Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
Hämeenlinnassa, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926.
ANTTI, talon isäntä, 24 v.SIMPPA, renki, 50 v.LIISA, piika, 22 v.KUSTAAVA, n. 50 v.POIKA.
Näyttämö.
Tavallinen maalaistupa.
LIISA (Askaroipi laulellen).
Minä se olen pikkuinen tyttö ja iloinen on mieli, laulan aamut, laulan illat, niinkuin satakieli. Tämä tyttö se lauleleepi äänellä hellällä, aamut, illat asteleepi mielellä keviällä.
(Ottaa hyssytellen askeleita.)
Minä se olen pikkuinen tyttö ja — —
SIMPPA (On tullut viime tahtien aikana halkosylen kanssa ja romahduttaa ne äkkiä lattialle.)
Loiskis, sanoi merimies, kun laiva kaatui!
LIISA (Säikähtää.)
Uiui jui uijui…! (Pitelee sydäntään.) Sinäkö tuhannen läskimaha siellä ihmisiä säikyttelet? (Lyö rääsyllä Simppaa.) Tuossa, tuossa, tuossa!
Älä hyvä ihminen, älä, älä! Halkojahan minä tuon hyvän hyvyyttäni ja sinä pieksät kuin vierasta sikaa.
No, kun aivan henkihieveriin säikäytät! Sietäisit vielä enemmän korvillesi.
Minä panen vielä halot nurkkaan sievästi. (Hytkyttää kumarassa, kutenLiisa äsken.) Minä se olen pikkuinen tyttö, pikkuinen tyttö, pik — —
LIISA (Pudistelee Simppaa ja pukkaa viimein nurkkaan.)
Etkö sinä vieläkään osaa olla ihmisiksi, häh?
Älä puista, housut putoo, housut putoo, älä Liisa rakas!
Kyllä minä sinusta pahat henget pudistan.
SIMPPA (Istuallaan lattialla.)
Kyllä se tuo naisen käsi niin rakkaasti kurittaa, ettei siitä osaa suuttuakaan. Lyöhän vielä kerta!
Eiköhän tuo jo riitä. — Missä se isäntäkin nuhjustelee, kun ei tule syömään ja ruoka jäähtyy?
Tuolla tunkion laidalla hän näkyi seistä turjottavan, mitä maailman toilauksia miettinee ja vunteeraillee.
On siinä kaksi hyvää talon pitäjää, isäntä semmoinen pitkäpiimäinen nahjus ja renki pikilaiska!
Laiska? En minä laiska ole, olen vain muuten lihava luonnostani, ja — —
Kyllä minä sinun luonnon lihavuutesi tiedän! Laiskoittelee ja kun rahaa saapi, niin ostaa nisua ja toppakahvia särpää.
Mutta isäntää et sen parempaa löydä, vaikka hakisit maistraatin kaupungista.
Hyvänlaatuinenhan hän on eikä ole huono työmieskään. Mutta surku tulee, kun aika menee arvellessa, mitä milloinkin pitäisi tehdä ja työt jäävät takavetoon. Ottaisi edes itselleen emännän, joka vähän komenteeraisi!
Kuule, Liisa, saanko joka aamu toppakahvit, jos toimitan sinut tähän taloon emännäksi?
Joka aamu neljältä ylös ja hapanta piimää kurkkuun, tippavelliä päivälliseksi ja hölynpölyä illalliseksi.
Ei sitten, ei sitten, mutta jos toppakahvista puhutaan, niin sitten on emännän paikka tiedossa. Minä näet olen semmoinen vanha puhemies.
Siinä on minulla emännän toimittaja! Ei ole itselleenkään akkaa saanut, vaikka on yritellyt, ja sitten vielä muille intoilee toimittamaan.
Mitä minusta! Sanassa sanotaan, että »sinun pitää pelkäämän ja rakastaman», ja minä olen aina vähän enemmän pelännyt. — Mutta kyllä minä sentään sinut ottaisin ummessa silmin, sillä sinä olet niin pulska ja tykövetävä — antaisinpa vaikka viisipenniä, jos oikein rakkaasti halaisit.
Menehän nyt halattava siitä hakemaan isäntää syömään ja joutukaa pian molemmat.
(Simppa menee.)
LIISA (Laulaa.)
Ilman kuuta ja aurinkoa mailma ois pimeä, ilman neitoin rakkautta poikain tulis ikävä!
(Laittaa ruokaa pöytään.) Eipä silti eikä senvuoksi, kyllä kai tässä sievä emännän paikka olisi mökin tytölle, eikä olisi anoppiakaan niskassa, ja mies on hyvänluontoinen eikä rumakaan. Onhan hän tosin vähän hitaanlainen, mutta jospa hän siitä hiukan vilkastuisi — ja sittenhän sitä saa emäntäkin isännöidä. — Niin, jospa minä hänet ottaisin, jospa hänet hyvinkin ottaisin. (Laulaa veitikkamaisesti.)
Tähdet tuikkivat taivahalla, kuu on varsin vakava,kohta kapsaa kullan jalka tuolla oven takana.
No, eipä se kapsakaan! Missä ne nyt viipyvät? (Ovelta.) Syömään, huii, syömään, huiiii!
No, no!
Huutaa kuin kukko aidalla.
Että viimeinkin tulitte! Siinä on ruoka pöydällä, minä menen askareilleni.
(Menee. Toiset rupeavat syömään.)
Pulska ihminen tuo Liisa ja hommakas, tulisi hänestä reima emäntä, vaikka tähän taloon.
Mikäpä niitä piikojaan.
Naimaanko?
Niin.
Tahtovathan ne sukulaiset siitä turista ja muukin maailma hölistä, kun isäntämies ottaa piika-ihmisen, ja muuten minä vain meinasinkin, että jos tämä Liisa olisi niinkuin talon tyttö, niin kelpaisikohan?
No, kelpaisipa tietenkin.
(Äänettömyys.)
Akka se muuten pitäisi isännän ottaa.
(Äänettömyys.)
Niin, akkako?
Ei se paraskaan palkkalainen ole oman emännän veroinen.
Ei, ei ole!
Johan siitä on toista vuotta, kun äitinne kuoli, että johan tuo olisi aikakin.
Taitaisi olla.
(Äänettömyys.)
Isäntä on tainnut jo ajatellakin jotakuta, kun siellä tunkiolla niin pitkään mietti.
En minä vielä hoksannut.
Jos minä ryhtyisin hommiin —, lähtisiköhän tuosta toppakahvit niinkuin useampana aamuna, jos tähän emännän toimitan?
No, lähtisi varmaan!
Olisi se niin huoletonta teillekin, kun olisi emäntä, ei tarvitsisi kuin vähän omia töitään ropsia.
Niinpä taitaisi — —
Ja entä ne muut huvitukset.
Mitkä huvitukset?
No halaukset, pusut ja —
Saakeli.
(Painaa rintaansa.)
No, mikä nyt —?
Nielaisin kuuman puuron kurkkuuni, huh huh, ääh!
(Ryyppää piimää.)
Tuolla Mäkitalossa on oikein sievä pyöreämuotoinen ja pystynenäinen tytön lepare, — eiköhän sopisi häntä sieltä korjata?
Sopisihan se —.
Ja hän on semmoinen lirusilmä, että kelpaa sitä taputella.
Heh heh! Vai taputella!
Jos saan panna asian alulle, niin hyvä tulee.
ANTTI (Ryyppää tuopista.)
Pane vain, pane vain! Menetkö sinä sinne heti?
Taitaisi olla parempi, jos aluksi kirjoittaisi, niinhän ne herratkin tekevät. Ja kun hän kirjoittaa takaisin, niin saatatte pistäytyä pyhäiltana illan hämärtyessä häntä puhuttelemassa.
En minä kehtaa mennä. Eikö hän voisi tulla täällä käymään?
No menkää sitten kirjoittamaan!
Ei minulta taida syntyä.
No kyllä minulta! Minähän tuolle räätälillekin toimitin emännän aina Helsingistä saakka — ja aivan rakkailla kirjeillä, niin että kyliä minä sen tempun osaan. — Menenkö tuonne kamariin kirjoittamaan, ettei Liisa saa tietää?
Mene vain! Kuule, muista sanoa häntä neiti Mäkitaloksi!
No, kyllä minä »neitittelen». Jokiperä niiden oikea sukunimi on.(Ovelta,) Pannaanko oikein rakkaasti?
Heh, no pannaan vain.
Pannaanko pusustakin?
En minä semmoisia temppuja kuitenkaan osaa.
(Simppa menee.)
Niin se tuo Simppa naima-asioita hommaa kuin muutakin työtä, vaikka minusta sellainen tuntuu niin kovin hankalalta. Miksi sitä miesten sitten pitää aina aloittaa? Kyllä kai minäkin osaisin jonkun verran jatkaa, kun akkaväki alkuun panisi. — Lirusilmä — taputella — miksikäs ei taputella!
(Silmät kiinni matkii taputtelemista.)
LIISA (Tulee.)
No, mitä tahtia se isäntä siinä lyöpi?
ANTTI (Hätäännyksissään.)
Minä vain taputtelen — taputtelen.
Mitä? Taputtelette?
Tuota, lasken, kuinka monta lehmää meillä on.
(Matkii sormilla laskemista.)
Onhan niitä kahdeksan, mutta tokkohan ne laskemalla enenevät. — MihinSimppa on joutunut?
Mihin lienee mennyt, en tiedä.
Saisitte pitää tuota renkiänne paremmin silmällä, hän on semmoinen luihake — tekee työtä milloin viitsii ja puhua höllöttää puita ja heiniä, ettei tarvitsisi paksua ruumistakaan rasittaa. Kyllä minä semmoista renkiä kuskaisin, jos kerran palkan maksaisin.
Eivät ne kuulu tähän aikaan mitkään rengit tekevän työtä.
Miksi sitten pitää renkiä —?
No, kun sen äiti-vainaja otti — ja kyllä minä häntä kuskaankin.
LIISA (Nauraa.)
Paraskin kuskaaja!
Ei siitä sinun tarvitse huolehtia! Minähän tässä —
— Isäntä olen!
Niin juuri!
LIISA (Naurahtaa ja rupeaa laulamaan astioita pestessään.)
Ei ole tytöllä surua, kun hällä on monta heilaa, hei hei ja heijuvei, kun hällä on monta heilaa. Iitalla aina kamarissaan hän kasvojansa peilaa, hei hei ja heijuvei, hän kasvojansa peilaa.
Ei ole tytöllä surua, kun työtä tehdä jaksaa, hei hei ja heijuvei, kun työtä tehdä jaksaa! Kekrinä koreat huivit saa, kun isäntä palkan maksaa, hei hei ja heijuvei, kun isäntä palkan maksaa!
ANTTI (Katsoo Liisaan suopeasti. Its.)
Taputella!
(Naurahtaa.)
LIISA (Laulaa.)
Ei ole tytöllä suremista, pian se vuosi loppuu, hei hei ja heijuvei, pian se vuosi loppuu. Sitten tulee kullan kanssa pappilahan hoppu, hei hei ja heijuvei, pappilahan hoppu!
Korea ääni tuolla Liisalla!
Laulaa täytyy, että paremmin aika kuluu.
Mistä sinulla noita uusia lauluja aina riittää?
Eihän ne laulut laulamalla lopu, virret veisaten vähene!
Ja kullan lauluja se aina laulaa, vaikka lieneekö tuota Liisalla sellaista otusta olemassakaan?
LIISA (Veitikkamaisesti.)
Minäpä pian saan!
Mistä?
LIISA (Veitikkamaisesti.)
Ei ole kaukana, ei ole kaukana!
Vai ei ole kaukanakaan. (Its.) Nyt ne vievät hänet.
Eihän tuota ole vielä isännälläkään.
Jospa minäkin, tuota —
SIMPPA (Tulee paperi kädessä, pistää sen äkkiä selkänsä taakse.Veisailee.)
Ah, mik' onpi elom’ tääll’, tuska vaiva tuskan pääll’, työ ja — —
Mitä se nyt muka veisaapi?
SIMPPA (Katsoo ulos ikkunasta.)
Onkohan Mäkitalon karja tuolla vainiossa, vai —?
Ja sotkevat suovat. (Ulos mennessään.) Tulkaa tekin ajamaan!
Ei huolita mennä, minä vain toimitin Liisan pois tästä tieltä. — No, mitä tästä nyt sanotaan? (Lukee kirjettä.) »Neiti Kustaava Jokiperä! Täten saan lähestyä teitä tämän lumivalkean paperin avulla ja mustalla kirjoituksella, ja ilmoitan, että minä olen sydämestäni teitä paljon ajatellut ja tulisin ensi lauvantai-iltana teitä katsomaan, kun en muuten tule toimeen, ja antakaa vastaus, jos sopii, sillä minua kovin vaivataan teidän ylitsenne. Sydämen kunnioituksella Antti Porhankangas.» — No, miltä tuntuu?
Eiköhän se ole hyvä?
Minä arvelin vielä panna, että: Minun luuni musertuvat jokapäiväisestä itkusta, ja — —
Pannaan se toisella kertaa.
Tässä on sitten kuori ja siinä nimi: Neiti Kustaava Jokiperä.
Jos pantaisiin siihen kuoreen että: Talon tyttö.
Ei siihen sovi enää, ja totta kai se hänelle menee, kun siinä kerran nimi on.
Kuka tämän viepi?
Minä käsken tuon Pikkulan pojan juoksuttamaan. Hän siellä pian hilpaisee.
Kuule! Jos annettaisiin vielä vähän aikaa olla viemättä — jos tässä miettisi vielä —
Mitä se hautomalla paranee, sillä aikaa vievät toiset tytön — kyllä semmoisella on miehiä tarjona, jos kuinka monta — minä juoksutan heti.
(Täyttää ovella Liisaa vastaan, joka tarttuu Simppaaniskasta ja yrittää lyödä.)
Eihän siellä mitään ollut! Senkin hämärähaukka, kun minulle sellaiset jalkavaivat laitoit! — Ja mihin hänellä nyt semmoinen kiire oli — ei ainakaan työhommiin?
Taisi tulla —-
Mikä tulla?
Mahatauti.
Taisi vain minua pelätä, kun juoksutti tyhjää —
Miksi se Liisa pitää tuota Simppaa niin pelon alla?
LIISA (Hymyillen.)
No, pelkääkö isäntäkin minua?
ANTTI (Ujosti, mielissään.)
Eheen, en minä toki pe-pe-pe pelkää. Entä Liisa minua?
Kyllä minä pikkuisen pelkään.
Miksi? — Enhän minä —
Kun isäntä on aina niin hiljainen, niin tulee ajatelleeksi, että jos se on hyvinkin suutuksissaan.
En minä Liisalle milloinkaan — (Katsoo Liisaa silmiin, sitten pois.)Täytyykin tästä lähteä töihin.
(Menee.)
LIISA (Jälkeen.)
Tulkaahan sitten kahville! Mitähän ne nyt oikein hommaavat, nuo miehet? Jotakin erikoista niillä on. Kunhan ei vain tuo Simpan ketkale pyörisi puhemiehen hommissa! Kyllä hän tuon isännän saa houkutelluksi jos minkälaisiin kauppoihin. Olisi se surkeata, jos noin hyvänluontoinen mies saisi pahan akan. Pitäisiköhän tuolle Simpalle sittenkin luvata ne toppakahvit, jos hän toimittaa minut tähän emännäksi? Hui, eikö mitä, kyllä tämmöinen tyttö ukon kettaran saa omin nokkinensakin!
(Laulaa.)
Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, vaikk on toisen orja, hei hei ja heijuvei, vaikk on toisen orja. Kyllä hän aina omansa korjaa, joll on varsi norja, hei hei ja heijuvei, joll on varsi norja.
SIMPPA (Tulee.)
Onpa sillä Liisalla nyt imelä-säkki nenän alla!
Sattui olemaan, alahan sinäkin mennä töihisi siitä leukailemasta, isäntä jo meni.
Kyllä kynnetään, kunhan hevoset ovat haukanneet. (Panee lavitsalle mahalleen maata.) Saat muuten koettaa pysytellä hyvissä väleissä minun kanssani, ettet joudu pois talosta kesken vuotta.
Noo — miten niin?
Jos emäntä laittaa pois — kun ei tarvita.
Emäntä? Mistä tähän nyt emäntä kopataan ja kuka sen koppaa?
Kun tämmöinen mies rupeaa hommiin, niin kyllä akka lähtee isännälle, että ropsahtaa.
Kuka se on sitten vaalissa?
Ennätät sen vielä kuulla.
LIISA (Uhkaa jollakin kaukalolla Simppaa.)
Sano — tai läiskähtää!
SIMPPA (Hyppää ylös.)
Älä, hyvä tyttöseni!
LIISA (Uhkaa edelleen.)
Sanotko?
Mäkitalosta.
Vai Mäkitalosta! Johan nyt jotakin, kun toisen morsiamen viette.
Morsiamenko?
Niin, niin. Toisesta pitäjästä kuuluu sulhanen olevan. Tytöt tiesivät.
Voi turkin punainen ja myöskin sininen, kun hänelle jo kirjoitetuinkin!?
LIISA (Nauraa.)
Voi Simppa raukka, kyllä se kirje nyt joutaa pellon ojaan.
SIMPPA (Its.)
Olisikohan sitten ollut parempi koettaa tienata Liisalta ne toppakahvit?
LIISA (Ilkkuen.)
No, miltä puhemiehestä nyt tuntuu?
Eihän tuosta oikein selvää saa.
POIKA (Tulee hengästyneenä.) Hän sanoi tulevansa tänne heti! — Antakaa nyt se 10 penniä!
Kuka?
Se ihminen.
Sekö tyttö, jolle kirjeen veit?
Niin, niin! Antakaa nyt 10 penniä!
Ahaa, Liisa, eipähän tyttö olekaan toisen oma? Ja vaikka olisikin, niin kun tämä poika kirjoittaa, niin kyllä tepsii. Kun minä sille räätälillekin, — ei, pitää mennä isännälle sanaa viemään. Pane, Liisa, pannu tulelle ja heti.
(Katoaa.)
No, nyt se on valmis.
Raato, kun ei antanutkaan sitä 10 penniä, vaikka lupasi. (Huutaa.)Kuulkaa, kuulkaa!
Ole hiljaa, minulta saat sen 10 penniä. Kuka otti vastaan kirjeen?
Mäkitalon veräjän pielessä kun on se mökki, ja se Kustaava oli ulkona ja kysyi, että kenelle minä kirjettä vien; ja kun minä näytin, niin se luki siitä päällekirjoituksen, että Kustaava Jokiperä, ja sanoi sen olevan hänelle ja kysyi vielä, että kuka sen laittoi, ja minä sanoin, että Simppa.
Entäs sitten?
Sitten se avasi sen kirjeen ja tuli hyvin hyvilleen, ja käski sanoa täällä, että hän tulee ihan paikalla. Antakaa nyt se 10 penniä.
Tuosta saat 15 ja tuossa vielä nisunkin. — Tökäle! — Kursi nyt tiehesi, etteivät saa tarkempia tietoja, ennenkuin morsian tulee. (Poika menee.) No, nyt siitä vasta hyvä tuli! Mäkitalon sukulaisihminen, se vanha piika, on saanut tuon kirjeen. Totta heillä on sama sukunimi. — Nyt minä Simpalle toppakahvit annan, vieläpä kahdenlaisen leivän kanssa. (Laulaa.)
Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, ja — —
Mutta jos hän ei sittenkään minua ota. — Hyh, mitä vielä — ottaa kyllä!Ja kiittääkin, kun saa!
(Simppa ja Antti tulevat.)
Kyllähän minä jo sanoin, että hyvä tulee, kun minä kerran, — menkää nyt, isäntä, vähän vaatteita muuttamaan, kyllä minä sanon, milloin alkaa näkyä.
(Antti menee.)
SIMPPA (Ylpeästi.)
No, Liisa!
No, Simppa!
Joko toppakahvit on keitetty?
Aivan heti ja oikein monenlaisen leivän kanssäs'Pistetäänkö vähän pippuriakin joukkoon?
Ei pitäisi noin koppavasti puhua, koska emännöimisesikin taitaa olla mennyttä kalua.
Sinäkö sen lopetat?
Tässä on semmoinen poika, joka uusia hommaa ja ajaa vanhat tiehensä!
Mitä isäntä siihen sanoo?
Se sanoo: Amen. (Kamariin.) Liisa täällä ei usko, vaikka minä sanon, että hänen emännöimisensä loppuu.
ANTTI (Kamarista.)
Kyllähän se taitaa — taitaahan se —
Siinä sen nyt kuulet! Parasta olisi ollut olla hyvissä väleissä Simpan kanssa.
LIISA (Taputtaa Simppaa olalle.)
No, tokko sitä nyt niin huonoissa väleissä on oltukaan, Simppa kulta? Minäkin menen vähän vaatteita muuttamaan ja tuon nisua lisää, että puhemies saa »topata».
(Menee.)
Aina sillä turkasella on viimeinen sana, vaikka minäkin olen jokseenkin hyvä suustani. No, kärsitäänhän vähän aikaa. (Kamariin.) Joko isäntä pian alkaa joutua?
ANTTI (Tulee verkatakki kädessä.) Peloittaakin vähän tämä naimishomma — jos miellyttääkin. Olisi se tyttö edes yhtä tuttu kuin tuo Liisa, että uskaltaisi jotakin puhua.
Mitä siitä liiasta tiskuteeraamisesta on. Taputtaa vain vähän ja iskee silmää, niin se on tarpeeksi alussa.
Enkä minä osaa suudellakaan.
Ei ne talonpoikaiset sellaisesta välitäkään — ja kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää!
ANTTI (Hyvillään.)
Taitaa tuo vetää.
No, vetääpä hyvinkin. Ja sitä vartenhan se puhemies on, että hän kaikki kankeat paikat oikoo ja selvittelee. Kun minä hommasin akan sille räätälillekin, niin kyllä siinä sai kynää pyörittää ja kieltä laulattaa jos miten päin, mutta hyvä tuli lopuksi ja niin tulee tästäkin. Pankaa vain takki päällenne! Minulla ei ole tämän parempia ketineitä, jollen paitaani käännä, että tulisi puhdas puoli päällepäin.
Tuolla kamarissa on se metsänhoitajan huutokaupasta ostettu halkihäntä takki. Sopisikohan se?
SIMPPA (Menee. Kamarissa.)
Tämähän se vasta sopiikin.
(Tulee, päällään takki, jonka pitää näyttää hyvin hullunkuriselta.)
Näyttääpä se sopivan.
(Liisa tulee.)
No, Liisahan on aivan parhaisiinsa pukeutunut, ikäänkuin olisi omat kihlajaiset.
Ka, Simppahan se on, ja kun minä luulin Singerin asiamieheksi. Niinhän se puhemies on komea kuin ensimmäinen sunnuntai Loppiaisesta. Niin, ei se ihminen tiedä, milloin kihlajaiset tulee — eikö niin, isäntä?
Ei näy tietävän.
(Kustaava tulee.)
KUSTAAVA (Noin 50-vuotias ja puhelias. Antti ja Simppa istuvat,Liisa puuhaa hellan luona.)
Päivää!
LIISA ja SIMPPA
Päivää!
Vieras on hyvä ja istuutuu!
KUSTAAVA (Käypi ensin isäntää, sitten Simppaa kättelemässä, istuutuu.Äänettömyys.)
No, mihin se Kustaava on menossa, vai tännekö oli asiaa?
KUSTAAVA (Hymyilee.)
Vielä siinä muka kyselee!
(Simppa katsoo kummissaan Kustaavaan. Äänettömyys.)
Pitäneekö tässä sitten minun puhe aloittaa. Hiljainenhan se on tämä isäntä ollut aina — mutta kun minä sain äsken kirjeen isännältä, 'missä hän ilmoitti tahtovansa minua emännäksi, niin tulin heti puheille. Mitä se venyttelemisestä paranee, ja kun tämäkin talo on ollut jo vuoden päivät emännättä, niin minä arvelin, että kyllä siinä saa olla joku, joka pitää silmällä, ja kyllä minä saatan jäädä vaikka paikalla tänne emännöimään. Otin jo vähän kapineitakin mukaani ja keretäänhän sitä sittenkin pappilassa käydä ja muut asiat suorittaa, kun kerran isäntä kirjoitti, että —
(Antti ja Simppa ovat suu auki kuunnelleet.)
SIMPPA (Keskeyttää.)
Mikä isäntä?
Tuo tuossa.
(Osoittaa isäntää.)
Se nyt on vale, se!
Vai vale! Mikä tämä on? (Näyttää kirjettä.) Rustaava Jokiperä, aivan selvästi. Neiti Rustaava Jokiperä.
Vai sinä sen tuhannen nuottakota menet valtaamaan toisten kirjeet! Onko sinun nimesi Jokiperä?
On, minähän olen Mäkitalon isännän serkku ja sama on nimikin.
SIMPPA (Keskeyttää.)
No pitihän sinun arvata, että se oli talon tyttärelle. Kuka hullu sinulle kirjoittaisi!
Olisi sittenkin pitänyt panna että: Talon tyttö.
Herra jee — hänhän on ollut kihloissa jo monet viikot Kumpumäen rikkaan pojan kanssa. En kai minä osannut arvellakaan, että häntä tarkoitetaan, kun ei ollut osoitteessa, että talon tyttö. Ja minua kai se on isäntä tarkoittanutkin, vaikka se tuo Simppa vääristelee, eikö niin?
Taputellako, e-ei!
Kuulehan nyt, Rustaava, näethän itsekin, että tässä on erehdys tapahtunut. Parasta on, ettet ajattele koko asiaa. Ollaan kaikki hiljaa, etteivät ihmiset saa vettä myllyynsä ja rupea pilkkaamaan sinua.
Minuako? Että vielä puhut! Tukit nokkasi joka asiaan kuin hyväkin mestari ja saat paljasta sotkua aikaan, mokomakin väkäleuka! Onko tämä minun syyni? (Nyyhkyttää:.) Olisi tuosta nyt saanut tulla tosikin. Tämä oli jo seitsemästoista yritys — hoh hoo!
Kuule, Rustaava, sovitaan pois! — Sinulla on mökki ja minä olen vielä reipas mies, lyödään ryysyt yhteen ja tästä tulee kihlajaiset niinkuin oli tarkoitettukin.
En minä nyt sentään niin tarpeessa ole, että tuommoisen variksenpelättimen ottaisin! (Pui nyrkkiä.) Ja vielä minä tästä sinua tanssitan, senkin sihteeri, muista se! Hyvästi!
(Pois. Äänettömyys.)
Meni kuin ukonilma.
Jos se vielä pistää tulen nurkkaan.
(Ulos. Äänettömyys.)
No, tule nyt, Simppa, toppakahville!
Sinuahan minä hänelle aivan ensiksi toimittakin — mutta hän muka ihmisten vuoksi talon tyttöjä — —
Kunpa saisit nyt ensin itsellesikin, mutta et saanut nytkään, vaikka yritit.
Muuten minä vain hätäpäissäni. Ei ollut toki sallittu tällä kertaa.
Minäkin lähden tästä tavaroitani keräilemään, koska te isännän kanssa arvelitte minun joutuvan pois.
Älä hemmetissä, mikä tässä sitten neuvoksi tulee!
En kehtaa toistakaan käskyä odottaa, pitää lähteä ensimmäisellä.
(Menee kamariin naureskellen.)
No nyt se myrkyn lykkäsi! — Isäntä panee pian minun syykseni Liisan poismenon ja hyvässä lykyssä suuttuu! Hyvästi nyt sitten toppakahvit ja muut! Millä tuon Liisan pidättäisi? Minusta hän ei huoli ukokseen, koska en Kustaavallekaan kelvannut. Isännän hän kyllä ottaisi, kun vain isännän pään saisi kääntymään. Minusta on vähän tuntunut, että hänellä on hyvä silmä Liisaan. Jos minä uhkaan mennä Liisan kanssa naimisiin, niin hän piankin tulee vähän mustasukkaiseksi ja saa ehkä suunsa auki sen verran, että kosii. Liisa ei kuitenkaan minun puheellani rupea millekään. — Nyt täytyy olla viisas.
ANTTI (Tulee,)
Siellä se jo mennä viuhtoo.
Nyt se Liisakin tekee poislähtöä.
No, miksi?
Kun minä vähän häntä moitin ja kun tekin sanoitte, että hän joutaa pois.
Oliko sinun pakko häntä moittia ja enhän minä sitä tarkoittanut. Voi hyvänen aika, miten tässä nyt naisväettä tullaan aikaan?
Jos minä menisin naimisiin hänen kanssaan, ja me jäätäisiin tähän?
Liisako sinut ottaisi? Älä houraa!
Kuka sen tietää!
Ja sitten on hän niin iloinenkin, että ikäväkin häntä taitaisi tulla.
SIMPPA (Pukkaa Anttia kylkeen.)
Häntä sopisi taputella.
Sanopas muuta! Liisaa minä olen katsellutkin, mutta kun aina sanotaan, että talon tyttöjä, — talon tyttöjä —
No, talollinen hänestä kai sitten tulee, jos hän kerran taloon emännäksi joutuu.
Niin totta vie tuleekin! Rupeapas hänelle puhemieheksi, tai minulle häntä tai, tuota, hänelle minua!
En minä enää uskalla, kovin on ollut onneton tämä päivä!
Ehkä minä itsekin Liisaa uskaltaisin!
Mainiosti! Minä menen pois.
(Menee.)
ANTTI (Kynsii korvallistaan. Liisa rykäisee takana. Isäntä hätkähtää.)
LIISA (Nyytti kädessä.)
Hyvästi nyt vain, isäntä, ja kiitoksia paljon!
Mihin se Liisa nyt?
Enpä minä kehtaa enää täällä olla, kun kerran pois toimitettiin ja isäntäkin tuntui myöntävän.
Enhän minä oikein siinä hoksannut, mitä se Simppa toimitti, myönsin vain.
Hyvästi!
(Yrittää mennä.)
ANTTI (Surkeasti.)
Liisa, älähän mene!
(Liisa palaa.)
No?
Eikö sinun sopisi jäädä oikeaksi emännäksi tähän, oikein minun omaksi emännäkseni?
Mutta enhän minä ole talon tyttö!
Sinä olet satakertaa parempi. (Surkeasti.) En minä huoli talon tytöstä, enkä kuvernöörinkään tytöstä. Anna anteeksi, rakas Liisa, minun tyhmyyteni ja jää tähän, jos vain minä sinulle kelpaan!
LIISA (Hiljaa.)
Kelpaat kyllä.
(Antaa kättä.)
ANTTI (Katsoo Liisaa.)
Joko minä saan sinua taputella?
LIISA (Syliksi.)
Saat.
(Antti taputtelee.)
SIMPPA (Tulee.)
Jopahan luonto on vetänyt tikanpojan puuhun!
(Rykäisee.)
Liisa ei lähdekään täältä pois, hän jää tähän oikein emännäksi.
No, se on lystiä! Enkö minä kaikkein ensimmäiseksi huomauttanutkinLiisasta isännälle?
Siitä saatkin monet toppakahvit.
Taitaa ollakin kihlapannu vielä lämpimänä?
Ei sitten muuta kuin ruvetaan juomaan!
Minä noudan nisua lisää.
(Kamariin.)
Minä tulen mukaan.
Kylläpä se isännän kielikin nyt laulaa! (Tirkistelee ovenraosta kamariin.) Ja näyttää se osaavan hm — hm —
(Antti ja Liisa tulevat.)
No, nyt juodaan kihlakahvit, ilokahvit ja toppakahvit senvuoksi, etteiLiisa mennytkään pois, vaan jäi taloon —
Enhän minä oikein aikonutkaan, hi hi hi hi!
(Kaikki nauravat.)
Väliverho.