutius täydellisentäen voittonsa jatkoi:
— Varmasti olen johdattava sinut sinne ja olen sulkeva sinut koppiin, jossa saat itkeä syntejäsi. Sillä sinun ei sovi yhtyä Albinan tyttäriin, ennenkuin olet puhdistautunut synneistäsi. Olen lukitseva sinetillä ovesi ja sitten, onnellinen vanki, saat kyynelöiden odottaa siksi, kunnes Jesus itse tulee ja anteeksi-antamuksensa merkiksi murtaa sinetin, jonka olen ovellesi pannut. Älä epäile, hän tulee kyllä, Thais, ja kuinka onkaan sielusi sisin silloin värähtävä, kun tunnet valonsormien laskeutuvan silmillesi pyyhkiäkseen pois kyyneleesi.
Thais sanoi toisen kerran:
— Vie minut, isäni, Albinan taloon.
Riemusta paisuvin rinnoin katseli Paphnutius ympärilleen nauttien melkein pelvotta luotujen esineiden kauneudesta, hänen silmänsä joivat ihastuksella Jumalan valoa ja ennen tuntemattomat leyhkät vilvoittivat hänen otsaansa. Äkkiä huomasi hän eräässä torin kulmauksessa pienen portin, jonka kautta mentiin Thaiksen taloon, ja muistaessaan että nuo kauniit puut, joiden latvoja hän ihaili, varjostivat kurtisaanin puutarhoja, näki hän hengessä kaikki ne synnit, jotka siellä olivat myrkyttäneet tuota nyt niin kevyttä ja puhdasta ilmaa ja hänen sielunsa tuli äkkiä niin murheelliseksi, että katkera kyynelkaste kohosi hänen silmiinsä.
— Thais, sanoi hän, paetkaamme katsomatta taaksemme. Mutta älkäämme jättäkö jälkeemme mitään sinun entisten rikoksiesi välikappaleita, todistajia eikä myötärikollisia, näitä paksuja verhoja, vuoteita, mattoja, näitä suitsutus-uurnoja ja lamppuja, jotka julistavat häpeääsi. Tai tahdotko, että niissä asuvain perkeleitten ja kirottujen henkien elävöittäminä nämä rikolliset huonekalut rientävät jälkeesi erämaahan asti? On liiankin totta, että on nähty häpeällisten pöytäin ja rikollisten istuinten olevan paholaisten välikappaleita, on nähty, miten ne ovat liikkuneet, puhuneet, tömistäneet maata ja lentäneet ilmassa. Hävitköön siis kaikki, mikä on nähnyt häpeäsi! Kiiruhda, Thais, ja vielä kaupungin maatessa käske orjiesi rakentaa tämän torin keskelle rovio, jolla poltamme kaiken asunnossasi löytyvän häpeällisen rikkauden.
Thais suostui siihen.
— Tee mitä tahdot, isäni, sanoi hän. Minä tiedän, että elottomat esineet ovat välistä henkien asuinpaikkoja. Yöllä muutamat huonekalut puhuvat, joko niin, että ne antavat kuulua naputuksen aina säännöllisten väliaikojen päästä, tai niin, että ne heittävät pieniä valonsäkeniä, jotka ovat merkkitulien kaltaisia. Mutta tämä ei ole vielä mitään. Etkö huomannut, isäni, astuessasi sisälle Nymfien luolaan, oikealla erästä patsasta, joka kuvaa alastonta kylpyyn-laskeutuvaa naista? Eräänä päivänä näin omin silmin, miten tämä patsas käänsi päätään kuten elävä ihminen ottaen sitten jälleen entisen asentonsa. Olin vallan jähmettynyt kauhusta. Nikias, jolle kerroin tästä ihmeestä, teki pilkkaa minusta, mutta joka tapauksessa on siinä patsaassa jonkinlaista noituutta, sillä se herätti kuumia pyyteitä eräässä dalmatialaisessa, joka oli aivan kylmä minun kauneudelleni. Varma on, että olen elänyt lumottujen esineiden ympäröimänä ja suurille vaaroille alttiina, sillä onpa nähty sellaistakin, että ihmiset ovat kuolleet rautapatsaiden syleilyyn. Kuitenkin on surku hävittää kallisarvoisia ja erinomaisella taidolla tehtyjä kapineita ja jos kaikki mattoni ja verhoni poltetaan, niin se on suuri vahinko. Niiden joukossa on eräitä, joiden värien kauneus on todellakin ihmeteltävän ihana ja jotka ovat maksaneet suuria summia niille, joilta olen ne saanut. Samoin omistan hyvin arvokkaita maljakoita, veistoksia ja tauluja. En luule, että on tarpeellista niitä hävittää. Mutta sinä tiedät, mikä on välttämätöntä, tee miten tahdot, isäni.
Näin puhuen seurasi hän munkkia sille pienelle portille, jolle niin paljon seppeleitä ja köynnöksiä oli ripustettu, ja avautettuaan sen käski hän portinvartijan kutsumaan kokoon kaikki talon orjat. Ensin ilmestyivät ylikokit, neljä intialaista. Kaikki neljä olivat kelta-ihoisia ja silmäpuolia. Tämä oli tuottanut Thaikselle suurta vaivaa ja iloa saada kootuksi nämä neljä orjaa, kaikki samaa rotua ja saman ruumiinvamman runtelemia. Kun he palvelivat pöydässä, herättivät he heti vieraiden uteliaisuutta, ja Thais pakotti heidät silloin kertomaan elämäntarinansa. He jäivät odottamaan äänettöminä. Heidän apulaisensa tulivat heidän jälkeensä. Sitten saapuivat tallirengit, metsästäjät, tuolinkantajat, pronssipolviset juoksijat, kaksi puutarhuria, jotka olivat karvaisia niinkuin Priapus, kuusi julman näköistä neekeriä, kolme kreikkalaista orjaa, joista ensimäinen oli kieliniekka, toinen runoilija ja kolmas laulaja. He olivat kaikki jo järjestyneet riviin torille, kun neekerinaiset riensivät saapuville uteliaina, levottomina, muljautellen pyöreitä silmiään ja suu virnissä aina korvarenkaisiin asti. Viimeiseksi ilmestyi kuusi kaunista, valkoista orjatarta, tyytymättömän näköisinä asetellen harsojaan ja siirrellen väsyneesti pienillä kultakahleilla kammitsoituja jalkojaan. Kun kaikki olivat koossa, sanoi Thais heille osoittaen Paphnutiusta:
— Tehkää mitä tämä mies teille määrää, sillä Jumalan henki on hänessä ja jos ette tottele häntä, kaadutte kuoliaina paikallanne.
Thais uskoi niin todellakin, koska oli kuullut hänen sanovan, että erämaan pyhät saattoivat upottaa äkisti avautuvan maan tulikitaan jumalattomat, joita he sauvallaan koskettivat.
Paphnutius lähetti pois naiset ja heitä muistuttavat kreikkalaiset orjat ja sanoi muille:
— Tuokaa keskelle toria puita, sytyttäkää suuri valkea ja heittäkää siihen nurin narin kaikki, mitä talo ja luola sisältää.
Hämmästyen he jäivät paikoilleen kysyen katseillaan neuvoa emännältään. Ja kun tämä seisoi vaiti ja välinpitämättömänä, tyrkkivät he toisiaan kyynärpäillään luullen, että kaikki oli vain pilantekoa.
— Totelkaa, sanoi munkki.
Useat orjista olivat kristityitä. Käsittäen heille annetun käskyn, menivät he talosta hakemaan puita ja sytykkeitä. Toiset seurasivat heidän esimerkkiään ilman vastenmielisyyttä, sillä ollen köyhiä he vihasivat rikkauksia ja nauttivat vaistomaisesti hävittämisestä. Heidän jo rakentaessaan roviota, sanoi Paphnutius Thaikselle:
— Minulla oli hetken ajan mielessäni tuuma kutsuttaa tänne jonkin aleksandrialaisen kirkon rahastonhoitaja (jos vielä yleensä täällä on jälellä ainoatakaan, joka ansaitsee kirkon nimeä ja jota nuo areoilaiset elukat eivät vielä ole saastuttaneet), ja antaa hänelle tavarasi, nainen, jotta hän jakaisi ne leskille ja täten muuttaisi synnin palkan oikeuden aarteiksi. Mutta tämä ajatus ei ollut Jumalasta kotoisin ja minä työnsin sen pois, ja varmasti loukkaisimme sillä syvästi Jesuksen Kristuksen valituita, jos tarjoaisimme heille irstaan ylellisyyden jätteitä. Nielköön tuli viimeiseen asti kaikki, mihin sinä olet koskenut, Thais. Kiitos taivaan eivät nämä vaipat, nämä harsot, jotka ovat nähneet enemmän suuteloita kuin meressä on laineita, tule enää tuntemaan muuta hyväilyä kuin liekkisten kielien! Orjat, kiirehtikää! Lisää puita! Lisää soihtuja ja sytykkeitä! Ja sinä, nainen, mene asuntoosi, riisu yltäsi häpeälliset koristeesi ja pyydä alhaisimmalta orjattareltasi, että hän osoittaisi sinulle sen suuren suosion, että antaisi sinulle puvun, jota hän käyttää lattian pesussa.