PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.

Gina Krog nuorena.Gina Krog nuorena.Gina Krog nuorena.Gina Krog keski-ikäisenä.Gina Krog keski-ikäisenä.Gina Krog keski-ikäisenä.

Gina Krog nuorena.

Gina Krog keski-ikäisenä.

Eräänä päivänä ehdotti Gina Krog, että hän ja minä pitäisimme yhteiset teekutsut kaikille niille henkilöille, joiden tuttavuuden olimme tehneet ja joiden kodeissa olimme olleet. Ehdotus oli minusta aivan oivallinen; me puhuimme rva Wesquen kanssa ja pyysimme hänen salonkiaan siihen tarkoitukseen, kirjoitimme kutsukortteja ja minä hommasin nuoremmakseni kukkaset, leivokset, hedelmät y. m. tarvittavat. Varsin kansainvälinen ja intressantti oli se seurue, joka sinä iltapäivänä kokoontui luoksemme, sillä kaikki kutsutut, Alexander Herzenin tytärtä, Olga Monodta lukuunottamatta, olivat saapuneet. Mutta hänkin lähetti sähkösanoman ja selitti esteensä. Gina Krog oli hyvin arvokas ja kohtelias emäntä ja keksi muun muassa sen, että jokainen läsnäolevista kertoisi tai lausuisi jotain omalla kielellään ja kääntäisi sen sitten ranskan kielelle, jota kaikki ymmärsivät. Kaikki suostuivat ja se onnistui erinomaisesti. Siellä sai kuulla jos mitäkin kieltä.Marya Cheligalausui soinnukkaasti puolalaisen runon, kaunis, ylevän näköinenSelma Hanem Rizaantoi meidän kuulla turkkilaisia sananlaskuja, unkaritar kertoi jotain omalla kielellään, j. n. e. ja tietysti siellä myöskin annettiin norjan, suomen ja ruotsinkielten kaikua. Ihmeellistä miten paljon hauskuutta ja vilkkautta nämä pienet kielinäytteet saivat aikaan.

Kaikki läsnäolevat edustivat jotakin erityistä harrastusta ja suuntaa, jokaisella oli jotain arvokasta sanottavaa, mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin turkkilainen, ei ainoastaan siksi, että hän oli maasta, josta meillä muilla oli niin varsin vähän tietoja, mutta myöskin siksi, että hän niin innokkaasti oli taistellut kahlehdittujen sisartensa vapauden puolesta.

Kun juhannus lähestyi, kertoi Gina Krog, että Parisissa oleskeleva norjalainen siirtokunta oli päättänyt viettää tämän pohjolan valojuhlan ”Café de la Régencessa” ja kutsunut minutkin sinne yhteiseen iloon.

Ennen sinne menoamme piti Gina Krogin, ja minun käydä teatterissa, sillä olimme muistaakseni saaneet joltakulta tuttavalta liput ja ne olivat juuri sinä iltana käytettävät.

Kyseessä oleva teatteri oli sangen kaukana asunnostamme ja kun Gina vähää ennen oli satuttanut jalkansa, otimme vaunut, jotta ei tarvitsisi kiivetä edestakaisin omnibusseihin. Me ajoimme jättiläiskokoisen ”Place de la Concorden” yli, joka kuuluu maailman ihanimpiin ja ihailimme sen egyptiläistä obeliskia, sen mahtavia suihkukaivoja ja valkeasta marmorista veistettyjä kuvapatsaita, luvultaan kahdeksan, jotka kuvaavat Ranskan suurimpia kaupunkeja. Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka symbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli suruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt tämän kukoistavan tyttärensä.

Teatteri, jonne vihdoin saavuimme, ei ollut mikään ensi luokan laitos, vaan sellainen, joita maailman kaupungeissa, suurten kuuluisien näyttämöjen rinnalla, syntyy kymmenittäin, ja kappale oli pikemmin pieni kertomus kuin draama, se kun esitti päähenkilöittensä vaiheet ihan lapsuudesta keski-ikään. Mutta ranskalaisessa teatterissa on aina oppimista. Näytteleminen sujuu aivan tavattoman tasaisesti ja kielen sointu hivelee korvaa. Me siis olimme varsin tyytyväiset teatterikäyntiimme ja nyt sitä piti mentämän norjalaisten illanviettoon. Gina Krog ehdotti, että taaskin ottaisimme vaunut, mutta minä arvelin, että voisimmehan nyt nousta omnibussiinkin, sillä olihan ”Café de la Régence” keskellä kaupunkia, jossa olin paljon liikkunut, ja tunsin siellä olevat seudut ja rakennukset. Gina suostui lopulta ja nyt minä menin ottamaan selkoa siitä omnibussilinjasta, jota meidän oli kulkeminen. Ei se ollut niinkään helppoa, sillä teatterin edustalla näki kymmenittäin jykeviä vaunuja, ja kysymyksiinsä ei suinkaan aina saanut varmoja vastauksia.

Vihdoin löysin poliisin, joka neuvoi mihin paikkaan etsimäni omnibussi pysähtyisi. Sinne me sitten siirryimme ja odotimme sen tuloa, kunnes vihdoinkin tuli hetki, jolloin saimme kavuta ylös ja olimme mielestämme hyvässä turvassa. – Siinä osassa kaupunkia olivat kadut jotenkin pimeät, mutta jonkun ajan kuluttua rupesin jo odottamaan, että lähestyttäisiin valoisaa keskikaupunkia ja koetin tirkistää ulos omnibussin ikkunasta, eikö jo pian päästäisi ihmisten ilmoille. Aivan turha toivo! Pimeätä kesti yhä vain, ja vähitellen tuntui siltä kuin se olisi käynyt yhä sakeammaksi.

Kun olimme istuneet ja jyskyttäneet siinä noin puolisen tuntia – siihen aikaan käytettiin Parisissa vielä yleisesti noita raskaita hevosten vetämiä omnibusseja, jotka nyt ovat väistyneet autobussien tieltä – kävin hieman levottomaksi ja kysyin konduktööriltä, eikö siitä jo pian päästäisi Louvren tienoille. Hän loi minuun hämmästyneen katseen ja ilmoitti sitten, että oltiin matkalla erääseen Parisin esikaupunkiin. Minä kauhistuin. ”Mutta sanottiinhan minulle, että tämä omnibussi menisi keskikaupunkiin ja sivuuttaisi sen kadun, jonka varrella Café de la Régence sijaitsee”. ”Sieltäpäin se juuri nyt tulee”, vastasi hän. ”Ja koska se sinne jälleen palaa” kysyin? ”Ei ensinkään enää tänä iltana.”

Vereni hyytyi, mutta sain kuitenkin sanotuksi: ”No pysähtykää sitten, että pääsemme pois.” ”Se on aivan mahdotonta”, vastasi hän, ”sillä tässä on pitkin aikaa ylösmäkeä.” Kuiskasin Gina Krogille, joka istui vähän matkan päässä minusta, että olimme väärällä tolalla ja että heti piti astua alas ja samassa olinkin jo kadulla. Mutta asema ei senkautta ensinkään parantunut, sillä hän ei kipeällä jalallaan uskaltanut vaunujen liikkeellä ollessa hypätä alas, ja siinä minä nyt astuskelin niiden tasalla yhtämittaa eteenpäin, tietäen, että joka askel vei meitä yhä kauemmaksi illan päämäärästä.

Konduktööri oli sillä aikaa vakuuttanut Gina Krogille, että hän kyllä auttaisi häntä alas astuessa, että siinä ei ollut mitään vaaraa, ja tehnyt sen niin kohteliaasti ja luottavaisesti, että hän lopulta rohkaisi mielensä ja seurasi minun esimerkkiäni.

Siinä me sitten seisoimme kadulla keskiyön aikana eräässä Parisin ”Belleville” nimisessä esikaupungissa, joka on kuuluisa levottomuuksistaan, ja jossa vallankumouksetkin aina ensin alkavat. Oli yhtä pimeä kuin meillä syyskuussa ja vain siellä täällä näki hiukan valoa kapakoitten ja kahviloiden ikkunoista. Muutamien ulkopuolelle oli parisilaiseen tapaan asetettu pöytiä ja tuolia ja siellä näki lasien ja pullojen ääressä työmiesryhmiä, joita lekottavat tulisoihdut valaisivat. Nuo epätasaiset valot, miesten tummat, kuluneet kasvot, mustat, säihkyvät silmät, kovat, karkeat äänet ja ne epäilevät katseet, jotka me saimme osaksemme siinä kulkiessamme, tekivät kaikkea muuta kuin rauhoittavan vaikutuksen. Meidän olisi pitänyt hiukan kuulostella missä oikeastaan olimme, pitkäkö matka sieltä oli kaupunkiin ja oliko missään saatavissa hevosta, mutta ei ollut kyllin rohkeutta.

Gina Krog ehdotti, että poikkeisimme ensimäiseen ravintolaan, tilaisimme itsellemme sieltä hiukan juotavaa ja samassa pyytäisimme tarvitsemamme tiedot. Sen sitten teimmekin, ja vaikka meitä aluksi jotenkin ihmetellen katseltiin, täytyy sanoa, että he olivat erittäin palvelevia ja osaaottavia. Eivät edes suuttuneet vaikka pyysimme, että he viruttaisivat lasit hiukan perusteellisemmin, ennenkuin kaasivat meille niihin juotavaa. Mutta hevosta ei vain ollut saatavissa missään. He arvelivat, että läheisin asema, mistä voisi saada vaunut, oli ”Place de la République”. Mutta kyllä he tarjoutuivat menemään sinne niitä noutamaan. Siihen emme kuitenkaan suostuneet, sillä arvelimme, että se kestäisi kenties kuinka kauan tahansa, ja päätimme itse ruveta hitaasti sinnepäin astumaan. Loivasti alaspäin viettävä katu vaikutti, että Gina Kroginkin oli hiukan helpompi kulkea ja niin sitä mentiin.

Tällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa tulee useinkin ihmisten vähemmin rakastettavat puolet esiin, ja kun juuri matkustaessa niin usein saa kokea kaikenmoisia pikku harmeja, tarjoavat ne sanomattoman hyvän tilaisuuden lähimmäisemme luonteen tuntemiseen.

Gina Krog osoittautui aivan suurenmoiseksi. Ei hän valittanut, eikä liioin syyttänyt minua sen johdosta, että olimme joutuneet väärään omnibussiin, vaan koetti kääntää kaikki parhain päin. Ja niin me tuontuostakin vakuutimme toisillemme, että tämä kuitenkin oli varsin hauska seikkailu ja ettemme muuten koskaan olisi saaneet nähdä juhannusyötä eräässä Parisin laitakaupungissa, ellemme olisi näin sattumalta sinne joutuneet. Lopulta me oikein sydämellisesti nauroimme ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia kaskuja.

Siinä klo 2 tienoissa olimme vihdoinkin joutuneet ”Place de la Républiquelle” ja tervehdimme tavallista tyytyväisempinä sen komeata muistopatsasta. Ja nyt se vasta ilo alkoi, kun saimme sieltä vaunut, eikä tarvinnut enää jalkojaan rasittaa, eikä liioin tuntea sitä epävarmuutta ja turvattomuutta, joka niin mielellään saa vallan meissä, kun öiseen aikaan kulemme ventovieraassa maailmankaupungissa. ”Tuleehan tämä kysymään muutamia markkoja”, sanoimme, ”mutta ei se sentään maksane enempää kuin kunnon teatteripiletti, ja onhan tästä juuri yhtä paljon huvia kuin jos istuisi ’Comédie françaisessa’, sillä onhan tämä elämän suuri näyttämö”. Ja kun me aamupuoleen vihdoinkin olimme kotona, tunsimme vilpitöntä tyytyväisyyttä juhannusaattomme johdosta.

Place de la République Parisissa.Place de la République Parisissa.

Place de la République Parisissa.

Kun olimme aikamme olleet Parisissa, matkustimme Brüsseliin. Siellä minä olin kuin kotonani ja olin jo ennakolta tilannut meille sikäläisen ystävättäreni kautta asunnon.

Eräs nuori norjalainen tohtori, joka oli oleskellut Brüsselissä samana vuonna, oli antanut Gina Krogille kaksi suosituskirjettä tunnetuille, sikäläisille yliopistomiehille, jotka molemmat myöskin olivat kansan edustajia, sekä suullisesti vielä lisännyt pari heitä koskevaa opastavaa sanaa. Toisesta heistä, yleisesti tunnetusta sosialistijohtajasta,Emile Vanderveldestä, hän oli kuiskannut: ”Mutta pitäkää mielessänne, että hänellä on hyvin turhamainen vaimo”, ja toisesta, joka sattui olemaan minun monivuotinen, hyvä tuttavani prof.Hector Denis: ”Muistakaa että hän on hiljattain kadottanut vaimonsa”.

Kun minä huomautin Ginalle, että siitä jo sentään oli kulunut lähes puolitoista vuotta, sanoi hän suurella varmuudella – välittämättä minun vastalauseistani: ”No kyllä hän sitten kai jo katselee uutta vaimoa itselleen, ehkäpä aivan nuorta tyttöä, sillä niinhän ne vanhat miehet tavallisesti tekevät.” Mutta senjälkeen kun hän oli tutustunut tähän ihmeelliseen mieheen, peruutti hän tykkänään sanansa ja sanoi samaten kuin muutkin: ”Hän ei ota milloinkaan toista”.

Hector Denis teki yleensä valtavan vaikutuksen kaikkiin, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, yksin valtiollisiin vastustajiinsakin, sillä se jalous, ritarillisuus ja sydämenhyvyys, joka hänessä yhtyi suureen tiedemieheen ja oppineeseen, oli niin silmiinpistävä, että se ihankuin sädekehä ympäröi hänen olemustaan. Mutta tuskin kukaan on ymmärtänyt sen niin selvään ilmaista kuin Gina Krog, sillä hän tuli sanoneeksi, että Denis oli kuin pyhimys ja sillä nimellä me sittemmin hänestä aina puhuimmekin.

Eräänä sunnuntaina me matkustimme Ginan kanssa Vandervelden n. k. ”Valkoiseen linnaan”, joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Mutta sen pahempi hän ei ollut kotosalla, ja niin meidän oli tyytyminen yksinomaan hänen hiukan teeskentelevän puolisonsa seuraan.

Hyvin aurinkoinen on muisto niistä viikoista, jotka vietimme yhdessä Belgiassa. Sieltä Gina Krog matkusti Hollantiin ja minä jäin vielä toistaiseksi Brüsseliin. Elokuun alkupäivinä piti Köpenhaminassa olla Kansainvälinen Naisten äänioikeuskongressi, mutta sen olin päättänyt sivuuttaa ja siirtyä Berliniin, niin pian kun koulut siellä alkoivat.

Silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma Gina Krogilta: ”Sinun täytyy tulla Köpenhaminan kongressiin maatasi edustamaan, sillä kaikesta päättäen ei kukaan muu tule Suomesta.”

Huhu Viaporin kapinasta oli silloin tunkeutunut Tanskaan ja aikaansaanut tällaisen otaksumisen. – Eikä siinä ollut muuta neuvoa kuin totella Ginan kehoitusta ja panna pillit pussiin. Lähdin siis kiireimmiten heti samana iltana ja jouduin perille siksi aamuksi kun kongressi alkoi. Ihan päätä pyörrytti sellaisen yhtämittaisen matkan jälkeen, mutta Gina oli hankkinut minulle erinomaisen kortteerin erään herttaisen ja viisaan rovastinlesken ja hänen kauniin tyttärensä luona, jossa minua hoivattiin ja pidettiin kuin ”kukkaa kämmenellä”. Itse hän asui komendööri Münterin komeassa kodissa, jonka emäntä,Johanne Münter, on mitä innokkain naisasianainen, ja niin me taaskin tulimme olemaan paljon yhdessä, ei ainoastaan kokouksissa, vaan myöskin kutsuvieraina eri perheissä.

Mutta se olikin viimeinen kerta. Kirjevaihdossa me kyllä olimme s. o. lähetimme toisillemme joskus tervehdyksen ja väliin kortin, väliin kuvalaatan tai lehteen pantavan kirjoituksen, mutta meidän tiemme eivät enää sattuneet yhteen.

Gina Krogin lehteä seuraamalla tiesi kuitenkin kaiken mikä häntä koski. Siitä näki oliko hän omassa maassaan vai muualla, olivatko ajat hänen ajamalleen asialle voittorikkaat vai tappiota tuovat. Siitä myöskin kävi ilmi, että hän oli kansansa vapaamielisten naisten ja miesten kiitollisuuden esineenä, kun hänen lehtensä talvella v. 1912 täytti 25 vuotta. Pyrkijöitä hänen kunniakseen toimeenpantuun juhlaan oli niin paljon, että monet sadat saivat palata takaisin, kun eivät salit olleet kyllin isot kaikkia vastaanottamaan. Tietysti eivät nämä kaikki nyt olleet niinkään innokkaasti kannattaneet hänen työtänsä ja olleet valmiit sen edestä jotain uhraamaan, mutta niinhän se on kaikkialla. Voitot jaetaan mielellään, mutta ei vaivoja.

Ei kukaan ollut kokenut tätä selvemmin kuin Gina Krog, mutta hän säilytti aina loppuun asti valoisan uskonsa naisiin. Vaikka hän näki heidän ahtautensa, pikkumaisuutensa ja moittimishalunsa, joka kyllä häneen syvästi koski, oli hän seuraavalla hetkellä jo valmis heitä puoltamaan. Hän ajatteli kai kuin ”Rauhan erakko” Juhani Ahon kirjassa: ”Ellen minä usko niin eivät muutkaan usko. Yhden täytyy aloittaa.” Ja juuri tämä kokonaisuus, tämä yhtämittainen nuoruutensa ihanteista kiinnipitäminen ja lujana seisominen myrskyssä ja vastatuulessa tekee Gina Krogin muiston niin eheäksi ja kauniiksi, ja antaa rohkeutta ja voimaa niin monelle niistä, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin.

Mutta se tulee vielä syntymättömiä sukupolviakin elähyttämään samassa, kun Gina Krogin nimi aina tulee mainittavaksi Norjan ensimäisten joukossa. Hänen hautajaisensakin tapahtui, aivan kuin Norjan suurmiesten, valtion kustannuksella. Ministeri Knudsen ja maaherra Blehr esiintyivät tässä tilaisuudessa kunniamarsalkkoina suruharsoisin lipuin hänen kukitetun arkkunsa ääressä, naisylioppilaat seisoivat kunniavahteina ja sillä aikaa hallitus, valtiopäivät, valtuusto ja yleensä kaikki yleisten laitosten ja yhdistysten edustajat lausuivat tunnustuksensa ja kiitoksensa hänen työstään.

PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.

Siitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan, jonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: ”Muistoksi talvesta 1894–95 ja eräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto – niin toivon – teissäkin tulee elävänä säilymään.”

Tämä kuva, joka aina siitä asti on ollut kehyksissä työhuoneessani, on prof.Georg v. Gizyckinmuotokuva, ja henkilö, joka kirjoitti siihen nuo yllämainitut sanat, oli hänen syvään suruun vaipunut leskensä. – Hänen siinä lausuma ennustuksensa on aivan täydellisesti toteutunut; vuosien kuluessa, kun on saanut nähdä ja kuulla niin paljon pikkumaisuutta, kateutta ja oman kunniansa etsimistä sellaistenkin keskuudessa, jotka sanovat kuuluvansa uudistusihmisten leiriin, on prof. v. Gizyckin kuva yhä vain kirkastunut ja hänen muistonsa kasvanut.

Georg von Gizycki oli siveysopin professori Berlinin yliopistossa, tunnettu kirjailija ja tiedemies, Berlinissä sijaitsevan eetillisen seuran sihteeri ja koko tämän siihen aikaan Saksassa laajalti levinneen liikkeen ”Die ethische Kultur” nimisen äänenkannattajan toimittaja.

Georg v. Gizycki.Georg v. Gizycki.

Georg v. Gizycki.

Kun minä syksyllä v. 1894 matkustin Berliniin ja olin vakavasti päättänyt päästä kuuntelijaksi sen korkeakouluun, joka silloin vielä oli visusti naisilta sulettu, oli saman eetillisen seuran puheenjohtaja, prof.Foerster, johon edellisenä kesänä sattumalta olin tutustunut, paras apuni ja neuvonantajani. Hän kirjoitti konseptit hakuanomuksiini y. m. tarvittaviin papereihini, hän ehdotti keiden professorien puoleen minun piti kääntyä ja suositteli aivan erityisesti prof. v. Gizyckiä, ”yliopiston uudenaikaisinta ja vapaamielisintä henkeä”.

Ja niin minä jouduin Georg v. Gizyckin tuttavuuteen, rupesin kuuntelemaan hänen luentojaan ja, mikä oli vieläkin tärkeämpää, sain olla mukana niissä seminaariharjoituksissa, joita hän kerran viikossa piti omassa kodissaan, ja joissa oli toista tusinaa ylioppilaita läsnä. Hauskempia, kehittävämpiä hetkiä, kuin nämä olivat, ei juuri voi kuvitella. Keskustelun aiheena oli aina joku siveysopin alalta otettu kysymys, joka niin läheisesti kuin suinkin liittyi nykyaikaan ja käytännöllisen elämän vaatimuksiin, ja jolloin prof. v. Gizycki herttaisuutensa ja toverimaisuutensa kautta sai kaikki vapaasti mielipiteensä lausumaan ja epäilyksensä sekä tuumansa esittämään.

Eräs kysymys, jota me kauan pohdimme, oli siveysopin suhde uskontoon ja uskonnonopetuksesta erillään olevan siveysopin opetuksen mahdollisuus ja tarpeellisuus, josta asiasta oli ollut varsin mielenkiintoinen kiertokysely prof. v. Gizyckin aikakauskirjassa. Aikakauden eri maissa ja maanosissa elävät etevimmät opettajat ja ajattelijat olivat sitä valaisseet, ja heidän vastauksiaan lukiessamme heräsi meissä paljon ajatuksia ja vastaväitteitäkin. Toinen kysymys, joka niinikään antoi aihetta vilkkaisiin väittelyihin, oli kaksintaistelu, joka, kuten tunnettu, Saksan miesmaailman keskuudessa niin yleisesti rehoittaa. Sillä oli yksi ainoa puoltaja meidän piirissämme, mutta tämän muista eroava kanta vaikutti kuitenkin, että kaikki todisteet ja väitteet sekä myötä että vastaan tulivat perusteellisesti pohdituiksi. – Mikä teki nämä ajatusten vaihdot vieläkin monipuolisemmiksi, oli eri kansallisuuksien läsnäolo. Siellä oli muun muassa eräs venäläinen ja kaksi amerikalaista, joista toinen oli siveysopin professori Stranfordin yliopistossa.

Siten syntyi aina laajoja vertailuja Uuden ja Vanhan maailman olojen välillä.

Kun olimme keskustelleet kaksi tuntia, toi palvelija teekeittiön sisään ja sitten alkoi hauska ja hilpeä seurustelu, jota tavallisesti vielä kesti pari tuntia. Ihmeen paljon sitä ehtii oppia ja kuulla sellaisessa seurassa, jossa vallitsee täysi avomielisyys ja keskinäinen luottamus, jossa kaikki tuntevat, että väärinkäsitykset ja peräpuheet eivät voi tulla kysymykseenkään, vaikka lausuisi kuinka jyrkkiä ja tavallisuudesta poikkeavia mielipiteitä tahansa.

Rva von Gizycki[4], joka myöskin koko ajan oli mukana näissä harjoituksissa ja otti osaa keskusteluihin, oli erinomaisen komea ja hieno, todellinen suuren maailman nainen. Hän oli omaa sukua vonKretschman, kenraalin tytär, ja oli jokunen vuosi sitten loistanut Weimarin hovissa, jossa muuten hänen esiäitinsäkin olivat olleet hovinaisia. Hänen isoäitinsä oli sitäpaitsi ollut Göthen hyvä ystävä, jolle tämä oli omistanut muutamia kauniita runoja ja lahjoittanut sormuksen, jotka kaikki muistoesineet nyt olivat rva v. Gizyckin huostassa. Sitäpaitsi hän oli saanut periä näiden esiäitiensä Weimarin ajoilta olevan kirjevaihdon, jonka avulla hän oli julkaissut intressantin, tätä kuuluisaa aikakautta kuvaavan muistelma-teoksen.

Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.

Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.

Mutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa asemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v. Gizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet niistä innostumaan.

”Ajatelkaa”, sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, ”että rva Cauer ja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni ”kiihoittajaksi”, sillä niin äärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä perustamaan.”

Sinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen ”Die Frauenbewegung” niminen lehti, jonka päätoimittajana rvaMinna Caueraina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v. Gizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat luoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan ilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi voineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja siksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen, kansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi tekemään.

Se merkitsi siihen aikaan paljon – merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin – että Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi ja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa takia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui tällaisia ajatuksia ja kehoituksia.

”Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut teidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?” kysäsin häneltä kerran.

”Oi”, vastasi hän, ”ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa, joka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt, käsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa ja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä nurkassa.” Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen nuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla pääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta mukana kaikkialla missä muutkin.

Kun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui siinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana prof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen puolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien tulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan kotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja sitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään. Portaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä tiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut hiukan pahoinvoipa – influenssa oli ahdistellut – mutta sellainenhan on piankin ohimenevää, arvelimme.

Palvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti: ”Professori kuoli tänä aamuna kl. 4.” Siinä me seisoimme kuin kivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä mielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä muutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle astuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma yhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.

Jokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan, jossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan mustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan voimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa kärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.

Mitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen usein viime aikoina tuuminut – hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä olla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40 vanha – ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen toistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.

YSTÄVÄNI AUGUSTE FICKERT.

Olin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani odotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä. Ihan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen tärisyttävän uutisen, ettäAuguste Fickertoli kuollut siellä kesäkuun 9 p:nä.

Kuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat kertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken elämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli Europan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.

En minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman tullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle, minkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet tutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja käynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin läheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin siirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.

Auguste FickertAuguste Fickert

Auguste Fickert

Kaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli kevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt talvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan päätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin, Pragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs tuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin saavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle suosituskirjeen hänelle.

Minun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti Auguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun oleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan pohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt esitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle nauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä hetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän sydämessään oli huoannut: »Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat naisasianaiset.» Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja hän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja yhteiskunnallisista toimistaan.

Tästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa viattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona, mutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian tulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he sitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä vilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen vaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui, innostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä kokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta Wienin yleisölle.

Se pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli mainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla. Väkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli lähettänyt sinne edustajan.

Auguste Fickert v. 1897.Auguste Fickert v. 1897.

Auguste Fickert v. 1897.

Niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste Fickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa luo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin ympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja maan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin, kaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas wieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.

Neljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan keväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana. Helmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä. Kaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja suurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.

Olin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja Dresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa, mutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen. Mutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin hänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko maailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja hän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa ollut perikadon partaalla.

Samaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun manifesti julkaistiin oli – kuten kaikki muistanevat – Haagin rauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt lähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa ja kunnian-osoituksensa. MyöskinAllgemeiner östreichischer Frauenverein, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa ottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten pidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli tapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa ja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli joutunut epätoivon valtaan.

Hän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä, mutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä, mistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. ”Kuulijakuntani saattoi vaikka otaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys”, hymyili hän perästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei allekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.

Auguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja sanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle. Ei se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin tuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä olivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten pontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin syntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.

Muistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut ”Arbeiterzeitung’in” toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, triAdler’ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran, joka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten kyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja hermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: ”Olen juuri saanut sähkösanoman että N–n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle paljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni.” Mutta tämä mielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi sitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen oikeudellisesta asemasta.

Kun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905 suurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje, jossa hän muun muassa sanoi: ”Koko viikon olen ajatuksissani elänyt teidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas vapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja vapautenne saavuttaneet.”

Vuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää sortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli tilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja lähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita harrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka sitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja tarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa edestä.

Esitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi puheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä, että hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se lahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne sitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.

Ja niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän huolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia kalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita hän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän palveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin en oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. ”Hän lepää nyt, hän joka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa” kirjoitti eräs hänen kuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: ”Tämä suurenmoinen nainen, tämä jaloin ihminen on nyt poissa.” Ja molemmat arvostelut olivat erittäin sattuvat.

Auguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät marttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä tai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan ihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan, ajattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.

Hän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta koulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa saanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs henkilö jätti hänenNeues Frauenlebennimiselle aikakauskirjalleen melkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan palkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse työnsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia tuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja lepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun naisopettajille.

Tämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti mahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen takiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun muassa sai hän Wienin etevän kirjailijan,Rosa Mayreder’in liittymään suureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.

Monta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen nähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin lämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne, oleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea tutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan, Savonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.

Täällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen selostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä muistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä hän sanoo:

”Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professoriEdvard von Weinzierl, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa; niin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut. Kuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla, siis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville vaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta, tuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen tarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun maaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa ovat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.

Useita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen, tuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden kansanopistoista ”Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä”. Hänen innostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä valloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v. Weinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt ensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni nähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä ollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen monta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa ajatusten vaihdossa.

Vihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa, eikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä, että Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi sisäänkäytävää Suomen sydämeen.

Nyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt Suomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja tummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä rikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja talonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta yksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen rannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien poikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät yleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä maakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim. tehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen nauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa, ystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä, vieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on hotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt, vaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.

Minulle on näytetty suurenmoisia kouluja ja sivistyslaitoksia niin maaseudulla kuin kaupungeissa, olen liikutetuin mielin katsellut avojalkaisia lapsia Helsingin kansankirjaston lukusalissa, olen nähnyt miehiä ja nuorukaisia kovassa työssä ja ihaillut heidän hilpeyttään, taitavuuttaan ja voimaansa. Kaikkialla on minut otettu ystävällisesti, jopa sydämellisestikin vastaan ja joka paikassa ovat ihmiset olleet henkisesti heränneitä ja vaikuttaneet elähyttävästi, luonnollisia kanssakäymisessään ja hyväntahtoisia sekä keskenään että vierasta kohtaan, koettaen näyttää ja antaa hänelle mitä parasta heidän maassaan on aineellisessa ja henkisessä suhteessa.

Olen nähnyt talouttaan mallikelpoisesti hoitavia perheenemäntiä, voimakkaita, taitavia miehiä, terveitä, suloisia, luonnollisia nuoria tyttöjä, kohteliaita, vaatimattomia nuoria miehiä opiskelevan nuorison keskuudessa, sanalla sanoen olen nähnyt herttaisen, iloisen ja sivistyneen kansan, jolle minä puolestani vain toivoisin, että se vapautettuna ”pahan naapurin” hyökkäyksestä vapaasti saisi kehittyä ja luoda itselleen sellaisen tulevaisuuden, johon sen luonteen pääominaisuudet, sitkeys, ahkeruus ja toimeliaisuus viittaavat. Siten se voisi tulla monelle Europan suurvaltiolle ladunavaajaksi.”

Auguste F. huomasi, että uusi sortoaika oli tulossa ja seurasi tarkkaan sen kehitystä. Varsinkin häneen koski tuo venäläisten uhkaus eroittaa maastamme sen rajalla olevat pitäjät. Sen johdosta hän kirjoitti avoimen kirjeen Kansainvälisen Naisliiton puheenjohtajalle, lady Aberdeenille, jossa hän voimakkain, hehkuvin sanoin asettaa tämän asian naisten maailmanliiton tuomioistuimen eteen. Aluksi hän sanoo siinä:

”Kaukana Europan koillisessa kolkassa aijotaan julistaa kuolemantuomio. Se ei koske tällä kertaa yksityistä, joka asettuu vastustamaan vallitsevaa vääryyttä, eikä liioin uusien ajatusten yksinäistä edustajaa, ei – kokonainen kansa on mestattava, sen omintakeisuus ja kulttuuri, jonka se on hankkinut itselleen alituisessa taistelussa karua luontoa vastaan, on siltä ryöstettävä siksi – niin siksi että paha naapuri, jälleen voimaan päässyt tsaarivalta, näkee sen hyväksi.”

Sitten seuraa tarkka selonteko meidän valtiollisesta asemastamme, Porvoon valtiopäivillä annetuista lupauksista ja niiden vahvistamisesta seuraavien hallitsijoiden valtaistuimelle astuessa, yksin Nikolai II:sen, joka ne sitten kuitenkin rikkoi. Niinikään hän muistuttaa niistä saksalaisten ja itävaltalaisten oppineiden antamista lausunnoista Suomen eduksi, jotka lausunnot julkaistiin vuoden alussa 1910, ja jossa he sanovat, että Suomen oikeuksien loukkaaminen koski koko Europaa, koska se oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Lopuksi hän sitten vetoaa naisiin seuraavin sanoin:

Ja naiset, aikovatko he äänetönnä katsella tätä Venäjän julkista oikeuden loukkausta?

Aikana, jolloin naiset taistelevat henkensä takaa valtiollisen tasa-arvon saavuttamiseksi, aikana, jolloin he syvästi tuntevat sen lapsipuolenaseman, josta heidän sukupuolensa kärsii sekä yksityisen oikeuden että julkisen oikeuden alalla, aikana, jolloin he ovat tulleet täydellisesti vakuutetuiksi siitä, että heidän osanottonsa uudenaikaisen elämän kaikilla aloilla on käynyt välttämättömäksi kulttuurin jatkuvalle kehitykselle, sellaisena aikana he eivät enää saa käsissä ristin katsella mitenkä kokonaiselta kansalta ryöstetään sen ansaitut oikeudet, he eivät saa äänetönnä katsella sitä, sillä siinä tapauksessa he tulevat kanssarikolliseksi vääryyden tekoon.

Kaikissa maissa ovat naiset ristiriidassa hallituksien kanssa, joilta vaativat oikeutta ja vanhurskautta itselleen.

Oikeuden ja vanhurskauden nimessä täytyy heidän ottaa puoltaakseen Suomen vapautta; kulttuurin nimessä täytyy heidän panna vastalauseensa tämän maan venäläistyttämistä vastaan – heidän täytyy ennen kaikkea panna tämä vastalauseensa naisina, jotka itse vasta silloin voivat saada poliitista vaikutusvaltaa, kun siveelliset voimat pääsevät määrääjiksi kansojen elämässä, kun ei väkevämmän voima, vaan oikeus ja vanhurskaus tulevat hallituksien pääperusteiksi.

Kansainvälinen Naisliitto ei tietääkseni ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tämän kehoituksen johdosta, mutta Suomen hätä tuli kyllä senkautta tunnetuksi. Yksinpä Auguste Fickertin muistoksi järjestetyssä surujuhlassa Wienissä, se tuli esiin.

Juhlapuheen pitäjä, triJulius Ofnerhuomautti nimittäin siinä, kuinka hän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen lempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema, ja lisäsi sitten:

”Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan mahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset naiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten kun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden osoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti Auguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien ponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän piti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut uudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta suomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes antaa heille myötätuntonsa kannatuksen.”

Kun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat tulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti sanonut: ”Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta, sillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt.” Hän näki kyllä Itävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka luonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei suinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin täydellinen.

Back to Index Next