Kävi ilmi että hän ainoastaan toi minulle aamiaiseni ja oli itsekin vanki, ja vähemmin onnellisissa olosuhteissa kuin minä; mutta kun hän ei ollut minua tuntevinaan, vaan asetti tuomisensa eteeni itsepintaisesti vaieten, eikä minulla ollut voimaa saada häntä kuulemaan, niin en päässyt tietämään kuinka hän oli joutunut vankeuteen. Mutta pian sen jälkien tuli linnavouti minua tervehtimään ja osotukseksi siitä, että edellisen illan hyvä toveruussuhde vielä säilyi, toi minulle kukkarollisen tupakkaa, minkä otin vastaan enemmän kohteliaisuuden vuoksi kuin siinä mielessä että siitä jotain hyötyisin. Ja häneltä sain kuulla kuinka tuo lurjus oli joutunut hänen huostaansa.
Tuli selville, että Fresnoy, pitäen haavotettua miestä liian vastuksellisena taakkana, oli kahakkayönä jättänyt hänet erään samassa kaupunginosassa olevan sairaalan ovelle. Veljet olivat avanneet oven, mutta ennenkuin he ottivat hänet sisään, tekivät he muutamia kysymyksiä. Matteukselle oli opetettu oikeat vastaukset näihin kysymyksiin, jotka tavallisesti tehtiin totutun kaavan mukaan; mutta pahaksi onneksi hänelle teki esimies kysymyksensä joko sattumalta tahi erehdyksestä väärässä järjestyksessä.
"Ethän ole hugenotti, poikani?" sanoi hän.
"Olen, Jumalan nimessä!" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen kysyttävän oliko hän katolilainen.
"Mitä?" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin."Etkö ole kirkon uskollinen poika?"
"En suinkaan!" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni hyvin.
"Siis kerettiläinen!" huusi munkki.
"Aamen siihen!" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään epäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti oli se, tarvitsiko hän apua.
Tästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti olevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka hän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta että hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha tyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä ollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan merkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta sillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla todistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat harvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria rajattomalla yksinvallalla.
Kun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten kalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi minut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin ennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: "Tekö menette jälleen pois?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?" mutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.
Minä nyökkäsin jälleen.
"Minä tahtoisin myödä sen hevosen", sanoi hän. "Ei ole toista sen vertaista koko Blois'ssa, eikä Pariisissakaan! Jos kosketatte sitä piiskalla lautaselle, niin se suistuu maahan kuin ammuttu. Muuten voi vaikka lapsi sillä ratsastaa. Se on eräässä tallissa, kolmannessa talossa 'Kolmesta kyyhkysestä', Amancyn poikkikadulla. Fresnoy ei tiedä missä se on. Hän lähetti eilen sitä kysymään, mutta en ilmottanut hänelle."
Jokin inhimillisen tunteen kipinä, joka ilmestyi hänen synkkään, raakaan katsantoonsa, kun hän puhui hevosesta, saattoi minut haluamaan lähempiä tietoja. Onneksi ilmestyi ovelle juuri silloin pikku tyttönen etsimään leikkitoveriaan, ja hänen kauttaan sain kuulla, että miehen vaikuttimena hänen halutessaan myödä hevosensa oli pelko siitä, että kauppias, jonka hallussa se oli, saattaisi myödä sen itse saadakseen korvauksen sen ylläpidosta, ja hän, Matteus, menettäisi sen ilman korvausta.
En sittenkään vielä ymmärtänyt minkätakia hän kääntyi minun puoleeni, ja tulin sangen hyvilleni, kun sain tietää miten asia oli. Niin alhainen kuin tuo konna luonteeltaan olikin, oli hän hellästi kiintynyt tähän raudikkoon, joka oli ollut hänen ainoa omaisuutensa kuuden vuoden aikana. Tätä muistaen hän oli tullut siihen ajatukseen, että minä kohtelisin sitä hyvin enkä petkuttaisi häneltä hintaa siksi että hän oli vankeudessa ja avutonna.
Lopulta suostuin ostamaan hevosen kymmenestä kruunusta, maksaen myöskin sen mitä hoidosta oli menevä. Olin aikeissa tehdä jotain myöskin miehen hyväksi — osaksi sen ajatuksen kehottamana, että hänessä oli jotain hyvääkin, ja osaksi sen luottamuksen takia, jota hän oli minulle osottanut ja joka tuntui ansaitsevan jotain vastinetta. Mutta alhaalta kuuluva hälinä johti huomioni toisaalle. Kuulin mainittavan nimeäni ja unhotin asian sillä kertaa.
XXVII. Apuun, ystävät!
Halusin malttamattomana tietää keitä tulijat olivat ja mitä asiaa heillä oli minulle, ja ollen vielä tuollaisessa haltioitumisen tilassa, jossa tuntuu kuulevan ja näkevän enemmän kuin muulloin, olin huomaavinani lähestyvissä askelissa omituista empimistä ja eloisuuden puutetta, mikä nopeasti vaikutti mieleeni. Epämääräinen kammo valtasi minut seisoessani siinä kuuntelemassa. Ennenkuin ovi avautui, olin ehtinyt ajatella jo kymmeniäkin onnettomuuksia. Ihmettelin, minkätähden en ollut jo aikaisemmin tiedustellut kuninkaan turvallisuutta, ja tunsin sanalla sanoen yhtäkkiä tuollaista täydellistä masentumista joka liiankin usein seuraa ylenmääräistä ilon tulvaa.
Olin niinollen valmistunut näkemään synkkiä kasvoja, mutta en niitä henkilöitä, joitten nuo kasvot olivat, enkä sitä omituista käytöstä, jota he sisään astuessaan osottivat. Tulijat olivat François d'Agen ja Simon Fleix. Ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta sensijaan että ensinmainittu olisi astunut esiin tervehtiäkseen minua sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka aina oli hänelle ominainen ja jonka olin luullut kestävän kaikissa yllätyksissä ja vaaroissakin, kohtasi hän minua silmät alasluotuina ja kasvot niin synkkinä että pelkoni siitä lisääntyi moninkertaiseksi, koska se johti mieleeni kaikki ne epämääräiset ja hirvittävät tuskat, joitten markiisi de Rambouillet oli maininnut minua odottavan vankilassa. Pidin täysin todennäköisenä, että heidän perässään astuisi sisään vanginvartia käsi- ja jalkarautoja kantaen, ja tervehtiessäni herra François'ta kasvonilmein, joka tahtomattanikin muodostui hänen ilmeensä mukaiseksi, oli minulla tuskin riittävästi malttia kehottaakseni häntä käyttämään hyväkseen huoneeni puutteellisia mukavuuksia.
Hän kiitti, mutta teki sen niin synkästi ja väkinäisesti että malttamattomuuteni vain kasvoi joka tavulta minkä hän sai lausutuksi. Simon Fleix oli hiipinyt ikkunan luo ja seisoi selin meihin. Ei kummallakaan näyttänyt olevan mitään sanomista. Mutta tätä jännityksen tilaa saatoin minä kaikkein vähimmän sietää, ja tullen kärsimättömäksi tuosta väkinäisyydessä, joka ystäväni käytöksestä oli nopeasti tarttumassa minuunkin, kysyin häneltä äkkiä ja jyrkästi, oliko hänen setänsä palannut.
"Hän palasi puolenyön aikaan", vastasi hän, piirrellen kuvioita lattiaan ratsastuspiiskansa kärjellä.
Tämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu ja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia, jotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei hän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes huomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt seikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen ja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta ilman tuloksia."
"Entä kuningas?"
"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan", vastasi hän, yhä piirustellen.
Tämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös oli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle harkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi. Vilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin käännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin että hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta en voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla mahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?
Hypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä ajatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. "Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime yötä? Mitä!" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani vahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. "Murtautuiko hän?"
Herra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni kouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua täten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta käytöksessään. "Kyllä, valitettavasti", vastasi hän, "hän teki sen ja vei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi, ymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja muutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan takaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa puhua."
Hän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä, mutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran ajatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen kasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla hänen kanssaan tekemistä? "Mutta Bruhl", virkoin minä viimein ponnistautuen maltilliseksi, "kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän jätin sinne vartiat."
"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa", oli vastaus. "Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin miehet voittivat hänet ylivoimalla."
"Mitä tietä Bruhl on mennyt?" mutisin minä kurkku kuivana, sydän rajusti tykyttäen.
Hän pudisti päätään. "Muuta emme tiedä kuin että hän meni ulos eteläportin kautta yhdentoista ratsumiehen, kahden naisen ja kuuden varahevosen kanssa tänä aamuna päivän koittaessa", vastasi hän. "Maignan tuli setäni luo tuoden tämän uutisen, ja herra de Rambouillet lähti heti, niin varhainen kuin olikin, kuninkaan luokse hankkimaan teille vapautusmääräystä. Hänen pitäisi olla jo täällä."
Minä katsoin raudotettuun ikkunaan, kaamea pelko sydämessäni, ja siitä Simon Fleix'hin, joka seisoi sen vieressä äärimmäisen masentuneen näköisenä. Menin hänen luokseen. "Sinä koira!" lausuin matalalla äänellä. "Kuinka se tapahtui?"
Kummastuksekseni hän lankesi yhtäkkiä polvilleen ja kohotti kätensä ikäänkuin varjellakseen itseään lyönniltä. "He matkivat Maignanin ääntä", änkytti hän käheästi, "ja me avasimme."
"Ja sinä uskallat tulla tänne kertomaan sitä minulle!" huusin minä jaksaen tuskin pysyä raivostumatta. "Sinä, jonka huostaan uskoin hänet! Sinä, jonka luulin palvovan häntä! Sinä olet tuhonnut hänet, ihminen!"
Hän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen laihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne tulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kiihtymyksestä. "Minäkö — olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas nähköön, minäolensen tehnyt!" huusi hän vasten kasvojani, säikkymättä tai karttamatta enää katsettani. "Voitte tappaa minut, jos tahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne samettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny oli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois! Minä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät rouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt te tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!"
Hän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin minä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin odottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja suuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä. "Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?"
"Minäkö?" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. "Ennemmin olisin kuollut!"
En tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa kuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata hänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä alakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi äänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten töminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat molemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän näköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen hänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n kasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota d'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti päinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja astuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen ystävällisesti ja suopeasti.
"Ahaa, ystäväni", sanoi hän iloisesti, "tapaan siis teidät sittenkin täältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden teidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut minulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja velalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan", jatkoi hän kääntyen kylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan vaatteissaan, "voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de Villequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin ennenkuin päivän tai parin perästä."
Niin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti ahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen ripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin sanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin suosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä minua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä, vaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki tuntui iankaikkisuudelta.
"Hyvä, hyvä", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, "panemme sitten syyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä melkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt tällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani loppuun", jatkoi hän iloisesti. "Hänen majesteettinsa lähettää teille tämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten."
Puhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt kuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle antanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi hän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä huomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari putosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta kiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää rahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku uteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan vähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla kivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis lahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa sitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen kidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa mielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin lähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.
"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?" sanoi hän. "Mitä tulee kuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä, ja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan kuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää käsitystä."
"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette", vastasin vaivalloisesti. "Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon nuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja yksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin ainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet."
"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan", sanoi hän hiukan kummastellen.
"Se ei vaikuta mitään", vastasin minä.
Hän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta tuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän katseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. "Mitä pikemmin siis olette matkassa, sitä parempi", virkkoi hän nyökäten. "Sen verran sain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen puoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa lähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan yhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa, sillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te lähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän saavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa."
Kiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä vakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut hänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja hän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä, käskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan minua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä — Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut — ja olin juuri kysymässä tarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän läpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen eteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat piirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat täplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat suruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa. Hänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli suuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja kurjuudesta.
Hän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin. "Viimeinkin olen teidät löytänyt!" huusi hän iloissaan. "Otattehan minut mukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!"
Vaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi sääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian järjellisen puolen mukaan. "Se on mahdotonta", lausuin ankarasti. "Tämä on miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen."
"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!" vastasi hän kiihkeästi kiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja herra de Rambouillet'hen. "Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun tapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!"
Minua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla kasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että meille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen järkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta kiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti. Lähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen raudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä saapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku omista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän oikullinen ratsu.
Näissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan iässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman viehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa. Olin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian pitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin myöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille petollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto kuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla kansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä, samalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani siinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen saattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen vaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han saapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin voittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena ja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta molemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja ennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.
Herra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin synkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni ja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka sirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran saaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki samoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka tappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä oli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden ratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi meille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme seurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin mahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä annoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten aloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.
Sää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi kirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo merkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli muistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli nyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä tuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi edellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän vaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi lohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta suorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea tuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja jäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä varustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat matkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin ihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt neidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse ja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä kauemmaksi Blois'sta — kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista kaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren verityön saastuttamalta teurastushuoneelta — kokemus oli hävittänyt tuon vaikutelman — säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen ja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta, hulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun kapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut muuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään. Kiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin katsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi pakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut avarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien, laajan, pilvilentoisen taivaan alla.
Mutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François d'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat muistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla olimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä olemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä, joita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli saattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle avuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi polttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää pidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia eteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös ja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut toivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei päiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia nummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja odotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen avaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät näyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen mieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen elämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia ja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi joutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin saattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta — mikä synnytti paljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi — saanut houkutelluksi suutani hymyyn.
Kello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän penikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme Cher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään hevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen jälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki Limousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen suojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran kuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä pakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina Valancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia päivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin olimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl oli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, — sillä en voinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia — olisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut mahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät minut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä olimme.
Siellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan Châteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon isäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja varsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat sen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden ja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian noustessamme ylös seuraavana aamuna.
Lähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa etenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään syytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi, näyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi palata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain suurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani raudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai pahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten jälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen vielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.
Ennen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä eräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin ensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa puksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä alkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua, jotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti kokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta säkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili lyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää, taikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa kuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja nauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan pakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä katkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan syvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko, keräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat pakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.
Nähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien, kuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän taitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin yksinäni.
"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?" lausuin minä ensimäiselle ryhmälle, jonka luokse saavuin. "Te näytätte lähteneen kesämajalle ennen aikojaan. Mistä te olette?"
"Châteauroux'sta", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä nyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.
"Minkätähden?" kysyin minä. "Eikö teillä ole koteja?"
"On, kyllä meillä kodit on", vastasi hän yhtä lyhyeen.
"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?" tiukkasin minä, katsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. "Onko teidät karkotettu?"
"On, rutto on karkottanut!" vastasi mies katkerasti. "Onko leillä tarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka kolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra — teillä on kelpo seurue — kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne."
"Ovatko asiat niin pahasti?" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon isännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.
"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?" jatkoi hän viitaten äkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi liikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. "Näettekö sitä? No niin, sen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja hevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä ihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka ovat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä elävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita viljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä jotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette kuole ruttoon, niin kuolette nälkään."
"Jumala varjelkoon!" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme olijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi meidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista. Hän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun jälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja miehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet menneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle hätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien ratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän saapumistamme.
"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?" sanoin minä.
"Luvallanne sanoen", vastasi hän vakavan merkitsevästi, "luulen teidän pikemmin tulevan heitä vastaan."
Kohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni oli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä olin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset, tarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä käännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän, vakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen, missä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin meitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä pitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin keskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla hartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet takaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat koneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä kerralta oli vaara ohi.
Mutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta kertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen heidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta toiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet lauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat vahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä tuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä, ratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen huonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa, jonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai poppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista uljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä. Ainoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä. Näistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon Fleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti eteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian, nimittäin valtiattarensa kasvot.
Tapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan merkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän kuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti hevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen kaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana valuva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi edessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin luikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien säikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen meitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten vaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta risti, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat yläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja hillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen tunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä ensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi muuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä kuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka pysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa yhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet kaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli sillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.
Sitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään, sillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin parhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin tarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä kaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja majatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta kaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain mukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa säädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta tästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista pysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan talon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti meille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja, niinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti hukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa liikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme sai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se esille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla, hiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat meitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä että olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin kuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.
Minä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten ratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni eteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin erääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt tammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni kulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse jättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin kanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin tarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta kiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen veroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme kaksi tuntia lepoon ja virkistykseen — mistä ajasta herra d'Agen ja minä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena — lähdimme jälleen matkaan reipastunein mielin.
Mutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin vaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää. Kammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta moninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin toisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He puhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja luonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista. Kohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen kamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat hautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi naisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen luokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme eräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti asuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan. Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet hänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli kuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että kohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita esitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään hänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen seurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja aikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta, joka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän ratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se täyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä jälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä pyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine palvelijoineen.
Häneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin säästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä toivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen vankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen kauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat samankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon vastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen kiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he hiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja viivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin kaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin — meistä tuntui kuin linnutkin olisivat olleet vaiti — saattoivat kylmät väreet käymään huolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja äänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä sipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja pysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.
Ottaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa Maignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin jälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina käsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei näyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä jotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä äänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt minun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen kuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos, etten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima sellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin koettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen ystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli ollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena — niinkuin nuoren miehen ystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle — niin vaivasin kovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti kysymys kilpailusta.
Päivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun hävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme yhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka, niin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan viimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin yllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme kulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli niin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä laskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla verrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken perästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä otaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi, sillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin Maignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä olimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.
Hän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain välisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden mukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä opastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne voisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että hänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.
"Annahan kuulua, moukka!" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo lankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. "Kerro hänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut elävältä, kääpiö!"
"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen auringonlaskua", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. "Minä näin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset tahtoivat mennä yli ja toiset ei."
"Oliko heillä naisia mukanaan?" kysyi herra d'Agen äkkiä.
"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne", vastasi mies, "ja ne ratsastivat niinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan kääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria kohti."
"St. Gaultieria!" huudahdin minä. "Missä se on? Ja mistä muualta sinne menee tie?"
Mutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei tuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata kysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran rantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.
"Mitä?" kysyin minä.
"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää yönsä!"
"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"
"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä, tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut hiljaisella tulella!"
Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että hän opastaisi meidät laaksoon.
XXVIII. Linna kukkulan laella.
Varmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja että me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin kuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen pelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme alaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina ratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa harha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin heidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut suuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida selvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä hyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia todennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä vahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa olisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea kahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta määritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat naiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä tapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.
Nämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin painavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt lykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen talon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun olimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni. Tie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen parrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin sitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli maininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen takana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin epäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni sinne saakka ennen aamunkoittoa.
Mutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä hänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia. Fanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta tulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi vastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen kiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen hurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun, milloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa masennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.
"Kuinka?" huusi hän rajusti. "Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja jäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai vielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden penikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne vaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte itseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette pelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta naista, niin…"
"Hiljaa, ihminen!" sanoi Maignan syvällä äänellään. "Saitte pitää päänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin toistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää, ennenkuin teille käy pahemmin!"
"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!" huudahti Fanchette. "Hankkikaa syötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata lämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia, juopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!" huusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. "Vieköön teidät rutto!"
"Vaiti!" karjaisi Maignan hurjasti. "Muuten saatte varoa itseänne! Yhdestä kuparilantista voisin lähettää teidät jäähdyttämään jalkojanne tuonne virtaan — tuosta viimeisestä sanastanne! Tiehenne, kuuletteko", jatkoi hän tarttuen häntä olkapäähän ja sysäten häntä taloa kohti, "tahi teille saattaa tapahtua pahempaa. Meidän kanssamme ei ole leikittelemistä, sen tulette näkemään, jollette nyt tuki suutanne!"
Kuulin Fanchetten etenevän vaikeroiden pimeyteen. Ja taivas tietää että tunsin tuskaa mielessäni, pakotteessani itseni pysymään toimettomana nähdessäni tätä hellää kiintymystä, joka näytti niin paljon suuremmalta kuin minun oma tunteeni. Miehet lähtivät yksi toisensa jälkeen ruokkimaan hevosiaan ja katsomaan makuusijoja yöksi, ja kohta jäimme herra d'Agen ja minä kahden seisomaan lyhdyn viereen, jonka mies oli ripustanut pensaaseen ovensa edustalle. Virran kohina äyräittensä välissä parinkymmenen askeleen päässä meistä ja musta pimeys, joka peitti kaikki tyyni sen pienen valopiirin ulkopuolella, missä seisoimme, tuntuivat eristävän meidät koko muusta maailmasta.
Minä katselin nuorta herra d'Agenia, joka ei ollut kertaakaan sipittänyt sinä päivänä, ja saatoin hänen ilmeestään selvästi lukea että hän ei hyväksynyt varovaisuuttani. Vaikka hän karttoi katsomasta minua silmiin, seisoi hän käsivarret ristissä ja pää taaksepäin heitettynä, koettamattakaan peittää sitä halveksimista ja pahantuulisuutta, jota hänen kasvonsa ilmaisivat. Fanchetten iva oli loukannut minua ja kukaties horjuttanut mielipidettäni; herra d'Agenin äänettömyys alkoi ärsyttää minua ja ajattelemattomasti kyllä annoin minä tunteitteni purkautua ilmi.
"Te ette näytä hyväksyvän päätöstäni, herra d'Agen?" virkoin minä.
"Teillä on valta määrätä", vastasi hän ylpeästi. On mitättömiä totuuksia, jotka saattavat loukata syvemmin kuin suorat soimaukset. Minun olisi tullut muistaa se jännitys ja levottomuus, joka häntä kalvoi ja joka oli muuttanut häntä niin että tuskin saatoin enää tuntea häntä siksi huolettomaksi keikariksi, jonka varpaalle olin astunut. Minun olisi tullut pitää mielessäni, että hän oli nuori ja minä vanha, ja että minun olisi ollut osotettava kärsivällisyyttä. Mutta minunkin puolellani oli levottomuutta ja samalla vastuunalaisuutta, ja ennen kaikkea kirvelevä katkeruus, jota en tahtoisi juuri nimittää mustasukkaisuudeksi, vaikka se olikin niin lähellä tätä tunnetta kuin ikämme ja henkilökohtaisten etujemme erotus salli — erotus, jossa ylijäämä oli kokonaan hänen puolellaan. Tämä oli epäilemättä se vaikutin, joka pani minut pitkittämään väittelyä.
"Tekö tahtoisitte mennä eteenpäin?" tiukkasin minä.
"Eihän maksa vaivaa sanoa mitä minä tahtoisin", vastasi hän harmin sävy äänessään.
"Minä kysyin vain mielipidettänne", virkoin minä jäykästi.
"Mitä varten?" vastasi hän sivellen ylpeästi pieniä viiksiään. "Me katsomme asiaa vastakkaisilta kannoilta. Te suoritatte vain tehtäväänne, jonka näyttää muodostavan noitten naisten vapauttaminen, naisten, jotka — uskaltaisinko sanoa? — onnettomuudekseen ovat uskoutuneet teidän huomaanne. Minulla taas, herra de Marsac, on syvemmät vaikuttimet. Syvemmät vaikuttimet", kertasi hän voimattomasti. "Minä, sanalla sanoen, olen valmis tekemään sen mistä toiset vain puhuvat — ja jollen voi seurata muuten, niin seuraisin vaikka jalan!"
"Ketä?" kysäisin minä, tuntien pistoa tästä omien sanojeni toistamisesta.
Hän naurahti katkerasti. "Mitäpä hyödyttää selittelyt tai kinastelut?" vastasi hän töykeästi, "Herra tietköön, jos minun kannattaisi riidellä kanssanne, niin olisin tehnyt sen jo kaksi vuorokautta sitten. Mutta minä tarvitsen apuanne; ja sen tarpeessa olen valmis siihenkin, mikä teidän tyynille tunteillenne ja kylmälle harkinnallenne varmaankin näyttää sekä hyödyttömältä että uskomattomalta — nimittäin maksamaan siitä täyden hinnan."
"Maksamaan täyden hinnan!" mutisin minä käsittämättä mitään — paitsi sitä etten mitään käsittänyt.
"Niin, täyden hinnan!" toisti hän. Ja puhuessaan hän katsoi minuun niin hurjan raivokkaasti että minä peräydyin askeleen. Tämä näytti saavan hänet malttamaan mielensä jossain määrin, sillä hän kääntyi kiireesti poispäin minusta ja antamatta minulle aikaa vastata poistui luotani kadoten pimeyteen.
Jäin seisomaan kokonaan tyrmistyneenä. Yhä uudelleen kertasin itsekseni hänen sanojaan "täydestä hinnasta", mutta aina vain jäivät sekä ne että hänen kiihkeytensä minulle selittämättömiksi. En lopultakaan voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin että hän halusi loukata minua, ja tietäessään köyhyyteni sekä epävarman suhteeni neitiin, valitsi sanansa sen mukaan. Tämä tuntui minusta arvottomalta sellaiselle, josta minulla ennen oli ollut hyvät ajatukset, mutta kun tyvenemmin ajatellessani olin näkevinäni hänen solvausryöpyssään jotain nuorekasta pöyhkeilyä, niin hymyilin surumielisesti päättäen olla ajattelematta asiaa sen enempi ja seurata lujasti sitä menettelytapaa mikä minusta näytti oikealta.
Päästyäni tästä selville olin juuri astumaisillani taloon, kun Maignan pysäytti minut, kertoen että rutto oli surmannut siitä viisi asukasta, jättäen ainoastaan miehen, jonka olimme nähneet ja joka myöskin oli ollut sairaana, mutta parantunut. Nämä kaameat tiedot olivat pelottaneet miehiäni siinä määrin että he olivat menneet niin kauas talosta kuin tasaista maaperää riitti ja sytyttäneet sinne nuotion, jonka ympärillä he aikoivat viettää yön. Fanchette oli sijottunut tallirakennukseen, ja Maignan ilmotti pidättäneensä heiniä täynnä olevan ladon herra d'Agenia ja minua varten. Hyväksyin tämän järjestelyn, ja syötyäni hätäisesti lientä ja karkeaa leipää, joka oli kaikki mitä voimme saada illalliseksi, käskin talonpojan herättää meidät kaksi tuntia ennen auringonnousua, minkä jälkeen, ollen liian väsynyt valvomaan ja miettimään, vaivuin uneen ja nukuin sikeästi aamuun saakka.
Ensimäinen tehtäväni ylös noustuani oli huolehtia siitä, että mieheni ennen ratsaille nousemista söivät aterian, siliä on vaikeata työtä tapella tyhjin vatsoin. Toimitin myöskin kiertotarkastuksen nähdäkseni että kaikilla oli aseensa ja että pistoolit, niillä joilla niitä oli, olivat valmiiksi ladatut. Herra François ei näyttäytynyt ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, ja kun hän sitten tuli, oli hän hyvin kalpea kasvoiltaan ja synkkä muodoltaan. En välittänyt hänestä sentään mitään, ja päivänvalon ensi juovan ilmestyessä lähdimme peräkkäisessä jonossa hitaasti taivaltamaan jokilaaksoa ylöspäin, Maignanin huostaan uskomani talonpoika edellä oppaana kulkien ja herra d'Agen ja minä viimeisinä ratsastaen. Kun aurinko nousi alkaen lämmittää vilun värisyttämiä ruumiitamme, olimme päässeet hankalimman maaperän ohi ja saatoimme edetä siedettävän joutuisasti tiheän tammimetsän läpi vievää tietä.
Olimme tosin jo nousseet ylös laaksosta, mutta tiheässä seisovat rungot ja niitä ympäröivä pensaskasvillisuus estivät meitä näkemästä mihinkään suuntaan. Virstan verran tai pitemmältikin ratsastimme umpimähkään eteenpäin, kunnes vihdoin yhtäkkiä huomasimme olevamme ylänteen reunalla, joka aleni laaksoon, minkä lähempi pää oli metsikön peittämä, mutta etäisempi osa leveni vihreiksi, loivasti viettäviksi kentiksi. Kenttien keskeltä kohosi kukkula tahi vuori, päättyen ylhäällä harmaakivisiin muureihin, joita etäältä tuskin saattoi erottaa alla olevasta luonnonkalliosta.
"Katsokaa!" huudahti oppaamme. "Tuolla on linna!"
Käskettyäni miesteni laskeutua kiireesti hevosten selästä, jotteivät viholliset ehtisi meitä huomata, aloin tarkastaa asemaa. Ensimäinen tunteeni sitä tehdessäni oli kiitollisuus siitä, etten ollut ryhtynyt yölliseen hyökkäykseen, minkä ehdottomasti olisi täytynyt epäonnistua, tuottaen mahdollisesti häviön meille ja joka tapauksessa antaen viholliselle tiedon läsnäolostamme. Linna, jonka saatoimme nähdä jotensakin hyvin, oli pitkä ja kapea, käsittäen kaksi muureilla toisiinsa yhdistettyä tornia. Torneista meitä lähempänä oleva, jonka läpi kulki sisäänkäytävä, oli katoton ja näytti kaikin puolin olevan enemmän rappiolla kuin taempi torni, jonka molemmat kerrokset olivat nähtävästi aivan ehyet. Tästä rappeutuneisuudesta huolimatta oli paikka niin vahva, että mieleni painui yhä alemmaksi mitä kauemmin sitä katselin, ja Maignanin kasvoista näin että hänenkin monipuolinen kokemuksensa osottautui neuvottomaksi. Mitä taas herra d'Ageniin tulee, niin saatoin häneen päin kääntyessäni selvästi nähdä, ettei hän tähän hetkeen saakka ollut oivaltanut mitä meillä oli odotettavissa, vaan oli katsellut koko takaa-ajoamme metsästysretken valossa ja odottanut sen päättyvänkin yhtä huokeasti. Hänen tyrmistynyt ilmeensä, kun hän seisoi tukevia, harmaita muureja silmäillen, oli siitä kyllin selvänä todistuksena.
"Hitto soikoon", mutisi Maignan. "Jos minulla olisi kymmenen miestä, niin pitäisin tuolla puoleni sataakin vastaan!"
"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!" vastasin minä tietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin miltä tahdoin näyttää. "Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä pähkinää hieman lähempää."
Aloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät joksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin varovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein metsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun erään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon, joka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä ennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja syöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä ketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi puun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet huomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon eteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta joillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat Maignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita senlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.
Minä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse ukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti kykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein, etten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa jälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen ennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia heihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan heistä.
"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja", sanoin minä puhuen hitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti tajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. "Tuolla linnassahan on kymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?"
Mies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja vastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa, että nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät ruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet ulos taittaen hänen säärensä.
"Kuinka sitten pääsitte tänne?" kysyin minä.
"Eukko kantoi minut selässään", vastasi hän heikosti.
Epäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet kaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen kertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa eräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen vaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä voinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa tarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen lastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.
"Ovatko he vielä siellä?" kysyin minä. "Näin heidän hevosensa lieassa muurien alapuolella."
"Ovat, Jumala heille kostakoon!" vastasi hän väristen.
"Kertokaa minulle millainen linna on, hyvä vaimo", sanoin minä."Montako tietä sinne on?"
"Ainoastaan yksi."
"Tännimmäisen tornin kauttako?"
"Niin", vastasi hän, ja huomatessani että hän ymmärsi minua eikä ollut niin hidas järjeltään kuin hänen kurja ulkonäkönsä oli saattanut minut odottamaan, tein hänelle joukon kysymyksiä joita kävisi pitkäveteiseksi tässä kerrata. Niin paljon sain tietää, että oli mahdotonta päästä linnaan tai sieltä pois muuten kuin lähemmän tornin kautta, että heikko, tilapäinen portti sulki sisäänkäytävän, ja että tuosta tornista, joka oli vain neljän seinän ympäröimä kehys, johti kapea, suorakamanainen, oveton aukko pihaan, jonka takana kohosi kaksikerroksinen asuttava torni.
"Tiedättekö, aikovatko he jäädä sinne?" kysyin minä.
"Kyllä kai; he käskivät minun tuoda risukimppuja valkeaansa tänä aamuna, niin saisin takaisin kourallisen omin jauhojani", vastasi hän katkerasti ja kuohahti sitten voimattomaan raivoon, pudistellen nyrkkejään linnaan päin ja kirkuen raivokkaita kirouksia vapisevalla ja särähtelevällä äänellään.
Silläaikaa minä mietin mitä hän oli sanonut, tuntien sangen vähän mielihyvää ajatellessani kapeaa, suorakamanaista oviaukkoa, jonka läpi meidän oli päästävä ennenkuin voimme mitään saada aikaan. Porttikin huolestutti minua. Se ei tosin kukaties ollut vahva, mutta meillä ei ollut ruutia eikä tykkejä eikä mitään piiritysvehkeitä, eikähän kivisiä muuleja voinut repiä rikki paljain käsin. Valtaamalla hevoset saatoimme kyllä katkaista Bruhlin peräytymisen, mutta sittenkin hän saattoi päästä pakoon yöllä, ja joka tapauksessa pahentaisivat ponnistuksemme naisten kohtaloa yllyttämällä hänen raivoaan. Jokin muu toimintatapa oli keksittävä.
Aurinko oli tähän aikaan jo korkealla. Metsän reuna oli tuskin sadan askeleen päässä meistä. Etenemällä joitakin syltiä puitten lomitse saatoin nähdä hevoset rauhallisina syömässä päivänpaisteisella rinteellä, vieläpä erottaa silmilläni puoleksi ruohottuneen tienkin, joka mutkitellen kulki kukkulan sivua ylös suljetulle portille. Ei ketään ollut näkyvissä — he arvatenkin nukkuivat pois matkan väsymystä — eikä linnan katseleminen antanut mitään neuvoa. Mutta kun käännyin neuvotellakseni Maignanin kanssa, sattui katseeni risukimppuihin, ja samassa välähti mieleeni että tässä tarjoutui tilaisuus käyttää sotajuonta, joka oli ikivanha ja sentään aina tuore ja onnistuikin sangen usein.
Ei ollut aikaa turhaan kursailuun. Mieheni alkoivat siirrehtiä eteenpäin uteliaisuudesta, ja millä hetkellä tahansa saattoi joku hevosistamme vainuta vihollisen hevoset ja hirnumalla antaa hälytysmerkin. Kutsuttuani kiireesti luokseni herra d'Agenin ja Maignanin esitin heille suunnitelmani, ja tyytyväisyydekseni sai se heidän hyväksymisensä; se seikka, että olin varannut ensinmainitulle erikoisen osan sen toimeenpanossa, auttoi sulattamaan sitä jäykkyyttä, joka oli seurannut edellisen illan mielenpurkausta. Jonkun aikaa väiteltyämme sai Maignan minut uskomaan ettei vanhalla eukolla ollut kyllin kylmäverisyyttä näyttelemään sitä osaa, jonka olin hänelle aikonut, ja mainitsi Fanchetten, joka neuvotteluun osaaottamaan kutsuttuna ei osottanutkaan vääräksi sitä ajatusta, minkä olimme saaneet hänen rohkeudestaan. Muutamissa tuokioissa olivat valmistuksemme suoritetut: minä olin pukenut päälleni vanhan hiilenpolttajan ulommaiset ryysyt, Fanchette oli verhoutunut eukon pukimiin, kun taas herra d'Agen, joka oli jonkun aikaa epätietoinen ja näytti pitävän tätä osaa suunnitelmasta kaikkein vastenmielisimpänä, veti lopulta ylleen oppaanamme olleen miehen mekon ja housut.
Kun kaikki oli valmiina, annoin miehistöni Maignanin johdettavaksi, ottaen häneltä lupauksen, että hän, siinä tapauksessa että meille jotain tapahtuisi, jatkaisi herpaantumatta kaikin voimin ponnistuksia neidin vapauttamiseksi eikä missään tapauksessa hylkäisi häntä. Saatuani häneltä tämän lupauksen ja ollen vakuutettu siitä että hän sen pitäisi, otimme kukin suuren risukimpun, joka pään ja hartioitten päällä kannettuna oivallisesti kätki kasvonpiirteemme, ja tällaisissa valepuvuissa astuimme urheasti esiin puitten suojasta. Fanchette ja minä kuljimme edellä, horjahdellen sangen luonnollisella tavalla taakkojemme painon alla, herra d'Agenin seuratessa satasen kyynärää jälempänä. Olin antanut Maignanille määräyksen karata porttia kohti heti kun hän näki viimemainitun alkavan juosta. Laakson täydellinen hiljaisuus, ilman selkeys ja minkään elonmerkin häiritsemätön liikkumattomuus edessämme kohoavassa linnassa — joka olisi voinut olla vaikka Prinsessa Ruususen linna, niin sadunomaiselta se näytti taivasta vasten — sekä lisäksi omien mieltemme jännitys ja kiihotus, jotka näitten erikoisten asianhaarojen vaikutuksesta tuntuivat kasvavan moninkertaisiksi, saattoivat tätä seuraavat hetket omituisimmiksi mitä olen kokenut. Kello läheni kymmentä, ja paahtava auringonpaiste, joka tulvehti ylitsemme, teki vaivalloisten taakkojemme lisänä nousun äärimmäisen rasittavaksi. Tuore, lyhyt ruoho, joka juuri oli päässyt kasvun alkuun, oli livettävää ja vaarallista. Me emme uskaltaneet kiirehtiä, sillä emmehän tienneet kenen silmät saattoivat olla meitä katselemassa, emmekä liioin uskaltaneet — puoli matkaa kuljettuamme — laskea risukimppujamme maahan, sillä silloin olisimme ehkä liiaksi paljastaneet kasvonpiirteitämme.
Kun olimme päässeet noin sadan askeleen päähän portista, joka yhä pysyi itsepintaisesti suljettuna, seisahduimme hengähtämään, ja risukimppua pääni päällä pidellen käännyin ympäri nähdäkseni oliko kaikki oikein takanamme. Huomasin, että herra d'Agen, pysyäkseen uskollisesti määrätyn välimatkan päässä, oli valinnut saman hetken levätäkseen ja istui hyvin luonnollisessa asennossa risukimpullaan, pyyhkien kasvojaan mekkonsa liepeellä. Tähystelin ruskeaan lehdettömään metsään, minne olin jättänyt Maignanin miehinemme, mutta en voinut keksiä välkettä puitten välistä enkä mitään muutakaan mikä olisi voinut antaa meidät ilmi. Tultuani tyydytetyksi siinä suhteessa lausuin puoliääneen joitakin rohkaisusanoja Fanchettelle, jonka kasvoilla hiki juoksi virtanaan; ja yhdessä käännyimme sitten jälleen jatkamaan tehtäväämme. Väsymys — sillä emme olleet kumpikaan tottuneet kantamaan kuormia päämme päällä — auttoi meitä jäljittelemään vanhuuden raihnautta miltei täysin luonnonmukaisesti.
Sama hiljaisuus vallitsi lähemmäksikin saapuessamme, synnyttäen mielessäni monenkinlaisia epäilyksiä ja aavisteluja. Lampaan määkinäkin olisi ollut tervetullut tuossa äänettömyydessä, joka tuntui pahaa ennustavalta. Mutta ei kuulunut lampaan määkinää, ei mikään merkki tervehtinyt meitä. Vinossa retkottava, halkeamia täynnä oleva portti pysyi sulettuna. Askel askeleelta taapersimme sitä kohti ja viimein pääsimmekin sen eteen. Peläten puhua, jottei murteeni ilmaisisi minua, tömistin sitä pääni päällä olevalla risukimpulla ja odotin, epäillen mielessäni, oliko ehkä koko sotajuonemme huomattu jo ihan alusta, missä tapauksessa pistoolinlaukaus saattaisi tulla vastaukseksi.
Ei mitään sen kaltaista kuitenkaan tapahtunut. Risukimpun tömistys kajahti ontosti läpi rakennuksen ja vaimeni jälleen, ja entinen hiljaisuus vallitsi taas. Kolkutimme uudelleen, mutta vasta täydelleen kahden minuutin kuluttua kuulimme epäselvää ääntä, ikäänkuin unesta herätetyn miehen mutinaa, ja raskaita hitaita askelia alkoi lähestyä. Portin luo tultuaan mies varmaankin tarkasteli meitä tähystysaukosta, sillä hän seisahtui siinä hetkeksi, ja mieleni yritti masentumaan. Mutta hän ei kai nähnyt mitään epäilyttävää, koska hän seuraavassa tuokiossa kohotti salvan pois äreästi kiroten ja työntäen portin auki käski meitä astumaan sisään ja tekemään sen vikkelästi.
Minä köntystin eteenpäin, tullen viileään, tummaan varjoon, ja Fanchette seurasi minua silläaikaa kuin mies haukotellen astui ulos ja seisoi porttiaukossa venytellen itseään päivänpaisteessa. Kostealta ja epäterveelliseltä haiseva katoton torni oli tyhjä, lukuunottamatta soraa ja kivikasoja, mutta, katsahtaessani sisemmästä ovesta näin pihalla savuavan nuotion ja puolikymmentä miestä juuri nukkumasta kohoilemassa. Seisoin sekunnin verran risukimppua kannatellen, ikäänkuin epätietoisena minne sen laskisin; sitten, vakuuttauttuen pikaisella silmäyksellä siitä että mies, joka oli laskenut meidät sisään, seisoi selin meihin, pudotin kimppuni sisemmän oven eteen poikittain. Fanchette teki niinkuin hänelle oli neuvottu ja pudotti omansa sen päälle; samassa syöksähdin minä ulko-ovelle ja yllättäen siinä seisovan miehen iskin häntä tuimasti hartiain väliin, jotta hän lensi suin päin rinnettä alas.
Takaani kuului huuto ja hämmästynyt kirous, jotka ilmottivat minulle että teko oli huomattu ja että vaikein oli nyt käsissä. Tuokiossa olin jälleen risukimppujen luona ja vetäen pistoolin mekkoni alta ehdin parahiksi ottamaan vastaan lähimmän miehen, joka, oivallettuaan mikä oli kysymyksessä, hyppäsi ylös ja hyökkäsi minua kohti paljastetuin miekoin. Ammuin häntä rintaan juuri kun hän sysäsi syrjään risukimput — jotka miehen vyötäreitten tasalle ulottuvina olivat melkoisena esteenä — ja hän suistui suulleen jalkojeni juureen.
Tämä pysähdytti hänen toverinsa, jotka peräytyivät. Mutta pahaksi onneksi täytyi minun kumartua saadakseni miekkani, joka oli piilotettu tuomaani risukimppuun. Etumaisin lurjuksista käytti tätä hyväkseen, hyökäten kimppuuni pitkä puukko pystyssä. Isketyksi ei hän saanut — sillä minä tartuin häntä ranteeseen — mutta hänen onnistui kaataa minut kumoon. Luulin olevani mennyttä miestä. Odotin toisten parvena rientävän kimppuumme. Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jollei Fanchette ihmeteltävän urhoollisesti olisi iskenyt ensimäisenä tulevaa vahvalla kepakolla, jonka oli siepannut maasta. Mies tuupertui risukimpuille, ja tämä viivytti toisia. Viivyke oli riittävä. Herra d'Agen ehti silläaikaa ylös. Syöksyen sisään portista hän ampui maahan ensimäisen, jonka hän näki edessään, ja sitten hän miekka kädessä ryntäsi ovelle tavattomalla raivolla ja hänelle ominaisella urhoollisuudella, puhdistaen sen yhdessä kädenkäänteessä. Kun mies, jonka kanssa kamppailin maassa, näki mitä oli tapahtunut, väänsi hän itsensä irti epätoivon voimalla ja syöksyen ulos portista oli vähällä joutua seuralaisteni hevosten jalkoihin, kun he laskettivat laukassa ylös rinnettä portille ja hyppäsivät alas ratsailta huudellen ja hälisten.