Carthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle, sillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä tulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle.
Mutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti uudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti. Punaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden ja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä ollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt se oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes lotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan, niin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä.
Näinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse ajoissa.
Hän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki, että Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi keskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä etäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan.
Nyt näyttivät Ptarthin Thuvian toiveet todella vähäisiltä. Kun hänen kimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita toisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin kätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth, punainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen toivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli alkanutkaan.
Nähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla selittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta, kuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä käsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen uskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet oli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun Carthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki olevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen nykyisestä pulasta.
Carthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy huulillaan.
"Rohkeutta, prinsessani!" hän kuiskasi.
Neidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin nuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion hallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla marmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti.
Silloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen puhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän olikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa kehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella tuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta.
Carthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan.Seuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan.
"Anna anteeksi!" virkkoi mies hiljaa. "Salli suuren rakkauteni olla puolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen elonaikaa jäljellä!" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan etumaista vihreätä sotilasta.
Mies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun iso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi hän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen kahtia.
Samalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain käsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät käsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä mieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat keltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan viisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen mylläkkään syöksähti Komal, iso banth.
Vihreätä kansaa ja valkeita apinoita
Erään torkvasilaisen miekka hipaisi iskun Carthorisin otsaan. Vilahdukselta hän näki pehmeät käsivarret kaulassaan ja lämpöiset huulet lähellä kasvojaan, ennenkuin meni tajuttomaksi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän virui tiedottomana. Mutta kun hän uudelleen avasi silmänsä, niin hän oli yksin, lukuun ottamatta kaatuneita vihreitä miehiä ja dusarilaisia sekä isoa kuollutta banthia, joka oli puolittain hänen päällään.
Thuvia oli poissa, eikä myöskään Kar Komakin ruumista ollut kaatuneiden joukossa.
Verenvuodosta heikkona Carthoris ponnisteli hitaasti Aaanthoria kohti, päästen kaupungin laitaan päivän laskiessa.
Vettä hän kaipasi kaikkein eniten ja senvuoksi hän jatkoi matkaansa leveätä katua myöten laajalle keskusaukiolle, sillä hän tiesi löytävänsä sieltä tätä arvokasta nestettä rappeutuneesta rakennuksesta, tätä mahtavaa kaupunkia aikoinaan hallinneen muinaisaikaisen jeddakin upean palatsin vastapäätä.
Mieli apeana ja rohkeus lamassa kummallisen tapaussarjan johdosta, joka näytti edeltäpäin määrätyltä tekemään tyhjäksi kaikki hänen yrityksensä palvella Ptarthin prinsessaa, Carthoris liikkui autiossa kaupungissa kiinnittämättä ensinkään huomiota ympäristöön, ikäänkuin leveitä katuja ja laajaa aukiota reunustavien upeiden, salaperäisten aaveiden asumien rakennusten synkissä varjoissa ei olisikaan väijynyt isoja valkeita apinoita.
Mutta jos hän ei välittänytkään ympäristöstään, niin sitä valppaampia olivat toiset silmät, jotka tarkkasivat hänen saapumistaan aukiolle ja hänen hitaita askeliaan, kun hän meni marmorirakennuksessa olevalle pienelle, puolittain soran täyttämälle lähteelle, josta voi saada vettä vain kaivamalla syvän kuopan lähdettä peittävään punaiseen hiekkaan.
Ja kun heliumilainen katosi pikku rakennukseen, ilmestyi palatsin ovesta kaksitoista valtavankokoista kuvatusta, jotka lähtivät äänettömästi rientämään aukion poikki häntä kohti.
Carthoris viipyi rakennuksessa puoli tuntia, kaivaen hiekkaa ja saaden puuhansa palkkioksi muutamia kipeästi tarpeellisia pisaroita vettä. Sitten hän oijensihe suoraksi ja poistui hitaasti talosta. Tuskin hän oli ehtinyt astua kynnyksen poikki, kun kaksitoista torkvasilaissoturia karkasi hänen kimppuunsa.
Hänellä ei ollut aikaa vetäistä esiin pitkää miekkaansa. Mutta nopeasti lennähti hänen terävä tikarinsa esille varuksista, ja hänen sortuessaan hyökkääjien alle lakkasi useamman kuin yhden vihreän miehen sydän sykkimästä Carthorisin aseen lävistämänä.
Sitten he ylivoimallaan saivat hänet nujerretuksi ja riistivät häneltä aseet. Mutta vain yhdeksän niistä kahdestatoista sotilaasta, jotka olivat tulleet aukion poikki, palasi saattaen vankia mukanaan.
Carthoris raahattiin raa'asti palatsin kellariholveihin, missä hänet ruosteisilla ketjuilla kahlehdittiin vankan seinän sysipimeään nurkkaukseen.
"Huomenna sinut noudetaan Thar Banin puheille", sanottiin hänelle. "Nyt hän nukkuu. Mutta kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää, kuka on osunut käsiimme — ja samoin riemastuu myöskin Hortan Gur, kun Thar Ban vie hänen eteensä typerän hupsun, joka uskalsi miekallaan nirhaista suurta jeddakiamme."
Sitten he jättivät hänet äänettömään pimeyteen.
Carthorsista tuntui, että hän istui tuntikausia vankilan kivipermannolla, nojaten selkäänsä seinään, johon hänen kahleensa oli kiinnitetty jykevällä renkaalla.
Sitten hän erotti häntä ympäröivästä salaperäisestä pimeydestä kivilattialla varovasti hiipivien paljaiden jalkojen askelia, jotka saapuivat yhä lähemmäksi sitä kohtaa, missä hän oli aseettomana ja turvattomana.
Kului minuutteja — minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta — ja haudan hiljaisuuden keskeytti silloin tällöin toistuva häntä kohti varovasti lähenevä paljaiden jalkojen kaamea tassutus.
Vihdoin hän kuuli kengättömien jalkojen äkkiä syöksyvän eteenpäin pimeässä. Vähän matkan päästä kuului käsikähmän ääntä, raskasta läähätystä, ja kerran hän luuli erottaneensa suurta ylivoimaa vastaan ponnistelevan miehen kirouksen. Sitten kalahti kahle, kuului kilahdus, ikäänkuin katkennut rengas olisi sinkoutunut kiveä vasten.
Jälleen oli kaikki hiljaista. Mutta vain hetkisen. Sitten hän kuuli uudelleen pehmeiden jalkojen lähestyvän itseään. Hän luuli näkevänsä häijyt, hehkuvat silmät, jotka tuijottivat häneen pimeydestä. Aivan selvästi hän kuuli voimakkaiden keuhkojen raskasta hengitystä.
Sitten tuli hyökkäys, monien jalkojen töminää, ja otukset olivat hänen kimpussaan.
Häntä tartuttiin kurkkuun, käsivarsiin ja käsiin kourilla, jotka päättyivät samanlaisiin sormiin kuin ihmiskädet. Hän tunsi karvaisten rimpuilevien ruumiiden kosketuksen sileällä ihollaan taistellessaan kaamean äänettömyyden vallitessa hirveitä vastustajiaan vastaan muinaisen Aaanthorin pimeässä holvissa.
Heliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla, mutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa pimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen.
Mutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin rintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä, paksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman inhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa.
Hän tiesi myöskin, että häntä uhkaamassa oli torahampaita, valtavia torahampaita, eikä voinut käsittää, minkävuoksi ne eivät uponneet hänen ruumiiseensa.
Vihdoin hän huomasi, että eräät hänen vastustajansa nykivät voimakkaasti hänen kahleitaan, ja pian kuului samanlainen ääni kuin se, jonka hän oli kuullut jonkun matkan päästä, vähää ennen kuin hänen kimppuunsa hyökättiin — hänen kahleensa oli katkennut ja sen kirvonnut pää kalahtanut kiviseinää vasten.
Sitten häneen tartuttiin kahden puolen ja häntä raahattiin vinhaa kyytiä pimeissä käytävissä aavistamatonta kohtaloa kohti.
Aluksi hän oli luullut ahdistajiensa voivan olla Torkvasin heimon väkeä, mutta karvaiset ruumiit osoittivat tämän olettamuksen vääräksi. Nyt hän vihdoin oli varma siitä, keitä hyökkääjät olivat, mutta ei voinut aavistaa, minkä tähden häntä ei oltu heti tapettu ja syöty.
Kun oli puoli tuntia ripeästi kiidetty maanalaisissa käytävissä, jotka ovat Barsoomin kaikkien kaupunkien, niin hyvin nykyaikaisten kuin muinaistenkin, luonteenomaisena piirteenä, kohosivat hänen vangitsijansa äkkiä kuutamoiselle pihalle, kauaksi keskusaukiosta.
Carthoris näki heti joutuneensa Barsoomin isojen valkoisten apinain valtaan. Tähän asti oli hänet pannut sitä epäilemään yksinomaan se seikka, että hänen ahdistajillaan oli karvaiset rinnat, sillä valkeat apinat ovat aivan karvattomia lukuun ottamatta päässä törröttävää tuuheaa hiustupsua. Nyt hän oivalsi, mikä häntä oli pettänyt — jokaisen apinan rinnan yli oli kiinnitetty karvainen nahkakaistale, useimmilla banthinnahkainen autiossa kaupungissa usein majailevien vihreiden sotilaiden varustusten jäljittelynä.
Carthoris oli lukenut, että oli olemassa sellaisia apinaheimoja, jotka näyttivät hitaasti kohoavan korkeammalle älylliselle tasolle. Juuri sellaisten valtaan hän'tajusi joutuneensa. Mutta mitä ne aikoivat hänelle tehdä?
Vilkaistessaan ympäri pihan hän näki, että siellä kyykötteli näitä kamalia petoja ainakin viisikymmentä, ja vähän matkan päässä hänestä oli tarkasti vartioituna toinen ihmisolento.
Kun hänen katseensa osui vankeustoverin silmiin, levisi tämän kasvoille hymy ja hänen huuliltaan pääsi: "Kaor, punainen mies!" Hän oli Kar Komak, jousimies.
"Kaor!" huudahti Carthoris vastaan. "Kuinka olet joutunut tänne, ja miten kävi prinsessan?"
"Sinun kaltaisiasi punaisia miehiä laskeutui maihin valtaisista laivoista, jotka purjehtivat ilmassa samoin kuin minun aikani alukset muinoin purjehtivat viidellä valtamerellä", vastasi Kar Komak. "He taistelivat vihreitä torkvasilaisia vastaan ja surmasivat Komalin, Lotharin jumalan. Luulin heitä sinun ystäviksesi ja olin iloinen, kun ne heistä, jotka olivat elävinä selviytyneet taistelusta, lopuksi veivät punaisen neidon yhteen laivoistaan ja kohosivat turvaan korkealle ilmaan.
"Sitten vihreät sotilaat vangitsivat minut ja kuljettivat minut asumattomaan suurkaupunkiin, kahlehtien minut siellä pimeän holvin seinään. Myöhemmin saapuivat nämä ja kiskoivat minut tänne. Entä sinä itse, punainen mies?"
Carthoris kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, ja heidän puhellessaan isot, kyyröttävät apinat Tarkastelivat heitä kiinteästi.
"Mitä meidän on nyt tehtävä?" kysäisi jousimies.
"Asemamme näyttää melkein toivottomalta", Valitti Carthoris. "Nämä otukset ovat ihmissyöjiä. En jaksa käsittää, minkä vuoksi ne eivät vielä ole meitä syöneet; Kas tuonne!" kuiskasi hän. "Näetkö? Loppu on käsissä."
Kar Komak katsahti Carthorisin osoittamaan suuntaan ja näki tavattoman kookkaan apinan lähestyvän heitä valtava nuija kädessä.
"Tällä tavoin ne mieluimmin surmaavat saaliinsa", selitti Carthoris.
"Onko meidän kuoltava taistelematta?" kysyi Kar Komak.
"Minä yritän", vastasi Carthoris, "vaikka tiedänkin, kuinka turhaa kaikki puolustautumisemme on näitä voimakkaita petoja vastaan. Oi, jospa minulla olisi pitkä miekka!"
"Tai hyvä jousi!" lisäsi Kar Komak. "Ja utan jousimiehiä!"
Sen kuullessaan Carthoris melkein ponnahti seisoalleen, mutta vartijat kiskaisivat hänet heti takaisin alas.
"Kar Komak!" huusi nuorukainen. "Miksi et sinä voisi tehdä samoin kuin Tario ja Jav tekivät? Ei heilläkään ollut muita jousimiehiä kuin omat luomansa. Sinun täytyy tuntea heidän salaperäinen kykynsä. Kutsu esiin oma utanisi, Kar Komak!"
Lotharilainen silmäili Carthorisia silmät hämmästyksestä levällään, kun nuorukaisen ehdotuksen kantavuus hänelle täydelleen selveni.
"Miksipä en?" hän mumisi.
Mahtavaa nuijaa kantava villi apina hiipi Carthorisia kohti. Heliumilaisen sormet nytkähtelivät, ja hän piti teloittajaansa valppaasti silmällä. Kar Komak tähtäsi läpitunkevan katseen apinoihin. Hän pinnisti sielunvoimiaan, niin että hiki kihosi hänen rypistyneelle otsalleen.
Otus jonka oli surmattava punainen mies, oli jo saapunut melkein käden ulottuville uhriaan, kun Carthoris kuuli kimeän huudon pihan vastaiselta laidalta. Yhtä aikaa kyyröttävien apinain ja nuijahirviön kanssa hän kääntyi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului, ja näki osaston uljaita jousimiehiä syöksyvän esille viereisen rakennuksen ovesta.
Raivoisasti kiljuen hypähtivät apinat pystyyn torjumaan hyökkäystä. Nuolisade kohtasi ne puolitiessä, ja toistakymmentä apinaa kellahti hengetönnä tantereita. Sitten olivat apinat käsikähmässä vastustajiensa kanssa. Niiden huomio oli kokonaan kiintynyt hyökkääjiin — yksinpä vartijatkin olivat poistuneet vankien luota liittyäkseen taisteluun.
"Tule!" kuiskasi Kar Komak. "Nyt voimme päästä karkuun, kun jousimiehet ovat kääntäneet apinain huomion pois meistä."
"Ja jättäisimmekö nuo urheat miehet johtajatta?" kivahti Carthoris, jonka uskollinen luonne kimmastui, kun sellaista vain ehdotettiinkaan.
Kar Komak naurahti.
"Unohdat", hän huomautti, "että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni kuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse. Ylistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit tätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut uneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää olemassaolostani."
"Olet oikeassa", myönsi Carthoris, "minusta on yhtäkaikki vastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä."
Sitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja hiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja sen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa oleskellessaan majailivat.
Kun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris.
"Odota tässä!" hän kuiskasi. "Minä menen noutamaan thoateja, sillä jalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden paholaisten kynsistä."
Päästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin oli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen oli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi tullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien eläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen.
Sattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa lepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut lyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran huoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri oli tullut, oli jotakin tai joku.
Hän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään vahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja alkoi taaskin vahtia valppaasti.
Carthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse korkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen torkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä mahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli täynnä nukkuvia sotilaita.
Carthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän astui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten nojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita, jotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että heidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä olivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana omistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka.
Miekkojen näkeminen pani nuorukaisen kädet syyhymään. Hän meni reippaasti niiden luokse ja valitsi kaksi lyhyttä miekkaa — toisen Kar Komakille, toisen itselleen; samoin hihnavarustuksia alastomalle toverilleen.
Sitten hän lähti suoraan huoneen poikki nukkuvien torkvasilaisten keskitse.
Ei ainoakaan mies liikahtanut, ennenkuin Carthoris oli päässyt lyhyen, mutta vaarallisen matkansa puoliväliin. Sitten eräs suoraan hänen tiellään oleva sotilas kääntyi rauhattomasti silkki- ja turkisvuoteellaan.
Heliumilainen pysähtyi hänen kohdalleen toinen miekka kohotettuna iskemään, jos nukkuja heräisi. Nuoresta prinssistä tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus vihreän miehen rauhattomasti heittelehtiessä tilallaan. Sitten tämä äkkiä hypähti ikäänkuin joustimen sinkauttamana pystyyn ja katsoi punaista sotilasta silmiin.
Carthoris iski vitkastelematta, mutta sitä ennen ehti villi päästää rajun karjahduksen. Heti oli koko huone yhtenä mylläkkänä. Sotilaat hypähtivät seisaalleen, tarttuen noustessaan aseisiinsa ja kiljuen toisilleen kysymyksiä hämmingin syystä.
Carthoris erotti selvästi kaikki huoneessaolijat ulkoa heijastuvassa himmeässä valossa, sillä kaukaisempi kuu oli suoraan keskellä taivasta. Mutta vasta heränneiden vihreiden miesten silmissä eivät esineet vielä olleet saaneet tutunomaisia muotojaan — he näkivät vain epäselvästi sotilaiden hahmoja, jotka liikkuivat heidän makuuhuoneessaan.
Nyt yksi heistä kompastui Carthorisin surmaaman miehen ruumiiseen, kaatui pitkälleen ja satutti kätensä halkaistuun kalloon. Hän näki ympärillään toisten vihreiden miesten jättiläiskokoiset vartalot, ja hänen mieleensä välähti ainoa mahdollinen johtopäätös.
"Thurdit!" hän kiljaisi. "Thurdit ovat kimpussamme! Ylös, Torkvasin sotilaat, ja antakaa miekkojenne punertua Torkvasin ikimuistoisten vihollisten sydänverestä!"
Heti paikalla alkoivat vihreät sotilaat ahdistaa toisiaan paljastetuin miekoin. Heidän raju taisteluhimonsa oli herännyt. Taistella, tappaa, kuolla kylmä teräs sisuksissa! Oi, se merkitsi heille Nirvanaa!
Pian Carthoris käsitti heidän erehdyksensä ja käytti sitä hyväkseen. Hän tiesi, että taisteluhimossaan vihreät sotilaat voivat jatkaa ottelua kauan senjälkeen, kun olivat huomanneet erehtyneensä, jollei heidän huomionsa kiintyisi jupakan todelliseen aiheuttajaan. Vitkastelematta hän senvuoksi puikki edelleen huoneen poikki vastaisella puolella olevalle ovelle, joka vei sisäpihalle, kiljuvien ja keskenään tappelevien villien thoatien säilytyspaikalle.
Sinne päästyäänkin hän sai suorittaa koko vaikean tehtävän. Suotuisimmissakaan oloissa ei ollut suinkaan lasten leikkiä ottaa kiinni joku näitä tavallisestikin raivoisia ja vaikeasti käsiteltäviä eläimiä ja nousta sen selkään. Ja nyt, kun hiljaisuus ja nopeus olivat niin tärkeitä, olisi se hyvinkin saattanut tuntua aivan toivottomalta vähemmän keinokkaasta ja optimistisesta miehestä kuin suuren sotavaltiaan pojasta.
Hänen isänsä ja Tars Tarkas, kun hän oli vieraillut tämän suuren jeddakin luona Tharkissa, olivat opettaneet hänet varsin paljon tuntemaan näitä valtavien eläinten ominaisuuksia. Ja nyt hän keskitti tehtäväänsä kaikki muilta saamansa tiedot ja omat kokemuksensa, sillä myöskin hän oli useita kertoja ratsastanut thoateilla ja käsitellyt niitä.
Torkvasilaisten thoatit osoittautuivat vielä ärtyisemmiksi kuin niiden pahankuriset serkut, joita tharkit ja warhoonit käyttivät, ja vähän aikaa näytti siltä, ettei Carthoris voisi välttää parin vanhan, hänen ympärillään kiertelevän urosotuksen rajua hyökkäystä. Mutta vihdon hänen onnistui päästä toista eläintä niin lähelle, että hän yletti siihen käsin. Tuntiessaan nuorukaisen kosketuksen sileällä ihollaan thoat rauhoittui ja laskeutui polvilleen, totellen punaisen miehen telepaattista käskyä.
Tuossa tuokiossa Carthoris oli sen selässä, ohjaten sitä isoa porttia kohti, joka vei pihalta sen toisessa päässä olevan ison rakennuksen läpi kadulle.
Toinen uros seurasi perässä, yhä kiljuen raivoissaan. Kummallakaan ei ollut suitsia, sillä näitä kummallisia otuksia ohjataan yksinomaan suggestionin avulla — milloin niitä ensinkään voidaan ohjata.
Jopa jättiläiskokoisten vihreiden miestenkin käsissä olisivat suitset mitättömän turhia vehkeitä thoatien hurjaa raivokkuutta ja mastodonttimaisia voimia vastaan. Ja niinpä niitä ohjataankin omituisen telepaattisen voiman avulla, jolla marsilaiset ovat oppineet jossakin määrin saattamaan ajatuksensa tähtensä alempien olentojen tajuttaviksi.
Vain vaivoin sai Carthoris molemmat eläimet portille, jonka ha’an hän aukaisi alaspäin kumartuen. Sitten hänen ratsastamansa thoat työnsi jykevillä lavoillaan skeelpuisista lankuista tehdyn portin auki, ja seuraavalla hetkellä mies ja molemmat eläimet kiiruhtivat meluttomasti katua myöten aukion laidalle, jossa Kar Komak piileskeli.
Täällä oli Carthorisilla melkoisesti puuhaa, ennenkuin hän sai toisen thoatin alistumaan, ja kun Kar Komak ei ollut ennen kertaakaan ratsastanut tällaisella eläimellä, näytti se melkein toivottomalta. Mutta vihdoin onnistui jousimiehen kiivetä otuksen sileille lautasille, ja pian kiitivät molemmat eläimet pehmeästi sammalen peittämiä katuja pitkin kaupungin laidassa alkavalle avoimelle merenpohjalle.
Koko sen yön, seuraavan päivän ja vielä toisen yön he ratsastivat koillista kohti. Takaa-ajosta ei näkynyt merkkiäkään, ja toisen päivän aamuna Carthoris näki kaukaisen aaltomaisen viivan korkeita puita, jotka osoittivat, että siellä kulki yksi Barsoomin pitkiä vesiväyliä.
He päästivät heti thoatinsa valloilleen ja lähestyivät viljeltyä aluetta jalkaisin. Carthoris irroitti myöskin varustuksistaan merkit, erittäinkin kaikki sellaiset, joiden nojalla hänet olisi voitu tuntea heliumilaiseksi ja hallitsijasukuun kuuluvaksi henkilöksi, sillä hän ei tietänyt mille kansalle tämä vesiväylä kuului ja Marsissa on aina hyvä pitää jokaista ihmistä ja jokaista kansaa vihollisina, kunnes on saanut tietää, että asianlaita on toisin.
Aamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä teistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat viljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot pitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä toiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen.
Peltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden heimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana villejä bantheja ja muita raatelevia vastaan.
Carthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan saapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin hän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja kastanjanruskeata tukkaa.
Kuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan torkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei heidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa.
Sillä aikaa kun he odottelivat talon matalassa, viihtyisässä arkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa saadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä kansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet saattaneet.
"Olen Hal Vas", selitti nuorukainen, "Dusarin prinssin Astokin seurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen viertotien dwar."
Carthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli, sillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen Heliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen kaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin tiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja ettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella.
"Entä ken olet sinä?" tiedusteli Hal Vas. "Näöstä päättäen olet sotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö kenties 'panthan?"
Nämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä sikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan mille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina lyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole säännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita yhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien osien läpi kulkevia vesiteitä.
Palvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit, jota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla heillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset ja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan.
Viittaus oli tervetullut, ja Carthoris käytti hyväkseen sen tarjoamaa tilaisuutta tehdä tyydyttävästi selkoa itsestään. Siinä oli kuitenkin yksi paha puoli. Sodan syttyessä oli sellaisten panthanien, jotka sattuivat olemaan sotaakäyvän kansan alueella, pakko pukeutua sanotun kansan sotisopaan ja taistella sen sotajoukoissa.
Sikäli kuin Carthoris tiesi, Dusar ei ollut sodassa minkään muun kansan kanssa, mutta mahdotonta oli arvata, milloin joku punainen kansa karkaisi naapurinsa kurkkuun, vaikkakin suuri ja mahtava liitto, jonka ylimpänä miehenä oli hänen isänsä John Carter, oli saanut rauhan säilymään pitkän aikaa suurimmassa osassa Barsoomia.
Tyytyväinen hymy levisi Hal Vasin kasvoille, kun Carthoris myönsi olevansa panthan.
"Olipa hyvä", huudahti nuorukainen, "että satuit tulemaan tänne, sillä täältä voit aivan heti saada tehtävää. Isäni Vas Kor on parhaillaan luonani. Hän saapui tänne värväämään sotajoukkoa Heliumia vastaan äsken julistettua sotaa varten."
Dusarin pelastamiseksi
Ptarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon vallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen metsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi sinnepäin.
Heidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal, banth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa!
Kumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties?
Heidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin lotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden välissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin.
Kirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään ensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa jäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli hornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa.
Seuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai hurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita silmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä metsään.
Astellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään vuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää tehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta haadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia.
Hän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt hänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen nähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui liian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä palasi Lotharia kohti häntä etsimään.
Ptarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä oikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen tunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut nuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle barsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta — "prinsessani."
Kaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa, hän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä toivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen käydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt tilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut nuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien, jolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa Kadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä?
Rakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen rakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat keksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan — tummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka, mutta hänen silmänsä olivat ruskeat.
Yö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä hän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille, missä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa suunnittelemaan vastaista toimintaansa.
Olisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä etsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin Ptarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin laaksosta lähdettyään?
Hänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen— Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnäAaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansavettä.
Kun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus kyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat apinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä tarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen muuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa isänsä hovissa.
Kun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen pitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman kohtalon.
Nähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan, heräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi vain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän huomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että he vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden ainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa.
Myöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt hän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään.
Dusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle. Vihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten käsistä.
Vihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet kahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä ja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat nopeasti ilmaan.
Ptarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies, joka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi sotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi pienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen skeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt kumartui hänen puoleensa.
Dusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin mokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin, Ptarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille alueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä olisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla aluksellaan.
Aaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella ja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista, muinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja tieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta päiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin Horzista.
Vaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa ennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia saanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään monien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet ilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi sen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta Aaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen ryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei ollut millään tavoin siihen sekaantunut.
Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.
"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.
Astok tuijotti häneen synkästi.
"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat puolisoksesi valkean apinan."
Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin kanssansa koko matkalla.
Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan raskasta edesvastuuta.
Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.
Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.
Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen, eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään palatsiinsa piilotetusta prinsessasta.
Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.
"Ja jos niin käsket, isä", hän lisäsi, "lähden minä kaappaamaan hänet ja tuomaan hänet tänne Dusariin."
Nutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.
"Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja Heliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun osuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi syyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen sotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus palaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja jos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että tunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä pelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään halua menettää sitä.
"Jos hän olisi täällä käsissämme —", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä mietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. "Jos hän olisi täällä käsissämme", hän huudahti hurjasti. "Oi, jospa hän vain olisi täällä käsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies? Dusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa." Hän lopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen.
Astokia, Dusarin prinssiä, puistatti.
Hän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä viittaus pani hänet värisemään kauhusta.
Marsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan "vihollinen" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen rehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin kaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten sen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista.
Nutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa oli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
"Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun hänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta suurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi kääntämään ne meitä vastaan.
"On vain yksi keino, Astok", huudahti vanhempi mies. "Sinun on heti lähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja pane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!"
Dusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi, ettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan olentoa kohtaan.
Astokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä eikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen morsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset eivät olleet huolineet hänestä.
Senjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt itsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut yrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden orjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus kuolisi ja uusi jeddak valittaisiin.
Astok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet vapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa osui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta vasten.
Kun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen.
Issus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään muulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta kaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen.
Hänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta häntä kohtaan!
Mutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka oli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani hänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen omantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys tukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä valtaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin kuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina lopulta käynyt.
Kylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen kasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian, ennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se tosiseikka, että neito oli jo Dusarissa.
Hän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten huoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty.
Astuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan, katsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok vihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä ei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse?
Kuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin. Oi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui hänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi siksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä sitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen käsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi sitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut luonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku toinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa.
Hän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen katseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma, intohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi.
Miksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki vielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä suostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet konnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta kansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen oikeutusta.
"Thuvia", hän lausui, "tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan sydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia vastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä järjestyä niinkuin pitäisi!"
Neito pudisti päätään.
"Odota!" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. "Sinun on tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka saattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien sinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua.
"Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar tuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja Heliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä pohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin kuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi jäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä.
"Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin heidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se yhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä rakastavan prinssin puolisoksi.
"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi. Kuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen uskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta Dusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani.
"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin pelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt. Olen puhunut."
Neito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten hän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja, niin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä halveksiminen.
"Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut", hän sanoi, "kuin sinä."
Sitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan ääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti.
Astok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua takaisin mukanaan ruokaa ja juomaa.
"Tässä", hän selitti, "on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies, joka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi esi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä olet heidän luonaan!"
Sitten hän meni.
Puolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa palvelevaa korkeata upseeria.
"Minne Vas Kor on mennyt?" hän tiedusti. "Hän ei ole palatsissaan."
"Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä", vastasi upseeri. "Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina, ja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi."
"Hyvä", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin yläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan.
Turjun, urhea panthan
Heliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä rajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal Vasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli viskannut hänet vihollisten palvelukseen.
Se seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta Heliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle, jota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella kentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä.
Dusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi olla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin pestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties hän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan loputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta pitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua.
Hän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia sotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja parhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut tehnyt rauhaa koko historiallisena aikana.
Asema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän muutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet Dusarin palvelukseen.
"Kas!" huudahti Hal Vas. "Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä on mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —" Hän empi.
"Turjun", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen mieleensä johtuneen nimen.
Sen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan kookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon jättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta suupieleen ulottuvan sinertävän arven?
"Vas Kor", toisti Carthoris mielessään. "Vas Kor!" Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin?
Sitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen Carthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla hänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta koneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa sinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia kohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt Aaanthoriin.
"Vas Kor", toisti hän ääneen, "ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän kohtaamisen tähden." Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri merkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää tutustuessaan johonkin henkilöön.
"Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun", vastasi Vas Kor.
Sitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan tätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle ja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän pelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten epäluulon alaisiksi heti alusta alkaen.
"Kar Komak", hän selitti, "on, kuten näet, thern. Hän on vaeltanut kauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan seikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta vaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen uljuutensa ja uskollisuutensa."
Senjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen uskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut uusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän punaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa. Senvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt.
Koko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä kissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen tuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin prinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit ja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet haihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen entisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain kahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut.
Iltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna lähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa sotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta.
Talon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso kuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli nopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris ja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien Dusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina.
Puoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni heti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa. Vain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan, kun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen varustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta säilästä.
Kuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut kostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin ja Thuvian puolesta!
Mutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin oli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi Ptarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon Aaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin olleet dusarilaisia.
Ja olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä. Hänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor viedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse?
Pimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen moottorin surina. Hän tähysti taivasta.
Niin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta avaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti lentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä.
Kun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko ystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa toiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan dusarilaisen huoleksi.
Pian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen hälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän upseerin makuusijoiltaan kannelle.
Kuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei sitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian erottivat pieneksi alukseksi.
Kohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi parhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella sirolla kaarroksella yhä alemmaksi.
"Se onThuria", kuiskasi eräs dusarilainen. "Tuntisin sen holvien pimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta."
"Oikeassa oletkin!" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten hän luikkasi:
"Kaor,Thuria!"
"Kaor!" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Mikä laiva?"
"KuljetusristeilijäKalksus, Dusarin Vas Kor."
"Hyvä!" kajahti ylhäältä. "Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?"
"Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!" Hetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivanKalksuksenviereen, ja viimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen.
Useita olentoja näkyi liukuvanThurianlaidalta maahan ja astelevanKalksustakohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina ottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä kummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat.
Carthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään tulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka yrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen dusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla retkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista.
Mutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät häneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä tavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi.
Tuskin huomaten muitaKalksuksenkannella olevia miehiä Astok meni tervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat ja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa, ja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista sotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa.
Viimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi kaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon. Hän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin vierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle.
"Viekööt valkeat apinat meidät kaikki", huudahti Astok tuskastuneena, "jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt! Nutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski minua tuomaan hänet sinne."
Hän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla sitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä Nutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus oli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin jeddakilta mitä vain haluaisi.
Mutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun vaihtoehdotuksen. Hän jatkoi.
"Minun on hänet surmattava", hän kuiskasi, vilkaisten arasti ympärilleen. "Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen käskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan, johon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei kukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen hoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi, jos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa."
Ilmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat pahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä keskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen voimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeniin.
"Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin", arveli VasKor. "Missä hän on?"
Astok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas Korin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen kätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed.
"Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?" kysyi vanhempi mies maireasti.
"Minä en voi häntä tappaa", sanoi Astok. "Issus! En voi sitä tehdä! Kun hän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy."
Vas Kor siristi silmiään.
"Ja sinä haluat —" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka kuitenkin oli täydellinen.
Astok nyökkäsi päätään.
"Sinä et häntä rakasta", hän huomautti.
"Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys", hän lopetti merkitsevästi.
"Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!" huudahti Astok.
"Haluan tulla jediksi", tokaisi Vas Kor peittelemättä.
Astok empi.
"Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää", hän esteli.
"Jedejä on kuollut ennenkin", ärähti Vas Kor. "Sinun ei varmastikaan ole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon niitä, jotka eivät pidä sinusta."
Vas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian Astok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen vennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma.
"Kuten sanot, Vas Kor!" huudahti hän, "Sinusta tulee jed, kun teko on tehty." Sitten hän jatkoi itsekseen: "Eikä minun sitten ole vaikea löytää jediä, josta en pidä."
"Milloin palaamme Dusariin?" tiedusti ylimys.
"Heti", vastasi Astok. "Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään pidätä täällä?"
"Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa mukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten."
"Antaa rekryyttien odottaa", virkkoi Astok. "Tahi vieläkin paremmin, tule sinä DusariinThuriassaja jätäKalksuskeräämään rekryyttejä!"
"Niin", myönsi Vas Kor, "se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen valmis." Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen.
Ilmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin vanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden vaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema! Ja hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä pidettiin vankina.
Keskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle hytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti tikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet nujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän kykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan.
Nyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan.
"Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!" hän kehoitti. "Thuriallaon miehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä."
Panthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä hän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin Thuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia, ja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja Vas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät, ennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi se yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa muiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen olinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin.
Turjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä huomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi tuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja pysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään.
Vas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiäKalksuksenviemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi kahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle.
"Te kaksi seuraatte meitäThuriaan", hän määräsi, "ja ilmoittaudutte aluksen dwarin käskettäviksi."
Kalksuksenkannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt valitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään merkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli olla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa.
Toinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollutCarthoris.
Heliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin varustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistuaKalksukseenkannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin surmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset sotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä jompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin jos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat.
Kun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä kukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat, että hän kuului seurueeseen.
Hänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettuThuriaan. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan lähellä miestä. Nyt he olivatThuriankyljen luomassa synkässä varjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava löytääkseen tikkaat.
Kar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään ylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä.
Viimeisenä kiipesiThurianlaidan ylitse Turjan, panthan, vetäen nuoraportaat perästään ylös.
Hetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista kohti.
Kaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli määrätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen katseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut salaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli hän tullut dusarilaisen tilalle?
Pieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimäänThuriandwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään seurasi panthan.
Carthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri jousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku dusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin oli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen viertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen kysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa kärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan kokoThurianmiehistöä uskomaan.
Kärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta, vaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa saapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja keskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi suuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella.
Dusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen Heliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava laivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja aseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat paremmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä oli zitidariset mittasuhteet.
Pitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia oli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith, Ptarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin jeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter, Marsin sotavaltias.
Kaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien yli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi saapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella silmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He olivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen, rajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista.
Ja etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta, thernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan pohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen kutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan. Tätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin Heliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar, sydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin hän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa sotavaltiaan vihollisten kimppuun.