Hetken perästä, minun siinä päätäni vaivatessa, tuli joku ulos ja sanoi jotakin la Queslelle, joka puolestaan kutsui munkkia ja lähti kiireesti ovea kohti. Jakobiini seurasi. Kolmas henkilö, joka oli tullut heidän muassaan, oli juuri kiinnittänyt huomionsa muualle eikä huomannut, vaikka la Guesle kutsui häntä. Silmänräpäyksessä olin selvillä tilanteesta. Kooten kaiken rohkeuteni astuin lattian poikki munkin jälessä, joka kuullessaan askeleeni tai tuntiessaan kaapunsa koskettavan minuun säpsähti ja katsahti epäluuloisesti taakseen, kasvoillaan niin kolkko ja synkkä ilme, että minä olin vähällä kavahtaa taaksepäin, luullen tuokion ajan näkeväni edessäni isä Antoinen haamun. Mutta kun mies ei virkkanut mitään ja käänsi kohta katseensa pois, karaisin mieleni ja astelin edelleen hänen jälessään. Sivuutin ovenvartian, ja kuin taikavoiman avulla olin kuninkaan huoneessa, mikä hetkeä aikaisemmin oli tuntunut yhtä saavuttamattomalta kuin sinne pääsy oli välttämätön turvallisuudelleni.
Eikä tämä menestys ollut ainoa seikka, mikä sai sydämeni sykkimään toivorikkaammin. Kuningas oli sisäänastuessani juuri puhumassa, ja hänen äänensä iloinen sävy tuntui lupaavan suosiollista vastaanottoa. Hänen majesteettinsa istui puoleksi puettuna tuolilla huoneen perällä, ympärillään viisi tai kuusi aatelisherraa, yhtä monen odottaessa ovensuussa, joitten viimeksimainittujen joukkoon minäkin riensin yhtymään.
La Guesle näytti aikovan mennä eteenpäin, mutta nähdessään ettei kuningas ollut häntä huomannut, jäikin paikalleen. Samassa kuningas kuitenkin näki hänet ja kutsui häntä. "Ahaa, Guesle!" virkkoi hän hyväntuulisesti. "Vai te siinä olette? Onko ystävänne mukana?"
Asianajaja astui esiin munkki rinnallaan, ja minulla oli tilaisuus panna merkille se edullinen muutos, joka oli tapahtunut kuninkaassa, sillä hän puhui ponnekkaammin ja näytti olevan paremmassa terveydessä kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet varsin niin kalmanomaisilta maalin alta eikä hänen ruumiinsa varsin niin laihtuneelta. Mutta enemmän kuin mikään muu hämmästytti minua hänen mielialassaan tapahtunut muutos. Hänen silmänsä säkenöivät tuon-tuostakin ja hän nauroi alinomaa, niin että saatoin tuskin uskoa häntä samaksi mieheksi, jonka olin nähnyt epätoivon musertamana ja tunnonvaivojen kiduttamana.
Kääntäen huomionsa pois la Gueslestä hän alkoi vaihtaa sanoja häntä lähinnä seisovan aatelismiehen kanssa, katsellen häneen veitikkamaisin silmin ja lyöden vetoa Pariisin antautumisesta.
"Turkanen!" kuulin hänen iloisesti huudahtavan. "Antaisinpa tuhat puntaa, jos saisin nähdä madame Montpensier'n tänä aamuna! Hän saa nyt pitää kolmannen kruununsa itse. Tai, hitto! — meidän pitäisi panna hänet luostariin. Se olisi mainio kosto!"
"Huntu tonsuurin sijasta", lausui puhuteltu myhäillen.
"Niin. Miksei? Olisihan hänkin tehnyt munkin minusta", vastasi kuningas sukkelasti. "Kyllä hän varmaan on valmis hirttämään itsensä sukkanauhaansa tänä aamuna, jollei hän jo ole kuollut kiukusta. Taikka, maltas, minä unhotin hänen kultaiset saksensa. Antakaamme hänen avata niillä valtimonsa. No niin, la Guesle, mitäs ystävänne haluaa?"
En kuullut vastausta, mutta se oli nähtävästi tyydyttävä, sillä hetken perästä kaikki paitsi jakobiinimunkki astuivat syrjään, jättäen hänet seisomaan kuninkaan eteen, joka ojentaen kätensä otti häneltä kirjeen. Silminnähtävästi vapisten munkki näytti tuskin jaksavan kestää hänen osakseen tullutta kunniaa, ja tämän nähdessään kuningas lausui kaikkien kuultavalla äänellä: "Nostakaa päänne vain. Te olette tervetullut. Minä rakastan munkinpäähinettä niinkuin jotkut rakastavat naisenmyssyä. No niin — mutta mitäs tämä on?"
Hän luki osan kirjeestä ja nousi seisoalleen. Samalla munkki kumartui eteenpäin ikäänkuin ottaakseen paperin takaisin, ja sitten, niin nopeasti, niin äkkiä, niin odottamattomalla liikkeellä ettei kukaan ehtinyt liikahtaakaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut, iski kuningasta veitsellä ruumiiseen! Kun terä välähti ja katosi ja kuningas syvään huokaisten vaipui takaisin tuolille, silloin, ja vasta silloin, tiesin kadottaneeni sallimuksen tarjoaman tilaisuuden anteeksiannon ja suojeluksen ansaitsemiseen. Sillä jos olisin tarkannut jakobiinia astuessamme yhdessä ovesta sisään ja lukenut hänen ilkeät kasvonsa oikein, niin yksi sana, yksi ainoa sana olisi saanut puolestani aikaan enemmän kuin kymmenen Crillonin puoltolauseet!
Liian myöhään syöksähti kymmenkunta miestä auttamaan kuningasta; mutta ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, oli hän itse vetänyt veitsen haavasta ja iskenyt sillä murhaajaa päähän. Silläaikaa kun toiset tuskasta huudahdellen riensivät tukemaan kuningasta, jonka ruumiista veri jo virtana vuoti, tarttuivat toiset katalaan munkkiin ja iskivät hänet maahan. Kun he kerääntyivät hänen ympärilleen, näin hänen hetkiseksi kohoavan polvilleen ja katsovan ylöspäin; veri, joka valui pitkin hänen kasvojaan, samoinkuin hänen piirteensä, jotka kuvastivat sekaisin voitoniloa ja kauhua, saivat tuon näyn painumaan ainaiseksi muistiini. Seuraavassa silmänräpäyksessä upposi kolme miekanterää hänen rintaansa, ja hänen vääntelehtivä ruumiinsa temmattiin kirousten sadellessa lattialta ja työnnettiin pää edellä ikkunasta läpi ja viskattiin ulos pihalla seisovien tallimiesten ja keittiöpiikain pilkattavaksi ja häväistäväksi.
Seurasi sanoin kuvaamaton sekasorto, toisten huutaessa että kuningas oli kuollut, kun toiset taasen kutsuivat lääkäriä ja muutamat nimeltä mainiten Dortomania. Odotin että ovet suljettaisiin ja kaikki sisälläolijat estettäisiin poistumassa, niin että miehen rikostoverit, jos hänellä sellaisia oli, saataisiin kiinni, Mutta ei ollut ketään, joka olisi antanut tuon määräyksen. Sensijaan tunkeutui sisään monta, joilla ei ollut pääsyoikeutta eikä edes mitään asiaakaan, ja heidän huutonsa ja tungeksimisensa saattoivat sekamelskan ja hälinän sata kertaa pahemmaksi. Seisoessani keskellä tätä tuoksinaa hämmästyneenä ja tyrmistyneenä, omat vaarani ja huoleni unohtaneena, tunsin äkkiä hihaani rajusti nykäistävän ja katsahtaessani ympärilleni näin Simonin vieressäni. Pojan kasvot olivat tulipunaiset ja hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos päästä.
"Tulkaa!" mutisi hän tarttuen käsivarteeni. "Tulkaa!" Ja muitta mutkitta tai selityksittä hän veti minua ovea kohti, kasvoillaan ja käytöksessään sellainen kiihtymys ja malttamattomuus kuin olisi hän itse ollut murhaaja. "Tulkaa, ei ole silmänräpäystäkään hukattavana", läähätti hän jatkaen ponnisteluaan vähääkään hellittämättä.
"Minne?" kysyin minä ihmeissäni, salliessani vastahakoisesti hänen hinata itseäni pitkin käytävää ja portailla ällistelevän väkijoukon läpi. "Minne, hyvä mies?"
"Ratsaille!" sähähti hän vastaukseksi korvaani. "Ratsastakaa henkenne edestä Navarran kuninkaan luo — jollei hän jo ole Ranskan kuningas! Ratsastakaa niinkuin kuolema olisi kintereillänne ja ilmottakaa hänelle uutinen ja käskekää hänen olla varuillaan omasta puolestaan! Jos ehditte ensimäisenä, niin, auttakoon meitä taivas, Turenne saa huoleti koettaa pahimpansa!"
Tunsin joka hermon ruumiissani väräjävän, kun hänen tarkotuksensa selvisi minulle. Sanaakaan sanomatta irtauduin hänen käsipuolestaan ja viskauduin ihmistungokseen, joka täytti alemman käytävän ahdinkoon saakka. Taistellessani hurjasti läpi päästäkseni Simon auttoi minua huutamalla: "Tohtoria! Tohtoria! Väistykää!" ja tämä sai monen siirtymään tieltäni siinä luulossa että minä olin valtuutettu sanansaattaja. Vihdoinkin sain tunkeutuneeksi joukon läpi ja pääsin pihalle, missä huomasin olevani ensimäinen linnasta ulos tullut henkilö. Kymmenkunta ihmistä riensi minua kohti säikähtynein silmin ja kysymyksiä huulillaan, mutta minä juoksin heidän ohitseen ja siepaten Cidin ohjakset, joka onneksi oli ihan lähellä, hyppäsin satulaan.
Kääntäessäni hevosen porttia kohti kuulin Simonin huutavan jälkeeni: "Teininiitylle! Menkää sen kautta!" ja sitten en kuullut enää mitään. Olin ulkona pihasta ja laskin laukkaa lakittomin päin katua alas; naiset sieppoivat lapsiaan tieltä ja juoksivat syrjään, miehet tulivat säikähtyneinä talojensa oville huutaen että liigalaiset ovat kimpussamme? Kun kelpo ratsuni viskasi päänsä ylös ja kiisi eteenpäin, sinkautellen soraa korkealle taakseen kavioillaan, jotka luiskahtelivat ja tömähtelivät kivitystä vastaan, kun tuuli alkoi vinkua ympärilläni ja minä tartuin ohjiin lyhyemmältä, silloin tunsin sydämeni hypähtelevän riemastuksesta. Tunsin samanlaista ihanaa vapautusta ja kevennystä kuin vanki, joka kauan kahlehdittuna tyrmässä viruttuaan jälleen pääsee hengittämään vapaata taivaan ilmaa. Tömistimme alas yhtä katua ja sitten kapeata kujaa pitkin, kunnes muuan rikottu, risukimpulla tukittu portti — joitten yli Cid kompastellen rynnisti — toi meidät yhdellä harppauksella Teininiitylle, juuri kun myöhästynyt aurinko puhkesi paistamaan pilvien takaa heittäen valotulvan matalalle, avaralle tasangolle. Puoli penikulmaa edessäpäin kohoutuivat näkyviin Meudonin tornit kukkulan laella. Etäällä vasemmalla puolellamme olivat Pariisin muurit ja lähempänä samalla puolella kymmenkunta linnaketta ja patteria, siellä ja täällä samalla suunnalla näkyvien keihäskimppujen tai tiheitten jalkaväkijoukkojen ilmaistessa vihollisen läsnäoloa. En piitannut kuitenkaan mitään näistä enkä mistään muustakaan paitsi Meudonin torneista; suoraan niitä kohti suuntasin ratsuni pään, kiihottaen sen vauhdin äärimmilleen. Nopeaan lähestyivät ojat ja syvänteet näkyviin edestäpäin ja vilahtivat pois alitsemme. Kuopissa makaavat miehet kohosivat ylös ja tähtäsivät meihin taikka juoksivat karjuen katkaisemaan tietämme. Issyn luona olevasta linnakkeesta ammuttu kanuunanlaukaus repäisi ylös maata toisella puolellamme; joukko peitsimiehiä syöksähti esiin samalla suunnalla olevista maavarustuksista ja ratsasti joitakin satoja syltiä kilpaa kanssamme, hurjasti karjuen ja uhkaillen. Mutta kaikki nuo yritykset olivat turhia. Äkillisen vauhdin kiihotuksen yllyttämänä ja tuntiessaan olevansa vapaa tekemään parhaansa — mikä tapahtui ylen harvoin — Cid pudisti vaahdon kuolaimistaan ja levittäen veripunaiset sieraimensa tuulta kohti kyyristyi yhä matalammaksi ja matalammaksi, kunnes sen pitkä kaula eteenpäin kurottuneena näytti, ruohokentän vilistessä ohi, pysähtymättä maaliansa kohti kiitävän nuolen kärjeltä.
Totta totisesti, kun ilma humisi korvissani ja aurinko paistoi kasvoihini, minä huusin ääneen kuin poika, ja vaikka istuin hiljaa uskaltamatta liikuttaa kättä taikka jalkaa, jotten rikkoisi kunnon sardinialaiseni menoa, rukoilin kiihkeästi, että tuo hevonen, jota olin hoitanut omin käsin ja ruokkinut viimeisellä kolikollani, kestäisi horjumatta loppuun asti. Sillä minusta tuntui että kokonaisen kansakunnan kohtalo ratsasti satulassani; ja mielessä Simonin sanat: "Käskekää hänen olla varuillaan", samoinkuin se itsellenikin päivänselvä asia, etteivät liigalaiset olisi niin hupsuja, että tuhoisivat yhden vihollisen korottaakseen samalle sijalle toisen, ei minusta tuntunut mikään sen mahdollisemmalta, kuin että minä huimasta ratsastamisestani huolimatta saapuisin liian myöhään ja tapaisin Navarran kuninkaan saman kohtalon uhrina kuin Ranskan kuningaskin oli.
Tässä innokkaassa riennossani olin tehnyt matkaa niin nopeasti kuin sitä vain harvoin tehdään, ja ohimoitani piiskaavan viiman vaikutuksesta olin jo tulemassa hiukkasen levollisemmaksi ja toivehikkaammaksi, kun yhtäkkiä näin suoraan edessäni juuri minun ja Meudonin välissä kourallisen miehiä parhaallaan kahakoimassa. Joukossa oli punaisia ja valkoisia mekkoja — liigalaisia ja hugenotteja — ja punamekot näyttivät olevan alakynnessä. Vielä katsellessani he kuitenkin pääsivät erkanemaan vastustajistaan järjestyksessä, mutta onnettomuudeksi peräytyen sellaiseen suuntaan ja sellaisella nopeudella, että minun täytyi ilmeisesti pakostakin joutua heidän kanssaan vastakkain, joko sitten koetin välttää tuota kohtausta tahi en. Ehdin hädintuskin saada käsityksen vaarasta ja sen läheisyydestä sekä erottaa molempien joukkojen tuolla puolen parinkymmenen viirin elostuttaman hugenottien pääkaartin, kun liigalaiset olivat kimpussani.
Arvelen heidän tietäneen, ettei kukaan, joka sellaisella vauhdilla pyrki Meudoniin, voinut olla heidän ystäviään, sillä he syöksyivät minua kohti kuusi miestä rinnan voitonriemusta huutaen, ja ennenkuin ehdin laskea kahteenkymmeneen, kohtasimme toisemme. Cid oli yhä kiivaassa vauhdissa, eikä ollut johtunut mieleeni pysäyttää sitä, niin ettei minulla ollut aikaa käyttää pistoolejani. Miekkani olin kiskaissut ulos, mutta kun aurinko häikäisi silmiäni ja miehillä oli haarniskat yllä, en saanut paljoakaan aikaan vaikkakin yhteentörmättyämme jakelin hurjia iskuja, raivoissani tästä äkillisestä vastuksesta, joka ilmestyi toiveitteni tielle juuri kun kaikki näytti olevan selvänä. Cid piti uljaasti puoliaan — kuulin hugenottien hurraavan kaukana — ja minä iskin syrjään erään miekankärjen, joka uhkasi kurkkuani. Mutta aurinko kilotti silmiini ja jokin löi minua päähän. Samassa sain rintaani ankaran iskun, joka suorastaan heitti minut satulasta. Huitoen hurjasti ilmaa putosin alas huumaantuneena ja puolipyörryksissä, ja viimeisenä ajatuksenani maahan jysähtäessäni muistin neitiä ynnä pientä puroa porraskivineen.
XXXV. "Kuningas on kuollut!"
Herra d'Agenin haarniskaa sain kiittää henkeni säilymisestä, sillä se torjui saamani miekaniskun, niin että ainoa vahinko, minkä sain, oli hengitykseni salpautuminen joksikin aikaa, huimaus päässä ja jonkinlainen pyörtymiskohtaus. Näistä toivuttuani huomasin olevani selälläni maassa, miehen polvi rinnallani ja kymmenkunta ratsumiestä ympärilläni. Taivas pyöri sekavana silmissäni ja miehet näyttivät jättiläismäisiltä, mutta senverran kykenin kuitenkin ajattelemaan, että käsitin mitä oli tapahtunut ja että asiat olisivat voineet olla pahemminkin.
Alistuen vangiksijoutumisen ajatukseen valmistauduin pyytämään heitä säästämään henkeäni, otaksuen varmasti heidän siihen myöntyvän, koska olin joutunut heidän käsiinsä avonaisessa taistelussa, rehellisesti ja selvällä päivällä. Mutta kun mies, jonka polvi jo teki oloni aika tukalaksi, näki että minä olin aikeissa puhua, pusersi hän minua äkkiä niin rajusti, samalla käskien minua kiukkuisella kuiskauksella olemaan hiljaa, että katsoin viisaammaksi totella häntä.
Makasin siis hiljaa, ja aivojeni ollessa vielä sekavina kuulin ikäänkuin unessa jonkun sanovan: "Kuollut! Niinkö todella? Ja minä jo toivoin tulleemme ajoissa. No niin, paremmankin kohtalon hän olisi ansainnut. Kuka hän on, Rosny?"
"Tunnetteko häntä, Maignan?" kysyi ääni, joka kuulosti omituisen tutulta.
Mies, jonka polvi oli rinnallani, vastasi: "En, herra. Hän on minulle aivan outo. Hän näyttää normannilta."
"Saattaa kyllä ollakin!" virkkoi kimakkasointuisempi ääni, jota en ollut ennen kuullut. "Sillä hänellä oli hyvä hevonen. Jos minä saisin sata sellaista ja sata miestä, jotka ratsastaisivat yhtä huimasti, niin en kadehtisi itse Ranskan kuningastakaan."
"Puhumattakaan hänen navarralaisesta serkku-parastaan", lisäsi ensimäinen puhuja nauraen, "jolla ei ole ehyttä paitaa selässään eikä nuttua, joka olisi suunnilleenkaan uusi. Niin, Turenne, myöntäkää vain, ettette sittenkään ole niinkään huonolla puolella!"
Näitä sanoja lausuttaessa ajatuskykyäni verhonnut pilvi väistyi yhtäkkiä syrjään. Näin, että miehillä, joitten käsiin olin joutunut, oli valkoiset nauhat ja heidän johtajallaan valkoinen sulkatöyhtö, ja käsitin ilman muuta, että Navarran kuningas oli tullut avukseni ja ajanut pakoon liigalaiset, jotka olivat työntäneet minut alas satulasta. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut tätä ennen, ja varsinkin tapahtumasta, jonka silminnäkijänä olin ollut kuninkaan vastaanottohuoneessa, syöksähti mieleeni niin valtavan voimakkaana, että jouduin raivoisan kärsimättömyyden valtaan ajatellessani hukkaamaani aikaa, ja nousten äkkiä ylös työnsin Maignanin pois rajulla ponnistuksella, huutaen että olin hengissä ja että minulla oli uutisia.
Maignan teki parhaansa pidättääkseen minua, sähisten että olin hullu ja pusertaen minut miltei hengettömäksi. Mutta turhaan, sillä Navarran kuningas oli ratsastanut lähemmäksi ja näki minun ponnistukseni. "Hoi! Onpas se merkillinen kuollut!" huusi hän tullen väliin. "Mitä tämä merkitsee? Antakaa hänen olla! Kuuletteko? Antakaa hänen olla!"
Tallimestari totteli ja siirtyi yrmeänä syrjään, silläaikaa kun minä hoipertelin jaloilleni ja katselin ympärilleni vieläkin hämärtävin ja vetisin silmin. Heti kohta minut tunnettiin ja lukemattomia hämmästyksen huudahduksia kuului ympärilläni. Kuullessani nimeäni mainittavan joka taholla eri äänillä panin merkille, että ainoastaan parooni de Rosny, johon silmäni ensin sattuivat, seisoi äänetönnä, katsellen minua hämmästystä ja mielipahaa kuvastavin kasvoin.
"Kautta taivaan, minulla ei ollut tästä mitään tietoa!" kuulin Navarran kuninkaan selittävän, Turennen kreiviin päin kääntyneenä. "Mies ei suinkaan ole täällä minun suostumuksellani. Kysykää häneltä itse, jos tahdotte. Taikka minä kysyn. Puhukaa, hyvä herra", jatkoi hän kääntyen minuun päin ankarin ja uhkaavin kasvoin. "Te kuulitte eilen, mitä lupasin teille? Minkätähden, Jumalan nimessä, olette siitä huolimatta nyt täällä?"
Minä yritin vastata, mutta Maignan oli pidellyt minua niin, etten saanut kylliksi henkeä sisääni, vaan seisoin läähättäen.
"Teidän korkeutenne lempeys tässä asiassa", lausui Turenne ivallisesti hymyillen, "on ollut niin suuri, että hän on luottanut sen jatkuvaisuuteen. Ja epäilemättä hän luuli tapaavansa teidät yksin. Pelkään, että olen tiellä."
Tunsin hänet ryhdistään ja ylhäisestä esiintymistavastaan, joka jossakin muussa seurassa olisi ollut merkkinä hänen valtias-asemastaan, ja unohtaen sen malttamattomuuden, joka vielä hetki sitten oli minua ahdistanut — pääni oli ehkä vieläkin vähän sekaisin — vastasin hänelle. "Ja kuitenkin olen kerran saanut lupauksen teidän ylhäisyytenne suojeluksesta", lausuin minä, saaden hengästykseltäni vihdoin puhutuksi.
"Minunko suojeluksestani?" huudahti hän, silmiensä vihaisesti välähtäessä.
"Juuri niin", vastasin minä; "Etampesin majatalossa, silloin kun herraCrillon tahtoi tapella kanssani."
Hän hämmästyi silminnähtävästi. "Oletteko te se mies?" huusi hän.
"Olen. Mutta minä en ole täällä jutellakseni itsestäni", vastasin minä, Ja sen sanottuani — laiminlyödyn asiani muistuessa jälleen mieleeni — astua hoipersin Navarran kuninkaan viereen ja tartuin polvilleni langeten hänen jalustimeensa. "Sire, minä tuon teille uutisia! Suuria uutisia! Kauheita uutisia!" huusin, pidellen suonenvedontapaisesti jalustimesta. "Muuan katala munkki pisti vasta neljännestunti sitten hänen majesteettiansa tikarilla ruumiiseen hänen vastaanottohuoneessaan. Ja hän on kuolemaisillaan, tai kukaties jo kuollut."
"Kuollut! Kuningasko?" huusi Turenne kiroten. "Mahdotonta!"
Sekavasti kuulin toisten huudahtelevan minkä mitäkin, sen mukaan kuin hämmästys ja säikähdys tai suuttumus tai epäuskoisuus heidän mieliään liikuttivat. Mutta minä en vastannut heille, sillä koko huomioni kahlehti ja lumosi se ihmeellinen muutos, jonka näin Henrikin kasvoilla tapahtuvan. Hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä verestää ja näyttivät vetäytyvän raskaitten silmäkulmien alle, posket muuttuivat väriltään tiilenpunaisiksi, puoliavointen huulten välistä kuulsivat hänen hampaansa parran takaa, samalla kun hänen kookas nenänsä, joka näytti kaartavan kaartamistaan, kunnes se miltei kosketti hänen leukansa, antoi hänen liikkuvailmeisille kasvoilleen yhtä eriskummallisen kuin kammottavan ulkonäön. Muuten hän ei kotvaan virkkanut sanaakaan, vaikka näin hänen kätensä puristavan ratsupiiskaa suonenvedontapaisella otteella, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Se on minun! Minun! Riistäköön sen minulta joka uskaltaa!"
"Pitäkää mielessänne, mies", lausui hän viimein kiinnittäen läpitunkevan katseensa minuun ja puhuen karhealla, matalalla äänellä, joka muistutti suuren koiran murinaa, "ettei nyt ole leikin aika. Ettekä te saa nahkaanne pelastetuksi juonen avulla. Sanokaa minulle, niin totta kuin elätte, onko tämä juoni?"
"Taivas varjelkoon, sire!" vastasin minä kiihkeästi. "Minä olin huoneessa ja näin sen omin silmin. Nousin paikalla satulaan ja ratsastin tänne lyhintä tietä varottaakseni teidän korkeuttanne olemaan varuillaan. Munkkeja on paljon, eikä Pyhä Liitto halua pysähtyä puolitiehen."
Näin että hän uskoi minua, sillä hänen kasvojensa jännitys laukesi. Hänen hengityksensä näytti jälleen kulkevan tasaisesti, ja kymmenesosa-sekunnin verran hänen katseensa etsi Rosnyn katsetta. Sitten hän loi silmänsä jälleen minuun. "Kiitän teitä, herra", lausui hän kumartaen vakavasti ja kohteliaasti, "huolenpidostanne minua kohtaan — en uutisistanne, sillä ne ovat kovin surullisia. Jumala suokoon, että serkkuni kuningas olisi ainoastaan haavottunut. Sanokaa meille nyt tarkoin — sillä nämä herrat haluavat tietää yhtä maltittomasti kuin minäkin — oliko lääkäri ollut hänen luonaan?"
Vastasin kieltävästi, mutta lisäsin että haava oli nivusissa ja vuoti kovasti verta.
"Te sanoitte muutama minuutti takaperin: 'Kuolemaisillaan tai jo kuollut!'" pitkitti kuningas. "Minkätähden?"
"Hänen majesteettinsa kasvot olivat rauenneet", sopersin minä.
Hän nyökkäsi. "Te olette ehkä erehtynyt", sanoi hän. "Toivon että olette. Mutta tuolla tulee Mornay. Hän tietää ehkä enemmän."
Silloin kaikki jättivät minut, itse Turennekin — niin malttamattomasti halusivat kaikki kuulla asian todellista laitaa. Maignan yksin jäi viereeni, ollen asettavinaan jalustinhihnaa, ja kehotti minua hillityllä äänellä pakenemaan. "Ottakaa tämä hevonen, herra de Marsac, jos tahdotte", yllytti hän, "ja ratsastakaa takaisin samaa tietä kuin tulittekin. Te olette suorittanut asian, jota varten tulitte. Rientäkää takaisin ja kiittäkää kun pääsette."
"Vait!" sanoin minä. "Ei ole vaaraa."
"Sen saatte nähdä, jos jäätte tänne", vastasi hän synkästi. "Tehkää nyt niinkuin neuvon ja ottakaa tämä hevonen", pitkitti hän, "ja ratsastakaa tiehenne! Uskokaa minua, se on teille parasta."
Minä nauroin vain vasten hänen totista ja huolestunutta naamaansa. "Kyllä näen, että olette saanut parooni de Rosnylta määräyksen pysyttää minut erilläni", sanoin hänelle. "Mutta minä en mene, ystäväni. Hänen täytyy koettaa päästä pulastaan jollakin toisella keinolla, sillä tänne minä jään."
"No, tulkoon sitten verenne teidän päällenne", vastasi Maignan, hypäten satulaan kasvot synkkinä. "Minä olen tehnyt parhaani pelastaakseni teidät."
"Sekä isäntänne!" vastasin minä nauraen.
Sillä pakenemista minä kaikkein vähimmin ajattelin. Olin tehnyt tämän ratsastusmatkan siinä selvässä tiedossa, ettei mikään ollut minulle tällä hetkellä niin tarpeen kuin saada jalansijaa hovissa. Sallimuksen erikoisen suosion avulla olin sen nyt saavuttanut, enkä minä ollut niitä miehiä, että olisin luopunut siitä sen takia, että se oli täperä ja uhanalainen. Jotain oli jo sekin, että olin puhunut suuren kreivin kanssa silmä silmää vasten tulematta turmioon, että olin pelottomalla katseella vastannut hänen katseeseensa enkä ollut siitä kuollut, ja että olin pannut käytäntöön Crillonista ottamani opin saamatta siitä mitään vahinkoa.
Eikä siinä ollut kaikki. En ollut pahimpinakaan aikoina soimannut Navarran kuningasta siitä ettei hän tunnustanut palveluksiani. Mieletöntähän olisi ollut niin tehdäkin, koska se kerran sisältyi kauppaan. En myöskään ollut milloinkaan epäillyt hänen suopeuttaan minua kohtaan, taikka ettei hän olisi valmis palkitsemaan minua, jos tilaisuus ilmestyisi. Nyt saatoin ylpeillä siitä, että olin antanut hänelle sen mitä hän tarvitsi ja mitä hänellä tähän saakka ei ollut ollut — nimittäin muodollisen syyn asettua minua puoltamaan.
Olinko näissä päätelmissäni oikeassa vai väärässä, sen olin pian näkevä, sillä tällä hetkellä Henrikin ratsastusseurue, joka oli jättänyt minut sata askelta jälkeensä, pysähtyi, ja samalla kun jotkut joukosta viittoivat minua tulemaan, kannusti muuan hevosensa takaisin kutsuen minua kuninkaan luokse. Riensin noudattamaan määräystä niin nopeaan kuin saatoin, mutta lähestyessäni joukkoa näin, että vaikkakin kaikki näyttivät odottavan minun saapumistani, ei Navarran kuningas enempää kuin Turennen kreivikään ajatelleet etusijassa minua. Kaikkien kasvoilla, Henrikistä alkaen hänen vähäpätöisimpään hovimieheensä asti, kuvastui tärkeä vakavuus, jonka ilman vaikeutta voin käsittää johtuvaksi siitä kaikkien mielissä asuvasta ja kaiken muun mielenkiinnon syrjäyttävästä epätietoisuudesta, oliko Ranskan kuningas kuollut vai kuolemaisillaan vai ainoastaan haavotettu.
"Joutuin!" virkkoi Henrik kärsimättömänä niin pian kun olin tullut kuulomatkan päähän. "Älkää pidättäkö minua asioillanne kauempaa kuin on välttämätöntä. Kreivi de Turenne vaatii minua panemaan toimeen eilen antamani määräyksen. Mutta koska olette antautunut vaaraan minun tähteni, tunnen olevani velvollinen jotenkin hyvittämään sen teille. Olkaa siis hyvä ja menkää heti herra la Varennen asuntoon ja luvatkaa kunniasanallanne olla liikkumatta sieltä mihinkään siksi kunnes asianne on ratkaistu."
Käsittäen, että tästä lykkäyksestä, joka samalla takasi hetkellisen turvallisuuteni ja lupasi hyvää vastaisuuteen nähden, saisin kiittää sitä suurta tapahtumaa, joka itse Turennenkin mielessä jätti varjoon kaikki muut, kumarsin äänettömänä. Henrik ei kuitenkaan tyytynyt tähän.
"No, herra", sanoi hän tiukasti, "suostutteko siihen?"
Vastasin nöyrästi kiittäväni häntä hänen lempeydestään.
"Kiitokset ovat tässä aivan tarpeettomia", vastasi hän kylmästi. "Se, mitä olen tehnyt, ei ole missään yhteydessä Turennen kreivin syytöksen kanssa. Hänen on saatava oikeus."
Kumarsin jälleen, ja tuokion perästä oli joukkue lähtenyt laukkaa ajaen Meudonia kohti, mistä, kuten myöhemmin kuulin, Navarran kuningas viidenkolmatta valitun ratsumiehen saattamana ratsasti täyttä vauhtia St. Cloudiin asettuakseen hänen majesteettinsa vuoteen ääreen. Eräs tallimies oli ottanut kiinni Cidin, joka oli karannut kaupunkiin saamatta muuta vammaa kuin pienen haavan lapaansa, ja tuli vähän ajan päästä minua vastaan sitä taluttaen, ja siten saatoin saapua edes jonkunlaisella arvokkuudella Varennen asunnolle, joka oli pieni talo kukkulan juurella lähellä linnan porttia.
En joutunut siellä kärsimään suurempaa vapauden rajotusta kuin mihin kunniasanani minut velvotti, ja kun huoneessa oli vielä se mukavuus, että sen akkuna oli valtakadun puolella, oli minulla tilaisuus seurata ja ottaa osaa pitkin päivää niihin moniin hälytyksiin ja yllätyksiin, joista tuo päivä oli merkillinen. Sen suusta suuhun kiitävät monenmoiset huhut samoinkuin se kiihkeä jännitys, joka valtasi kaikki mielet, ovat niin tuoreessa muistossa, etten huoli niissä viipyä, vaikkakin ne sillä kertaa auttoivat ajatuksiani pysymään poissa omista huolistani. Riittäköön kun sanon, että jonakin hetkenä kuulimme että hänen majesteettinsa oli kuollut, toisena taas että haava ei ollut muuta kuin ihonaarmu, ja vielä, että saatoimme odottaa hänen saapuvan Meudoniin ennen auringonlaskua. Huhu, että Montpensier'n herttuatar oli ottanut myrkkyä, oli tuskin ehtinyt saada herkät uskojansa, kun Pariisin tykit ampuivat riemulaukauksia kuninkaan kuoleman johdosta.
Kadut olivat niin täpötäynnä ihmisiä, jotka kertoivat ja kuuntelivat näitä huhuja, että minusta tuntui ikkunassa seisoessani kuin olisin katsellut markkinoita. Eikä minun tarvinnut hakea kaikkea ajankuluani seinien ulkopuolelta, sillä joukko hoviin kuuluvia herrasmiehiä, jotka olivat kuulleet minun olleen sinä aamuna St. Cloudissa ja vielä itse tapahtumahuoneessa — seikka, mikä teki minut sillä hetkellä maailman halutuimmaksi seuratoveriksi — muistivat yhtäkkiä olevansa hiukan tuttuja kanssani ja tekivät minulle kunnian tulemalla minua tervehtimään ja istumalla suuren osan päivästä luonani. Ja minä myönnän, että sain tästä seikasta yhtä paljon toivoa kuin huviakin, sillä tiesinhän, että hovimiehet ovat maailman parhaita sään-ennustajia, jotka eivät kammoksu mitään niin paljon kuin seurustelua sellaisten kanssa, joille aurinko ei paista.
Vihdoinkin, iltapuolen keskipalkoilla, Navarran kuningas palasi tuoden tietoja, jotka, hälventäen toisten pelon ja kukistaen toisten toiveet, tekivät lopun tästä epävarmuudesta vakuuttamalla monien hämmästykseksi, ettei hänen majesteettinsa henki ollut vaarassa. Vaihtelevin tuntein kuulimme, että ensimäiset johtopäätökset, joihin en ollut tullut yksin minä, vaan kokeneet lääkäritkin, olivat myöhemmin ilmenneitten asianhaarojen perustalla osottautuneet vääriksi, ja että, sanalla sanoen, Pariisilla oli yhtä suuri syy pelkoon ja uskollisilla alamaisilla yhtä paljon aihetta toivoon kuin ennen tuota uhkarohkeata yritystä.
Olin hädintuskin ehtinyt sulattaa tämän hämmästyttävän tiedon, joka, sen tunnustan, oli minulle vähemmän tervetullut kuin sen olisi pitänyt olla, kun herra d'Agen saapui luokseni ja suuntasi ajatukseni joksikin aikaa toisaalle. Heti kun hän oli saanut kuulla missä olin ja mihin merkillisiin seikkailuihin olin joutunut, oli hän lähtenyt ratsastamaan Meudoniin, pysähtyen ainoastaan kerran, juuri vähää ennen kuin saapui minun luokseni, käydäkseen tervehtimässä rouva de Bruhlia. Kysyin häneltä, kuinka tämä oli ottanut hänet vastaan.
"Niinkuin hänestä voi arvatakin", vastasi hän punastuen. "Ystävällisemmin kuin minulla oli oikeutta odottaa, joskaan ei niin lämpimästi kuin olin uskaltanut toivoa."
"Se tulee kyllä aikaa myöten", sanoin minä nauraen. "Entä neiti de laVire?"
"En tavannut häntä", vastasi hän, "mutta kuulin että hän voi hyvin. Ja on tuhat kertaa tulisemmin rakastunut", jatkoi hän silmäillen minua veitikkamaisesti, "kuin viimeksi häntä nähdessäni."
Nyt oli minun vuoroni punastua, ja sen teinkin, tuntien täysin määrin sitä mielihyvää, jota tuon kaltainen vakuutus oli tarkotettukin tuottamaan. Kuvitellessani neiti de la Vireä sellaisena kuin olin hänet viimeksi nähnyt, satulastaan puoleeni kallistuneena, rakkaus niin selvästi kasvoilleen kirjotettuna, että kuka hyvänsä saattoi sen lukea, vaivuin niin suloiseen haaveiluun, että kun herra la Varenne hetken perästä astui huoneeseen, ei sanaakaan enempää ollut lausuttu kummaltakaan puolen.
Hänen katseensa ja äänensä olivat niin jyrkät kuin miksi hän lempeältä ja hyvänlaatuiselta luonnoltaan saattoi ne tehdä. "Herra de Marsac", hän lausui, "minusta on ikävä tehdä oloanne rajotetummaksi, mutta olen saanut määräyksen kieltää teitä tapaamasta ystäviänne. Ja minun täytyy pyytää tätä herraa poistumaan."
"Mutta ystäväni ovat kulkeneet täällä kaiken päivää", sanoin kummastuneena. "Onko tämä uusi määräys?"
"Kirjallinen määräys, joka saapui minulle vasta kaksi minuuttia sitten", vastasi hän suoraan. "Olen myöskin saanut määräyksen siirtää teidät pihanpuolella taloa olevaan huoneeseen, niin ettette voi nähdä kadulle."
"Mutta minulta otettiin kunniasana", huudahdin minä luonnollisen harmintunteen valtaamana.
Hän kohautti olkapäitään. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa, ettei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä", vastasi hän. "Voin ainoastaan noudattaa määräyksiä. Minun täytyy niinollen pyytää tätä herraa poistumaan."
Herra d'Agenilla ei tietysti ollut muuta valittavana kuin jättää minut, minkä hän teki, kuten saatoin nähdä huolimatta hänen iloisista ja luottavaisista jäähyväislauseistaan, koko lailla epäluuloisena ja pahaa-aavistavana. Kun hän oli mennyt, ryhtyi la Varenne viipymättä panemaan täytäntöön määräystensä toista osaa. Niin huomasin hetken perästä olevani pienessä ja pimeässä huoneessa, jonka ikkunan edessä oli kolmen askeleen päässä sen kallion sileä kylki, jolla linna seisoi. Tämä muutos valoisan ikkunan äärestä, josta saatoin katsella kaupungin elämää kaikessa sen moninaisuudessa ja seurata joukkojen mielialan pienimpiäkin ailahduksia, ahtaaseen kammioon, jonne ei mikään ääni päässyt tunkeutumaan ja missä keskipäivän ja illan erokin oli vain heikosti huomattavissa, ei voinut olla vaikuttamatta painostavasti mielialaani, varsinkin kun uskoin sen merkitsevän yhtä vakavaa muutosta onneni suunnassa. Otaksuen että minun nyt täytyi esiintyä Navarran kuninkaan silmissä valheellisten uutisten tuojana, asetin määrityksen vankeuteni tiukentamisesta yhteyteen hänen St, Cloudista paluunsa kanssa; ja oivaltaen että Turennen kreivillä oli jälleen vapaus omistautua minun asioilleni, aloin katsella eteeni aavistuksin, jotka olivat sitä kiusallisempia, kun antamani kunniasana teki mahdottomaksi kaikki karkaus-yrityksetkin.
Uni ja tottumus auttoivat minua kuitenkin viettämään yön rauhallisesti. Aamulla ani varhain kova tykkien pauke, joka kuului minunkin kammiooni, saattoi minut otaksumaan että Pariisi oli antautunut; mutta palvelija, joka toi minulle aamiaista, kieltäytyi töykeästi antamasta minulle mitään tietoja. Koko päivän vietin sitten yksinäni, ajatukset vuoroin rakastetussani, vuoroin omassa tulevaisuudessani, joka alkoi tuntua yhä synkemmältä mitä useampi tunti kului. Ei kukaan tullut minua tapaamaan, ei askeltakaan kajahtanut hiljaisessa talossa; ja yhteen aikaan luulin jo vartiaini unohtaneen senkin, että tarvitsin ruokaa. Tämä laiminlyönti tosin korjattiin illan tullen, mutta herra la Varennea ei sittenkään näkynyt, palvelija tuntui olevan mykkä eikä mitään ääniä kuulunut koko talosta.
Oli kulunut noin tunti siitä kun olin lopettanut ateriani, ja huone alkoi jo käydä pimeäksi, kun hiljaisuus vihdoinkin keskeytyi nopeitten askelien kajahtaessa ulko-ovelta. Ne pysähtyivät ikäänkuin empien porrasten juurella, mutta seuraavassa tuokiossa ne lähenivät jälleen ja pysähtyivät huoneeni ovelle. Nousin istuimeltani kuullessani avainta kierrettävän lukossa, ja on helppo kuvailla hämmästystäni, kun näin itse Turennen kreivin astuvan sisään ja sulkevan oven jälkeensä.
Hän tervehti minua ylpeästi astuessaan pöydän luokse, kohottaen hattuaan hetkiseksi ja pannen sen sitten jälleen päähänsä. Sen tehtyään hän jäi katsomaan minuun ja minä häneen, äänettömyydessä, joka minun puoleltani oli pelkkä hämmästyksen tulos, mutta hänen puoleltaan aiheutui halveksumisesta ja jonkinlaisesta ihmettelystä. Iltavalo, joka oli tuntuvasti hämärtymässä, antoi hänen kasvoilleen kaamean vaaleuden, saaden ne erottumaan takana olevasta varjosta tavalla, joka ei jättänyt tekemättä vaikutustaan minuun.
"Niin", lausui hän vihdoin, puhuen hitaasti ja kuvaamattoman hävyttömästi, "olen tullut tänne saadakseni katsoa teitä!"
Tunsin suuttumuksen kohoavan sisässäni ja vastasin hänen katseeseensa yhtä tiukalla katseella. "Niinkuin tahdotte", lausuin olkapäitäni kohauttaen.
"Ja ratkaistakseni erään kysymyksen", jatkoi hän samalla äänellä. "Nähdäkseni, onko se mies, joka oli kyllin mieletön loukkaamaan ja halveksimaanminua, sellainen vanha, pennitön hölmö, jollaiseksi jotkut häntä kutsuivat, vai uhkarohkea yltiöpää, joksi toiset häntä kuvasivat."
"Oletteko nyt päässyt selville?" virkoin minä.
Hän silmäili minua hetkisen tiukasti; sitten hän äkkiä kiivastuen huusi: "Hitto soikoon, jos olen! En edes tiedä, olenko tekemisissä erittäin ovelan vai erittäin typerän, hullun vai konnan kanssa!"
"Voitte sanoa mitä haluatte vangille", vastasin minä kylmästi.
"Turenne tekee sen yleensä kenelle haluaa!" vastasi hän. Seuraavassa tuokiossa hän sai minut säpsähtämään sanomalla, vetäen esiin makeisrasian ja avaten sen: "Tulen juuri sen pienen hupakon luota, jonka olette lumonnut. Jos hän olisi minun vallassani, niin olisin piiskannut hänet ja pannut vedelle ja leivälle kunnes hän tulisi järkiinsä. Mutta kun ei hän ole, täytyy minun käyttää toista keinoa. Saanko kysyä", jatkoi hän ivallisella äänellään, "onko teillä minkäänlaista käsitystä, miten teidän tulee käymään, herra de Marsac?"
Sydämeni sanomattomasti keventyneenä siitä mitä hän sanoi neidistä, vastasin että minulla oli mitä täydellisin luottamus Navarran kuninkaan oikeudenmukaisuuteen.
Hän kertasi tuon nimen tavalla, jonka merkitystä en ymmärtänyt.
"Niin, Navarran kuninkaan", vastasin minä lujasti.
"No niin, uskallanpa sanoa että teillä on hyvä syy tehdä niin", lausui hän pilkallisesti hymyillen. "Jollen erehdy, tiesi hän tästä asiasta hiukan enemmän kuin mitä hän myöntää."
"Todellako? Navarran kuningasko?" sanoin minä tuijottaen tyhmästi häneen.
"Niin, todella, todella, Navarran kuningas!" tikasi hän vastaan matkien minua, ollen lähempänä kiukkua kuin mitä siihen saakka olin hänestä huomannut. "Mutta jättäkää hänet hetkeksi syrjään, junkkari", jatkoi hän, "ja kuunnelkaa minua. Taikka katsokaa ensin tätä. Joka näkee, se uskoo."
Puhuessaan hän veti esiin paperin, jonka hän jonkinlaisella äkäisellä ylenkatseella työnsi kouraani. Pidättäen hämmästykseni vein sen ikkunan luokse ja vaivaloisesti lukien sain selville, että se oli asianmukaiseen muotoon laadittu kuninkaallinen käskykirje, jolla määrättiin joku tuntematon henkilö — nimen paikka oli nimittäin jätetty tyhjäksi — Armagnac'in maaherraksi kahdentoistatuhannen livren vuosipalkalla!
"No niin?" virkahti hän maltittomasti.
"Niin?" vastasin minä koneellisesti, sillä aivojani huimasi; tuollainen paperi tuollaisella tavalla esitettynä herätti eriskummallisia ajatuksia mielessäni.
"Voitteko saada selvää siitä?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin minä, sanoen itsekseni että hän varmaan tahtoi tehdä minulle jonkun kepposen.
"No hyvä", jatkoi hän, "kuulkaa sitten. Minä aion kohdella teitä lievästi, tehdä teille tarjouksen, herra de Marsac. Hankin teille vapautenne takaisin ja täytän tuon tyhjän paikan, jonka tässä näette, teidän nimellänne — yhdellä ehdolla."
Tuijotin häneen niin hämmästyneenä kuin oli luonnollista tuollaisen ehdotuksen kuullessani. "Siis tahdotte antaa tuon viran minulle?" sopersin epäuskoisena.
"Koska kuningas on jättänyt sen minun valtaani, niin tahdon sen tehdä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun ensin huomauttaa", jatkoi hän ylpeästi, "että asialla on toinenkin puoli. On kyllä totta, että minä tarjoan teille, herra de Marsac, sellaisen viran, jonka pitäisi tyydyttää kunnianhimoisimmatkin toiveenne. Mutta toiselta puolen on teidän pidettävä mielessä, että minulla on yhtä suuri valta kostaa nyt kuin eilenkin, ja että jos suostun ostamaan teidät, niin johtuu se siitä, että erityiset syyt kehottavat tuohon menettelyyn, eikä suinkaan siitä, että se olisi ainoa vallassani oleva keino."
Minä kumarsin. "Ja mikä on tuo ehto, herra kreivi?" kysyin käheästi, alkaen ymmärtää hänen tarkotustaan.
"Se, että luovutte vaatimasta tai pyytämästä holhokkini kättä", vastasi hän kevyesti. "Siinä on kaikki. Se on yksinkertainen ja huokea ehto."
Katsoin häneen uudelleen hämmästyneenä, ihmeissäni, ällistyksissäni, lukemattomien kysymysten risteillessä mielessäni. Minkätähden hän hieroi kauppaa, kun hänellä oli valta käskeä? Minkätähden hän alentui sovintoon, kun kerran olin hänen armoillaan? Minkätähden hän otti vakavan keskustelun alaiseksi toiveeni, joitten täytyi hänestä tuntua äärimmäiseltä röyhkeydeltä? Minkätähden? En kyennyt sitä selvittämään itselleni, vaan seisoin tuijottaen häneen äänettömänä; ällistykseni oli yhtä suuri kuin jos hän olisi tarjonnut minulle Ranskan kruunua; ihmetykselläni ja epäilyksilläni ei ollut määrää.
"No", lausui hän viimein, käsittäen väärin kasvoillani kuvastuvan mielenliikutuksen. Te suostutte kai?"
"En ikinä!" vastasin lujasti.
Hän säpsähti. "Luulen etten kuullut oikein", sanoi hän, puhuen hitaasti ja miltei kohteliaasti. "Minä tarjoan teille suuren viran ynnä suojelukseni, herra de Marsac. Onko minun ymmärrettävä, että pidätte parempana vankeutta ja vihollisuuttani?"
"On, jos ehdot ovat sellaiset", vastasin minä.
"Ajatelkaa, ajatelkaa!" lausui hän jyrkästi.
"Olen ajatellut", vastasin minä.
"Kyllä, mutta oletteko myös ajatellut millainen on asemanne?" sanoi hän. "Oletteko ajatellut, kuinka monta estettä on teidän ja tuon pienen hupsun välillä? Kuinka monen henkilön vastustus teidän on voitettava, kuinka monta ystävää hankittava? Oletteko ajatellut, mitä merkitsee asettua taistelemaan minua vastaan tässä asiassa, tai kummalle meistä todennäköisesti voitto lopulta lankeaa?"
"Olen ajatellut", toistin minä.
Mutta ääneni vapisi. Huuleni olivat kuivat. Huone oli käynyt pimeäksi. Ulkopuolella oleva kallio, joka esti valoa pääsemästä kammiooni, sai sen näyttämään jo vankityrmältä. Vaikka en uneksinutkaan suostumisesta, vaikka tunsinkin että hän tässä keskustelussa oli alentunut vertaisekseni ja minä olin päässyt hänestä voitolle, niin tunsin kuitenkin mieleni lannistuvan. Sillä minä muistin kuinka vankiholvissa viruvan miehen elämä hitaasti mataa eteenpäin alituisessa unohduksessa, kuinka vaivalloisesti siellä kuluvat päivät, jotka vapaille miehille ovat kirkkaita ja täynnä toiveita ja pyrkimyksiä. Väläyksessä selkeni minulle, millaiselta tuntuisi jäädä tänne tai johonkin samankaltaiseen paikkaan, saamatta koskaan enää nousta hevosen selkään tai hengittää vapaata taivaan ilmaa, kuulematta koskaan enää miekan kalinaa jalustinta vastaan tai herra d'Agenin sointuvaa ääntä, kun hän kutsuu ystäväänsä!
Odotin Turennen lähtevän pois saatuaan vastaukseni tai sitten joutuvan sellaiseen raivoon, jollaista vastarinta on omiaan synnyttämään niissä, jotka harvoin sitä kohtaavat. Ihmeekseni hän kuitenkin hillitsi itsensä. "Niin", sanoi hän, niin maltillisesti että se kerrassaan kummastutti minua, varsinkin kun hänen äänensä selvästi ilmaisi harmistumista, "minä tiedän mihin te luotatte. Te arvelette että Navarran kuningas on teitä suojeleva. Mutta minä vakuutan Turennen kunnian nimessä, ettei hän tee sitä, ettei Navarran kuningas tee mitään teitä pelastaakseen. Mitenkäs nyt vastaatte?"
"Samoinkuin ennenkin", virkoin itsepintaisesti.
Hän otti paperin pöydältä synkästi naurahtaen. "Sitä pahempi itsellenne siis!" sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Sitä pahempi itsellenne! Pidin teitä lurjuksena; näyttekin olevan hullu!"
XXXVI. "Eläköön kuningas!"
Nämä sanat olivat hänen jäähyväisensä. Mutta hänen lähtönsä, jota muutamia hetkiä aikaisemmin olisin tervehtinyt ilolla, koska se päästi minut hämmingistä ja nöyryytyksestä, jätti minut välinpitämättömäksi. Hänen juhlallisesti vahvistamansa vakuutus, ettei minulla ollut odotettavissa minkäänlaista apua Navarran kuninkaalta, oli masentanut minut, murskaten toiveeni ja luottavan mielialani niin perinpohjin, että seisoin kuin kiinninaulittuna paikalleni vielä kauan sen jälkeen, kun hänen askeltensa kaiku oli lakannut kuulumasta käytävästä. Jos oli totta, mitä hän oli sanonut, niin en voinut nähdä valonpilkettäkään siinä pimeydessä, joka varjosi tulevaisuuteni samoin kuin kammion, jossa seisoin. Tunsin hänen majesteettinsa heikkouden ja horjuvaisuuden liian hyvin asettaakseni mitään luottamusta häneen; jos vielä Navarran kuningaskin minut hylkäsi, olin todellakin ilman toivoa ja ilman auttajaa.
Olin seisonut jonkun aikaa aprikoiden tätä tuskallista kysymystä, jota, tuntien Turennen ankaruuden yksityistä kunniaansa koskevissa asioissa, en voinut kevyesti sivuuttaa, kun kuulin uusia askeleita porraskäytävästä ja herra la Varenne aukaisi oven. Nähdessään minun olevan pimeässä sopersi hän anteeksipyyntönsä palvelijain leväperäisyydestä.
"Olemme olleet sellaisessa tuoksinassa koko päivän, että teidät on unohdettu", jatkoi hän. "Mutta nyt ei teillä tule olemaan mitään valittamisen syytä. Minä olen saanut määräyksen tuoda teidät hänen majesteettinsa luokse viipymättä."
"St. Cloudiinko!" huudahdin minä kovasti kummissani.
"Ei, Ranskan kuningas on täällä", vastasi hän.
"Meudonissako?"
"Aivan niin. Minkätähden ei?"
Lausuin ihmettelyni hänen majesteettinsa pikaisesta parantumisesta.
"Kaikkia vielä!" vastasi hän kursailematta. "Hän voi yhtä hyvin kuin ainakin. Minä jätän teille kynttiläni. Olkaa hyvä ja tulkaa alas heti kun olette valmis, sillä ei ole hyvä antaa kuninkaiden odottaa. Oh! Olinpa unhottaa yhden asian", jatkoi hän kääntyen takaisin ollessaan jo ovella. "Määräykseni on pitää huoli siitä ettette saa puhella kenenkään kanssa ennenkuin olette tavannut kuningasta, herra de Marsac. Pyydän teitä hyväntahtoisesti muistamaan tämän, jos meidän täytyy odottaa esihuoneessa."
"Siirretäänkö minut toiseen — oleskelupaikkaan?" kysyin minä, mieli täynnä aavistuksia.
Hän kohautti olkapäitään. "Mahdollista kyllä", vastasi hän. "En tiedä."
Minä en tietysti voinut muuta kuin mutista olevani kuninkaan käytettävissä; minkä jälkeen la Varenne poistui, jättäen minut suhtautumaan asiaan miten parhaiten taisin. Odotin luonnollisesti kaikkea muuta kuin hyvää vastaanotosta, johon liittyi tuollainen ehto; ja tämä oli omiaan tekemään yhä mustemmaksi mieleni, joka jo ennestäänkin yksinäisyydessä viettämäni pitkän päivän vaikutuksesta oli sangen alakuloinen. En kuitenkaan kammonut mitään niin paljon kuin pitkittyvää epävarmuutta, ja siksi riensin kiireesti siistimään pukuani mikäli voin, ja laskeusin sitten alas portaita, joitten juurella vartiani oli odottamassa minua parin palvelijan kanssa, joista toinen kantoi soihtua.
Menimme ulos rinnatusten, ja kun matkaa oli ainoastaan satakunta kyynärää, astuimme jo melkein samassa linnanportista sisään. Panin merkille, että portti oli hyvin vahvasti vartioitu, mutta lyhyt ajatteleminen riitti muistuttamaan minulle, ettei se ollut suinkaan kummeksittavaa sen jälkeen mitä oli tapahtunut St. Cloudissa. Pihan poikki kävellessämme huomautin Varennelle, että otaksuin Pariisin antautuneen; mutta hän kielsi sen niin lyhyeen ja jyrkästi, että jätin sikseen muut kyselemiset. Ja sitäpaitsi, linna kun oli pieni, saavuimme melkein samassa pitkään, kapeaan käytävään, joka näkyi tekevän esihuoneen virkaa.
Se oli kirkkaasti valaistu sekä päästä päähän, ja melkeinpä seinästä seinään, täynnä hovimiehiä, joitten äänettömyys samoin kuin heidän odottavat ja levottomat katseensa herättivät minussa kummastusta. Siellä täällä kaksi tai kolme, jotka olivat saaneet haltuunsa ikkunasyvennyksen, puhelivat keskenään matalalla äänellä, taikka pari muuta, jotka pitivät itseään riittävän arvokkaina käyskentelemään odottavien rivien välissä kapeassa käytävässä, keskusteli kuiskaillen kävellessään. Mutta nämäkin olivat herkkiä säpsähtämään vähimmästäkin hälytyksestä ja vilhuivat lakkaamatta sivuilleen, silläaikaa kuin muu seurue seisoi jännittyneessä odotuksessa, säpsähtäen ja kääntäen innokkaasti päänsä aina kun ovi avautui tai uusi tulija ilmotettiin. Huoneessa vallitseva outo äänettömyys muistutti kaikkein enimmän Blois'n hovia sinä iltana, jolloin Mercoeurin herttua oli karannut, mutta tuo hiljaisuus oli ammottanut tyhjissä saleissa, kun tämä taas antoi omituisen leimansa täyteen ahdetulle huoneelle.
Herra la Varenne, jonka oven luona olijat ottivat vastaan äänettömällä kohteliaisuudella, veti minut erääseen ikkunakomeroon, mistä minulla oli tilaisuus tehdä se havainto, että läsnäolevat hugenotit lukumäärältään miltei voittivat kuninkaan varsinaisen seurueen. Niitten joukossa, jotka kävelivät edestakaisin, huomasin kuitenkin markiisi de Rambouillet'n, jota toisissa olosuhteissa olisin rientänyt kunnioittaen tervehtimään, ynnä marsalkka d'Aumontin, Sancyn ja Humièresin. Olin tuskin ehtinyt huomata nämät, kun vastaanottohuoneen ovi avautui ja lisäsi heidän joukkoonsa marsalkka Bironin, joka tuli ulos nojaten Crillonin käsivarteen. Näitten vanhojen riitakumppanien näkeminen yhdessä riitti jo sinänsä ilmottamaan minulle, että jokin vakava käännekohta oli käsissä, varsinkin kun heidän kulkuaan joukon läpi lukemattomat silmät seurasivat uteliain ja tarkkaavin katsein.
He katosivat viimein ulko-ovesta, ja läsnäolijat kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta katsomaan, kuka seuraava tulija olisi. Mutta lähes puoli tuntia kului, ennenkuin sisähuoneen ovi, jota kaikki niin hartaasti tähystivät, jälleen aukeni. Tällä kertaa siitä ilmestyi äskeinen vieraani, Turennen kreivi, joka tuli hymyillen ja nojaten, suureksi hämmästyksekseni, parooni de Rosnyn käsivarteen.
Kun nuo molemmat kävelivät pitkin huonetta kaikkien läsnäolijain katseitten saattamina, siellä täällä tervehtien jotain liehittelevää ystävää, tunsin rohkeuteni lannistuvan yhtä paljon Turennen hyvästä tuulesta kuin siitä seurasta, missä hänet näin. Joskin tiesin, että mikäli hän oli hyvillään, sikäli oli minulla syy odottaa epämieluisia tapahtumia, niin ei minulta vielä kuitenkaan olisi kaikki toivo ollut hukassa, jos Rosny olisi jäänyt turvakseni. Mutta hänet menetettyäni — ja niinkuin nyt hänet näin, en voinut epäilläkään, etten ollut häntä menettänyt — ja katsoen Navarran kuninkaan myöskin jo menneeksi tunsin niin syvää rohkeuden vaipumista, etten koskaan ennen ollut sellaista kokenut. Häveten sanoin itsekseni, etten minä ollut luotu hoveja enkä tällaisia näkyjä varten; ja muistaessani uudella ja katkeralla mielikarvaudella sitä surkeata osaa, jota olin esittänyt Navarran kuninkaan esihuoneessa St. Jeanissa, tulvahti mieleeni niin syvä säälin tunne rakastettuani kohtaan, että on mahdotonta ajatella suurempaa hellyyttä kuin mikä mieleni nyt täytti häntä ajatellessani. Olin voittanut hänet väärällä lipulla, olin hänelle arvoton. Tunsin, että pelkän läsnäoloni hänen seurassaan tällaisessa paikassa ja näitten ihmisten keskellä täytyi tuottaa hänelle häpeää ja nöyryytystä.
Poskeni olivat tulessa, ja siksi tunsin suurta huojennusta, kun ei kumpikaan heistä käytävän toiseen päähän kulkiessaan katsonut minuun päin eikä näyttänyt huomaavan minun läheisyyttäni. Ovella he seisoivat hetkisen vakavasti puhellen; näytti siltä kuin de Rosny olisi halunnut saattaa kreiviä vielä kauemmaksi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä sallivan, vaan sanoi siinä hyvästi, niin monin kohteliain elein että viimeinenkin Rosny'hin perustuva toiveeni hupeni.
Siitä huolimatta ei parooni de Rosny ollut kuitenkaan niin kokonaan muuttunut, etten voinut nähdä hymyn väreilevän tuokion verran hänen piirteillään, kun hovimiesten kumartelevat rivit avautuivat hänen edessään. Samassa hänen silmänsä sattuivat minuun, ja kasvonilmeensä juuri ollenkaan muuttumatta hän pysähtyi kohdalleni.
"Herra de Marsac varmaan odottaa pääsyä kuninkaan puheille?" kysyi hänVarennen puoleen kääntyen.
Seuralaiseni oli vaiti, minä kumarsin.
"Viiden minuutin perästä", virkkoi de Rosny tyvenesti, kasvoillaan välinpitämätön ilme, joka sai minut epäilemään, eikö kaikki, mitä muistin tästä miehestä, ollutkin vain unta. "Ah, herra de Paul, mitä voin tehdä puolestanne?" jatkoi hän ja taivutti päätään kuunnellakseen pyyntöä, jonka minua lähinnä seisova herrasmies sopotti hänen korvaansa. "Tahdon koettaa", kuulin hänen vastaavan. "Joka tapauksessa saatte tietää huomenna."
"Mutta lupaatteko olla ystäväni?" pitkitti de Paul, pidättäen häntä hihasta.
"Ainoastaan yhden asetan teistä edelle", vastasi hän. Naapurini näytti lysähtävän kokoon pettymyksestä. "Kuka se on?" kuiskasi hän surkeana.
"Kuningas ja hänen palveluksensa, ystäväni", vastasi de Rosny kuivasti. Ja sen sanottuaan hän käveli pois. Mutta ainakin puolikymmentä kertaa näin saman kohtauksen uudistuvan, ennenkuin hän saapui huoneen peräovelle.
Katselin kaikkea tätä äärimmäisen hämmästyneenä, kykenemättä arvaamaan tai oivaltamaan, mikä tapahtuma oli voinut saattaa de Rosnyn näin tärkeäksi henkilöksi. Sillä minulta ei voinut jäädä huomaamatta, että ne muutamat sanat, jotka hän oli pysähtynyt lausumaan minulle, olivat tehneet minut mielenkiintoiseksi kaikkien lähellä seisovien silmissä. He antoivat minulle enemmän tilaa liikkua ja hengittää, ja luoden minuun syrjäsilmäyksiä kuiskailivat toisilleen nimeäni. Mutta ollen epätietoinen siitä, mitä tämä ennusti, en saanut siitä paljonkaan kevennystä; ja ennenkuin olin ennättänyt punnita sitä kaikinpuolin, aukeni perällä oleva ovi uudelleen. Hovipojat ja hoviherrat, jotka seisoivat lähellä sitä, riensivät järjestymään riveihin molemmin puolin. Valkoista virkasauvaa kantava ovenvartia astui nopeasti pitkin huonetta, siellä täällä pyytäen hovimiehiä siirtymään taemmaksi, missä käytävä oli ahdas. Sitten huusi kaikuva ääni ulkopuolella: "Kuningas, herrat! Kuningas!" ja joka toinen joukostamme kohosi varpailleen nähdäkseen hänen astuvan sisään.
Mutta sisään astui ainoastaan Navarran Henrik, yllään purppuranpunainen viitta ja hattu.
Käännyin la Varenneen päin ja pää täynnä sekavia ajatuksia mutisin malttamattomasti: "Mutta kuningas! Missä kuningas on?"
Hän virnisti minulle käsi suun edessä. "Hst!" kuiskasi hän. "Me olemme kujeilleet kanssanne! Hänen edellinen majesteettinsa kuoli tänään aamunkoitteessa. Tämä on nyt kuningas!"
"Tämäkö! Navarran kuningas?" huudahdin minä niin kuuluvasti että muutamat ympärilläni huusivat: "Hiljaa!"
"Ei kuin Ranskan kuningas, hölmö!" vastasi hän. "Teidän miekkanne on varmaan terävämpi kuin järkenne, tai muuten on minulle kerrottu valheita!"
En kiinnittänyt huomiota hänen pilkkaansa, sillä sydämeni sykki niin kiivaasti ja tuskallisesti, että hädin tuskin jaksoin pysyä ulkonaisesti tyynenä. Silmissäni oli kuin sumua, ja kynttilöistä huolimatta näytti koko huone hämärtyvän. Turhaan koetin ajatella, mitä tämä merkitsi — minulle. En saanut kahta ajatusta liitetyksi toisiinsa, ja ollessani vielä aprikoimassa, millaista vastaanottoa saatoin odottaa ja kutka tässä uudessa asiain tilassa olivat ystäviäni, pysähtyi kuningas eteeni.
"Ahaa, herra de Marsac!" huusi hän iloisesti, viitaten edessäni seisovia tekemään tilaa. "Tehän se ratsastitte niin nopeasti varottamaan minua tässä eräänä aamuna. Olen puhunut teistä Turennen kreivin kanssa, ja hän on suostuvainen jättämään silleen teitä vastaan tekemänsä syytöksen. Mitä muuhun tulee, niin menkää minun huoneeseeni, ystäväni. Menkää! Rosny tietää mikä on tahtoni teidän suhteenne."
Minulla oli kylliksi järkeä polvistuakseni ja suudellakseni hänen kättään, mutta se tapahtui äänettömyydessä, jonka hän tiesi tulkita oikein. Hän oli jo siirtynyt edelleen ja oli puhumassa toiselle, ennenkuin kykenin jälleen käyttämään puhelahjaani tai järkeäni, jonka hänen armolliset sanansa olivat panneet sekaisin. Kun pääsin niin pitkälle ja nousin jälleen jaloilleni, huomasin olevani sellaisen huomion keskipisteenä ja niin monien onnittelujen esineenä, että olin iloinen saadessani noudattaa la Varennen antamaa vihjausta ja kiiruhtaa kuninkaan yksityishuoneeseen.
Vaikkakin minulla nyt oli vihiä siitä, mitä minulla oli odotettavissa, kohtasi minua siellä vastaanotto, jonka ystävällisyys oli hellyttää minut pois suunniltani. Huoneessa oli ainoastaan parooni de Rosny, ja hän otti minua molemmista käsistä tavalla, joka sanoittakin kertoi minulle että entinen Rosny oli tullut takaisin ja että se harmi, jonka hiljan olin hänelle aiheuttanut, oli enemmän kuin anteeksi-annettu. Kun yritin kiittää häntä siitä, että hän oli käyttänyt vaikutusvaltaansa kuninkaaseen minun hyväkseni, kuten arvasin hänen tehneen, ei hän tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan muistutti minulle hymyillen syöneensä minun juustoani silloin kun oli valittavana se tahi lisieuxiläinen.
"Ja sitäpaitsi, ystäväni", jatkoi hän vilkuttaen silmiään, "te olette tehnyt minut viisisataa kruunua rikkaammaksi."
"Kuinka niin?" kysyin minä yhä enemmän kummastuneena.
"Löin niin suuren summan vetoa Turennen kanssa siitä, ettei hän saisi teitä lahjotuksi", vastasi hän hymyillen. "Ja kas tässä", jatkoi hän, valiten pöydällä olevien asiakirjojen joukosta saman paperin jonka olin nähnyt Turennen kreivillä, "tässä on lahjus. Ottakaa se, se on teidän. Olen antanut tänään jo parikymmentä, mutta en ainoatakaan näin suurella mielihyvällä. Sallikaa minun ensimäisenä onnitella Armagnacin maaherraa!"
En voinut kotvaan uskoa hänen tarkottavan totta, mikä seikka, kuten muistan, huvitti häntä erinomaisesti. Kun minut viimein saatiin käsittämään, että kuningas oli tarkottanut tätä alunpitäen ja oli vain lainannut käskykirjeen Turennelle, jotta tämä saisi koetella minua, silloin oli iloni ja mielihyväni niin suuri etten voinut sitä silloin ilmaista enempää kuin nyt voin sitä kuvata. Sanalla sanoen se oli rajaton. Seisoin Rosnyn edessä sanattomana ja hämmentyneenä, kauan unhossa olleitten kyynelien kummutessa silmiini ja ainoastaan yksi kaipaus sydämessäni — se nimittäin, ettei rakastettu äitini ollut elänyt kyllin vanhaksi nähdäkseen noitten suloisten kuvitelmien, joilla niin usein olin häntä huvittanut, muodostuvan kouraantuntuvaksi todellisuudeksi. En huomannut silloin, vaan vasta jälkeenpäin, että virkani vuosipalkka teki juuri saman summan, joka minun oli ollut tapana mainita hänelle; ja sain kuulla, että Rosny itse oli sen määrännyt neiti de la Viren antamien tietojen mukaan.
Kun riemastukseni vähän tasottui ja minä sain äänen suustani kiittääkseni hyväntekijääni, oli hänellä vielä yksi vastaus. "Älkää pettäkö itseänne, ystäväni", lausui hän vakavasti, "älkää ajatelko, että tämä on vain vaivattomasti tuleva palkkio. Herrani on Ranskan kuningas, mutta hän on kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja sotapäällikkö, jolla ei ole rahaa. Tänään hän on oikeuksiinsa päästäkseen luopunut puolesta vallastaan. Ennenkuin hän voittaa kaikki takaisin, pitää meidän taistella, — taistelin, ystäväni. Ja siinä tarkotuksessa olen ostanut teidän miekkanne."
Minä sanoin hänelle, että vaikkei ainoakaan muu miekka jättäisi huotraansa kuninkaan puolesta taistellakseen, niin minun säiläni sen tekisi.
"Minä uskon teitä", vastasi hän ystävällisesti, laskien kätensä olalleni. "En siksi että te niin sanotte — totta tosiaan, lupauksia olen saanut kyllin kuulla tänä päivänä — vaan siksi että olen koetellut teitä. Ja nyt", jatkoi hän, muuttaen puheensävyään ja katsoen minuun omituisesti hymyillen, "nyt olette varmaan täysin tyytyväinen? Ei kai liene enää mitään muuta, mitä toivoisitte, ystäväni?"
Käänsin katseeni syrjään syyllisen tavoin, uskaltamatta kaiken tämän hyvyyden lisäksi tuoda esiin vielä uutta anomusta. Hänen majesteetillaan saattoi sitäpaitsi olla eri katsantokanta, tai saattoi Turenne olla siihen kysymykseen nähden taipumaton. Sanalla sanoen, kaikessa mitä oli tapahtunut tai mistä Rosny oli maininnut, ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut minulle, tulisiko sydämeni toive täytetyksi vai ei.
Mutta minun olisi pitänyt tuntea tuo suuri mies paremmin, kuin otaksua että hän antaisi lupauksen, mutta jättäisi sen täyttämättä, taikka haavottaisi ystäväänsä silloin kun hänellä ei ollut voidetta haavaan. Nautittuaan hetkisen hämmingistäni hän purskahti suureen nauruun ja ottaen minua tuttavallisesti hartioista käänsi minut ovea kohti. "Kas niin, menkää!" virkkoi hän. "Menkää ylös käytävää. Löydätte siellä oven oikealla kädellä ja toisen vasemmalla. Kyllä tiedätte kumpi on avattava."
Kieltäen minua lausumasta tavuakaan hän työnsi minut ulos. Käytävässä olisin mielelläni pysähtynyt kokoamaan ajatuksiani, mutta säikähdyksekseni kuulin ääniä, jotka ilmaisivat kuninkaan palaavan sitä tietä. Peläten joutua hänen eteensä niin hämmentyneessä mielentilassa riensin käytävän toiseen päähän, missä huomasin, niinkuin minulle oli sanottukin, kaksi ovea.
Molemmat olivat suletut, eikä kummassakaan ollut mitään, mikä olisi opastanut valintaani. Mutta Rosny oli oikeassa otaksuessaan, etten ollut unohtanut neuvoa, jonka hän oli antanut minulle silloin kun hän omassa talossaan oli valmistanut niin hienon yllätyksen: "Jos haluatte hyvän vaimon, niin kääntykää oikealle!" Muistin nämä sanat, ja hetkeäkään empimättä — sillä kuningas seurueineen oli jo astumassa käytävään — minä koputin rohkeasti, ja malttaen tuskin odottaa vastausta astuin sisään.
Fanchette oli ovella, mutta astui sivulle äreä hymy huulillaan, jonka saatoin tulkita tervetuloksi tai kuinka vain tahdoin. Neiti, joka oli istunut pöydän toisella puolen, nousi pystyyn sisään astuessani, ja me seisoimme katsellen toisiamme. Arvattavasti hän odotti että minä puhuisin ensin, ja minä taas olin niin hämmästynyt siitä muutoksesta, jonka hänen yllään oleva hovipuku ja se arvokas tapa, millä hän sitä kantoi, olivat hänessä aikaansaaneet, että kykenin ainoastaan ällistyneenä tuijottamaan. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, rupesi minua nyt pelottamaan. Tämä ei ollut sama tyttö, jota olin kosinut St. Gaultierin metsässä, ei myöskään se kalpeakasvoinen nuori nainen, jonka olin nostanut satulaan parikymmentä kertaa matkallamme Pariisia kohti. Arvottomuuden tunne, jota olin kokenut muutamia minuutteja aikaisemmin keskellä esihuoneen väenpaljoutta, palasi kaikessa voimassaan nähdessäni hänen suloutensa ja kauneutensa, ja minä seisoin jälleen mykkänä hänen edessään, niinkuin olin seisonut kerran Blois'ssa ollessamme. Koko välillä ollut aika, kaikki mitä sen jälkeen oli välillämme tapahtunut, oli unohduksissa.
Hän puolestaan katseli minua kummastellen äänettömyyttäni. Hänen kasvonsa, jotka sisään astuessani olivat karahtaneet hehkuvan punaisiksi, kalpenivat uudelleen. Hänen silmänsä suureniva levottomuudesta; hän alkoi polkea jalkaansa lattiaan tavalla jonka hyvin tunsin. "Onko jotain huonosti?" mutisi hän viimein.
"Päinvastoin, neiti", vastasin minä käheästi, katsellen joka suunnalle ja turvautuen ensimäiseen asiaan, mikä johtui mieleeni, "tulen juuri de Rosnyn luota."
"Ja hän?"
"Hän on tehnyt minut Armagnacin maaherraksi."
Hän niiasi minulle ihmeen viehkeästi. "Minua ilahuttaa saadessani onnitella teitä", lausui hän naurun ja itkun välisellä äänellä. "Se ei ole enemmän kuin minkä olette ansainnut."
Koetin kiittää häntä tilaisuuteen sopivalla tavalla, tuntien asemani samalla nurinkurisemmaksi kuin koskaan eläessäni olin tuntenut; sillä tiesinhän, ettei tämä ollut lainkaan sitä, mitä minä olin tullut sanomaan ja hän kuulemaan. Kuitenkaan en voinut saada rohkeutta enkä löytää sanoja käydäkseni pitemmälle, ja niin seisoin pöydän vieressä surkean hämmentyneenä.
"Siinäkö on kaikki?" virkkoi hän viimein kadottaen kärsivällisyytensä.
Varmasti oli se tehtävä nyt, tai sitten ei koskaan; ja minä tiesin sen. Tein ponnistuksen. "Ei, neiti", lausuin matalalla äänellä. "Kaukana siitä. Mutta minä en näe täällä sitä naista, jolle tulin puhumaan ja jonka olen nähnyt satoja kertoja aivan toisenlaisessa asussa kuin te nyt olette, märkänä ja väsyksissä ja vanukkeisin hiuksin, vaarassa ja pakomatkalla. Häntä olen palvellut ja rakastanut, ja hänelle olen elänyt. Minulla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut hänen, eikä yhtään huolta, joka ei olisi kohdistunut häneen. Minä olen hänen, ja kaikki mitä kuninkaan jalomielisyys on minulle lahjottanut, on hänen, ja minä olen tullut asettaakseni nämä hänen jalkojensa juureen. Mutta minä en näe häntä täällä."
"Ettekö?" vastasi hän kuiskaten, kasvot poispäin käännettyinä.
"En, neiti."
Äkkiä kirkastuen ja vilkastuen, niin että sydämeni alkoi tykyttää, hän kääntyi ja katsoi minuun. "Todellakin!" lausui hän. "Sepä on ikävää. On sääli, että rakkautenne piti joutua toisaalle, herra de Marsac — kun kuninkaan tahto on, että te menisitte naimisiin minun kanssani."
"Ah, neiti!" huusin minä polvistuen hänen eteensä — sillä hän oli kiertänyt pöydän ja seisoi vieressäni. "Mutta entä te itse?"
"Se on minunkin tahtoni", vastasi hän, hymyillen kyyneltensä läpi.
Seuraavana päivänä neiti de la Vire tuli vaimokseni. Kuninkaan peräytyminen Pariisin luota, mikä kävi välttämättömäksi sentakia, että monet hugenoteille vihamieliset henkilöt luopuivat hänestä, pakotti toimittamaan vihkimisen viipymättä, jos kerran halusimme että herra d'Amours sen suorittaisi. Tästä kiireellisyydestä huolimatta saatoin herra d'Agenin ystävällisyyden auttamana esiintyä sekä palvelijain että varusteiden puolesta niin arvokkaasti, että se vastasi paremmin tulevaista asemaani kuin entisiä vastoinkäymisiäni. Hänen majesteettinsa, joka ei tahtonut tehdä mitään mikä voisi loukata Turennea, ei tosin kunnioittanut meitä läsnäolollaan; mutta rouva Catherine oli saapuvilla hänen puolestaan, ja hän itse antoi minulle morsiameni. Sully ja Crillon, markiisi de Rambouillet ynnä hänen veljenpoikansa, sekä kaukainen sukulaiseni Rohanin herttua, joka sinä päivänä ensi kerran omisti minut heimolaisekseen, olivat niiden joukossa, jotka ansaitsivat kiitollisuuteni tulemalla saapuville tähän tilaisuuteen.
François d'Agenin naimisiin-meno vanhan kilpailijani ja vastustajani lesken kanssa tapahtui vasta toista vuotta myöhemmin, — viivytys, joka ei ollut lainkaan niin epämieluisa minulle kuin sulhaselle, katsoen siihen että rouva de Bruhlille jäi siten tilaisuus pitää seuraa vaimolleni, silläaikaa kun minä olin poissa Arquesin ja Ivryn sotaretkillä. Viimeksi mainitussa taistelussa, joka lisäsi suuresti de Rosnyn mainetta, hän kun valtasi omin käsin vihollisen lipun, minä kovaksi onnekseni tulin haavotetuksi toisessa kuninkaan johtamista hyökkäyksistä; ja kun maassa maatessani kaksi jalkasoturia kävi kimppuuni, olisin varmasti saanut surmani, jollei Simon Fleix olisi syöksynyt minua auttamaan vanhan sotakarhun urhoollisuudella. Hänen tekonsa sattui näkemään kuningas, joka pyysi hänet minulta ja kiinnittäen hänet palvelukseensa kirjurina auttoi häntä alkuun menestyksen tiellä niin tehokkaasti, että hän on sittemmin kohonnut yli kaikkien toiveiden ja odotusten.
Keino, jolla Henrik-kuningas joksikin ajaksi voitti Turennen kannatuksen (ja samalla hankki myös hänen suostumuksensa avioliittooni), on nykyään liian hyvin tunnettu vaatiakseen selitystä. Mutta vasta sitten kun kreivi noin vuotta myöhemmin meni naimisiin neiti de la Marckin kanssa, joka toi hänelle Bouillonin herttuakunnan, sain minä täydellisen käsityksen asiasta, ja samalla kuninkaan, minun herrani, erinomaisesta hyvyydestä, joka sai tuon suuren hallitsijan laajojen tehtäviensä ohessa muistamaan halvimpien palvelijainsakin etuja.
End of Project Gutenberg's Todellinen aatelismies, by Stanley Weyman