Sattui useinkin, että tarkastaja Lestrade Scotland Yardista pistäytyi illoin luonamme, ja hänen käyntinsä olivat aina tervetulleita Sherlock Holmesille, koska hän siten saattoi seurata tapahtumia poliisikunnan pääkonttorissa. Lestraden kertomia uutisia palkitsi Holmes olemalla aina tarkkaavainen kuulija, hän seurasi suurella mielenkiinnolla salapoliisin yksityiskohtaisia kertomuksia ja antoi silloin tällöin jonkun viittauksen tai lausui otaksumisen, joka perustui hänen omaan suureen kokemukseensa.
Tänä iltana ei Lestrade ollut puhunut muusta kuin ilmasta ja sanomalehdissä kerrotuista tapahtumista. Sitten hän vajosi äänettömyyteen ja tupruutteli mietiskelevän näköisenä sikariansa. Holmes katseli häntä tutkivasti.
"Onko sattunut mitään merkillistä tapausta nykyään?" kysyi hän.
"Ei suinkaan, herra Holmes, ei mitään erittäin merkillistä."
"Kertokaa kumminkin."
"No niin, herra Holmes, kieltämättä eräs seikka tuottaa minulle paljon päänvaivaa. Mutta tapaus on niin naurettava, että minua epäilyttää vaivata teitä sillä. Juttu on kyllä toisaalta hyvinkin omituinen, ja tiedänhän, että teitä miellyttää kaikki, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta minun mielestäni kuuluu se paremmin tohtori Watsonin alaan kuin teidän."
"Onko kysymys jostakin taudista?" tiedustelin minä.
"Ei, hulluudesta, joka on hyvin merkillistä laatua. Uskoisiko kukaan, että vielä meidän aikanamme on sellaisia henkilöitä, jotka niin vihaavat Napoleonia, että tahtovat hävittää kaikki hänen rintakuvansa, jotka vain saavat käsiinsä."
"Tuo ei nähtävästi kuulu minun alaani", sanoi Holmes nojautuen taaksepäin tuolissaan.
"Niin, sitähän minä juuri sanoinkin. Mutta jos mies murtautuu huoneihin särkeäksensä esineitä, jotka eivät ole hänen omiansa, niin saapihan poliisikin semmoiseen asiaan sekautua."
Holmes muuttui heti tarkkaavaiseksi.
"Murtautuuko hän huoneihin? Sehän on merkillisempää", sanoi hän."Kertokaapa minulle tuo asia."
Lestrade katsoi muistikirjaansa.
"Ensimmäinen tapaus ilmoitettiin neljä päivää sitten", sanoi hän. "Se sattui Moise Hudsonin taidekaupassa Kensington Roadin varrella. Kauppapalvelija oli poistunut puodista hetkeksi, mennäkseen sisempään huoneeseen, kun hän sai kuulla kauhean jyskeen. Hän riensi puotiin ja näki erään kipsisen Napoleonin rintakuvan, joka muiden taide-esineitten joukossa oli ollut pöydällä, nyt olevan palasina lattialla. Hän juoksi kadulle, mutta vaikka useat ohikulkijat olivatkin nähneet erään miehen syöksyvän puodista, ei kumminkaan voitu saada häntä kiinni, eikä saatu edes tyydyttävästi hänen ulkonäköänsäkään selville. Rintakuva ei kumminkaan ollut kuin muutaman markan arvoinen, ja koko juttu näytti liian vähäpätöiseltä vaatiakseen poliisin sekautumista.
"Toinen tapaus oli kumminkin vakavampi ja merkillisempikin. Se sattui eilen illalla.
"Vähän matkaa Hudsonin puodista Kensington Roadin varrella asuu eräs tunnettu lääkäri, tohtori Barnicot, jolla on melkein laajin toiminta Themsin eteläpuolella. Hänen asuntonsa ja vastaanottohuoneensa ovat Kensington Roadin varrella, mutta Lower Brixton Roadin varrella on hänellä kirurginen laitos ja sairaala. Tämä tohtori Barnicot on Napoleonin innokas ihailija, ja koko hänen talonsa on täynnä kirjoja suuresta keisarista, sekä kuvia ja muistomerkkejä hänestä. Joku aika sitten osti hän Moise Hudsonilta kaksi kipsijäljennöstä ranskalaisen kuvanveistäjä Devinin tekemästä Napoleonin rintakuvasta. Toinen näistä on hänen talossaan Kensington Roadin varrella ja toinen Lower Brixtonin varrella. No niin, tullessaan huoneestaan aamulla, huomasi tohtori Barnicot, että hänen taloonsa oli tehty murtovarkaus, mutta muuta ei oltu otettu kuin hallissa sijaitseva Napoleonin rintakuva. Se oli viety ulos ja särjetty puutarhan muuria vasten, sillä sieltä löytyivät sirpaleet."
Holmes hieroi käsiään.
"Tämä kuulostaa omituiselta", sanoi hän.
"Niin, minä ajattelin, että tämä huvittaisi teitä. Mutta en ole vielä päässyt loppuun. Tohtori Barnicotin täytyi olla sairaalassaan kello kaksi, ja voitte ajatella hänen hämmästystään, kun hän sinne saapuessaan huomasi ikkunan avatuksi ja näki toisenkin Napoleonin rintakuvan sirpaleina lattialla. Kummassakaan tapauksessa ei ollut ainoatakaan merkkiä todistamassa, oliko tämän teon tehnyt joku hullu vai oliko sillä rikollinen tarkoitus. Sellainen on koko asia, herra Holmes."
"Se onkin merkillinen", sanoi Holmes, "hyvin kummallinen. Saanko kysyä, olivatko nämä molemmat rintakuvat aivan samanlaisia kuin se, joka särjettiin herra Hudsonin puodissa?"
"Kyllä, ne oli tehty aivan saman mallin mukaan."
"Tämä vastustaa mielipidettä, että niiden särkijä on toiminut yleisen Napoleonvihan vaikutuksesta. Kun ajatellaan, kuinka monta sataa Napoleonin kuvaa täytyy olla koko Lontoossa, niin on jokseenkin väärin luulla, että sellainen hulluus alkaa kolmen aivan samanlaisen rintakuvan särkemisellä."
"Minä olen samaa mieltä", sanoi Lestrade. "Mutta huomattakoon, että herra Hudson on ainoa taidekauppias tässä osassa Lontoota, eikä hänellä ole moneen vuoteen ollut sellaisia Napoleonin rintakuvia myytävänä. Vaikka siis Lontoossa voi ollakin monta sataa rintakuvaa, on hyvin luultavaa, että muita ei ole ollut tässä piirissä, ja joku hullu siis on voinut alkaa niistä, vai mitä luulette, tohtori Watson?"
"Tuollainen hulluus esiintyy melkein miten hyvänsä, siinä ei ole mitään rajoja", vastasin minä. "Joku tuollainen mielijohde voi olla henkilöllä, joka kaikissa muissa teoissaan ja toimissaan on muuten aivan täysijärkinen.
"Joku henkilö, joka on lukenut kovin paljon Napoleonista, tai jonka suku mahdollisesti on saanut kärsiä jotakin vääryyksiä Napoleonin sotien aikana, voi hyvin helposti saada päähänsä jonkun tuolla tavalla ilmenevän mielijohteen."
"Tuo ei kelpaa, rakas Watson", sanoi Holmes pudistaen päätään, "sillä mikään mielijohde maailmassa ei voi ilmoittaa sinun omituiselle hullullesi, missä kaikki nämä rintakuvat ovat."
"Mutta kuinka voit sen sitten selittää?"
"Minä en koetakaan sitä selittää. Minä vain huomautan, että tuon henkilön hulluudessa on paljon järkiperäistä suunnittelua. Niinpä hän esimerkiksi vei kuvan puutarhaan, sillä hän tiesi, että melu voisi herättää tohtori Bernicotin perheen, jos hän särkisi sen hallissa, jossa se oli. Minusta tuntuu tämä asia naurettavalta, mutta minä en uskalla kohauttaa sille olkapäitäni, sitten kuin olen saanut kokea, että pari vaikeinta ja merkillisintä juttuani ovat alkaneet hyvin vähäpätöisellä tavalla. Muistatko, Watson, kuinka tuo kamala juttu Abermettyn perheestä ensiksi herätti huomiotani siten, että persilja oli vajonnut syvälle voihin eräänä hyvin kuumana päivänä? Minä en senvuoksi hymyile teidän kertomuksellenne noista kolmesta särkyneestä rintakuvasta, Lestrade, olenpa teille kiitollinenkin, jos annatte minun vielä kuulla tämän jutun kehityksestä, sikäli kun jotakin vielä saatte tietää."
Ystäväni saikin, kuten oli pyytänytkin, kuulla lisää, vieläpä paljonpikemmin ja melkoista surullisemmassa muodossa kuin oli aavistanutkaan.Olin juuri pukeutumassa seuraavana aamuna, kun ovelleni koputettiin jaHolmes tuli sisään sähkösanoma kädessään. Hän luki sen ääneen:
"Tulkaa heti! 131 Pitt-katu, Kensington. Lestrade!"
"Mistä on kysymys?" kysyin minä.
"Sitä en tiedä, mutta otaksun, että tämä on tuon rintakuvajutun jatkoa. Siinä tapauksessa on ystävämme kuvansärkijä siirtänyt toimintansa toiseen osaan Lontoota. Kahvi on jo pöydällä, Watson, ja ajuri odottaa portilla."
Puolessa tunnissa olimme Pitt-kadulla, joka on pieni rauhallinen katu, ja jonka lähellä on eräs Lontoon vilkkaimpia liikkeitä. N:o 131 oli samoin kuin naapuritalotkin hyvin matala ja teki hyvin ikävän vaikutuksen. Saapuessamme perille, huomasimme joukon poikasia kokoontuneen portille. Holmes vihelsi heikosti.
"Tämä on ainakin murhayritys", sanoi hän. "Mikään vähäisempi tapaus ei voi saada lontoolaista sähkösanomapoikaa seisahtumaan. Katsohan vain hänen pyöreitä olkapäitään ja kurotettua kaulaansa… Ja kas tässä Watson, ylemmät portaat ovat märät ja toiset kuivat. Jälkiä tässä kyllä on tarpeeksi. Tuossa on Lestrade, nyt saamme pian tietää kaikki."
Tarkastaja näytti vakavalta kuljettaessaan meidät vierashuoneeseen, jossa eräs vanhanpuolinen herra, tukka harjaamattomana ja yönuttu yllään, kiihtyneessä mielentilassa kulki edestakaisin lattialla. Hänet esitettiin meille talon omistajaksi, herra Horace Harkeriksi, Central Pressin toimittajaksi.
"Napoleonin rintakuvat ovat taaskin kysymyksessä", sanoi Lestrade. "Juttu näytti teitä niin huvittavan, herra Holmes, että otaksuin teidän haluavan tietää, että asia on nyt saanut paljon vakavamman käänteen."
"Mitä on sitten nyt tapahtunut?"
"Murha. Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on tapahtunut?"
Yönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen ilme.
"Koko elämäni", sanoi hän, "olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja kun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle itselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta lausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin kysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita niin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille, hyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan jotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen, että kerron jutun vieläkin kerran."
Holmes istuutui kuuntelemaan.
"Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä kuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla Harding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä. Sanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että istun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten esimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä huoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin kuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin oli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta. Mutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein kamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee kaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan jähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä alas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan selkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo sillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja tykkänään arvoton.
"Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos, voi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on murtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea päästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua kynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää, ja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli yltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa ja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa poliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta, ja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä."
"Kuka tuo murhattu on?" kysyi Holmes.
"Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää", vastasi Lestrade. "Saatte nähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää, kuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu, mutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta löydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se vainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen taskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon kartta ja eräs valokuva. Tässä se on."
Se oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se kuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat sekä omituisesti ulkoneva leuka.
"Ja mihin on rintakuva joutunut?" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti valokuvaa.
"Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty sirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin varrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?"
"Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä."
Hän tutki ikkunan ja maton.
"Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut hyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä portailta — palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko mukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?"
Sanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.
"Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin", sanoi hän, "vaikka varmaan tiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri kuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista Doncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies, mutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta, sillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä mitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha omassa talossani."
Kun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen kynänsä rapisevan paperilla.
Rintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran saivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa tuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa rikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä tarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista liikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.
"No?" kysyi Lestrade.
Holmes kohautti olkapäitään.
"Paljon on vielä jäljellä", sanoi hän. "Ja kumminkin … ja kumminkin … niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen. Tämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon tuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi seikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä sen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen särkeminen."
"Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän tekikään."
"Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille erästä tätä taloa koskevasta seikasta."
Lestrade katsoi ympärilleen…
"Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa häirittäisi."
"Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin asumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän tuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun kohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi rintakuvaa."
"Minä luovun kaikesta", sanoi Lestrade.
Holmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.
"Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei", sanoi hän.
"Siinä olette oikeassa", huudahti salapoliisi. "Kun nyt ajattelen asiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen yölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra Holmes?"
"Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon tämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen, Lestrade?"
"Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se ei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä tovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä hänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä vastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?"
"Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten."
"No, miten sitten?"
"Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että toimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme verrata huomioitamme ja täydentää niitä."
"Niin, se on hyvä", vastasi Lestrade.
"Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää häntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku vaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä."
"Mutta ettehän sitä itse uskone?" sanoi Lestrade hämmästyneenä.
"Enkö? Ehkä en", vastasi Holmes hymyillen. "Mutta, joka tapauksessa se huvittaa herra Harkeria ja Central Pressin lukijoita. Ja nyt, Watson, on meillä edessämme pitkä työpäivä. Hyvä olisi, herra Lestrade, jos voisitte tulla meille Baker-kadun varrelle kello kuusi iltapäivällä. Ja siihen asti pyydän saada pitää tämän valokuvan, joka löytyi murhatun taskusta. On mahdollista, että pyydän teitä avukseni pienessä yrityksessä illalla, jos nimittäin minun todistelmani sattumalta näyttäytyvät oikeiksi. Hyvästi niin kauaksi ja onnea toimillenne?"
Holmes ja minä menimme yhdessä High-kadulle, ja siellä hän meni Harding-veljesten puotiin, josta viimeinen rintakuva oli ostettu. Eräs puotipalvelija ilmoitti meille, että herra Harding oli poissa kotoa, eikä palaisi ennen kuin illalla; hän itse oli äsken tullut, eikä voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja. Holmesin pettymys oli suuri.
"No niin, emmehän voi odottaakaan, että kaikki kävisi niin onnellisesti, Watson", sanoi hän vihdoin. "Me saamme nyt palata tänne iltapäivällä hakemaan herra Hardingia. Kuten ymmärrät, tahdon saada selville näiden rintakuvien lähtökohdan, sillä tavalla saadakseni ilmi, onko niissä jotakin erikoista, joka aiheuttaa kaikkien niiden rikkomisen. Menkäämme nyt herra Hudsonin luo Kensington Roadin varrelle nähdäksemme voiko hän valaista asiaa."
Tunnin ajettuamme saavuimme toisen taidekauppiaan puotiin. Herra Hudson oli pieni, tanakka, kasvoiltaan punakka mies, jonka käytös oli hieman levoton.
"Niin, sir, juuri tässä pöydällä", sanoi hän. "Minun täytyy maksaa kalliit vuokrat ja tullit ja kaikki muut, ja siten tulee joku mies kadulta lyömään tavarat kappaleiksi. Niin, minä myin nuo kaksi rintakuvaa tohtori Barnicottille. Mitäkö ovat? Anarkisteja, tietysti! Muut kuin anarkistit eivät voisi saada semmoista päähänsä. Mistäkö sain nuo rintakuvat! Jos sen tahdotte tietää, niin olen saanut ne Gelder & Comp:lta Church-kadun varrelta Stepneystä. Se on vanha hyvämaineinen liike tällä alalla. Montako minulla oli? Kolme — kaksi ja yksi on kolme, nuo, jotka tohtori Barnicot osti, ja sitten vielä se, joka keskellä selvää päivää viskattiin alas pöydältäni. Tunnenko tuon valokuvan? En — kyllä, minä tunnen sen! Onhan Beppo, eräs italialainen, jota olen käyttänyt kaikenlaiseen työhön täällä puodissa. Hän lähti luotani viikko sitten, enkä sen jälkeen ole hänestä mitään kuullut. En, minä en tiedä, mistä hän tuli tai mihinkä hän joutui. Minulla ei ollut mitään muistutettavaa häntä vastaan sinä aikana, kun hän oli täällä. Hän luopui paikastaan paria päivää ennen kuin rintakuva särjettiin."
"Tämä on selvästikin kaikki, mitä voimme saada tietää MoiseHudsonilta", sanoi Holmes tullessamme puodista. "Olihan Beppon nimijoka tapauksessa tämän ajoretken arvoinen. Menkäämme nyt etsimäänGelder & Comp:ia! Ihmettelen, ellemme sieltä saa jotakin johtoa."
Nopeaa vauhtia ajoimme hienon Lontoon ohitse, Lontoon teatterien, Lontoon suurten hotellien, Lontoon liikepaikkojen ohitse ja vihdoin tulimme laivatelakoiden sivu erääseen esikaupunkiin, jossa on satatuhatta asukasta. Sen leveältä pääkadulta, jonka varrella ennen rikkaat City-kauppiaat asuivat, löysimme etsimämme kuvanveistoliikkeen. Sen ulkopuolella oli piha, joka oli täynnä muistomerkkejä ja muuta sellaista, ja siihen kuului suuri huone, jossa viisikymmentä työmiestä puuhaili. Pitkäkasvuinen, vaaleatukkainen saksalainen johtaja otti meidät hyvin kohteliaasti vastaan ja antoi selviä, varmoja vastauksia Holmesin kysymyksiin. Silmäys kirjoihin osoitti, että oli valmistettu sata kipsijäljennöstä Devinin Napoleoninkuvasta, ja nuo kolme, jotka puoli vuotta sitten oli lähetetty Hudsonin taidekauppaan, muodostivat puolet yhdestä "ryhmästä", jonka toinen puoli oli lähetetty Harding-veljeksille Kensingtoniin. Nämä kuusi olivat varmasti samallaisia kuin muutkin. Saksalainen ei voinut keksiä syytä, miksi tahdottiin hävittää juuri ne, ja nauroi niin järjettömälle ajatukselle. Tehtaanhinta oli kuusi shillinkiä, mutta jälleenmyyjät saivat kaksitoista tai enemmänkin. Rintakuva oli kokoonpantu kahdessa valinmuotissa, yksi kumpaakin kasvojen puoliskoa varten. Tämän työn tekivät tavallisesti italialaiset siinä huoneessa, jossa nyt olimme. Kun valaminen oli tehty, asetettiin kuvat erään huoneen ulkopuolella olevalle pöydälle kuivamaan ja sitten ne siirrettiin varastoon. Muuta hän ei voinut sanoa.
Mutta sitten sai hän nähdä valokuvan, ja sillä oli hyvin omituinen vaikutus häneen. Hän tuli tummanpunaiseksi vihasta ja kulmakarvat rypistyivät kokoon hänen aitosaksalaisten sinisten silmiensä päällä.
"Ah, tuoko roisto!" huudahti hän. "Niin, hänet kyllä hyvin tunnen. Tämä on aina ollut hyvin arvossapidetty toiminimi, ja ainoan kerran, jolloin poliisi sekautui asioihimme, tapahtui se tuon vintiön vuoksi. Se sattui enemmän kuin vuosi sitten — hän puukotti erästä toista italialaista kadulla ja tuli tänne poliisit kintereillään sekä vangittiin täällä. Beppo oli hänen nimensä, sukunimeä en tiedä. Se oli vallan oikein minulle, että sain ikävyyksiä hänen tähtensä, koska olin ottanut hänet työhöni; noiden kasvojen olisi pitänyt varoittaa minua. Mutta hän oli kumminkin minun parhaita työmiehiäni."
"Minkä rangaistuksen hän sai?"
"Hän pääsi yhdellä vuodella, sillä hänen puukottamansa mies toipui jälleen. Hän on varmaankin taasen vapaalla jalalla, mutta tänne ei hän ole uskaltanut astua jalallaankaan. Eräs hänen serkuistaan on täällä työssä ja hän voi varmaankin ilmoittaa teille, missä hän on."
"Ei, ei", huudahti Holmes, "älkää puhuko sanaakaan serkulle, sitä pyydän teiltä! Tärkeä asia on kysymyksessä ja kuta enemmän siihen syvennyn, sitä suurempiarvoiseksi näyttää se tulevan. Kun katsoitte kassakirjaan, huomasin minä, että myitte nuo rintakuvat kolmantena päivänä kesäkuuta viime vuonna. Voitteko sanoa minulle, milloin Beppo vangittiin?"
"Sen saan helposti selville kirjoistani. Katsotaanpa, hän sai palkkansa toukokuun 20 päivänä."
"Kiitos", sanoi Holmes. "Nyt en kauemmin tahdo kuluttaa aikaanne."
Kiitettyämme vielä saksalaista ja pyydettyämme häntä olemaan ilmaisematta mitään meidän kyselyistämme, lähdimme me pois.
Päivä oli pitkälle kulunut ennen kuin ehdimme syömään erääseen ravintolaan. Sisäänastuessamme ostimme sanomalehden, jossa oli "Huomiota herättävä murha. Murhaaja hullu", ja se osoitti, että herra Harker oli kuin olikin onnistunut saamaan jotakin kokoon asiasta. Kahden palstan pituudelta oli siinä mitä pöyristyttävimpiä kuvauksia murhatapauksesta. Holmes asetti sanomalehden syrjään leipäkoria vasten ja luki syödessään. Pari kertaa nauroi hän itsekseen.
"Tämä on erinomaista, Watson", sanoi hän. "Kuulehan vain: 'Lohdullista on tietää, ettei voi olla erilaisia mielipiteitä tästä surkeasta tapauksesta sen jälkeen kuin herra Lestrade, eräs poliisikuntamme etevimpiä jäseniä, ja hyvin tunnettu yksityissalapoliisi herra Sherlock Holmes ovat yksimielisiä siitä, että se omituinen tapahtumain jakso, joka on saanut niin kamalan käänteen, on kotoisin jonkun hullun eikä rikoksentekijän hämmentyneistä aivoista.' Sanomalehdistö on hyödyllinen laitos, Watson, kun vain osaa sitä käyttää. Jos olet jo lopettanut, lähdemme taaskin Kensingtoniin kuulemaan, mitä Harding-veljeksillä on kerrottavaa."
Veljekset Harding-nimisen toiminimen perustaja oli vilkas, valpas ja pirteä pieni herra, jolla oli sangen sukkela kieli.
"Kyllä sir, olen jo lukenut asian iltalehdistä. Herra Horace Harker osti meiltä rintakuvan pari kuukautta siteen. Me tilasimme kolme samanlaista kuvaa Gelder & Comp:lta ja ne on kaikki myyty. Minnekö? Sen voin teille heti sanoa, kunhan vain ehdin silmätä kirjoihini. Ensimmäinen myytiin herra Harkerille kuten tiedätte, toinen herra Josiah Brownille, Labarnum Hodge, Chiswick, ja kolmas herra Sanderfordille, Lower Grove Road, Reading. En, minä en ole milloinkaan nähnyt miestä, jota tuo kuva esittää. Muussa tapauksessa en olisi voinut häntä unhottaa, sillä rumempia kasvoja tuskin olen nähnyt. Josko meillä on italialaisia palveluksessamme? Niitä on montakin työmiestemme joukossa. Te voitte kyllä silmätä tähän kassakirjaan, jos tahdotte, meillä ei ole mitään syytä pitää sitä salassa. Niin, tämä on merkillinen juttu ja sangen huvittavaa olisi saada tietää, onko teidän tutkimuksillanne oleva mitään tuloksia."
Herra Hardingin puhuessa oli Holmes tehnyt useita muistiinpanoja ja hän näytti tyytyväiseltä saamiinsa tietoihin. Mutta hän ei kumminkaan sanonut mitään muuta kuin, että meidän tuli kiirehtiä ehtiäksemme kotiin kello kuudeksi, jolloin meidän piti tavata Lestradea. Kun ehdimme perille, oli tarkastaja kumminkin siellä ennen meitä. Hän kulki levottomana edestakaisin lattialla, eivätkä hänenkään tutkimuksensa näyttäneet olleen turhia.
"No", sanoi hän, "oletteko onnistunut hyvin, herra Holmes?"
"Meillä on ollut paljon tekemistä, emmekä ole työskennelleet menestyksettä", vastasi ystäväni. "Olemme käyneet kummankin taidekauppiaan luona sekä siinä tehtaassa, jossa kuvat on valmistettu, ja minä tiedän nyt, mistä nuo rintakuvat ovat lähtöisin."
"Kuvatko!" huudahti Lestrade. "Niin teillähän on omat menettelytapanne, herra Holmes, enkä minä voi sanoa niistä mitään, mutta luulen kumminkin käyttäneen päiväni paremmin kuin te. Olen saanut selville, kuka murhattu on."
"Todellako?"
"Ja tiedän murhan syyn."
"Suurenmoista!"
"Meillä on eräs tarkastaja, jonka tehtävänä on pitää silmällä italialaisten asuntopaikkoja. No, murhatulla oli katolilainen taikakalu kaulassaan, ja tuo seikka, samoin kuin hänen tumma ihonsa, saattoivat minut otaksumaan hänet etelämaalaiseksi. Tarkastaja Hill tunsi hänet heti. Hän on Pietro Venucci Neapelista, ja on ollut Lontoon pahimpia puukottajia. Hän kuuluu maffian-liittoon, joka kuten tunnette, on salainen valtiollinen puolue, joka ei kammoksu murhiakaan päästäkseen päämääräänsä. Nyt voinette huomata, kuinka asia alkaa selvitä! Tuo toinen on varmaankin myös italialainen ja maffian jäsen. Hän on kai rikkonut sääntöjä vastaan jollakin tavalla. Pietro on lähetetty häntä etsimään. Luultavasti esittää murhatun taskusta löytämämme valokuva tuota toista, ja Pietrolla täytyi olla se, voidakseen varmaan tuntea kysymyksessä olevan henkilön. Hän pääsee uhrinsa jäljille, näkee hänen menevän erääseen taloon ja odottaa häntä ulkopuolella. Taistelussa hän kumminkin itse saa kuoliniskun. Mitä arvelette, herra Holmes?"
"Erinomaista, Lestrade, erinomaista", sanoi hän. "Mutta minä en ole vielä saanut selville, miksi rintakuvat on särjetty."
"Rintakuvatko! Niitä ette voi saada päästänne. Sehän ei ole mitään, siitä saa hän korkeintaan kuusi kuukautta. Meidän on syytettävä häntä murhasta, ja minulla ovat kaikki langat käsissäni."
"Ja mihin ensiksi ryhdytte?"
"Lähden yksinkertaisesti Hillin seurassa ltalialaiskortteliin etsimään sitä, jota tuo valokuva esittää, ja vangitsen hänet murhasta. Tuletteko meidän mukaamme?"
"En luule tulevani. Kuvittelen voivamme saavuttaa tarkoituksemme paljon yksinkertaisemmalla tavalla. Minä en voi sanoa sitä varmasti, koska se riippuu — niin, se riippuu eräästä asiasta, jota on meidän kokonaan mahdoton valvoa. Mutta minä toivon — minä voin itse asiassa uskaltaa kaksi yhtä vastaan — että saamme miehemme kiinni tänä iltana, jos tahdotte tulla meidän mukaamme, Lestrade."
"Italialaiskortteliinko?"
"Ei, Chiswickiin, niin on osoite. Jos te seuraatte minua sinne tänä iltana, Lestrade, niin minä tulen huomenna teidän mukananne italialaiskortteliin, ja silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Mutta nyt tarvitsemme ensin nukkua pari tuntia, sillä minä en aio lähteä ennen kuin kello yksitoista illalla, emmekä varmaankaan ehdi takaisin ennenkuin aamulla. Te syötte päivällistä kanssamme, Lestrade, ja sitten saatte tuon sohvan haltuunne, kunnes on aika lähteä. Tahdotko sinä, Watson, nyt lähettää noutamaan pikalähettiä, sillä minun täytyy kirjoittaa eräs kirje, joka on heti lähetettävä."
Holmes vietti illan penkomalla vanhoja sanomalehtikasoja vinnillä. Kun hän vihdoinkin tuli alas, loistivat hänen silmänsä voitonriemusta, mutta hän ei sanonut mitään. Minä puolestani olin askel askeleelta seurannut hänen kulkuansa tässä omituisessa tapauksessa, mutta vaikka en ymmärtänytkään, mihin hän tahtoi tulla, saatoin kumminkin käsittää, että Holmes otaksui tuon kummallisen rikollisen yrittävän saada käsiinsä molemmat jäljellä olevat rintakuvat, joista toinen oli Chiswickissä. Retkemme tarkoitus oli varmaankin vangita hänet itse työssä ja minä ihmettelin ystäväni viisasta menettelyä, koska hän sanomalehdissä päästi julkisuuteen tiedon väärästä otaksumisesta saadakseen itse häiritsemättä seurata suunnitelmaansa. Minä en kummastunut, kun Holmes kehoitti minua ottamaan revolverin mukaani. Itsekin hän oi aseilla varustettu.
Kello yksitoista olivat vaunut portin edessä. Ajoimme vähän matkaa Hammersmith-sillan toiselle puolelle. Siinä sai ajuri käskyn odottaa. Lyhyt kävely vei meidät eräälle kadulle, jota reunustivat pienet, yksinäiset rakennukset, joilla kullakin oli edessään pieni puutarha. Erään lyhdyn valossa luimme portin päältä: "Villa Laburnum." Talon asukkaat olivat nähtävästi kaikki menneet levolle, sillä koko talo oli pimeä, lukuunottamatta erästä heikkoa valoa, joka säteili ulko-oven yläpuolella olevasta ikkunanruudusta. Aita, joka erotti puutarhan kadusta, loi synkän varjon sisäänpäin, ja siihen me pysähdyimme.
"Pelkään, että saamme odottaa kauan", kuiskasi Holmes. "Saamme kiittää onneamme, ettei sada. En edes usko, että me uskallamme tupakoidakaan aikamme kuluksi. Mutta varmaan saammekin vaivamme palkituksi sitten."
Odotuksemme ei tullutkaan pitkälliseksi. Se keskeytyi hyvin omituisella tavalla. Aivan äkkiä, hiljaisimmankaan äänen meitä varoittamatta, aukeni portti ja pieni tumma olento riensi sisään, notkeasti ja nopeasti kuin apina. Näin hänen kulkevan ovesta tulevan valon ohitse ja katoavan talon mustaan varjoon. Sitten seurasi pitkä odotus, jolloin tuskin uskalsimme hengittää. Senjälkeen kuului heikko, nariseva ääni; avattiin joku ikkuna. Melu lakkasi ja taaskin seurasi pitkä äänettömyys. Mies oli päässyt taloon. Näimme valon tuikkivan parista ikkunasta.
"Menkäämme avatun ikkunan luo ja vangitkaamme hänet, kun hän tulee ulos", kuiskasi Lestrade.
Mutta ennen kuin olimme ehtineet liikkua, oli hän palannut. Kun hän saapui valoon, huomasimme hänen kantavan jotakin valkeata esinettä kainalossaan. Äänettömyys teki hänet rohkeaksi. Hän kääntyi meihin selin, iski taakkansa maahan ja seuraavassa hetkessä kuului rasahtava ääni. Hän oli niin kiintynyt hävitystyöhönsä, ettei hän kuullut askeleitamme, kun hiivimme ruohokentän yli. Tiikerihypyllä syöksyi Holmes äkkiä hänen päälleen ja sekuntia myöhemmin olimme Lestrade ja minä panneet hänelle käsiraudat. Kun käänsimme hänet, tunsin minä hänen kamalan rumat, raivon vääristämät kasvonsa samoiksi, joita valokuva esitti.
Mutta Holmes ei kiinnittänyt mitään huomiota vankiin, vaan alkoi sensijaan huolellisesti tutkia esinettä, jonka mies oli tuonut ulos. Se oli aivan samanlainen Napoleonin rintakuva kuin aamulla näkemämme. Holmes tutki joka sirpaletta valoa vasten, mutta mitään merkillistä niissä ei näkynyt. Hän oli juuri lakannut tästä, kun ulko-oven päällä oleva ikkuna tuli täydelleen valaistuksi. Ovi aukenikin ja talon isäntä, rehevä, tyynen näköinen mies, puettuna vain paitaan, housuihin ja tohveleihin, näyttäytyi kynnyksellä.
"Herra Josiah Brown?" sanoi Holmes.
"Niin, minä se olen, ja te olette luultavasti herra Sherlock Holmes? Sain kirjeenne pikalähetiltä ja olen tehnyt juuri siten kuin käskitte. Me suljimme kaikki ovet sisäpuolelta ja olimme hiljaa. Minua ilahduttaa, että otitte kiinni tuon konnan. Ettekö tahdo tulla sisään nauttimaan hieman virvokkeita?"
Mutta Lestrade tahtoi saada vankimme pian turvalliseen paikkaan, jonka vuoksi heti lähdimme paluumatkalle. Vankimme ei sanonut mitään, tuijotti vain meihin takkuisen tukkansa alta, ja kerran kun käteni joutui lähelle häntä, yritti hän purra sitä niinkuin vihainen susi. Viivyimme poliisikonttorissa, kunnes olimme saaneet tietää, ettei vangilla ollut muuta päällään kuin pari shillinkiä rahaa ja veitsi, jonka pää oli verinen.
"Hill tuntee tuonkaltaisen väen", sanoi Lestrade, kun meidän piti erota hänestä. "Saattepa nähdä, että minun arveluni maffiasta on oikea. Mutta minä olen teille joka tapauksessa erittäin kiitollinen siitä nopeasta, taitavasta tavasta, jolla vangitsitte hänet. Minä en vielä voi oikein sitä ymmärtää."
"Aika on vähän myöhäinen selitysten antamiseen", vastasi Holmes. "Sitäpaitsi on minulla pari pikku seikkaa vielä jäljellä, ja tämä tapaus ansaitsee kyllä tulla viedyksi perille asti. Mutta jos tahdotte tulla minun luokseni kello kuusi huomenna, niin luulenpa olevani tilaisuudessa näyttämään teille, ettette ole päässyt täyteen selvyyteen tässä jutussa, jolla ei ole vertaistaan rikosten aikakirjoissa. Ja jos ensinkään annan sinulle lupaa enää merkitä muistiin ainoatakaan minun ratkaisemistani arvoituksista, Watson, niin tämä juttu kuudesta Napoleonin rintakuvasta hyvin tulee puoltamaan paikkaansa sinun tarinoissasi."
Kun kohtasimme toisemme seuraavana iltapäivänä oli Lestradella useampia tietoja annettavana vangista. Hänen nimensä oli Beppo, sukunimi tuntematon. Hän oli italialaiskorttelissa hyvin tunnettu roisto, joka oli ennen kunniallisesti elättänyt itsensä kuvanveistotyöllä, mutta sitten joutunut harhateille ja nyt istunut vankilassa kaksi kertaa, ensi kerran varkaudesta ja toisen kerran, kuten tiesimme, puukottamisesta. Hän puhui englannin kieltä täydellisesti. Vielä ei tiedetty, miksi hän oli särkenyt rintakuvat, ja hän kieltäytyi antamasta mitään tietoja siitä. Mutta poliisi otaksui, että hän itse oli ne valmistanut, koskapa hän oli ollut Gelder & Comp:in työssä. Kaikkia näitä tietoja, jotka oikeastaan eivät olleet uusia Sherlock Holmesille, kuunteli hän kohteliaalla huomaavaisuudella. Mutta minä tunsin ystäväni hyvin ja huomasin, että hänen ajatuksensa olivat kaukana, ja hänen kasvoillaan, niiden tavallisen tyyneyden alla, ilmeni epävarmuutta ja odotusta. Äkkiä kumminkin hänen katseensa kirkastui, kuului soitto ovelta ja pian senjälkeen astui tulija sisään. Hän oli vanhanpuolinen herra, jolla oli harmahtava poskiparta ja punakat kasvot. Kädessään oli hänellä vanhanmallinen matkalaukku, jonka hän asetti pöydälle.
"Onko herra Sherlock Holmes kotona?"
Ystäväni kumarsi hymyillen.
"Herra Sandeford Readingistä, otaksun?"
"Niin, minä tulen kyllä hieman myöhään, mutta se on junan syy. Te olette kirjoittanut minulle eräästä rintakuvasta, joka on minun hallussani."
"Niin olen."
"Minulla on tässä teidän kirjeenne. Sanotte tahtovanne maksaa minulle kymmenen puntaa siitä Devinen Napoleonkuvan jäljennöksestä, joka minulla on?"
"Niin, aivan oikein."
"Minä aivan hämmästyin saatuani kirjeenne, sillä en voi ymmärtää, kuinka te tiedätte, että tuo kuva on minulla."
"Voin käsittää teidän kummastuksenne, mutta selitys on hyvin yksinkertainen: Herra Harding, joka möi teille viimeisen jäljennöksen, ilmoitti osoitteenne minulle."
"Ah, niinkö! Sanoiko hän, mitä minä siitä olin maksanut?"
"Ei."
"Mutta minä olen rehellinen mies, vaikka minulla ei olekaan runsaasti rahaa. Minä olen maksanut rintakuvasta vain viisitoista shillinkiä, ja se täytyy mielestäni teidän tietää, ennen kuin minä otan teiltä siitä kymmenen puntaa."
"Tuo tuottaa teille kunniaa, herra Sandeford, mutta minä pysyn kumminkin teille antamassani tarjouksessa."
"Siinä tapauksessa kiitän teitä paljon, herra Holmes. Olen ottanut kuvan mukaani, kuten pyysitte."
Hän avasi matkalaukun, ja nyt me saimme nähdä eheän kappaleen sitä rintakuvaa, jonka jo niin usein olimme nähneet särjettynä.
Holmes otti taskustaan kirjoitetun paperin ja laski kymmenen punnan setelin sen vieren pöydälle.
"Tahtoisitteko hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän paperin, herra Sandeford, näiden kahden todistajan läsnäollessa? Se sisältää ainoastaan, että te luovutatte kaikki oikeudet rintakuvaan minulle. Tämä on vain järjestyksen vuoksi, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä voi tapahtua. Tuhansia kiitoksia, herra Sandeford! Olkaa hyvä, tässä ovat rahat. Hyvää yötä!"
Kun herra Sandeford oli mennyt, ryhtyi Holmes hyvin omituisiin puuhiin. Hän otti eräästä laatikosta puhtaan valkoisen liinan ja levitti sen pöydälle. Sitten asetti hän rintakuvan liinan päälle ja vihdoin löi hän raskaalla kepillänsä kuvaa voimakkaasti päähän. Kuva särkyi sirpaleiksi ja Holmes tarkasteli niitä innokkaasti, kunnes hän huudahtaen voitonriemusta otti yhden sirpaleen, johon joku pyöreä esine oli leivottu ikäänkuin manteli leipään.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa minun näyttää teille Borgia-suvun kuuluisaa mustaa helmeä."
Lestrade ja minä istuimme hetken aivan mykkinä, mutta äkkiä aloimme me saman vaiston ohjaamina taputtaa käsiämme, ikäänkuin hyvin suoritetulle taidetempulle. Holmesin muuten niin kalpeille poskille oli ilmestynyt puna; hän ei tässä silmänräpäyksessä ollut vain terävä pää, vaan myöskin tarpeeksi ihminen voidakseen tuntea iloa ihailusta ja ylistyksestä. Hänen ylpeän, vaatimattoman luonteensa kaltaista oli muutenkin, että hän vieroi yleisön tunnustusta, mutta lämpeni ystävän kiitoksesta.
"Niin", sanoi hän, "tämä on kuuluisin helmi, mitä maailmassa on, ja minä olen nyt onnistunut askel askeleelta seuraamaan sitä tuohon rintakuvaan saakka aikain Colonnan ruhtinaan makuuhuoneesta Daere Hotellista, josta se katosi. Te muistatte kyllä, Lestrade, mitä huomiota tämän kallisarvoisen helmen katoaminen herätti ja myöskin muistatte Lontoon poliisien turhat ponnistukset sen löytämiseksi. Minun apuani myöskin pyydettiin, mutta minä en mitenkään voinut saada selvyyttä asiaan. Epäluulot kohdistuivat ruhtinattaren kamarineitsyeesen, joka oli italialainen, ja saatiinkin selville, että hänellä oli veli Lontoossa, mutta emme onnistuneet saamaan tietoa siitä, oliko heillä jotakin yhteyttä keskenään. Tytön nimi oli Lucretia Venucci, enkä minä nyt ensinkään epäile, että murhattu oli hänen veljensä Pietro. Tutkiessani vanhoja sanomalehtiä siltä ajalta huomasin, että hän katosi kahta päivää ennen Beppon vangitsemista eräästä väkivaltaisesta teosta Gelder & Comp:in luona, jossa nämä rintakuvat valmistettiin. Nyt voitte seurata tapahtumain kulkua, vaikka päinvastaisessa järjestyksessä kuin minä ne näin. Helmi oli Beppon hallussa. Hän lienee varastanut sen Pietrolta; hän oli ehkä tämän rikostoveri tai välittäjä Pietron ja hänen sisarensa välillä.
"Pääasia on kumminkin, että helmi oli hänellä ja se oli hänen mukanaan silloin, kun poliisi ajoi häntä takaa. Hän syöksyi työhuoneeseensa ja tiesi, että hänellä oli vain pari minuuttia aikaa kätkeäkseen kalleutensa, joka pian olisi tarkastuksessa löydetty. Kuusi Napoleonin rintakuvaa oli juuri asetettu kuivamaan. Yksi niistä oli vielä pehmeä. Beppo, joka oli taitava työmies, tarvitsi vain silmänräpäyksen tehdäkseen reijän märkään kipsiin, pistääkseen helmen sinne ja sulkeakseen aukon. Sehän oli erinomainen piilopaikka, jota ei kukaan voinut keksiä. Mutta sitten Beppo tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja sillä aikaa myytiin nuo kuusi rintakuvaa eri tahoille Lontoota, eikä hän tiennyt, missä niistä aarre oli kätkettynä. Siitä saattoi hän päästä selvyyteen ainoastaan särkemällä ne kaikki. Ja hän ryhtyi viipymättä työhön. Eräältä serkultaan, joka oli työssä Gelderillä, sai hän tietää, mihin nuo kuusi rintakuvaa oli myyty. Sitten hän pääsi työhön Moise Hudsonille ja saattoi siten löytää ja hävittää kolme niistä. Eräältä Harding-veljesten puotipalvelijalta sai hän tiedon muista rintakuvista. Ensin lähti hän Harkerin taloon ja kohtasi siellä Pietron, joka vaati häntä edesvastuuseen helmestä. Riidellessään hänen kanssaan on Beppo surmannut rikostoverinsa."
"Mutta miksi tämä piti taskussaan hänen valokuvaansa?"
"Saadakseen hänet käsiinsä, tiedustelemalla häntä muilta. Murhan jälkeen otaksuin minä, että Beppo mieluummin kiiruhtaisi toimiaan kuin vitkastelisi pelosta, että poliisi saisi tiedon hänen salaisuudestaan. Luonnollisesti en voinut tietää, löysikö hän jo helmen siitä kuvasta, jonka Harker oli ostanut; minä en edes ollut varma siitähän, että tästä helmestä oli kysymys, mutta selvää oli minusta, että hän etsi jotakin, koskapa hän vei pois rintakuvat ennen kuin hän ne särki. Nyt oli kaksi kuvaa jäljellä, ja helpostihan saattoi otaksua, että hän ensin etsisi sen, joka oli Lontoossa. Minä annoin talon asukkaille varoituksen estääkseni vielä yhtä murhaa tapahtumasta. Tällä kertaa onnistuimme vangitsemaan hänet, ja nyt olin varma siitä, että helmestä oli kysymys. Murhatun nimihän vielä enemmän vahvisti minun uskoani. Nyt olisi vain yksi rintakuva jäljellä, ja siinä täytyi helmen olla. Minä olen teidän läsnäollessanne ostanut sen omistajaltaan ja tässä se on."
Me istuimme hetken ääneti.
Vihdoin vastasi Lestrade:
"Minä olen nähnyt teidän käsittelevän monta mutkikasta asiaa, herra Holmes, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua. Me emme vähintäkään kadehti teitä Scotland Yardissa, ei päinvastoin, me olemme ylpeät teistä, ja jos tulisitte sinne huomenna, ei olisi ketään vanhimmasta tarkastajasta alkaen nuorimpaan poliisimieheen saakka, joka ei pitäisi kunnianaan saada puristaa teidän kättänne."
"Kiitos!" sanoi Holmes. "Kiitos!"
Ja kun hän kääntyi, näytti hän minusta olevan enemmän liikutettu kuin milloinkaan ennen. Hetken päästä oli hän kumminkin yhtä tyyni ja kylmä kuin tavallisesti.
"Pane helmi kassakaappiin, Watson", sanoi hän, "ja hae esiinCook-Singletonin väärennysjuttua koskevat paperit. Hyvästi, Lestrade!Jos saatte jonkun uuden jutun haltuunne, annan mielihyvällä parhaankykyni mukaan teille neuvoja."
Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, jotka pakottivat Sherlock Holmesia ja minua viettämään muutamia viikkoja eräässä suuressa yliopistossamme. Syytä, miksi siellä olimme, ei minun tarvitse lähemmin selittää, enkä myöskään voi ilmoittaa, missä yliopistossa olimme tai kutka olivat rikolliset. Olisi sangen väärin ilmaista heitä, sillä niin suuri häväistys kuin tämä saa todellakin jäädä unohduksiin. Mutta tarpeellista arkatuntoisuutta huomioonottamalla voi jutun kumminkin kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisesta taitavuudesta salapoliisina. Minä vältän vain kaikkea, mikä voisi ilmaista, missä tämä tapaus sattui ja kutka henkilöt siihen sekaantuivat.
Me asuimme parissa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes suurella vaivalla tutki vanhoja englantilaisia karttoja — nämä tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että se jo yksin ansaitsisi tulla muistiin merkityksi. Eräänä iltana tuli sinne muudan tuttavamme, herra Hilton Soames, S:t Lukasin yliopiston opettaja. Herra Soames oli pitkä, laiha herra ja luonteeltaan hyvin hermostunut ja tulinen. Hän oli aina levoton esiintymisessään, mutta tässä tapauksessa oli hän niin kiihtynyt, että selvästi huomasi jotakin tavatonta tapahtuneen.
"Voitteko luovuttaa minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta ajastanne, herra Holmes? On sattunut eräs hyvin ikävä asia, ja ellette te olisi ollut kaupungissa, en todellakaan olisi tiennyt, mihin olisin ryhtynyt."
"Minulla on hyvin paljon työtä nykyään", vastasi ystäväni. "Ettekö voi turvautua poliisiin?"
"Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa tiedon asiasta, ei sitä voida peruuttaa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että kaikenlaista julkisuutta vältetään. Teidän tarkka vaiteliaisuutenne on yhtä tunnettu kuin kykynnekin, ja te yksin voitte minua auttaa. Minä pyydän teitä, herra Holmes, tekemään mitä voitte."
Kun Holmes oli ulkopuolella Baker-kadun varrella olevaa "luolaansa" ilman hakemistojansa, ilman kemiallisia seoksiansa, ja kun hänen täytyi luopua mukavista tavoistansa, silloin ei hän juuri ollut hyvällä tuulella. Hän kohautti vain olkapäitänsä, ja herra Soames jatkoi vilkasta puhettansa tehden innokkaasti liikkeitä käsillään:
"Minun on selitettävä teille, herra Holmes, että huomenna alkavat tutkinnot, ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla on kreikkalainen käännös jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on painettu, ja selvää on, että oppilaille olisi suureksi hyödyksi, jos he saisivat silmätä sitä ennakolta. Senvuoksi säilytetäänkin juuri tuota paperia erittäin huolellisesti.
"Tänään kello kolme saapui tuon käännöksen korehtuuri. Minun täytyi tarkastaa se erittäin tarkoin, sillä tekstin pitää olla ehdottomasti virheetön. Kello puoli viiden aikaan en vielä ollut saanut sitä valmiiksi, mutta koska olin luvannut tulla erään veljeni luo juomaan teetä, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.
"Te tiedätte, herra Holmes, että meidän ovemme ovat kaksinkertaiset, sisempi ovi on verhottu vihreällä vaatteella ja ulompi ovi on tammesta. Avatessani ulko-ovea huomasin ihmeekseni lukossa avaimen. Ensiksi luulin unhottaneeni oman avaimeni oveen, mutta koetellessani taskuani löysin sen sieltä. Ainoa kaksoisavain, joka minun tietääkseni on olemassa, on vahtimestari Bannisterilla, joka on siivonnut minun huonettani toistakymmentä vuotta, jonka rehellisyys on kaiken epäluulon yläpuolella. Avain oli luonnollisesti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni kuullakseen tahdoinko minä teetä, ja lienee unhottanut avaimen oveen. Hän on selvästikin tullut huoneeseeni heti minun mentyäni, eikä hänen unohduksensa tavallisissa oloissa olisi merkinnytkään mitään, mutta nyt se tuli turmiokkaaksi.
"Tultuani pöydän luo huomasin, että joku oli koskenut minun papereihini. Korrehtuuri oli painettu kolmelle pitkälle kaistaleelle. Olin jättänyt ne kaikki pöydälle, mutta nyt sain nähdä, että ensimmäinen oli lattialla, toinen eräällä sivupöydällä ikkunan luona ja kolmas siinä, mihin olin sen pannut."
Holmes katkaisi nyt vaitiolonsa:
"Ensimmäinen lehti lattialla, toinen pöydällä ikkunan luona ja kolmas siinä, mihin te olitte sen pannut", sanoi hän.
"Juuri niin."
"Olkaa hyvä ja jatkakaa huvittavaa kertomustanne."
"Ensin luulin Bannisterin olleen niin tavattoman rohkea, että hän oli uskaltanut katsoa papereihini. Mutta hän on ehdottomasti kieltänyt sen ja minä luotan hänen sanoihinsa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa ja tiennyt minun olevan poissa sekä mennyt sisään katsomaan papereita.
"Bannisteriin koski kovasti, kun hän sai kuulla puhuttavan tästä. Hän oli kaatumaisillaan kumoon pelästyksestä, ja minun täytyi kaataa hänen suuhunsa hieman konjakkia sekä antaa hänen istua sillä aikaa kuin minä tutkin huonetta. Huomasin heti, että tuo kutsumaton vieras oli jättänyt muitakin jälkiä käynnistään. Ikkunanlaudalla oli lyijykynän lastuja ja pieni palanen lyijyä. Tuo lurjus oli varmaankin jäljentänyt käännöstä sellaisella kiireellä, että hän oli katkaissut kynänsä kärjen ja ollut pakotettu teroittamaan sen uudelleen."
"Erinomaista!" sanoi Holmes, joka sai takaisin hyvän tuulensa, kuta enemmän hän kiintyi asiaan. "Teillä on kumminkin ollut hyvä onni."
"Siinä ei kumminkaan ollut kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä minä että Bannister voimme vannoa, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä railon, ei naarmua, vaan oikean railon, ainakin kolmen tuuman pituisen. Ja pöydällä oli vielä pieni, jostakin mustasta tahnasta tai savesta valmistettu pallo, johon oli sekoitettu sahanjauhoja. Minä tiedän varmaan, että nämä merkit oli jättänyt se, joka oli käynyt sisällä jäljentämässä käännöstä. Mutta matolla ei näkynyt mitään jälkiä, eikä muitakaan merkkejä hänen käynnistään. Olin aivan neuvoton, kun äkkiä muistin, että olette kaupungissa, ja kiiruhdin luoksenne. Auttakaa minua, herra Holmes! Te käsitätte kyllä, kuinka vaikeassa asemassa olen: joko minun täytyy saada selville, kuka tuon on tehnyt, tai myöskin on koko tutkinto lykättävä, kunnes on ehditty valmistaa uusi kirjoitus, eikä tätä taasen voida tehdä antamatta täydellistä selitystä, josta syntyisi ääretön häväistysjuttu, ja joka tuottaisi häpeätahran koko yliopistolle. Ennen kaikkea tahdon saada asian hiljaisuudessa ja pian järjestetyksi."
"Mielelläni otankin sen haltuuni", sanoi Holmes nousten ja ottaen päällystakin ylleen. "Asia ei ole mitätön. Onko kukaan ollut huoneessanne sen jälkeen kuin saitte paperin haltuunne?"
"Kyllä, Daulat Ras, eräs hindulainen oppilas, joka asuu samassa rakennuksessa kuin minä. Hän tuli sisään kysymään minulta jotakin tutkinnosta."
"Tuleeko hän ottamaan siihen osaa?"
"Kyllä."
"Ja paperit olivat silloin pöydällänne?"
"Mikäli muistan, oli ne silloin kokoon kääritty."
"Mutta hän saattoi nähdä, että ne olivat korehtuuria.
"Se on mahdollista."
"Eikö kukaan muu käynyt sisällä?"
"Ei."
"Tiesikö joku, että korehtuuri oli siellä?"
"Kukaan ei nähnyt sen tuojaa."
"Tiesikö Bannister mitään?"
"Ei, siitä ei tiennyt kukaan."
"Missä Bannister nyt on?"
"Häneen raukkaan koski tapaus niin, että minä jätin hänet istumaan tuolilleen. Minulla oli kiire puhuttelemaan teitä."
"Jätittekö oven auki?"
"Kyllä, mutta paperit lukitsin ensin laatikkoon."
"Siis, herra Soames, jollei hindulainen nähnyt, että nuo paperit olivat korehtuuria, niin on lukija tullut sisään ja nähnyt ne sattumalta, tietämättä ennakolta niiden olevan siellä?"
"Niin, siltä minusta tuntuu."
Holmesin kasvoilla näkyi selittämätön hymy.
"Hyvä", sanoi hän. "Menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi, Watson, sillä tämä ei ole mitään sairautta. Mutta tule mukaan, jos haluat. Nyt, herra Soames, olen valmis teitä palvelemaan."
Herra Soamesin työhuoneessa oli leveä, matala ikkuna iäkkään oppilaitoksen vanhanaikuiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi vei kuluneille kiviportaille. Opettajan huone oli alakerrassa. Ylempänä asui kolme ylioppilasta, kukin eri kerroksessa. Oli jo hämärä, kun saavuimme paikalle, jossa tämä salaperäinen juttu oli tapahtunut. Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja katseli ylös. Sitten meni hän sen luo ja kohosi varpailleen voidakseen katsoa sisään.
"Hänen on täytynyt tulla sisään ovesta", sanoi opettaja. "Ainoastaan yhden ikkunanruudun voi avata."
"Vai niin", sanoi Holmes hymyillen entiseen tapaansa. "No, sitten lienee parasta, että menemme sisään."
Herra Soames avasi oven ja käski meidän mennä sisään. Me pysähdyimme kynnykselle ja Holmes tarkasteli mattoa.
"Tässä ei ole mitään", sanoi hän, "eikä sitä voinut odottaakaan näin kuivana päivänä. Teidän vahtimestarinne näyttää täydellisesti toipuneen. Mille tuolille jätitte hänet istumaan?"
"Tuohon ikkunan luo."
"Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, maton olen jo tutkinut. Tarkastakaamme sitten tätä pöytää. Onhan helppo ajatella kuinka kaikki on tapahtunut: henkilö on tullut sisään ja ottanut paperit, kaistaleen toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän siirsi ne ikkunanpöydälle, koska hän silloin saattoi nähdä, milloin te palasitte kotiin pihan yli."
"Sitä hän ei itse asiassa voinut", sanoi Soames, "sillä minä tulin eräästä sivuportista."
"Vai niin! Mutta joka tapauksessa oli se hänen tarkoituksensa. Näyttäkää minulle nuo kaistaleet. Eikö sormienkaan jälkiä — ei? No, hän otti tämän ensin ja jäljensi sen. Kuinka kauan aikaa siihen saattoi kulua, ottamalla huomioon kaikki mahdolliset lyhennykset? Neljännestunti korkeintaan. Sitten hän viskasi pois sen kaistaleen ja otti toisen. Sitä hän juuri oli jäljentämässä, kun teidän tulonne säikäytti hänet pois ja hänellä oli varmaankin kiire, koska hän ei edes ehtinyt panna papereita järjestykseen, jotta te ette huomaisi kenenkään käyneen sisällä. Ettekö kuullut askelia portaista tullessanne ulko-ovesta sisään?"
"En, sitä en erityisesti pannut merkille."
"No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että hän taittoi kynänsä kärjen ja oli pakotettu vuolemaan sen uudelleen, kuten olette kertonut. Tämä on hyvin tärkeää, Watson. Kynä ei ollut tavallinen. Se oli hyvin suuri ja pehmeä, ulkopuolelta oli se sininen, tehtailijan nimi oli painettu hopeakirjaimilla ja kappale, joka oli jäljellä, oli vain puolentoista tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin on mies käsissänne. Jos lisään, että hänellä on suuri, karkea veitsi, niin voihan sekin on teille hyödyksi."
Herra Soames näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan näin seikkaperäisiä tietoja.
"Voin kyllä ymmärtää kaiken muun", sanoi hän, "mutta en lyijykynän pituutta."
Holmes näytti pientä puunsirua, jossa näkyi kirjaimet "nn" sekä niiden perässä pieni tyhjä kohta.
"Näettekö tämän?"
"Kyllä, mutta kumminkaan en voi…"
"Watson, minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin sinunlaisiasi. Mitä tämä 'nn' voi olla? Te tiedätte, että Johann Faber on tunnetuin lyijykynätehtailija. Tämä on luonnollisesti sirpale kynästä, jossa nämä kirjaimet ovat olleet, ja kynästä on vielä jäljellä 'Faber' tai vähän enemmän."
Hän nosti pientä pöytää sähkövaloa vasten.
"Minä toivoin, että kirjoituksesta olisi jäänyt merkkejä kiilloitetulle pinnalle, jos paperi olisi ollut kyllin ohutta. Mutta en näe mitään. Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Tämäkö on tuo taikinapallo, josta puhuitte? Kartionmuotoinen ja sisältä osaksi ontto sekä sahajauhon sekainen, kuten sanoitte. Tämä on todellakin huvittavaa. Ja railo pöydässä — ensin alkaa se pienellä naarmulla ja päättyy leveään rakoon ja kuoppaan. Minä olen hyvin kiitollinen teille siitä, että huomautitte minulle tästä, herra Soames. Mihin tämä ovi vie?"
"Makuuhuoneeseeni."
"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen kuin kaikki tämä tapahtui?"
"En, riensin suoraan teidän luoksenne."
"Minä tahtoisin silmätä sinne sisään, jos saan luvan. Mikä ihana, vanhanaikainen huone. Tahdotteko olla hyvä ja odottaa, kunnes olen tutkinut lattian. Ei — ei mitään, ja tämä verho — ah! — sen takana pidätte vaatteitanne. Jos jonkun täytyisi kätkeytyä tähän huoneesen, niin ei hän voisi päästä piiloon muualle kuin tämän verhon taakse, koskapa sänky on liian matala, jotta sen alle voisi ryömiä. Eihän täällä liene ketään?"
Holmes veti verhon syrjään jonkunlaisella innolla ja jännityksellä, mutta sieltä ei tullut näkyviin muuta kuin kolme tai neljä pukua. Holmes laski verhon paikalleen ja kääntyi jälleen huoneeseen päin.
Äkkiä kumartui hän alas.
"Mutta mitä tämä on?" sanoi hän.
Se oli pieni kartio jostakin mustasta, pehmeästä aineesta, aivan samanlainen kuin se, jonka olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes piti sitä kädessään ja katseli sitä tarkasti.
"Vieraanne näkyy olleen täälläkin, herra Soames."
"Mutta mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?"
"Sehän lienee kyllin selvää. Te tulitte takaisin aivan odottamatta ja hän riensi tänne piiloon."
"Mutta, Herra Jumala, silloinhan mies oli täällä koko tuon ajan, kun puhuin Bannisterin kanssa!"
"Siltä näyttää."
"Ei, te erehdytte varmaankin. Katsoitteko makuuhuoneen ikkunaa?"
"Kolme erilaista ikkunaa samoissa puitteissa. Yhden niistä voi avata ja se on niin suuri, että siitä voidaan kulkea."
"Ja sitten se on sellaisessa nurkassa, joka näkyy hyvin vähän. Hän on varmaankin tullut sisään ikkunasta, pudottanut tullessaan tuon esineen ja vihdoin, nähtyään sen olevan auki, paennut sitä tietä."
Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.
"Olkaamme toki käytännöllisiä", sanoi hän. "Muistelen teidän kertoneen, että nuo kolme ylioppilasta käyttävät samoja portaita kuin tekin, kulkien teidän ovenne ohitse."
"Aivan niin."
"Ja kaikki aikovat he tutkintoon?"
"Kyllä."
"Onko teillä jotakin syytä epäillä ketään heistä enemmän kuin muita?"
Soames epäröi.
"Tuo on arkaluontoinen kysymys", sanoi hän. "En kernaasti tahtoisi herättää epäluuloja, kun ei ole todistuksia."
"Antakaa meidän kuulla epäluulonne, niin minä koetan löytää todistukset."
"No, sitten tahdon muutamilla sanoilla kuvata teille noita kolmea nuorukaista. Ensimmäisenä yläpuolella asuu eräs Gilchrist, joka on erinomainen oppilas ja taitava urheilija, ja on hankkinut oppilaitoksellemme useita palkintoja krikettipelissä, kilpajuoksussa ja hyppäämisessä. Hän on reipas, kunnon nuorukainen. Hänen isänsä on tuo tunnettu sir Jabeg Gilchrist, joka joutui vararikkoon kilpa-ajojen vuoksi. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee varmaankin onnistumaan."
"Hänen yläpuolellaan asuu hindulainen Daulat Ras. Hän on tyyni ja hiljainen, kuten hindulaiset tavallisesti, taitava muutamissa aineissa, vaikka kreikassa heikko. Luotettava ja säännöllinen.
"Ylimpänä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo tehdä työtä, eräs yliopiston parhaimmista päistä, mutta hän on nuori ja huikentelevainen. Kun hän oli täällä ensi vuottansa, oli hän tulla karkoitetuksi erään pelijutun vuoksi. Koko tämän lukukauden on hän laiskoitellut ja hän odottaa varmaan tutkintoa levottomasti."
"Häntä siis epäilette?"
"Minä en tahdo juuri sitäkään väittää, mutta näistä kolmesta on hän ainoa, josta voidaan ajatella sellaista kuin tässä on tapahtunut."
"Minä ymmärrän. Nyt tahtoisin puhutella vahtimestari Bannisteria."
Hän oli pieni, parraton, laiha, harmaatukkainen viidenkymmenen tienoilla oleva mies. Hän ei vielä ollut ehtinyt rauhoittua tämän hänen tyyneessä elämässään sattuneen häiriön jälkeen. Hänen kasvoillaan näkyi hermostuneita tempauksia ja hänen oli vaikea pitää sormiaan hiljaa.
"Me tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister", sanoi herraSoames.
"Niin, sir."
"Te unhotitte avaimen oveen, vai kuinka?" kysyi Holmes.
"Niin, sir."
"Tuntuu omituiselta, että teitte sen juuri tänään, kun nuo paperit olivat täällä sisällä?"
"Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta samoin on käynyt minulle ennenkin."
"Milloin menitte huoneeseen?"
"Noin puoli viisi. Silloin herra Soames tavallisesti juo teetä."
"Kauanko olitte täällä?"
"Nähdessäni, ettei hän ollut sisällä, käännyin heti pois."
"Katsoitteko papereita pöydällä?"
"En, sir, kuinka voitte sellaista luulla?"
"Kuinka tulitte unhottaneeksi avaimen oveen?"
"Minulla oli teetarjotin kädessäni ja aioin palata noutamaan avainta, mutta unhotinkin sen."
"Ja ovi oli lukitsematta koko ajan?"
"Niin sir."
"Ja kuka tahansa saattoi tulla ulos huoneesta?"
"Niin sir."
"Kun herra Soames huusi teitä, niin kai te pelästyitte?"
"Kyllä, sir. Mitään tällaista ei ole tapahtunut milloinkaan sinä aikana, kun minä olen ollut täällä. Olin melkein pyörtyä, sir."
"Voin arvata sen. Missä olitte, kun aloitte tuntea itsenne heikoksi?"
"Missäkö olin, sir? Aivan lähellä ovea, tietysti."
"Mutta tehän istuuduitte tuolille ikkunan läheisyyteen? Miksi menitte muiden tuolien ohi?"
"Sitä en tiedä, sir, minä en välittänyt siitä, mihin istuuduin."
"Minä en luule hänen olleen erittäin selväpäinen juuri silloin, herra Holmes. Hän näytti todellakin surkealta, hän oli aivan harmaa kasvoiltaan."
"Te olitte ehkä täällä, kun herra Soames lähti?"
"Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin pois, lukitsin oven ja menin omaan huoneeseeni."
"Ketä epäilette?"
"Oh, minä en milloinkaan uskaltaisi epäillä ketään. En usko, että yliopiston nuorissa herroissa on ainoatakaan, joka voi ryhtyä sellaiseen tekoon. Ei, sir, minä en sitä usko."
"Kiitos, hyvä on", sanoi Holmes. "Mutta odottakaapa sentään: oletteko kertonut jollekin noista kolmesta herrasta, joita palvelette, että jotakin on hullusti?"
"Ei, sir, en sanaakaan."
"Ettekö ole nähnyt ketään heistä."
"En, sir."
"Hyvä. Nyt, herra Soames, tahtoisin kulkea pihan ylitse, ellei teillä ole jotakin sitä vastaan."
Noissa kolmessa ikkunassa oli kaikissa valoa.
"Teidän kettunne ovat luolissaan, huomaan", sanoi Holmes. "Eräs niistä näkyy sitäpaitsi olevan jokseenkin levoton."
Se oli hindulainen, jonka varjo lakkaamatta näkyi kierreuutimissa, osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessa.
"Minä tahtoisin nähdä heitä lähempää", sanoi Holmes. "Käykö se päinsä?"
"Kyllä toki. Heidän huoneensa ovat vanhimmat koko laitoksessa, eikä ole suinkaan tavatonta, että niitä näytetään vieraille. Minä seuraan teitä itse."
"Mutta ei mitään nimiä!" sanoi Holmes, kun koputimme Gilchristin ovelle.
Pitkä, solakka, pitkätukkainen nuorukainen avasi oven ja kuultuaan asiamme pyysi hän kohteliaasti meitä astumaan sisään. Huoneessa oli todellakin muutamia esimerkkejä keskiaikaisesta rakennustaiteesta, ja Holmesia ne huvittivat niin, että hän välttämättä tahtoi piirustaa ne muistikirjaansa; siinä hän sattui katkaisemaan kynän kärjen, sai uuden kynän nuorukaiselta ja pyysi lopuksi vielä veistä teroittaakseen omansa. Sama onnettomuus sattui hänelle hindulaisenkin luona, joka oli hiljainen ja käyränenäinen poika ja istui syrjäsilmällä katsellen meitä sekä tunsi nähtävästi suurta helpotusta, kun lähdimme. En voinut huomata, että Holmes vielä olisi päässyt rikollisen jäljille. Kolmannen oven luona kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan sensijaan saimme kuulla sisältä joukon kirouksia ja haukkumasanoja.
"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!" ärjyi kiukkuinen ääni. "Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään häiritä itseäni."
"Mikä häpeämätön lurjus", sanoi herra Soames, kun menimme alas portaita. "Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka tapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää näissä oloissa."
Holmesin vastaus oli hyvin omituinen:
"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?" sanoi hän.
"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista, mutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa."
"Hyvä", sanoi Holmes. "Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!"
"Mutta hyvä herra Holmes!" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla pettymyksellä, "ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei varmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana täytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos käännös on luettu."
"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne takaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään."
"En, minä ymmärrän."