34. Oikea kiitos-uhri.

Ajattelen aikojani,Muistan muita päiviäni,Parempia päiviäni,Entistä elantoani.Muin' oli ajat paremmat,Päivät kaikki kaunihimmat,Päivän laskut laupiaammat,Koriammat huomenkoitot.Toisin silloin touko kasvoi,Toisin maa orahan otti.Silloin nousi nuoret heinät,Kun ma nousin nuorukainen;Silloin kasvoi kaikki kaislat,Kun ma kasvoin kaunis lapsi.Kasvoin koissa korkiassa,Ylenin ylituvissa,Kaunihilla kannikoilla,Liioilla lihamuruilla.Vaan tuli surma suutimaton,Kesken yötä kenkimätön,Pois otti minun poloisen,Kauas kantoi KarjalastaNäille ouoille oville,Veräjille vierahille,Jossa harvoin päivä paistoi,Harvoin kuutamet kumotti;Harvoin on kuultu kuikan ääni,Harvoin kaakkurin kajatus;Harvoin on hauki vierahana,Siika ei sinä ikänä,Lohen poik' ei polvenahan.Niinpä nyt tätä nykyä,Tällä tuhmalla iälläSijan tieän, kussa synnyin,Kanssa kaiken, kussa kasvoin,En tieä sitä sijoa,Kussa kuolo kohtajavi,Hengen loppu loukahtaviNäillä ouoilla ovilla,Veräjillä vierahilla.

Rikas nuorukainen, joka kauan aikaa oli sairastanut vuoteen omana, tuli viimein terveeksi. Ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa ja katsellessaan luonnon kauneutta, sai hän ikäänkuin uuden elämän sekä kiitti ja ylisti Luojaansa kaikesta sydämestänsä.

"O Isä!" huudahti hän, "Sinä, joka vuodatat kaikkein päälle iloa ja siunausta, millä voipi ihminen, tämä heikko olento, palkita sinun äärettömän rakkautesi! Kuinka mielelläni tahtoisin uhrata sinulle kaikki, mitä minulla on!"

Eräs Jumalata pelkääväinen vanhus kuuli hänen sanansa ja sanoi: "Kaikki hyvyys tulee ylhäältä; tuonne ylös et sinä voi lähettää mitään takaisin; mutta tule minun kanssani, niin näytän sinulle, miten paraiten voit Jumalata kiittää ja ylistää."

Nuorukainen seurasi heti, ja he tulivat erääseen mökkiin, jossa vallitsi kurjuus ja viheliäisyys, sillä isäntä sairasti heikkona, emäntä oli suruun vaipunut ja puolialastomat lapset itkivät leipää. Nuori mies kauhistui tätä näkyä, mutta vanhus sanoi: "Katso tässä on alttari, jolle voit panna kiitos-uhrisi. Nämä ihmiset lähettää Herra sinun luoksesi. Kun sinä rakastat ja autat heitä, niin sinä myöskin paraiten rakastat ja ylistät omaa ja heidän Jumalaansa."

Nuorukainen antoi liiastansa tarvitsevaisille, hoiti ja virvoitti heitä, ja nämä kutsuivat häntä siunaten Jumalan enkeliksi.

Eräs ylhäinen herra, rikas ajallisesta hyvyydestä, mutta köyhä jumalanpelosta ja kristillisestä uskosta, käveli muutamana iltana tiluksillansa. Hänen tiensä kävi vanhan, lahonneen mökin ohitse, jossa asui eräs mies monen lapsen kanssa sangen köyhissä varoissa. Kun rikas kuuli jonkun sisällä puhuvan korkealla ja selvällä äänellä, seisahtui hän kuuntelemaan. Ihmeekseen kuuli hän, että köyhä sydämellisimmillä sanoilla kiitti taivaallista Isäänsä, joka oli antanut hänelle ja hänen lapsillensa vaatteet ja jokapäiväisen leivän.

"Mitä!" sanoi herra itseksensä, "tämä kiittää vaatteista ja ruoasta, ja minä en kiitä kaikesta ylellisyydestänikään!"

Hyvin häpeissään kiirehti hän kotiinsa ja oppi tästä hetkestä katsomaan elämää sen oikeassa valossa. Hän päätti palata sen Jumalan tykö, jonka hän rakkaudesta maalliseen tavaraan oli hyljännyt. Hänen elämänsä tuli täst'edes jokapäiväiseksi jumalanpalvelukseksi ja lakkaamattomaksi kiitokseksi. Eikä hän myöskään laiminlyönyt tehdä hyvää tälle köyhälle miehelle, joka tietämättänsä oli ollut syynä hänen mielenlaatunsa muuttumiseen.

Eräs korkea herra tapasi kerran kävelemässä ollessaan ahkeran ja iloisen talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan. Muutamain kysymysten perästä sai hän tietää, ett'ei maa, jota talonpoika kynti, ollut hänen omansa, vaan että hän oli päivämies ja sai palkkaa pari markkaa päivältä. Herra, joka ei voinut ymmärtää, kuinka niin vähällä voisi tulla toimeen, ihmetteli, että talonpoika oli niin hyvällä mielellä.

Talonpoika vastasi: "Olisi hyvin huonosti, jos menettäisin ylläpitoon kaiken päiväpalkkani; minun pitää tulla toimeen kolmannella osalla. Toinen kolmas osa menee velkani suorittamiseen ja kolmannen osan panen korkoa kasvamaan."

Tätä ei herra voinut ymmärtää, mutta päivämies, huomattuansa hänen ihmettelevän, lisäsi; "Minä ja'an tuloni vanhempieni kesken, jotka eivät enää jaksa työtä tehdä, ja lapsien kesken, joista ei vielä ole työntekijöiksi. Edellisille palkitsen minä sitä rakkautta, jota he minun lapsena ollessani ovat minulle osoittaneet, se on minun velkani maksamista; jälkimmäisten toivon vanhoilla päivilläni pitävän itsestäni murheen; se on se pääoma, josta kerran olen kantava koron."

Korkea herra mieltyi hänen vastaukseensa niin, että otti pitääksensä murheen hänen pojistansa. Näistä tuli aikaa myöten yhtä kelvolliset miehet kuin heidän isänsäkin oli, jota he vanhana hellästi hoitivat ja runsaasti ravitsivat.

Anna kättä köyhän miehen,köyhällä on lämmin koura.

Oisin pääskynä mä piennä,Suvilintuna iloisna,Lenteleisin, liiteleisin,Suomehen suhauttaisin.Sitte sinne saatuani,Perillenpä päästyäni,Ilmassa iloittelisin,Räystähällä riemuitsisinKesän kaunihin tuloa,Tuloo armahan auringon.Vaan jos itkevän näkisin,Huolellisen huomaitsisin,Hälle mä visertelisin:Mitäs itket ihmisparka,Murehdit sä Mannun lapsi —Kohtalosiko kovuutta?Sydämeskö sulotuutta?Katso luonnon kauneutta,Ihanuutta ilman kaiken:Suot jo läikkyvi sulana,Järvet jäiden kahlehitta,Nietos nurmelta katoopi,Häviääpi maasta hanki,Päivyen taas paistaessa,Ahavan puhaltaessa;Korpi kukkia on täynnä,Puiden latvat lintusia;Kukat ne hajuelevat,Lintusetpa laulelevat:Iloitkaamme, riemuitkaamme,Laulakaamme, kiittäkäämme!Suven meille Luoja saattoi,Jumalamme joudutteli!Ellös itke ihmisparka,Murehdi sä Mannun lapsi!Hänpä, joka suven saattoiNäille Pohjanki perille,Joka kaikki suot sulatti,Pani järvet aaltoomahan,Kukat pienet kukkimahan,Lintusetkin laulamahan, —Suven saattavi sullekin,Kesän kerran kerittävi,Sielus nietokset sulattaaLempensä lämmittämällä,Huoles hattarat hajottaaHenkensä puhaltamalla.

Ellös itke ihmisparka,Murehdi sä Mannun lapsi!Hänpä, joka suven saattoiNäille Pohjanki perille,Joka kaikki suot sulatti,Pani järvet aaltoomahan,Kukat pienet kukkimahan,Lintusetkin laulamahan, —Suven saattavi sullekin,Kesän kerran kerittävi,Sielus nietokset sulattaaLempensä lämmittämällä,Huoles hattarat hajottaaHenkensä puhaltamalla.

Aamuauringon kultainen säde pilkisti sisälle pienen puutalon ikkunasta ja lankesi ompelukoneelle, jonka neula nuolen nopeudella hyppelehti ylös ja alas. Nuori leski istui siinä joukko keskentekoisia paitoja vieressään. Väliin hän katsoi kelloon. Itsekseen hän puheli: "Tänään pitäisi työn olla valmis, enkä ymmärrä, miten se käy mahdolliseksi klo 4:ksi". Silloin juuri auringon säde hymyili hänelle vasten silmiä. Hänen mielensä ihastui ja keventyi tästä. Reippaasti hän alkoi ommella uutta saumaa.

"Naapuri, onko teillä yhtään kiehuvaa vettä? Minulla ei vielä ole valkeata uunissa ja Kerttu raukka joisi niin mielellään kahvia." Vanhanpuoleinen vaimo seisoi ovessa ja lausui tämän pyynnön vähän arastelevasti. "Vesi kiehuu juuri minun pannussani, ottakaa vaan, ikävä, ett'en ennätä teitä auttaa", vastasi nuori nainen sydämellisesti. Hänen silmässään loisti auringon säde.

Kun vanha nainen palasi omaan huoneeseensa pannuineen, niin oli hänkin sydämessään tuntenut päivänpaistetta ja heijastus siitä näkyi hänen silmissäänkin.

Hän astui vuoteen ääreen, jossa nuori, sairas tyttö kalpeana lepäsi. "Suuttuiko hän, mummo?" kysyi tyttö, huolestuneena. "Ei ensinkään, hän oli niin ystävällinen ja herttainen, että se oikein teki sydämelleni hyvää", vastasi mummo.

Ja auringon säde lensi kalpean sairaankin sydämeen. Köyhäin lääkäri, joka ei ollut liioin ystävällinen mies, astui juuri huoneeseen. Hän puhui harvoin sairaittensa kanssa ja tänään oli hän tavallista huonommalla tuulella. Kerttu-raukan käsivarressa täytyi tehdä vaikea leikkaus, mutta tohtori näytti olevan aivan ilman sydäntä ja sääliä, vaikka kaksi sinistä silmää mitä herttaisimmasti häneen katseli. "Kiitos, herra tohtori", lausui tyttö ystävällisellä äänellä, kun työ oli tehty. "Hm, hän kiittää, vaikka minä vaan tuotin hänelle tuskia", ajatteli tohtori itsekseen; ääneen hän jatkoi: "Te olette ystävällinen".

Kerttu muisti ystävällistä naapuria ja mummon ystävällisiä silmiä sekä sanoi iloisesti:

"Niin, minulle ovat myös kaikki ystävällisiä".

Kun tohtori läheni kotiansa, niin oli auringonsäde hiipinyt hänenkin sydämeensä. — Itkusilmissä tuli Miina, tohtorin talouden hoitaja, aukaisemaan ovea. Hän oli pyytänyt kolmen päivän vapautta käydäkseen tervehtimässä sairasta sisartaan; mutta tohtori oli sen kieltänyt, hän ei tahtonut mennä ravintolaan ruokailemaan. Kynnyksen yli astuessaan muisteli tohtori juuri nuorta kiitollista sairastaan ja sanoi:

"Miina voi kuitenkin mennä sisarensa luo, olen asiaa lähemmin miettinyt."

Oi kuinka Miina tuli iloiseksi, hänen kasvonsa oikein loistivat, kun hän jälleen riensi keittiöön — auringonsäde oli pujahtanut hänenkin sydämeensä. Kerjäläistyttö seisoi keittiön oven pielessä. Miina oli juuri aikonut käskeä hänet pois, kun tohtori soitti ovikelloa. Nyt hän ystävällisesti sanoi:

"Tuossa, lapsi, on sinullekin vähän päivälliseksi". Ja sitte hän oikein täytti tytön korin ruokavaroilla.

"Äiti, äiti, minulla on leipää, lihaa, kalaa ja kaikenmoista hyvää tavaraa sinulle syödä", huusi pieni tyttönen tultuansa äitinsä luo. Kalpea ja riutunut vaimo pani kätensä ristiin ja sanoi: "Minä kiitän sinua, Jumala!" Auringon säde tunki hänenkin sydämeensä, ja se lämpeni, kun hän muisteli jumalallisen rakkauden aurinkoa. — Ystäväni, oletko huomannut, että jo pelkät ystävälliset sanat ja lempeät katseet ovat auringonsäteitä. Ja'a niitä ympäristöösi, ja ne synnyttävät yhä uusia auringonsäteitä.

Suo, Herra, meille ainaravinto ruumihinja leipä kallis lainaa,oi Isä armoisin!Sä kätes avaa, annamyös meille tarpeemmeja armolahjas kannanyt Suomen kansalle.Suo maasta kasvaa jyvätja viljan pelloilla,suo vuodentulot hyvätkansalles armosta.Vaan hallan vahingostasä meitä varjeleja nälkävuodet poista,jotk' uhkaa maatamme.Kovasta köyhyydestämeit' auta aina sä,mut sydämemme estämyös ylpeydestä,ett' antimistas emmekerskaisi milloinkaan,vaan nöyrä sydämemmesua yksin kiittäis vaan.

Suo, Herra, meille ainaravinto ruumihinja leipä kallis lainaa,oi Isä armoisin!Sä kätes avaa, annamyös meille tarpeemmeja armolahjas kannanyt Suomen kansalle.

Suo maasta kasvaa jyvätja viljan pelloilla,suo vuodentulot hyvätkansalles armosta.Vaan hallan vahingostasä meitä varjeleja nälkävuodet poista,jotk' uhkaa maatamme.

Kovasta köyhyydestämeit' auta aina sä,mut sydämemme estämyös ylpeydestä,ett' antimistas emmekerskaisi milloinkaan,vaan nöyrä sydämemmesua yksin kiittäis vaan.

Eräs laiva oli matkalla valtamerellä. Se oli jo hyvin etäällä mannermaasta, kun nousi kova myrsky, jota kesti viisi päivää. Laiva oli semmoisessa vaarassa, että väki jo luuli hukkuvansa. Juuri kun myrsky oli kauneimmillaan ja heitteli laivaa sinne tänne mahtavilla aalloilla, joutuivat ison maston köydet epäjärjestykseen. Tämä vika oli korjattava. Mutta näytti melkein mahdottomalta tuollaisessa myrskyssä kiivetä ylös mastoon; ainakin oli sellaisessa yrityksessä kuolemanvaara tarjona. Kapteeni käski erään laivapojan sinne kiipeämään. Tämä poika oli hento ruumiiltaan, iältään vaan kolmetoistavuotias. Hän oli köyhän lesken ainoa poika. Äidin oli köyhyydessään täytynyt lähettää rakas poikansa merille elatustaan ansaitsemaan.

Kun poika oli kuullut kapteenin käskyn, katsahti hän ensin ylös maston huippuun ja sitten alas aaltoihin, jotka vyöryivät laivan kannen ylitse ja ikäänkuin kurottautuivat häntä syliinsä vetämään. Sitten katsahti hän kapteeniin, seisoi hetken ääneti, mutta sanoi sitten: "minä tulen heti".

Nyt juoksi hän kajuuttaan. Parin minuutin päästä palasi hän sieltä ja alkoi sitten ripeästi ja uskaliaasti kiivetä ylös köysiportaita myöten. Mies, joka on tämän tapauksen kertonut, oli silloin kannella maston vieressä ja katseli hämmästyneenä kiipeävää poikaa. Hän kysyi kapteenilta: "Miksi lähetätte tuon pienen pojan mastoon? Hän ei sieltä elävänä alas pääse." Kapteeni vastasi: "Miehet usein putoavat, pojat ne pitävät paikkansa; tämäkin poika kiipeää kuin orava". Mies katsahti ylös: nyt oli poika mastokorissa, nyt nousi hän ylemmäksi; myrsky kallisti laivan niin, että masto melkein koski laineisiin, mutta poika pysyi lujasti kiinni, ja neljännestunnin kuluttua oli hän jälleen terveenä ja reippaana laivan kannella.

Mies kiitti Jumalaa, sillä hän oli ollut pojan vuoksi suuressa tuskassa. Samana päivänä puhutteli hän vielä poikaa ja kysyi häneltä, eikö häntä ollut pelottanut. "Pelottipa kyllä", vastasi poika. — "Senpä kyllä huomasin", sanoi mies, "ja varmaankin sinä kajutassa ensin vähän tuumit asiata." "En minä tuuminut", vastasi poika; "minä vaan tahdoin ensin rukoilla. Minä en luullut sieltä hengissä alas tulevani, ja sen vuoksi tahdoin minä rukoilla ja uskoa itseni Jumalan huomaan. Sitten en enää peljännytkään." Mies kysyi häneltä edelleen: "Missä olet oppinut rukoilemaan?" "Sen opin kotona", vastasi poika; "äitini opetti minut siihen, ja kun läksin kotoa, pyysi hän minua aina rukoilemaan Jumalaa, että Hän auttaisi ja suojelisi minua hädässä."

Preussin kuninkaan Fredrik Suuren aikana oli eräässä preussilaisessa rykmentissä urhokas ja reima ratsumestari, jonka köyhät vanhemmat asuivat Meklenburgissa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan loputtua, kunniamerkillä koristettuna, tuli rykmenttinsä kanssa erääseen kaupunkiin kotiseudullaan, tulivat vanhukset sinne monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa. He odottivat häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa, laskeutui hän heti alas hevosensa seljästä ja syleili heitä, vuodattaen ilokyyneleitä. Hän pyysi heitä muuttamaan luokseen ja tarjoutui sulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, mikäli hänen vähät varansa sen myönsivät.

Kun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat ratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:

"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä hyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin minä näiden poika."

Nämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja ilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveen saada hänen luonaan tavata muitakin upseereja.

Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, saapui. Kenraali tuli aivan täsmälleen ja huomasi upseerien jo olevan koossa. Pöytään istuttaessa kysyi kenraali: "Mutta, rakas ratsumestari, missä ovat teidän vanhempanne? Minä luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"

Ratsumestari hymyili eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin nousi kenraali ylös, meni itse hakemaan vanhuksia ja pakotti heidät istumaan viereensä sekä keskusteli heidän kanssaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Pitäen heille julkisen puheen sanoi hän muun muassa: "Hyvät herrat! Kunnioittakaamme sen miehen vanhempia, joka käytöksellänsä osoittaa, että kiitollinen poika on suurempi-arvoinen kuin kopea ratsumestari."

Myöhemmin sai kenraali tilaisuuden kertoa kuninkaalle siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari kohteli vanhoja vanhempiansa. Fredrik Suuri oli siitä hyvin mielissään. Kun ratsumestari pian sen jälkeen tuli Berliniin, kutsuttiin hänet kuninkaan pöytään päivälliselle.

"Kuulkaa, herra ratsumestari", sanoi kuningas, koetellakseen häntä, "mistä suvusta olette syntyisin ja kutka ovat teidän vanhempanne?"

"Teidän majesteettinne!" vastasi tämä suora sotilas, "minä olen alhaisesta kodista; vanhempani ovat talonpoikaista väkeä ja saavat nyt minun kanssani nauttia sitä varallisuutta, josta minä saan kiittää teidän majesteettianne."

"Se on oikein", sanoi kuningas hyvin iloissaan. "Se joka kunnioittaa vanhempiansa, on kunnollinen ja rehellinen mies, mutta joka heitä ylönkatsoo, hän ei ansaitse, että hän koskaan olisi nähnyt päivän valkeutta."

Kuningas Kustaa III ratsasti kerran erään kylän läpi, eikä kukaan tiennyt, kuka hän oli. Eräältä talonpoikaistytöltä, joka palasi kaivolta, pyysi kuningas vähän vettä juodaksensa. Tyttö ojensi hänelle sitä rohkeasti ja ystävällisesti, sanoen: "hyvin mielelläni, mutta antakaa, herra, anteeksi, että minulla on kiire, sillä äitini odottaa minua." — "Mikä on sitten syynä kiireeseen?" kysyi kuningas. — "Äitini on sairaana, eikä ole ketään, joka häntä hoitaa." — "Vie minut äitisi luo", pyysi kuningas; "minä tahdon nähdä sen, joka sinusta on niin rakas." Sitten laskeutui hän alas hevosensa seljästä ja seurasi hellää tytärtä. — Viimein tulivat he sisälle matalaan majaan. Sieltä kuului heidän korviinsa syvä huokaus vanhan, yksinkertaisella olkivuoteella lepäävän vaimon rinnasta. Tyttö meni äitinsä luo ja sanoi: "Rakas äiti, tässä on vieras herra, joka tahtoo nähdä teitä". — "Muori parka", sanoi kuningas, "minä surkuttelen teitä!" — "Niin", vastasi sairas, "minun tilani olisi hyvin surkea, ellei Jumala olisi antanut minulle tätä hyvää tytärtä, joka tekee kaikki lieventääksensä minun kipujani ja hankkiaksensa minulle elämäni ylläpitoa. Jumala häntä siunatkoon!"

Kuningas tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Ottakaa tämä rahakukkaro! Minä olen teidän kuninkaanne, teidän isänne! Nyt tunnen minä ilon isänä-olosta ja olen pian näyttävä, kuinka suuressa arvossa minä pidän keskinäisen rakkauden." Tytölle sanoi hän: "pidä edeskinpäin huolta äidistäsi!"

Tuskin oli hän pääkaupunkiin palannut, niin hän äidille ja tyttärelle määräsi vuotuisen eläkkeen, jonka, toisen kuoltua, piti jäämän jälkeenjääneelle.

Tuomas niminen käsityöläispoika, joka työmatkoillaan oli kauvan oleskellut kaukana kotoaan, lähestyi iloisella mielellä kotikyläänsä. Aurinko oli polttanut hänen kasvonsa ruskeiksi, hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pitkästä vaelluksesta pölyisinä. Kun hän lähestyi kotikyläänsä, tuli häntä vastaan nuori mies, joka aikoinaan oli ollut hänen paras ystävänsä ja leikkikumppalinsa. Mutta tämä ei tuntenut kuljeksivaa vierasta. Murheellisena astui Tuomas kotikylänsä kujaa pitkin. Siellä näki hän sisarensa, joka hänen poissaollessaan oli joutunut naimisiin, istuvan naapuritalon ikkunan ääressä. Hän tervehti sisartaan ystävällisesti; mutta sisar ei tuntenut veljeään ja vastasi varsin kylmästi hänen tervehdykseensä. Kyyneleet tulivat Tuomaan silmiin ja kiirein askelin meni hän kotitaloaan kohti. Äkkiä näki hän edessään vanhan äitinsä, joka juuri tuli kirkosta. Tuomas tahtoi koetella äitiänsäkin ja sanoi sen vuoksi ainoastaan lyhyesti: "Hyvää iltaa!" Mutta äiti tunsi poikansa heti, lankesi hänen kaulaansa ja huudahti ilosta: "Oi, rakas poikani, rakas poikani!" — Ystävät voivat sinut unhottaa, siskosikaan ehkei sinua enää tunne, mutta äiti ei sinua ikinä unhota.

Suloinen syli isosen, äidin helma hempeämpi.

Eräs vanha mies, jolta vanhuus oli heikontanut näön ja kuulon, asui poikansa tykönä. Kun hänen koko ruumiinsa vapisi, sattui välistä että hän syödessään riputteli ruokaa päällensä, joka niin suututti hänen poikaansa ja tämän vaimoa, ettei hän enää saanut syödä heidän kanssansa, vaan sai uuninnurkkaan kivilautasella niukan ruokamääränsä. Usein katsoi hän vesissä silmin pöytään, jossa muut istuivat syömässä. Eräänä päivänä sattui hänelle se kova onni, että kivivati särkyi, ja kun pojan vaimo tästä häntä torui, ei hän virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, vaan ainoastaan huokasi. Seuraavalla atrialla täytyi hänen tyytyä puuvatiin, jonka pojan vaimo oli vartavasten hänelle ostanut.

Eräänä päivänä, kun nuori pariskunta istui pöydän vieressä, kantoi heidän pieni, nelivuotinen poikansa puupalasia ja laudanpäitä kokoon, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän niillä aikoi tehdä, vastasi hän sävyisästi: "Minä teen astian, josta isä ja äiti saavat syödä, kun minä tulen isoksi".

Tämä viaton vastaus kävi vanhempain sydämelle ja pani heidät ajattelemaan, kuinka pahoin he olivat vanhusta kohdelleet ja että jotakin samanlaista voi tapahtua heille vanhoiksi tultuansa. Kun he hetkisen olivat vesissä silmin katsoneet toisiinsa, taluttivat he ukon pöydän ääreen, jossa hän täst'edes sai syödä heidän kanssansa niinkuin ennenkin.

Oli mulla muoto muinen,Oli muoto muien rinnan,Kun ma notkuin nuorempana,Kasvoin heinän karvallisna.Hyvä oli lapsen lassa ollaHyvän vanhemman varassa;Ikävä isättä olla,Outo äitittä eleä,Vaiva suuri vanhemmatta:Pimiä isoton pirtti,Vaikka päivä paistakohon,sokia emoton soppi,Vaikka kuu kumottakohon.

Käki kukkui kuusikossa,Käki kukkui, lintu lauloi,Kukkui muien kuultavaksi,Autuallisten iloksi,Ei minulle milloinkana,Ei kuku ajasta siitä,Kun kerran emoni kuoli,Kaatui kaunis kantajani.Elköhön emoton lapsi,Elköhön sinä ikänäKauan kuunnelko käkeäPäivän puolelta mäkeä:Kun käki kukahtelevi,Niin syän sykähtelevi,Syän syttyvi tulelle,Pää palolle paukahtavi.Elköhön emoton lapsi,Elköhön sinä ikänäKuunnelko kevätkäkeäPohjan puolelta mäkeä:Itku silmähän tulevi,Veet poskille valuvi,Heriämmät hernet-aarta,Paksummat pavun jyveä;Kyynärän ikä kuluvi,Vaaksan varsi vanhenevi,Kuultua kevätkäkösen.

Lämmin paita liinainenkiOman äidin ompelema;Vilu on vaippa villainenkiVaimon vierahan tekemä.Lämmin on emosen saunaIlman löylyn lyömättäkin;Kylmäpä kyläinen sauna,Vaikka löyly lyötäköhön.Koria kotoinen leipä,Jos on täynnä tähkäpäitä;Vihavainen vieras leipä,Vaikka voilla voituohon.Villainen emosen vitsa,Ruokoinen isosen ruoska,Joskon viikon virpokohon,Rupeaman ruoskikohon;Vitsa vierahan verinen,Kyläläinen kynnäppäinen,Josko kerran iskeköhön,Tahi puolen koskekohon.Ohoh kullaista kotia,Armasta ison eloa!Jos oli leipeä vähempi,Niin oli unta viljemmältä;Ei toruttu torkunnasta,Makoamasta ei manattu.

Lämmin paita liinainenkiOman äidin ompelema;Vilu on vaippa villainenkiVaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen saunaIlman löylyn lyömättäkin;Kylmäpä kyläinen sauna,Vaikka löyly lyötäköhön.

Koria kotoinen leipä,Jos on täynnä tähkäpäitä;Vihavainen vieras leipä,Vaikka voilla voituohon.

Villainen emosen vitsa,Ruokoinen isosen ruoska,Joskon viikon virpokohon,Rupeaman ruoskikohon;Vitsa vierahan verinen,Kyläläinen kynnäppäinen,Josko kerran iskeköhön,Tahi puolen koskekohon.

Ohoh kullaista kotia,Armasta ison eloa!Jos oli leipeä vähempi,Niin oli unta viljemmältä;Ei toruttu torkunnasta,Makoamasta ei manattu.

Mun huonehessani seinäll' onyks kuva halpa ja koruton,se siinä ollut on monta vuotta,ja aina ihaelen ma tuota.En tiedä mi siinä viehättää,lumenko peittämä harmaa pää,vai surun uurtamat vaot nuoko,vai silmän lempeä tuike tuoko.En tiedä; mutta niin lämmin onsen läheisyys kuin auringon,ja ompa kuin hänen katsannastaanheloittais taivahan rauha vastaan.Ma tuntikausia ihaillenkuvoa tuot' yhä katselen.Ei sulho kultoaan punastuvaaniin tyystin katso, kuin minä kuvaa.Ja kun ma katson, niin vähittäinherääpi muistoja mielessäin,niin armahaita, niin ihanoitaja kaivatessani katkeroita.Ma poies mennehen polvekseennään lapsuusmaailman riemuineen,nään kynttilöitä ja joulupuitaja ystävyksiä hymysuita.Ja ompa kuin kuva elon saisja mua hellästi katsahtais,ja ompa kuin hänen katsannastaanheloittais taivahan rauha vastaan.Ja senhän vuoksi niin lämmin onsen läheisyys kuin auringon.Mut ken se ompi se armahainen?Mun oma äitini on se vainen.

Mun huonehessani seinäll' onyks kuva halpa ja koruton,se siinä ollut on monta vuotta,ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää,lumenko peittämä harmaa pää,vai surun uurtamat vaot nuoko,vai silmän lempeä tuike tuoko.

En tiedä; mutta niin lämmin onsen läheisyys kuin auringon,ja ompa kuin hänen katsannastaanheloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillenkuvoa tuot' yhä katselen.Ei sulho kultoaan punastuvaaniin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäinherääpi muistoja mielessäin,niin armahaita, niin ihanoitaja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseennään lapsuusmaailman riemuineen,nään kynttilöitä ja joulupuitaja ystävyksiä hymysuita.

Ja ompa kuin kuva elon saisja mua hellästi katsahtais,ja ompa kuin hänen katsannastaanheloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin onsen läheisyys kuin auringon.Mut ken se ompi se armahainen?Mun oma äitini on se vainen.

Kaukana tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla vaunujen pyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten, eikä siellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan vesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa ensimmäisessä vaunussa kiehuvasta kattilasta ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät liikkeelle, ja niin kulkee ensimmäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki muut perässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa, ja koska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen juoksee, niin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa. Sentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset härkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan paikasta toiseen.

Tosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo onkin. Onpa Suomessakin, vaikka tänne lienee niitä kenties vaikeampi rakentaa, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden yli rakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään useimmat meilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka toisissa maissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa paikoissa on rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien rotkojen yli; niin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan kattojen päällitse suurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty sentähden, että ihmiset ja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä aika on kaikesta omaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä ruokaveron Turussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa. Helsingistä matkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka käy nopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.

Nyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä Yhdysvalloissa Pohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.

Siellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin Baltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että höyryvaunun kulkiessa sillan yli putosi hehkuvia hiiliä vaunun-uunista sillalle, ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun ei ketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian koko silta tulen vallassa ja paloi poroksi.

Vähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan, Silloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin toista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä oli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan sen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan johtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne ja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka seurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja säikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen tuleville vaaraa.

Silloin oli siellä kaksitoistavuotias potka Eli Rem, ja hän oli rivakkaampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin kauas kuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän jonon vaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä teki nyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi kuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei ollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että kaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos tahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hojuen käsillään ja viittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimmäisessä vaunussa ja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas puolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Mutta Eli Rem seisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä kuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus riippui siitä, että hän seisoi paikallaan. Sillä tavalla täytyi junan kuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa, ett'ei tulisi syypääksi pojan kuolemaan. Mutta hän oli niin vihainen, että hän heti, kun juna seisahtui, hyppäsi alas tielle ja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska hän oli uskaltanut tehdä junalle semmoisen viivykkeen.

Mutta nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat, kuinka vähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan kuljettajan silmät suurenivat ja kaikki vaunuissa olijat saivat tietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Rem'iä pelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa määrin, ett'ei sitä voi kertoa. Kaikki tulivat ulos vaunuista, syleilivät ja suutelivat Eli Rem'iä kyyneleet silmissä, ja heti koottiin hänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitten menivät he jalkaisin palaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut nielaisemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta kuuluksi kaupungissa, ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen vanhempiensa taloon. Mutta enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi hän siitä tiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut satojen ihmisten hengen.

Niin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Rem'in sijassa, jos olisit seisonut keskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja aivan varmana kuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut eteenpäin? Mielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa monen ihmisen hengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden panna alttiiksi omaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään, ett'et yhtään silmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut kuolemaa silmiin, kun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä monella on hyvä tahto, mutta kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja monella, jolla muutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa uskaliasta päättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Rem'illä, vaan he seisovat ja miettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista tämä, rivakka poika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa olla mitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti, uljaasti, ja Jumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Rem'iä.

"Ville, miksi olitte niin kauan vettä hakemassa? kysyi opettaja pieneltä pojalta.

"Ämpäri kaatui ja meidän täytyi palata takaisin", vastasi poika varmasti; mutta hänen muuten niin avonaiset ja rehelliset kasvonsa kävivät vähän synkemmiksi kuin tavallisesti, ja hän loi alas silmänsä opettajan katsoessa häneen.

Opettaja meni lattian poikki ja seisahtui toisen pojan eteen, joka oli ollut Villen toverina vettä hakemassa.

"Kustaa, ettekö viipyneet veden ha'ussa kauemmin kuin olisi tarvittu?"

Kustaa silmäili hetken aikaa lattiaa hiukan levottoman näköisenä. Mutta se levottomuus ei kestänyt kauan; sitten katsoi hän opettajaansa suoraan silmiin.

"Viivyimme", vastasi hän rohkeasti; "me tapasimme Heikki Juusolan ja seisahduimme leikkimään hänen kanssansa; sitten kaatui ämpäri, niin että meidän täytyi uudestaan käydä kaivolla."

Sanokaapas, mikä erotus oli näiden molempain vastausten välillä? Kumpikaan ei suorastaan valehdellut. Mutta kumpaan luulette opettajan siitä lähtien enemmän luottaneen? Ja kumpiko heistä tunsi itsensä onnellisemmaksi?

Pikku Yrjö sai kerran isältään lahjaksi sievän kirveen. Se tuotti hänelle hyvin suuren ilon, sillä hänellä oli aina halu veistellä kaikenmoisia pikku esineitä. Seuraavana aamuna meni isä pieneen puutarhaansa. Siellä kohtasi häntä kovin surkea näky. Nuori, kukkiva omenapuu, jota hän oli erityisellä huolella hoitanut ja josta hän nyt ensi kertaa odotti hedelmää, oli poikki kaadettuna käytävällä. Hän tunsi sydämessään mitä suurinta katkeruutta tämän ilkityön johdosta.

Samassa tuli Yrjö iloisena puutarhaan, äsken saatu pikku kirves kainalossa. "Ken on tämän tehnyt?" kysyi isä vakavasti ja osoitti kaadettua puuta. Yrjö, joka lapsellisessa ajattelemattomuudessa oli tuon puun kaatanut, huomasi nyt isänsä vakavasta muodosta, miten pahasti hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että ansaittu rangaistus tulisi häntä siitä kohtaamaan, ja häntä hirvitti. Mutta kauan hän ei epäröinyt. Kalpeana, mutta lujalla äänellä sanoi hän: "Isä, minä olen sen tehnyt. Tahdoin koettaa, olisiko kirves terävä."

Isä katsoi hetken Yrjön rehellisiin silmiin. Suuttumus tuosta suuresta vahingosta oli hänessä kyllä suuri, mutta toiselta puolen ilahutti häntä pojan suoruus. "Isä, anna minulle anteeksi, en tee toiste enää semmoista", sanoi Yrjö. "Annan sinulle anteeksi", sanoi isä, "mutta minä toivon, että sinä myös koko elämäsi ajan aina puhut totta."

Eräs ruhtinaallinen henkilö käveli kerran vieraassa kaupungissa katua pitkin. Häntä vastaan tuli köyhä poika, joka pyysi almua, koska hänen äitinsä oli kipeä. Ruhtinas sanoi pojalle, että hänellä ei ollut pientä rahaa, vaan ainoastaan suuria kultarahoja, jommoinen olisi ollut pojalle liian suuri lahja. "Hyvä herra", sanoi poika, "antakaa minulle kultaraha; minä käyn sen vaihtamassa ja tuon teille pientä rahaa!" Ruhtinas naurahti, antoi hänelle kultarahan ja sanoi: "Jouduhan pian takaisin ja tuo raha minulle!" Mutta itsekseen ajatteli hän, että poika ei tulisi takaisin, vaan pakenisi kultarahan kanssa tiehensä. Tässä luulossa käveli hän jotenkin kauas edelleen. Mutta poikapa tulikin, toi rahat ja pyysi pientä ropoa. Ruhtinas sanoi: "Sinä lienet kunnon poika. Miksi et pitänyt kultarahaa omanasi?" "Siksi ett'en ole mikään varas", sanoi poika; "äitini ei myöskään varasta, vaan näkee mieluummin nälkää."

Ruhtinas antoi nyt pojalle kaikki nuo vaihdetut rahat ja käski pojan sanomaan äidillensä, että tämä terveeksi tultuansa kävisi hänen luonansa. Äiti tulikin, ja ruhtinas lahjoitti hänelle monta kultarahaa. Mutta pojan otti hän luoksensa, antoi hänelle hyvät vaatteet ja pani hänet käsityöoppiin. Poika oli ahkera ja kunnollinen. Vähitellen tuli hänestä rikas mies ja äitinsä turva.

1. Eräs mies, joka jo oli miehuutensa iässä, kertoi seuraavan muiston lapsuutensa ajoilta:

Olin vain kolmentoista vuoden ikäinen. Vanhemmiltani olin taas, kuten usein ennen, saanut luvan mennä naapurikylään tervehtimään erästä koulutoveriani. Hän oli, niinkuin minäkin, talonpoikaisten vanhempain lapsi.

Hauskalta tuntui päästä muutamaksi päiväksi tuon toverini seuraan. Meillä oli keskenämme monta viatonta huvitusta, joissa aika kului rattoisasti. Milloin kävimme yhdessä marjoja poimimassa tai kalastelemassa, milloin taas läheisessä havumetsässä leikimme sotilaina tai vierittelimme kiviä pitkin jyrkkää kallionseinää alas ja kuuntelimme siitä syntyvää pauketta. Usein juttelimme myös satuja toisillemme.

Mutta voin sanoa, että pyrin tuohon taloon vieraaksi toisestakin syystä. Toverini koko koti tuntui näet minusta peräti miellyttävältä. En osaa sanoa, mikä sen vaikutti, mutta niin vaan tuntui minusta aina sinne saapuessani, kuin olisin astunut johonkin rauhoitettuun paikkaan, kau'as elämän levottomasta hyörinästä. Ja kuitenkin oli se vaan tavallinen talonpoikaistalo. Huoneet olivat yksinkertaisia, vanhanaikuisilla huonekaluilla varustettuja. Mutta tavallista suurempi järjestys ja siisteys vallitsi niissä. Kaikkialla oli kodikasta, kodin rauhallisuus ja lämpimyys huokui sieltä vastaan.

Isäntä oli jo vanha mies ja vanhan-aikuinen tavoiltaankin. Käytti itse muun muassa vielä pukumallia, jota viime vuosisadan alussa hänen kotiseudullaan käytettiin; muu väki talossa kyllä noudatti nykyaikaisempaa pukumallia. Ukon koko olennossa oli jotakin juhlallista. Harmaat hiukset valuivat hartioille, kasvot ilmaisivat ankaraa vakavuutta, mutta samalla myöskin lempeyttä. Häntä katsellessa muistuivat elävästi mieleen raamatun patriarkat. Sen näköisiä hekin mahtoivat olla.

Emäntä oli hiljainen, lempeä olento. Alituiseen oli hän toimissaan, hyörien sinne tänne, mutta aina tyyneys ja ystävällinen hymy kasvoillaan. — Sitä paitsi oli talossa useampia jo täysikasvaneita poikia ja tyttäriä. Toverini oli nuorin talon lapsista. Mutta tästä väkirikkaudesta huolimatta kävi tuossa talossa kaikki merkillisen tyynesti ja tasaisesti. En koskaan havainnut mitään närkästystä väen kesken, ei koskaan kuulunut nurjaa sanaa, vielä vähemmin törkeätä ja sopimatonta puhetta. Ei milloinkaan puhuttu pahaa naapuritalojen oloista; jos joku vieras sellaista yritti, katkaistiin puhe talonväen puolelta jollakin sovittavalla lauseella. Erityinen Jumalan siunaus näkyi tässä talossa vallitsevan niin perheolojen kuin varallisuudenkin puolesta; sillä talo, vaikk'ei rikas ollutkaan, oli kuitenkin hyvästi toimeen tuleva.

Mistä lähteestä valui onni ja rauha tämän suomalaisen talonpojan majaan?

Varmaankin oli tälläkin perheellä aikoinaan ollut koettelemuksen päiviä. Nyt oli taistelut taisteltu, rauha oli astunut sydämiin, ja se rauha kuvastui kaikissa ulkonaisissakin oloissa. Minä näin tämän perheen sunnuntaisin ja muulloinkin kokoontuvan raamattunsa ympärille. Se avattiin, ja isäntä luki siitä jonkun luvun. Se raamattu oli vanha ja kulunut. Sitä oli nähtävästi paljon käytetty. Ja minä aloin aavistaa, mistä lähteestä tämän perheen rauha valui.

2. Sillä kerralla, josta kertomukseni alussa mainitsin, sain tästä talosta viedä erityisen muiston mukaani. Olin jo viipynyt siellä moniaita hupaisia päiviä ja tein poislähtöä. Istuimme tuvan portailla, talon vanhukset, toverini ja minä. Oli ollut puhe siitä, miksi me nuoret miehiksi tultuamme aivoimme. Mitään varmaa ei tästä asiasta tietysti voitu sanoa puolelta eikä toiselta. "Tulevaisuutenne olkoon Herran kädessä", sanoi isäntä puheen lopulla. Emäntä huokasi syvään ja katsahtaen poikaansa silmillä, joissa asui hellä, pelonsekainen toivo. Se oli se huokaus, jonka niin moni äiti lähettää Korkeimman tykö rakastetun pojan tai tyttären tulevaisuuden tähden. Oi sitä äidin rakkautta ja hellyyttä!

Ryhdyin viimein lausumaan jäähyväisiäni talonväelle. Isännälle käteni tarjotessani tarttui hän siihen lujasti ja piti kauan omassaan. Kirkas kyynel nousi hänen silmäänsä, ja näin että hän olisi tahtonut paljonkin sanoa, ellei liikutus olisi estänyt.

"Olkaamme ainarehellisiä", lausui hän viimein vapisevalla äänellä, "rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä, kyllä sitten meidän täällä ajassakin hyvin käy!"

Läksin kotimatkalle. Kesäistä metsätietä vaeltaissani oli alati silmäini edessä tuo korkeavartaloinen vanhus, kyynel silmässä, ja alati soivat korvissani hänen sanansa: "olkaamme aina rehellisiä!"

Nämä olivatkin vanhuksen viimeiset sanat minulle. En saanut enää koskaan häntä nähdä, sillä pian sen jälkeen vaipui hän ikuisen rauhan majoihin.

Olen sittemmin tutustunut moneen talonpoikaiskotiin rakkaassa Suomessamme. Ja, Jumalan kiitos, vielä löytyy niissä kodeissa Jumalanpelkoa, kuntoa ja rehellisyyttä ja pitää edelleenkin löytymän, jos vaan kasvava polvi osaa säilyttää näitä esi-isäin aarteita. Mutta rakkaimman muiston olen saanut tuosta talosta, jossa lapsuuteni aikana joskus oleskelin.

Olen sittemmin myös kuullut monta hyvää opetusta rehellisyydestä ja muista hyveistä, mutta valtavimpana kaikuu minulle vielä nytkin tuon vanhuksen vapisevalla äänellä ja kyynelsilmin lausumat sanat: "Olkaamme aina rehellisiä, rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä!"

Back to Index Next