Tuossa on nyt Rigi mahtavana edessämme. Sen huipulle pitäisi meidän nousta, saadaksemme sieltä lähemmältä katsella Alppeja. Mutta miten jaksamme kiivetä pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös? Siihen vaivaan ei meidän tarvitse antautuakaan. Rigin huipulle vie meidät näet höyryveturi pitkin rautatietä. Tämä rautatie on yksi nykyajan ihmeistä kulkuneuvojen alalla. Tavallinen juna ei tietysti voisi nousta sileitä kiskoja pitkin ylös jyrkkää rinnettä; senpä tähden onkin Rigille vievän junan veturissa pyörä, joka on varustettu hampailla, mitkä junan kulkiessa laskeutuvat niitä vastaaviin syvennyksiin radassa. Täten juna pääsee ylöspäin, jos kohta hitaastikin.
Astumme siis junaan. Avonaisesta vaunusta on meidän mukava katsella ympärillemme. Jota korkeammalle noustaan, sitä avarammiksi ja juhlallisemmiksi käyvät näköalat. Lehtimetsäinen vuoren lieve jää alapuolelle; sen havumetsäinen osuus alkaa. Päätä huimaa toisin paikoin, kun rata on rakennettu hirvittävien rotkojen ja kuilujen partaille, jotka nielisivät syvyyteensä, jos juna jotenkin joutuisi kiskoilta pois. Pelottaapa sekin, että radan perustus ei aina kestäisi, kun vuori näyttää olevan varsin haurasta kivilajia. Onnellisesti kuitenkin pääsemme Rigin ylimmälle huipulle. Siellä on pienoinen tasanko komeine ravintoloineen. Huvimatkailijoita on siellä myös runsaasti, mikä miltäkin maailman ääreltä.
Matkamme vuoren juurelta tänne ylös, 11 kilometriä pitkä, on kestänyt puolitoista tuntia. Täällä huipulla olemme nyt 1800 metriä eli lähes kaksi virstaa merenpintaa korkeammalla. Niin korkealla emme ole milloinkaan olleet. Kylmältä tuntuu täällä, vaikka on keskikesä. Huipulla ei enää kasva puitakaan, vaan ainoastaan ruohoa ja muutamia kukkasia.
On ilta. Laskeutuvan auringon valossa katselemme nyt ympärillemme. Olemme sanomattoman ihmettelyn valtaamina — niin mahtavaa ja kaunista on kaikki se mitä näemme. Luomme silmämme etelään päin. Bernin ja Glärnisch-alppien majesteetillinen vuori- ja kukkulasarja on siellä nähtävissämme. Lähimmillä kukkuloilla ja huipuilla ei vielä näe lunta, mutta etäämpänä näkyvät ovat melkein kaikki peitetyt ikuisella lumella ja jäällä, joka hohtaa kummallisen ihanasti ilta-auringon säteistä. Koko tuo mahdottoman suuri kukkula- ja vuoriryhmä näyttää olevan aivan lähellä; arvelisit lähimmille lumihuipuille suorin matkoin olevan noin pari virstaa. Kuitenkin on lähimpäänkin niistä, Titlis nimiselle huipulle, vähintäänkin 3 penikuormaa. Ja edempänä oleville jäähuipuille, Finsteraarhorn'ille ja Jungfraulle, on kartasta päättäen matkaa noin 7 penikuorman tienoille. Ilman puhtaus ja läpinäkyväisyys täällä ylhäällä on niin suuri, että silmä kokonaan pettyy matkain pituuden suhteen.
Monilukuiset ovat ne kukkulat, jotka nostavat lumipeitteiset päänsä muuta vuoristoa ylemmäksi. Korkeimmat niistä kuitenkin ovat nuo edellä mainitut Finsteraarhorn ja Jungfrau, joista edellinen on 4275 metriä (yli neljä virstaa) ja jälkimmäinen 4167 metriä merenpintaa korkeammalla. Rigi on siis kuin lapsi näiden jättiläisten rinnalla. Ja kuitenkin olemme Rigillä mielestämme jo hirmuisen korkealla. Jos olisi pilvinen sää, saisimme nähdä olevamme pilvienkin yläpuolella, nämä kun usein kulkevat Rigin huippua alempana.
Näköala pohjoiseen päin on äärettömän laaja, siellä kun ei ole mitään korkeampia vuoria sitä rajoittamassa. Lähempänä erottaa hymyilevien maisemien piirteet vielä jotenkin tarkoin, mutta edempänä, näköalan rajalla, muodostavat maisemat vaan siintävän ja himmeän juovan, josta paljaalla silmällä on mahdoton yksityiskohtia erottaa. Nuo taivaanrannalla olevat seudut ovatkin jo Baden'in, Württenberg'in ja Bayern'in eteläosiin kuuluvia.
Rigin juurella kiertelee monimutkainen, kaunis Vierwaldstätter-järvi. Tänne ylös näyttää se kapealta, melkein kuin olisi se vaan suurempi joki, vaikka sillä muutamin paikoin on 3-4 virstan leveys. Matkustajahöyrylaivat, jotka kulkevat sen pinnalla, näyttävät tänne ylös mitättömän pieniltä. Näkyypä eräs soutuvenhekin ja siinä soutaja. Voipi erottaa soutajan tekevän soutuliikkeitä, mutta venhe näyttää pysyvän aivan paikoillaan.
Yö saapuu. Maisemat peittyvät pimeyteen. Mutta pian nousee kuu näkyviin. Huvimatkailijat ovat siirtyneet huoneisiinsa. Yksinäsi ja hiljaisuudessa voit katsella, miltä alppi-maisemat kuutamolla näyttävät. On vaikea sanoin selittää sitä jylhää kauneutta, missä ne silloin esiintyvät. Hiljaisuus, mikä kaikkialla vallitsee, lumihuiput, jotka aaveentapaisina kuultavat kuutamossa, tieto siitä, että olet täällä korkeudessa muusta maailmasta erotettuna — kaikki tämä vaikuttaa melkein värisyttävän tunteen sielussasi, on kuin ijankaikkisuuden maailma jo esikartanoillaan sinua ympäröitsisi... Mutta alhaalla Vierwaldstätter-järven rannoilla vielä valvotaan, Kussnach'in ja Luzern'in kaupungeista näkyvät tuhannet tulenliekit tänne ylös. Siellä alhaalla on maailma rientoineen ja touhuineen, suruineen ja iloineen...
Aamulla varhain, auringon noustessa, kiirehdimme jälleen ulos. On ihanata nähdä täältä auringon nousua ja miten se säteillään luo hohtoa Alppien huipuille, ensin lähemmille sitten etäisemmille. Mutta värisyttävän kylmältä tuntuu ilma täällä ylhäällä. Vähitellen se kuitenkin lämpenee. Katselemme nyt uudelleen Alppeja, Vierwaldstätter-järveä ja muita näköaloja. Kiikarikin on tarjona, ja kummaksemme näemme sen avulla muutamia huvimatkailijoita kävelemässä pitkin edellä-mainitun Titlishuipun lumista harjannetta. Rohkeat huvimatkailijat näet joskus nousevat luotettavien oppaiden avulla korkeimmillekin Alppihuipuille. Mutta vaivaloisia ja vaarallisia nuo nousut ovat. Jalka voi pettää jäätikkö-rinnettä kiivetessä, luotettavalta näyttävä lumihanki voi upottaa ja matkustaja siten pudota alas johonkin hirvittävän syvään kuiluun, josta paluu ei enää ole mahdollinen, tai saattaa ylhäältä irroittunut lumivyöry hänet allensa haudata. Kertomuksia tällaisista tapahtumista on runsaasti. Joskus saattaa itse vuorikin lohjeta ja syöstä hirvittävällä voimalla alas laaksoihin. Rigin läheisyydessä on sellainen vuori, nimeltään Rossberg. V. 1806 irtautui sen kupeelta noin parin virstan pituinen lohkare ja syöksyi alas laaksoon, haudaten allensa neljä kylää.
Vaikealta tuntuu erota siitä ihmemaailmasta ja ihanuudesta, mikä Rigin huipulla on ollut nähtävänämme ja nautittavanamme. Kuitenkin on meidän siitä eroaminen. Laskeudumme nyt rautatietä myöten jälleen alas vuoren eteläpuolista rinnettä myöten. Hämmästymme sitä etelän rehoittavaa kasvullisuutta, mikä Rigin täänpuolisella juurella aukenee eteemme. Viikuna-, manteli- ja kastanja-puut menestyvät siellä, ja koko paikka on lumoavan ihana. Tuntuu, kuin olisimme jo lämpimän Italian alueella, vaikka se alkaa vasta Alppien eteläpuolella.
Italia, ihana, suurien historiallisten muistojen maa! Ja Venetia, Roma ja Neapel! Nehän kaikki houkuttelevat meitä tuonne Alppien toiselle puolelle. Gotthardin kuuluisan tunnelin läpi sinne menisi tie, ja pian olisimme pohjois-Italiassa. Mutta olemmehan jo nähneet Europaa suuren palasen. Ja mielessä alkaa tuntua koti-ikävä, halu päästä jälleen kotikuusien kuiskehille. Astumme nyt laivaan ja kuljemme Vierwaldstätter-järven yli Luzern'in kaupunkiin. On helteinen kesäpäivä, ja järven viheriäinen, kirkas pinta on rasvatyynenä. Mutta kuumuuden rasitusta ei muistakaan katsellessa järveä ympäröivää Alppi-maailmaa. Kuljemme kuin unelmassa tai tarumaailmassa. — Laivalla on muutamia sveitsiläisiä käsityöläisperheitä. Niiden lapset lauleskelevat sveitsiläisiä kansanlauluja kaksiäänisesti. Sveitsin vuorista ja muusta luonnosta on laulujen aihe. Muukin sveitsiläinen yleisö innostuu ja yhtyy lauluun. Erään laulun värssyt aina loppuvat sanoilla: "oi armas vuoristo, nyt hyväst' jää, nyt hyväst' jää!" Sanat ja sävel painuvat mieleemme. Mekin sanomme sillä laululla hyvästi Sveitsin ihanalle vuorimaalle. Suorinta tietä kiirehdimme kotia päin, Saksan kautta Pohjolata kohden.
VI. Ruotsissa.
Olemme Saksan pohjois-rannalta saapuneet Itämeren ylitse Ruotsin etelä-rannalle. Tahdomme näet hiukan tutustua tähänkin maahan, jonka kansan kanssa ennen muinoin olemme niin monta yhteistä vaihetta, yhteistä iloa ja surua kestäneet. Malmön kaupungista kuljemme rautateitse Tukholmaan, Ruotsin pääkaupunkiin.
Olemme kuvitelleet mielessämme, että Ruotsi ylimalkaan näyttäisi jotenkin samanlaiselta, kuin kotimaammekin, sillä erotuksella vaan että Suomessa löytyy enemmän järviä kuin Ruotsissa. Mutta mitä ainakin Ruotsin eteläisimpään osaan, Skoonen maakuntaan, tulee, on se kerrassaan toisenlaatuista, kuin Suomi. Pikemmin voisi sanoa sitä pohjoisen Saksan näköiseksi. äärettömän laajat viljellyt tasangot leviävät joka haaralle. Kyliä on tiheään, ulkonäölleen samanlaatuisia, kuin Saksassakin. Mutta jota pohjoisemmaksi tullaan, sitä enemmän muuttuvat seudutkin samanluontoisiksi, kuin ne kotimaassammekin ovat; kasvullisuus vaan, maan eteläisemmästä asemasta riippuen, on tietysti rehoittavampi. Mutta metsät, järvet ja nummet vuorottelevat täälläkin viljeltyjen tienoiden kanssa. Sievät maalaiskartanot jonkun järven tienoilla ovat kuin vanhoja tuttuja etelä-Suomesta. Koivumetsääkin alkaa ilmaantua runsaammin, kuin etelämpänä, missä pyökki ja tammimetsät olivat yleisempinä. — Rautatie kulkee eräässä kohden mainion Göta-kanavan ylitse. Tätä suurenmoista laitosta emme kuitenkaan tällä kertaa joudu tarkemmin ja laajemmalta silmäilemään. Sivumennen vaan näemme Ruotsin kukoistavan tehdaskaupungin Norrköpingin. Kuljemme vielä jonkun tunnin rautatietä ihanien seutujen lävitse ja saavumme Ruotsin pääkaupunkiin Tukholmaan.
Tukholma on kerrassaan kaunis kaupunki, niin hyvin asemansa ja ympäristönsä kuin rakennustensa puolesta. Luulemme että harva kaupunki Europassa sille tässä suhteessa vertoja vetää. Rakennuksista on huomattavin kuninkaallinen linna. — Tukholmassa on noin 300,000 asukasta. Se on siis varsin suuri kaupunki. Ja kun katselee elämää ja liikettä sen kaduilla ja julkisilla paikoilla, ei luulisi olevansakaan Pohjolassa, vaan jossakin keski- tai etelä-Europan suurista kaupungeista. — Tukholmalaiset, niinkuin Ruotsalaiset ylimalkaan, ovat iloisia ja ystävällisiä. Ja matkustavaiset Suomalaiset saavat tavallisesti osakseen hyvin herttaista kohtelua. Noin 650 vuotta kestänyt yhteytemme Ruotsin kanssa ja monet kauniit historialliset muistot, jotka ovat Ruotsin ja Suomen kansoille yhteiset, ylläpitävät keskinäistä kunnioitusta ja ystävyyttä näiden kansain välillä. Sitäpaitsi ovat, kuten tiedämme, monet muut seikat ja olosuhteet Ruotsin ja Suomen kansoilla samanlaatuiset. Siksipä oleskelu Ruotsissa tuntuukin Suomalaisesta vähemmin oudolta, kuin muissa vieraissa maissa.
Mutta jo on meidän aika sanoa jäähyväiset ystävällisille Ruotsalaisillekin. Astumme Tukholmassa suomalaiseen höyrylaivaan, joka noin 18 tunnissa viepi meidät Itämeren yli oman kotimaamme rantaan. Olemme jo kauan tunteneet koti-ikävää, mikä vieraalla maalla toisinaan aivan vastustamattomasti valtaa matkustajan mielen. Lähenemme nyt Turun kaunista saaristoa; on kuin ilo kotimaan jälleennäkemisestä suloisesti raukaisisi koko olentoamme. Laivan merimiehistä useat haastavat suomea; tuntuu oikein nautinnolta saada jälleen vapaasti lausua ajatuksiaan rakkaalla äidinkielellämme. Ajatuksemme lentävät tuon tuostakin kotihimme, omaistemme luo, joista useat viikot olemme olleet erotettuina. Mutta jopa lähenee Suomen mantereen ranta. Saarien välitse näemme Turun tuomiokirkon tornin kohoavan korkeuteen. Terve sinulle, vanha Turku, sekä sinulle, ylevä kirkko ja kallis muisto Suomen menneiltä vuosisadoilta! — — —
"Joka ei ole Moskovaa nähnyt", sanoo Venäläinen, "ei ole kaunista nähnyt." Eikä hän peräti väärässä olekaan. Harvassa näetsen löytyy kaupunkia, joka niin omituisella tavalla vetäisi tulijan huomion puoleensa, kuin seitsemälle kunnaalle rakennettu ikivanha keisarikaupunki.
Kun silmä ensi kerran etäältä näkee Moskovan lukemattomia rakennuksia punaisine kattoineen, joiden yli kohoaa kullattuja kaarevia kupoleja, ristejä ja kirjavia kirkontorneja, täytyy myöntää, että Venäläisen rakkaus vanhaan pääkaupunkiin on oikeutettu. Vielä enemmän kiihtyy huomio, kun itse kaupunkiin ehtii. Kirjava liike kaduilla, itämaalainen koreus ja lännen raitis viljelys — tämä kaikki tekee omituisen vaikutuksen. Joka askeleella tapaa uutta ihmeteltävää. Moskova on Venäläisen mielestä nimi, johon hänen maansa pyhimmät muistot yhtyvät, se on sitäpaitse uudenaikaisen Pietarin vastakohta, oikean, vääristelemättömän venäläisyyden edustaja. Seitsemän vuosisataa on kulkenut sen ohitse, raakalais-kansat ovat sitä ryöstäneet ja hävittäneet, tuli on useita kertoja tuhonnut milloin kaupungin kokonaisuudessaan, milloin sen erityisiä osia, mutta raunioistaan on se aina kohonnut ja pysynyt semmoisena, minä se alusta oli: tosivenäläisenä kaupunkina. Sentähden on se kansalle rakas, sentähden nimitetään sitä milloin milläkin lempinimellä. Nimi "äitiseni" tavataan jo vanhoissa kansanlauluissa, ja siksi nimittää kansa sitä vielä tänä päivänä.
Moskovan ihmeellisin paikka on "Kreml", satojen vuosien muistoista pyhä Venäjän vallan kehto. Kreml on kaupungin sisässä sijaitseva kaupunki, sillä vieläkin on sillä 1,500-2,000 asukasta. Muinoin nousi asukkaiden luku paljoa suuremmaksi, kun Venäjän tsaarit, korkeampi papisto ja valtakunnan ylimykset siinä pitivät asuntoa. Vielä seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla oli Kremlissä kolmattakymmentä katua, joista nyt enää on jäljellä ainoastaan yksi: Komentajankatu. Matkustajaan vaikuttaa Kreml, kuin sadun lumottu linna, joka odottaa ritarin kotiintuloa herätäkseen suuruutensa ja kauneutensa uinailusta uuteen elämään. Paitse suurta keisarillista palatsia, ylensuurta synodaalirakennusta, senaatinpalatsia ynnä muita suuria rakennuksia, on Kreml'issä vielä tänä päivänä 15 kirkkoa, 1 kappeli ja 2 luostaria. Vahvat muurit, joiden läpi 5 porttia vie, ympäröivät tätä kokonaisuutta. Vallihaudat, mitkä muinen erottivat Kreml'in muusta kaupungista, ovat nyt täytetyt, ja kaunis leveä katu on anastanut niiden paikan, mutta vielä ylläpidetään 18 tornilla varustetut linnanmuurit, ja tarkoin valvotaan, kun jotakin vanhaa parannetaan tahi uutta laitetaan, ettei alkuperäistä rakennustyyliä loukata. Kreml onkin pysynyt vapaana uuden ajan rakennustavan kaikista vaikutuksista. Sentähden voidaan sanoa, että Kreml on Venäjän valtakunnan historia hakattuna kiveen, joka niin sanoaksemme heijastaa Venäjän onnen vaiheet.
Kreml'in keisarillinen palatsi on erinomaisen loistava. Se sisältää kaikkiaan 700 eri huonetta. Näistä ovat mainittavimmat ritarisalit, luvultaan 5: äärettömän suuri Yrjänän sali, seinät täynnä marmori-levyjä, joihin on piirretty Venäjän sotarykmenttien nimet ynnä perustusvuodet sekä niiden upseerien nimet, joiden rintoja Venäjän korkein urhollisuuden arvomerkki, pyhän Yrjänän risti, on kaunistanut; Aleksanterin sali, mikä lumoo katsojaa suurilla seinäpeileillään, punaisilla silkkitapeteillaan ja rikkailla maalauksillaan ja aseillaan; Antreaan sali, jossa puhtaasta kullasta tehty keisarillinen valta-istuin tavataan; Katarinan sali, jossa on keisarinna Katarinan valta-istuin, ja viimein Vladimirin sali 4,000 naulaa painavine pronssisine kynttiläkruunuineen.
Tähän vertoja vetävää loistoa tavataan myöskin muissa huoneissa. Niinpä esim. keisarillisessa makuuhuoneessa on vuoteen vieressä kaksi erinomaisen kallista marmori-pilaria, jotka sanotaan neljän miljoonan markan arvoisiksi. Perintöruhtinaan puolison vastaanottohuone, hopeahuoneeksi sanottu, on maailman rikkaimpia. Kaikkialla kohtaa silmä täällä hopean huikaisevaa loistoa: seitsemän raskasta, hopeasta tehtyä pöytää, kukin kullattujen tuolien ympäröimänä; hopeisia kynttiläkruunuja riippuu katosta, ja taiteellisesti tehdyillä hopeakehillä ympäröidyt suuret peilit heijastavat huoneen sanomatonta loistetta.
Tanska on ystävällinen, ihana saarimaa. Siellä ei ole vuoria, vaan melkein kaikkialla viheriöiviä tasangoita, hedelmällisiä peltoja ja kauniita metsiä. Seelannissa on rikkaita viljavainioita, vanhoja kaupunkeja muinais-muistoineen, hautakumpuineen ja linnoineen; Fyen'issä on puutarhoja, kauniita herraskartanoita sekä rikkaita talonpoikaistaloja; Juutinmaalla tapaa paljo nummia. Suurempien saarien ympärillä on joukko pienempiä saaria.
Näillä Tanskan saarilla, joita Pohjanmeri, Kattegat, Skagerrak ja Itämeri aalloillaan piirittävät, vallitsee raitis, ystävällinen ja keväinen henki. Nämä ominaisuudet on kansallakin. Vaikka sen muinaiset muistot ovat vakavia, vaikka perhe-elämä ja olot ylimalkaan ovat Pohjolan tapaan, voipi kuitenkin selvästi huomata, että Tanska yhdistää Skandinavian eteläiseen Europaan ja että etelän eloisuus sekä saaristolais-kansan hilpeys asuu Tanskan kansassa.
Kööpenhaminan Tanskalaiset ovat muukalaisen mielestä hyvin hilpeitä, iloisia, avuliaita, avosydämisiä ja puheliaita. Kööpenhamina on Tanskalle saman-arvoinen kuin Pariisi Ranskalle. Se on maan keskusta, josta henkeä ja elämää virtaa koko maahan. — Vilkasta on elämä Kööpenhaminassa. Suurimmilla kaduilla on yhtenään liikettä, väkeä vilisee ja juoksee, tunkee ja lykkii toisiaan, mutta kaikki näkyvät siitä huolimatta olevan iloisella mielellä.
Jos tahdot päästä tuntemaan Tanskalaisten luonteen rakastettavia puolia, niin mene kaduille, käy köyhimmänkin kansan joukkoon, katsele sen keskinäisiä kauppoja ja muita suhteita, puhuttele sitä, kysy tietä tai pyydä jotakin avuntekoa, ja sinun täytyy ihmetellä sitä hyväntahtoisuutta ja auliutta, jota sinulle osoitetaan.
Tanskalainen maalaiskansa on hyvin sivistynyttä. Se seuraa innokkaasti yleisiä asioita. Maanviljelyksensä ja karjanhoitonsa on se kohottanut erittäin korkealle asteelle. Tämän kehityksen ovat Tanskassa aikaansaaneet kansakoulut ja varsinkin kansanopistot, jommoisia Suomessakin jo on muutamia. Onpa tullut tavaksi, että suomalaiset talonpojat käyvät opintomatkoilla Tanskassa, oppiakseen Tanskalaista maatalouden hoitoa ja varsinkin nähdäkseen, miten pikkuviljelijät siellä osaavat tarkoituksenmukaisesti viljellä maitaan ja järjestää talouttaan.
Lontoo, Englannin pääkaupunki, rakennettu kummallekin puolen Themsen jokea, on maailman suurin kaupunki; sen väkiluku nousee noin viiteen miljoonaan.
Kaupungin vanhin osa on kaupan keskustana, toinen pääosa on hallituksen paikka ja kolmas useimpain tehdasten alueena. Näiden ohessa kuuluu kaupunkiin joukko kyliä, jotka nyt ovat ainoastaan eri kortteereina ja vähempinä kaupungin osina.
Huonerakennuksia tässä jättiläiskaupungissa on lähes 800,000 ja katuja 16,000, joista muutamat ovat puolen penikulman pituisia. Yksityisten huoneet eivät ylimalkaan ole suuria; tavallisesti ovat ne rakennetut ainoastaan yhdelle perheelle. Varakkaampainkin huoneet ovat ulkonäöltään yksinkertaisia, mutta sisältä erittäin hyvässä järjestyksessä, mukavia ja puhtaita.
Yleisistä rakennuksista ovat ainoastaan muutamat rakennukseltaan kauniita, mutta ne ovat tavallisesti sitä suurempia ja komeampia. Niistä mainittakoon vaan kuningattaren palatsi, parlamentin eli eduskunnan uusi talo ja suuri museo eli kokoelmahuone, johon on kerättynä taiteen ja kirjallisuuden tuotteita kaikista maista ja kansoista. —
Kirkkojen luku on noin 700, ja niistä on Paavalin kirkko suurin kaikista protestanttisten maiden kirkoista. Se on ristin muotoinen ja keskustan yli kohoaa suuri ympyräinen kupu, jota kannattavat 400 jalan korkuiset pilarit. Tässä, niinkuin Westminsterinkin kirkossa, näkee kalliita muistomerkkiä, joita kansan kiitollisuus on rakentanut maan mainioimmille miehille.
Huomattava on myöskin pörssi eli kauppamiesten kokoushuone. Se on suuri, vaikka ei mikään kaunis rakennus. Sen keskellä on avonainen neliö, jonka kaikilla puolin on katettu pylväskäytävä. Tässä käytävässä on kunkin kansan kauppiailla määrätyt paikkansa, ja siellä on kokous-aikana kauppiaita koolla kaikista maailman osista. On laskettu tähän maailman-kaupan keskustan ympärille joka tunti keräytyvän noin 50,000 ja joka päivä noin 500,000 ihmistä, ja äänien ja kielten sekanaisen surinan siellä saattaisi verrata kosken pauhinaan.
Liike Lontoon kaduilla on niin suuri, että töin tuskin edelleen pääsee, jos ei vaan halua väen virtaan antautua. Kaksi semmoista virtaa käy näet lakkaamatta vastakkain katujen leveillä käytävillä niiden kummallakin puolella. Katujen keskusta on täynnä hevosilla ajavia. Isompien katujen varsilla on puotia, suurista, komeista akkunoistaan milt'ei läpinäkyviä, toistensa kanssa kilpaillen tavarain somuudella ja paljoudella.
Monilukuisia rautateitä, osaksi huoneiden yli rakennetuita, kulkee Lontoon läpi melkein kaikkiin suuntiin, ja niillä on kaupungissa useampi kuin sata pysäyspaikkaa. Enemmän kuin kolmesataa höyrylaivaa kulkee edestakaisin Themsen joella, jossa laivoja on niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ja mastoja niin tiheässä kuin puut metsässä. Molemmin puolin jokea itään päin ovat laivain tokat, joihin laivat kuljetetaan tavarain lastaamista ja tyhjentämistä varten ja joiden rannoilla on äärettömiä tavara-aittoja. Lontoon tokassakin saa jo kaksi sataa laivaa hyvästi tilaa; ja Länsi-Indian kauppaa varten rakennetut tokat ovat vieläkin suurempia.
Erääseen paikkaan, missä liike joella on vilkkain, on siltain sijaan rakennettu joen alainen käytävä eli niin sanottu tunneli, jota jalan-kulkijat käyttävät.
Lontoon kaupungin sisässä on vielä suuria puistoja ja avonaisia paikkoja, joihin on istutettu puita ja pensaita. Tämä seikka ynnä järjestys ja puhtaus, joka ylimalkaan vallitsee, tekevät Lontoon, vaikka ilma on siellä kosteata ja alati kivihiilen savulla sekoitettua, kuitenkin terveellisemmäksi, kuin monet muut suuret kaupungit ovat.
Lontoota ei tosin voi sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksikään kaupungiksi, mutta sen sopiva paikka, sen teollisuus, sen kauppa ja meriliike, sen rikkaudet sekä väestön uutteruus ja vakava mielenlaatu tekevät sen kuitenkin maailman ensimmäiseksi kaupungiksi.
1. Sananlasku sanoo: "Neapelin kun on nähnyt, voi rauhassa kuolla"; silloin on näet nähnyt mitä kauniinta on olemassa, jottei enempää muka enää saata toivoa. Tuo usein kuulemani lause mielessäni istuin junassa, joka aika vauhtia hetki hetkeltä kiidätti minua Etelä-Italian kauneinta rannikkoa kohti. Tie kulki joka paikassa halki viljavain vainioiden ja reheväin rotkojen, joissa näki viiniköynnösten kiehkuran tavoin kietoutuvan silkkipuiden runkojen ympäri sekä ojentavan hennot oksansa puusta puuhun, joten koko tarha oli aivan kuin vihreäin seppelten koristamana. Rypäleitä ei näin keväällä nähnyt, mutta sen sijaan sattui silmään aika ajoin tummanvihreä sitruuna- tahi appelsinipuu, jonka lehtien välistä näki hedelmien runsain määrin riippuvan oksilla, ja omituisinta kaikesta oli se, että sama puu latvastaan oli täynnä valkeita, tuoksuvia kukkia.
Saloja, tuollaisia laajoja asumattomia seutuja, joita kotimaassa rautateiden varsilla tuon tuostakin huomaa, en vielä missään täällä etelässä ole nähnyt, vaan joka paikassa kohoavat ihmisasuntojen valkeat kiviseinät, vihreine, enimmäkseen suljettuine puuluukkuineen, joka painaa koko rakennukseen omituisen kuolleen leiman. Katot ovat aivan litteät, joten talo mielestäni muistuttaa suurta korkeaseinäistä laatikkoa. Kaipaa kodikkuutta. Ja sitten on vielä jotain, jota suomalaisen silmä sanomattomasti kaipaa näissä Luojan siunaamissa viljavissa maissa: vettä, järviä, jokia, puroja. Tuon tuostakin näki virran uoman, näki siltoja siellä täällä johtavan sen yli, mutta vettä oli siinä tuskin nimeksikään. Jopa muutamassa paikassa näki virran puhtaalla hiekkapohjalla vaatteita levitettyinä kuivamaan, aivan kuten meillä kotona niitä nurmikolle hajoitetaan! Ja missä vettä oli, oli se omituisen harmaan kellertävää ja liejuista sekä enimmäkseen aivan matalaa.
Saavuttiin Välimeren rannalle. Nyt ei enää tarvinnut vettä kaivata! Laajana, äärettömänä, ihanan sinisenä levisi edessäni tuo mahtava meri, joka erottaa kaksi maanosaa toisistaan. Satuin saamaan asunnon läheltä rantaa, joten aina aamuin ja illoin pieneltä, ikkunan edessä olevalta parvekkeelta saatoin katsella kauas etelää kohti, josta kevään raikkaat tuulet puhalsivat. Caprin saaren jyrkät kalliot oikealta puolen sulkivat näköpiirin ja Sorrenton suloiset seudut vasemmalta kehyksen tavoin ympäröivät lahtea. Vielä enemmän mantereen puolella, vasemmalla, kohosi Vesuvion jättiläiskukkula, jonka huipusta lakkaamatta savua tuprusi, joten koko sen puoleinen osa maisemaa oli ikäänkuin harmahtavan harson verhomana.
Elämä kaduilla eroaa yleensä Italiassa paljon siitä, mitä meillä Suomessa on tottunut näkemään, mutta enemmän, kuin missään muualla, huomaa sitä Neapelissa. Useimmat kadut, varsinkin vanhemmissa osissa kaupunkia, ovat hyvin kapeat ja pimeät, korkeat kivitalot kun näet kohoavat niiden kummallakin puolen, ja suuri osa alakertojen asukkaista oleskelee kaiken päivää ulkona. Siinäpä elämää on! Mikä on missäkin touhussa ja toimessa: nikkari häärää höyläpenkkinsä ääressä; pesijätär hieroo vaatteita, aina toisinaan tyhjentäen likaveden kadulle ilman pitemmittä mutkitta; vihanneskauppias kiljuu kimakalla äänellä tavaroitaan kaupaksi; maidonmyyjä kuljettaa muhkeata lehmäänsä katua pitkin, aina vähän väliin pysähtyen sitä lypsämään sen mukaan kuin ostajia sattuu; suuret vuohilaumat liikkuvat siinä samaa tarkoitusta varten kuin lehmäkin; ja kymmenittäin kohtaa miltei joka askeleella pieniä mustasilmäisiä lapsukaisia, jotka mikä milläkin tempulla koettavat huomiota herättää ja siten almuja saada ohikulkijoilta. Kerjääminen on Neapelissa kehittynyt äärettömään määrään, joten tuskin voi kadulla liikkua kuulematta aina tuon tuostakin milloin vanhan, milloin lapsen, milloin kurjan raajarikon, milloin aivan terveen miehen surkealla äänellä huutavan: "Pieni roponen, hyvä herra!" Ei näy olevan halua työhön, vaan tuolla tavoin on elämä mukavampaa. — Omituinen seikka, joka täällä heti herättää huomiota, on se, miten äärettömiä kuormia pieni aasi saattaa liikkeelle saada, puhumattakaan siitä, että näkee hevosen välistä vetävän rattaita, joissa istuu viisitoista, jopa kaksikymmentäkin henkeä. Kylläpä siinä kohden olisi eläinsuojelusyhdistyksellä paljon tehtävää Välimeren rannalla.
2. Nousu Vesuviolle viehättää tietysti kaikkia Neapelissa kävijöitä, joten ne, jotka suinkin voimiensa puolesta siihen kykenevät, harvoin jättävät siellä käymättä? Sinne on tapana kulkea varsinkin kahta tietä: toinen mukavampi, johtaa sinne suoraan Neapelista, ja sitä myöten voi ajaa huipun juurelle, josta mäkijunalla pääsee miltei kraaterille asti; toinen tie Pompejin kaupungista päin on paljoa vaivaloisempi, mutta omituisuutensa takia hauskempi. Ensin ajetaan vaunuissa jonkun matkaa, sitten alkaa nousu hevosen selässä. Tätä kestää siksi, kunnes tullaan tuhkakummun juurelle, josta joko jalan voi astua ylöspäin, tai myöskin saattaa käyttää yllämainittua mäkijunaa. Tämä ei kuitenkaan vie aivan perille asti, vaan vielä on viimeistä jyrkännettä kiivettävä yhä enemmän kuumenevassa tuhassa, kunnes lopulta seisotaan savua suitsuavan jättiläiskraaterin reunalla. Omituinen tunnelma valtaa mielen tuolla ylhäällä. Lakkaamatta tupruaa ruskeaa savua paksuina patsaina noista suuren suurista aukoista maassa. Välistä näkee liekkien luovan niihin punertavan hohteen. Kellertävää tulikiveä on kraaterin seiniä koristamassa ja omituinen haju täyttää ilman. Tuhka, jossa seisoo, on aivan lämmintä ja monesta kohden ympärillään näkee hienoja savupilviä nousevan maankuoren alta, todistuksena siitä, mikä lakkaamaton tuli tuolla jalkojen alla hävitystyötään harjoittaa.
Näkö-ala kraaterilta saattaa kirkkaalla säällä olla suurenmoinen, mutta enimmiten estää milloin sumu, milloin tuulen merelle päin ajama savu näkemästä selvään niitä ihania maisemia, jotka edessä ovat. Kauan ei saa olla ylhäällä, sillä opas, joka sinne kuljettaa, tavallisesti ennen määrääjänkin kuluttua alkaa kiirehtiä. Mutta tällainen lyhytkin käynti Vesuviolla on kuitenkin jättänyt mieleen unohtumattoman muiston. On nähnyt luonnon jättiläisvoimin tekevän työtään, jota ei mikään ihmisnero ole voinut muuttaa tai toiseen suuntaan ohjata; on kuullut liekkien räiskynnän maan sisästä, jota ääntä vuosituhansia lakkaamatta on jatkunut; on tuntenut olevansa "tuhkaa ja tomua" Jumalan äärettömän ylevyyden rinnalla.
Kraaterista levinnyt tuhka peittää laajalta maan yltympärillä, joten siinä ei mikään kasvi enää voi elää, vaan koko maisema on kauttaaltaan yksi ainoa musta kukkula, jossa ei muita elonmerkkejä näe kuin junaa varten rakennettuja asemahuoneita toisella rinteellä, ja toisella muurattua kiertelevää tietä jalkamiehiä varten. Mutta alempana alkaa siellä täällä jokunen viheriä pensas, jopa pienoinen puukin ilmestyä tien varrelle. Ja kun vielä enemmän laskeutuu, on kohta kaunisten viinitarhojen keskellä. Aivan tulivuoren alla on useampia pikku kaupungeita, muiden muassa Uusi Pompeji, joka muinaisen samannimisen kaupungin vieressä nykyään kohoaa. Sieltä muutaman askeleen päässä on nähtävänä nuo laavan alta esille kaivetut, jotakuinkin hyvässä kunnossa olevat jätteet, jotka todistavat, että tuossa paikassa aikoinaan oli kukoistava kaupunki säännöllisine katuineen ja taloineen, julkisine kokoushuoneineen ja amfiteaattereineen. Kun astuu noita katuja myöten, joilla paikoittain huomaa rattaiden kuluttamia jälkiä kivityksessä, ja kun pistäytyy sisälle asuinhuoneisiin, joiden seinissä kuviakin vielä näkee maalattuna siellä täällä, saa hyvän käsityksen siitä, että tässä kaupungissa Kristuksen aikaan liike oli varsin vilkasta, ennenkuin laavavirta sen hautasi allensa v. 79. Kun vielä lisäksi näkee niitä erityiseen museoon koottuja tavaroita, jotka Pompejista on löydetty: pronssi-, puu- ja kiviastioita jos jonkinlaisia, aseita, kuvapatsaita ja maalauksia, niin edellämainittu käsitys yhä enemmän vahvistuu. Miten arvokkaita lähteitä historian ja muinaistieteen tutkimukselle onkaan täältä löydetty! Samassa museossa näkee myös muutamia tuhkan peittämiä, kivettyneitä ihmisruumiita. Kummallista on katsella niitä! Saattaa jäsenten jännityksestä ja kasvojen tuskallisista piirteistä aavistaa, mikä kauhu täytti mielen, kun äkkiä nuo onnettomat näkivät olevansa elävältä suljettuina hautaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta paeta.
Suurenmoisen hirveältä mahtoi tosiaan aikoinaan näyttää tuo Vesuvion purkaus, joka hautasi allensa Pompejin sekä sen läheisyydessä olevan toisenkin kaupungin, Herkulanumin. Voi mielessään kuvata, miten tuliliekit silloin leimahtelivat kraaterin suusta, miten kuumat mahtavat laavavirrat vyörivat laaksoon rinteitä myöten, miten kaikki elävät olennot päistikkaa paeten koettivat henkeään pelastaa, miten tuskanhuudot sekä ihmisten että eläinten mahtoivat kaikua yli tienoon. Ja lopulta, hävitystyön tauottua, olivat noitten sitä ennen kukoistavien kaupunkien sijalla höyryävät laava- ja tuhkaläjät todistamassa ihmisvoiman mitättömyyttä luonnon jättiläis voiman rinnalla.
1. Maa ennen ja nyt.
Merkillisempää maata ei ole, kuin Palestiina eli, miten sitä toisin sanotaan,Kanaa, Israelin maa, luvattu ja pyhä maa, omaisuuden maa, jossa taivaan ja maan Herra usein ja monella tavalla puhui profeetoin suun kautta, jossa David ja Assaf korottivat pyhiä ylistysvirsiään.
Juutalaisten maa, kolmenkolmatta penikulman pituinen ja kolmentoista, toisin paikoin viidentoistakin penikulman levyinen, ulottui pohjaan päin Libanonin vuoreen, itään Jordanin jokeen ja Kuolleeseen mereen tahi, jos maa itäpuolella Jordania lukuun otetaan, Syrian erämaahan, etelään Arabian erämaahan ja länteen päin Välimereen, jonka rannalla filistealaisilla kuitenkin oli pitkä rantamaa. Abrahamille annettu lupaus tarkoitti koko Eufratin virran ja Välimeren välistä maata; koko tämä seutu olikin Davidin ja Salomonin päivinä "Judan valtikan" alla. Vapahtajan aikana oli päämaa Jordanin läntisellä puolella jaettu kolmeen osaan; eteläisinnä Judea, keskellä Samaria ja pohjoisinna Galilea aina Libanon vuoreen saakka. Jordanin itäisellä puolella oli Perea.
Täällä ei ole lyhimpäin ja pisimpäin päiväin, kesäkuuman ja talvipakkasen suurta erotusta eikä lämpimän ja kylmän äkkinäistä vaihtelua, niinkuin meidän pobjoisissa maissamme. Pisin päivä kestää viidestä aamulla seitsemään illalla, lyhin seitsemästä aamulla viiteen illalla.
Vuoden-ajat ovat kesä ja talvi. Talvi eli sade-aika alkaa Lokakuun loppupuolella sateella, joka valmistaa vainiot kynnölle ja kylvölle ja pukee kuivan maan raittiin viheriäksi. Joulukuussa alkavat sitte yhtämyötäiset sateet ja lumen aika; mutta jo Helmikuussa kukoistavat puut, varsinkin mantelipuu, ja vilja vaurastuu, kunnes se, vuoroon saaden auringon paistetta ja vienoa sadetta, kypsyy Huhtikuussa, jolloin, sateen kokonaan loputtua, leikkuu alkaa. Nyt astuu sijaan kuuma vuoden-aika aina Lokakuuhun saakka, jona aikana ilma on alati selkeä, viheriäisyys lakastuu, lähteet kuivuvat, ja erämaasta virtaavaiset lämpimät tuulet rasittavat maata; vainioita virvoittaa kuitenkin koko tänä aikana viljava yökaste. Kesäkuusta alkain kypsyvät viinamarjat ja muut etelän hedelmät.
Tämä maa oli kerran Jumalan siunauksesta ja ihmisten uutteruudesta totisesti kaunis ja ihana maa, missä maito ja hunaja vuotivat. Muinaisina aikoina kastelivat maata lähteet, ojat tahi kaivetut kaivot ja lammikot. Useimmat niistä ovat nyt kuivuneina tahi tukittuina. Komeat, alati viheriöitsevät tammi- ja terebinttimetsät kaunistivat vuorien kukkuloita ja laiteita; varjoisa platani, korkea puksi-puu, tuoksuava myrtti, hieno, vakainen sypressi ja etenkin majesteetillinen ja hyvänhajuinen seeteri Libanonin vuorella olivat maan kaunistuksena. Kalliita hedelmäpuita oli yleensä istutettuna: ihana daadelipalmu, siunauksen ja menestyksen kuva, manteli- ja granatipuu, Johanneksen leipäpuu, viikunapuu ja lehdekäs öljypuu arvokkaine hedelmineen. Kautta koko maan ulottui viinamäkiä mehevine rypäleineen ja rikkaita vilja-vainioita, jotka kasvoivat nisua, ohraa ja kaikellaisia maahedelmiä. Jokaisen askeleen maata laaksoissa ja vuorilla oli tiheä ja uuttera väestö suurimmalla huolella viljellyt, ja maan tasoittamisella ja taidollisella kastelemisella oli ihmisien uutteruus saanut aikaan hedelmällisyyden, josta pyhät kirjoittajat kiittäin ja ihmetellen puhuvat ja veisaavat. Niityillä ja vainioilla vilisivät lukuisat karja- ja lammaslaumat.
Kuningas Davidin aikana, milloin maa oli voimakkain, asui siinä viiteen miljoonaan ihmisiä; ja vielä tänä päivänä arvataan ympäri maan piiriä hajonneita Juutalaisia olevan sama määrä.
Vaikka pyhä maa vieläkin paikoin on yhtä hedelmällinen, kuin muinen, on suurin osa siitä nyt kuitenkin autiona ja viljelemättömänä: maa on turmeltunut ja surkean näköinen. Se ei ole likimainkaan muinaisen kaltainen. Pelloilla kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Kaupunkien jäännökset ovat muuttuneet metsäeläinten asunnoiksi. Kadut ovat autioina ja tasoittamattomina. Ryöstäen ja murhaten kulkevat erämaan Beduinit maassa ja raiskaavat, mitä maamies vaivalla ja työllä rakentaa. Hedelmällisimmät peltomaat ovat muuttuneet laitumiksi. Maa, jossa kerran Vapahtaja vaelsi ja hänen opetuslapsensa ensin saarnasivat evankeliumin sanaa, huokaa nyt puolivillien Turkkilaisten vallan alla.
2. Näköala Galileassa.
Galilea on Libanonin eteläisellä liepeellä, Samarian pohjoisella puolella. Se on vesi- ja metsärikas vuorimaa, täynnä kukkuloita. Välimereen päin laskeutuu maa vähitellen; etelään kallistuu se jyrkempään Jesreelin laaksoa vastaan, mutta syvimmälle ja jyrkimmästi Genetsaretin merta vastaan.
Maa oli muinoin erinomaisen hedelmällinen. Parhaimmat pähkinä-, palmu-, viikuna- ja öljypuut kasvoivat Galileassa. Viinamarjoja ja viikunoita sai kymmenen kuukautta vuoteensa, muita hedelmiä koko vuoden. Puhdas ilma, sopiva ilman-ala, hyvä maanlaatu tekivät kasvullisuuden mitä viljavimmaksi. Kristuksen aikoina oli Galileassa kaksi sataa neljä kaupunkia ja kylää.
Eteläistä suuntaa juoksee alas Libanonista koko ylä-Galilean läpi Naftalin vuori, joka etelässä yhdistyy jyrkkään Natsaretin vuoreen. Tämä vuori on Jesreelin laakson pohjoisena rajana.
Vähä yli penikulman matkan Kanaasta etelään on Natsaret suloisessa ja hedelmällisessä laaksossa. Kolmelta puolen ulottuvat vuoret aina kaupungin luoksi, ja neljännellä on soma laakso, joka kasvaa viikuna- ja öljypuita. Sieviä, valkeita huoneita seisoo vieretysten puoliympyrässä vuoren laidetta ylöspäin. Täällä ovat ne polut, joita Vapahtaja lapsena vaelsi. Kaupungissa olevassa luostarissa kaikuvat ylistysvirret hänen kunniakseen. Kaupunki, jossa asuu noin kolme tuhatta ihmistä, on nähtävästi varakas; useimmat asukkaat ovat kristityitä. Pääpuolella kaupunkia olevalta kukkulalta on verrattoman kaunis näkö-ala Galilean yli. Likellä kaupunkia juoksee öljypuiden varjossa Neitseen kaunis lähde, josta Maria ehkä nosti vettä.
Seeteripuita Libanonilla.Seeteripuita Libanonilla.
Kaksi penikulmaa Natsaretista kaakkoon kohoaa yksinäinen, kaunis Tabor. Sen laiteita peittää tiheä tammimetsä; huippu nousee tuhannen jalkaa laaksoa korkeammalle ja on melkein kolmannes penikulmaa ympäri mitaten. Linnoituksen ja kirkon jätteitä makaa siellä hajallansa. Taborin huippu on usein pilvien vallassa; aamusumut riippuvat sen ympärillä vanuneiden hiuksien tavoin. Mutta kun tuuli ja päivänpaiste ovat ne hajoittaneet, avautuu tältä vuorelta mitä ihanin näkö-ala.
Vuoren juurelta alkain levenee Jesreelin hedelmällinen laakso, jonka toiselta puolelta näkyy Endor, missä Saul kysyi neuvoa noitavaimolta. Ei kaukana siitä on Nain, jossa leski kuolleen poikansa paarien ääressä sai kuulla Vapahtajan sanat: "elä itke!" — sen toisella puolella Gilboan vuori ja eteläänpäin Efraimin vuori ynnä Ebal ja Garizim. Lounaaseen siitä kohoaa kaunis Karmelin vuori. Koillisessa nostaa Hermon juhlallisena alati lumista huippuaan vainioiden yli, jotka Jordanin rantoja pitkin laskeutuvat Genetsaretin kirkkaisiin aaltoihin. Idässä saa silmä seurata Jordanin eteläistä juoksua, ja tämän toiselta puolen sinertää tammista ja laitumista rikas Basanin vuorimaa ja sitä etelämpänä Gileadin mustat vuoret.
Taborista etelään levenee vainio Jesreelin eli Esbrelonin laakso, viiden penikulman levyisenä juosten idästä länteen. Kristuksen aikana tätä alaa peittivät monet kansakkaat kaupungit ja kylät. Jakobin ajoista nykyisiin saakka ovat sitä tallanneet kierteleväiset kansat laumoineen. Mutta näillä tantereilla on tulisimpia taistelujakin kamppailtu. Täällä esim. Barak löi Kananealaiset vihollisessa taistelussa, jota Debora ylistää, ja täällä Josia kaatui taistellessaan Egyptin kuningasta vastaan. Tämän laakson itäpuolelta kohoavat Gilboan vuoret, missä Saul ja hänen poikansa löysivät kuoleman.
Gilboan vuoren luoteisella syrjällä on korkealla kaunis Jesreelin kaupunki. Siinä asui Ahab ja hänen kujeellinen vaimonsa Isebel loistavissa linnoissa ja likellä Nabot, jonka veren he vuodattivat hänen viinamäkeään anastaakseen. Lakeuden läpi virtaa länteen Kison, jonka rannoilla Barak sai toisen suuren voiton Kananealaisista, ja joka knljetti lyötyjen vihollisten ruumiit mereen. Ahtaan laakson läpi virtaa se Jesreelin lakeudelta Akkon lakeudelle, missä Foinikialaiset asuivat.
Tämän lakeuden eteläisellä puolella on Karmel. Päättyen jyrkäksi niemeksi, kohoaa se korkealle ympärillä olevan maan ja meren yli. Karmel on kaunis ja hedelmällinen vuori. Sen juuria peittävät laakeri- ja hedelmäpuut; ylempänä kasvaa viikunapuita ja tammia; koko metsä on täynnä kauniimpia kukkasia. Sitä paitsi on Karmel mainio kahdesta tuhannesta luolastaan, joita asukkaat käyttivät majoinaan, tallinaan, pakolaisina ollessaan piilopaikkoinaan ja puolustussodissa linnoituksinaan.
3. Judea.
Pyhässä maassa on monta hedelmällistä lakeutta. Semmoinen on Välimeren rantalakeuskin, joka ulottuu Karmelin vuoresta aina Gatsan kaupunkiin. Sen pohjoista osaa nimitetään Saronin ja eteläistä Sefelan lakeudeksi. Molemmat yhdistyvät toisiinsa Joppen merikaupungin luona.
Joppessa länsimaiden toivioretkeilijät tavallisesti astuvat maalle. Joppe on suomeksi "kauneus". Kaupungin paikka onkin kaunis, mutta kuitenkin on se näöltään kolkko. Lännessä näkee silmä lavean meren, joka on sininen, niinkuin korkea taivaskin; idässä näkee etäällä Judean siniset vuoriseinät; likinnä kaupunkia kasvaa oranja-puistoja. Täällä näkee matkustavaisia kaikilta suunnilta: Beduinia valkeissa villavaipoissa, Armenialaisia pitkissä valkean ja punaisen juovaisissa nutuissaan, pitkäpartaisia Juutalaisia kaikista maailman osista; Turkkilaisia ratsastaa kopeina ohitsesi, ja köyhiä kreikkalaisia perheitä, jotka ovat toivioretkellään, istuu katujen kulmissa, syöden riisiä tahi keitettyjä ohria puukupeistaan.
Kaktus-pensastojen välitse menee tie Saronin lakeutta myöten Judean vuorille. Tällä lavealla lakeudella on lukuisia karjalaumoja. Keväällä on lakeus erittäin kaunis nähdä. Tanner on viheriä, mitä kirjavin kukkapeitto yllä. Tulpaanit, valkeat ja punaiset ruusut, valkeat ja keltaiset liljat ja muratit kukkivat täällä ihmisten hoidotta. Myöhemmin muuttuu lakeus suureksi, rikkaaksi viljavainioksi. Mutta kun vilja on korjattuna ja hehkuvat auringon säteet ovat polttaneet kaikki kasvit, näkee ainoastaan alastoman, punertavan maan, josta siellä täällä nousee terebintti tahi vaalealehtinen öljypuu.
Ahtaita laaksoja myöten lähestytään nyt Judean vuoria. Ensin luikertelee tie puiden ja pisteleväin pensaiden välitse, mutta kuta edemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvikunta, sitä kivisemmäksi ja ahtaammaksi tie. Tuhka-harmaat kukkulat, päälletysten syöstyt kallionmöhkäleet, orjantappurat ja ohdakkeet kallioiden ra'oissa tekevät seudun kolkoksi. Sitten tullaan Emauksen kautta vuorelle.
Pian näkyy öljypuilla ympäröitty kukkula. Se on Öljymäki. Korkeita torneja, mahtavia kupukattoja, leveitä muureja pilkistää silmään, ja vähitellen näkyy koko kaupunki. Se ei ole suuri, ei loistava eikä komea, jotta se siten olisi etevämpi itämaan muita kaupungeita, ja kuitenkin näyttää se hyvin erinomaiselta juhlallisessa vakavuudessaan ja synkkämielisessä viehättäväisyydessään. Se on Jerusalem, maailman kaikista kaupungeista enimmin ylistetty ja muistorikas.
Penikulma eteläänpäin Jerusalemista on Betlehem. Mahtavaa vuorenselännettä ylöspäin nousee kaupunki portaiden tavoin. Viinipuu menestyy tämän vuoren laiteilla. Manteli-, öljy- ja viikunapuut peittävät kukkuloita, ja alastomain kallioiden välitse näkyy kultaisia viljavainioita ja viheriöitä suloisia laaksoja. Näillä vainioilla poimi Ruth tähkäpäitä Naemille. Täällä Isain poika veisaili ensimmäiset virtensä, ja täällä ilmoitti enkeli paimenille Vapahtajan syntymisen.
Muutamia penikulmia etelämpänä Betlehemiä on Hebron kauniissa maakunnassa. Hebron oli Kaanaanmaan vanha pääkaupunki. Täällä asui Abraham Mamren laaksossa ja sitte David. Ympäristö on rikas kaikkinaisista hedelmistä, etenkin viinimarjoista. Täällä on mainio Eskolin viinimarjain laakso, josta Israelilaisten vakoojat leikkasivat jättiläisoksan, jota kahden miehen täytyi kantaa sauvalla.
Hebronia etelämpänä on maa aaltomaista, korkeaa lakeutta, jota vuoret kolmelta puolelta ympäröivät, mutta joka itään käsin alenee Judan erämaahan. Täällä on Judan kaupunki, jossa Zakarias ja Elisabet asuivat. Tästä länteen päin ovat ne seudut, joissa David vaelteli Saulin murhaavia käsiä vältellessään ja Sifin nummella ynnä Maonin ja Karmelin vuorilla oleskellessaan maanpakolaisena, petettynä, vainottuna ja kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan suojelemana. Etelämpänä alkaa erämaa eli korpi. Kaupungit, kylät, puut ja viljavainiot katoavat katoamistaan. Eteläisin kaupunki, Palestinan rajapaikka, on Ber-Saba.
Apostolit ja ensimmäiset kristityt rakastivat Herraansa ja Mestariansa ja sentähden he mielellänsä tekivät, mitä hän oli käskenyt. Jeesus oli heille sanonut: "Menkäät siis ja tehkäät kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastaen heitä nimeen Isän, Pojan ja P. Hengen ja opettaen heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teidän käskenyt", ja sentähden he julistivat lähellä ja kaukana sanomaa Jesuksesta Kristuksesta ja kastoivat hänen nimeensä. Jo Apostolien elin-ajalla levisi evankeliumi Vähään-Aasiaan sekä Europassa Kreikanmaalle ja Italiaan, vieläpä Espanjaan asti; etelässä sitä saarnattiin Egyptissä ja pohjois-Afrikassa sekä itäänpäin Armeniassa, Persiassa ja Babyloniassa. Kaikkialla syntyi kristillisiä seurakuntia; ja kaikkialla, jossa evankeliumin valo alkoi koittaa, poistuivat epäjumalanpalvelus ja pakanalliset tavat.
Mutta kristityt saivat maailman puolelta kokea vihaa ja vainoa. Jesus oli jo opetuslapsilleen sanonutkin, että he tulevat vihattaviksi hänen nimensä tähden; hän oli painanut tämän heidän mieleensä, sanoen: "Muistakaat sitä sanaa, kuin minä teille sanoin: ei ole palvelija suurempi herraansa. Jos he minua vainosivat, niin he myös teitä vainoovat." Vaino kohtasi sekä Juutalaisten että pakanain puolelta. Juutalaiset olivat Jeesuksen ristiinnaulinneet ja he myös vainosivat hänen opetuslapsiaan. Stefanus oli ensimmäinen, joka Jerusalemissa sai vuodattaa verensä uskonsa tähden ja sillä tavalla todistaa Herrastansa. Hän tekikin sen kärsivällisesti ja ilomielin. Kuollessaan huokasi hän: "Herra Jesus, ota minun henkeni", ja viimeiset sanansa olivat rukous hänen murhaajainsa edestä: "Herra, älä lue heille tätä syntiä". Vaino kasvoi yhä ja moni muukin veritodistaja eli marttyri sai kuollessaan osoittaa, kehen Herraan hän uskoi. Apostoleista oli Jakob vanhempi ensimmäinen, joka kärsi marttyrikuoleman. Juutalaisten puolelta ei vaino kuitenkaan saattanut kauan kestää, sillä he olivat Roomalaisten vallan alla ja Jerusalem hävitettiin jo vuonna 70 Kr. j. Mutta sitä ankarammaksi tuli vaino pakanain puolelta. Saarna ristiinnaulitusta Kristuksesta oli todellakin "Juutalaisille pahennus ja Kreikkalaisille (pakanoille) hulluus", niinkuin apostoli Paavali sanoo.
Ensimmäinen suuri vaino pakanain puolelta tapahtui keisari Neron aikana. Roomassa raivosi vuonna 64 suuri tulipalo, joka hävitti osan tästä suuresta kaupungista. Silloin syytti harmistunut pakanallinen kansa kristityitä tämän suuren onnettomuuden aikaansaamisesta, ja keisari itsekin väitti heitä siihen syypääksi. Tämän johdosta syntyi ankara vaino kristityitä vastaan, jossa suurta julmuutta käytettiin. Kaikki, jotka kristityn nimeä tunnustivat, otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Kuka heitettiin petojen eteen tahi käärittiin eläinten vuotiin ja heitettiin koirien raadeltavaksi, kuka ristiinnaulittiin, kuka milläkin tavalla tapettiin; toisia voideltiin piillä, pystytettiin patsaille keisarin puistoon ja sytytettiin juhlatiloissa palamaan. Tällaisten soihtujen valossa kansa sitten katseli keisarin toimeenpanemia huvituksia; valaistuilla teillä keisari itse ohjasi hevosiaan kilpa-ajoissa. — Tässä vainossa mestattiin Paavali, ja apostoli Pietari, niinkuin kirkollinen taru kertoo, ristiinnaulittiin pää alaspäin. Sangen suuri oli tapettujen luku, niin kertoo eräs roomalainen kirjailija; mutta vaino ei nähtävästi ulottunut Rooman kaupungin ulkopuolelle.
Vielä oli kristityillä monta muutakin vainoa kestettävinä pakanain puolelta, ja jotkut näistä ulottuivat yli koko laajan Rooman valtakunnan. Tahdottiin hävittää heidät kokonansa, koska eivät suostuneet palvelemaan valtakunnan epäjumalia eikä kantamaan uhria kuvapatsaille. Lukuisten marttyrien joukosta mainittakoon Smyrnan piispa Polykarpus, joka kärsi kuoleman v. 167. Kristittynä otettiin hän kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Maaherra sääli tätä vanhusta, sillä Polykarpus oli lähes 100 vuoden vanha, ja sanoi hänelle: "Ajattele vanhuuttasi; sano jotain pahaa Kristuksesta, niin päästän sinut vapaaksi". Polykarpus vastasi tähän: "Minä olen häntä palvellut 86 vuotta, eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa; kuinka minä nyt voisin pilkata kuningastani ja Vapahtajaani?" "Minulla on villipetoja", uhkasi maaherra. "Anna niiden tulla", sanoi Polykarpus tyynesti. "Niin tahdon sinua tulen kautta pakottaa", huusi maaherra; mutta vastaus kuului: "Tuli polttaa ainoastaan vähän aikaa ja sammuu sitten, mutta jospa tuntisit ijankaikkisen kadotuksen tulen, joka jumalattomia varten palaa. Vaan mitä viivyttelet; toimita tänne mitä haluat." Nyt pystytettiin rovio, kohta liekit tarttuivat kunnia-arvoiseen vanhukseen. Vielä roviolla kuultiin Polykarpuksen rukoilevan, kiittävän ja ylistävän Herraa Kristusta.
Antiokian piispa Ignatius sai myös kärsiä marttyrikuoleman v. 115. Kun hän vangittiin ja tuotiin keisari Trajanuksen eteen, tunnusti hän rohkeasti Kristuksen kuninkaakseen ja että Kristus asui hänen sydämessään, vaikka hän kyllä tiesi, mikä semmoista tunnustusta seurasi. Keisari langetti tuomion, että piispa oli vietävä Roomaan ja siellä näyttelykentällä heitettävä petojen eteen. Tuomion kuultuaan kiitti Ignatius Jumalaa, että hän oli katsonut hänet mahdolliseksi kärsimään samaa kuin Herran apostolitkin.
Vainoojat eivät julmuudessaan katsoneet kristittyjen sukupuolta eikä ikää. Vaimojen ja lastenkin seassa löytyi monta, jotka saivat kärsiä paljon uskonsa tähden, mutta kuitenkin pysyivät uskollisina loppuun asti. Eräs korkeasukuinen nuori rouva Karthagosta, nimeltä Perpetua, tuli oikeuden edessä syytetyksi siitä, että hän oli kristitty. Vaikka vanha isä, joka oli pakana, häntä rukoili säästämään itseänsä, ja vaikka pieni lapsi, jota hän rinnoillaan kantoi, hellitti hänen kyyneliään, niin ei voinut hän kuitenkaan kieltää, vaan tunnusti rohkeasti. "En voi muuta sanoa, kuin että olen kristitty". Kolkkoon vankeuteen pantiin hän nyt, vaan sielläkin oli hän tyytyväinen ja iloinen siitä, että pieni lapsi hänelle jätettiin. Vihdoin otettiin lapsikin häneltä pois, ja hän heitettiin petojen eteen monen muun kristityn kanssa päivänä, jolloin uusi keisari astui hallitukseen. Samassa tilaisuudessa heitettiin petojen eteen eräs orjapiika. Kun vartija häneltä kysyi: "Miten sinun nyt käy, kun joudut petojen eteen?" vastasi piika: "Minä tosin saan kärsiä; mutta on minulla toinen, joka kärsei minun edestäni, sentähden minäkin mielelläni kärsin". Ylistysvirsiä veisaten menivät he näyttämölle, jossa petojen hampaat heidät kohta musersivat.
Vaikka kovin paljo kristityitä hukkui näissä vainoissa ja vaikka löytyi semmoisiakin, jotka kidutusten ja kuoleman uhatessa kielsivät uskonsa, niin ei kristittyjen luku kuitenkaan vähentynyt. Marttyrien veri oli todellakin siemen, josta kasvoi uutta laihoa uskossa ja rakkaudessa kirkon vainiolla. Rauhallisempina väliaikoina he rakensivat kirkkoja, levittivät pyhiä kirjoja ja järjestivät seurakuntia. Viimeinen ankara ja laajimmalle ulottuva vaino alkoi vuonna 303. Keisari antoi käskyn, että kristittyjen kirkot hävitettäisiin koko Rooman valtakunnassa ja heidän pyhät kirjansa poltettaisiin. Monta vuotta kesti tätä vainoa erittäinkin Aasiassa. Suuri joukko ihmisiä pakeni pois metsiin ja erämaihin vainoa pakoon, mutta toiset taas kärsivät rohkeasti kuoleman, ennenkuin uskonsa kielsivät. Vihdoin väsyivät vainoojatkin. Se keisari, joka tässä vainossa oli ankarimmin raivonnut kristityitä vastaan, joutui itse Jumalan tuomion alle, hän sairastui kauheaan tautiin, jossa ruumiinsa vähitellen mätäni. Silloin hän kuolin-vuoteeltansa v. 311 antoi julistuksen, jossa kristityille myönnettiin jumalanpalveluksen vapaus, ja käskettiin heitä ahkerasti rukoilemaan valtakunnan ja keisarin edestä.
Tämän jälkeen vainot lakkasivat; ja kun Konstantinus Suuri sitten tuli keisariksi v. 323, julisti hän kristinuskon valtion uskonnoksi Rooman valtakunnassa. Vanha, sivistynyt pakanamaailma oli nyt voitettu, ja tästälähin voi kristinusko levitä kaikkiin ilmansuuntiin muihin pakanakansoihin.