MINNA CAUER.

Kun minä talvella v. 1920 oleskelin muutamia viikkoja Berlinissä, oli elämä siellä kaikinpuolin aivan toisenlaista kuin ennen. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset tuntuivat niin alakuloisilta ja masentuneilta, että puute ja kärsimys pisti päätään esiin kaikkialla, vaan vielä minä personallisestikin astuin siellä kuin hautojen keskellä, sillä olivathan oikeastaan kaikki ne henkilöt, joiden kodeissa aina ennen olin viettänyt niin sisältörikkaita hetkiä, jo poissa. Prof.Herman Grimmoli jo kauan aikaa levännyt samalla kirkkomaalla kuin hänen kuuluisa isänsä ja setänsä, veljeksetJakob ja Wilhelm Grimm,Liebknechtinpuolisot olivat jo molemmat kuolleet, samaten prof.v. Gizyckija hänen paljon huomiota herättänyt vaimonsaLily Braun, samaten herrasväkiSchubert-Feder, jotka pitivät salonkia, missä aina tapasi intressanttia ihmisiä. Kaikki nämä, ynnä monet muut tuttavat, olivat menneet läpi sen portin, joka suletaan niin visusti jokaisen jälkeen, ettei palajaminen enää ole mahdollinen.

Mutta yksi tuttavistani noilta menneiltä ajoilta oli kuitenkin jälellä ja oli ihmeellisesti kyllä kestänyt ajan myrskyt. Se oli rvaMinna Cauer. Vaikken ollutkaan niin aivan usein noina entisinä, onnellisina aikoina ollut hänen seurassaan, vaikutti vain se seikka, että hän kuului sen ajan Berliniin hyvin puoleensa vetävästi. Olihan hän sitäpaitsi tuntenut minun unohtumattoman opettajani prof. v. Gizyckin ja hänen luonaan minä Minna Cauerin ensi kerran olin nähnytkin.

Lähdin siis jo seuraavana päivänä häntä tapaamaan ja löysin hänet hänen kodissaan, Wormserstrassen varrella, istumassa työhuoneessaan paksu, täytetty aamutakki yllään. Se oli kyllä paikallaan, sillä huone oli jotenkin viileä ja kuitenkin se oli ainoa hänen kodissaan, jota lämmitettiin. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun tapasin hänet 1904, mutta eihän se ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.

Minna Cauer oli muuten ihmeellinen sekoitus vanhan ja uuden ajan naista. Esiintymisessään ja käytökseltään hän oli tuollainen hienoissa seuroissa liikkunut vanhanajan nainen, jonka aina piti olla hillitty ja tyyni, puhua matalalla äänellä, näyttää hyvin arvokkaalta, eikä osoittaa mitään erityisiä tunteenpurkauksia. Tätä vaikutusta lisäsi vielä nuo ainaiset pitsisaarlit ja pitsiset pääkoristeet, joita hän käytti. Mutta tähän liittyi uuden ajan naisen tavaton ulospäin kohdistuva toimintahalu ja monessa kysymyksessä jotenkin radikaali katsantokanta.

Minna CauerMinna Cauer

Minna Cauer

Ennenkaikkea hän kuitenkin oli aito saksalainen ja omisti rotunsa parhaat ominaisuudet: organisoimiskyvyn ja suuren tarmon. Hän jaksoi tehdä työtä juuri kuin kone, kun siksi kävi, eikä hetkeksikään päästänyt otettaan. – Kun hän esim. syksyllä v. 1896 järjesti kansainvälisen naisasiakongressin Berliniin, kävi hän omassa personassaan jokaisen sanomalehden toimituksessa – olivat ne sitten mitä väriä tahansa – ja pyysi, että ne lähettäisivät edustajan piakkoin pidettävään kongressiin ja saikin sen aikaan, että suurkaupungin monen monet lehdet noin viikon päivät puhuivat naisasiasta.

Minna Cauer oli organisoinut Berlinin naispuoliset kauppa-apulaiset, joiden yhdistykseen siihen aikaan kuului kymmenentuhatta jäsentä ja joka kulki nimellä »Verein der weiblichen Angestellten im Handelsgewerbe». Vuodesta 1919 lähtien on se toiminut jo laajennettunakin nimellä »Verband der weiblichen Bureau- und Handelsangestellten.» Tätä yhdistystä varten hän m. m. oli järjestänyt aivan erinomaisia n. k. kirjallisia iltoja. Otettiin aina joku määrätty saksalainen runoilija, sanotaan esim. Schiller tai Goethe tai Grillparzer tai Uhland tai kuka muu tahansa ja silloin hänestä pidettiin esitelmä, kohtia hänen teoksistaan luettiin ääneen, hänen runojaan lausuttiin ja myöskin niitä laulettiin, jos niihin oli olemassa säveleet. Vieläpä väliin esitettiin joku hänen näytelmäkappaleensakin. Minna Cauer arveli, että tällaiset illat olivat välttämätön vastapaino henkilöille, jotka aina vain toimivat aineellisen maailman palveluksessa. Hyvin hän hoiti »Frauenwohl» nimistä yhdistystäkin, jonka puheenjohtajana ja sieluna hän toimi.

Juuri niihin aikoihin, kun me ensin tutustuimme, oli sieltä kuitenkin eronnut suuri joukko naisia ja perustanut uuden yhdistyksen, jolle annettiin nimeksi »Berliner Frauenverein» ja jonka puheenjohtajana toimiHelena Lange. Mikä oikeastaan oli ollut erimielisyyden aiheena, jäi minulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä vaikka asiata valaistiin sekä puolelta että toiselta, en oikeastaan viisastunut. Mutta ei suinkaan siinä paljon muuta ollutkaan kuin personakysymys. Kaksi niin voimakasta naista kuin Minna Cauer ja Helena Lange eivät sopineet samaan yhdistykseen, yhtä vähän kuin kaksi paavia Roomaan.

Minulla oli tuttavia molemmissa yhdistyksissä ja kävin joskus niiden kokouksissa, en sentään usein, sillä ne käsittelivät minun mielestäni kovin alkeellisia asioita, ei yhtään noita suuria kysymyksiä, kuten esim. naisten äänioikeutta, palkanyhdenvertaisuutta, laillistetun siveettömyyden poistamista y.m. joista me siihen aikaan Suomessa pidimme suurta ääntä.

Minusta Saksan naisen asema oli niin tavattoman kurja, etten ollenkaan ymmärtänyt miten he jaksoivat sellaisissa olosuhteissa elää. Naiset eivät esim. saaneet milloinkaan olla mukana poliittisissa kokouksissa, he eivät saaneet toimia opettajina valtion tyttökouluissa, eipä edes kansakoulujen ylemmillä luokilla. Vain alemmat luokat ja harjoitusaineet, kuten käsityöt ja voimistelu, uskottiin heille. Heitä ei käytetty minkäänlaisissa virastoissa, ei pankeissa, eikä postilaitoksessa. Heiltä oli kaikki korkeammat koulut ja yliopistot suletut; eivät he edes saaneet vapaasti käyttää raitiovaunuja, sillä jos he yrittivät ottaa kattopaikan, oli konduktööri heti heitä siitä poishäätämässä. Kaiken tämän johdosta olisi Saksan naisten minun mielestäni pitänyt nousta mitä voimakkaimpaan vastarintaan, eikä ensinkään tyytyä pieniin, pinnallisiin uudistuksiin, sekä ehtimiseen tehdä mitä tuntuvimpia hyökkäyksiä näitä sulettuja ovia vastaan. Nyt jälestäpäin olen hiukan paremmin ymmärtänyt, että johtajanaiset ehkä kuitenkin menettelivät pedagogisesti oikein siinä, kun he aluksi ottivat pohdittaviksi yleisesti tajuttavia ja vaarattomimmilta näyttäviä asioita, sillä jos heti olisi käyty käsiksi suuriin, »polttaviin» kysymyksiin, olisivat nuo alistuvaisuuteen ja oman itsensä unohtamiseen kasvatetut Saksan naiset kauhistuneet niin, että tuota pikaa olisivat vetäytyneet pois koko leikistä.

Ulkonainen ahtaus oli nimittäin aikaansaanut heissä aivan uskomattoman sisäisen ahdasmielisyyden ja epäilyksen omaan kykyynsä sekä vakaumuksen siitä, että mikä sopi miehelle ja kunnosti häntä, oli suorastaan häpeäksi naiselle.

»Kuinka te käytte yliopistossa luentoja kuuntelemassa, eihän ne ole naisia varten», oli tavallinen huomautus, joka tuli osakseni silloin, kun aluksi asuin »Heimat» nimisessä laitoksessa, jossa oli paljon naisia. Eräs luuli jo sanovansa suuren sukkeluuden kun ehdotti, että minun sinne mennessäni olisi pitänyt esiintyä miehen puvussa.

Eivätkä he liioin ollenkaan ymmärtäneet sitä, että naisen piti valita itselleen ammatti ja ansiotyö, paitsi silloin tietysti, kun koti oli niin köyhä, ettei voinut tyttäriään elättää. Perhetyttärien luokka rehoitti silloin vielä kaikessa voimassaan, ja kun tuollaiselta kysyi miksi hän aikoi, piti hän sen miltei loukkauksena, ellei hän suorastaan purskahtanut nauruun.

Tästä ajasta ei vielä ole kulunut kuin neljännesvuosisata ja kaikki mikä koskee naisen asemaa Saksassa on nyt jo niin muuttunut, että siellä ollessaan tuskin tuntee liikkuvansa saman kansan keskuudessa. Tähän on kyllä noiden johtajanaisten tarmokas työ suuresti vaikuttanut, eikä suinkaan vähin Minna Cauerin. Väsymättömästi hän vuosikymmeniä taisteli, lisäten aina vauhtia. Hän oli aina valmis panemaan alulle naisten elinkysymyksiä koskevia valtiopäivä-anomuksia ja valvomaan kaikkia ilmiöitä, jotka olivat heidän etujensa kanssa yhteydessä. M. m. on juuri hänen aloitteestaan suurin osa naisia koskevaa siviili- ja rikoslakia aivan saanut muutetun muodon näiden vuosien kuluessa.

Hänen toimittamansa »Die Frauenbewegung», niminen lehti käsitteli joka numerossaan näitä asioita ja kun hän sen lopetti, hoidettuaan sitä neljännesvuosisadan, saattoi hän sanoa, että suurin osa niitä esteitä ja rajoituksia, jotka olivat ympäröineet Saksan naista, nyt olivat poistetut ja portit avatut.

Yksin täydet kansalaisoikeudet, sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus, olivat neljännesvuosisadan ahkeran työn tulos. Mutta ne tulivat samana hetkenä kun Saksan valtakunta oli luhistunut kokoon, kun vuosikymmenien työ oli mennyt aivan hukkaan, ja sellaisena hetkenä kaikki tuntuu turhalta.

»Mitä se meitä hyödyttää, että olemme raataneet kuin orjat, säästäneet ja koittaneet hankkia itsellemme vanhojen päivien varoja, kun kaikki nyt on mennyt ja me olemme rutiköyhät», vaikeroivat monet tuhannet, ja sellaiset henkilöt kuin Minna Cauer katselivat asiaa vieläkin syvemmältä ja näkivät sekä omat että muiden laiminlyönnit.

»Jos vielä aloittaisin työni, asettaisin sen aivan toiselle pohjalle», vakuutti hän, »paljon henkevämmälle ja syvemmälle» ja osoitti sitten miten se materialismi ja pintapuolisuus, joka jo kauan aikaa oli rehennellyt hänen kansassaan, oli vaikuttanut haitallisesti joka alalla – myöskin naisasialiikkeeseen. Tyydyttiin puolinaiseen ja ulkonaisiin voittoihin, mutta se, joka kuitenkin oli pääasia, voimakas ja eheä personallisuus, syrjäytettiin.

Häntä tuntui suuresti loukanneen se, että naiset äänioikeuden saatuaan olivat niin valmiit yhtymään voimassa oleviin puolueisiin ja omistamaan niiden katsantokannan tuomatta niihin mitään uutta. Mutta vielä säälittävämpänä hän piti naisten sotaista intoa. Naispuolisten valtiopäiväedustajien joukossa ei esim. ollut kahta naista enempää, jotka olisivat ymmärtäneet rauhanaatteen, valitti hän. Itse hän pitkällä elämäntaipaleellaan oli selvästi tullut havaitsemaan militarismin ja sotaisen mielialan suuren vaaran, ja missä sitä vastaan taisteltiin ja uutta katsantokantaa kasvatettiin, siellä hän tahtoi olla mukana.

Hän vakuutti, että juuri heräämäisillään oleva Saksa, siis etupäässä sen nuoriso, oli ymmärtänyt henkisten ihanteiden tärkeyden, ja siksi katseli varsin kriitillisesti nykyisten puolueiden temmellystä tahtomatta yhtyä niihin, mutta sen sijaan sillä oli omat pienet yhteenliittymänsä, joille se oli antanut sellaisia nimiä kuin Fichte-, Goethe-, Kant-, Hegel- y.m. seurat. Sitäpaitsi sillä oli lukuisat rauhanyhdistyksensä. Koska eräällä rauhanyhdistyksen haaraosastolla oli juuri kokouksensa samana iltana, kehoitti hän minuakin sinne tulemaan ja otti vain ensin puhelimitse selkoa siitä, tulisiko pastoriBleyersinä iltana siellä puhumaan.

Sinne sitten meninkin jotenkin hyvissä ajoissa ja olin taaskin tilaisuudessa toteamaan, miten vaatimattomat saksalaisten kokouspaikat olivat. Sitä kyllä kutsuttiin kahvilaksi ja minut neuvottiin sen takimaiseen huoneeseen, mutta ei sillä ollut mitään yhteistä Helsingin hienosti ja aistikkaasti sisustettujen kahvilojen kanssa. Huone oli kyllä jotenkin tilava, arvelen, että sinne olisi voinut sijoittaa noin sata ihmistä, ja olihan siellä korokekin, arvattavasti soittajia varten, mutta muuten sen oviverhot, uutimet ja huonekalut tekivät hyvin kuluneen ja mauttoman vaikutuksen, ja sitäpaitsi se oli kylmä kuin kellari. En ollenkaan uskaltanut ajatellakaan päällystakin poisottamista. Sinne rupesi vähitellen kokoontumaan ihmisiä, enimmäkseen nuorta väkeä kumpaakin sukupuolta, kuten Minna Cauer oli kertonut.

Puheenjohtajana toimi eräs pappi, muistaakseni hänen nimensä oli Francke, ja hänelle rva Cauer saavuttuaan minut heti esitti ja lisäsi, että olin nähnyt ja elänyt punakapinan kauhut Suomessa, jonka johdosta tämä kysyi, enkö tahtoisi hiukan kertoa tästä läsnäolijoille. Ei se sinä iltana ollut mikään tervetullut tehtävä, sillä olin jo Berliniin tullessani aikamoisesti vilustunut, ääni oli käheä ja kurkkua kirventeli, mutta pitäähän sitä aina olla valmis tuleen heittäytymään kun Suomesta tahdotaan tietoja, ja niin minä siis tein työtä käskettyä. – Muuten pidin paljon puheenjohtajan tervehdyspuheesta, se oli koruton, sydämellinen ja todisti syvää vakaumusta. Toinen puhuja tuntui minusta sensijaan liiaksi monisanaiselta, hänessä oli tuota tavallista saksalaista tapaa: asettaa kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat raskaaseen, monimutkaiseen muotoon.

Tälle yhdistykselle omisti nyt rva Cauer hyvin paljon aikaa ja harrastusta. Sen viikkokokouksissa hän aina oli mukana ja esiintyi niissä itsekin tuon tuostakin. Mutta ei hän silti ollut katkaissut entisiä siteitäänkään, joihin myöskin kuului paljon kansainvälisiä, sillä hänellä oli laaja tuttavapiiri ympäri Europpaa, vieläpä Amerikassakin, jossa hänen tarmokasta työtään aina kunnioituksella mainittiin. He muistivat häntä näinä raskaina aikoina oikein aineellisestikin. Juuri kun minä ensi käynnilläni istuin hänen luonaan, toi hänen talousapulaisensa postista paketin, jossa oli kahvia, teetä, suklaata sokeria y.m. ruokatavaraa. Eräs tuttava Englannissa, joka tunsi Saksan vaikeat olot, oli sen sieltä hänelle lähettänyt. Siitä huomasi, että ihmisrakkaus ja yhteistunne eivät sittenkään olleet kuolleet, kaikesta vihankylvöstä huolimatta.

Eräs Minna Cauerin saksalaisista ystävistä, minun toimelias ja samassa henkevä emäntäni,Margarethe Schurgast, oli myöskin erityisesti ottanut huolehtiakseen Minna Cauerin aineellisista elinehdoista, sillä hän tiesi hyvin, ettei elämä eikä toimeentulo ollut leikkiä sille, joka läheni kahdeksattakymmentään, eikä ollut muita tuloja kuin pieni eläke. Iloisesti hän siksi aina telefonitse kysyi tarvitsiko hänen vanha ystävänsä jotain ja kertoi, että hänellä oli liikenemään väliin lihaa, väliin kalaa tai jotain muuta.

Margarethe SchurgastMargarethe Schurgast

Margarethe Schurgast

Rva Schurgast pani myöskin toimeen Minna Cauerin hyväksi kansainvälisen rahankeräyksen – siinä olivat Suomen naisetkin mukana jonka keräyksen tulos sitten lahjoitettiin hänelle hänen täyttäessään 79 vuotta marrask. 1 p. 1920.

He asuivatkin jotenkin lähellä toisiaan ja niinpä oli rva Cauer usein Margarethe Schurgastin kodissa vieraana. Minäkin tapasin hänet siellä useampia kertoja. Kun me kerran tulimme koskettaneeksi saksan poliittista tilannetta, valitti rva Cauer haikeasti, ettei sillä ollut ensinkään valtiomiehiä. Taistella se kyllä oli osannut koko maailmaa vastaan, mutta nyt kun se tarvitsi diplomaatteja, ei vain ollut. Hän myönsi, että liittovaltiot, varsinkin Englanti, siinä suhteessa olivat paljon onnellisemmat. Ja miten hän suri Danzigin kaupunkia, joka oli irroitettu Saksasta! Siellä hän vastanaineena oli viettänyt muutamia onnellisia vuosia, ja siksi hän nyt syvästi tunsi sen kanssa.

Me olimme pari päivää aikaisemmin olleet siinä kokouksessa, jossa pohdittiin Saksan entisen keisarin luovuttamisesta ja se oli tehnyt meihin molempiin varsin kiusallisen vaikutuksen. Se pilkka, häväistys ja parjaus, joka siellä tuli hänen osakseen, oli sentään liikaa, sillä olihan hän jo muutenkin lyöty ja nöyryytetty. Ja aivan luultavaa oli, että ne, jotka siellä nyt niin räyhäsivät ja entistä keisariaan moittivat, jokunen vuosi aikaisemmin olivat kurkkunsa täydeltä hänelle huutaneet ja hurranneet, kun hän oli näyttäytynyt. Sen johdosta kertoi rva Cauer miten hän nuoruudessaan oli oleskellut Parisissa ja usein nähnyt Ranskan keisarin Napoleon III, jolloin kuului asiaan aina kumartaa syvästi. Sen jälkeen kun tämä sitten Ranskan onnettoman sodan jälkeen oli menettänyt kruununsa ja oleskeli Wilhelmshöhessä lähellä Casselia, missä kansa katseli häntä hyvin tylysti, oli rva Cauer ulkona kävellessään kerran taas nähnyt hänet ja kumartanut juuri yhtä syvästi ja kohteliaasti kuin ennenkin, jolloin hän oli Ranskan hallitsija. Napoleonista oli tämä niin odottamatonta, että hän kääntyi sen puoleen, joka istui hänen rinnallaan vaunuissa ja sanoi: »Cétait vraiment une française» (Se oli varmaan ranskalainen.)

Tämä piirre kuvaa hyvin selvään rva Caueria. Ei hän antanut hetken mielipiteiden ja vaihtelevan päiväpolitiikan vaikuttaa itseensä niin mitään. Mitä hän oli oppinut kunnioittamaan, sitä hän kunnioitti, mitä hän näki hyväksi, sitä hän kannatti, tekivät sitten muut mitä tahansa. Tietysti sellainen ihminen tulee usein seisomaan aivan yksin ja luultavasti Minna Cauerkin sen monasti sai kokea. Mutta oma vakaumus oli hänelle kalliimpi kuin ihmisten suosio.

Tavatessamme viimeisen kerran, sanoi hän: »Kun te seuraavalla kerralla tulette Saksaan, ei minua enään ole». Uskalsin epäillä sitä, sillä olihan hän henkisesti vielä hyvin elinvoimainen ja pirteä, miksikä hän ei vielä olisi voinut elää muutamia vuosia lisää. Mutta viime kesänä tuli kuitenkin tieto, että hän elokuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä oli sammunut.

Rouva Schurgast, joka kirjoitti tästä, sanoo m. m.: »Te ymmärrätte varmaan, miten surulliseksi rakkaan Minna Cauerin kuolema on tehnyt meidät. Harvoin kai hänen ikäisensä henkilö on jättänyt jälkeensä niin syvän aukon. Me hänen ystävänsä tunnemme itsemme miltei kodittomiksi. Aina viime hetkeensä asti ajatteli hän Saksaa, ihmiskuntaa ja ystäviään – –»

Minna Cauerin elämä oli yhtämittaista ankaraa työtä, mutta hän piti kiinni siitä, että elämä oli parasta silloin, kun se oli työtä ja vaivaa, kuten psalmista sanoo. Hänen isänsä oli ollut pappina Brandenburgissa ja hän oli kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa elämän suuruus ja syvyys ymmärretään ja jossa nuoret saavat alusta pitäen sellaisen henkisen perinnön, ettei mikään myöhemmin voi heiltä sitä riistää.

Paitsi lehteään, josta voi seurata Saksan naisten heräämistä ja vapauden taistelua askel askeleelta, on hän jättänyt jälkeensä »Die Frau des neunzehnten Jahrhunderts» nimisen teoksen (19:nen vuosisadan nainen), josta vielä syntymättömät suvut voivat saada paljon tärkeitä tietoja.

HERMAN GRIMM.

Seuraelämässä tapahtuu joskus, että siellä on henkilö, joka on niin puoleensa vetävä ja vaikuttaa niin elähyttävästi, että hän ihankuin hypnotisoi muut läsnäolijat. He tuntevat itsensä tuota pikaa hyvin iloisiksi ja kevyiksi, keskustelu sujuu kuin itsestään, ja kauniit, hyvät ajatukset tulevat tulvimalla mieleen. Mutta jos tämän henkilön sitten muita aikaisemmin on poistuminen, tuntuu yhtäkkiä sellainen ihmeellinen lamaannus. Koko edellinen eheä, korkea tunnelma laskeutuu ja pirstoutuu, ja vähitellen on ilma taas täynnä tuota tavallista arkipäiväisyyttä ja mielenmataluutta.

Väliin saattaa tuollainen henkilö antaa väriä ja loistoa kokonaiselle paikkakunnalle meidän silmissämme. Niin kauan kun hän asuu ja elää siellä, menevät meidän ajatuksemme ehtimiseen sinne, ja hänen luokseen me riennämme niin pian, kun sinne joudumme. Kun hän on poissa, tuntuu siltä kuin koko seutu olisi autio ja tyhjä.

Opettajani, prof.Herman Grimm, Berlinissä vaikutti minuun monta vuotta juuri tällä tavalla. En tiennyt mitään parempaa kuin heti Berliniin saavuttuani käydä häntä tervehtimässä, tulla kutsutuksi hänen luokseen ja istua hänen kauniissa työhuoneessaan kuunnellen hänen viisaita sanojaan.

Miltei sattuman kautta tulin hänet tuntemaan. Olin valinnut Berlinin yliopiston ohjelmasta ne luennot, joita tahdoin seurata, käynyt puhuttelemassa asianomaisia professoreja ja pyytänyt lupaa saada heitä kuunnella sekä maininnut tästä prof.Foersterille, joka minua ensi aikoina siellä paljon oli auttanut ja m. m. kirjoittanut konseptit hakupapereihini yliopiston konsistoriolle y. m. Hän kyseli taaskin kerran tavatessamme, olinko jo käynyt Herman Grimmin puheilla, sillä hän oli heti ensikerralla ehdottanut, että kuuntelisin häntä. En ollut, enkä edes tämänkään jälkeen mennyt, sillä olin jo mielestäni yllin kyllin käynyt kumartelemassa noita suuria herroja – ihan yliopiston rehtorista asti. Mutta koska prof. Foerster piti tärkeänä, että kuuntelisin prof. Grimminkin luentoja, niin kirjoitin hänelle kirjeen ja huomautin, että olin jo saanut luvan useilta hänen virkaveljiltään seurata heidän luentojaan ja toivoin, ettei hänelläkään mitään sitä vastaan olisi. En odottanut mitään vastausta, vaan kiipesin, kun luentopäivä koitti, rohkeasti siihen saliin, jossa minulle oli ilmoitettu hänen luennoivan.

Herman GrimmHerman Grimm

Herman Grimm

Heti sisään astuessani ymmärsin, että siinä mahtoi olla jotakin erikoista. Luentosali oli varsin suuri ja se oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sen etuseinä oli sileäksi pingoitetun, lumivalkeaksi maalatun kankaan peittämä, ja vastaisella seinällä oli skioptikonkone sitävarten laitetulla telineellä. Ikkunoissa riippui pikimustat verkaiset verhot. Siinä oli jotakin teatteria muistuttavaa ja yleinen jännitys, aivan kuin näytöksen edellä, tuntuikin ilmassa.

Viimein avautui luentosalin yläpäässä oleva ovi ja vanhanpuoleinen herrasmies astui sisään, jolloin kaikki kuuntelijat heti rupesivat tömistelemään jalkojaan niin paljon kuin jaksoivat. Olin jo oppinut sen verran, että tiesin sen merkitsevän sekä tervehdystä että suosionosoitusta, sillä sellaista ei kaikille suotu.

Rupesin tarkkaamaan tuota sisääntullutta. Hän oli kokolailla pitempi keskikokoa, ja koko hänen olennossaan oli jotakin joka pikemmin muistutti hienoa hovimiestä kuin tavallista, kuihtunutta oppinutta. Tukka oli jo harmaa, mutta ryhti oli vielä aivan moitteeton ja piirteet ihailtavan säännölliset, ilme henkevä. Ohjelmassa oli sanottu, että hän luennoisi Dantesta aina Michelangeloon, ja yhtäkkiä oli sali pimeä ja kankaalla edessämme näimme Danten pään. Grimm rupesi puhumaan hänen merkityksestään, hän antoi läpileikkauksen koko siitä aikakaudesta, jona Dante eli, sen poliittisesta ja sivistys-elämästä ja luki kappaleita Dantesta. Näin hän vähitellen johdatti meidät niin toisiin maailmoihin, että kun taikalyhty sammutettiin ja huone taas tehtiin valoisaksi, tuntui aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä herännyt kauniista unesta todellisuuteen.

Ja jotenkin sama tunne minulla sitten aina oli hänen luennoillaan. Ne muuttuivat viikon sisältörikkaimmiksi hetkiksi ja niitä ei olisi millään ehdolla raskinut laiminlyödä. Varhaisrenessansin edustajat Cimabue, Giotto, Masaccio, Donatello y. m. tulivat järjestänsä esille ja koko ajan olivat kuvat sanottua valaisemassa. Minulle kerrottiin, että prof. Grimm oli omilla varoillaan hankkinut yliopistoon tuon muhkean taikalyhtykoneen, niinkuin hänellä myöskin oli erityinen henkilö sitä käyttämässä ja kuvia vaihtamassa.

Herman Grimm oli aivan omintakeinen luennoitsija. Ei hän takertunut pikku seikkoihin, ei hän ottanut esittääkseen sellaista, jota löysi jokaisesta taidehistoriasta, mutta hän pysytteli suurissa pääpiirteissä ja tahtoi ennen kaikkea, että kuulijat oppisivat ymmärtämään taidetta, että heidän silmänsä avautuisivat näkemään sellaista, jonka he tavallisesti niin helposti sivuuttivat. Hän sanoi kerran aivan suoraan, ettei hän ensinkään aikonut valmistaa kuulijoitaan tutkintoa varten, sen he saattoivat tehdä itse kirjallisuuden avulla, mutta hän tahtoi kiinnittää heidän huomionsa muutamiin pääkohtiin ja saada heitä käsittämään tärkeitä perustotuuksia.

Hänellä oli aivan ihmeellinen taito esittää sanottavansa niin, että se jäi mieleen, että joka kerta tunsi saaneensa jotakin elämää varten talletettavaa: aarteita, joiden ohi ennen typeryydessään oli aivan välinpitämättömänä kulkenut. Vuotta aikaisemmin olin nähnyt Dresdenin ja Berlinin taidekokoelmat ja jotenkin kevyesti sivuuttanut niissä olevat vanhojen mestarien tekeleet. Nyt ne rupesivat elämään, nyt niiden sisin vähitellen ikäänkuin avautui ja rupesi puhumaan. Silmistä putosi kuin suomut ja sitä ymmärsi, miten paljon täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin osaa ottaa vastaan sitä kaunista mitä tarjotaan. Grimm väitti kerran, että Ranskan kansa oli saksalaisia paljon taiteellisempi ja tämä riippui vain siitä, että sillä lapsuudesta asti oli niin paljon enemmän kaunista nähtävää. Jo sikäläiset näyteikkunat olivat sellaisen hyvän maun tuotteita, että niistä aina sai jotain.

Heti ensikerran kuultuani Herman Grimmiä, rupesin syvästi katumaan, etten ollut personallisesti mennyt hänen luokseen lukukauden alussa, ja tämä katumuksen tunne yhä vain kasvoi, kuta kauemmin häntä kuuntelin. Olin pyt jo myöskin saanut kuulla, että hän oliGrimmin veljestenjälkeläinen, Wilhelmin poika, Jakobin veljenpoika, että hän oli ollut naimisissaBettina von Arnimintyttären kanssa ja säilyttänyt kaikki Goethe-traditsionit. Asiaa tuumittuani päätin, että minä sittenkin menen hänen luokseen, ellei muuta, niin kiittämään niistä nautintorikkaista hetkistä, joita hänen luentonsa tuottivat minulle.

Ja niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman Grimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia pisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Ehken ollut hänen silmissään kylliksi arvokas astumaan noita hienoja, matoilla päällystettyjä portaita, sillä ne olivat, kuten saksassa aina seisoo sisäänkäytävän seinällä: »Nur für Herrschaften» (vain herrasväelle), mutta kun sitten kysyin prof. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun oli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi. Olin jo kotoa lähtiessäni ottanut selvän siitä, pitikö ottaa päällysvaatteet yltään ennenkuin astui sisään, ja saanut kuulla, että Saksassa ei tiedetty sellaisesta tavasta mitään, ainoastaan sateenvarjo ja kalossit olivat jätettävät eteiseen, ei mitään muuta, ja se koski sekä miehiä että naisia. – Palvelijalta sain kuulla, että professori oli kotona ja nyt lähetin sisään käyntikorttini ja jäin odottamaan, mitä tästä seuraisi. Hän palasi vähän ajan päästä ja ilmoitti, että professori odotti minua työhuoneessaan. Sinne hän sitten opasti minut useiden huoneiden läpi ja vihdoin seisoin tuon oppineen kaunosielun edessä, joka luennoimistaidollaan oli voittanut koko sydämeni.

Hyvin ystävällisesti hän tuli vastaani sanoen: »Te olette suomalainen. Se minua ilahuttaa, sillä Jakob sedälläni oli paljon tekemistä suomalaisten kanssa».

Hän johdatti minut istumaan sammalväriselle plyyshisohvalleen ja asettui itse sen vieressä olevaan nojatuoliin. Katsahdin nopeasti ympärilleni. Huoneessa oli paljon tauluja, m. m. havaitsin siellä heti erään suuren, Böcklinin maalauksen, kohokuvia m.m. eräs aito Luca della Robbia ja kirjoja, ennenkaikkea kirjoja. Hänen suuren työpöytänsä läheisyydessä ja ympärillä oli kirjahyllyjä ja aivan sen ääressä oli tuollainen pyöritettävä jalallinen hylly tietosanakirjoja ynnä muita teoksia varten, joihin ehtimiseen työnsä kuluessa täytyy turvautua.

Aloitin, kuten olin päättänyt, kiittämällä häntä hänen erinomaisista luennoistaan, joita aina riensin kuuntelemaan yhtä jännitettynä ja odottavaisena kuin jos olisi ollut kysymys Shakespeare-näytännöstä. Minulla oli erityinen syy yhdistää nämä kaksi asiaa, sillä juuri siihen aikaan annettiin »Deutsches Teatterissa» Hamlet pitkin syksyä jaJosef Kainzoli nimiosan esittäjänä minusta niin mestarillinen, etten sellaista näytelmätaitoa ollut vielä koskaan nähnyt Herman Grimm näkyi pitävän tästä yhdistelmästä, sillä hän vastasi hyvin kohteliaasti: »Etwas schöneres hat man mir noch nie gesagt». (Mitään kauniimpaa ei minulle vielä koskaan ole sanottu.)

Sitten hän tahtoi tietää mitävarten oikeastaan olin tullut Berliniin seuratakseni luentoja sen yliopistossa, ja minä kerroin työstäni Helsingin kansanopistokursseilla ja kaikenlaisissa valistusseuroissa ja selitin, että tuo alituinen antaminen lopulta oli siihen määrin tyhjentänyt pienet henkiset varastoni, että ne jo välttämättömästi olivat uudistettavat. Hän huomautti kyllä, ettei hän yleensä pitänyt siitä, että naiset opiskelivat, »mutta tehkää te sitä vain, koska otatte asian vakavalta kannalta».

Kansanopistokursseista jouduimme pohjoismaisiin kansanopistoihin, joihin pari vuotta aikaisemmin olin niiden synnyinmaassa Tanskassa oikein henkilökohtaisesti tutustunut, ja kaikki mitä kerroin niistä, näkyi prof. Grimmiä suuresti huvittaneen.

Koko seurustelutaidon salaisuus on oikeastaan siinä, että osaa asettua toisen kannalle, kuunnella ja ottaa osaa hänen harrastuksiinsa, ja tämä taito oli Herman Grimmillä aivan harvinaisesti kehittynyt. Ei hän ollut suotta kuuluisa oppinut ja kaunosielu sekä senlisäksi suuren maailman mies, aito saksalainen »Geheimrat» (salaneuvos), jolla arvonimellä häntä yleensä puhuteltiinkin.

Yhtäkkiä hän kysyi: »Mutta missä te olette oppinut noin hyvin saksaa?» Hän oli ihan ensimäinen, joka näki siinä mitään ihmeteltävää, että muukalainen puhui hänen kieltään. Kaikki muut, joiden kanssa joka päivä olin seurustellut, ennenkaikkea nuo lukuisat asuintoverit, pitivät sen aivan luonnollisena, olen varma siitä, että he olettivat saksan kielen olevan yleisenä puhekielenä meillä. Selitin, että se oli minun taitavan saksankielen opettajani ansio Suomessa, joka oli antanut minulle hyvän teoreettisen pohjan, ja sitten oli oleskeluni Itämeren maakunnissa antanut tarvittavaa käytännöllistä harjoitusta. – Näin keskustelumme siirtyi asiasta toiseen. Hänellä oli pöydällä edessäänAda Negrinrunot ja kiitti niitä suuresti, hän kertoi saaneensa paljon ajattelemista erään amerikkalaisen kuulijansa käynnin johdosta, joka oli kertonut miten muuan varakas amerikkalainen oli määrännyt miljoonansa yliopiston perustamista varten kaukaiseen länteen, jonne sitten tuota pikaa oli kohonnut rakennus toisensa jälkeen, niin että siellä nyt oli täydellinen yliopisto kaikkine laitoksineen. Kertoja itse kuului tämän n. k. Stranfordin yliopiston opettajiin ja oleskeli nyt opintomatkalla Europassa. – Herman Grimm oli tällä tavalla koko ajan kosketuksissa erilaisten ihmisten kanssa, valmis ottamaan vastaan vaikutelmia heiltä ja sitten taas antamaan heille oman henkensä rikkautta.

Olin jo istunut hänen luonaan enemmän kuin puolen tuntia ja ymmärsin, että se oli enemmän kuin liikaa, mutta aika rientää niin liika nopeasti, kun on henkisesti rikkaiden ja suurpiirteisten ihmisten seurassa. Sanomattoman kiitollinen olin tästä hetkestä, ja vielä suuremmaksi kiitollisuuteni kasvoi, kun hän mennessäni ehdotti, että parin päivän perästä tulisin hänen luokseen aamiaisille, hänellä kun silloin oli muitakin vieraita. Ja lopuksi hän antoi minulle korukansiin sidotun teoksen, joka sisälsi hänen Goethe-luentonsa.

Tuttavuus oli nyt tehty ja johti siihen, että silloin tällöin aina sain pienen kutsukirjeen, jossa minua pyydettiin taloon päivällisille. Kun tuollainen kirje ensikerran tuli, kirjoitettuna Herman Grimmin omalla, selvällä käsialalla, iloitsin siitä suuresti, mutta en ymmärtänyt, että siihen oli heti vastattava ja ilmoitettava aikooko tulla vai ei. Emmehän me Suomessa välitä sellaisista pienistä muodollisuuksista mitään. Mutta kutsupäivän aamuna ilmestyi prof. Grimmin talousapulainen täyshoitolani eteiseen ja tiedusteli herrasväkensä puolesta, olinko aikeissa tulla heidän luokseen. Se oli sellainen läksy, jota en koskaan unohda.

Juuri näillä päivällisillä tapasin sitten ensikerran Herman Grimmin sisaren,Auguste Grimmin, joka asui hänen kanssaan ja hoiti hänen kotiaan. En tiedä miksikä hän ei edellisellä kerralla ollut näyttäytynyt. Hän oli erittäin ystävällinen ja herttainen sekä kohteli minua miltei yhtä suojelevasti kuin jos olisin ollut parinkymmenen vuotias ja ensikerran ulkona maailmalla. Mutta samaa tapaa hän oikeastaan noudatti veljensäkin suhteen. Syödessä hän usein kysyi tältä, kun joku uusi ruokalaji oli tuotu pöytään: »Wie schmeckt es Dir mein Kind?» (Miltä maistuu lapseni?) – Hän oli nuoruudessaan arvattavasti ollut kylläkin huomattu, sillä minä näin monta vuotta myöhemmin erään runokokoelman, jonka sen tekijä, tuo taitava Eddan kääntäjä,Karl Simrock, oli hänelle omistanut. Nyt hän kaikesta päättäen eli vain veljeään ja muistojaan varten, eikä paljon sekaantunut tämän maailman humuun.

Auguste GrimmAuguste Grimm

Auguste Grimm

Muistan miten hän kauhistui, kun minä kerroin hänelle kysyneeni monelta eri henkilöltä, mitä he ajattelivat elämästä tämän jälkeen, ja miten useammat olivat vastanneet, etteivät ajatelleet siitä yhtään mitään, etteivät välittäneet koko asiasta, ja ettei heillä ollut mitään tarvetta jatkaa elämäänsä kuoltuaan. Itse hän sanoi usein ajattelevansa näitä asioita ja samassa niitä rakkaita omaisiaan, jotka jo olivat elämän ja kuoleman rajan sivuuttaneet ja joiden joukossa m.m. oli eräs veli, joka oli ollut lupaava taiteilija. – Oikein äidillisellä huolehtivaisuudella hän tahtoi tietää oliko minulla hyvä asunto ja ravinto, kuinka usein kirjoitin äidilleni j.n.e. Ja kun minä tähän viimeiseen kysymykseen vastasin sen tapahtuvan joka toinen päivä, ilmoitti hän erityistä tyytyväisyyttä.

Kun minä taaskin kerran olin kutsuttu heidän luokseen, rupesi Herman Grimm tiedustelemaan olinko suorittanut yliopiston kassaan maksun hänen luennoistaan. – Saksan yliopistoissa ovat yleensä kaikki luennot maksulliset. – Kun vastasin siihen myöntävästi, selitti hän, ettei se mitenkään sopinut. Ja hän lisäsi leikillisellä tavallaan toivovansa, että kun hän tulee Suomeen, niin häneltä ei täällä liioin ruveta maksua kiskomaan. Sitten hän otti kultarahan kukkarostaan ja antoi minulle suorittamani summan takaisin. Tässä yhteydessä hän kertoi hyvin humoristisesti, ettei puolellakaan kaikista niistä kuulijoista, jotka kävivät hänen luennoillaan, ollut tapana maksaa. Hän sanoi tietävänsä sen m. m. siitä, että silloin kun oli maksujen aika, jäi suuri osa tulematta, mutta kun tämä oli ohitse, ilmaantuivat he sinne taas kaikki, kuten ennenkin. – Ihmeellinen ja täysin kansainvälinen tuo Herman Grimmin kuulijakunta muuten olikin. Siellä oli nuoria miehiä sekä kaukaisesta idästä että lännestä. Oli aivan tummia hindulaisia ja persialaisia ja sitten taas aivan vaaleita pohjoismaalaisia, oli venäläisiä, puolalaisia, serbialaisia, bulgarialaisia, englantilaisia, italialaisia, unkarilaisia ja yleensä vaikka mitä kansallisuutta, ja ulosmennessä kuuli jos joitakin kieliä, yksin viron kieltä satuin eteisessä kerran kuulemaan.

Olin kauan aikaa ollut ainoa naiskuulija hänen luennoillaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi sinne eräs amerikatar, joka harrasti taidetta yli kaiken ja sen jälkeen meillä oli tapana heti luennon päätyttyä mennä »Altes Museumiin» katsomaan juuri sen mestarin tekeleitä, josta luennossa oli ollut kysymys. Tämä näyttäytyi olevan hyvinkin hyödyllistä, sillä senkautta kaikki kuulemamme syventyi.

Väliin saattoi Herman Grimm esitelmöidä yhdestä ainoasta taulusta koko tunnin. Unohtumattomasti jäi mieleen hänen luentonsaLionardo da Vincin»Ehtoollisesta». Ensin hän näytti kuvia siitä, miten tätä aihetta aikaisemmin oli käsitelty ja sitten tuli Lionardon taulun vuoro, jolloin vain huomautukset siitä, mitä opetuslasten kätten liikkeet merkitsivät, olivat aivan erinomaiset. Samassa tilaisuudessa hän myöskin mainitsi tehneensä sen ihmeellisen havainnon, etteivät nuoret yleensä tienneet raamatusta mitään, ei senverran, että olisivat osanneet etsiä sieltä tuota tai tätä kohtaa. Mutta jo taiteen kannalta se oli suuri puute, sillä uskonnollisten aiheiden ymmärtäminen edellytti aina tarkkaa evankelioiden tuntemista. – Hän osasi tehdä tällaiset huomautukset niin mukavalla tavalla, etten luule kenenkään niitä unhoittaneen.

Monta monituista luentoa hän omistiMichelangelolle, josta hän oli kirjoittanut laajan teoksenkin ja oleskellut sitä varten pitemmän aikaa Italiassa. Siitä oli jo ilmestynyt useampia painoksia silloin, ja kun sen seitsemäs painos v. 1900 ilmestyi täynnä mitä hienoimpia kuvia, syntyi siitä kallis, komea loistoteos, jonka Herman Grimm oli määrännyt minullekin annettavaksi, sillä kustantaja lähetti säännöllisesti minulle tänne Suomeen vihon toisensa jälkeen.

Herman Grimm oli muuten aivan ruhtinaallisen antelias. Sinä jouluna, jonka vietin Berlinissä, sain häneltä pienen laatikollisen lahjoja, jossa m. m. oli Grimmin sadut, hänen valokuvansa y. m. Hän tahtoi tehdä ihmiset iloisiksi ja pisti siksi usein heidän käteensä jonkun kirjan, kuvan, aikakauslehden tai jotakin muuta, josta hän arveli heidän olevan huvitettuja.

Liikuin siihen aikaan hyvin paljon eri piireissä Berlinissä, tein mitä erilaisimpia tuttavuuksia aina kaupungin poliisimestarista sosialistijohtajiin asti, sekä kuulin samoja asioita käsiteltävän ja arvosteltavan senkin seitsemällä eri tavalla, mutta niin pian kun jouduin Herman Grimmin luo, olin aivan joutunut kuin toiseen maailmaan. Ei siellä ensinkään puhuttu sellaisista asioista kuin muualla, ei päivän poliittisista tapahtumista, ei sosialismista, ei yhdistyselämästä, ei naisasiasta, ei mistään n. k. polttavista kysymyksistä. Siellä vallitsi tyyneys ja kauneus, oikein tuo aito weimarilainen henki, jonka saksalaisen kulttuurin ihailijat aina asettavat Saksan militaristisen hengen vastakohdaksi. Mutta juuri siksi nuo hetket siellä muodostuivat niin rakkaiksi ja unohtumattomiksi. Herman Grimm ennustikin kerran, ettei politiikka tulevaisuudessa enään olisi kansojen arvonmäärääjä, vaan ainoastaan heidän henkinen kehityksensä.

Surun keväänämme 1899 olin taas muutamia kertoja Herman Grimmin luona. Mutta vaikka sydämeni olikin aivan täynnä Suomen politiikkaa ja suurta onnettomuutta, koitin olla ulkonaisesti hyvin rauhallinen ja oikeastaan vain päällemiten kajota siihen, mikä oli aiheuttanut matkani ja miten minä koitin tehdä propagandaa maani puolesta.

Mutta Herman Grimm oli paremmin kuin luulinkaan arvannut mielialani ja ponnistukseni, sillä kun viimeisen kerran olin hänen luonaan, piti hän minulle varsin lystikkään puheen, josta havaitsin, että kyllä hän oli asioiden perillä. Siinä hän m. m. sanoi: »Te olette varsin vaarallinen ihminen, sillä te olette fanaatillinen, – fanaatillinen hyvän puolesta. Nytkin te vain koko ajan ajattelette maatanne, ja olette valmis tekemään mitä tahansa sen pelastamiseksi. Luulen melkein, että olisitte valmis leikkaamaan minun nenäni poikki, jos vain luulisitte voivanne sen kautta auttaa Suomea».

Hänen ruumiilliset voimansa olivat jo tähän aikaan varsin heikot, ja hän vakuuttikin tuolla samalla leikillisellä tavallaan, etteivät ne ollenkaan enää siitä lisääntyneet, menivät vain alaspäin päivä päivältä. Mutta vielä hän tämän jälkeen kesti parisen vuotta.

Ollessani Berlinissä v. 1906 kävin tapaamassa hänen sisartaan, joka asui ihan samassa paikassa kuin ennenkin, Matthäikirchstrassen 5:ssä, ja näin kaikki nuo tutut huoneet ja esineet. Olisin mielelläni tahtonut tietää jotain Herman Grimmin kuolemantaudista ja viime hetkistä, mutta sisar ei sanonut voivansa niistä kertoa. Me puhuimme sensijaan kyllä monesta muusta asiasta, ja hän oli rakastettava kuin ennenkin sekä kehoitti minua menemään Matthäi-Kirchhofille (Matteuksen hautausmaalle) ja taittaa itselleni ruusu Grimmin haudalta. Sinne pistäydyinkin eräänä päivänä ja löysin sieltä Grimmien samankokoiset ja varsin vaatimattomat hautapatsaat pitkässä rivissä.

Mutta eivät hautakummut koskaan ole minulle paljonkaan puhuneet. Eihän hauta voi sitoa edesmenneiden henkeä. Päinvastoin tunnen heidän läheisyytensä monta kertaa voimakkaammin muualla, ennenkaikkea siellä, missä he ovat vaikuttaneet, ja niissä ajatuksissa, jotka he ovat jälkeensä jättäneet. Herman Grimmin teoksista minä aina löydän hänet ja vielä tänäpäivänä soi minun korvissani hänen äänensä kaiku ja ne monet sekä vakavat että leikilliset arvostelut ja huomautukset, jotka hän lausui.

YSTÄVYKSET.

Köpenhaminassa on eräs pieni koti, jonne minä aina sinne saavuttuani heti ensimäiseksi riensin ja siellä minä myöskin kaikkein viimeiseksi kävin. Ja muutenkin minä aina tuon tuostakin pistäydyin siellä käymään, sillä se oli yhtä aikaa sekä »elävien maa», että rauhan suoja.

Minulla oli aina se tunne, että kun sitä kotia ei enään olisi, olisi Köpenhamina menettänyt suurimman viehätysvoimansa, että tulisin tuntemaan itseni siellä jotenkin yksinäiseksi ja orvoksi, niin paljon kun minulla siellä onkin muita tuttavia ja ystäviä. Ja nyt se on tapahtunut.

Tänä syksynä saapui tieto, että maisteriIda Falbe-Hansen, tämän herttaisen, pienen kodin toinen asukas, oli nyt jättänyt tämän maallisen. Senjälkeen tuo pieni huvila kai tulee myydyksi ja sen toinen asukas,Elisabeth Grundtvig, muuttaa muualle.

»Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig ovat parasta mitä meillä on», sanoi aikoinaan meidän maalaisemmeAnna Berendsen, joka tarkkaan tunsi kaikki Köpenhaminan piirit.

Molemmat he kuuluivat maansa sivistyselämän huomattavimpiin edustajiin ja olivat jo ihan perintönä saaneet vastaanottaa arvokasta kulttuuripääomaa.

Ida Falbe-Hansenin esi-isät ovat toimineet kirkon ja yliopiston palveluksessa – hänen veljensä esim. on kuuluisa tilastotieteilijä ja kansantalouden tutkija, prof.Falbe-Hansen. Elisabeth Grundtvig on kansanopiston luojan, runoilija, historioitsija ja piispaN. F. S. Grundtviginpojantytär. Siinä on jo monessa polvessa koottuja henkisiä rikkauksia ja niitä he omalla ahkeralla työllään yhtä mittaa lisäsivät.

Ida Falbe-HansenIda Falbe-Hansen

Ida Falbe-Hansen

Siihen aikaan kun tie naisilta yliopistoon vielä oli suljettu, eivätkä he ainakaan saaneet kulkea sinne sitä valtaväylää, joka oli olemassa miehiä varten, jo silloin hankki Ida Falbe-Hansen itselleen pääsön sinne ja saavutti siellä maisteri-arvonsa.

Elisabeth GrundtvigElisabeth Grundtvig

Elisabeth Grundtvig

Tanskan kieli ja sen kirjallisuus oli hänen pääaineensa, mutta hänen tietonsa ja harrastuksensa ulottuivat kyllä moneen muuhunkin suuntaan ja sama koskee hänen asuintoveriaan.

Heti kun astui heidän kotiinsa, sai voimakkaan vaikutuksen siitä, että siellä elettiin, että ajan sydämen lyönnit siellä tunnettiin ja ymmärrettiin, ettei mikään nykyhetken virtauksista ja riennoista ollut siellä vieras. Mutta asujanten korkea sivistystaso vaikutti, että siellä kaikkia ilmiöitä arvosteltiin tyynesti ja monipuolisesti, ettei tänään oltu täynnä hehkua jonkun asian puolesta ja huomenna jo välinpitämättömiä, tai aivan ehkä jo vastustavalla kannalla.

Niin kauan kun tuo pieni koti vielä on niin elävänä silmäini edessä, tahdon edes ajatuksissani mennä sitä katsomaan. Astun siis Westerbrogadea kulkevaan raitiovaunuun ja ajan sillä ulos Fredriksbergiin. Siellä nousen alas ja rupean kulkemaan jotakuta niistä poikkikaduista, jotka vievät minut päämäärääni kohti. Kaikilla taloilla pitkin matkaa on omat puutarhansa ja muratti kapuaa niiden seinämiä. Myöskin Akacievejn 4:ssä, jossa ystävykset asuvat, on pieni puutarha, missä hyasintit ja narsissit kukkivat keväällä ja ruusut kesällä. Avaan sen portin, astun sinne sisään ja tuota pikaa soitan jo ovikelloa. Tavallisesti on nuori, siisti palvelija avaamassa, viime käynnilläni tuli sairaanhoitaja. Alakerrassa ei ole muita huoneita kuin eteinen ja keittiö, seurusteluhuone ja kirjasto; yläkerrassa on sitten makuuhuoneet.

Joka kerta kun jonkun vuoden poissaoltuani lähenin tätä kotia, oli minulla aina odottava, miltei jännitetty tunne, sillä tiesin, että saisin siellä kuulla kaikesta mitä Tanskassa kulttuurielämän alalla sillä aikaa oli tapahtunut, että siellä tehtäisiin minulle selkoa sen viimeisistä kirjallisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, että siellä kärsivällisesti vastattaisiin kaikkiin kysymyksiini, vaikka olisin tehnyt niitä kuinka monta tahansa.

Olivathan sen asukkaat opettaneet minut Tanskan menneisyydenkin tuntemaan ja avanneet minulle portit koko sen rikkaaseen henkiseen elämään. Heti kun ensi kerralla tapasin Ida Falbe-Hansenin, kertoi hän minulle esim.Kristen Koldistaja hänen merkityksestään Grundtvigin kansanopistoaatteen elävässä elämässä toteuttamisesta niin unohtumattoman elävästi, että hänen sanansa vieläkin soivat korvissani. Hän tutustutti minutLeonora Kristine Ulfeldtiinja antoi minulle hänen »Jammersminde» nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen kuvauksensaHolbergistä,Ingemannista,Andersenistay. m.

Viime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa käydessäni oikein kunnollisesti tunsin. Mutta Andersenin sadut olivat olleetkin minun henkinen ravintoni jo kuudenvuotiaasta alkaen ja niihin sekä hänen »Mit Livs Eventyr» nimiseen elämäkertaansa olin niin eläytynyt, että ne ensipäivinä Köpenhaminassa ollessani ehtimiseen joutuivat mieleeni. Jokainen vinttikamarin ikkuna, jokainen herttainen lapsukainen, jokainen harmaahapsinen vanhus, jokainen vanha kivitalo ja kapea kuja toi heti mieleeni jonkun kohdan hänen kertomuksistaan.

Kun mainitsin tästä Ida Falbe-Hansenille, otti hän esiin erään vanhan kellastuneen paperin, jossa oli H. C. Andersenin omakätisesti kirjoittama runo ja nimikirjoitus, ja lahjoitti sen minulle muistoksi siitä kirjailijasta, johon olin niin ihastunut pienestä pitäen. (Se on nykyään N. Ä:n toimiston seinällä lasissa ja raamissa).

Mutta eivät he ainoastaan olleet selvillä oman maansa historiasta ja tapahtumista, vaan koko europpalainen kirjallisuus ja kulttuuri-elämä oli heille yhtä tuttu, sen totesin aina kun johdatin heidän luokseen jonkun muukalaisen. Kun esim. kevättalvella 1909 ja sitten taas 1911 olin heidän luonaan englantilaisen ystävättäreniRosalind Traversinkanssa, siirtyi keskustelu tuota pikaa englantilaiseen kirjallisuuteen ja he olivat siihen niin perehtyneet, että vieras aivan ihmetteli.

»Mutta koska olet kaikkien noiden ihmisten teokset lukenut?» kysyin kerran Elisabeth Grundtvigiltä. »Minä olen istunut kirjojen ääressä ja oppinut tuntemaan elämää niistä, sillä aikaa kun sinä olet maailmaa kierrellyt ja oppinut itse elämästä», vastasi hän.

Mutta eihän nämä ystävyksetkään aina olleet paikallaan istuneet. Berlinin kansainväliseen äänioikeuskongressiin esim. 1904 ilmestyi Elisabeth Grundtvig yhtäkkiä, vaikkei hän aluksi luvannutkaan tulla sinne, vain nähdäkseenSusan B. Anthonyn, tuon suuren amerikattaren, joka oli antanut koko elämäntyönsä auttaakseen sisariaan itsenäisyyteen ja vapauteen ja nytkin, korkeasta ijästään huolimatta – hän oli jo silloin 80-vuotias – oli tullut Atlannin valtameren poikki ollakseen mukana siinä tilaisuudessa, kun naisten äänioikeuskongressi ensi kerran piti kokouksen Europassa. Ida Falbe-Hansen oli siellä jo ennestään, sillä hän kuului kongressin esitelmöitsijöihin.

Eräänä kesänä he taas matkustivatSelma Lagerlöfin luo Mårbackaan, sillä hän kuului heidän hyviin ystäviinsä jo aivan entisiltä ajoilta, oli asunut heidän luonaan Köpenhaminassa ja useimmat hänen teoksistaan oli Elisabeth Grundtvig muuttanut tanskankieliseen asuun. Siihen aikaan kun hän käänsi Selma Lagerlöfin Topeliuksen elämäkertaa, kirjoitti hän minulle seuraavasti:

»Sinä varmaan antanet anteeksi pitkän vaitioloni, kun kuulet sen syyn. En ole nimittäin viimeaikoina ehtinyt muuta – pieniä kotiaskareita lukuunottamatta – kuin istua kirjoituskoneeni ääressä ja kääntää Selma Lagerlöfin kirjaa Topeliuksesta. Oikeastaan olen näiden kuukausien kuluessa elänyt Suomessa, oleskellut Pietarsaaressa, Oulussa ja Helsingissä ja tämä käynti on tuottanut minulle paljon iloa – ainoa jonka minä nähtävästi teen Suomeen – ja ennenkaikkea on lähempi tuttavuuteni Topeliuksen kanssa ollut minulle ilonaihe. Tähän asti ei minulla ole ollut vähintäkään aavistusta siitä, millainen hän oli ihmisenä. Tässä yhteydessä olen ajatellut sinua monta kertaa joka päivä jatahtonutkirjoittaa, mutta eipä se vain ole tullut tehtyä».

Välistä kun olin näiden ystävysten kodissa, oli Ida Falbe-Hansen poissa ja Elisabeth Grundtvig yksin kotona. Silloin minä aina pyysin häntä kertomaan menneistä ajoista, elämästä Tanskassa hänen lapsuudessaan ja erittäinkin hänen suuresta iso-isästään.

Kuvan toisensa jälkeen hän siinä loihti eteeni, miten esim. Grundtvigin syntymäpäiväksi aina saapui niin paljon hänen hengenheimolaisiaan, että se jotenkin avara puutarha, joka ympäröi hänen huvilaansa, oli aivan täynnä ihmisiä, jotka sitten istutettiin pitkien katettujen pöytien ääreen aterioimaan, jolloin Grundtvigin ytimekkäät laulut kaikuivat ja puheiden pitäjistä ei ollut puutetta; miten Grundtvigin elämässä, sen jälkeen kun hän, leskeksi jouduttuaan, oli mennyt naimisiin tuon hienon, intelligentin valtioneuvoksetarToftenkanssa, oli huomattava uusi kevät ja runokausi. – Mutta lapset edellisestä avioliitosta, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, olivat niin loukkaantuneet siitä, että heidän äitinsä niin pian unhotettiin, että he mielenosotuksellisesti esiintyivät kirkossa isää vihittäessä surunauhat käsivarsilla ja miekkojensa kahvojen ympärillä, – he olivat näet vapaaehtoisina olleet Tanskan sodassa v. 1848–50 mukana ja kulkivat vieläkin sotilaspuvussa.

Vain kolme vuotta kesti tätä Grundtvigin onnellista kevättä, sillä jo 1854 peitettiin sen aiheuttaja, Marie Tofte hautaan, mutta hän jätti jälkeensä pienen pojan, joka tuli isän silmäteräksi. Hän oli kaunis kuin sadunprinssi, ja niin lahjakas, että hän jo siinä 8–10-vuotiaana kirjoitteli runoja. Nämä pikku poikansa runot Grundtvig sitten julkaisi ja liitti kokoelmaan muutamia omiaankin sekä painatti kannelle: »Tanskan nuorimman ja vanhimman runoilijan runoja».

»Sinun pitäisi toki kirjoittaa muistelmasi», huomautin kerran, mutta Elisabeth Grundtvig sanoi olevansa aivan samaa mielipidettä kuin entinen talontytär Norjassa. Kun häntä nimittäin moitittiin senjohdosta, ettei hän ollut opetellut kirjoittamaan, vastasi hän vain: »Kun jo Olavi ja Petteri osaavat kirjoittaa, niin kyllä se meidän perheellemme riittää, ei minun sitten enään tarvitse siihen ruveta» Elisabeth Grundtvig väitti, että hänen isoisänsä oli jättänyt jälkeensä niin runsaan kirjallisen tuotannon, että vaikka vain murrososa siitä oli juuri niihin aikoihin koottu ja julkaistu Grundtvigin valittujen teosten nimellä, läheni niiden sivumäärä jo kymmentätuhatta, ja tuottelias oli hänen setänsä prof.Svend Grundtvigkinollut. Kyllä siinä jo oli yhden suvun laskuun tarpeeksi.

Mutta ei nyt Elisabeth Grundtvigkaan sentään niin aivan viaton tässä suhteessa ollut. Siihen aikaan kun naiset Tanskassa rupesivat järjestettynä ryhmänä mielipiteensä lausumaan omasta itsestään ja maailman menosta, sekä vaativat paikkaa elämän auringon puolella, oli hän kyllä mukana ja toimitti yhteen aikaan heidän julkaisemaansa »Kvinden og Samfundet», nimistä lehteäkin, mutta yleensä olivat hänen vaatimuksensa kirjallisuuden ja kirjallisten teoksien suhteen jotenkin suuret, niinkuin sellaisen ihmisen aina käy, joka on syventynyt kaikkeen maailman kirjallisuuteen.

Ida Falbe-Hansen oli sitä vastoin pitkin elämäänsä hyvin ahkera kynänkäyttäjä. Hän kirjoitti oppikirjoja, joita käytetään useissa Tanskan kouluissa, hän julkaisi tieteellisten tutkimuksiensa tuloksia, hän oli suosittu kirjallisuuden arvostelija ja työskenteli myöskin monta vuotta uuden ruotsalais-tanskalais-norjalaisen sanakirjan parissa, joka muutamia vuosia sitten valmistui. Hän oli tavattoman tunnollinen tässä kuten kaikissa tehtävissään, eikä ainoastaan koonnut kaikkia niitä sanoja ja sanontatapoja, joita hän löysi Ruotsin ruotsissa ja sen kirjallisuudessa, vaan hän etsi niitä myöskin meidän maamme ruotsinkielisiä kirjailijoita lukiessaan, kuten esim. Runebergiä, Topeliusta, Tavaststjernaa y. m. Väliin tapahtui, että nämä Suomen ruotsissa käytetyt sanat olivat sellaiset, ettei hän mitenkään voinut niitä ymmärtää ja silloin piti jo minunkin auttaa. Muistan miten minua huvitti kun hän oli merkinnyt paperille sellaisia sanoja kuin »fortuschka» »isvoschik» y.m. ja ihmetellen kysyi niiden merkitystä. Mahtoivat nuo venäjänkielestä otetut lainasanat kuuluakin hyvin vierailta ja ihmeellisiltä länsi-europpalaisen korvissa.

Ida Falbe-Hansenin päätehtävä oli kuitenkin opettaminen ja siinä hän oli aivan verraton, todistivat kaikki hänen oppilaansa, jotka etupäässä olivat täysikasvaneita nuoria naisia. Hän kuului nimittäin seminaarien tutkintovaliokuntaan ja matkusti keväisin seminaarista toiseen pannakseen toimeen kokeita ja arvostellakseen oppilaiden kypsyyttä.

Keväällä v. 1906 hän kertoi eräässä seminaarissa asettaneensa vastattavaksi kysymyksen, mikä oli edellisen vuoden tärkein poliittinen tapahtuma, mutta samassa hän myöskin oli ollut pahoillaan siitä, että moni oli maininnut kaikenlaisia pikku seikkoja, eikä ymmärtänyt, että Suomen suurlakko ja sitä seurannut vapautuminen sortajan puserruksesta muodosti senvuoden suuren rajapyykin.

Hyvin sievästi ovat hänen entiset oppilaansa nyt, hänen kuoltuaan kirjoittaneet hänestä, ja eräskin sanoo:

»Hän oli sanan täydellisessä merkityksessä päällikkö, sillä hän kykeni johtamaan ja panemaan ihmisiä liikkeelle. – – Hänellä ei ainoastaan ollut harvinaisia tietoja, vaan hän hallitsi niitä niin hyvin, että hän tykkänään olisi voinut antautua tieteen palvelukseen ja kulkea pitkälle sitä tietä, mutta sensijaan hän valitsi näennäisesti vaatimattoman tehtävän, rupesi opettajaksi ja tuli mitä ihmeellisemmäksi nuorten opastajaksi – – – Kaikki me, jotka olemme nauttineet hänen nerokasta opetustaan, olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että hän omisti elämänsä opettamiseen.

»Hän ei ainoastaan ollut etevä alallaan ja siten saanut niin paljon aikaan, mutta hän oli myöskin suuri personallisuus ja sen kautta hän ennen muuta vaikutti.

»Meille, jotka tunsimme hänet ammatti-ihmisenä ja mestarina paljoa enemmän kuin yksityisihmisenä, osoittautui hänen ihanteellisen ylevä personallisuutensa varsinkin elävänä siinä suhteessa, että hän, jolla oli niin harvoja vertaisia, eikä ketään yläpuolellaan, otti mitä herttaisimmalla tavalla osaa jokaisen yksityisen oppilaan kehitykseen, oli tämä sitten rikaslahjainen tai vähemmän lahjakas».

Tämän hänen opettaja-innostuksensa laskuun panen senkin, että hän aina tahtoi tehdä minun oleskeluni Köpenhaminassa niin sisältörikkaaksi kuin suinkin. Minun piti kuulla kaikki merkkitapaukset, tutustua kaikkiin merkkihenkilöihin ja nähdä kaikki mikä oli mielenkiintoista. Kerran hän vei minut Tanskan naiskoulujen luojan,Nathalie Zahlenluo, kun tällä oli vastaanotto, toisen kerran hän ja Elisabeth Grundtvig kulettivat minut kuvanveistäjäMarie Carl-Nielseninluo hänen ateljeehensa ja kertoivat jo matkalla, että rva Nielsen oli kahdessa kilpailussa voittanut ensi palkinnon, mutta kun nimilippu sitten avattiin ja havaittiin, että palkittu olikin nainen, ei tilausta annettu hänelle. Sitten oli taaskin kilpailu Kristian IX:nen suurta ulkoilmapatsasta varten ja tälläkin kertaa sai rva Carl-Nielsenin luonnos ensi palkinnon. Eikä häntä enää rohjettu kolmatta kertaa sivuuttaa, kun oli kysymys itse työstä, ja niin hän sai tuon mahtavan muistopatsaan valmistaakseen. Hänen tilavassa, korkeassa ateljeessaan oli jo muutamia siihen aijottuja jalustaryhmiä valmiina, ja niitä hän nyt meille näytteli ja selitteli. Siellä oli läsnä muutamia muitakin intressantteja henkilöitä, m. m. hänen puolisonsa, säveltäjä Carl Nielsen, joka käydessään täällä meillä pohjoismaalaisilla säveltäjäjuhlilla v. 1921, voitti niin paljon tunnustusta.

Sitten Ida Falbe-Hansen taas kerran vei minut katsomaan Hagemanin kollegiumia, jonka polyteknikon johtaja ja samalla varakas liikemies, herraHagemanoli perustanut asunnoksi yliopistossa ja polyteknikossa opiskeleville nuorille ihmisille. Ida Falbe-Hansenilla oli siellä entinen oppilas ja tämän johdolla me sitten saimme nähdä koko tuon upean kauniin laitoksen ja syödä aamiaista hänen kanssaan sen tilavassa ruokasalissa.

Yleensä kaikki ovet aina avautuivat, niin pian kun Ida Falbe-Hansen oli liikkeellä, hänet tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla.

Tuskin on sitä huomattavaa tanskalaista naista, jonka tuttavuutta en olisi tehnyt hänen välityksellään, joko hän saattoi minut heidän luokseen, tai oli hänellä pieniä hauskoja kutsuja omassa kodissaan. Silloin teki tuo muutenkin niin miellyttävä koti aivan erinomaisen vaikutuksen, kun kaikki lamput olivat sytytetyt ja kynttilät paloivat lampeteissa, kukkaset tuoksuivat pöydillä ja kirjasto huoneeseen oli järjestetty aistikkaasti katettu teepöytä, johon aina kuului nuo herkulliset tanskalaiset voileivät, joiden vertaisia ei saa missään muualla.

Kun ensikerran suurlakkomme jälkeen keväällä 1906 olin Köpenhaminassa, olivat Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig valmistaneet kodissaan oikein pienen illatsun. He kertoivat kutsuja lähettäessään tuumineensa, etteivät kai kaikki tulisi, sillä onhan muutamilla aina viime tingassa esteitä, ja tällä kertaa heistä miltei tuntui toivottavalta, että jokunen jäisi pois ahdingon välttämiseksi. Mutta kaikki saapuivat, sillä kaikki tahtoivat kuulla uutisia Suomesta ja siinä minun nyt piti tehdä selkoa koko edellisen syksyn tapahtumista aina siitä suuresta kokouksesta alkaen Palokunnan salissa, jonka santarmit kivääriniekkojen kanssa kävivät hajoittamassa, suurlakkoomme ja sen seurauksiin asti. Läsnäolijat kuuluivat kaikki Tanskan naisten valiojoukkoon, siinä oli kirjailijoita, toimittajia, kouluihmisiä, lääkärejä, eri yhdistysten puheenjohtajia y. m. He edustivat toisin sanoen sitä ryhmää, joka elää enemmän tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten ja koittaa työllään ja toiminnallaan valmistaa uutta ehompaa aikaa.

Lokakuussa v. 1910 oli Suomessa taaskin tapahtunut jotain, josta tanskalaiset ystäväni olivat sangen huvitettuja. Olimmehan täällä silloin viettäneetUno Cygnæuksensatavuotisjuhlaa ja kun sitten kevättalvella 1911, jolloin Helsingissä vallitsi latojalakko, oleskelin Köpenhaminassa, kutsui Ida Falbe-Hansen luokseen oppilaitaan Lerer-Højskolesta (Opettaja-korkeakoulusta), joka vastaa meidän yliopistollisia lomakurssejamme, mutta on seisova laitos, ja pyysi, että tulisin kertomaan heille Suomen kansakoulun isän elämäntyöstä, hänen laajakantoisista suunnitelmistaan ja uudenaikuisista mielipiteistään kansan sivistäjänä. – Jo monta vuotta oli Ida Falbe-Hansen luennoinut tässä opettajakorkeakoulussa, jonne Tanskan opettajat tulevat tietojaan lisäämään, uusia vaikuttimia saamaan, henkisesti nuortumaan ja uudistumaan, oltuaan jo useita vuosia opettajina ja aina vain muille antamassa. He olivat erityisesti Ida Falbe-Hansenin sydämellä, sillä olihan Tanskan tulevaisuus heidän käsissään, heille hän runsaista tiedoistaan aina jakoi parhaansa ja kutsui heitä silloin tällöin kotiinsa. Olin siksi hyvin iloinen kun saatoin olla hänelle avuliaana ohjelman laatimisessa sellaisessa tilaisuudessa.

Kerran taas hän tahtoi minut puhumaan Tanskan tyttökoulunopettajien kokouksessa. Joku esitelmöitsijä oli sairastunut, oli syntynyt aukko ohjelmassa ja nyt minun piti se täyttää ja kertoa meidän koulu-oloistamme. Se olikin harvinaisen hauska kuulijakunta, josta heti havaitsi, että se oli mukana ja ymmärsi joka sanan. Itse hän tässä tilaisuudessa piti hyvin mielenkiintoisen esitelmän kansanlaulujen synnystä, jossa hän m. m. todisti, että ne eivät olleet joutohetkien tulokset, vaan olivat syntyneet työtä tehdessä, sekä ulkoilmassa, että myöskin sisällä, mutta ei milloinkaan tehtaissa, eikä siellä missä käytettiin koneita. Kaikki konetyö oli niin yksitoikkoista ja yhtämittaista, ettei sen ääressä syntynyt mitään väliaikoja, eikä halua purkaa tunteitaan, kuten omin voimin ja omin käsin työskennellessä.

Ida Falbe-Hansenin luennot ja esitelmät eivät yleensä olleet vain muiden ajatuksien ja johtopäätöksien toistamista, vaan ne perustuivat usein omiin tutkimuksiin ja niihin johtopäätöksiin, joihin hän alaansa syventyessään oli tullut.

Yliopistossa olisi ollut hänen paikkansa, sanoivatkin siksi hänen tuttavansa. – Viranomaisetkin tunnustivat hänen suuret ansionsa, sillä hän sai oman maansa hallitukselta vastaanottaa kultaisen ansiomitalin ja Ruotsin kuninkaalta kultamitallin »pro litteris & artibus».

80-luvulla hän oli ahkerasti mukana herättämässä maansa naisia ja perustamassa »Dansk Kvindesamfundin» osastoja ympäri maata. Ja kun Tanskan naisten Kansallisliitto perustettiin, oli hän yhteen aikaan sen puheenjohtaja. Sittemmin hänellä ei enään ollut aikaa suoranaisesti olla mukana naisasiatyössä, mutta hänen opetustyönsä nuorten naisten kesken tarkoitti juuri samaa. Vapaiksi, itsenäisiksi, paikkansa ja velvollisuutensa yhteiskunnassa tunteviksi hän tahtoi heidät kasvattaa ja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin.

Viimeiset elinvuotensa oli Ida Falbe-Hansen hyvin heikko. Liikanainen, alituinen työ oli kuluttanut hänen voimansa miltei loppuun. Ja tähän tuli vielä lisää jonkinlainen, vähitellen lisääntyvä lihasten herpaantuminen, jota koitettiin sähkön avulla parantaa. Sellaisessa laitoksessa hän esim. oli v. 1914, jolloin Köpenhaminassa pidettiin pohjoismaalainen naisten kongressi. Hän ei voinut ensinkään ottaa siihen osaa, mutta seurasi kuitenkin sen kulkua hyvin innokkaasti.

Kun kävin häntä katsomassa kongressin päätyttyä, sanoi hän heti: »Onnittelen teitä».

»Minkä johdosta?» kysyin hämmästyneenä.

»Teidän esitelmänne tuossa suuressa iltakokouksessa oli onnistunut niin hyvin. Otin heti selkoa siitä puhelimitse eräältä tuttavaltani, joka oli ollut siinä läsnä, ja hän sen minulle kertoi».

Tämä osanotto liikutti minua aivan tavattomasti, sillä sellaiseen en yleensä ensinkään ole tottunut. Henkilöä, joka usein esitelmöi, pidetään enimmäkseen jonkinmoisena rämisevänä posetiivina, jolta ei odoteta, eikä toivota mitään muuta, kuin että hän täyttää määrätyn ohjelmanumeron. Eihän siinä mikään onnistuminen tai epäonnistuminen tule kysymykseen.

Ja tässä oli eräs vieraan kansan jäsen niin ajatellut minua, että hän sairaalassa ollessaan oli telefonissa tiedustellut miten esitelmäni kävi. Se oli ylen ihmeellistä ja minulle aivan uutta.

Sähköhoito ei parantanut Ida Falbe-Hansenia, saattoi korkeintaan lykätä hiukan tuonnemmaksi täydellisen herpaantumisen. Mutta sitäkin hänen täytyi kestää muutamia vuosia, jolloin hän ei voinut kääntää kirjan lehteä, eikä viedä suuhunsa ainoatakaan ruokapalaa. Mutta henki oli virkeä ja työskenteli yhtenään. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän julkaisi uuden teoksenkin.

Mutta harva sairas onkaan saanut osakseen niin hellää hoitoa kuin Ida Falbe-Hansen. Hänellä oli tietenkin kyllä palkattu sairaanhoitajatar, mutta sitäpaitsi omisti Elisabeth Grundtvig koko aikansa ja huolensa ystävänsä hoitamiseen, hankki hänelle kirjallisuutta, keksi sellaiset kojeet, joiden avulla kirja hänen rullatuolissaan istuessa tai vuoteessa ollessaan, pysyi hänen edessään, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan j.n.e. Teki mitä suinkin voi hänen elämänsä suloistuttamiseksi ja olemassaolonsa keventämiseksi aivan viimeiseen asti.

Ja loppu tuli tänä syksynä. Kun hän syyskuun 29 p. kätkettiin maan poveen Fredriksbergin vanhalla hautausmaalla, oli kirkko missä siunaus tapahtui erittäin kauniisti koristettu – todellinen lehtimaja – ja täynnä yleisöä. Kaikki ne, joille vainaja niin runsaasti oli antanut henkensä aarteita: entiset oppilaat, työtoverit ja hengenheimolaiset, tahtoivat olla mukana hänelle viimeistä kunnioitusta osoittamassa ja m.m. siinä lausuttiin toivomus, että hänen nimensä ja elämäntyönsä aina tulisi valaisemaan Tanskan naisten tietä.

Ja sen se kyllä tuleekin tekemään, sillä suurinta mitä voi jälkeensä jättää, on kuitenkin nostattavat, lämmittävät sanat ja aatteet, joita on kyennyt kylvämään ihmisten sydämiin.

Back to Index Next