Hän vain katseli Tinkaa ja nousi pystyyn.
»Missä hän on?» kysyi hän.
Tinka ei voinut vastata.
Äiti näki vesilätäköt käytävässä ja kysyi:
»Onko hän huoneessa?»
»On», kuiskasi Tinka.
Molemmat menivät sisään. Matami Bølling kohotti lakanaa tyttärensä kasvoilta.
»Lapsi, lapsi», kuiskasi hän aivan hiljaa. Pienet kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, ja aivan kuin olisi tahtonut lohduttaa kuollutta, sanoi hän, hivellen käsillään Tinen hiuksia:
»Sehän on ollut hän.»
Ja äiti oli antanut kaikki anteeksi.
Hiljaa valittaen, sanattomasti hän itki, pää painettuna tyttären vuodetta vasten.
Sitten hän nousi, ja soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin unessa puhuen, hän sanoi:
»Nyt hänen täytyy päästä kotiin.»
Hän levitti itse lakanan paareille, Larsvouti ja Anders torppari kantoivat Tinen kotiin, talojen taitse, yli hiljaisten maitten.
* * * * *
Koulussa oli hyvin hiljaista. Rakennuksen halki kaikui jokainen vasaranlyönti, kun Tinka ja Gusta salissa kiinnittivät valkeat lakanat.
Sofi hiipi keittiöön, jossa torpparinvaimo hommaili, aristellen pienintäkin melua.
»Kai hän saa oikeat ruumisvaatteet?» kuiskasi Sofi, aivan kuin olisi pelännyt omaa ääntään. »Olis se nyt sentään kuoleman synti, jollei hän sais oikeit ruumisvaatteit.»
»Tuollahan ne jo pukevat häntä», kuiskasi torpparinvaimo vastaan.
»Herra Jumala, pukeeko ne», uikutti Sofi hiljaa, äänessä omituinen mielihyvän kaiku, keskellä surua. Hän sai kengät jalastaan, samalla kun Bøllingin pitkäveteinen lallattelu kaikui rakennuksen halki. Hän hiipi sisään arkihuoneen kautta ja avasi äänettömästi salin oven.
Tinka ja Gusta järjestelivät, kalpeina monien lakanoiden luomassa omituisessa hohteessa.
»Saaks ruumiin nähdä?» kuiskasi Sofi peloissaan ja arkana.
Tinka ja Gusta eivät vastanneet, käänsivät vain päätään valkeita paareja päin.
Sofi itki hetkisen, nostaessaan lakanan hiljaisilta kasvoilta. Sitten hän kiersi vuoteen ympärillä ja katseli pitkän ajan »pukemista».
»Sitt kai pannaan lakanoit kaiken peitoks?» sanoi hän kuiskaten.
Mutta he eivät vastanneet hänelle.
Luutnantti Appelin hautajaiskellot alkoivat soida, ja kievarin kulmauksessa laskeutui rouva Appel vaunuistaan, pitkiin huntuihin peittyneenä.
Matami Henrichsen tuli ulos häntä auttamaan ja sanoi, että »koulun Tine» oli kuollut aamulla. Rouva Appel kysyi: »Milloin?», sen näköisenä, kuin ei kuulisi, ja odottamatta vastausta, aivan kuin hänelle ei olisi ollut olemassa muita kuolleita kuin oma poika.
Sofi palasi keittiöön.
»Niin — nyt he ovat pukeneet ruumiin», sanoi hän itkien ja sai jälleen kengät jalkaansa. »Hän makaa kyll oikein sieväst — — vallan valkosiss peitteiss.»
Hän pyyhki silmiään, ja äkkiä hän sanoi aivan toisella äänellä:
»Eiks tääll annet kuppi kahvia? Vallan sitä järki sekoo kaikest täst murheest.»
Torpparinvaimo alkoi valmistaa juomaa syvällä pesän perällä, siltä varalta että matami tulisi ulos.
Mutta matami Bølling ei tullut ulos. Hän istui Bøllingin luona ja silitteli ja silitteli tämän hapuilevia, levottomia käsiä. Mieluimmin hän olisi mennyt hautaan — kaukana, kaukana. Hän oli sellaisessa ahdistuksessa ja pelossa kaikkien niiden ihmisten takia, jotka nyt kokoontuisivat yhteen, ja pappien, jotka tulisivat, — nyt »kaikki lausuisivat tuomionsa hänen Tinestään».
Ulkona torilla alkoivat vaimot ja nuoret tytöt kokoontua. He olivat ryömineet esiin taloista ensimmäisen kerran Dybbølin-päivän jälkeen ja saivat nyt kuulla onnettomuudesta. He hiiviskelivät hiljaa ympäri, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet ottaa tavallisia askeleita, ja kuiskailivat arkoina ja pelokkaina noiden kolmen ikkunan edessä, joita lakanat peittivät. Sofi oli tullut ulos taivasalle ja kierteli itkien parvesta parveen. Hän selitti jokaiselle asiantilan, lakkaamatta nyyhkytellen.
»Ja sitt minä näin hänen kenkäns ruohikoss — — ja sitt minä rupesinkin kohthuutamaan— — Oi — Jumala, sitä näkyä — Jumala, sitä näkyä…»
Ne kolme talonemäntää, jotka sunnuntaisin joivat kahvia koululla, nousivat ääneti ja jäykkinä ylös portaita. He jäivät, sanaakaan puhumatta, etuhuoneeseen, kunnes Tinka saapui, ja etenivät hanhenmarssia ruumiin luo, juhlallisina ja äänettöminä. He eivät itkeneet, olivat vain sen näköisiä kuin olisivat ottaneet mittaa seinistä, kunnes palasivat etuhuoneeseen, jonne istuivat riviin. Heidän kasvoissaan oli koko ajan sama ilme.
Gusta oli paljastanut nuo hiljaiset, tyynyllä lepäävät kasvot.
Ulkoa torilta kuului ääniä: kunniakomppania lähti matkaan, ja ensimmäisten pappien vaunut pysähtyivät koulun eteen.
Tinka otti heidät vastaan; mutta matami Bølling oli jo ehtinyt keittiöön — kuullessaan vaunujen saapuvan: Heidänhän oli saatava kahvia — heidänkin piti saada kahvia — kaikkien pappien.
»Onko heitä monta, Tinka?» kysyi hän ja aivan vapisi kysyessään. Hän pelkäsi joka ainoaa.
»Niin, niin, iso kannu on kai otettava… voi, otatteko sen… Ja sunnuntaikupit… niin, teettehän sen…»
Matami Bølling oli suuressa ahdistuksessa pappien takia.
»Tinka», sanoi hän ja veti Tinkan syrjään, katsoen tätä pienillä silmillään, jotka tuskin enää olivat mitkään silmät: »Mitä he ovatsanoneet?» kysyi hän tuskaisena ja pelokkaana.
Papit eivät olleet puhuneet paljon. Itsemurha lukkarilassa oli sentään hiukan ikävä asia, ja he nauttivat kahvin, jota Tinka kanniskeli ympäri, kaikessa hiljaisuudessa.
Vanha pastori Götsche sanoi Tinkalle eräässä nurkassa:
»Hän kai lepää tuolla sisällä? Antakaa minun nähdä hänet.»
Ja hän meni sisään Tinkan kanssa. Vanha pastori katseli noita valkeita kasvoja.
»Oi Herra Jumala», sanoi hän. »Minä laskin hänet Ehtoolliselle. Niin, ei varpunenkaan putoa maahan meidän taivaallisen Isämme tahtomatta.»
Hän niisti nenäänsä ja palasi toisten luo, kädet ristissä.
Ulkona torilla oli paljon naisia ja sotilaita, jotka tulivat joukkueittain idästä päin. Sofi oli kiertomatkallaan ehtinyt kievarin luo, jossa hän oli lopettanut selostuksensa, ja sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen:
»Niin, Jumala tietäköön, minkä vuoks hän tahtoi sinne mustaan veteen.»
Matami Henrichsen seisoi ovessaan joukon takana. Hän oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut suuri halu lyödä Sofia.
»Niin, hän oli se viheriä puu», sanoi matami ja katseli taukoamatta koulun valkeihin lakanoihin. Matami Henrichsen ei juuri hevillä etsinyt turvaa raamatunsanoista.
Ulkona syntyi liikettä, kun rovastin vaunut ilmestyivät. Rovasti oli ajatellut, että virkaveljet ehkä kokoontuisivat, ja niin oli hänkin saapunut. Hetki oli tärkeä, oli hyvä tietää mikä sävy vallitsi, jotta sitten voisi johtaa kykynsä mukaan.
Portailla kuiskasi eräs kappalainen hänelle tiedon onnettomuudesta.
Rovasti seisoi pari sekuntia ällistyneenä ja hyvin epävarmana. Mutta sitten hän meni sisään, jossa kaikki papit ääneti ottivat hänet vastaan.
»Minähän saan kuulla suuren surun», sanoi hän tervehtien lähinnäseisovia… »Niin —mielenvikasaattaa vallata heikot. Ja myöskin naisille on Jumala antanut tämän koettelemuksien ajan… tämän vaikean ajan», lopetti rovasti.
Papit myönsivät, aivan kuin keventyneinä, ja kellot alkoivat jälleen soida.
Rovasti ja useat papit menivät sisälle saliin, jonka ovi jäi auki, niin että valkeat kasvot siinä pieluksellaan näyttivät kiinteästi tuijottavan molempien huoneitten halki.
Hänen korkea-arvoisuutensa mumisi jonkun raamatunlauseen, ja papit olivat ristineet kätensä.
Sitten rovasti kääntyi, ja ikkunain luona, virkatovereittensa ympäröimänä, hän puhui sotajoukon liikehtimisestä ja Lontoon neuvotteluista. Hän puhui puoliääneen, huolestuneella äänellä, heiluttaen cesarinpäätään edestakaisin.
»Kun nyt vain voisi olla varma siitä, että meidän valtuutettumme tapaavat sen oikeansävyn», sanoi hän. »Nyt on ennen kaikkea kysymys siitä, että kansakunnan kunnia on säilytettävä.»
Hän jatkoi puhettaan, äänekkäämmin, hiljaisen pään lähettyvillä, joka tuntui kuulostavan pielukseltaan.
»Sillä vielä ei meitä ole nöyryytetty», sanoi hän.
»Ja jokainen jalanala tätä maata on maksava verta.»
Ulkona torilla oli miltei tungos. Raajarikko oli saapunut ja liikkui vaunuissaan, huutaen, tarjoten oluttaan joukosta joukkoon.
»Mutta hän makaa kauniist», sanoi Sofi, joka nyt oli ehtinyt takaisin koulunportaiden läheisyyteen: »Vait, ne on tulin.»
Rovasti ja kaikki papit laskeutuivat alas portaita. Heidän jäljessään tulivat ne kolme talonemäntää, jotka tähän asti eivät olleet liikahtaneet paikoiltaan.
Kaikki menivät kirkkotarhan halki sisälle kirkkoon. Sofi palasi kernaammin keittiöön: Tässä saattoi tarvita kupin kahvia — nyt taas.
Aurinko paistoi keittiöön, ja Sofi sai ikkunan auki.
»Ehkä sitä kuulis vähän puhettakin», sanoi hän.
»Rovastill on nyt niin ylösrakentava ajatusmeininki kaikiss ruumispuheiss», lisäsi hän kuin sulkumerkkien välissä.
»Ja taitaa se muutenkin tehdä hyvää ett istuu hiljaa auringoss», lopetti hän.
Hän sai kahvia.
Matami Bølling oli makuuhuoneesta kuullut, että nyt oli kaikki jälleen hiljaista. Arkana hän avasi oven; ei, nyt ei siellä ollut ketään.
Oli kuin hän olisi hengittänyt keveämmin… Ja vihdoinkin hän meni tyttärensä luo ja lukitsi oven.
Tinka oli istuutunut makuuhuoneeseen Bøllingin viereen.
Kirkossa alettiin veisata. Myöskin Tinka oli avannut ikkunat: oli kuin voimakas laulu olisi pyrkinyt täyttämään hiljaisen rakennuksen:
Ken tietää, kosk' on lähtö mulla? Näät aika on kuin virran vuo, niin helposti voi hetki tulla, mi matkakutsun mulle tuo. Oi Luoja, aino-Pojassas' suo mulle kuolo autuas.
Vanhan Bøllingin hapuilevat kädet vaipuivat hetkeksi lepoon, ja näytti miltei siltä, kuin hän olisi kuulostanut.
Matami Bølling oli noussut; hän avasi kaikki ikkunat lakanain takana nopein, vapisevin käsin, aivan kuin olisi varastanut jotain: saisihan hän antaa tuonvieraanlaulun tulvata tyttärensä luo.
Ain' auta täällä kulkeissani mua tietä synnin välttämään, niin vastaan kutsun saadessani: »Oon, Herra, valmis lähtemään.» Oi Luoja, aino-Pojassas' suo mulle kuolo autuas.
Nopeasti vyöryivät vaunut koulun edustalle, ja Sofi paasi ylös ja meni ulos katsoakseen kuka siellä saapui niin myöhään.
»Lise, Lise», huusi hän ja oli niin kiihdyksissä, että hänen täytyi istuutua vallan oven viereen: »Se on piispa, se on piispa.»
Lise juoksi sisään, makuuhuoneen halki, sisälle saliin, aivan pyörryksissä.
»Matami, matami», sanoi hän hengästyneenä, »se on piispa».
Matami Bølling nousi hitaasti tyttärensä luota, hän ei ymmärtänyt mitään. Sitten hän sanoi: »Piispa», ja alkoi vapista.
Jalat kantoivat hänet tuskin makuuhuoneeseen Tinkan luo: Hän ei saattanut tavata piispaa — hän ei saattanut tavata häntä — ei…
Mutta hänenhän täytyi: Se olipiispa.
Ja hänen täytyi ottaa musta myssy päähänsä…
He etsivät sen esille; mutta matami Bølling ei ollut saada sitä päähänsä käsiraukoillaan.
Se oli piispa, piispa —kaikkisaapuivat siis lausumaan tuomionsa.
Vihdoin hän meni sisään. Piispa seisoi etuhuoneessa. Matami Bølling ei voinut puhua, eikä hän uskaltanut katsoa piispaa kasvoihin.
»Minä kuulin surustanne ja tahdoin tulla teitä katsomaan», sanoi piispa hitaasti ja lempeästi ja puristi hänen molempia vapisevia käsiään. »Se lapsi parka teidän lapsi parkanne.»
Matami Bølling kohotti silmänsä piispan puoleen, ja kuvaamaton hymy levisi kuin äkillinen valo hauen kasvoilleen…
»Oi Jumala, oi Jumala», kuiskasi hän ja suuteli piispan käsiä.
Piispa veti kätensä pois ja astui Tinen luo. Kauan aikaa seisoi hän näin, silmät kiinnitettyinä noihin jäisiin kasvoihin, aivan kuin tuskaiseen hartauteen vaipuneena.
»Niin», sanoi hän ja nosti ristityt kätensä miltei päänsä tasalle: »Jumala antakoon meille anteeksi — Jumala antakoon meille kaikille anteeksi.»
Matami Bølling oli painanut päänsä kuolleen tyttärensä tyynylle. Ja pelokkaana ja hyvin hiljaa, ikäänkuin olisi saanut itse korkeimman tuomioistuimen vapauttavan tuomion, kuiskasi hän, painaen jälleen huulensa piispan käsille:
»Ja saavatko kellotkin soida?»
Piispa nosti päätään.
»Miksi eivät soisi?» sanoi hän. »Pitäähän hänen saada kuulla omat kellonsa viimeistä kertaa.»
Matami Bølling lyyhistyi maahan ja itki, ja piispa taputti häntä päähän.
Kirkossa veisattiin jälleen — voimakkaina kaikuivat nuo monet äänet.Piispa ei liikahtanut.
»Entä uhrikaritsainen?» kysyi Isak huolissaan, vaikka itseänsä vainen oli tultu uhraamaan. Oman nuoren elämän tähden uhriveistä hän säikkyi häntä uhkaavaista, kysyi uhrikaritsaista.
Täss' on uhrikaritsainen, kuuluu Jeesuksemme ään', säätänyt on taivahainen isä uhripäivän tään. Syömmessäni vapisen vuoksi hetken hirmuisen. Mutta koko mailman tähden verikuoloon, syytön, lähden.
Laulu taukosi, mutta piispa seisoi yhä hiljaisen vuoteen ääressä.Kirkkotarhasta kaikuivat rätisevät kunnialaukaukset yli haudan.
Kansaa tulvasi pois kirkkomaalta, ja torilta alkoi kuulua ääniä. Papit tulivat takaisin, vähäpuheisina ja hämmästyneinä. He olivat tunteneet piispan vaunut.
Mutta kun kaikki vielä seisoivat etuhuoneessa, avasi hänen korkea-arvoisuutensa oven ja astui ulos. Hän nyykäytti hiljaa päätään kaikille, ja papit kumarsivat äänettöminä.
Piispa ojensi kätensä vanhalle Götschelle ja sanoi lempeästi:
»Bølling-raukkamme.»
Ja alentaen ääntään, äkillisen liikutuksen valtaamana, hän sanoi, vieden nopeaan ja miltei suonenvetoisesti kätensä silmilleen:
»Niin, niin — katso, me olemme vain Sinun palvelijoitasi —auta meitä ymmärtämään Sinun todistuksesi.»
Hän lähti huoneesta, nyykäyttäen pari kertaa hiljaa päätään, ja nousi vaunuihinsa.
Joukko oli poissa, ja ylt’ympäri oli jälleen hiljaista. Jähmettynyt maa lepäsi kuin kuollut.
Eräät vaunut vyöryivät miltei piispan vaunuihin kiinni, niin että piispa pisti päänsä esiin, katsoakseen kuka se oli.
Se oli matami Esbensen, joka siinä määrin kauhistui nähdessään piispan, että suorastaan alkoi niiata heiluvissa kieseissään. Hän oli tulipunainen ja rehkiintynyt. Hän oli alituiseen toimessa: näinä kauhun aikoina tapahtui kaikki yhteen menoon.
Hän niiaili niiailemistaan, kunnes oli ehtinyt sivutielle.
Mutta piispa veti päänsä takaisin, tuntematta häntä.
Hänen edellään ajoi rouva Appel. Hän istui yksin korkeissa, eriskummaisissa ajoneuvoissa, ja tuuli tarttui hänen pitkään huntuunsa, nostaen sen korkealle — yli tien.
Mutta matami Esbensen istui ja käänteli yhä päätään nähdäkseen vielä »hänen korkea-arvoisuuttaan», ja ajaa keinutteli täyttä vauhtia kieseissään tietä pitkin, — pois omiin toimiinsa.