Mitä muuta tahdot vielä tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli. Hän ajatteli aina, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että, missä häntä ei tunnettu, käskettiin hänet kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepittänyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän autteli salaa monta köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.
Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli Elias Lönnrot.
Nykyään on kansankin lapsilla Suomessa tilaisuutta saada hyödyllistä ja tarpeellista opetusta. Varsinaisissa oppikouluissa tarjotaan laajaa ja perinpohjaista opetusta kaikille niille, jotka pyrkivät tiedemiehiksi tai papeiksi ja muiksi virkamiehiksi. Niissä kuitenkin vaan varakkaimpien lapset voivat käydä. Sitä vastoin voivat usiammat lapset jo käydä kansakouluissa. Niitähän nykyään jo löytyy melkein joka pitäjässä, muutamin paikoin jo melkein joka suuremmassa kylässäkin. Ja niissä tarjotaan opetusta kaikissa niissä asioissa, jotka ihmiselle ovat tärkeimmät tietää, jotta hän voisi olla ja elää Jumalata pelkääväisenä, kunnollisena ja toimekkaana kansalaisena. Kristinopin perustotuudet niissä selvitetään; opetetaan hyvästi lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan; annetaan tietoja kansamme ja koko ihmiskunnan entisistä vaiheista; opetetaan tuntemaan kotimaa ja vieraat maat sekä Jumalan ihmeellistä luomakuntaa; harjoitetaan kaunista laulua, vieläpä voimistelua ja käsitöitäkin. Onnellisiksi voimme nyt sanoa Suomen lapsia, kun heille on kansakouluissa tarjona tällaiset opin ja tiedon aarteet. Näin ei ole ollut vielä kauan laita. Noin kolmekymmentä vuotta takaperin olivat kansakoulut vielä maassamme aivan harvinaisia. Kansan lapset saivat tyytyä siihen lukutaitoon, mitä heille kotona osattiin opettaa. Jos kiertokoulussa — missä nimittäin sellaisia löytyi — vielä lisäksi opittiin vähän kirjoitusta, niin olikin saavutettu se sivistysmäärä, mikä yhteiselle kansalle vielä miespolvi takaperin oli mahdollinen saavuttaa.
Että laajempi tiedon ja opin tie on tullut Suomen lapsille kansakoulujen kautta avatuksi, sen on vaikuttanut etupäässä yksi jalo mies, jolla oli tähän asiaan lämmin into ja harrastus. Se mies on Suomen kansakouluoppilasten aina muistettava. Hänen nimensä oliUuno Cygnaeus.
Uuno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12 p. Lokakuuta 1810. Suoritettuaan yliopistossa maisterin ja papintutkinnot, oli hän ensin jonkun aikaa pappina Viipurissa, mutta määrättiin sitten lutherilaisen seurakunnan pastoriksi venäläisille uutis-asutuksille Amerikan luoteiskulmassa. Siellä oleskeli hän viisi vuotta. Palattuaan Pietariin oli hän siellä v. 1846-1858 ruotsalaisen seurakunnan pappina ja koulun tarkastajana sekä uskonnon-opettajana suomalaiselle nuorisolle. Tällä ajalla hän varsinkin tutustui etevien ulkomaisten kasvattajain periaatteisiin kansan-opetuksen alalla. Kun Suomessa Keisari Aleksanteri II:sen toivomuksesta alettiin kansakoulujen perustamista tuumia, lähetti Cygnaeus hallitukselle kirjallisen mietintönsä tästä tärkeästä asiasta. Hänen siinä lausumansa aatteet katsottiin suuressa määrässä huomiota ansaitseviksi. Hallitus määräsi nyt Cygnaeuksen matkustelemaan sekä koti- että ulkomaille ja siten ottamaan selvää kansakouluasioista. Matkoilta palattuaan ja annettuaan kertomuksen tekemistään havainnoista, sai hän toimekseen valmistaa ehdotuksen kansakoulujen ja seminaarien järjestämisestä Suomessa. Hänen ehdotuksensa sitten pääasiassa hyväksyttiinkin. Itse nimitettiin hän v. 1861 Suomen kansakoulujen ylitarkastajaksi. V. 1863 perustettiin Jyväskylään seminaari mies- ja nais-opettajain valmistamista varten kansakouluille. Cygnaeus itse oli tätä laitosta järjestämässä ja johtamassa ensi vuosina. Sen jälkeen oli hänen harrastuksensa ja työnsä yhä suunnitettuna seminaarien ja kansakoulujen kehitykseen maassamme. Seitsemän uutta seminaaria on perustettu ja kansakouluja on syntynyt vuosi vuodelta yhä enemmän. Pian alkaa jo jokaisella Suomen lapsella olla tilaisuutta kansakoulusivistyksen saamiseen. Kansamme itse on näet jo ruvennut huomaamaan, että hengenlahjain kehittäminen ja terveellinen oppi ovat kaikille ihmisille välttämättömät ja että nousevan nuorison kasvatus on elämän kalliimpia velvollisuuksia. Sen vuoksi rientää Suomen lapsia, poikia ja tyttöjä, nyt joukottain kansakouluihin. Ja me saamme toivoa, että niistä kerran kasvaa Suomelle kunnollisia kansalaisia. Mutta se on etupäässä tohtori Uuno Cygnaeuksen ansio, että näin pitkälle on päästy. Sydämensä rakkauden ja elämänsä voiman uhrasi hän tämän tärkeän asian hyväksi. Sen edistämiseksi työskenteli hän elämänsä loppuun asti. Paljo oli hänellä hankaluuksia ja vastuksia voitettavana, mutta hänen harras intonsa ja uupumaton toimintansa poisti vaikeudet. Ja elämänsä ehtoolla sai hän iloita työnsä hedelmistä. Kansakoulu oli tullut Suomessa yleiseksi, se oli tullut kansalle rakkaaksi.
Uuno Cygnaeus kuoli 2 p. Tammikuuta 1888. Häntä ja hänen työtänsä on Suomen kansa aina kiitollisena muisteleva, sillä kansakoululaitosten järjestämisellä on hän johtanut koko kansamme suurempaan sivistykseen, henkiseen ja taloudelliseenkin kehitykseen.
Kolmekymmentä vuotta sitten oli Virolahden pitäjässä Haminan lähellä pieni poika, jota sanottiin Sillanpään Johannekseksi. Hänen isänsä oli herrastalon torppari. Koti oli köyhä ja Johannes sai pienestä pitäen tottua tekemään mitä voi. Kymmenvuotiaasta oli hän kesäisin pantu käymään toisen torpan lehmiä paimenessa. Mutta Johannes ei ollut mikään vetelehtijä, joka olisi työtä surkeillut, vaan niitä iloisia ja virkkuja poikia, jotka aina ovat toimessa. Paimenessa ollessaan hän teki vispilöitä ja luutia tai vuoleskeli haarukoita, joilla kiinnitetään vaatteita köysiin kuivamaan. Toisinaan hän taas naperteli kaikenlaisia somia leikkikaluja, sillä hän oli oikein näppärä puukkoa käyttämään. Omissa pienissä toimissaan hän viihtyikin paremmin kuin ikäistensä seurassa. Kun Johannes oli kolmentoista vuoden vanha, rupesi herrastalon neiti pitämään koulua torpparien lapsille, ja siihen pääsi Johanneskin. Koulussa saivat lapset harjoitella käsitöitäkin; tytöt kutoivat sukkaa, neuloivat j.n.e, pojat taas saivat vuoleskella kaikenlaisia esineitä puusta mallien jälkeen. Enimmin heitä viehättivät eläimenkuvat, joita he kilvan jäljittelivät. Mutta Johannes se kuitenkin oli paras mestari, niin että toiset pian luopuivat kilpailusta hänen kanssaan. Kerran vuoli hän mallin mukaan istuvan luppakoiran kuvan, jonka opettajatar lähetti veljelleen, kauppiaalle Viipurissa. "Onpas se aika mestari, joka tämän on tehnyt!" huudahti kauppias sitä katsellessaan. Se oli sievästi ja puhtaasti tehty, mutta varsinkin koiran katse ja asento oli osattu hämmästyttävän elävästi. Johannes tahtoi yhä uusia malleja. "Antakaa vaikka mikä kuva, kyllä minä sen toimeen saan", pyysi hän opettajattareltaan. Neiti antoi hänelle pienen sveitsiläisen huoneenmallin, tuskin nuppineulankaan pituisen ja korkuisen. Hän piti mahdottomana että Johannes paksuilla sormillaan voisi tehdä semmoista. Mutta jonkun ajan perästä tarjosi poika hänelle nöyrästi ja vaatimattomasti pienen soman rasian, johon oli kätketty uusi sveitsiläinen huone, melkeinpä mallia pienempi ja sievempi. Siitä pitäen hankki neiti Johannekselle erityisiä, vaikeita malleja. Hän leikkasi puusta samanlaiset ja niin hyvin että se herätti kaikkien kummastusta; nähtiin että hänessä oli paremman kuin tavallisen torpanpojan alku. Tuo viipurilainen kauppias kutsui poikaa luoksensa tulemaan, ja Johannes lähtikin. Eräs venäläinen kenraali, joka sattui käymään Viipurissa, sai nähdä pojan teoksia ja päätti toimittaa hänet Pietariin oppimaan kuvanveistäjäksi. Vielä koetellakseen poikaa käski hän Johanneksen leikata puusta Viipurin linnan kuvan. Sen tämä tekikin, ja Viipurin linna syntyi ihka uutena leppäpölkystä.
Mutta Pietariin ei Johannes kuitenkaan tullut lähtemään. Muutamat viipurilaiset keräsivät hänelle rahoja, joilla hän pääsi Helsinkiin erään etevän kuvanveistäjän luo oppiin. Ja niin oli taiteilijan alku valmis lähtemään ulos maailmaan.
Takasen tekemä Rebekan kuva.Takasen tekemä Rebekan kuva.
Johannes Takasesta — se oli pojan nimi — tuli kuuluisa kuvanveistäjä, jonka teoksia ihaillaan milt'ei hienoimpina ja taiteellisimpina, mitä kukaan taideniekka on luonut. Hän muutti sittemmin Roomaan, jossa ovat maailman suurimmat taideteoskokoelmat, ja jossa kuvanveistäjillä siis on paras tilaisuus edistyä taiteessaan. Siellä hän sitten oli monta vuotta, taistellen hädän ja puutteen kanssa, mutta kuitenkin hylkäämättä jaloa taidettansa. Hän on kaavaillut Juhana Vilhelm Snellmanin rintakuvan, joka on pystytetty Kuopiossa puistoon tuomiokirkon edustalle, ja hän sai myöskin toimekseen jalon Keisarimme Aleksanteri II:n kuvapatsaan valmistamisen sitä muistopatsasta varten, joka oli pystytettävä Helsinkiin hänen kunniakseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt työhön ryhtyä; kuolema katkaisi hänen elämänsä langan sitä ennen, kun hän vasta oli 35 vuoden ikäinen. Syvää surua herätti Suomessa hänen varhainen kuolemansa, sillä taiteilijan lahja, kyky nähdä kauneutta luonnossa ja ihmisissä ja sitä esittää, on harvinainen Jumalan lahja.
Laula laula veitoseni,kuku, kuku kultaseni;anna aikasi ilohon,ääni laske laulamahan!Ota kaunis kantelesi,soitto kultainen kuleta,kielet soppehen sovita,käännä sormet soittamahan,jotta kuuluisi kujilla,kajahtaisi kankahilla,sekä soitto, jotta laulu,jotta ainoinen ilosi —kuuluisi kyliä myöten,kajahtaisi kaikin paikoin,Savossa soria soitto,ilo kaunis Karjalassa!
Laula laula veitoseni,kuku, kuku kultaseni;anna aikasi ilohon,ääni laske laulamahan!Ota kaunis kantelesi,soitto kultainen kuleta,kielet soppehen sovita,käännä sormet soittamahan,jotta kuuluisi kujilla,kajahtaisi kankahilla,sekä soitto, jotta laulu,jotta ainoinen ilosi —kuuluisi kyliä myöten,kajahtaisi kaikin paikoin,Savossa soria soitto,ilo kaunis Karjalassa!
Maa, isänmaamme, Suomenmaa,soi sana kultainen!Ei laaksoa, ei kukkulaa,ei vettä, rantaa rakkaampaa,kuin kotimaa tää pohjainen,maa kallis isien.On Suomi köyhä, siksi jää,jos kultaa kaivannet.Sen vieras kyllä hylkäjää,vaan meille kallein maa on tää;sen salot, saaret, manteretne meist' on kultaiset.Ovatpa meille rakkahatkoskemme kuohuineen,ikuisten honkain huminat,täht'yömme, kesät kirkkahat,kaikk', kuvineen ja lauluineenmi painui sydämeen.Täss' auroin, miekoin, miettehinisämme sotivat.Kun päivä piili pilvihintai loisti onnen paistehin,täss' Suomen kansan vaikeimmathe vaivat kokivat.Tään kansan taistelut ken voine kertoella, ken?Kun sota laaksoissamme soi,ja halla nälän tuskan toi,ken mittasi sen hurmehenja kärsimykset sen?Täss' on sen veri virrannuthyväksi meidänkin,täss' iloaan on nauttinutja tässä huoltaan huokaillutse kansa, jolle muinakinkuormamme pantihin.Tääll' olo meill' on verratonja kaikki suotuisaa;vaikk' onni mikä tulkohon,maa, isänmaa se meillä on.Mi maailmass' on armaampaaja mikä kalliimpaa!Ja tässä, täss'on tämä maa,sen näkee silmämme;me kättä voimme oientaaja vettä, rantaa osoittaaja sanoa: kas tuoss' on se,maa armas isäimme!Jos loistoon meitä saatettaisvaikk' kultapilvihin,miss' itkien ei huoattais,vaan tähtein riemun sielu sais,ois tähän kurjaan kotihinhalumme kumminkin.Totuuden, runon kotimaa,maa tuhatjärvinen,miss' elämämme suojan saa,sa muistojen, sa toivon maa,ain' ollos, onnees tyytyen,vapaa ja iloinen.Sun kukkas vielä kuorestaanvapaaksi puhkeaa;viel' lempemme saa hehkullaansun toivos, riemus nousemaan,ja kerran laulus, synnyinmaa,korkeemman kaiun saa.
Maa, isänmaamme, Suomenmaa,soi sana kultainen!Ei laaksoa, ei kukkulaa,ei vettä, rantaa rakkaampaa,kuin kotimaa tää pohjainen,maa kallis isien.
On Suomi köyhä, siksi jää,jos kultaa kaivannet.Sen vieras kyllä hylkäjää,vaan meille kallein maa on tää;sen salot, saaret, manteretne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahatkoskemme kuohuineen,ikuisten honkain huminat,täht'yömme, kesät kirkkahat,kaikk', kuvineen ja lauluineenmi painui sydämeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehinisämme sotivat.Kun päivä piili pilvihintai loisti onnen paistehin,täss' Suomen kansan vaikeimmathe vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voine kertoella, ken?Kun sota laaksoissamme soi,ja halla nälän tuskan toi,ken mittasi sen hurmehenja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannuthyväksi meidänkin,täss' iloaan on nauttinutja tässä huoltaan huokaillutse kansa, jolle muinakinkuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verratonja kaikki suotuisaa;vaikk' onni mikä tulkohon,maa, isänmaa se meillä on.Mi maailmass' on armaampaaja mikä kalliimpaa!
Ja tässä, täss'on tämä maa,sen näkee silmämme;me kättä voimme oientaaja vettä, rantaa osoittaaja sanoa: kas tuoss' on se,maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettaisvaikk' kultapilvihin,miss' itkien ei huoattais,vaan tähtein riemun sielu sais,ois tähän kurjaan kotihinhalumme kumminkin.
Totuuden, runon kotimaa,maa tuhatjärvinen,miss' elämämme suojan saa,sa muistojen, sa toivon maa,ain' ollos, onnees tyytyen,vapaa ja iloinen.
Sun kukkas vielä kuorestaanvapaaksi puhkeaa;viel' lempemme saa hehkullaansun toivos, riemus nousemaan,ja kerran laulus, synnyinmaa,korkeemman kaiun saa.
Jos ma lauluille rupean,virrentöille työnteleme,laulan pihlajat pihalle,tammen keskitanhualle,tammelle tasaiset oksat,joka oksalle omenan,omenalle kultapyörän,kultapyörälle käkösen;kun käki kukahtelevi,kulta suusta kuohahtavi,vaski leuoilta valuvi,kultaisehen kuppisehen,vaskisehen vakkasehen,ilman maahan vieremättä,rikoille ripoamatta.Siitä tammen taittelemma,pihlajat pirottelemma,tyvet teemmä tynnyriksi,latvat laivan mastiloiksi,kesken kestipöytäsiksi,pikariksi pienet oksat.
Jos ma lauluille rupean,virrentöille työnteleme,laulan pihlajat pihalle,tammen keskitanhualle,tammelle tasaiset oksat,joka oksalle omenan,omenalle kultapyörän,kultapyörälle käkösen;kun käki kukahtelevi,kulta suusta kuohahtavi,vaski leuoilta valuvi,kultaisehen kuppisehen,vaskisehen vakkasehen,ilman maahan vieremättä,rikoille ripoamatta.Siitä tammen taittelemma,pihlajat pirottelemma,tyvet teemmä tynnyriksi,latvat laivan mastiloiksi,kesken kestipöytäsiksi,pikariksi pienet oksat.
Ei ole seppä sen parempi,eikä tarkempi takoja,jos syntyi sysikeolla,kasvoi hiilikankahalla.En olo opissa ollut,käynyt mailla mahtavien,samonnut Lapin saloja,souellut Viron vesiä;omat on virret oppimani,omat saamani sanaset,tiepuolista tempomani,risukoista riipomani,pajukoista poimimani,vesoista vetelemäni,kanervoista katkomani,päästä heinän hieromani.Kun olin piennä paimenessa,lassa karjan kaitsijana,metisillä mättähillä,kultaisilla kunnahilla,kirjavaisilla kivillä,paistavilla paateroilla;tuuli toi sata sanoa,tuhat ilma tuuvitteli,virret aaltona ajeli,laulut läikkyi lainehina.Ne minä kerälle käärin,sykkyrälle syylättelin,panin aitan parven päähän,kukkarohon kultaisehen,rasiahan rautaisehen,vaskisehen vakkasehen.
Ei ole seppä sen parempi,eikä tarkempi takoja,jos syntyi sysikeolla,kasvoi hiilikankahalla.
En olo opissa ollut,käynyt mailla mahtavien,samonnut Lapin saloja,souellut Viron vesiä;omat on virret oppimani,omat saamani sanaset,tiepuolista tempomani,risukoista riipomani,pajukoista poimimani,vesoista vetelemäni,kanervoista katkomani,päästä heinän hieromani.Kun olin piennä paimenessa,lassa karjan kaitsijana,metisillä mättähillä,kultaisilla kunnahilla,kirjavaisilla kivillä,paistavilla paateroilla;tuuli toi sata sanoa,tuhat ilma tuuvitteli,virret aaltona ajeli,laulut läikkyi lainehina.Ne minä kerälle käärin,sykkyrälle syylättelin,panin aitan parven päähän,kukkarohon kultaisehen,rasiahan rautaisehen,vaskisehen vakkasehen.
1. Aika muuttuupi moneksi, ihminen ajan keralla.2. Edessä pitkä kanto kaskessa.3. Ei hyvä sana haavoita.4. Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen.5. Ei hädällä kauas keritä.6. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, ei kaikki hopeata, joka hohtaa.7. Ei lopu uni maaten, eikä työ tehden.8. Ei kaikki suuhun, mitä sydämessä.9. Ei miestä nuttuunsa arvaaman pidä.10. Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä eikiitetä.11. Ei pidä ennen hypätä, kuin oja tulee.12. Ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan.13. Ei Turku tunnissa tehty.14. Ei vesa kauas kannosta kasva.15. Ennen rauta katkeaa, kuin miehen sana ratkeaa.16. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.17. Joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa.18. Juuresta puuhun noustaan, ei latvasta.19. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.20. Lupaus hyvä, anto parempi.21. Miehen sana miehen kunnia.22. Niinkuin korvessa huhutaan, niin korpi kaikaa;niinkuin tyhmälle puhutaan, niin tyhmä vastaa.23. Odottavan onkeen kala tulee.24. Parempi oma olkivuode, kuin on vieras höyhenvuode.25. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.26. Syy sysissä, syy sepissä.27. Totuus ei pala tulessakaan.28. Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä.29. Vähästä paljo tuleepi, kipinästä tuli syttyy.30. Väärin menee väärin saatu, pahasti pahoin koottu.
1. Aika muuttuupi moneksi, ihminen ajan keralla.2. Edessä pitkä kanto kaskessa.3. Ei hyvä sana haavoita.4. Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen.5. Ei hädällä kauas keritä.6. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, ei kaikki hopeata, joka hohtaa.7. Ei lopu uni maaten, eikä työ tehden.8. Ei kaikki suuhun, mitä sydämessä.9. Ei miestä nuttuunsa arvaaman pidä.10. Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä eikiitetä.11. Ei pidä ennen hypätä, kuin oja tulee.12. Ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan.13. Ei Turku tunnissa tehty.14. Ei vesa kauas kannosta kasva.15. Ennen rauta katkeaa, kuin miehen sana ratkeaa.16. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.17. Joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa.18. Juuresta puuhun noustaan, ei latvasta.19. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.20. Lupaus hyvä, anto parempi.21. Miehen sana miehen kunnia.22. Niinkuin korvessa huhutaan, niin korpi kaikaa;niinkuin tyhmälle puhutaan, niin tyhmä vastaa.23. Odottavan onkeen kala tulee.24. Parempi oma olkivuode, kuin on vieras höyhenvuode.25. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.26. Syy sysissä, syy sepissä.27. Totuus ei pala tulessakaan.28. Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä.29. Vähästä paljo tuleepi, kipinästä tuli syttyy.30. Väärin menee väärin saatu, pahasti pahoin koottu.
I. Väinämöinen.
Hämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen, tietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta luodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän kaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.
Hänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa. Hänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine hänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen myöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään suureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan. Vastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä, kilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.
Kolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli Väinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä vastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi vanha Väinämöinen: "ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?" Joukahainen vastasi: "olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä kurjaa sukua sinä itse olet". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi: "Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi minua". Tähän vastasi Joukahainen: "mitäpä miehen nuoruudesta tai vanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen tieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, niin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista voittamahan." Väinämöinen lausui: "Mitäpä minusta on laulajaksi, kun olen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon pientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden ymmärtelet."
Nyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan jokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen sanoi: "Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula syntyjä syviä". Joukahainen lauloi: "Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän tiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi syntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs on maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista, paasi padoista." "Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?" kysyi Väinämöinen.
Silloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa niiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: "Sen sinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu". "Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta", sanoi Joukahainen, "kysyn mieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön." Väinämöinen vastasi: "En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan. Mutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille." Nyt Joukahainen murti suuta, väänti päätä ja lausui: "Sen, joka ei lähde minun kanssani miekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan."
Jo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse laulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen syvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.
Jo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän alkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit lunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta. Väinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja lähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.
2. Kerran lähti Väinämöinen Pohjolaan pyytääkseen itselleen Pohjolan tytärtä puolisoksi. Mutta matkalla väijyi häntä Joukahainen, jonka sydämessä asui katkera viha ja kateus Väinämöistä kohtaan. Kun hän viimein keksi Väinämöisen ratsastavan meren lahtea pitkin, jännitti hän jousensa ja ampui. Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta Väinämöinen itse suistui meren aaltoihin.
Siellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään. Tällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli osoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi hänet Pohjolaan. Kun Louhi, Pohjolan emäntä, sai tietää, että vieras oli kuuluisa Väinämöinen, ihastui hän suuresti ja kestitsi Väinämöistä kaikella tavalla. Mutta Väinämöisen teki mieli kotia. Pohjolan emäntä sanoi: "Hyvähän tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syödä lohta lautaselta, sivulta sianlihaa." Mutta tähän vastasi Väinämöinen: "Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa Jumala että vielä pääsisin omille maille. Parempi omalla maalla vesi virsun alta, kuin vieraalla maalla mesi kultamaljoista." Pohjolan emäntä lupaa saattaa hänet kotimaalle, jos hän takoisi Pohjolaan sammon, lupasipa vielä tyttärensäkin siitä hyvästä hänelle puolisoksi. Väinämöinen sanoi: "En taida sampoa takoa, mutta jos saatat minut omille maille, lähetän sinulle seppo Ilmarisen, joka on taivasta takonut, ilman kantta kalkutellut, se sinulle kyllä sammon takovi." Tähän lupaukseen luottaen toimitti Pohjolan emäntä Väinämöisen kotimatkalle.
3. Väinämöinen laati itselleen venettä, mennäkseen uudelle kosioretkelle Pohjolaan. Laulun voimalla hän sitä valmisteli. Olikin jo saamaisillaan sen valmiiksi, mutta ei muistanut kolmea loitsu-sanaa, joilla olisi veneen keulat saanut kuntoon. Monelta taholta koetteli Väinämöinen noita loitsusanoja saada, mutta turhaan. Läksipä hän niitä etsimään Tuonelastakin, kuolleiden valtakunnasta. Kolme viikkoa matkailtuaan saapui hän Tuonelan joelle. Hän näki joen toisella rannalla Tuonen tyttären ja huusi sille: "Tuo venettä, Tuonen tyttö, yli joen tullakseni!" Tuonen tytär esteli häntä Tuonelaan elävänä tulemasta. "Parempi olisi sinun palata omille maille; paljon on tänne tulleita, ei paljon palanneita." Kun Väinämöinen yhä pyysi, vei Tuonen tytär hänet viimein joen yli Tuonelaan. Siellä Tuonelan emäntä antoi hänelle tervetuliaisiksi olutta, jossa sammakot ja madot uiskentelivat. Kysyi sitten, miksi Väinämöinen oli Tuonelaan tullut. Väinämöinen ilmoitti tulleensa etsimään sanoja, joilla veneensä valmistaisi. Tuonelan emäntä virkkoi: "Ei Tuoni sanoja anna, etkä sinä ikinä enää täältä kotiisi pääse". Väinämöinen laskeutui levolle, mutta ei nukkunut. Tuoni itse ja hänen emäntänsä valmistivat suuren vaskinuotan, ja Tuonen poika laski sen Tuonelan jokeen, jotta Väinämöinen ei pääsisi pakenemaan. "Jokohan nyt lienee tuhoni tullut?" arveli Väinämöinen. Mutta pian keksi hän keinon paetakseen. Hän loitsi itsensä saukoksi ja pujahti semmoisena Tuonen verkon lävitse. Näin pelastui hän Tuonelasta, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja nähnyt. Hän kielsi kenenkään ihmisen sinne itse ehdon tahdon menemästä, koska se paikka on ylen kamala. — Veneen valmistamiseen tarvittavat loitsusanat sai Väinämöinen sitten ammoin kuolleen jättiläisen Antero Vipusen vatsasta ja laittoi veneensä valmiiksi.
4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän kansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta, jonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta onnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa ryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja Pohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana. Kuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin leukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös tuonnempana.
Kerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan Väinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki Pohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan avulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan kivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän astui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä. Väinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan kivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati Pohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan. Väinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt pääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo kuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä loitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella sopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi. Hän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille sijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina tuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.
5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa suvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä viimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän astui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: "Annahan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon saattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden päivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa". Siitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
II. Ilmarinen.
Väinölän uroista oli seppo Ilmarinen kuuluisa taitavana takojana. Jo maailmaa luotaissa oli hän taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut.
Hän se myös takoi Pohjolaan onnea ja rikkautta tuottavan sammon. Se oli taottava joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta. Kun Ilmarinen oli löytänyt sopivan pajapaikan ja rakentanut palkeet ja ahjon, työnsi hän nuo aineet tuleen. Kolme päivää ja yötä lietsoivat orjat palkeilla. Seppo Ilmarinen kallistui nyt katsomaan ahjoon. Sieltä tuli kultakaarinen jousi. Seppo Ilmarinen ei sitä hyväksy, se kun oli pahantapainen, joka päivä ihmishengen vaati. Hän katkaisi jousen, tunki palaset uudelleen ahjoon ja pani orjat lietsomaan. Seuraavana päivänä ilmestyi ahjosta kullalla koristeltu vene. Ei Ilmarinen siihenkään tyytynyt, se kun olisi suotta sotahan lähtenyt. Hän särki veneen, työnsi kappaleet uudelleen ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Tällä kertaa tuli ahjosta kultasarvinen hieho. Ei tyytynyt Ilmarinen siihenkään, se kun metsissä olisi makaillut, maidon maahan kaadellut. Hän leikkeli hiehon paloiksi, työnsi ne ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Nyt tuli kultateräinen aura tulesta. Oli aura hyvännäköinen, ei ollut hyvän tapainen, kylän pellot olisi kynnellyt, vainiot vakoellut. Seppo Ilmarinen katkaisi auran kahdeksi ja työnsi ahjoon. Nyt laittoi hän tuulet lietsomahan. Ne lietsoivat kolme päivää niin, että tuli tuiski ikkunasta, säkenet ovesta räiskyi, ja savu nousi pilviin asti. Ilmarinen kallistui silloin katsomaan, mitä ahjossa syntyisi. Ja hän näki siellä nyt kirjokantisen sammon valmistuvan. Ilmarinen takoi sen nyt taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn, rahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi sampo, jauhoi purnun puhteessa, yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Pohjolan emäntä oli siihen kovin ihastunut ja kätki sen Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Palkaksi sai Ilmarinen kauniin Pohjolan neidon puolisokseen.
III. Lemminkäinen.
Väinölän uroita oli myöskin kaunis Lemminkäinen eli Kaukomieli. Hänkin oli mahtava loitsija, mutta samalla ylen sotaisa ja seikkailuihin taipuvainen.
Kun Pohjolassa vietettiin seppo Ilmarisen ja Pohjolan neiden häitä, jätettiin Lemminkäinen häihin kutsumatta, hän kun oli niin toraisa ja tappelun haluinen. Tästä suuttui Lemminkäinen kovasti ja päätti käydä Pohjolassa kostamassa tämän häväistyksen.
Saavuttuaan Pohjolan tupaan käyttäytyi hän hyvin ylpeästi. Hän kävi istumaan peräpöydän päähän ja komensi Pohjolan väkeä kestitsemään itseänsä. Pohjolan emäntä sanoi, ett'ei talossa nyt ollut vieraalle tarjottavaa, kun vast'ikään oli häät pidetty. Lemminkäinen vastasi: "Jopa on täällä syömät syöty, häät juotu, pidot pidetty. Oi sinä Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas, pidit häät häijyn tavalla, kutsuit kaiken muun kansan, minun heitit kutsumatta. En nyt liene Lemminkäinen, ellei minulle anneta syötävää ja juotavaa." Pohjolan emäntä käski nyt tuoda Lemminkäiselle olutta. Mutta siinä oluessa mateli matoja ja sisiliskoja. Lemminkäinen onki ne pois ja joi oluen. Mutta hän vaati edelleen parempaa kestitystä. Pohjolan isäntä silloin sanoi: "Miksi sinä tulit tänne, ken sinut tänne kutsui?" Virkkoi Lemminkäinen: "korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton; anna minun ostaa olutta itselleni!"
Tästä Pohjolan isäntä suuttui. "Ei tässä pidot parane, jos ei vieraat vähene, talo työlle, vieras tielle", lausui hän, sivalti miekan seinältä ja vaati Lemminkäistä kaksintaisteluun. Tämä oli siihen heti valmis. Miehet mittelivät miekkojansa. Pohjolan isännän miekka oli vähän pitempi. Lemminkäinen sanoi: "Sinunpa miekkasi pitempi, sinun ensin iskeminen". Pohjolan isäntä koetti iskeä Lemminkäistä päähän, mutta ei tavannut; sen sijaan kävi miekka orteen, niin että se meni poikki. Ilkkuen sanoi Lemminkäinen: "Mitä pahaa orret tekivät, kun niitä tavoittelet? Mutta tukala on tora tuvassa, tuvan uuden turmelemme. Käykäämme ulos pihalle, tantereelle tappelohon, pihalla veret paremmat, kaunihimmat kartanolla." Ja niin menivät taistelijat pihalle. Siellä Pohjolan isäntä yritti uudelleen lyödä Lemminkäistä miekallaan, mutta ei osannut. Sanoi Lemminkäinen: "Annappas minäkin koitan, jo on vuoroni minunkin". Ja hän löi, niin että tulta miekasta tuiski, ja katkaisi Pohjolan isännältä kaulan.
Mutta nytpä Pohjolan emäntä julmistui: Hän lauloi tuhannen aseellista miestä, jotka olisivat Lemminkäisen tuhonneet, ellei hän kiireimmän kautta olisi paennut Pohjolasta.
IV. Sota sammosta ja Väinämöisen soitto.
(Kalevan runot 39-43 lyhennettyinä.)Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Veli seppo, veikkoseni,lähtekämme Pohjolahantuon on sammon saa'ntahan [saantaan, hankintaan],kirjokannen katsantahan;laatikaamme laiva suuri,johon sampo saatetahanPohjolan kivimäestä,vaaran vaskisen sisästä!"Sanoi seppo Ilmarinen:"Vakavampi mainen matka,lempo menköhön merelle,surma suurelle selälle!"Sanoi vanha Väinämöinen:"Lysti on venon vesillä,purren juosta jolkutella,veet väljät välkytellä;vaan kuitenki, kaikitenki,kun et mieline merisin,niin on maisin matkatkamme,rantaisin ratustelkamme!""Tao nyt mulle uusi miekka,tee miekka tuliteräinen,jolla hurttia hutelen,Pohjan kansan kaikottelen,Saaessa [saadessa, tullessa] otolle sammon,kirjokannen katselohon."Tuo on seppo Ilmarinentakoi miekan mieltä myöten,senp' on kullalla kuvasi,hopealla huolitteli [koristeli].Vaka vanha Väinämöinensai miekan tuliteräisenkätehensä oikeahan;senpä kuu kärestä paistoi,päivä paistoi lappeasta,tähet västistä [kahvasta] valotti.Sylkytteli miekkoansavuoren rautaisen raossa,itse tuon sanoiksi virkki:"Jo minä terällä tällävaikka vuoret poikki löisin,kalliot kaha jakaisin!"Lähteä luku [aika] tulevi,liitto [määrä-aika] käyä kerkiävi;yks' on vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen,läksivät hevon hakuhun,kuloharjan kuuntelohon,suvikunnan [vuoden vanha] suitset vyöllä,varsan valjahat olalla.Astua ratustelevatkahen miehen rantamaita,kuului rannalta kujerrus,valitanla valkamalta.Vaka vanha Väinämöinenmeni tuota katsomahan,näki purren itkemässä,venosen valittamassa,kysytteli, lausutteli:"Mitä itket puinen pursi,itketkö sä puisuuttasi,hankauttasi haveksit [huolehdit]?Pursi puinen vastoavi,vene hankava sanovi:"En mä itke puisuuttani,hankauttani haveksi;itken viejäistä [sellaista, joka veisi] vesille,laskiaista lainehille.""Muut purret, pahatki purret,ne aina sotia käyvät,tuovat täytensä rahoja,alustansa aartehia;minä lahon lastuillani,venyn veistännäisilläni;pahimmatkin maan matosetalla kaarteni asuvat,linnut ilman ilkeimmätpesän pielessä pitävät."Vaka vanha Väinämöinentuossa tuon sanoiksi virkki:"Elä itke puinen pursi,vene hankava havise,kohta saat sotia käyä,tappeluita tallustella!"Vaka vanha Väinämöinenlauloi purren lainehille,lauloi ensin laitapuolensukapäitä [sileätukkaisia] sulhosia,lauloi toisen laitapuolentinapäitä [tinakoristeilla varustettuja] tyttäriä,lauloi vieläki lisäksiteljot täytehen väkeä,kuss' oli vähän sijoa,nuorukaisilta esinnä.Pani sulhot soutamahan,neiet ilman istumahan;sulhot souti, airot notkui,eipä matka eistykkänä [edistykään].Pani neiet soutamahan,sulhot ilman istumahan;neiet souti, sormet notkui,eipä matka eistykkänä.Muutti vanhat soutamahan,nuoret päältä katsomahan;vanhat souti, päät vapisi,eipä vielä matka eisty.Siitä seppo Ilmarinenitse istui soutamahan.Jopa juoksi puinen pursi,pursi juoksi, matka joutui,loitos kuului airon loiske,kauas hankojen hamina.Ahti saarella asuvi,Kaukoniemen kainalossa;kalatuutta Kauko itki,leivätyyttä Lemminkäinen,Ahti aitan pieneyttä,veitikka osan vähyyttä.Veisti laitoja venehen,uuen purren pohjapuuta,päässä pitkän nälkäniemen,paltalla [rinteellä] kylän katalan.Se oli korvalta korea,silmältä sitäi parempi;näki purren kulkemassa,venosen vaeltamassa,selvällä meren selällä,ulapalla aukealla.Huuti mies nenästä niemen,verevä vesien poikki:"Kenen on vene vesillä,kenen laiva lainehilla?"Miehet purresta puhuvat:"Mi olet mies metsän asuja,kun et tunne tuota purtta,keksi Väinölän venettä?"Sanoi lieto Lemminkäinen,virkkoi kaunis kaukomieli:"Jo tunnen perän pitäjän,jo älyän airollisen;minnekä menette, miehet,kunne läksitte, urohot?"Sanoi vanha Väinämöinen:"Kohti pohjoista kulemmesampoa tapoamahan,kirjokantta katsomahan,Pohjolan kivimäestä,vaaran vaskisen sisästä."Sanoi lieto Lemminkäinen:"Ohoh vanha Väinämöinen!otappa minua miestäurohoksi kolmanneksi,kun saat sammon nostantahan,kirjokannen kannantahan;vielä mieki miesnä maksan,jos saisi tapella tarve."Vaka vanha Väinämöinenotti miehen matkoihinsa,veitikan venosehensa.— — —Vaka vanha Väinämöinenlaskea karehtelevituon on pitkän niemen päästä;laski päivän maavesiä,päivän toisen suovesiä,kolmannen kosen [kosken] vesiä.Äsken [sitten] tuonne tultuansanoille väljille vesillepuuttui pursi juoksemasta,venonen pakenemasta.Vaka vanha Väinämöinensanan virkkoi, noin nimesi:"Oi sie lieto Lemminpoika,kallistaite katsomahan,miss' on pursi puuttumassa,kivelläkö vai haolla."Se on lieto Lemminkäinenkallistitte katsomahan.Itse tuon sanoiksi virkki:"Ei ole veno kivellä,ei kivellä, ei haolla,vene on hauin hartioilla."Vaka vanha Väinämöinenitse miekkansa veälti [tempasi],tempasi terävän rauan,veti haukea ve'estä;hauki katkesi kaheksi,pursto pohjahan putosi,pää kavahti karpahasen [venheeseen].Jo otti venonen juosta;vaka vanha Väinämöinenluotti [lähestytti] purren luotosehen,ravahutti [ravakasti laski] rantasehen.Siitä hauki keitetähän,murkinoiahan muruina,jäipä luita luotoselle,kalan luita kalliolle.Vaka vanha Väinämöinennoita tuossa katselevi,sanan virkkoi noin nimesi:"Mikä tuostaki tulisi,noista hauin hampahista,leveästä leukaluusta,jos oisi sepon pajassa,miehen mahtavan käsissä?"Sanoi seppo Ilmarinen:"Ei tule tyhjästä mitänä,kalan ruotasta [ruodosta] kalua,ei seponkana pajassa."Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Noistapa toki tulisikalanluinen kanteloinen,kun oisi osoajata,soiton luisen laatijata."Itse loihe laatijaksi,tekiäksi teentelihe,laati soiton hauvinluisen,suoritti ilon ikuisen.Kust' on koppa kanteletta [kanteleen koppa]Hauvin suuren leukaluusta.Kusta naulat kanteletta?Ne on hauin hampahista;Kusta kielet kanteletta?Hivuksista hiien ruunan.Kun oli soitto suorittuna,vaka vanha Väinämöinenkäski nuoren, käski vanhansoittamahan sormillansatuota ruotaista rojua,kalanluista kanteletta.Soitti nuoret, soitti vanhat,soitti keskikertaisetki,ei ilo ilolle noussut,soitto soitollen ylennyt.Se on lieto Lemminkäinensanan virkkoi, noin nimesi:"Ei ole teissä soittajata,tuokatte minulle soittokahen polven pystyn päähän,kynnen kymmenen nenähän!"Saip' on kantelon käsille,soiton alle sormiensa;tuota käänti, tuota väänti,tuota sormin suoritteli,eikä soitto soitakkana,ei ilo iloakkana.Sanoi vanha Väinämöinen:"Ei ole tässä nuorisossatuon on soiton soittajaista;joko Pohjola paremminsaisi soiton soittamahan,josp' on laitan Pohjolahan."Siitä vanha Väinämöinenlaittoi soiton Pohjolahan;soitti pojat Pohjolassa,soitti pojat jotta piiat,ei ilo ilolle tunnu,eikä soitto soitannolle.Sokea sopesta lausui,ukko vanha uunin päältä:"Heretkätte, heittäkätte!puhki korvani puhuvi,läpi pääni läylentävi [rasittavi],viepi viikoksi uneni."Noin ukko sanoiksi virkki:"Jos ei soitto Suomen kansanvasta vaikuta ilolle,tahi uuvuta unehen,niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],aaltoihin upottaotte!"Soitto kielin kerkiävi,kantelo sanoin kajahui:"En mie vetehen joua,alle aaltojen asetu,ennen soitan suorijalla,vangun [äännän] vaivan nähnehellä."Soitto vietihin visusti,kannettihin kaunihisti,miehen laatijan kätehen,pyytänehen polvuksille.— — —Vaka vanha Väinämöinenistuiksen ilokivelle,hopeaiselle mäelle,kultaiselle kunnahalle.Otti soiton sormillensa,käänsi käyrän polvillensa,kantelen kätensä alle,sanan virkkoi, noin nimesi:"Tulkohon jo kuulemahan,kun ei liene ennen kuullutiloa iki runojen,kajahusta kanteloisen!"Alkoi soittoa somasti;jo kävi ilo ilolle,riemu riemulle remahti:ei ollut sitä metsässäjalan neljän juoksevata,koivin koikkelehtavata,ku ei tullut kuulemahan,iloa imehtimähän.Oravat ojentelihelehväseltä lehväselle,tuohon kärpät kääntelihe,aioillen asettelihen,hirvet hyppi kankahilla,ilvekset piti iloa.Tapiolan tarkka ukko,ja kaikki Tapion kansakulki vuoren kukkulallesoittoa tajuamahan.Itseki metsän emäntäloihe koivun konkelollekanteloista kuulemahan,iloa imehtimähän.Mi oli ilman lintusia,kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä],ne tulivat tuiskutellen,kiiätellen kiirehtivätsoittohon sulan urohon,Väinämöisen vääntelöhön.Korkealta kokko lenti,halki pilvien havukka,allit aaltojen seliltä,joutsenet sulilta soilta;pieniäki peipposia,sirkkuja sivertäviä,leivoja satalukuisin,rastahia ratki paljon,ilmassa ihastelivat,hartioilla haastelivat,tehessä isän iloa,soitellessa Väinämöisen.Itse ilman Luonnottaret,ilman impyet ihanat,iloa imehtelivät,kanteloista kuuntelivat,ken se ilman vempelellä,taivon kaarella kajotti,ken se pienen pilven päällärusoreunalla rehotti.Uipi hauvit hangotellen,ve'en koirat vengotellen,lohet luo'oilta samosi,siikaset syväntehiltä,säret pienet, ahvenetki,mujehetki, muut kalatki,kaikki parvihin panihe,rantahan rakenteleiksevirttä Väinön kuulemahan,soittoa tajuamahan.Ahto aaltojen kuningas,ve'en ukko ruohoparta,rinnoin aalloillen ajaikseja lapaikse lainehille;sisarekset Sotkottaret,rannan ruokoiset kälykset,ve'en kalvolle vetäikse,luikahaikse lumpehelle;itseki ve'en emäntä,ve'en eukko ruokorintaväännäikse vesikivelle,vatsalolle vaivoaikse,tuota ääntä kuulemahan,iloa imehtimähän,kun oli ääni kummanlainen,soitanto ylen sorea.Siitä vanha Väinämöinensoitti päivän, soitti toisen;ei ollut sitä urosta,ollut ei miestä eikä naista,kellen ei itkuksi käynyt,kenen syäntä ei sulannut.Itsensäki Väinämöisentippui tilkat silmistänsä,vierivät vesipisaratkarkeammat karpaloita,hereämmät [suuremmat] hernehiä,pyöreämmät pyyn munia.Ve'et pyöri silmistänsäkaunihille kasvoillensa,rehe'ille rinnoillensa,päteville polvillensa,jalkapöy'iile jaloille,maahan alle jalkojensa,läpi viien villavaipan,sarkakauhtanan kaheksan.Vierivät vesipisaratrannalle meren sinisen,rannalta meren sinisenalle selvien vesien.Olipa sorea sotkave'essä vilvoitteleivarannalla meren sinisen;sanoi vanha Väinämöinen:"Usein utuinen sotkasuullasi sukelteleihetalle syvien vesien,käyppä poimi kyyneleenialta selvien vesien,annan sulle sulkaturkin."Saipa sotka poimimahan,poimi kyynelet merestä,alta selvien vesien,kantoi Väinölle kätehen:jo oli muiksi muuttunehet,kasvanehet kaunoisiksi,helmiksi heristynehet,simpukoiksi siintynehet,kuningasten kunnioiksi,valtojen iki iloksi.— — —Vaka vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen,kolmas lieto Lemmin poikasiitä lähtevät selälle,tuonne kylmähän kylähän,pimeähän Pohjolahan.Päästyänsä matkan päähänvetivät venosen maalle,teloille teräksisille,valkamoille vaskisille.Astuvat tuville tuosta,alle kattojen ajoihe;kysyi Pohjolan emäntä,tutkaeli tullehilta:"Mipä miehillä sanoma,millä matkalla olette?"Vaka vanha Väinämöinentuopa tuohon vastoavi:"Sammosta sanomat miesten,sillä matkalla olemme;saimme sampuen jaolle,kirjokannen katselulle."Louhi Pohjolan emäntäsanan virkkoi, noin nimesi:"Ei pyyssä kahen jakoa,oravassa kolmen miehen;hyvä on sampuen hyrätäPohjolan kivimäessä,hyvä olla itsenikisammon suuren haltijana."Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Kun et antane osoa,tuota sammon toista puolta,niin on kaiken kantanemme,vienemme venehesemme."Louhi Pohjolan emäntätuo tuosta pahoin pahastui,kutsui Pohjolan kokohon,pään varalle Väinämöisen.Vaka vanha Väinämöinenkävi kanteloisehensa;tuota kaikki kuulemahan,iloa imehtimähän.Väkeä väsyttelevi,rahvahaista raukaisevi,kaikki nukkui kuuntelijatVäinämöisen soitantoa [soitannosta].Siitä viisas Väinämöinen,tietäjä iän-ikuinen,ottavi uniset neulat,voiteli unella silmät,pani pitkähän unehenkoko Pohjolan perehen.Meni sammon saatantahan,kirjokannen katsantahan,lauloa hyrähtelevivaaran vaskisen ovilla,jopa liikkui linnan portit,ovet vahvat aukieli.Siitä vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen,kolmas lieto Lemmin poika.saattelivat sammon suuren,veivät sen venosehensa,latjasivat laivahansa.Siitä vanha Väinämöinenlähti pois Pohjolasta.Laskea karehteleviselkeä meren sinisen;laski päivän, laski toisen,päivänäpä kolmantenatuo on lieto Lemminkäinensanan virkkoi, noin nimesi:"Miks'et laula Väinämöinenhyrehi hyväntöläinen [hyvä mies],hyvän sammon saatuamme,tien oikein osattuamme?"Vaka vanha Väinämöinenhänpä varman vastaeli:"Varahinen laulannaksi,aikainen ilon pioksi;äsken laulanta sopisi,ilon teentä kelpoaisi,kun omat ovet näkyisi,omat ukset ulvahtaisi."Sanoi lieto Lemminkäinen:"Kun et lauloa luvanne,itse luome [luon itseni] laulamahanheitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän."Sai itse säveltämähän,loihe kurja kukkumahan,äreällä äänellänsä,käreällä kulkullansa.Kurki istui kannon päässä,märän mättähän nenässä,sepä säikähti kovasti,lenti poikki Pohjolahan,vielä parkaisi pahastiPohjan puolle saatuansa,sillä Pohjolan herätti,pahan vallan valveutti.Nousi Pohjolan emäntäunen pitkän maattuansa,kiirehti kivimäelle,vaaran vaskisen ovelle,sanoi tuonne tultuansa:"Voi polonen päiviäni!jop' on täältä sampo saatu,kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty]."Uutarta [Udutarta] rukoelevi:"Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti,seulo seulalla utuaselvälle meren selälle,jott' ei päästä Väinämöisen,osata Uvantolaisen!""Kun ei tuosta kyllin liene,oi Ukko ylijumala,rakenna rajuinen ilma,nosta suuri säien voimaaivan vastahan venettä,kulkematta kunnekkana!"Utu-tyttö, neiti terhen,u'un huokuvi merelle,sumun ilmahan sokesi.Piti vanhan Väinämöisenkokonaista kolme yötäsisässä meren sinisen.Yön kolmen levättyänsäsisässä sumun sakeanvirkki vanha Väinämöinen:"Ei ole mies pahempikanau'ulla upottaminen,terhenellä voittaminen."Veti vettä kalvallansa,merta miekalla sivalsi:nousi talma taivahalle,utu ilmoille yleni,selvisi meri sumusta,meren aalto auteresta.Siitä vanha Väinämöinenlaski eelle laivoansa;oli aikoa vähäinen,jo Ukko ylijumalavirkki tuulet tuulemahan,säät rajut rajuamahan.Nousi tuulet tuulemahan,säät rajut rajuamahan,kovin läikkyi länsituuli,luoe-tuuli tuikutteli,etelä enemmän tuuli,itä inkui ilkeästi,kauheasti kaakko karjui,pohjonen kovin porasi.Kovin silloin tuulet tuuli,aallot hakkasi alusta,veivät harpun hauvinluisen,kantelon kalan-eväisen,väen Vellamon hyväksi,Ahtolan iki-iloksi.Siinä vanhan Väinämöisenve'et silmihin vetihe,itse tuon sanoiksi virkki:"Sinne sattui saalahani [saamani, tuottamani],katosi iki iloni,en tuota enempi saanesinä ilmoisna ikänäkuuna kullan valkeana."[Sampo-retkeltään palattuaan teki Väinämöinen koivustauuden kanteleen.]— — —Louhi Pohjolan emäntälaittoi miehet miekkoihinsa,rakenteli Pohjan purren,suoritti sotavenosen,siitä läksi laskemahan,sekä läksi jotta joutui,sampoa tapoamahan,venehestä Väinämöisen.Vaka vanha Väinämöinenlaskevi sinistä merta.Itse tuon sanoiksi virkki:"Oi sie lieto Lemmin poika,nouse purjepuun nenähän!katsaite etinen ilma,tarkkoa takainen taivas,onko selvät ilman rannat."Tuopa lieto Lemminkäinennousi purjepuun nenähän,katsoi iät, katsoi lännet,katsoi luotehet, etelät,katsoi poikki pohjan rannan,siitä tuon sanoiksi virkki:"Pieni on pilvi pohjoisessa,pilven lonka luotehessa."Sanoi vanha Väinämöinen:"Ei se pilvi ollekkana,se on pursi purjehinen;katso toiste tarkemmasti!"Katsoi toiste, katsoi tarkoin,sanovi sanalla tuolla:"Saari kaukoa näkyvi,etähältä ennättävi,havukoita haavat täynnä,koivut kirjo-koppeloita."Sanoi vanha Väinämöinen:"Jo vainen valehtelitki;havukoita ei ne olle,eikä kirjo-koppeloita,ne on Pohjan poikasia;katso tarkoin kolmannesti!"Se on lieto Lemminkäinenkatsoi kerran kolmannenki,sanovi sanalla tuolla:"Jo tulevi Pohjan pursi,satahanka hakkoavi,sata miestä soutimilla,tuhat ilman istumassa."Silloin seppo Ilmarinensouti kourilla kovilla,souti lieto Lemminkäinen,souti kansa kaikenlainen,lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset],hangat piukki pihlajaiset,nenä hyrski hylkehenä,perä koskena kohisi,eipä matka eistykkänä,ei pakene puinen pursi.Vaka vanha Väinämöinenjo tunsi tuhon tulevan,arvelee ajattelevi,siitä tuon sanoiksi virkki:"Vielä mä tuohon mutkan muistan,keksin kummoa vähäsen."Otti piitä pikkuruisen,tauloa taki [aivan] vähäsen,ne merehen mestoaviyli olkansa vasemman,sanovi sanalla tuolla,lausui tuolla lausehella:"Tuosta tulkohon karinen,salasaari kasvakohon,johon juosta pohjan purren,satahangan halkiella!"Se siitä kariksi kasvoi,loihe luo'oksi merehen,itähän pitemmin puolin,poikkipuolin pohjosehen.Tulla puikki Pohjan pursi,halki aallon hakkoavi,juoksi Iuotohon lujasti,kaaret poikki katkieli,meren myrskyn hiertimessä,lainehen rapaimessa [hyrskyssä].Louhi Pohjolan emäntätohti toiseksi ruveta,levitäikse lentämähän,kokkona kohotteleikse,sata miestä siiven alla,tuhat purston tutkaimella,sata miestä miekallista,tuhat ampuja-urosta.
(Kalevan runot 39-43 lyhennettyinä.)
Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Veli seppo, veikkoseni,lähtekämme Pohjolahantuon on sammon saa'ntahan [saantaan, hankintaan],kirjokannen katsantahan;laatikaamme laiva suuri,johon sampo saatetahanPohjolan kivimäestä,vaaran vaskisen sisästä!"
Sanoi seppo Ilmarinen:"Vakavampi mainen matka,lempo menköhön merelle,surma suurelle selälle!"
Sanoi vanha Väinämöinen:"Lysti on venon vesillä,purren juosta jolkutella,veet väljät välkytellä;vaan kuitenki, kaikitenki,kun et mieline merisin,niin on maisin matkatkamme,rantaisin ratustelkamme!"
"Tao nyt mulle uusi miekka,tee miekka tuliteräinen,jolla hurttia hutelen,Pohjan kansan kaikottelen,Saaessa [saadessa, tullessa] otolle sammon,kirjokannen katselohon."
Tuo on seppo Ilmarinentakoi miekan mieltä myöten,senp' on kullalla kuvasi,hopealla huolitteli [koristeli].
Vaka vanha Väinämöinensai miekan tuliteräisenkätehensä oikeahan;senpä kuu kärestä paistoi,päivä paistoi lappeasta,tähet västistä [kahvasta] valotti.
Sylkytteli miekkoansavuoren rautaisen raossa,itse tuon sanoiksi virkki:"Jo minä terällä tällävaikka vuoret poikki löisin,kalliot kaha jakaisin!"
Lähteä luku [aika] tulevi,liitto [määrä-aika] käyä kerkiävi;yks' on vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen,läksivät hevon hakuhun,kuloharjan kuuntelohon,suvikunnan [vuoden vanha] suitset vyöllä,varsan valjahat olalla.
Astua ratustelevatkahen miehen rantamaita,kuului rannalta kujerrus,valitanla valkamalta.
Vaka vanha Väinämöinenmeni tuota katsomahan,näki purren itkemässä,venosen valittamassa,kysytteli, lausutteli:"Mitä itket puinen pursi,itketkö sä puisuuttasi,hankauttasi haveksit [huolehdit]?
Pursi puinen vastoavi,vene hankava sanovi:"En mä itke puisuuttani,hankauttani haveksi;itken viejäistä [sellaista, joka veisi] vesille,laskiaista lainehille."
"Muut purret, pahatki purret,ne aina sotia käyvät,tuovat täytensä rahoja,alustansa aartehia;minä lahon lastuillani,venyn veistännäisilläni;pahimmatkin maan matosetalla kaarteni asuvat,linnut ilman ilkeimmätpesän pielessä pitävät."
Vaka vanha Väinämöinentuossa tuon sanoiksi virkki:"Elä itke puinen pursi,vene hankava havise,kohta saat sotia käyä,tappeluita tallustella!"
Vaka vanha Väinämöinenlauloi purren lainehille,lauloi ensin laitapuolensukapäitä [sileätukkaisia] sulhosia,lauloi toisen laitapuolentinapäitä [tinakoristeilla varustettuja] tyttäriä,lauloi vieläki lisäksiteljot täytehen väkeä,kuss' oli vähän sijoa,nuorukaisilta esinnä.
Pani sulhot soutamahan,neiet ilman istumahan;sulhot souti, airot notkui,eipä matka eistykkänä [edistykään].
Pani neiet soutamahan,sulhot ilman istumahan;neiet souti, sormet notkui,eipä matka eistykkänä.
Muutti vanhat soutamahan,nuoret päältä katsomahan;vanhat souti, päät vapisi,eipä vielä matka eisty.
Siitä seppo Ilmarinenitse istui soutamahan.Jopa juoksi puinen pursi,pursi juoksi, matka joutui,loitos kuului airon loiske,kauas hankojen hamina.
Ahti saarella asuvi,Kaukoniemen kainalossa;kalatuutta Kauko itki,leivätyyttä Lemminkäinen,Ahti aitan pieneyttä,veitikka osan vähyyttä.
Veisti laitoja venehen,uuen purren pohjapuuta,päässä pitkän nälkäniemen,paltalla [rinteellä] kylän katalan.
Se oli korvalta korea,silmältä sitäi parempi;näki purren kulkemassa,venosen vaeltamassa,selvällä meren selällä,ulapalla aukealla.
Huuti mies nenästä niemen,verevä vesien poikki:"Kenen on vene vesillä,kenen laiva lainehilla?"
Miehet purresta puhuvat:"Mi olet mies metsän asuja,kun et tunne tuota purtta,keksi Väinölän venettä?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,virkkoi kaunis kaukomieli:"Jo tunnen perän pitäjän,jo älyän airollisen;minnekä menette, miehet,kunne läksitte, urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen:"Kohti pohjoista kulemmesampoa tapoamahan,kirjokantta katsomahan,Pohjolan kivimäestä,vaaran vaskisen sisästä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:"Ohoh vanha Väinämöinen!otappa minua miestäurohoksi kolmanneksi,kun saat sammon nostantahan,kirjokannen kannantahan;vielä mieki miesnä maksan,jos saisi tapella tarve."
Vaka vanha Väinämöinenotti miehen matkoihinsa,veitikan venosehensa.
— — —
Vaka vanha Väinämöinenlaskea karehtelevituon on pitkän niemen päästä;laski päivän maavesiä,päivän toisen suovesiä,kolmannen kosen [kosken] vesiä.
Äsken [sitten] tuonne tultuansanoille väljille vesillepuuttui pursi juoksemasta,venonen pakenemasta.
Vaka vanha Väinämöinensanan virkkoi, noin nimesi:"Oi sie lieto Lemminpoika,kallistaite katsomahan,miss' on pursi puuttumassa,kivelläkö vai haolla."
Se on lieto Lemminkäinenkallistitte katsomahan.Itse tuon sanoiksi virkki:"Ei ole veno kivellä,ei kivellä, ei haolla,vene on hauin hartioilla."
Vaka vanha Väinämöinenitse miekkansa veälti [tempasi],tempasi terävän rauan,veti haukea ve'estä;hauki katkesi kaheksi,pursto pohjahan putosi,pää kavahti karpahasen [venheeseen].
Jo otti venonen juosta;vaka vanha Väinämöinenluotti [lähestytti] purren luotosehen,ravahutti [ravakasti laski] rantasehen.Siitä hauki keitetähän,murkinoiahan muruina,jäipä luita luotoselle,kalan luita kalliolle.
Vaka vanha Väinämöinennoita tuossa katselevi,sanan virkkoi noin nimesi:"Mikä tuostaki tulisi,noista hauin hampahista,leveästä leukaluusta,jos oisi sepon pajassa,miehen mahtavan käsissä?"
Sanoi seppo Ilmarinen:"Ei tule tyhjästä mitänä,kalan ruotasta [ruodosta] kalua,ei seponkana pajassa."
Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Noistapa toki tulisikalanluinen kanteloinen,kun oisi osoajata,soiton luisen laatijata."
Itse loihe laatijaksi,tekiäksi teentelihe,laati soiton hauvinluisen,suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta [kanteleen koppa]Hauvin suuren leukaluusta.Kusta naulat kanteletta?Ne on hauin hampahista;Kusta kielet kanteletta?Hivuksista hiien ruunan.
Kun oli soitto suorittuna,vaka vanha Väinämöinenkäski nuoren, käski vanhansoittamahan sormillansatuota ruotaista rojua,kalanluista kanteletta.
Soitti nuoret, soitti vanhat,soitti keskikertaisetki,ei ilo ilolle noussut,soitto soitollen ylennyt.
Se on lieto Lemminkäinensanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole teissä soittajata,tuokatte minulle soittokahen polven pystyn päähän,kynnen kymmenen nenähän!"
Saip' on kantelon käsille,soiton alle sormiensa;tuota käänti, tuota väänti,tuota sormin suoritteli,eikä soitto soitakkana,ei ilo iloakkana.
Sanoi vanha Väinämöinen:"Ei ole tässä nuorisossatuon on soiton soittajaista;joko Pohjola paremminsaisi soiton soittamahan,josp' on laitan Pohjolahan."
Siitä vanha Väinämöinenlaittoi soiton Pohjolahan;soitti pojat Pohjolassa,soitti pojat jotta piiat,ei ilo ilolle tunnu,eikä soitto soitannolle.
Sokea sopesta lausui,ukko vanha uunin päältä:"Heretkätte, heittäkätte!puhki korvani puhuvi,läpi pääni läylentävi [rasittavi],viepi viikoksi uneni."
Noin ukko sanoiksi virkki:"Jos ei soitto Suomen kansanvasta vaikuta ilolle,tahi uuvuta unehen,niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],aaltoihin upottaotte!"
Soitto kielin kerkiävi,kantelo sanoin kajahui:"En mie vetehen joua,alle aaltojen asetu,ennen soitan suorijalla,vangun [äännän] vaivan nähnehellä."Soitto vietihin visusti,kannettihin kaunihisti,miehen laatijan kätehen,pyytänehen polvuksille.
— — —
Vaka vanha Väinämöinenistuiksen ilokivelle,hopeaiselle mäelle,kultaiselle kunnahalle.Otti soiton sormillensa,käänsi käyrän polvillensa,kantelen kätensä alle,sanan virkkoi, noin nimesi:"Tulkohon jo kuulemahan,kun ei liene ennen kuullutiloa iki runojen,kajahusta kanteloisen!"
Alkoi soittoa somasti;jo kävi ilo ilolle,riemu riemulle remahti:ei ollut sitä metsässäjalan neljän juoksevata,koivin koikkelehtavata,ku ei tullut kuulemahan,iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihelehväseltä lehväselle,tuohon kärpät kääntelihe,aioillen asettelihen,hirvet hyppi kankahilla,ilvekset piti iloa.
Tapiolan tarkka ukko,ja kaikki Tapion kansakulki vuoren kukkulallesoittoa tajuamahan.Itseki metsän emäntäloihe koivun konkelollekanteloista kuulemahan,iloa imehtimähän.
Mi oli ilman lintusia,kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä],ne tulivat tuiskutellen,kiiätellen kiirehtivätsoittohon sulan urohon,Väinämöisen vääntelöhön.
Korkealta kokko lenti,halki pilvien havukka,allit aaltojen seliltä,joutsenet sulilta soilta;pieniäki peipposia,sirkkuja sivertäviä,leivoja satalukuisin,rastahia ratki paljon,ilmassa ihastelivat,hartioilla haastelivat,tehessä isän iloa,soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman Luonnottaret,ilman impyet ihanat,iloa imehtelivät,kanteloista kuuntelivat,ken se ilman vempelellä,taivon kaarella kajotti,ken se pienen pilven päällärusoreunalla rehotti.
Uipi hauvit hangotellen,ve'en koirat vengotellen,lohet luo'oilta samosi,siikaset syväntehiltä,säret pienet, ahvenetki,mujehetki, muut kalatki,kaikki parvihin panihe,rantahan rakenteleiksevirttä Väinön kuulemahan,soittoa tajuamahan.
Ahto aaltojen kuningas,ve'en ukko ruohoparta,rinnoin aalloillen ajaikseja lapaikse lainehille;sisarekset Sotkottaret,rannan ruokoiset kälykset,ve'en kalvolle vetäikse,luikahaikse lumpehelle;itseki ve'en emäntä,ve'en eukko ruokorintaväännäikse vesikivelle,vatsalolle vaivoaikse,tuota ääntä kuulemahan,iloa imehtimähän,kun oli ääni kummanlainen,soitanto ylen sorea.
Siitä vanha Väinämöinensoitti päivän, soitti toisen;ei ollut sitä urosta,ollut ei miestä eikä naista,kellen ei itkuksi käynyt,kenen syäntä ei sulannut.
Itsensäki Väinämöisentippui tilkat silmistänsä,vierivät vesipisaratkarkeammat karpaloita,hereämmät [suuremmat] hernehiä,pyöreämmät pyyn munia.
Ve'et pyöri silmistänsäkaunihille kasvoillensa,rehe'ille rinnoillensa,päteville polvillensa,jalkapöy'iile jaloille,maahan alle jalkojensa,läpi viien villavaipan,sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisaratrannalle meren sinisen,rannalta meren sinisenalle selvien vesien.Olipa sorea sotkave'essä vilvoitteleivarannalla meren sinisen;sanoi vanha Väinämöinen:"Usein utuinen sotkasuullasi sukelteleihetalle syvien vesien,käyppä poimi kyyneleenialta selvien vesien,annan sulle sulkaturkin."
Saipa sotka poimimahan,poimi kyynelet merestä,alta selvien vesien,kantoi Väinölle kätehen:jo oli muiksi muuttunehet,kasvanehet kaunoisiksi,helmiksi heristynehet,simpukoiksi siintynehet,kuningasten kunnioiksi,valtojen iki iloksi.
— — —
Vaka vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen,kolmas lieto Lemmin poikasiitä lähtevät selälle,tuonne kylmähän kylähän,pimeähän Pohjolahan.
Päästyänsä matkan päähänvetivät venosen maalle,teloille teräksisille,valkamoille vaskisille.
Astuvat tuville tuosta,alle kattojen ajoihe;kysyi Pohjolan emäntä,tutkaeli tullehilta:"Mipä miehillä sanoma,millä matkalla olette?"
Vaka vanha Väinämöinentuopa tuohon vastoavi:"Sammosta sanomat miesten,sillä matkalla olemme;saimme sampuen jaolle,kirjokannen katselulle."Louhi Pohjolan emäntäsanan virkkoi, noin nimesi:"Ei pyyssä kahen jakoa,oravassa kolmen miehen;hyvä on sampuen hyrätäPohjolan kivimäessä,hyvä olla itsenikisammon suuren haltijana."
Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Kun et antane osoa,tuota sammon toista puolta,niin on kaiken kantanemme,vienemme venehesemme."
Louhi Pohjolan emäntätuo tuosta pahoin pahastui,kutsui Pohjolan kokohon,pään varalle Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinenkävi kanteloisehensa;tuota kaikki kuulemahan,iloa imehtimähän.
Väkeä väsyttelevi,rahvahaista raukaisevi,kaikki nukkui kuuntelijatVäinämöisen soitantoa [soitannosta].
Siitä viisas Väinämöinen,tietäjä iän-ikuinen,ottavi uniset neulat,voiteli unella silmät,pani pitkähän unehenkoko Pohjolan perehen.
Meni sammon saatantahan,kirjokannen katsantahan,lauloa hyrähtelevivaaran vaskisen ovilla,jopa liikkui linnan portit,ovet vahvat aukieli.
Siitä vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen,kolmas lieto Lemmin poika.saattelivat sammon suuren,veivät sen venosehensa,latjasivat laivahansa.
Siitä vanha Väinämöinenlähti pois Pohjolasta.Laskea karehteleviselkeä meren sinisen;laski päivän, laski toisen,päivänäpä kolmantenatuo on lieto Lemminkäinensanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks'et laula Väinämöinenhyrehi hyväntöläinen [hyvä mies],hyvän sammon saatuamme,tien oikein osattuamme?"
Vaka vanha Väinämöinenhänpä varman vastaeli:"Varahinen laulannaksi,aikainen ilon pioksi;äsken laulanta sopisi,ilon teentä kelpoaisi,kun omat ovet näkyisi,omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:"Kun et lauloa luvanne,itse luome [luon itseni] laulamahanheitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän."
Sai itse säveltämähän,loihe kurja kukkumahan,äreällä äänellänsä,käreällä kulkullansa.
Kurki istui kannon päässä,märän mättähän nenässä,sepä säikähti kovasti,lenti poikki Pohjolahan,vielä parkaisi pahastiPohjan puolle saatuansa,sillä Pohjolan herätti,pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntäunen pitkän maattuansa,kiirehti kivimäelle,vaaran vaskisen ovelle,sanoi tuonne tultuansa:
"Voi polonen päiviäni!jop' on täältä sampo saatu,kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty]."
Uutarta [Udutarta] rukoelevi:"Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti,seulo seulalla utuaselvälle meren selälle,jott' ei päästä Väinämöisen,osata Uvantolaisen!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,oi Ukko ylijumala,rakenna rajuinen ilma,nosta suuri säien voimaaivan vastahan venettä,kulkematta kunnekkana!"
Utu-tyttö, neiti terhen,u'un huokuvi merelle,sumun ilmahan sokesi.Piti vanhan Väinämöisenkokonaista kolme yötäsisässä meren sinisen.
Yön kolmen levättyänsäsisässä sumun sakeanvirkki vanha Väinämöinen:
"Ei ole mies pahempikanau'ulla upottaminen,terhenellä voittaminen."
Veti vettä kalvallansa,merta miekalla sivalsi:nousi talma taivahalle,utu ilmoille yleni,selvisi meri sumusta,meren aalto auteresta.
Siitä vanha Väinämöinenlaski eelle laivoansa;oli aikoa vähäinen,jo Ukko ylijumalavirkki tuulet tuulemahan,säät rajut rajuamahan.
Nousi tuulet tuulemahan,säät rajut rajuamahan,kovin läikkyi länsituuli,luoe-tuuli tuikutteli,etelä enemmän tuuli,itä inkui ilkeästi,kauheasti kaakko karjui,pohjonen kovin porasi.
Kovin silloin tuulet tuuli,aallot hakkasi alusta,veivät harpun hauvinluisen,kantelon kalan-eväisen,väen Vellamon hyväksi,Ahtolan iki-iloksi.
Siinä vanhan Väinämöisenve'et silmihin vetihe,itse tuon sanoiksi virkki:"Sinne sattui saalahani [saamani, tuottamani],katosi iki iloni,en tuota enempi saanesinä ilmoisna ikänäkuuna kullan valkeana."
[Sampo-retkeltään palattuaan teki Väinämöinen koivustauuden kanteleen.]
— — —
Louhi Pohjolan emäntälaittoi miehet miekkoihinsa,rakenteli Pohjan purren,suoritti sotavenosen,siitä läksi laskemahan,sekä läksi jotta joutui,sampoa tapoamahan,venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinenlaskevi sinistä merta.Itse tuon sanoiksi virkki:"Oi sie lieto Lemmin poika,nouse purjepuun nenähän!katsaite etinen ilma,tarkkoa takainen taivas,onko selvät ilman rannat."
Tuopa lieto Lemminkäinennousi purjepuun nenähän,katsoi iät, katsoi lännet,katsoi luotehet, etelät,katsoi poikki pohjan rannan,siitä tuon sanoiksi virkki:"Pieni on pilvi pohjoisessa,pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Väinämöinen:"Ei se pilvi ollekkana,se on pursi purjehinen;katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin,sanovi sanalla tuolla:"Saari kaukoa näkyvi,etähältä ennättävi,havukoita haavat täynnä,koivut kirjo-koppeloita."
Sanoi vanha Väinämöinen:"Jo vainen valehtelitki;havukoita ei ne olle,eikä kirjo-koppeloita,ne on Pohjan poikasia;katso tarkoin kolmannesti!"
Se on lieto Lemminkäinenkatsoi kerran kolmannenki,sanovi sanalla tuolla:"Jo tulevi Pohjan pursi,satahanka hakkoavi,sata miestä soutimilla,tuhat ilman istumassa."
Silloin seppo Ilmarinensouti kourilla kovilla,souti lieto Lemminkäinen,souti kansa kaikenlainen,lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset],hangat piukki pihlajaiset,nenä hyrski hylkehenä,perä koskena kohisi,eipä matka eistykkänä,ei pakene puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinenjo tunsi tuhon tulevan,arvelee ajattelevi,siitä tuon sanoiksi virkki:"Vielä mä tuohon mutkan muistan,keksin kummoa vähäsen."
Otti piitä pikkuruisen,tauloa taki [aivan] vähäsen,ne merehen mestoaviyli olkansa vasemman,sanovi sanalla tuolla,lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen,salasaari kasvakohon,johon juosta pohjan purren,satahangan halkiella!"
Se siitä kariksi kasvoi,loihe luo'oksi merehen,itähän pitemmin puolin,poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,halki aallon hakkoavi,juoksi Iuotohon lujasti,kaaret poikki katkieli,meren myrskyn hiertimessä,lainehen rapaimessa [hyrskyssä].
Louhi Pohjolan emäntätohti toiseksi ruveta,levitäikse lentämähän,kokkona kohotteleikse,sata miestä siiven alla,tuhat purston tutkaimella,sata miestä miekallista,tuhat ampuja-urosta.