"Rakas Jumala, me olemme hirveän iloisia siitä, että taas olemme kotona, sillä ei kukaan voi olla meille niin kiltti kuin isä ja äiti ovat, etkä voi käsittää kuinka iloinen minä olen, kun sain voimia kiskoa oksan puusta irti; ja siunaa rakasta Alice tätiä siitä, että hän löysi meidät ja siunaa Mikeä siitä, että hän etsi meitä ja oli pahoillaan, kun ei meitä löytänyt ja suo, että kaikkien pikku poikien isät ovat juuri sellaiset kuinmeidänisämme on, että he tulevat heidän luokseen aina kun he häntä tarvitsevat, aivan niinkuin — Sinä. Amen!"
Toddy ummisti silmänsä ja sanoi:
"Jakat Jumala, älä vain unohda, että minä kejkitin entikti ylöt vuojelle. Amen!"
Pari viikkoa myöhemmin oli pieni perheseura koolla Lawrencien kodissa. Mitään varsinaisia kutsuja ei oltu haluttu järjestää täksi päiväksi, jolloin rouva Lawrence kuukauden päiviin ensimmäistä kertaa saapui päivällispöytään. Burtonit olivat kutsutut kaikessa hiljaisuudessa tätä merkkitapausta viettämään ja iloitsivat siitä suuresti. Pojat, joille päivän kunniaksi oli annettu lupa istua pöydässä, rupattelivat niin äänekkäästi, ettei kukaan muu tahtonut saada ääntänsä kuuluville. Loppujen lopuksi he eivät millään keinoin enää voineet pitkittää makuullemenovalmistuksia; he olivat suudelleetkin vanhempiansa ja vieraita jo kolmasti: ensimmäisen kerran tavalliseen tapaan jäähyväisiksi, toisen kerran varmuuden vuoksi ja kolmannen kerran ollakseen vakuutettuja siitä, ettei kukaan ollut unohtunut. Ylhäältä kuuluvat poikain pyynnöt ja kysymykset keskeyttivät tuon tuostakin alhaalla olevien keskustelun, mutta kun Lawrence henkilökohtaisesti meni yläkertaan vastatakseen viimeiseen kysymykseen, tapasi hän pojat sikeässä unessa. Senjälkeen molemmat perheet voivat rauhassa antautua tuohon välittömään, herttaiseen seurusteluun, joka on tavallista läheisten, kauvan erossa olleiden ystävien kesken. He puhelivat paljosta, mitä maailmassa oli tapahtunut, paljosta, mitä ei ollut tapahtunut vaikka olisi pitänyt, — tähän seikkaan olivat syynä henkilöt, jotka ajattelivat asioista toisin kuin he itse; he lauloivat, soittivat, lueskelivat ääneen, puhelivat taiteesta ja vanhoista tauluista, kunnes rouva Lawrence muutti keskusteluaiheen luvaten korvata Burtonien tuolin, jonka lapset Terryn avustuksella olivat rikkoneet.
"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi rouva Burton, "pidä vain silmällä, etteivät nuo rakkaat pikku velikullat pääse tekemään tuollaisia kepposia sellaiselle, joka ei satu heistä niin pitämään kuin minä. Annan heille sydämestäni anteeksi."
"Et suinkaan voi kuvitellakaan, että he saattoivat edeltäkäsin laskea, mitä seurauksia tulisi, jos he sitoisivat Terryn tuolin jalkaan kiinni?" kysyi rouva Lawrence.
"Luonnollisesti en!" huudahti rouva Burton, "mutta joka tapauksessa he sitoivat Terryn tuoliin. Mitä olisikaan mahdettu ajatella, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, jonkun luona, joka ei olisi ollut poikiin niin kiintynyt!"
"Hän tarkottaa, että vieraat ihmiset olisivat voineet uskoa sinun poikiesi olevan pikku lurjuksia, Nell", sanoi herra Burton sisarelleen.
"Vieraat ihmiset eivät voi tuntea toisten ihmisten lapsia", sanoi rouva Lawrence arvokkaasti, "eikä heidän pitäisi senvuoksi lainkaan sekaantua näiden puuhiin, vielä vähemmän lausua näistä arvostelujaan. Ei kukaan arvostele lapsia sen mukaan mitä he ovat, vaan sen mukaan, miten paljon heistä on häiriötä. Muutamia verettömiä nukkeja — he ovat melkein tylsämielisiä, pikku raukat — pidetään lapsuudessaan aivan esikuvaksi kelpaavina vain siksi, etteivät koskaan tee mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mitä huolivat ihmiset niistä hyvistä ja suloisista asioista, jotka noilta avuttomilta, melkein sieluttomilta pikku olennoilta jäävät tekemättä?"
"Mutta tuon mielenpurkauksen sinä olet itse aiheuttanut, Alice rouva", sanoi herra Burton vaimollensa. "Parempi on kohdata naaraskarhu, jolta pennut on ryöstetty kuin äiti, jonka lapsista on lausunut arvostelujaan joku muu kuin hän itse."
"Minäsiihen syypää!" huudahti rouva Burton. "Tahdotaanko selittää minun harmiton huomautukseni hyökkäykseksi, joka loukkaajokaistanaista. Sinä olet sitäpaitsi käyttänyt väärin raamattua vain esittääksesi asian pahempana kuin mitä se itse asiassa on. Ellen erehdy, niin sananlasku naaraskarhusta ja sen pennuista sisältää jotain hullusta ja hänen hulluudestaan. Tahdotko tehdä näin loukkaavia salaviittauksia sisarestasi ja hänen lemmikeistään?"
Mutta mitkään pilapuheet eivät voineet saada rouva Lawrencea karkottamaan mielestään ajatusta, että hänen kälynsä silotettuun lausuntoon oli kätketty joku huomautus ja siksi hän jatkoi:
"Olen hirveän pahoillani, kun minun täytyi lähettää heidät teille, mutta en keksinyt muutakaan keinoa. Toivon, että Tom olisi voinut olla kotona koko ajan pitämässä heistä huolta ja toivon, että kun kerran kuolemme he pian seuraavat meitä — ei mikään ole niin hirveätä kuin ajatella, että joku toinen lakkaamatta käsittää väärin eloonjääneitä pienokaisia ja saa heidän rakkaat vilpittömät sydämensä paatuneiksi ja koviksi juuri kun heitä pitäisi kohdella mitä kärsivällisimmin ja hellimmin."
"No mutta Helena!" huudahti rouva Lawrence kääntäen tuolinsa niin, että voi tarttua rouva Lawrencea käteen. "Voisin vaikka kuolla lasten puolesta, jos se heitä hyödyttäisi!"
"Uskon sinua, rakas ystävä", sanoi rouva Lawrence jälleen rauhottuen ja vähän häveten äskeistä kiihtymystään, "mutta sinä et sitä täysin ymmärrä — kerran sen vielä ymmärrät. Lapset tuottavat minulle ennemmän vaivaa kuin kenellekään muulle. Mutta se ei ole heidän vikansa, minä tiedän sen ja voin sen kestää. Olen varma, ettei kukaan muu voi sitä tehdä. Kuinka halveksinkaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat harmittomista kepposista."
"Miten on sitten yleensä meneteltävä lasten suhteen?" kysyi rouvaBurton.
"Heidät on pidettävä kotona", sanoi rouva Lawrence, "pidettävä isän ja äidin silmäin alla siksi kunnes ovat tarpeeksi kehittyneitä pitääkseen huolta itsestään. Tätä aikaa ei pidä antaa vanhempain kärsimättömyyden määrätä, enempää kuin niidenkään, joiden on lapsista huolta pidettävä."
"Älä säikähdä, Alice", sanoi Tom. "Helenalla oli jo näitä mielipiteitä ennenkuin hänellä oli omia poikia puolustettavana — ne ovat yleispäteviä."
"Ne eivät ole ainakaan muodostuneet lasteni onnellisista kokemuksista maailman parhaimman sedän ja tädin luona", sanoi rouva Lawrence hyväillen kälynsä kättä.
"Kuulisitpa vain poikien ylistävän teitä molempia niin et voisi vastustaa, vaan rupeaisit kuvittelemaan olevasi luotu lastenkodin johtajaksi."
"Taivas valjetkoon!" huudahti rouva Burton, ja tästä oli välittömänä seurauksena, että rouva Lawrence yritti vetää kätensä pois. "Täällä on vain kaksi lasta talossa —"
"Kolme", oikaisi rouva Lawrence heti.
"Oi suo anteeksi, mitä sanoinkaan!" huudahti rouva Burton. "Niin, täällä on vain kolme lasta talossa, ja niistä ei vielä lastenkotia muodosteta. Sitäpaitsi tunnen etten kykene hoitamaan ainoatakaan lasta jos en tunne häntä hyvin ja sydämestäni häntä rakasta."
"Onko mahdollista, että niin lyhyessä ajassa voi noin paljon oppia?" huudahti Tom Lawrence. "Harry veikko, salli minun sinua onnitella!"
"Senkö johdosta, että hän on niin hyvin onnistunut minua kasvattaessaan?" kysyi rouva Burton suuttumusta teeskennellen.
"Sen johdosta, että hän on niin viisaasti vaimon itselleen valinnut — tahi, että hän löysi armon siellä, missä avioliitot määrätään", sanoi Tom.
"Ei Harry minua ensinkään valinnut", sanoi rouva Burton. "Wiliy teki sen hänen puolestaan; kait se sitten oli taivaassa säädetty. Mutta saanko kysyä, mitä laatua äkkiä saavuttamani kokemukset ovat? Olisin iloinen huomatessani, että voisin ajatella tuota poikien kanssa elämääni aikaa muutoinkin kuin syvästi nöyryytettynä. Samana hetkenä, kun he saapuivat, astuin minä alas 'Nöyryytyksen Laaksoon', ja siitä lähtien olen sieltä tuskin hetkeksikään päässyt pois."
"Ellen pelkäisi itseäni epäiltävän siitä, että haluan paiskata ihmisille siveysohjeita vasten kasvoja, tahtoisin väittää, että tuo samainen 'Nöyryytyksen Laaksossa' vaeltaminen on kehittävää", vastasi Tom. "Mutta moralisoiminen sikseen — sinä olet tehnyt huomion, ettei lapsia voi hoitaa heitä ensin rakastamatta, ja että rakastavinkin sydän saa tottua kantamaan suruja erehdysten ja laiminlyöntien vuoksi."
"Puhumattakaan siitä, että tuo sama seikka saa isän hiukset harvenemaan", sanoi herra Burton.
"Sellaista en ota lukuun, ennenkuin olen saavuttanut kuudennenkymmenennen ikävuoteni", sanoi Tom.
"Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on ehdottomasti välttämätöntä", sanoi rouva Burton, "mutta tunnustan, etten voi käsittää miksi rakkaus vaatii, että minua poljetaan ja mairitellaan ja että minulta riistetään kaikki arvovalta omassa kodissani, että minut saadaan suostumaan kaikkeen, todellakin —."
"Siihenkin olet tehnyt itsesi syypääksi", kuiskasi herra Burton vaimollensa. Helena Lawrencen posket alkoivat hehkua, ja tämä äitien esikuva vastasi:
"Kadottaako kaikkien meidän Isämme arvovaltansa salliessaan meidän kulkea omia lapsellisia teitämme, kun emme ymmärrä parempaa. Jokaista myönnytystä seuraa kehittyminen lasten puolella, jos nämä ovat rehellisiä; elleivät he sitä ole niin tuntuu minusta, ettei myönnytystä ole tehtykään. Mutta minun lapseni ovat rehellisiä."
Rouva Burtonin huulet avautuivat ja sen nähdessään hänen miehensä kuiskasi:
"Et saa!"
Oli hetken, parin hiljaisuus ja sitten rouva Burton kysyi:
"Mutta kuinka voi tietää, milloin lapset hallitsevat meitä? Et voi saada noita pikku veitikoita ymmärtämään lakeja, joiden mukaan täysikasvaneet ihmiset toimivat."
"Onko sitten maailman kauhein asia, jos lapset hallitsevat meitä?" kysyi Tom. "Emmekö me sitten koskaan hallitseheitä. Emmekö me koskaan anna heille vääriä vastauksia, omavaltaisia määräyksiä, tylyjä kieltoja vain säästääksemme itseltämme vähän ylimääräistä työtä tai ajatuksia?"
"Ei Tom!" huudahti rouva Burton. "Vakuutan etten ole väittänyt mitään sellaista."
"Miksi on omatuntosi sitten niin herkkä?" kuiskasi hänen miehensä. "Jos ryhdyt puolustelemaan itseäsi heti, kun Tom on lausunut jonkun arvostelun, niin hän alkaa epäillä sinun olleen hirvittävän julma hänen pojilleen."
"En suinkaan!" nauroi Tom.
"Olethansinäkinollut Alicen kasvatettavana jo puoli vuotta, ja kuitenkin olet vielä hengissä", sanoi Helena.
"Mutta vakavasti puhuen, Tom. Ethän tahtone todistaa minulle, ettei lapsia saa opettaa tottelemaan ja ettei heitä saa estää tekemästä sellaista, mikä ei heidän vanhempiaan miellytä?" kysyi rouva Burton.
"Tietysti heidän pitää oppia tottelemaan", sanoi Tom. "Mutta minusta olisi parempi, etteivät sitä oppisi, jos, kuten valitettavasti usein on laita, se tapahtuu enemmän vanhempien kuin heidän itsensä vuoksi."
"Minun: täytyi aina totella", sanoi rouva Burton tuolla usein tavattavalla vaikka aina itsetiedottomalla tavalla, joka edellyttää, että omien mieskohtaisten kokemusten esittäminen on vastustamaton todistuskappale ja sääntö.
"Totteleeko hän vielä yhtä ehdottomasti, Harry?" kysyi Tom.
"Totteleeko hän?" huudahti Harry teeskennellyn traagillisesti. "Jos voisin kuvata sinulle vankihuoneeni kauhut, saisit nähdä, ettet Burtonin perheen tottelevainen jäsen koskaan tottelevaisuudellaan kersku."
"Ei tietenkään", sanoi rouva Burton. "Eikö hän ole antautunut minun komennettavakseni ja pitäisikö minun jättää täyttämättä tämä vastuunalainen tehtävä? Minä tottelin vanhempiani."
"Etkä tietenkään koskaan epäillyt, että heidän määräyksensä olivat viisaat ja hyvät ja välttämättömät?" kysyi Lawrence.
"Tom, Tom!" sanoi Helena varottavasti. "Jos haluat, ettei Alice panettele toisten ihmisten lapsia, saat itse seuloa sanasi toisten lasten vanhemmista puhuessasi. Älä näyttele ylintä tuomaria."
"En ensinkään", sanoi Tom nopeasti, "mutta tahtoisin vain hetkeksi lainata naisen uteliaisuuden ja saada sen tässä erikoistapauksessa tyydytetyksi."
"En tiedä pidinkö vanhempieni määräyksiä aina ehdottomasti viisaina", sanoi rouva Burton, "mutta kuinka olisinkaan sitä voinut tehdä. Olinhan vain lapsi!"
"Ja noudatitko nuoreksi rouvaksi tultuasi elämässäsi ja teoissasi aina ehdotonta tottelevaisuutta?" kysyi Tom.
"En — en aina", huudahti rouva Burton, "mutta millä muulla tavoin lapsi voi palkita vanhempien huolenpidon ja uhraukset kuin pyrkimällä taipumaan heidän tahtoonsa?"
"Hyvä!" huudahti Harry. "Ja millä muulla tavoin voi aviomies, joka itse tietää menettelevänsä oikein — osottaa panevansa arvoa elämäntoverinsa seuralle kuin sokeasti noudattamalla vaimonsa mieltä, olivatpa tämän mielipiteet kuinka heikosti perusteltuja tah —"
"Hän ottakoon neuvoista vaarin, älköönkä esiintykö niin tyhmänylpeänä", sanoi rouva Burton. "Eikä hänen pitäisi hillitä veljellisten neuvojen tulvaa."
"Oh, kiitos, kiitos!" sanoi Tom. "Toivon, että ivasi hiukan terästää ymmärrystäni, sillä te olette panneet minut ratsun selkään välillenne, ja siinä minun täytyy ratsastaa kunnes näännyn."
"Älä ole nenäkäs, Tom", varotti Helena.
"Koetan parhaani", sanoi Tom. "Mutta maailmassa ei voi koskaan lausua julki ikäviä totuuksia olematta nenäkäs — tai ainakin joutumatta nenäkkään kirjoihin."
"Tom sanokoon mitä haluaa", sanoi rouva Burton. "Minä vaadin sitä!"
Rouva Lawrencen hymy osotti, että hän jo edeltäpäin iloitsi siitä, mitä tuleman piti, ja hänen miehensä jatkoi: "Vanhemmat kohtelevat, mikäli olen huomannut, yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta lapsia kuin jotakin välttämätöntä pahaa. Kunnon isät ja äidit kauhistuisivat tämän kuullessaan. Ja kun tuo totuus sattumalta tulee ilmi — kuten aina tapahtuu hyville ja viisaille ihmisille — on se niin karvas ja hämmästyttävä, että he etsivät turvaa perintätavoista. Eikö heitä itseään aikoinaan kasvatettu juuri samaan tapaan? Se on saman lain käytäntöön sovelluttamista, joka aina on tehnyt entisestä orjasta julmimman herran ja entisestä palvelijasta ankarimman isännän. Mutta tällaiset vertailut loukkaavat ylpeyttä, ja mitä merkitsee itsekunnioitus, jos ylpeys väistyy sen tieltä?"
"Oi sitä ihmisluontoa?" huokasi Harry. "Pian kait joudut puhumaanAatamin lankeemuksesta, Tom."
"Ei pelkoa!" naurahti herra Lawrence. "Aivan toisten ihmisten lankeemukset minua enemmän vaivaavat ja ennen kaikkea se, että he jäävät lankeemukseensa ja tyynesti makaavat paikoillaan musertaen alleen pienokaisraukat, jotka eivät suinkaan ole syynä heidän lankeemukseensa. Aatami edes toivoi pääsevänsä takaisin ylevään asemaansa, mutta useimmat vanhemmat eivät ole olleetkaan tuollaisessa ylevässä tilassa, johon voisivat jälleen pyrkiä, ja vain harvat heistä muistavatkaan, että joku heidän esi-isistään olisi tuollaisessa asemassa ollut."
"Mutta miten käy, jos joku haluaa noudattaa sinun ihanteellista lastensuojelemisperiaatettasi?" kysyi rouva Burton. — "Onko mukauduttava jokaiseen lasten vaatimukseen, samalla kun näiden kaikki kepposet jäävät rankaisematta; onko oltava käskettävänä käskijän asemasta?"
"Ei suinkaan", sanoi Tom, "se on paljon vaikeampaa. Täytyy elää lasten eikä oman itsensä vuoksi."
"Ja antaa heidän turmella kaikki lepohetkesi ja panna suunnitelmasi nurin."
"Kyllä, elleivät ne ole tärkeämpiä kuin ihmiselämä ja ihmisen luonteen kehitys", vastasi Tom. "Viimeinen huomautuksesi vie meidät lähtökohtaan; jos haluat sitä itseksesi tutkia, opit paljon enemmän, kuin mitä minä voin sinulle opettaa ja oppia paljon hauskemmalla tavalla."
"En halua itse tutkistella", sanoi rouva Burton, "kun kerran voin saada tietoni toisten avulla."
"Jatka Tom", sanoi rouva Burton, "suo meidän edelleen tutustua kasvatustieteilijään sinussa. Koetamme tukkia toisen korvamme niin ettei toisesta korvasta pääse ulos se, mikä toisesta on mennyt sisälle."
"Haluan vain sanoa, että juuri ne suunnitelmat ja hauskat hetket, joiden Alice väitti lasten vuoksi turmeltuvan, turmelevat jokaisen lupaavan nousevan polven. Lasta pitäisi opettaa, mutta sen sijaan häntä vain pidetään kurissa. Häntä pitäisi ohjata käsittämään kaiken sen välttämättömän sisintä olemusta, jota hänelle vuodesta vuoteen tyrkytetään, mutta sen sijaan hän ennen pitkää huomaa, että lasten kysymykset ovat yhtä vähän tervetulleita kuin veronkantajat tahi laskujen tuojat. Ja on aivan hämmästyttävää huomata, kuinka pian lapset tottuvat vetäytymään kuoreensa ja myöhemmin etsimään seuraa, joka heitä voi sietää."
"Sinun ei ainakaan tarvitse peljätä omia poikiasi, Tom", sanoi herra Burton. "Maksaisin paljon jos keksisin yhden ainoan kysymyksen, jonka he olisivat halunneet tehdä, mutta kuitenkin jättäneet tekemättä."
"Ja kuinka hirveästi he voivat niitä tehdä, — ei silti, että siinä olisi mitään pahaa —", sanoi rouva Burton.
"Se ilahduttaa minua", sanoi Tom, "mutta toivoisin, etteivät he kääntyisi kenenkään muiden puoleen kuin äitinsä ja minun."
"Kas niin, Tom", sanoi rouva Burton, "älä luule, että koskaan jätin heitä vastausta vaille, tahi että vastasin epäystävällisesti."
"Luonnollisestikaan et ole sitä koskaan tehnyt", sanoi Tom. "Suonet anteeksi, että käytän vanhaa sananlaskua: 'Poikkeukset todistavat säännön oikeaksi.' Olen todellakin ollut huolissani siitä, pitääkötämäsääntö paikkansa, kunnes sinä tulit perheeseen. En ole koskaan tuntenut toista poikkeusta."
"Salli minun nöyrimmästi johtaa mieleesi, että eräs lanko oli olemassa ennenkuin pojilla oli Alice tätiä?" sanoi rouva Burton.
"Aivan niin", sanoi Tom. "Häntä ei tarvitse ottaa lukuun, sillä hän saa runsaan palkinnon siitä vähästä mitä hän teki."
Rouva Burton kumarsi lankonsa kohteliaisuudelle ja kysyi:
"Oletko sitä mieltä, että lapset aina tarkottavat täyttä totta kysymyksillään? Etkö luule, että he voivat kysellä hyvin paljon vain siksi, ettei heillä ole muutakaan tehtävää, tai siksi että kysymyksillään voivat lykätä jonkun käskyn noudattamisen tuonnemmaksi, tai siksi, että he tahtovat —."
"Tappaa aikaa, hän tarkottaa, Tom", sanoi herra Burton.
"Niin, mutta vastaushan on pääasia, huolimatta tarkotuksesta, missä kysymys on tehty", sanoi Tom.
"Mikä päähänpisto!" huudahti rouva Burton, "etkö ollenkaan pelkää joutuvasi kokonaan sekaisin, Tom."
"En ole vielä toistaiseksi mitään oireita siihen suuntaan huomannut", sanoi Tom. "Mutta koetan tehdä itseni paremmin ymmärretyksi. Käytkö kirkossa?"
"Säännöllisesti joka pyhä", vastasi rouva Burton empimättä.
"Ja aina hyvin hartain mielin luonnollisesti? Et milloinkaan ajattele turhia asioita, et tunne uteliaisuutta, eivätkä ajatukset kierrä mielessäsi loppumattomana sarjana aiheetta ja tuloksetta."
"Kuinka hyvin tunnetkin häälyvän mielen, Tom!" sanoi rouva Burton. "Et suinkaan puhu omasta kokemuksesta?"
"Toivoisin, ettei niin olisi asian laita", sanoi Tom. "Mutta kuvitteleppas, että sattumalta olet mennyt tuollaisessa mielentilassa Herran huoneeseen. Eikö kuulemasi ole ajatustesi suuntaa muuttanut, etkö ennen pitkää ole tullut huomaamaan että juuri tällaisina heikkoina, lapsellisina epäilyksen hetkinä mieli on aivan erikoisessa määrässä vastaanottavainen kaikelle tosihyvälle ja täysipitoiselle?"
Rouva Burton jäi hetkiseksi miettimään ja osotti vaikenemisellaan myöntävänsä Tomin väitteen oikeaksi, mutta ei nähtävästi kuitenkaan ollut selitykseen tyytyväinen, koskapa hän kysyi:
"Oletko sitten sitä mieltä, että lapset aina ovat mallikelpoisia — etteivät he koskaan tee kysymyksiä muista kuin taivaan määräämistä asioista ja että he aina ovat ehdottomasti vilpittömiä?"
"Hehän ovat ihmisiä", sanoi herra Lawrence, "ja täynnä inhimillisiä heikkouksia, mutta jokainen ihmisolento tietää omasta kokemuksestaan — en tietenkään tarkoita täällä läsnäolevia — miten harvoin sitä toisia loukatessaan on tarkottanut pahaa. Lapset tietysti jäljittelevät vanhempiensa vikoja, ja — voi minua poloista! perivät isäinsä heikkoudet, mutta on kummastuttavaa, kuinka vähän heillä näyttää niitä olevan, kun tarkastelija haluaa unohtaa itsensä ja uhrautua heidän hyväkseen. Tunnustan, että tarvitaan Salomon viisaus ratkaistaessa milloin he ovat vilpittömiä ja milloin taas heillä on kiusanteko mielessä."
"Ja voiko sanoa, miten Salomon viisaus on tässä tapauksessa hankittava?" kysyi rouva Burton.
"Luullakseni samasta lähteestä, josta Salomo sitä ammensi", sanoi Tom Lawrence, "vilpittömästä ja epäitsekkäästä pyrkimyksestä ja siltä Auttajalta, joka on valmis tukemaan rehellistä tahtoa, missä sen tavanneekin. Mutta on niin paljon helpompi luottaa itsekkäisyyteen ja sen kaksoissisareen epäluuloon, ja siksi vain armollinen Sallimus voikin pelastaa useimmat lapset pahantapaisten lasten kasvatuslaitoksista."
"Mutta vanhempien arvovalta — heidän oikeutensa vaatia viivyttelemätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta —"
"On häpeämättömintä, alentavinta hirmuvaltaa, mitä maailmassa koskaan on ollut", keskeytti Tom Lawrence odottamattoman kiihkeästi. "Se antoi vanhoille roomalaisille vallan lastensa elämän ja kuoleman yli, se heittää muutamat rumimmista tahroista Pyhän Kirjan lehdille. Nykyään ovat asiat vieläkin surkeammin, sillä ennen se kohtasi pääasiallisesti ruumista, mutta nyt minä sanon teille, älkää peljätkö niitä, jotka ruumiinne hukuttavat, vaan" — suokaa anteeksi vapaa lainaus — "peljätkää niitä, jotka syöksevät sekä sielunne että ruumiinne helvettiin! Olettehan te oikeauskoisia."
Rouva Burton vavahti, mutta hänen uskonsa vanhempien oikeuksiin, jonka hän oli perinyt aina Aatamiin ja protoplasmaan asti ulottuvalta esi-isäin sarjalta — jos nimittäin tiedemiehet tahtoisivat ulottaa näin laajalle pahantekijäin sarjan — oli voimakkaampi kuin hänen säikähdyksensä, ja edellinen voitti pian jälkimäisen.
"Eikö vanhemmilla sitten ole oikeutta vaatia lapsiltaan kunnioitusta?" kysyi hän.
"On kyllä. Heillä on oikeus korjata oman kasvatuksensa virheet ja tehdä se olentojen hyväksi, joiden olemassa-olosta he ovat täysin vastuunalaiset. Voiko kuvitella suurempaa rikosta kuin antaa elämä olennolle ilman sen omaa halua ja sitten tehdä se orjaksi sen sijaan, että tekisi sen ystäväksi?"
"Mutta Tom, sinä olet ihan kauhea!" huudahti rouva Burton. "Voisi luulla, että vanhemmat ovat oikeita hirviöitä!"
"He ovat vielä pahempia. He ovat ajattelemattomia olentoja, joilla on aimo annos itsehyväisyyttä ja jotka ovat olevinaan selvillä elämisen taidosta. Yhteiskunta ottaa helposti kiinni pahat ihmiset ja tekee ne vaarattomiksi. Mutta juuri kunnialliset ja pahaa tarkottamattomat pahantekijät aiheuttavat maailmassa eniten vaivaa ja kärsimyksiä."
"Sinun mielestäsi siis on kuljettava elämän läpi unohtaen itsensä joka päivä lasten vuoksi, sen sijaan että muodostettaisiin heidät sellaisiksi, jommoisia haluaa heidän olevan?"
"En suinkaan", sanoi Tom, "minun mielestäni on joka päivä elettävä uutta elämää ja opittava minkälaisen elämän tulee olla, sen sijaan, että tekisimme heidät sellaisiksi, kuin minä tahtoisin heidän olevan, sillä minä en näe heissä vain omaksi hauskuudekseni luotuja leikkikaluja, vaan olentoja, jotka ovat luodut oman itsensä vuoksi ja maailman vuoksi, joka niin kipeästi kaipaa kelpo miehiä."
"Ja naisia", lisäsi rouva Lawrence. "Unohdathan pienokaisen, sinä sydämetön mies!"
"Hyväksyn oikaisun", sanoi Tom, "mutta en itse voinut sitä tehdä, sillä maailmassa on jo enemmän hyviä naisia, kuin se ansaitsee."
"Hyvä Jumala, minkä määrän kasvatusta tuo pikku sisko parka tuleekaan saamaan", sanoi rouva Burton, "Mutta sinä et tietysti kutsu sitä kasvattamiseksi — sinä kutsut sitä itseuhrautumiseksi. Jäljellä olevatkin hiuksesi lähtevät ja sinä tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi tuon rakkaan pienokaisen ensimmäisenä elinvuotena."
"Sitä en ihmettelisi", sanoi Tom ja hänen kasvoiltaan katosi kälyn huomautuksen aiheuttama hymy.
"Tuleeko vielä jotakin!" huudahti rouva Burton.
"Ei muuta. Olen itse asiassa sanonut jo kaiken, mutta lopuksi tahtoisin huomauttaa, että meidän, jotka olemme voimakkaita, on kannettava heikkojen hairahdukset, eikä haettava omaa huviamme. Lisään vielä kerran, että pidän sinua oikeaoppisena."
Burtonit istuivat hetken hyvin vakavina. Silloin kajahti äkkiä huuto:"I-sä!"
Tom hypähti seisoalleen, Helena näytti levottomalta, ja Burtonit hymyilivät ymmärtävästi toisilleen. Huuto toistui äänekkäämpänä, ja kun Tom avasi oven, ilmestyi pieni valkopukuinen olento näkyviin.
"Minä en voi mennä nukkumaan", sanoi Willy varjostaen hetkisen silmiään valolta: "En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan ja tahdon senvuoksi istua sylissäsi, kunnes Nukku-Matti tulee."
"Tule tädin luo, Willy", sanoi rouva Burton. "Isä on hyvin väsynyt, et voi kuvitellakaan miten kovassa työssä isä on ollut viime tunnin ajan."
"Isä sanoo, että hänelle on lepoa pitää minua sylissään", sanoi Willy painautuen hellästi isää vastaan.
Burtonit katselivat kohtausta sanattomina, kunnes eteisestä jälleen kaikui huuto: "I-tä, i-tä!"
Taas Tom kiirehti ovelle Willyn kietoessa kätensä hänen kaulaansa, ja kun ovi avautui, ryömi Toddy nelinkontin huoneeseen huutaen:
"Ilkeättä vuoteetta ei ollut muita kuin minä ja minä jyömin alakejtaan, tillä minä en tahtonut enää olla niin yktin. Ja minä olen nyt ihan tyhjä, tahdon jotakin työtävää."
Helena meni ruokasalin kaapille ja toi sieltä kappaleen kakkua.
"Siinä menevät kaikki hyvät opetukseni!" valitti rouva Burton. "Ajatelkaa sitä työtä, mitä olen uhrannut, opettaakseni noille lapsille, että ei ole hyvä syödä aterioiden välillä, ja että kaikkein pahinta on syödä kakkua!"
"Ja lopulla aina kuitenkin teit niinkuin lapset tahtoivat", lisäsi herra Burton. "Syödä aterioiden välillä on pienempi kahdesta pahasta", sanoi Tom. "Ja kun poika pidetään vuoteessa nilkka kipeänä vähällä ruualla! Hyvänen aika! Tekee mieleni taas palata äskeiseen aineeseen, Alice. Tiedätkö, että useimmat lasten vioista johtuvat yksinomaan siitä, ettei kiinnitetä tarpeeksi huolta heidän ruumiilliseen hyvinvointiinsa?"
"Säästä minua! Armahda minua!" huudahti rouva Burton. "Olen jo vakuutettu, etten tiedä yhtään mitään lapsista, ja tiedän vielä vähemmän, jos minulle annetaan tänään vielä toinen läksy."
"Onko tinulle annettu läktyä, täti?" kysyi Toddy, joka oli kuullut osan keskustelua, "mittä kijjatta te on?"
"Kaikkein ensimäisestä kirjasta", vastasi rouva Burton, "pienimmästä, kaikkein vähäpätöisimmästä aapisesta."
"Mitä? Etkö osaa lukea?" kysyi Willy.
"Osaan kyllä", huokasi rouva Burton, "mutta sisällöstä en ymmärrä mitään."
"Mutta rakkaus auttaa ymmärtämään", sanoi rouva Lawrence.
"Jos tahdot oppia jotakin, niin sinun pitää kysyä minun isältäni", sanoi Willy. "Hän saa sinut ymmärtämään, vaikka olisit kuinka hirveän tyhmä."
"Paljon kiitoksia neuvosta — ja viittauksesta", sanoi rouva Burton. "Jälkimäinen taitaa olla oikeaan osattu. En ole milloinkaan tuntenut niin elävästi, kuinka välttämätöntä on tuntea oma mitättömyytensä voidakseen tulla joksikin."
Toinen pojista valtasi isän toisen polven, toinen toisen, ja Tom hypitti heitä ja jutteli hiljaa heille ja hyräili, kunnes lopulta alkoi ääneen laulaa. Sävel oli Harry Burtonille vanha tuttu, ja hän yhtyi lauluun, ja tuo vanha sävel johti mieleen vanhoja ystäviä ja vanhoja aikoja, ja sävel paisui, ja naiset yhtyivät siihen — silloin kuului äkkiä heidän yläpuoleltaan pieni, heikko äännähdys. Rouva Lawrence huudahti:
"Hiljaa, pienokainen on hereillä!"
Yhä enenevä huuto ilmaisi, että rouva Lawrence oli oikeassa. Hän nousikin vaistomaisesti kiiruhtaakseen yläkertaan. Hänen miehensä tarttui hänen käteensä, ja rouva Burton pyysi:
"Tuothan hänet tänne alas, tuothan!"
Hoitajattarelle annettiin sana, ja pian hän näyttäytyikin kantaen kääröä, josta eroitti vain flanellia, palttinaa, vaaleanpunaiset pikku kasvot ja sormia.
"Anna hänet minulle", huudahti rouva Burton nousten ottaakseen pienokaisen syliinsä, mutta kun tämä vähän äännähti, sieppasi äiti hänet heti. Sitten pienokainen parhaansa mukaan koetti piilottautua äidin rinnoille. Ja äiti auttoi sitä parhaansa mukaan. Pieni ruusunpunainen jalka sattui pujahtamaan esiin peittojen välistä. Kun rouva Burton sen huomasi, siirsi hän tuolinsa nopeasti lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin pikku jalkaan, vaikka olisikin ollut paljon vähemmän vaivaa pistää se entiseen ympäristöönsä. Sitten täytyi päästää pojat niin lähelle, että saattoivat koskea pikku siskoa ja voivat koettaa saada sitä jokeltamaan, ja Harry Burton huomasi istuvansa niin kaukana muista, että hänen täytyi siirtää tuolinsa lähemmäksi, tietysti vain kohteliaisuudesta toisia kohtaan; ja Lawrencet kävivät yhä säteilevämmiksi Burtonien käydessä yhä juhlallisemmiksi, ja lopuksi herra ja rouva Burtonin kädet tapasivat toisensa pienokaisen monen monien vaippojen alla, ja sitten heidän katseensa yhtyivät, ja rouvan silmät olivat kyyneliä tulvillaan, miehensä täynnä hellyyttä, ja Willy, joka tarkkaavasti oli seurannut koko kohtausta katkaisi hiljaisuuden sanomalla:
"Miksi sinä itket, Alice täti?"
Silloin kaikki katsahtivat ylös hämillään, kunnes rouva Lawrence kumartui pienokaisen yli suutelemaan kälyään. Kun heidän miehensä tämän huomasivat, nousivat he heti.
Sitten pienokainen heltyi tätinsä hyväilyille ja muutti hetkeksi asentoa, ja herroille ilmoitettiin, että jos he haluavat tupakoida, on heidän mentävä ruokasaliin, sillä rouva Lawrence ei tupakansavua vielä oikein sietänyt. Ja herrat istuivat ja katselivat sikaariensa yli hämillään toisiaan, aivan kuin ensi kerran olisivat toisensa tavanneet, ja rouvat juttelivat niin luottavasti kuin olisivat olleet kaksoissisaria, eivätkä ikinä erossa eläneet, ja eno ja isä kantoivat pojat vuoteeseen, ja heille annettiin toistamiseen hyvän-yön suudelma. Herrat olivat juuri lähdössä alakertaan, kun Toddy kysyi:
"Itä, ei tuinkaan äiti ole antanut pikku titkoa tädille ikiomakti?"
"Ei, poikaseni", sanoi Tom.
"Minä en tahtoisi, että pikku sisko olisi kenenkään muun kuin meidän oma, mutta jos joku sen pitäisi saada, niin olisi se Alice täti. Tiedätkö, minä luulen, että hän sitä rukoili, hän oli niin kummallisen näköinen."
Herrat iskivät toisilleen silmää, ja Tom Lawrence tarttui uudelleen lankonsa käteen. Muutamien kuukausien kuluttua poikien pelko hälveni, sillä Burtonien kotiin ilmestyi pieni olento, joka käyttäytyi aivan kuin olisi tullut iki-ajoiksi sinne jäädäkseen, ja joka vuosien vieriessä sai rouva Burtonin luopumaan mielipiteestä, että sukulaiset voivat kasvattaatoisten ihmisten lapsia.