»Entäs tuo tumma? onko se hänen veljensä?» kysyi matami Bølling.
»On… huomasitko, että metsäherra nyykäytti päätään?» sanoi Tine, joka oli antanut ompeleen vaipua helmaansa.
Viimein saapuivat piispalaiset, kaksi vanhaa aatelisnaista umpivaunuissaan; matami Bølling tervehti korokkeellaan ja niiasi, helmat maata viistäen. Ja steniläiset ajoivat ohi ylioppilaineen: koko saaren väellä näytti olevan vieraita nyt.
Katinkan, joka ei jättänyt kievaripenkkiään koko pitkänä iltapäivänä, täytyi tulla keventämään sydäntään. Hänellä oli kovat ajat näin suvisin: »Ne kööpenhaminalaiset, matami Bølling, ne vallan ahdistavat», sanoi hän.
Oh — nuo Stenin ylioppilaat ja sitte se mustapintainen, hän ei oikein tietänyt kuka se oli — Rønhavesta.
»Nuo ihanat miehet», sanoi hän ja pani kätensä reimasti puuskaan, niin että seisoi siinä kuin kaksikorvainen ruukku.
Matami Bøllingin mielestä, häpeä kyllä, eivät nuo hyväkkäät olleet mitenkään merkillisiä.
»Mutta metsäherra on kaunis», sanoi hän, »metsäherra on kaunis…»Seoli aina matami Bøllingin loppukerto, olkoon että oli kyseessä miten paljon miehiä hyvänsä.
Fangelilaiset ajoivat kievarin sivu ja näyttivät eväsvasujaan koulun ikkunoihin: heidän piti ajaa Pikkumetsään huvimatkalle.
»Kylläpäs ne nyt ajavat», sanoi matami Bølling. »Mutta, Jumalan kiitos, niin, Jumalan kiitos. Totisesti, onhan tämä ihana maa.»
»Kunhan ne nyt vain olisivat muistaneet ruokalusikoita puuron varalta», sanoi Tine. Hän ajatteli yhä vain metsäherran väkeä.
»Juoksisit sinne noin pikimmältään, etkös vain?» sanoi äiti. »Siellä voisi olla yhtä ja toista… ei ole niinkään helppoa pitää talon täydeltä yövieraita.»
Tine meni pitämään »katselmusta» metsäherran taloon, sillä aikaa kuin he olivat Isometsässä.
Illalla Tine istui pitkät ajat portailla. Aina vähän päästä ajoivat vaunut sivu unisine vieraineen.
»Iltaa», tervehti ajomies puoliääneen.
»Iltaa», vastasi Tine.
Ja vieraat nyykäyttivät päätään — puolinukuksissa, ja vaunut vierivät pois.
Vihdoin Tine kiipesi ullakolleen; vanhemmat olivat jo makuulla.
Kaukaa kuului vaunujen ratinaa ja laulua; vaunut lähestyivät ja ajoivat ohi:
Tanska, tanner ihanainen, aaltoin morsian, sieltä urho tanskalainen lähtee sotahan…
»Tine», kuului alhaalta, hillitysti ja venytetyllä äänellä, etteiBølling, joka nukkui, heräisi: »kuuletko?»
»Kuulen, äiti.»
»Ne ovat metsäherran.»
»Niin ovat, äiti.»
Tine seisoi ikkunassaan; laulu kuului heikommin ja heikommin:
… Vendiä ja Saksaa vastaan, minne maa vain käskee lastaan — tiensä vaikka ilman laivaa merten poikki raivaa.
Nyt he olivat metsäherran talon luona — nyt ajoivat pihaan.
Ja vihdoin ei kuulunut muuta ääntä hiljaisessa yössä kuin Notmarkin maakauppiaan ajopelien räminä — hevoset ponnistelivat niin raskaasti kievarinmäkeä ylös.
… Kun rouva Berg palasi kotiin Sønderborgista, saatettuaan viimeiset kesävieraat, vaipui hän istumaan lukkarin vanhaan sohvaan. — »Kas niin — nyt ne ovat poissa», sanoi hän ja veti henkeään: »Ja Jumalan kiitos», nauroi hän. »Jumalan kiitos.»
Kahvi tuli pöytään; keittiössä kypsenti matami Bøllingin rauta ilomielin lämpimiä vohveleita.
Sitten tuli syksy ja omenankorjuu ja vihdoin suuri teurastus.
Metsäherran talo tuoksui kauttaaltaan inkivääriltä, ajuruoholta ja pippurilta. Rouva Berg ja Tine ja kaikki palvelustytöt istuivat kiedottuina liiveihin ja huiveihin pesutuvassa verisaavien ympärillä ja täyttivät makkaroita. Rouva Berg kertoi makkarajuttuja ja Marenin piti laulaa.
Hän lauloi laulun loppuun kuin torvesta puhaltaen ja täytti samalla pyörömakkaroita parilla ravakalla sysäyksellä. Rouva Berg yhtyi loppukertoon niin että raikui:
Kolminainen elon hempi: viini, makkara ja lempi!
Tine sekoitti sisällystä valkoisiin makkaroihin, ja Sofi oli saanut osalleen mantelit, joita piti kuoria. Hän oli kaksinverroin runsaammin »kääritty» kuin toiset, huivi kiedottuna pään ympäri, niin että hän näytti pahasti haavoittuneelta.
»Me kaupunkilaiset emme juur ymmärrä tätä teurastust», sanoi Sofi, joka oli Horsenista. Hän seisoi enimmäkseen ja katseli, kädet pujotettuina esiliinan alle.
Ryydit piti panna valkeaan sisukseen, ja rouva Berg tahtoi saada siihen pikkuhiukan vaniljan makua. Hän ja Tine juoksivat kynttilät kädessä etsimään sitä kaapista, jonne se oli pakattu laatikkoon, hienoimpain hopeatavaroitten joukkoon.
Heidän hakiessaan seisoi kynttilä alaslasketulla kaapinkannella.
Rouva Berg jutteli ja veti laatikot auki ja lykkäsi kiinni — vaniljaa he vain eivät löytäneet. Tuolla oli vain nenäliinoja, ja tuolla taas hänen kirjeitään… Hän jäi seisomaan, kirjelipas alaslaskettavalla kaapinlevyllä, ja nauroi:
»Tuossa ovat Bergin kirjeetensivuodelta, jolloin olimme kihloissa…» Hän hajoitti pinkan ja levitti suuret siniset kirjepaperit kaapinlevylle ja luki, talikynttilän valossa. Hän nauroi ja alkoi lukea ääneen: vain tähtiä ja lemmenkukkia ja runokatkelmia — kaikkea.
Tine nauroi mukana, heidän seistessään moniin huiveihinsa kiedottuina talikynttilän edessä. »Voi hyvä Jumala — niin, niin — se olisilloinse», sanoi rouva Berg ja taukosi äkkiä lukemasta.
»Jasitäluultiin rakkaudeksi», sanoi hän lyöden kädellään kirjepinkkaan ja nauroi.
He hakivat jälleen ja vihdoin löytyi vanilja. Keittiössä olivat rasvapadat tulella, ja savupiipusta näkyi leveä sauhu.
Torpparinvaimot, jotka olivat tulleet ämpäreineen, istuivat penkillä oven edessä ja odottivat; kun metsäherralla oli teurastus, oli kuin jokaisella torpparilla olisi myös teurastettu.
»Kas, hyvää iltaa, hyvää iltaa — niin, nyt ovat padat tulella», huusi rouva Berg.
»Tine, nyt tuomme makkarat.»
He menivät ruoka-aittaan, jossa valmiit ja pyöreät makkarat loistivat pitkissä riveissä, oljille leviteltyinä, ja jakoivat ne ryhmiin kutakin varten.
»Antaa sen mennä mukaan», sanoi rouva Berg ja lennätti viimeisen mustan makkaran, aivan kuin paksun tarhakäärmeen, katonpanijan Anen kasaan.
»Heillä on monta suuta», sanoi hän, ja he jakoivat annokset torpparinvaimoille, jotka kietoivat visusti makkarat pumpulivaatteisiin ja suutelivat sekä »Rouvaa» että »Neitsyttä» kädelle.
»Niin, niin, Ane», sanoi rouva Berg, joka mieluimmin veti kätensä pois: »nauttikaa terveydeksenne».
»Nyt saatte rasvan ämpäreihin.»
He ammensivat suurella kauhalla ämpärin toisensa jälkeen täyteen.
»Mikä autuas haju», sanoi eräs vaimo ja hykerteli niin kotoisasti kuin kissa tulen edessä.
»Niin, niin, ihan nenää kutkuttaa», sanoi rouva Berg, joka lakkaamatta nauroi ilosta ja tyytyväisyydestä.
Viimeinen oli saanut osansa, ja vaimot alkoivat vähitellen lähteä.
»No niin, niin, — no niin, niin», Tine sai Anen kiitokset loppumaan — hän meni viimeisenä ämpäreineen ja makkaroineen, jotka olivat pakatut nyytiksi.
Kun he tulivat takaisin pesutupaan, oli Sofi asettunut kunniapaikalle — rouva Bergin tuolille, aivan lampun alle.
»Niin — olen kuullu siit ennen», sanoi hän. »Olen ennen kuullu siit» — ja hän kurkotti päänsä veriämpärin yli himoten kuulla siitä vielä kerran.
Toinen palvelustytöistä kertoi Lars Eriksenin valekuolleesta tyttärestä: hän oli noussut istumaan paareilla, aivan yht’äkkiä keskellä ruumishuonetta, kirjailluissa käärinliinoissaan.
… Kun Tinen oli mentävä kotiin, tahtoi metsäherra saattaa häntä.Mutta hän juoksi yksinään: olihan kuutamo ja aivan valoisa.
Kuinka merkillistä: hänen juostessaan näin ulkona, raikkaassa ilmassa, johtui lauseita metsäherran vanhoista kirjeistä uudelleen hänen mieleensä; osasihan hän ne ulkoa, kauttaaltaan.
* * * * *
Joulu lähestyi. Viime aikoina piti Tinen auttaa rouva Bergiä ja ommella hänen lahjojaan. Rouva Berg ei milloinkaan saanut lahjojaan valmiiksi, ja joulupöydällä oli aina kosolta puoliksi ommeltuja tavaroita.
»Mitäpäs siitä», sanoi rouva Berg, »voihan ne ommella uudenvuoden jälkeen».
Mutta Tine otti joka tapauksessa muutamia lahjoja kotiinsa ja ompeli niitä yöllä kynttilän valossa, kanavalangat hajallaan tyynyllä. Hänen sormensa kohmettuivat, niin oli kylmä.
Ja joulu tuli ja meni.
Oli loppiainen. Tine tuli hämärissä metsäherrantaloon. Rouva Berg oli istunut kirjoineen ikkunassa ja koettanut varastaa viimeisen valonpilkkeen.
»Kuinka ne lörpöttelevätkään siitä rakkaudesta», sanoi hän paiskaten kirjan kiinni. Hän siirtyi ja etsi mukavan paikan uunin luota Tinen lähettyviltä.
»Niin», sanoi Tine hitaasti ja katsoi tuleen. »Mutta mitä se sitte oikein on?» kysyi hän.
Rouva Berg nauroi ääneen; kysymys oli tullut niin hullunkurisen mietiskeleväisesti. Mutta sitten hän lakkasi nauramasta ja sanoi, katsoen tuleen hänkin:
»Että kaksi on yhdessä, luulen — ja ovat iloisia», sanoi hän hiljemmin. Ja he istuivat molemmat ääneti, tulen edessä, kunnes menivät sisään sytyttämään kuusta.
Metsäherra ja rouva Berg ja Tine istuivat ja juttelivat, kunnes viimeiset kynttilät olivat palaneet loppuun: he puhuivat joulupidoista ja uudenvuodenvierailuista; nyt vasta oli vallan villittyä, nyt uudenvuoden jälkeen ajohevoset eivät kerinneet seisomaan päivääkään tallissa.
Rouva Berg alkoi hyräillä virttä, ja he lauloivat puoliääneen, hän jaTine, virren »kolmesta kuninkaasta», katsoessaan kuusta.
Herluf istui ääneti isän jalkojen juuressa ja katseli katselemistaan kynttilöitä.
»Isä, nyt joulu on mennyt!» huudahti hän samassa; jäljellä olivat vain kaikkein viimeiset kynttilät, ne, jotka hänen oli puhallettava sammuksiin. Mutta Sofin piti tulla sisään katsomaan sitä — ja kaikkien muiden niinikään: hän juoksi ulos ja toi kaiken väen tullessaan, aina Hans torpparia myöten. He tervehtivät »hyvää iltaa» ja jäivät seisomaan rykelmässä oven suuhun, sinisissä tallukoissaan.
Puu ja huone olivat puolipimeät; kuusi tai kahdeksan ainokaista kynttilää lekotti vielä.
Berg nosti Herlufin ylös, ja poika puhalsi: »Puh — puh — nyt on joulu mennyt…»
»Puh nyt on joulu mennyt», puhalsi hän, ylpeästi, ikäänkuin hän jokaiselta kynttilältä, minkä sammutti, kaikkivaltiaasti olisi johdattanut joulua ovelle. Toiset katselivat herkeämättä kynttilöitä.
»Viimeinen!» huusi rouva Berg. »Viimeinen.»
Nyt oli viimeinen sammutettu, ja oli pimeä, kun isä hiljaa laski Herlufin takaisin lattialle. Rouva Berg tarttui metsäherraa käsipuoleen, ja ääneti lähtivät kaikki huoneesta.
He olivat syöneet marjahilloa ja leivoksia lampun valossa, ja Tinen piti mennä kotiin. Rouva Berg tahtoi kernaasti hiukan kävellä kauniissa ilmassa, ja he menivät yhdessä, kaikin kolmen. Oli heleä pakkanen, lumi peitti kaikki tiet.
Poikaset olivat laitelleet liukuratoja suuria ojia pitkin. Rouva Berg ja Tine liukuivat — Tine edellä. Rouva Berg liukui, nauroi ja kaatui. Tine lähti menemään niin pönäkkänä ja leveänä kuin fregatti, joka lasketaan vesille.
Sitten he kulkivat jälleen hiljakseen, lumen narskuessa heidän jalkainsa alla. Kaukaa yli kenttäin kuulivat he viulun ja huilun ääniä.
»Anders Larsilta kuuluu tanssimusiikki», sanoi Tine.
Torilla oli valoisaa, lunta aidalla ja kirkon kummallakin päädyllä.Koulu ja kievari olivat hiljaa, kiinni ja sammuksissa.
»Niin», sanoi Berg, »niin on siis tämä joulu ohi».
He olivat seisahtuneet kaikki kolme ja seisoivat nyt hiljaa aivan jäätyneen suomaan vieressä.
»Niin», sanoi rouva Berg, ja hänen äänensä värähti hiukan.
»Mutta täällä, Henrik, tuntuu sentään aina jollakin tavoin joululta…»
Tine nyykäytti päätään: »Niin», sanoi hän, »täällä on ihanaa».
Ja kaikki kolme seisoivat tuokion ajan liikutuksen vallassa, antaen katseen levätä valkeilla kentillä tähtikorkean taivaan alla.
Se oli viime joulu.
* * * * *
Tine painoi kasvot tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää. Pitkän ajan hän itki ja itki.
Raskaat vaunut kuuluivat tulevan kievarinmäessä ja hän kuulosti. Ne olivat maakauppiaan. Aamu oli jo koittamassa.
Vähitellen vaipui Tine vihdoinkin rauhalliseen uneen.
Yksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin, kohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa noina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat punssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.
L'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu ei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari, jotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset eivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin, nurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä, äänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime sodasta.
Yli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi Gammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa. Hän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen sillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan, jonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi ikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona:
»Niin, silloin voitti Tanskan sydänvoima.»
Kappalainen jäi seisomaan ja hymyili leveätä uskon hymyä. Hän oli grundtvigilainen ja kurnutti kuin mikäkin sammakko.
Kauempana, kirjakaapin nurkkauksessa, oli eräs joukko ryhmittynyt Augustenborgin postimestarin ympärille, joka kertoi Frederitsin päivistä —silloinolihänollut mukana: valleilla oli käynyt kuin myrsky ja varustukset olivat tulessa ja iloisen rummunpärrytyksen kaikuessa olivat joukot syöksyneet eteenpäin pistimineen. Pommituksen kestäessä he antoivat sotilasmusiikin soida, ja ryhtyessään hyökkäämään he lauloivat.
He olivat pukeutuneet niittäjiksi ja napanneet preussilaiset keskellä viljapeltoa.
Kaikki yhtyivät keskusteluun kirjakaapin luona. KuljettiinFrederitsistä Istediin, ja Istedistä Boviin: se oli kulkua voitostavoittoon. Gammelgaardin Sten oli ollut mukana hänkin, taistellenHelgesenin johdolla.
»Tulinen mies, tuo Helgesen», sanoi hän, »ja tappeli kuin ryöväripäällikkö».
He puhuivat yhä ja muistuttelivat mieleen Ryen sanoja: »seonotettava janyteteenpäin»; Schleppegrelliä, de Mezaa, joka muutti hansikkaita keskellä kuulasadetta. Jokainen kertoi kovalla äänelläomaansa— lukuunottamatta kamariherraa, rovastia ja yksikätistä;heseisoivat yhdessä keskellä huonetta ja puhuivat hallituksesta, joka tunsi vastuunalaisuutensa.
Muutoin siinä vain pidettiin ääntä ja iloa — preussilaiset piikin päässä — niin että sota kuulosti kuin fanfaarilta, paljasta remuavaa rynnistystä ja mehevää pilanpitoa ja iloisia merkinantoja. Kunnes Fredrik Klint, ylioppilas, joka oli vieraisilla, kun ei voinut mennä mukaan puuttuvan sormensa vuoksi — se oli ammuttu poikki erään ampumaseuran aseharjoituksissa — tarttui lasiinsa ja huusi, sodan ja punssin kuumentamana:
»Niin, tull ootpa vain, kyllä heidät otetaan vastaan!»
He huusivat kaikin mukana, loistavin silmin, ja yht'aikaa alkoivat he laulaa laulua »Urheasta maasotilaasta», kovin meluavin äänin, kaikki — paitsi rovasti, joka rupesi kulkemaan edestakaisin lattialla, levottomana kuin suurina uhripäivinä sakaristossaan, ja kamariherra, joka seisoi valkeassa paidanrinnuksessaan ja hymyili.
Vanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan nimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa elämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden myötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen tuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota lauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa juureen.
Sofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin, heidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin nykäisemällä.
»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui sanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.
»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi lehteään pakasta.
»Ei kai sitä voi lennoss tulla», sanoi Sofi, »kun tie on min liukas ett' tuskin pysyy pystyss, jos ei tahdo ottaa olkitossuja jalkaans.»
»Niin, he tulevat kaatumaan, he tulevat kaatumaan», huusi Klint ja puristi yhdeksän sormeaan nyrkkiin.
He seisoivat kaikin lampun ympärillä, kaksi tai kolme piteli aina samaa lehteä, niin ettei kukaan voinut lukea. »Antakaa rovastin lukea», sanoi Sten.
»Niin, tahtoisiko teidän korkea-arvoisuutenne lukea», pyysivät kaikki, istuutuen pöydän ympärille, ja rovasti sai avatuksi kolmannen päivän lehden. Sähkösanomat olivat vanhat, mutta siellä oli kirjeenvaihtajan kuvaus Dannevirkestä — senhän hän voisi lukea.
»Niin, lukekaa; lukekaa», huusivat kaikki.
Hänen korkea-arvoisuutensa piti harmaata, leijonaharjaista päätään pystyssä, ja arvokkaalla, täyteläisellä äänellään, joka kauniisti täytti huoneen, hän luki selvään ja leveästi ääntäen kirjeenvaihtajan sanat, ikäänkuin olisi lukenut jotain julistusta. Toiset istuivat sill'aikaa ääneti ja antautuneina, katseet tähdättyinä hänen kasvoihinsa, muutamat ristissä käsin — ja rovasti jatkoi lukuaan.
Sofi oli jäänyt seisomaan soittokoneen ääreen ja itki.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti vaunuista, jotka olivat täyteenlastatut »mainiota lihaa» ja leipää ja ryyniastioita, ja »uskovien» sotilaitten rohkeudesta. Sitten hän siirtyi puhumaan »asemasta», ja rovasti korotti vaistomaisesti ääntään, painostaen ja viipyen sanoissa ikäänkuin runoilija, joka, hyväillen, lukee ääneen omaa teostaan.
»Te tiedätte joka tapauksessa, millainen asema on, ensin pitkä vallitus, vanha rakas Dannevirke, josta me vuosituhannen kuluessa olemme taistelleet ja jota kukaan vielä ei ole voinut meiltä riistää. Tiedätte myöskin, että tätä vallitusta vastaan on rakennettu varustuksia, ja että tulvavesi tukee asemaa. Ja enempää ei ole tarviskaan tietää: enempää ei ole tarvis kertoa. Riemuista on seisoa näitten vallitusten takana, joista jokainen on jyhkeä linnoitus, joista kuoleman ja hävityksen tulikuilu on avautuva vihollistemme riveille, silmätä niitten yli ja ajatella, että meidän tulemme on pyyhkivä teitä, joita myöten viholliset marssivat eteenpäin. Tulkoot he vain! Vastaanotto on oleva lämmin…»
Sten oli pannut kouransa Vollerupin vuokraajan käteen, joka puristi sitä itse siitä tietämättään. Ylioppilas oli jälleen noussut, ja herra Graa istui ja huitoi tyhjää ilmaa, pienillä pyöreillä, nyrkkiin puristuneilla käsillään.
Rovasti jatkoi lukuaan:
»Niin, katseeni on riemuinnut mitatessani asemaa, mieleni ja korvani iloinneet todetessani sitä halua ja intoa, jolla sotilaat tekevät taisteluvalmistuksiaan. Tiet olivat liukkaat, kynnetyt pellot, joiden yli ratsastin, olivat kovaksi jäätyneet, ja hevosen oli usein vaikeata päästä eteenpäin kasaantuneitten multakokkareitten välistä. Mutta kuta mahdottomampi tie oli, sitä iloisempi olin minä. Sillä nämä vaikeudet on vihollisen voitettava. Hänen ei ole niinkään helppoa päästä eteenpäin kuormastoineen ja sotajoukkoineen pitkin näitä teitä, ne kun ovat avoimia vallihautojen tulelle, joka askel askeleelta on rikkova hänen rivinsä. Vihollisen on vaikeata rynnätä eteenpäin…»
»Niin, niin», mumisi ylioppilas purren hampaitaan.
— »kun hänen sotilaansa liukastuvat jäällä ja kompastuvat multakokkareihin, samalla kun luotimme tekevät puhdasta jälkeä hänen riveissään, ja hänen verensä punaa valkeat maat…»
Rovasti pysähtyi. Mutta hiiskaustakaan ei kuulunut; oli kuin kaikki loistavin silmin olisivat nähneet edessään maat ja veren.
»Moni voimakas mies» — jatkoi hän jälleen — »on löytävä hautansa täällä vieraalla maalla, moni hellä äidinsydän saava sen tiedon, joka on raskain kaikista. Mutta se olkoon lohdutuksenamme, että onnettomuus on kovimmin kohtaava vihollistamme, ja että paljon enemmän kyyneleitä on vuotava heidän kodeissaan kuin meillä. Älköön luottamuksemme joutuko häpeään, saakoon rohkeutemme palkkion, niin että seuraava tiedonantoni voisi olla: voitto.Minätoivon niin, ja niin toivommekaikki, mutta ratkaisu on Jumalan kädessä.»
Rovasti taukosi lukemasta ja laski lehden polvelleen, mutta kappalainen sanoi silmät selällään:
»Niin, Jumala on varjeleva Tanskaansa.»
Nyt nousi rovasti seisomaan, leveänä ja suurena hän antoi cesarinpäänsä hetkisen nyökkiä yli pöydän: »Niin», puhkesi hän puhumaan ja pani kätensä arvokkaasti liinalle, »äsken lukemamme sanat kuvastavatkansakunnan luottamusta. Lohdutuksemme ja toivomme on» — hän suoristihe, niin että valkea rintamus oli kohona kuin panssari — »että Dannevirken päivä on herättävä vanhan maamme. Viisitoista vuotta olemme odottaneet, niin että vihdoin olimme odotuksessamme joutua unen helmaan. Olemme taipuneet» — ja rovastin ääni aleni, se saattoi helposti saada keinuvien jambien rytmin — »kunnes meistä vihdoin on tullut miltei kumaraniskainen joukkio.»
»Niin, niin», huudettiin, ja ne jotka vielä istuivat, nousivat seisomaan.
— »jolla ei ollut omaa tahtoa omassa talossaan. Ja myönnytyksien aaveet kulkivat surullisesti maan halki. Mutta päivä koitti, jolloin kansan parhaat miehet riensivät kansan epäilysten edelle, ja nyt on hetki tullut, se hetki, jota nämä miehet ovattahtoneet. Niin» — ja rovasti korotti ääntään, ja äkillinen vavahdus värähdytti kaikkia näitä miehiä, jotka kuuntelivat, olka olassa — »meillä on heidän sanansa panttina siitä, mitä he tieten ovat tahtoneet. Sillä Tanskan sydänasia — sen he tiesivät — on saatava ratkaisuun. Nyt ei enää kauemmin voitu — sen he ymmärsivät — ryömiä koirina saksalaisten pöytien ääressä, sillä silloin kadottaisimme kalleimman omaisuutemme ja —itsekunnioitusjäisi unhoon tässä maassa…»
He huusivat kaikin »hyvä» ja »kuulkaa» ja kuumeisia sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, ja katsoivat häneen suut avoinna.
»Niin», huusi hän ja nosti hiukan kättään, raskaasti hengittäen, »senhe ovat tahtoneet pelastaa tätä tietä. Tanskan itsekunnioitus on se, jota tänä hetkenä varjellaan.»
Hän vaikeni.
He eivät enää huutaneet, he seisoivat hetken ääneti, ja Sten ja Vollerupin vuokraaja kohottivat äkkiä käsivartensa, aivan kuin olisivat heiluttaneet mahtavia punnuksia käsissään. Sitten hajaantuivat joukot pikku ryhmiin ja puhuivat jälleen — »Slesvigistä» ja »voitosta» ja »oikeudesta». »Niin», kuului Graan ääni yli kaiken, »Jumala on suojeleva Tyra Danebodin valleja». Kamariherra taas, joka seisoi aivan kokoonvaipuneen rovastin vieressä ja tahtoi »sanoa jotakin». mutta ei keksinyt sanoja, kääntyi vihdoin postimestarin puoleen ja virkkoi nenä-äänellään:
»Hyvä herra — moiset puhujat ne ovat luoneet meidän maamme».
He joivat ja puhuivat yhä. Klint avasi ikkunat: ulkona oli tuuli yltynyt. Huoneessa oleva paksu savu muodostui vedossa suuriksi liehuviksi kielekkeiksi, ne olivat kuin pilviä, jotka levenivät heidän päittensä päällä.
Pihalla alkoivat ajajat valjastaa hevosia kotimatkaa varten. Mutta sisällä huoneessa jatkoi herrasväki meluaan ja suuriäänistä puhettaan, kehässä isännän, paroonin ympärillä, joka tahtoi puhua. Hän tahtoi puhua sodasta ja nousi tuolille:
»Sota, ystäväni, on koettelemus, mutta se on koettelemus» — huusi hän — »joka vahvistaa itsetuntoa; sota on koettelemus, mutta koettelemus, joka karkaisee tahtoa; sota on kansojen puhdistava elementti…»
»Niin, niin», huusi Vollerupin vuokraaja. Ja Sten, joka istui keskellä huonetta ja alituiseen laski puristetun nyrkkinsä rotevalle polvelleen, toisti yhä:
»Niin, me voitamme heidät — me voitamme heidät.»
Vain kamariherra ja rovasti kuuntelivat enää, toiset kulkivat edestakaisin, punoittavina, keskeyttäen toisiaan, kädet toistensa kaulalla, puhuen kilpaa, tuhansista seikoista, sotajoukosta, kenraaleista, saksalaisista, ja äkkiä he alkoivat solvata kuningasta, kuningas Kristiania.
»Sillä hänellä ei ole tanskalaisen sydäntä rinnassaan.»
Postimestari huusi näin ensimmäiseksi, ja sittenkös huudettiin.
Mutta parooni, nousten tuolilleen, jatkoi yhä sanatulvaansa, joka vuoti hämmentyneitten päitten ylitse — sodasta ja Tanskan Jensistä, joka vaati ratkaisua oikeata tietä; ja tyhjä hiha, joka lepatti tuulessa, löi heikosti päin rovastin kasvoja.
Ikkunan ääressä syntyi meteli, kaikki riensivät sinne, niin että parooni taukosi keskellä puhettaan. Klint ja kappalainen Graa ojensivat parhaillaan punssia torppareille ja ajajille, lasin toisensa jälkeen: myöskin heidän oli kai juotava malja Dannevirken luona taistelevien veljiensä terveydeksi.
Kaikki parveutuivat yhteen, he saivat viimeisetkin ikkunat auki; ulkona pihalla näkyivät torpparit ja ajajat kehässä, ikäänkuin varjot. Kasvoja ei erottanut. Mutta yht'aikaa olivat he kaikin kohottaneet ja tyhjentäneet lasinsa, ja pimeästä, myrskyn halki, kaikui sisälläolijoita vastaan yhdeksän pitkää, hillittyä hurraahuutoa — ikäänkuin vala.
Herrat ikkunan luona vaikenivat, heitä liikuttivat omien ajomiestensä hurraahuudot, ja rovasti, joka seisoi kamariherran vieressä, sanoi värähtelevällä äänellä, osoittaen ulos pimeään:
»Herra kamariherra, ne ovat Istedin miehiä.»
Vanha tohtori Fangel, joka hiljaisuudessa pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan, sanoi vierusmiehelleen, maanmittarille:
»Nuo tuolla —heidänon kuoltava.»
He tahtoivat kaikki mennä takaisin huoneeseen, kun Klint yht'äkkiä hypähti tuolille ikkunan edessä; kalpeana, pää viskattuna taaksepäin hän puhui — hajanaisesti, kourien savuista ilmaa runnellulla kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua joihinkin näkyihin — ja he jäivät seisomaan ja kuuntelivat häntä.
»On puhuttujohtajista» — hän pikemmin huusi kuin puhui — »niistä, jotka johdattivat vanhempia — mutta meitä,meitänuoria, meitä joiden nyt on taisteltava, meitä ovat johtaneet toiset: meille ovat runoilijat antaneet uudet silmät ja ennustaneet uusista ajoista… Hän joka on laulullaan yhdistänyt Pohjoismaat yhdeksi kokonaisuudeksi, hän, joka on antanut pohjoismaiselle nuorisolle sen yhteistunnon —hänen näkemyksensä on johtanut meidät tähän päivään…»
»Älkääkä sanokokaan» — ja kärsimättömästi löi hän kädellään ilmaan — »että nuo näyt ovat rauenneet — ne voivat vielä kerran olla tosia… Ja vielä, hyvät herrat, olkoon että ne olisivatkin olleet vain mielikuvia, ne mielikuvat ovat meitä ravinneet, olleet leipänämme… Ja kun nyt» — hän kääntyi puolittain pihaan päin, ja miehet, jotka eivät mitään ymmärtäneet, mutta kuulivat hänen nuoren äänensä ja näkivät valon hänen kasvoillaan, kurkottivat käsivarttensa varassa aina ikkunalautaan saakka, tuijottaen puhujaan loistavin silmin — »Tanskan valleilla seisoo vartiona parvi, joka säteilevin silmin halki yön katsoo Tanskan ryöstäjiä kasvoihin, on sehänja hänen sanansa, joka on elvyttänyt tuon parven toivoa ja johtanut sen paikalleen:hänenon edesvastuu ja kunnia — eläköön siishänja hänen sanansa.»
Klint ei voinut puhua enempää, viimeiset sanat olivat tukahtua hänen kurkkuunsa; mutta ikäänkuin runoilijan nimi olisi ollut kaiken heidän toivonsa ja uskonsa symbooli, huusivat he sitä, sisällä ja ulkonaolijat, hurraahuutojen säestämänä, niin että kaiku vastasi ladosta ja kiiti niityn yli aina aitaukselle asti — uudelleen ja uudelleen.
Miehet eivät kuulleet, he tuskin kääntyivätkään katsellakseen Bøllingiä, joka juoksi heidän ohitseen, hatutta päin, ja huusi jo pihalla:
»Missä Tine on? Missä Tine on?» ja juoksi ylös portaita yhä huutaen kimeästi:
»Tine? Tine? Missä on Tine?»
Sisällä käytävässä hän luhistui ullakonportaille voimatta puhua, keinuen edestakaisin, sanaa sanomatta, harmaanvalkein kasvoin:
»Voi Herra Jumala, mitä lukkarilass on mahtanu tapahtua?» huusi Sofi ja alkoi pyöriä oman itsensä ympäri kädessään »liina», jonka hän kauhistuksissaan oli irroittanut.
»Isä, isä» — Tine tuli rientäen kynttilä kädessä ja kumartui hänen ylitseen — »isä», huusi hän tuskissaan, »isä — — onko äidille tapahtunut jotain?»
Mutta Bølling ei vastannut, kunnes hän yht'äkkiä tarttui Tinen päähän ja taivutti sitä suunsa kohdalle ja kuiskasi jotakin; ja Tine lysähti, valkeana hänkin, seinää vasten ja kohotti kätensä, jotka jälleen valahtivat alas.
Bølling ei vielä voinut puhua taikka nousta ylös, viittasi vain ovea — arkihuoneenovea.
Tine meni alas ja sai oven auki, antoi sen jäädä avoimeksi ja vaipui istumaan tuolille kirjakaapin ääreen. Jalat eivät enää häntä kantaneet.
Rovasti ja Klint seisoivat kehän keskessä.
»Ovatko vaunut ajaneet esiin?» kysyi rovasti Tineltä. Ja Tine vastasi — eikä tietänyt, kuinka, sillä sanat olivat ilman sointua —:
»Sanotaan — sanotaan että ne… ovat peräytyneet Dannevirkestä.»
»Mitä te puhutte? mitä te puhutte?» huusi rovasti. Tine näki vain rovastin ja tämän kasvot, jotka kääntyivät hänen puoleensa, valkeina kuin lakana, kaikki muu hävisi hänen silmistään — mutta hän ei voinut puhua enempää, viittasi vain isään, joka istui, lamassa, portailla yksinäinen kynttilä vieressään.
»Mitä te kerrotte, mies?» huusi rovasti ja tarttui Bøllingiä hartioihin.
»Oletteko hullu? oletteko hullu?» ja hän vapisi itse, niin että tuskin saattoi seisoa. »Mitä te sanotte mies — selittäkää.»
Mutta lukkari ei kuullut; hän tiesi vain yhden lauseen, ja sitä hän toisti, kahdesti, ikäänkuin mies, joka on saanut halvauksen, tai niinkuin mielipuoli:
»Ne ovat menneet, ne ovat menneet», toisti hän konemaisesti, koettaen nostaa kättään, jossa piteli kirjettä — se oli sähkösanoma, jonka rovasti otti ja luki ja pudotti lattialle, jääden seisomaan portaille, kankein käsin, kaikkien muitten yläpuolella, jotka olivat tulvanneet ulos.
Sitten rovasti astui alas ja meni saliin; Sten tuki häntä. He tiesivät sen kaikki jo, mutta kukaan ei puhunut — noin puoleen minuuttiin ehkä ei lausuttu sanaakaan. Sitten juoksi Vollerupin vuokraaja väristen kuin lehti, ja löi nyrkeillään seinään ja nyyhkytti kuin mielipuoli.
Ja yht'äkkiä alkoivat kaikki nyyhkyttää, kalpeina ja voimattomina ja katkeroina; ja Augustenborgin postimestari juoksi edestakaisin ja sanoi innokkaasti: »Mutta se on mahdotonta — se on mahdotonta — armeija — armeija», lakkaamatta toistellen tätä ainoata sanaa: »Armeija», ja viittoillen käyrillä sormillaan.
Ulkona kuultiin palvelustyttöjen itkevän; miehet menivät ääneti takaisin ajopeliensä luo.
Sten, joka istui vastapäätä kappalaista, löi molemmilla käsillään hänen hartioihinsa ja tuijotti epätoivoisena tuon pienen jumalanmiehen kasvoihin: »Tämä häpeä, mies, tämä häpeä», sanoi hän, ja antoi päänsä vaipua pöytää vasten, ikäänkuin ei olisi jaksanut kannattaa sitä kauempaa. Mutta äkkiä kävi kuin jokin sysäys rovastin läpi, ja hän nousi seisomaan heidän keskessään:
»Tänä yönä Tanska onkavallettu», sanoi hän, jälleen suoraryhtisenä, joukkonsa keskessä.
Ja ikäänkuin tämä sana olisi tarjonnut suojaa kaikkien epätoivolle ja häpeälle, ikäänkuin se olisi saanut purkautumaan kaiken heidän neuvottoman epätoivonsa, huusivat he sitä kaikin, sanatulvassa, väitellen, hurjina, hehkuvin kasvoin — sanaa: petosta. Ja äkkiä syöksyi Klint esiin nurkastaan ja, suunniltaan, viskasi luotaan punssilasinsa niin että viuhui; se lensi hänen runnellusta kädestään kuin kuula, aivan läheltä rovastin päätä suoraan vasten kuningas Kristianin kuvaa, joka meni sirpaleiksi.
Silmänräpäykseksi tuli hiljaista, lasi helisi ja kuva liukui naulastaan — Dannebrogin liput kuningasvainajan yläpuolella irtautuivat tärähdyksestä ja putosivat sohvalle, samaten kuin eternelli-kukat —; mutta he alkoivat kohta huutaa jälleen, syyttäen kaikkia, kenraaleita, Scheel Plesseniä, Bluhmea, Blixen-Fineckeä, kaikkia poikkeuksetta — ja rovasti, joka näytti päässeen tasapainoon, sanoi, pöytään nojaten ja suurella liikkeellä:
»Mutta kansa on vaativa heidät tilille, kansan päivä on tuleva.»
Kukaan ei ollut huomannut oven käyvän, mutta he kääntyivät kaikki vieraan äänen kuullessaan ja jäivät seisomaan hämmentyneinä kuin ihmiset, jotka äkkiä herätetään:
»Ah, täällä on vieraita!»
Se oli piispa, heiveröisenä ja pienenä, keltakasvoisena ja valkopartaisena; hän loi silmäyksen pöytien ja lasien ja kumoonkaadettujen tuolien yli: »Paljon vieraita», sanoi hän ja katseli ikäänkuin olisi nähnyt läpi rovastinsa, joka oli jäänyt valtiomiesasentoonsa pöydän ääreen.
Toiset seisoivat kaikin avuttomina, keskellä taistotannerta; kappalainen tapaili hiljaa, pöydän takana, majesteetin kuvaa — muttapäästisen: piispa oli nähnyt.
»Ja tekin, herra kamariherra», sanoi piispa vain ja kääntyi.
Kamariherra kääntyi omituisesti ympäri hyvinsorvatuilla säärillään, joita hän sai kiittää asemastaan — »Louise tahtoo nähdä ne sääret tiukoissa housuissa», oli kuningasvainaja sanonut hänelle nimittäessään hänet kamariherraksi, ja tätä joviaalista kuninkaansanaa kerrattiin usein kihlakunnassa, — ja piispa Dahl katseli hetkisen ajan noita levottomia sääriä.
Sitten hän sanoi aivan toisella äänellä, lempeästi ja sangen painavasti:
»Niin, hyvät herrat, nyt tulee meille kaikille paljon tekemistä, ja meillä kaikilla on paljon kärsimyksiä kestettävänä.»
Hän vaikeni jälleen.
Muutoin oli hän tullut puhuakseen vain paroonin kanssa, sanoi hän sitten: pian voitiin kai ruveta odottamaan »joukkoja». Hänen äänensä värähti äkkiä sanoessaan sen sanan, ja hän lisäsi: »Mutta saattakaa kuitenkin ensin vieraanne ulos.»
He pääsivät ulos, ja käytävässä he koettivat saada turkkeja päälleen. Ovi paukkui myrskyssä, pihalla ei ollut mitään valoa — lyhdyt olivat sammuneet tuulessa — ja heidän jalkojaan livetti maalla, joka oli liukas kuin peili, heidän hapuillessaan vaunujen välissä. Ylt'ympäri kuului ajajien huutoja; Sten seisoi ja itki jälleen, ruskeihin hevosiinsa nojautuneena.
Ensimmäiset olivat kiivenneet vaunuihin ja alkoivat ajaa; hevoset kompastelivat ja kulkivat käyden; toiset seurasivat, päin myrskyä, pitkin pimeää puistokujaa, vaivalloisesti ja hitaasti.
Tine istui isänsä kanssa keittiössä, uunin kupeella; hän oli vienyt isänsäsinne.
»Kas niin, pikku isä, kas niin, pikku isä», oli hän sanonut ja taputtanut vanhusta yhä uudelleen ja uudelleen — hän oli kuin eloton, vanha Bølling — kunnes vanhus puhkesi itkuun, uuniin nojautuen. Niin olivat he istuneet ääneti yhdessä, kauan.
Nyt Tine veti pois kädet, joilla oli tukenut päätään, ja ikäänkuin tuo uusi hiljaisuus olisi hänet herättänyt, sanoi hän:
»Silloin tulee metsäherra kotiin.»
Ja hän jäi istumaan isänsä viereen, tuijottaen eteensä suurin silmin.
Fangel oli viimeinen, joka sai turkin ylleen; hänen oli vaikea löytää hiha-aukkoja. Kun hän tuli pihaportaille, kompastui hän johonkin porrasaskelmalla. Se oli kappalainen joka istui kokoonlyyhistyneenä keskellä portaita.
»Mutta, hyvä ihminen», sanoi tohtori, »aiotteko paleltua kuoliaaksi?Ihminen — nouskaa toki ylös!» Ja hän ravisteli toista.
Mutta oli kuin pieni kappalainen ei olisi sitä huomannut. Kääntäen kääpiökasvonsa, jotka olivat kuin valvomisen kuihduttamat, miltei Fangelin kasvoihin kiinni, sanoi hän vain:
»Mutta — mitä Jumala siis tahtoo tehdä Tanskalsilleen?»
Ja vanhan Fangelin omia silmiä kirveli, kun hän astui vaunuihinsa, autettuaan kappalaisen matkalle.
Piispa oli vielä yksin. Kauan aikaa hän seisoi ja katseli hävitettyä huonetta, jossa uutimet olivat irtautuneet tuulessa, jossa jätetyt lasit ja maljat ja piiput olivat sirotettuina ylt'ympäri — aivan kuin ensivuoden keltanokka-ylioppilaiden jäljiltä. »Lehti» oli pudonnut lattiaan ja lepatti vedossa ylös ja alas. Piispa otti sen ja luki sitä tuokion ajan, ja samalla kun tuon vanhan »taantumusmielisen» kasvot vääntyivät ivasta tai tuskasta, käänteli hän kääntelemistään lehteä kädessään, niin että siitä muodostui kuin pitkä piiska, ja hän antoi sen jälleen vaipua, alas tyhjien lasien väliin.
Sitten hän havahtui ajatuksistaan ja meni sohvan viereen. Kunnioittavasti hän nosti ylös kuninkaan kuvan, varovaisesti, lampun valon langetessa kasvoilleen, hän irroitti lasisirpaleet, pala palalta, ja ripusti kuninkaankuvan paikoilleen.
Pienet liput hän kiinnitti sen yläpuolelle.
Sitten hän kohotti katseensa ja antoi sen levätä kuningas Fredrikin kuvassa.
Kauan tarkasteli piispa autuasta majesteettia — merkillisesti, ei täysin kunnioittavasti hymyillen.
Ikkunat löivät edestakaisin myrskyssä. Kaukaa tieltä kuului vaunujen raskas ja hidas vyöryntä — aivan kuin suuren, poiskulkevan ruumissaattueen.
Oli päästy päivälliseltä, ja ylt’ympäri metsäherrantalossa, latojen ja tallien ovissa ja veräjillä, makaili ja istui äänettömiä sotilaita piiput suussa. Lars voudin piti jälleen lähteä, ja kun hän toimevana sai hevoset esiin ja valjasti ne ja lähti matkaan, seurasivat kaikki silmillään hitaasti hänen liikkeitään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä ja piha jälleen oli tyhjä. Ladon vaiheilla seisovat miehet vaihtoivat pari sanaa hevosista.
Sofi ilmaantui pesutuvan kynnykselle, sanko kädessä, matkalla kaivolle. Hän oli tätä nykyä miltei aina ilman »liinaansa», ja hänellä oli pari pientä Aleksandrankiharoiden alkua korviensa juuressa, hiusverkon ulkopuolella.
»Pääsisköhän täst menemään?» kysyi hän portailla seisovilta sotilailta; hän oli saanut aivan erikoisen, makean ja mielistelevän puhetavan, ikäänkuin hänen suunsa aina olisi ollut supussa; ja miehet seurasivat, kukin paikoiltaan, »hameen» liikehtimistä pihan poikki.
Kaivollakin seistä roikkui pari sotamiestä, ja he rupesivat auttamaanSofia nostamalla vettä.
»Niit miehii sitt on joka paikass», sanoi Sofi kymmenesti päivässäTinelle, ja sirkutti: »Vallan sitä kaatuu niihin.»
Hän sai ämpärinsä täyteen ja meni takaisin pihan poikki, jossa sotilaat taas, äänettöminä, tuijottivat hänen jälkeensä, kunnes hän oli pääsyt sisään.
»No — kerran kai se paukahtaa», sanoi eräs kapteeni arkihuoneen sohvassa ja suoristi kärsimättömästi pitkiä sääriään; he puhuivat kai tuhannetta kertaa »niistä», jotka olivat tuolla edempänä, ja toimettomuudesta.
»Eiköhän vain», vastasi verkalleen vierustoveri, nousi ja liittyi kolmen neljän muun upseerin seuraan, jotka keskellä huonetta kiersivät aina samaa kehää, omituisesti vaappuen, ikäänkuin keinuvalla laivankannella.
Muutoin ei kuulunut muuta kuin korttien ikuinen läiske; ikkunan luona oli jälleen alettu pelata päivällisen jälkeen. Tine tuli kahvitarjottimineen.
»Kiitos, herra luutnantti», sanoi hän, »kiitos». Ovien kohdalla oli aina sivuutettava joku pari luutnantinsääriä, kun oli mentävä tai tultava.
Pihalla syntyi äänekäs nauru, ja upseerit tulvasivat ikkunoihin. Wrangel oli kadottanut kiväärinsä. »Wrangel» oli eräänlainen linnunpelätti, jonka väki oli kyhännyt katonharjalle parista seipäästä, hatusta ja vanhasta vaipasta; luuta oli ollut kiväärinä — nyt oli tuuli repinyt sen irti ja heittänyt maahan.
Sotilaat pihalla nauroivat täyttä kurkkua ja samoin upseeritkin, kunnes palasivat paikoilleen ja keskeytetty whisti-peli aloitettiin uudelleen.
Tine oli kahvineen ehtinyt puutarhamajaan, jossa pari kapteenia istui vuoteillaan, tuijottaen tylsinä ojennettuihin sääriinsä taikka johonkin olemattomaan; puutarhassa kiersi kaksi upseeria ympäri kenttää, väliin myötä-, väliin vastapäivää, ettei alkaisi pyörryttää, kädet taskussa ympäri, aina vain ympäri. Nyt he olivat kiertäneet kenttää tunnin ajan.
Kapteenit havahtuivat Tinen tulosta. Upseereilla oli aina jotain sanottavaa hänelle, ja hänellä vastattavaa. Pari heistä, joilla oli olkalaput, tuli aina hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan; missä työssä hän ikinä olikin, ulkona tai sisällä — aina he olivat läsnä. »Tässä saa kukin olla tulessa, tyttöseni», sanoi kievarin Tinka Tinelle ja löi rintaansa. Tusinan verta luutnantinsilmiä oli aina heihin kiinnitettynä.
»Ja miksikäs ei ne sitä saisi?» sanoi Tinka ja kohotti hartioitaan. Hän antautui anteliaasti suudeltavaksi ovien takana.
»Niin, tänään se siis tapahtuu, neitsyt Bølling» sanoi toinen kapteeneista ja pääsi vuoteesta.
»Niin — kello kuudelta, eikö niin?» sanoi Tine ja hymyili siinä seisoessaan.
Kapteeni nyökäytti päätään ja ojensi itseään hiukan: »Niin, ja se on hyvä», sanoi hän. »Saadaan ainakin jotain muutosta», selitti hän matalammalla äänellä; ja hän seisoi siinä tuokion katsoen eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt ne ikuiset vallitukset, joita he nyt, viikosta viikkoon, olivat lähteneet puolustamaan ja joilta he olivat palanneet kotiin; myrskyssä ja sateessa ja pakkasessa, tähystelypaikoilla päivisin, vartiopaikoilla öiseen aikaan — aina vain odottaen, tuskin laukaustakaan ampuen.
»Mutta kerran se ainakin tapahtuu», sanoi hän ja laski kupin hiukan tylysti luotaan.
»Tänään on sitten luutnantti Bergin vuoro päästä majoitukseen», sanoi toinen kapteeni.
»Niin», sanoi Tine ja hätkähti hieman, »tänään tulee metsäherra kotiin — kello kuudelta», ja hän nyykäytti päätään kaksi kertaa, katsoen suoraan eteensä ilmaan.
Tine kääntyi ja meni tarjottimineen. Käytävässä, joka oli täynnä päällysvaatteita ja laukkuja ja matkatavaraa, istui pari upseeria laukulla häntä odottamassa; heidän oli tapana pysäyttää Tine hetkiseksi siellä ja laskea leikkiä hänen kanssaan, kun hän noin kulki edestakaisin. Mutta tänään hän riensi heidän ohitseen.
»Minä menen kotiin», sanoi hän vain ja nauroi, irroittaen jonkun käsivarren; hän sai aina niin helposti jonkun luutnantin käsivarren puolittain ympärilleen.
Vähän myöhemmin tuli hän pihan poikki, harteillaan liina, jota tuuli liehutti. Kun hän oli päässyt puistokujan päähän, juoksi luutnantti Appel puutarhan aidan yli hänen luokseen: »Saanko saattaa teitä?» kysyi hän kovalla, miltei lapsekkaalla äänellä ja alkoi kulkea Tinen sivulla.
Appel oli kaikkein nuorimpia, oli juuri tullut armeijaan, niin ettei hän ollut vielä ollut Dannevirkessä eikä koskaan tulessa. Muitten upseerien parissa hän ei milloinkaan avannut suutaan, istui vain, hämillään tai uneksuen, itsekseen, ja hymyili min omituisesti suurine silmineen, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun näyn; taikka myöskin nousi hän ja meni äkkiä ja ilman mitään syytä huoneesta, alas lammelle, jossa oli yksinäistä, kiertäen sitä, lakkaamatta.
Siellähän oli kerran tavannut Tinen, tämän tullessa kotoa, yli aidan, ja hänen kanssaan oli nuorukainen alkanut puhua — puolittain pelokkaasti taikka viipyensiitä, josta hän aina ja lakkaamatta puhui. Viborgista ja kodista.
»Siellä kulkee tie järven ympäri — millainen ihana järvi», sanoi hän ja hymyili, ikäänkuin olisi äkkiä nähnyt sen edessään, auringossa päilyvänä; »se on nuorien tyttöjen kävelytie, he kulkevat siellä iltapäivisin tai sunnuntaina, kirkosta tullessaan, aina parittain — he kulkevat aina parittain Viborgissa», sanoi hän…
Sitten hän vaikeni, hetkeksi, yhä hymyillen.
»Voi, nuoret tytöt ovat niin kauniita Viborgissa», lopetti hän sitten harvakseen ja vaikeni taas.
Sen päivän jälkeen hän saattoi aina Tineä; useimmiten hän tuli hämärissä; Tine istui metsäherran huoneessa —siellähän sai edeshiukanrauhaa — ja oli koettanut kirjoittaa rouva Bergille; sitten tuli Appel ja istuutui ja jutteli, ja Tine jäi istumaan kädet sylissä, ajatellen itsekseen kirjettä ja sitä, oliko hän vain muistanut kertoa kaikesta: metsäherrasta ja kaikesta muusta…
Appel istui ja kertoi:
Oli joulun aika; he olivat olleet tanssiaisissa; yö oli tähtikirkas ja he olivat kulkeneet kotiin — herrat ja naiset — kaikki suuressa ryhmässä — sillä niin oli tapana Viborgissa — — kotiin Appelin vanhempien luo, juomaan viiniä, kaikin… Ja he jäivät sinne, aamuun asti…
»Niin, niin», sanoi Tine, kun Appel vaikeni, »hänja te sovitte kyllä yhteen, luutnantti».
Hän naurahti, kunnes Appel nousi äkkiä ja alkoi kulkea edestakaisin, aina pimeään nurkkaan saakka; häntä vaivasi uudestaan tuo ajatus, josta hän ei uskaltanut puhua — ei kenellekään, ja joka lakkaamatta häntä kalvoi: ajatus »tulesta» ja »kun se tapahtuu», ja millaista silloin lienee, kun se tapahtuu.
»Milloinkahan hyökkäys inahtaa alkaa?» sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.
Hän istuutui jälleen, mutta kauemmaksi Tinestä, ja sanoi taas:
»Sillä joskus sen toki täytyy alkaa!» Ja he olivat molemmat vaiti, hämärässä.
… Tänään he kulkivat ääneti pitkin tietä. Tine kulki niin nopeaan, että miltei juoksi.
»Ja nyt on siis meidän vuoromme», sanoi Appel äkkiä, kuin nykäisemällä.
»Niin», sanoi Tine vain. »Nyt on teidän mentävä.»
»Ja sanotaan että 'heitä’ odotetaan», sanoi Appel, joka kulki hitaasti ja katsoi alas maahan.
Tine ei kai oikein kuunnellut. Oli niin monta asiaa, jotka piti muistaa juuri viimeisinä tunteina, ennenkuin metsäherra tuli kotiin; ja osastothan marssivat aina pois ja palasivat jälleen; ja nyt oli jo niin kauan sanottu, että heitä voitiin odottaa…
»Missä osastossa te menette?» kysyi hän vain.
»Toisessa», sanoi Appel, ja polttava puna puhkesi äkkiä hänen kasvoilleen.
Hän vaikeni ja he kulkivat hetkisen aikaa; sitten hän sanoi, katsellen eteensä ilmaan, kaksi kertaa:
»Sittenhän siellä kerran on — sittenhän siellä kerran on.»
Tine juoksi koulunportaita ylös, ja Appel kääntyi ja kulki kievarinkujaa pitkin. Hän ei tahtonut tavata ketään — hän tahtoi olla yksin; hän ei ollut varma itsestään; ja hän kulki kulkemistaan, edestakaisin, samaa lyhyttä välimatkaa molempien pikku talojen välissä edestakaisin, aivan kuin olisi askeleillaan tahtonut mitata sen, ja hänen päässään oli vain yksi ainoa ajatus: nyt se on edessä, nyt on mentävä — — tuli, tuli, — ja hän tarrautui kiinni tähän sanaan.
Tine meni sisään huoneeseen, jossa istui upseereja niinkuin metsäherrantalossakin. Vierashuoneessa, jonka ovi oli avoinna, makasi pari kapteenia vuoteilla, virkatakit auki napitettuina.
Matami Bølling pesi keittiössä. Hän näytti niin lopen väsyneeltä, silmänympärykset täynnä pieniä ryppyjä. Hän oli lakkaamattomassa sodassa »kaikkea sitä likaa» vastaan kodissaan — sitähän kulkeutui saappaitten mukana lattioille ja päällystakeista seiniin ja piipuista pöydille — nurkkia myöten.
»Tässä ei kohta ole mitään paikkaa missä itse olla», sanoi hän: »Mutta eihän meidän pitäisi valittaa, eihän meidän pitäisi valittaa.»
Hän oli istuutunut, mutta nousi jälleen. Hän oli muistanut jotakin, mitä hänellä oli metsäherraa varten:
»Hänhän tulee kotia tänään», sanoi matami, »hänhän tulee kotia tänään».
Sitävarten Tine olikin tullut. Matami Bøllingin oli tapana valmistaa jotakin erikoista niinä päivinä, jolloin metsäherraa odotettiin; metsäherran talossa ei sellaiseen voinut olla aikaa, siksi paljon majoitusväkeä olisiellä.
Äiti toi kulhon. »Eihän se ole juuri mitään», sanoi hän. »Mutta mitenkä sitä laittaisi, tyttöseni, mitenkä sitä laittaisi?»
»Ja Bølling, ja Bølling» — matami sanoi nytkaikkiasiat kahteen kertaan, se johtui aivojen väsymyksestä — »menehän hänen luokseen, tyttöseni, menehän hänen luokseen».
Vanha Bølling istui makuuhuoneessa — ainoa paikka joka oli jäänyt heitä itseään varten — ikkunan luona. Hän ei ollut jaksanut toipua siitä yöstä, seitsemättä päivää vasten — hän laahasi niin raskaasti oikeata jalkaansa, ja luomi ei tahtonut nousta oikealta silmältä.
Tine istui metsäherran kulho sylissään. »No, kuinka te tulette toimeen siellä alhaalla?» sanoi isä; myöskin puhunta oli käynyt hiukan kankeaksi.
Tine kertoi kaikesta reippaalla äänellä, kietoen vaippaa paremmin isän säärien ympärille. »Sinä et saa vilustua, isä», sanoi hän, »sinun täytyy pitää vaippa ympärilläsi».
Ja hän kertoi.
Sisähuoneissa alettiin varustautua matkaan; koko talosta, ylhäältä ja alhaalta, kuului melua.
»Heidänhän on nyt lähdettävä rintamalle, isä», sanoi Tine hänen korvaansa.
Mutta Bølling, joka ei kuunnellut enää, sanoi vain kankealla kielellä: »Niin — mikähän tästä kaikesta tulee?» ja tuijotti Tineen tyhjin katsein.
Tine seisoi ja silitti hänen tukkaansa ja hymyili: »No, isä, kaikki voi käydä hyvin vielä — täytyy ainakin toivoa.»
Tine meni ulos portaille. Kievarin edusta oli täpötäynnä sotilaita, jotka viime hetkessä tinkivät tupakkaa ja saivat kenttäpullonsa täyteen. Pensaikkojen takaa, kaikista taloista, tuli osastoja, ja merkinannot kaikuivat, kutsuvina ja äänekkäinä, yli seutujen.
Alhaalla, sepän pienen peltotilkun kohdalla, seisoi kansanjoukko. Komea vihreä ruis aaltoili tuulessa, miesten pohtiessa viljan laatua.
»Lihavaa maata tämä», sanoi eräs painavasti.
»Nii-in», vastasi toinen verkkaan.
»Mutta niin hedelmällistä kuin Lollannin maa ei se sentään ole», lisäsi kolmas.
»E-ei, niin hedelmällistä kuin Lollannin ei se sentään ole», toisti toinen hitaasti, ja he seisoivat kaikin hetkisen ääneti, katsellen vihantaa peltoa, kivääreihinsä nojautuneina.
»Hyvästi, äiti», huusi Tine, jonka jälleen piti mennä, portailta.
»Hyvästi, terveisiä metsäherralle», vastasi matami Bølling, joka juuri katosi ovesta.
Tine kulki torin poikki, tervehtien ja nyykäyttäen päätään hyvästiksi — hänhän tunsi ainakin puolet kaikista kasvoista. Tiellä marssi komppania komppanian jälkeen hänen ohitseen; metsäherran puutarhan läpi kuului kiväärien kalina ja marssivien askeleet ja upseerien huudot.
Metsäherrantalo oli jo tyhjä. Tine kulki kierroksen ja aukaisi ikkunat savuttuneissa huoneissa. Lakanat oli otettava esiin metsäherran vuodetta varten. Ulkoa kaikui komennushuutoja; jokin osasto alkoi laulaa.
Appel tuli juosten, vaippa yllään, puutarhan kautta. Hän tuli sisään, hätäisenä ja kalpeana, ja riensi Tinen luo.
»Niin, heitä voidaan odottaa», sanoi hän saattaen tuskin puhua ja otti Tineä kalvosesta niin että teki kipeää. »Ajutantti on sanonut, että heitä voidaan odottaa.»
Ja hän seisoi tuokion ajan tuijottaen Tineen, hurjasti, Tinen käsi suonenvetoisesti omaansa puristettuna, ja riensi jälleen pois, pihan poikki, vaippa hulmuten —hänen oli vain täytynyt nähdä joku ihminen ja sanoa se, ennen lähtöään sinne.
Tine kulki ehdottomasti hänen perässään, ulos portaille ja pihan poikki. Mutta sitten hän kääntyi ja meni veräjästä. Kummulta saattoi nähdä kotiapalaavat rykmentit.
Aurinko oli laskemaisillaan, ja ilma oli viileä ja kirkas. Niin etäälle kuin silmä kantoi yli aukean maan, näki hän mäillä ja teillä ja pensaikkojen takana sotajoukkojen tummat ja liikkuvat rykelmät, jotka lähtivät sotaan ja palasivat kotiin. Ilma oli täynnä komennussanoja ja merkinantoja, ja joukkojen töminä häipyi kumeana kukkulain taakse.
Tuolla oli Appel — keskellä tietä hän heilutti sapeliaan.
Kukkuloilla välkkyivät pistimet kuin salamat, ja etäältä hän kuuli kotiapalaavain laulua. Sitten lauloivat myöskin ne, jotka lähtivät — lyhyemmissä erin.
Tine ei tietänyt laulavansa mukana, hänkin, korkealla äänellä, ylhäällä huipulla. Ilma kaiku sotilaitten tahdikasta marssia, aseitten kilinää ja laulua, ja aurinko laski.
Sitten hän näki metsäherran joukon —tuollaläheisellä mäellä — oli, oli,sese oli. Kuinka he lauloit aikaan!
Ja Tine juoksi kukkulaa alas ja kotiin.
* * * * *
Upseerit olivat istuutuneet pöytään, höyryävien vatien ääreen, ja lautasten kalina ja nauru ja puhe kaikui halki talon, kun Sofi kulki ulos ja sisään. Renkituvassa söivät aliupseerit illallista, ja heitä palveli Maren; ulkona pihalla hääräsivät iloiset sotilaat edestakaisin.
Berg istui, sääret riippuen, lihatukilla uunin vieressä, likellä Tineä, joka seisoi ja paistoi munia. Se oli tullut hänen lempipaikakseen, tämä kolkka uunin luona, ihanassa lämpimässä, jossa Tine hyöri hehkuvin kasvoin. Hänellähän oli niin paljon kysymistä, paljon sellaista, mitä hänen piti saada tietää; ja täällä he saivat myös koko lailla olla rauhassa.
»Mutta Tine», huusi Berg ja veti häntä pois käsivarresta; näytti siltä, kuin liekit pesästä olisivat hulmunneet aina Tinen hameeseen asti.
Mutta Tine nauroi ja kertoi edelleen.
Renkituvassa alkoivat kersantit laulaa, ja käytävään tulvasi paksu, paistetun silavan ja omenain käry, kun Maren kulki ovessa.
»Heitä ei saa kylläisiksi», sanoi Sofi, joka tuli upseerien puolelta, vadit tyhjinä.
»Kas tässä, tässä», sanoi Tine ja ojensi hänelle uuden vadin täynnä munia. Berg luki ääneen, talikynttilän valossa, vaimonsa kirjettä. — alakulmaan oli Herluf kirjoittanut — joku toinen oli johtanut kynää — kahden rivin väliin: »Terveisiä Tinelle», suurilla kirjaimilla.
He puhuivat rouva Bergistä — kauan, puoliääneen. He puhuivatkin melkein aina hänestä.
»Mutta hän ei viihdy siellä», sanoi Berg.
»Ei, hän ei saa kylliksi aurinkoa», sanoi Tine.
»Sehän se on», nyykäytti Berg ja tuijotti tuleen: »Marie tarvitsee niin paljon aurinkoa.»
Sisällä arkihuoneessa olivat upseerit lopettaneet aterian. Soitettiin pianoa, ja uunin luona kolistettiin haloilla säestykseksi. Renkituvasta kuului kersanttien laulua. Koko talo oli täynnä ruuanlemua ja iloista hälinää. Ulkona pihamaalla seisoi pari sotilasta ja kuulosti. He imivät veräjän luona hitaasti piippujaan, ennenkuin menivät latoon nukkumaan.
Berg jäi istumaan tukilleen — hoitihan parooni isännyyttä — ja siinä alkoi hän syödä Bøllingin matamin kanakeittoa.
»Ruoka tekee vallan ihmeitä», sanoi Sofi, luovien keittiöstä renkitupaan. Siellä oli hänen päämajansa. Hän alkoi aina, antautuessaan puheisiin kersanttien kanssa, selittämällä:
»Niin, nähkääs, minä olen Horsenista», ja seisoi, kädet esiliinan alla, sipsuttaen sotilaiden edessä; hän muistutti hiukan jotain kanalintua soitimen aikaan.
»Kiitos ruuasta, Tine», sanoi metsäherra ja puristi Tinen kättä. Nyt hän oli saanut loppuun matamin kanakeiton.
»Senhän on äiti lähettänyt», sanoi Tine. »Terveydeksenne!»
Berg nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Tineä, jolla oli totivesi kiehumassa ja joka otti laseja esiin.
»Niin, te olette niin hyviä, molemmat», sanoi hän pehmeästi ja hitaasti.
Ja hän tuskin hennoi jättää hyvää soppeaan siinä tulen loimossa.
Sisällä arkihuoneessa istuivat upseerit kehässä, suurien savupilvien keskessä, kylläisinä ja suloisen lämpiminä. He eivät enää keskustelleet niin innokkaasti, istuivat vain ja nauttivat itsekseen sisälläolosta ja tulesta ja hyvistä paikoistaan, Tinen kulkiessa heidän keskuudessaan, valkea esiliina yllään, terveenä ja voimakkaana, tarjoten kaikille totivettä. Upseerit kumartuivat hänen puoleensa ja kuiskasivat hänen kulkiessaan ohitse, ja luutnantti Løvenhjelm takoi lakkaamatta »El Olea» pianolla.
Uunin luona puheli pari kapteenia kööpenhaminalaisen kirjeenvaihtajan kanssa — juutalaisen näköisen henkilön, joka täksi yöksi riisti Bergin hyvän vuoteen, saadakseen tilaisuuden »nähdä maalaista majoitusta» — eilisestä taistelusta: Kahdeksas rykmentti oli ollut tulessa ja tehnyt tehtävänsä hyvin. Mutta kapteenit eivät tietäneet, tunsiko hän yksityiskohtaisesti tiedonannot.
»Kolme kuollutta, herra kapteeni», sanoi Løvenhjelm ja herkesi hetkeksi soittamasta.
Vanha majuri, joka puhui oikein puhdasta »holstenilaista», istui sohvassa ja valitteli Bergille: hänen molemmat tyttärensä tahtoivat välttämättä päästä tänne, ambulanssiin.
»Ja mite tekee frouvasväki tääll? Teme ei ole mike paikka frouvasväkee varte», toisteli majuri lakkaamatta, huolestuneena — kunnes he äkkiä, koko huoneen halki, kuulivat Tinen sanovan korkealla, iloisella äänellään Løvenhjelmille, pianon ääressä:
»Ei kiitos, herra luutnantti» — — –, ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan, Tine myöskin. Majuri eksyi »tyttäristään» ja pani kätensä vieressä istuvan Bergin polvelle.
»Ah, suloinen, suloinen», sanoi hän seuraten silmillään Tineä loistavassa esiliinassa — samoin kuin Berg, joka hänkään ei irroittanut silmiään Tinestä.
Majuri nousi mennäkseen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Nytkös juostiin ylös portaita, ja ylhäällä vierashuoneissa hälistiin; talo kaikui, kun kaikki saappaat viskattiin jalasta. Puutarhamajassa luutnantit, hupsuina loma-ilosta, takoivat kämmenillään seiniin, merkinannoiksi. Oli kuin kaikki elämän henget nyt vasta oikein olisivat kirvonneet, kun jälleen sai riisuutua ja pääsi hyviin vuoteisiin, puhdas paita päällä, liinalakanain väliin. Iloinen hälinä vallitsi joka huoneessa, ja joka sopessa ryömittiin vuoteisiin.
— — — »Eikös tunnu hyvältä jäsenissä», huusivat toiset puutarhamajasta ja takoivat seiniin. Ylhäällä kolistettiin sapeleilla lattiaan ja vaadittiin hiljaisuutta.
Tine hallitsi ulkona varastohuoneessa: se oli tullut hänen huoneekseen. Hän kiskoi patjan vuoteestaan: ainakin se täytyi metsäherran saada alustaksi sohvalleen.
Hän alkoi tehdä sijaa laatikkosohvaan, kuninkaitten alle. Huoneessa ei ollut muita kuin käsipuoli parooni ja kirjeenvaihtaja. Parooni piti hänelle seuraa ja puhui englantilaisistaan. Nuo käsipuolen englantilaiset olivat kaksi nahkapukuista ja vakavaa »gentlemannia», jotka olivat Alsissa »nähdäkseen sotaa» ja joita parooni kuljetti mukanaan yötä päivää, saarella ja valleilla, kieli pitkänä, innokkaana kuin jokin markkinaopas.
»Niin — rakas ystävä», sanoi hän, »eikö ole liikuttavaa… he sanovat:meidänjoukkomme,meidänhaavoitettumme, aivan kuin ne olisivat heidän omiaan, rakas ystävä, heidänomiamaanmiehiään — niin eikö ole liikuttavaa…»
Parooni pysähtyi silmänräpäykseksi, ja kirjeenvaihtaja sanoi:
»Niin, nuo herrat ovat myötätuntoisia asiallemme.»
»Niin, voitte huoleti mainita heidät lehdessänne», sanoi parooni, »voitte huoleti mainita heidät, hyvä herra, heillä ei voi olla mitään sitä vastaan», kertasi yhä parooni, ikäänkuin nahkapukuiset olisivat suoneet kuninkaallisen myönnytyksensä, että heidät saisi mainita lehdessä.
Kirjeenvaihtaja kirjoitti muistiin heidän nimensä, ennenkuin laskeutui metsäherran vuoteeseen.
Tine oli saanut metsäherran sijan valmiiksi; talo oli vähitellen käynyt hiljaiseksi. Ainoastaan puutarhamajassa juteltiin vielä ja tupakoitiin; upseerit istuivat vuoteillaan. Eräs luutnantti, joka kuuli jotain pientä melua arkihuoneesta, avasi oven vuoteensa jalkopään vieressä, huutaen: »Kuka siellä?» arkihuoneeseen.
»Minä», huusi Tine ääneen ja juoksi nauraen tiehensä; hän oli jo niin tottunut leirielämään.
Käytävän ovessa tuli metsäherra häntä vastaan. Hän pelkäsi aina tulenvaaraa, nyt kun oli niin paljon ihmisiä talossa, ja teki aina kierroksen latojensa ympäri.
He seisoivat hetken yhdessä portailla. Yö oli pimeä, rakennukset häämöttivät vain varjoina, ja kaikki oli hiljaista; vain jokin elukka kuului liikahtelevan pilttuussaan. Silloin rasahti äkkiä pesutuvan puolelta.
»Mitä se oli?» kysyi Berg; oli kuin hän olisi hiukan hätkähtänyt.
»Oh, se kai oli pesutuvan ovi», vastasi Tine ja kävi samassa — silmänräpäykseksi — hämilleen. Iltaisin kuului ainainen rapina ja supina pesutuvan luota, jossa Marenilla oli vuoteensa.
He seisoivat hetken vielä, äänettöminä, pilkkopimeässä.
»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja tapaili hänen kättään.
»Hyvää yötä.»
Tine meni sisään, hän istui vielä vuoteensa reunalla, kun joku tarttui hänen ovenripaansa.
»Tine» se oli metsäherran ääni — »nyt taas olette ottanut patjanne ja antanut sen minulle…»
Tine sävähti: »En», sanoi hän, »enhän toki».
»Olette», sanoi ääni pehmeästi, »ja se on aivan liikaa — aivan liikaa… Kiitos.»
Siinä istuessaan vuoteensa reunalla hän kuuli metsäherran askelien häipyvän; hän oli saanut kyyneleet silmiinsä. Sitten hän riisuutui ja kävi vuoteeseensa, hitaasti ja hiljaa.