Viran puolesta.
Pelästyneinä, levottomina juoksivat Metsolan palveliat toinen toisensa ohitse, kalmankalpeana istui vapaaherratar salissa, kyyneleet kiilsivät hänen mustissa, terävissä silmissään ja harmaat viivat hänen tummissa hiuksissaan näyttivät tulleen viikossa melkein leveämmiksi entistään. Suin päin vasten nojatuolia makasi pikku Elli; hänen keltaiset hiuksensa vavahtelivat, kun hän ääneensä nyyhkytti ja sellaisella epätoivolla, jota lapsen äänikin joskus saattaa ilmaista, huudahti: Hän kuolee! Hän kuolee!
Vanha parooni oli kovin suruissaan. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta entistään ja hänen silmiensä ympärillä oli punaiset renkaat, kun hän meni portaille pastori Maunusta vastaan.
— Kiitoksia, pastori; hyvä oli, että kiirehditte! Te tulette suruhuoneeseen. Hyvä Jumala, miksi minun täytyi nähdä tällaista päivää!
Tuo pieni, määrämittaisiin tapoihin tottunut mies rupesi hurjasti itkemään.
Arvid itse oli kalpea ja hänen suuret silmänsä olivat ikään kuin maalatut noihin valkoisiin kasvoihin.
— Gerda neiti on heikkona sairaana, kuulin minä.
— Hänen henkensä on vaarassa,minun lemmikkini henki… pastori, jospa tietäisitte, miltä tämä tuntuu!
Pastorin silmät välähtivät ja hän tarttui äkkiä kaulukseensa, ikään kuin hän olisi ollut kuristumaisillaan.
Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin. Ainoastaan nuorempi heistä tiesi, kuinka suuressa määrässä tuohon suruun osaa otettiin.
— Herra parooni on kutsunut minua…?
— Olen, hän on niin … kipu ja vaara, heikkous, näette… Tiesi Jumala, mitä hän oikeastaan tahtoo … lyhyesti sanoen… Gerda toivoi saavansa puhua jonkun kanssa … no, te kyllä käsitätte, hän tarvitsee lohdutusta, lapsi raukka.
Pieni pilvenhattara näkyi Arvidin kasvoissa. Hän oli siis tänne kutsuttu "virkansa puolesta".
— Niin, suoraan sanoen, hyvä pastorini, niin paljon kuin teitä kunnioitankin, olisin ehkä kuitenkin valinnut vanhemman papin Gerdan kanssa puhumaan, jos olisi ollut mahdollista saada … ettehän suutu minulle?
Pastori kumarsi.
— Vielä sananen, hänellä on lavantauti. Ette suinkaan…?
— Minä pyydän, herra parooni…
Tällä tavallako hänen siis piti näkemän Gerdan!
Ensiksi Arvid hoiperteli kuten juopunut; rakastetun läheisyys, sairashuoneeksi muuttuneen neitsykammion umpinainen ilma ja hämärä valo, nuo monet pienet, hienot esineet, jotka haamoittivat täällä sisällä, huumasivat hänen. Sitten näki hän ainoastaan nuot kärsivät, pitsityynyllä lepäävät, kuihtuneet kasvot, joitten kalpeus punaisen peitteen takia selvemmin tuli näkyviin. Nyt sairaalla oli vähän levollisempi hetki, kuumeen synnyttämät ruusut olivat kadonneet poskilta, kivun hävitykset ilmaantuivat selvästi.
Vaan sittenkin oli hän entistänsä kauniimpi, hän näytti naisellisemmalta, hienommalta kuin milloinkaan. Voimakas, käskevä piirre hänen karkeanlaisen suunsa ympäriltä oli käynyt lempeämmäksi ja hänen säihkyvät silmänsä katsahtivat ystävällisesti ja rukoilevasti eteensä.
Arvid tarttui lujasti kullattuun tuolinselkään.
— Isä, onko pastori täällä?
Suuri Jumala, miten heikolta hänen äänensä tuntui!
— On, Gerda.
— Saat mennä, Anna, ja sinä, isä, puhu vähän äitini kanssa. Hänen epätoivoinen surunsa koskee niin kovintähän…
Hän laski valkoisen, leveän, laihtuneen kätensä rinnalleen.
Arvid nosti esille tuolin, jonka kammarineitsyt äsken oli jättänyt ja vaipui aivan raukeana istumaan.
— Kiitoksia paljon, kun tulitte … noin pian. Kiitoksia! Kuulkaa, ei suinkaan teillä ole noita mukana … minä tarkoitan rippikapineita?
— Ei … suokaa anteeksi, se oli kyllä paha…
— Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua… En ole kuolemanpelon tähden teitä kutsunut … enkä tosiaankaan nyt ole valmis … en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa kuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut…
Arvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa hänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.
— Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen miettinyt niin paljon, oi, niin paljon … minun pää raukkani…
— Ette saa väsyttää itseänne.
— Minuntäytyypuhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina öinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut kokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on kasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan … nyt tuntuu aivan, kuin jotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs…
Arvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan ei sopinut nähdä hänen kasvojansa.
— Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni tavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja valaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä emme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa vastaan. Itsekoettelemus…
Pastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään kuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet silmänsä.
— Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?
Arvid painoi päänsä alas päin. Ah,tämänsairasvuoteen ääressä hänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa…
— Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi niin suloista kuolla poiskaikestaja vapautetuin hengin liidellä kauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettanielämänpeloksi. Minun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan saattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi menetetty.
Arvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.
— Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta, niin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista tilaa matkaansaattaa.
— Vai niin, te ymmärrätte siis kumminkin, mitä minä tarkoitan! No millaisesta tilasta luulette tämän syntyvän?
— Minä puolestani tuntisin siten, jos olisin syyllinen sellaiseen tekoon, joka olisi saattanut minun kadottamaan luottamuksen itseeni, kun en enään voisi kunnioittaa omaa parempaa puoltani; sellaiseen, joka, vaikka olisinkin saanut Jumalan ja ihmisten anteeksi antamuksen, minua vaivaisi koko elämäni ajan. Luulen myöskin, että saattaisi siltä tuntua, jos joku, jota on rakastanut koko … joku, jota on hartaasti lempinyt, tulisi poistemmatuksi ja jättäisi jälkeensä tyhjyyden, jota ei aika eikä…
Hän katsoi Gerdaan, tämä ei nyt enään ollut välinpitämätön. Noitten ruskeitten silmien katse tunki tutkivasti Arvidiin.
— Ja kolmas?
— Niin, jos olemme erehtyneet elämän-urastamme. Jos olemme valinneet tien, joka, vaikka se itsessään olisi kuinkakin hyvä, ei kuitenkaan ole meidän omamme, ja sitten olisimme käyneet niin pitkälle, ettemme enään kykene takaisin palaamaan. Jos olemme tehneet koko elämäämme koskevan päätöksen ja sitte havaitsemme olevamme harhatiellä, huomaamme erehtyneemme.
Gerda oli puoleksi kääntynyt pois päin ja makasi ääneti, hänen rintansa kohoili hiljaa takaisin palaavan kuumeen tähden, joka pari tuntia oli ollut poissa.
Kellon naskunta pienellä, veistoksilla koristetulla piirongilla kuului aivan kovaa tässä hiljaisuudessa. Arvid katseli ympärilleen huoneen hämärässä valossa. Hän katseli jokaista esinettä ahnaalla mieltymyksellä. Vai niin, täällä hän siis oleskeli, hän, joka oli ryöstänyt hänen elämänsä onnen, täällä hän uneksi nuoren neiden ruusu-unelmia, täältä hän lähtisi morsiuskammioon tahi…
Nuot tummat silmät välähtivät. Entä jos hän menisikinhautaan, jos tuon toisen täytyisikin jäädä häntä kaipaamaan, iäti kaipaamaan, samaten kuin maalaispappi raukankin! Olisiko hänen surunsa helpompi silloin? Kentiesi … mutta Gerda … kuolemanhuntu tuon uljaan katseen peittona, katoavaisuus tuon ihanan…
Ensi kerran istui Arvid sellaisen naisen sairasvuoteen ääressä, joka hänelle oli kärsivää lähimmäistä kalliimpi…
— Kuinka pitkälle harhaillaan silloin, kuin auttamattomasti onliikapitkälle kuljettu?
Gerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin silmin.
Pastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet todellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian laitumilla.
— Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon välillä ole sovinto-oikeutta.
Gerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät valkoisten sormien lomitse.
Arvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja luonut hetkellisen valon. Suuri Jumala,niinoli varmaankin hänen laitansa!
Ja kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi, "väsyttäisi neitiä liiaksi" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä hyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin kasvoihin, ja sanoi:
— Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte, aivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio ontoinen, yleisön tuomiotoinen. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat saattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut…
Hän vaikeni.
— … Heikot sielut?
— … Lankeavat syvälle tahi — itse hävittävät oman ruumiillisen verhonsa.
Gerda painoi kasvonsa syvälle, syvälle tyynyynsä ja kuopille vajonneet poskensa hehkuivat punaisina hänen aavistaessaan, ettei hän enään ollut ainoa, joka tunsi salaisuuden, mikä hänen kärsimisensä ajalla oli selväksi käynyt, sen salaisuuden, että Gerda Stålsköldin selvä pää oli erehtynyt tiestä silloin, kun luuli voivansa ilman sydämmensä seuraa vakavasti ja varmasti kulkea uljaan sukuperän ja kullan uurtamaa tietä vihkituolille.
Kun Gerda katsoi ympärilleen, oli hän yksin.
Rukkaset.
Ylhäisissä seuroissa se seikka herätti suurta huomiota, ettäKaislakylän nuoren kreivin, Aksel Svedenhjelmin ja neiti GerdaStålsköldin kihlaus oli myttyyn mennyt.
Jos pulassa oleva jalosukuinen vaakunan verosta ottaa rahaa ja sitte, kun on havainnut mamsellin, joka oli välttämättömänä lisänä, ikäväksi, tahi kultauksen liika ohueksi, tahtoo parantaa erehdyksensä, niin, no niin, olkoon menneeksi.
Mutta kahden vanhan suvun, kunnon nuoruudenystävien lapset, ei, tuo tuollainen on aivan liikaa.
Jokainen tiesi pilkulleen, miten kaikki oli tapahtunut. Joku tiesi, että Gerdalla oli ollut isorokko ja kreivi Akselin rakkaus ei kestänyt rokosta syntyneitä arpia. Toiselle oli päivän selvää, että morsian heikkona sairautensa jälkeen, oli vaatinut häitten siirtämistä seuraavaan kevääseen, sekä että maltiton sulhanen vähän sopimattomin sanoin oli ilmoittanut pettyneensä toivossaan ja niin oli toinen sana toiseen aihetta antanut siksi, että koko liitto oli myttyyn mennyt. Kolmas kohotti olkapäitään, kuullessaan noita "lapsellisuuksia", ja hänen mielestään oli kummallista, ettei "herrasväki tietänyt, miten Gerda neidestä oli tullut uskonkiihkolainen sekä että hän oli antanut rukkaset kreivi Akselille, kun tämä ei tahtonut pitää iltarukousta palveliain kanssa yhdessä".
Jotta emme mekin erehtyisi, täytyy meidän olla kovin rohkeita; me kumarrumme Gerda neiden olan yli kurkistamaan, miten hän vielä aivan heikkona ja kalpeana, eräänä Elokuun päivänä, jolloin ensimmäiset syystuulet ulkona lehahtelivat, istuu pienessä huoneessaan ikkunan ääressä ja kirjoittaa:
Aksel!
Tämän kirjeen kirjoitan vanhempieni tietämättä. He, jos siitä vihiä saisivat, tekisivät mitä suinkin saattaisivat, estääksensä minua tätä kirjoittamasta. En kestä nyt mitään myrskyjä enkä rukouksia; minä tarvitsen päätökseen saatetun tapahtuman tuekseni vastustaakseni heitä ja odotan siinä asiassa apua sinulta, vaikka sen saisinkin ainoastaan loukatun miehuullisen ylpeyden vaikutuksesta.
Tämä on ainoa asia, jota sinulta pyydän, Aksel. En voi tulla vaimoksesi! Suo anteeksi, että kauan olen luullut sitä saattavani, että tämän erehdykseni kautta tietämättäni olen pettänyt jalon miehen, jota minä — olkoon Jumala todistajanani, — olin päättänyt koettaa tehdä onnelliseksi!
Sydämmeni heltyy, ajatellessani sinun rakkauttasi ja huoltasi, kun isäni sähkösanoman kautta kutsui sinua sairasvuoteeni luo. Sinä ansaitset vaimon, joka täydellisesti voi palkita hyvän sydämmesi hellyyden.Minäsitä en voi; juuri tämä tauti, joka saattoi minua vakaammin ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta, on minulle selvittänyt, että kunnioitus ja hellyys, jota tunsin ja jota aina sinua kohtaan olen tunteva, eivät olleet tarpeeksi tukevana pohjana avioliiton perustukselle. Minä luulen avioliitossa löytyvän koettelemuksia, joita kestääksemme net eivät riitä.
Sydäntäni kivistää, muistaessani tutkivata katsettasi, kun havaitsit muuttuneeni, vaikka minä kyllä ainakin lienen ollut sellainen morsian, että tarvitsin anteeksi antamustasi. Haikealla mielellä muistelen myöskin miten surit, kun juhlallisuus, joka meidät ainiaaksi olisi yhdistänyt, siirrettiin tuonnemmaksi.
Jos tämä olisi koskenut ainoastaanminuntulevaisuuttani, olisin kentiesi pysynyt sanassani. En luule koskaan saattavani tuntea ketään kohtaan sellaisia tunteita, jotka lienevät tarpeellisia yhteistä onnea rakentaissa. Muttasinäansaitset paremman kohtalon, kuin tuon laimean kodin onnen, minkä puolisosivelvollisuuden täyttäminenmahdollisesti tuottaisi. Kentiesi oma sydämmesi jo on sinulle sanonut, mitä en kykene sopivin sanoin, vähimmän loukkaavalla tavalla selittämään, kuten tahtoisin.
Jos voisit katkeruudetta nähdä minua, ja jos ne totutut tavat, joita me jo liittomme purkamisella loukkaamme ja mitkä minua pelottavat, jos ne tavat sallisivat meidän toisiamme tavata, niin luulisin suullisesti voivani paremmin selittää sinulle, mikä minun on tähän päätökseen pakottanut.
Vielä kerran pyydän nöyrästi ja sydämmellisesti sinua antamaan minulle anteeksi sen surun, jonka hyvälle, rehelliselle sydämmellesi olen tuottanut! Hartaasti toivon sen päivän tulevan, jolloin sinä liitossa toisen, paremmin sinun arvoisesi naisen kanssa olet löytänyt onnen niin suuren, että voit siitä, mitä tänä päivänä raskaalla mielellä teen, kiittää
Gerdaa.
* * * * *
Vanha kreivi oli ollut ulkona eräällä ulkotalolla eikä tavannut kreivi Akselia sinä päivänä, jolloin kirje tuli Kaislakylään, ennenkuin vasta päivällis-aikana. Aksel näytti riutuneelta. Kasvot olivat kalpeat, ja vaaleat jättiläisviikset värähtivät. Molemmat herrat olivat ratsastuspuvussa.
— Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus kohdannut Saidaa?
— Ei, isäni, mutta…
— Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan? Pistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa?Jokinsinua vaivaa, Aksel…?
— Lukekaa…
Ohimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat, kun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka sanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.
— Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi… Tahi rakastatko häntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?
Nuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään kuin kasvoi parin tuuman verran:
— Rakastan, isäni.
— Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta kivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä kirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja terveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy rakastaa. Siis hän rakastaasinua. Voitonriemuisena todistuksensa selvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska vingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:
— Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir ystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa! Kyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan kääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä, kyllä elämässä koetellaan, poikani.
Parooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa. "Veliseni", näin lopetti hän kirjeensä, "minun täytyy tunnustaa, etten mitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden muassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja surulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän myttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään. Säilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa lapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir."
Kaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi ääneensä luki kirjeen.
Kreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut loppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos sanaakaan lausumatta.
Vanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa.Äkkiä nousi kreivitär istualta:
— Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane mennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!
Ulkona porstuassa saavutti hän Akselin.
— Aksel, mihinkä menet?
Aksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti niin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:
— Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen…
— Varjelkoon! Mihinkä?
— Minä menen … minä menen … käskemään, että panevat Biankan ja Fatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta, äitini…
Kymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan ääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin. Bianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin kellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään kuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm. Fatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että vaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin kuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten jättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille poskille punertava hohde.
— Jasellaisenmiehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär äidillisellä surulla ja ylpeydellä.
— Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä, tuumasi vanha kreivi.
— No mutta Hugo sinä! Enhänminäkoskaan kureillut sillä tapaa!
Kreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja keltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet toisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut vaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona, millä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi kreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle sekä vastasi:
__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä ystäväni.
Rippikoulu.
Oli kahdeskymmenes sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä. Lokakuussa oltiin, ja vilusta sinertävät seurakuntalaiset Toivolahden kirkossa seurasivat vain puolittain jumalanpalveluksen toimia; sillä puolittain heidän mielensä myöskin oli kiintynyt perunamaihin, he kun olivat pelossa ja toivossa noitten jalojen juurikasvien tähden ajatellessaan miten saisivat ne katon alle ennen yöhalloja, ja ne joilla oli korkeanlaiset pellot taikka jotka jo olivat "perunan-ottonsa" lopettaneet, he istuivat harmitellen ja huolehtien kentiesi paljoa enemmän elukanhinnan laskemista, kuin kuolemattoman sielunsa tilaa.
Alttaripalvelus oli loppunut ja "saarnavirttä" veisattiin. Sakaristossa istui Arvid Maununen täydessä papillisessa puvussa ja silitteli kädellään käsikirjansa lehtiä, silmäillen vielä kerran siinä säilytettyä paperipalaa, johon hän esityksensä johdoksi oli kirjoittanut muistiin saarnansa luonnoksen.
Lukkari Oksanen seisoi hänen edessään yhtä hajasäärisenä kuin keväälläkin, mutta enemmän kunnioittavana. Uusi pastori ei milloinkaan ollut käynyt lukkarilla rahoja lainaamassa eikä mitään muutakaan apua pyytämässä. Hän oli ystävällisesti, mutta vakavasti kieltänyt pois kaiken pitäjän juoruttelun sakaristosta. Nyt oli ukko Oksasella kuitenkin nähtävästi jotakin sydämellään, josta hänen välttämättömästi täytyi puhua sielunpaimenelleen, maksoi sitte, mitä maksoi.
— Herra pastori…
— Mitä nyt?
— Suokaa anteeksi, onko pastori kuullut paroonilaisista nykyään mitään?
— En, vastasi Arvid hämmästyneenä ja katsoi lukkariin.
— Hm … hm … pastori kai tietää, että neiti on kirjoittanut rukkaset kreivillensä?
Pastori hätkähti ja nousi puolittain tuoliltaan, katkaistaksensa keskustelun, mutta hänen polvensa olivat äkkiä käyneet niin erinomaisen hervottomiksi.
— Eihän tuo totta saata olla.
— On se niin totta kuin onkin; veljenitytär on siellä kammarineitsyenä, suutarin Fiina, kyllä pastori tietää.
— Vai niin … hm… Oksanen menee nyt lehterille katsomaan, miten nuori seminaarilainen, joka tänään soittaa ja laulaa, tulee siellä toimeen.
Se pappi oli tosiaankin kummallinen, antoi vielä virkamuistutuksen vastaukseksi noin hauskaan uutiseen!
Ah, Herrallamme on tosiaankin paljon vaivaa pitäessään huolta sekä paimenistaan että lampaistaan täällä maan päällä! Suurissa, hienoissa seurakunnissa, joissa lampaat leikkivät seurapiiriä ja paimenet suuremmassa tai pienemmässä määrässä ovat Kristuksen kavaljeereja, noh, se nyt niissä on sellaista, mutta täällä Toivolahdessa!
Ah, täällä lampaat istuivat ja surivat perunoitansa ja paimen näki sielunsa silmillä ainoastaan ruskean silmäparin läpitunkevan katseen leveän otsan alla, hän kuuli vain yhden ainoan äänen, joka hänen sydämmessään riemuitsi: "Vapaa, vapaa!"
Ja kun saarna oli loppunut, alttaripalvelus toimitettu, kuulutukset luetut ja pastori Maununen Martta muorin seurassa lähti tuulessa kotia pieneen, hauskaan pappilaansa, tuntui siltä, kuin lentelevät lehdet olisivat suhahtaneet: "Hän on vapaa!"
Mutta mitäpä hyvää Arvidilla siitä oli, että Gerda oli vapaa? Päin vastoin, jos häät olisi pidetty Elokuussa, kuten aiottu oli, niin hän nyt olisi kaukana, kaukana poissa. Jos taas häät olisi pidetty joulun aikaan, kuten myöhemmin oli päätetty, sitte kun oltiin varmat Gerdan hengen pelastamisesta, silloin ei hän myöskään enään kauaa olisi viipynyt tässä seudussa. Mutta nyt, nyt täytyi hänen olla väkevä, hänen ei tullut Gerdaa tavata muuta kuin silloin, kuin hän siihen oli pakotettu, kerran tahi kahdesti vuodessa. Taistelu sokeata jumalaa vastaan oli yhtä kova, mutta paljon vaarallisempi nyt.
Ja kuitenkin pohjatuulonen lauloi: "Vapaa, vapaa!" ja aitan päädyssä viiri vingahteli: "Hän on vapaa!" niin selvästi, että Arvid vilkasi sivulleen äitiinsä, ihmetellen, eikö hänkin tuota kuullut.
Väkevä hän oli ja taisteli kuten mies.
— Tulkaa katsomaan meitä joskus yksinäisyydessämme, pyysi parooni, kun sattumalta tapasi pastorin.
— Kiitän nöyrimmästi; lukusijat vievät kaiken aikani.
— Mutta Arve, kun ei parooni vain suuttuisi sinulle, kun et milloinkaan sinne lähde? sanoi Martta muori.
— En malta jättää äitiä yksin näinä pitkinä syysiltoina.
— Oi, Arve, älä sinä kuluta aikaasi täällä minun luonani, minä olen tämmöinen vanha lahonnut kanto. Kun et Jokiniemeenkään lähde — saattavatpa pian viedäsinulta Eevankin— Lottahan jo meni kaupaksi, mötisi eukko.
* * * * *
Tuli adventti.
— — — — —Jos sielustasi himot maailmanOn poistuneet, ja tunnet taivahan,Ja ovens' sulle avaa Eedeni,Ei ihme se, nyt ompi adventti!
Ja läpi talvi-ilman tuulonenTuo äänen taivahaisen, suloisen,Laps' Herran lähettämä syntyypiJo kohta! Riemuitse: on adventti!— — — — —
Mutta Toivolahden pienessä pappilassa ainoastaan Martta muori oikein täydellisesti nautti adventti-ajan merkityksestä. Arvidin sielussa eivät nuot taivaalliset äänet oikein helähtämään mahtuneet kahden maallisen äänen vuoksi, joista toinen iloisesti lauloi: "Hän on vapaa", vaan toinen vienon surullisesti: "Sinunomaksesi ei hän toki milloinkaan tule."
Sitten tuli ensi lumi eikä se kauan maata peittänyt, ennenkuin uhkeitten kulkusten äänet kuuluivat alhaalla Toivolahden pappilan veräjällä. Neiti Stålsköld tuli ilmoittamaan pikku Elliä rippikouluun.
Gerda oli tullut entistä vakavammaksi, mutta heikkous, joka kivun jälkeen vielä hänessä ilmaantui, nuot tummat hiukset, lyhyet kuten pojan, mitkä uudestaan olivat kasvaneet niitten sijaan, jotka kuume oli ryöstänyt, tekivät hänet entistä viehättävämmäksi ja naisellisemmaksi.
Hän oli enemmän sairashuoneen, kuin salongin Gerdan näköinen.
— Kiitos käynnistänne sairasvuoteeni luona, pastori! Te käsitätte ehkä nyt paremmin kuin minä saatoin selittää, mikä minun mieltäni suretti ja painoi?
— Kyllä minä ymmärrän…
Ah, ei ole helppo puhua nuoren tytön kanssa hänen purjetusta kihlauksestaan. Jos tämä sitte vielä on tyttö, jota rakastaa…
Sitten tuotiin pikku Elli esiin, punastuneena ja ujona, ja hänen nimensä kirjoitettiin ensimmäiseksi vuoden rippilasten-nimiluetteloon.
— Isäni ja äitini olivat aikoneet pyytää teitä antamaan opetusta Ellille kerta viikossa kotona Metsolassa, mutta minä luulin pikku sisarelleni hyödyllisemmäksi lukea muitten nuorten kanssa yhdessä ja pyysin heitä luopumaan tuumastansa.
— Minä kiitän teitä, neiti; te olette sen kautta säästänyt minua ikävästä tehtävästä, minun olisi nimittäin täytynyt antaa kieltävä vastaus paroonille.
Gerda katsoi pastoriin. Hän oli kuitenkin mies. Se runsas palkinto, joka olisi odotettavissa ollut yksityisestä opetuksesta "paroonin tyttärelle" ei näyttänyt vaikuttavan mitään tähän köyhään pastoriin.
— Häiritsenkö, jos joskus seuraan Elliä tänne? Minulla olisi hauska muisto omasta rippikoulustani, onnellisimmasta ajasta, mitä minulla on ollut koko elinaikanani. Kyllä minä istun aivan hiljaa.
Pastori sanoi Gerdan olevan tervetulleen, mutta hän ei puhunut totta. Eikö se siis auttanutkaan että hän itse vältti Gerdan vaarallista seuraa! Ja sitä paitsi häiritsi häntä opettaessaan tuo ehdoton tarkastus.
Mutta ihmis-sydän on heikko. Muutaman viikon kuluttua havaitsi hän hämmästyksekseen, että hän tunsi itsensä pettyneeksi ja alakuloiseksi, kun Elli tuli yksin, ja uutta eloa, uutta voimaa valui hänen sanoihinsa, kun hän tiesi, että raollaan olevan oven takana istui neito, jolle hän ei milloinkaan puhuisi sydämmensä tuskasta, mutta jonka edessä hän kuitenkin tahtoi seisoa niin jalona ja hyvänä kuin ikänä pieni pappi saattaa olla vapaasukuisen, suuren maailman hienon naisen edessä.
— Uskallanko olla rohkea ja tarjota kahvia kupillisen. Ei se ole huonoa itsessään, kahvi, eikä siinä ole sikuriakaan paitsi hiukan vain, sanoi muori välistä, kun koulun lomatuntia vietettiin.
Ja sitten istuivat kaikki neljä vieraskammarissa sillä välin, kuin täysihopeiset teelusikat, sekä kupit, joissa oli sininen kukkakiehkura syrjässä, tuotiin esiin. Ja kun Gerda tuli kotia Metsolaan, loistivat hänen silmänsä ja posket hehkuivat ja hän tuli yhä enemmän entiseksi terveeksi Gerdaksi, jonka lavantauti houkutteli kultakahleista silloin, kun se anasti hänet omiinsa.
Gerda nautti Arvidin selvästä, raittiista ja iloisesta uskonnontotuuksien esityksestä, tietämättään miten sana ja ääni, puhe ja saarnaaja kasvoivat yhteen hänen sielussaan.
Ja niin syntyi siinäkaksi"uudistusta"; lapsen sydämmen, joka avautui Jumalalle, sekä tuon nuoren, vahvan, vapaan sydämmen, joka avautui vastaanottamaan Hänen ihmislapsille lahjoittamaansa ihaninta lahjaa, rakkautta.
Gerdan kodissa oli eräs ylpeästi ja halveksivasti lausuttu sana "pastorista" levittänyt ensimmäisen valonsäteen hänen sydämmeensä, saattaen hänet tuntemaan oman itsensä.
Parooni oli tullut kirkonkokouksesta, jossa pitäjän pikku talolliset sekä pastori Maununen eivät oikein tahtoneet taipua pitäjänpohatan mielipiteitten mukaan. Noh, parooni ja uusi lautamies olivat asian päättäneet kuitenkin, mutta vähän tyytymättömyyttä oli sentään vielä jäljellä.
— Kankea kappalainen tuo Maununen! Jos hän nyt vielä lisäksi saa Jokiniemen ukon tavaroita, niin ei ole hyvä otella tuon talonpoikais-pojan kanssa, oli parooni päivällispöydässä pilkallisesti sanonut.
Voi, miten se koski sydämmeen, kun isä sillä tapaa puhui! Gerda kärsi aina vanhempiensa ylpeydestä ja halveksimisesta niitä kohtaan, joita pitivät itseään alhaisempina. Nuot heidän ominaisuutensa tulivat esiin ainoastaan kotipiirissä, sillä heillä oli tarpeeksi suuri tottumus seura-elämän tavoissa, voidaksensa ulkona maailman tanterella mukautua uudemman ajan katsantotapaan. Muttatämäoli vielä entistä kovempaa, se tuntui ikään kuin personallisesti loukkaavalta; Gerdan posket hehkuivat ja hän virkkoi kiivaasti:
— Mutta isä, sivistynyt, itsenäinen mies saanee toki pitää oman mielipiteensä!
— Saa, Jumala varjelkoon, hyvänen aika. Ja mitä Toivolahden pitkään pappiin tulee, niin hän sen kylläpitääkin, niin että tuntuu, mutta vielä, Jumalan kiitos, olenminäherrana seurakunnassamme, tyttöseni.
Sanat "Toivolahden pitkä pappi", koskivat Gerdaan kuten ruoskan lyönti ja hän puri huuliansa, tukehuttaaksensa kyyneleitänsä.Häntä, joka on niin ylevä, niin hyvä ja lempeä koko ihmiskuntaa kohtaan, tuolla tavalla arvosteltiin. Ah, Gerda olisi tahtonut korottaa tuon papin niin korkealle, että jokainen olisi saattanut nähdä, minkä arvoinen Toivolahden pastori oli, ettei kukaan olisi uskaltanut häntä enään halveksia…
Hän olisi…
Ja sitten hän sisällä omassa pienessä huoneessaan purskahti itkemään. Ja noitten kuumien, lämpimien kyynelten kylpy virutti pois kaikki, mitä heidän välillään vielä oli; noitten polttavien, helmeilevien pisaroitten väikkeessä seisoi Toivolahden papin kuva ylevimpänä, parhaimpana miesten joukossa, ja hän näki, miten hän vähitellen oli tullut tuota jaloa miestä liika lähelle. Ja tämä,tämäoli siis rakkaus, jonka olemusta hän ei milloinkaan ollut käsittänyt?
Ei, ei, siten ei saattanut olla, sairaalloinen kiihoitus se vain oli, jota ei saanut pitemmälle laskea. Kauniisti olivat vanhemmat menetelleet, kun jotenkin pian lakkasivat vaivaamasta häntä rukouksillaan, silloin kuin toivoivat, ettei hän Akselille rukkasia antaisi; mitään suurempaa surua ei hän milloinkaan heille tahtoisi tuottaa.
Ja keväällä, kun tie oli kuiva ja kaunis jälleen, ja aurinko paistoi ja laineet hymyilivät, kulki pieni Martta muori turhaan pyyhkiellen kukkareunaisia kahvikuppejansa ja kurkistellen veräjää kohti, tulisiko hänen hyvä, herttainen neitinsä. Gerda neiti ei enään milloinkaan ollut mukana, kun Elli tuli.
Ja rippikoululapset näkivät pastorin aina vakavampana, lempeänä ja herttaisena kuten ennenkin, mutta hänen äänensä oli surullisempi. He luulivat tämän tulleen siitä, että rippikoulu nyt oli loppumaisillaan; katkismuksessa oli jouduttu alttarin sakramenttiin ja piplianhistoriassa Kristuksen kärsimiskertomukseen…
— Eikö iso neiti enään milloinkaan tänne tule? kysyi Martta muori.
— Kiitoksia kysymästänne, kiltti Martta muori, hänellä on niin hirveän paljon tehtävää.
— No kas vain, hän tekee varmaankin hyvin hienoja töitä, neuloo korko-ompelua ja muuta sellaista.
— Hoh ei, hän istuu useimmiten ratkomassa kreivin ruunuja pois kapioistaan, selvitti pikku Elli aivan viattomasti.
Lehdet olivat puhjenneet, saaret olivat viheriäisiä ja kesä oli lähestynyt, kun Gerda jälleen tapasi Arvidin. Oli helluntai ja Arvid seisoi alttarin kehyksessä niitten nuorten ympäröimänä, jotka olivat ripille laskettavat ja valmistus-aikana oppineet häntä rakastamaan. Auringonsäteet virtailivat sisälle suuresta kuorin-akkunasta ja leikitsivät alttaripöydän sametilla, hopeatähtien joukossa, nuoren lauman hienoissa kiharoissa ja tuon ylevän pään tummissa hiuksissa, joka kohosi kaikkien yli. Hänen äänensä kaikui lämpimältä ja lempeältä, kun hän uskonsääntöjen pylväskäytävistä saattoi nämät nuoret luonnon helmaan ja opetti heitä myöskin sieltä löytämään sen ystävän, jota kaikkialla etsimme. Sitten kääntyi hän Elli Stålsköldin puoleen ja kysyi häneltä, muistiko hän jonkun värsyn, josta ennen oli ollut puhetta ja joka erittäin johdatti ajatuksiamme havaitsemaan Jumalaa luonnossa.
Punastuneena, ja ensin tuskin kuuluvalla äänellä vastasi Elli; mutta ääni kävi selvemmäksi ja tuo pieni keijukaismainen olento seisoi oikoisena ja rohkeana, kun hän oli ehtinyt loppusäkeeseen:
— — — — —Niin paljon kaunista kun nähdäksemmeLuo luomakunta, elo etehemme,Mi ihanuus on silloin iäiselläSen lähtehellä!
— On todellakin ihastuttava kuulla tuota lasta, mumisi parooni ihan liikutettuna istuessaan tuolissansa.
Gerda katseli lakkaamatta Arvidiin ja pikku sisareen.
Hän muisti, miten kreivi Aksel heidän lyhyenä kihlaus-aikanaan kerran oli ihastuneena sanonut:
Tulevana kesänä täytyy minun pikku vaimoni tulla leikkisotaa katselemaan. Ja sydämmesi on täyttyvä voitonriemusta, Gerda, kun näet minun rykmenttini rientävän esiin kuten tuiskuva tuuli, jalustin jalustimen vieressä, että joka jäsen ratisee ja joka hermo hätkähtää ja ilma tuskin ehtii väistyä kaartilaisten tieltä!
Nyt oli kesä täällä, muttahänensankarinsa ei ratsastanut tuulen tapaan sotilaitten etupäässä. Hän tuli esiin kuten tyyni, leppeä kesä-ilma Pohjolan metsissä ja hänen nuori sotajoukkonsa vannoi kyyneleet sinisissä lapsensilmissään uskollisuutta Karitsan lipulle. Ja kuitenkin — hän ei ollut sitä milloinkaan selvemmin tuntenut — olisi hän ollut äärettömän onnellinen, jos hän olisi saanut nimittää tätä sankaria omakseen. Mutta muutamia päiviä tämän jälkeen lähti parooni perheineen Wiesbadeniin.
Neiti Gerdan tarvitsi sairautensa perästä tulla "kylpylaitokseen".
Kotiin pääsö.
Lukkari Oksasen täytyi noutaa pappilan kyökistä paperi, jossa sunnuntain virret olivat lueteltuina, salin seinäkello oli seisahtanut, vaan sitä ei kukaan huomannut, ja Loviisa kulki varpaillaan ympäri.
Martta muori oli sairaana.
Kalpeana, kumarruksissaan istui Arvid vuoteen ääressä, katsellen, miten pieni, laiha rinta vaivalloisesti kohoutui ja miten ryppyiset kasvot aina vähenemistään vähenivät ja ikään kuin vaipuivat päivä päivältä pitsilakin sisään.
Nyt oli Syyskuu ja Martta muorin terveys oli Heinäkuun lopusta asti ollut huononlainen. Mikä kipu hänellä oli, siitä ei piirilääkärikään tehnyt suoraa selkoa; kentiesi konehisto oli loppuun kulumaisillaan. Ei ollut pakottavaa elämisen tarvetta, ei ollut surettavia huolia, jotka olisivat saaneet sitä jälleen käymään.
Eihän sopinut sairaana maata, kun joka tunnin työpalkka tarvittiin ruokaan ja kirjoihin Arvidille, ei, sehän oli mahdotonta. Lähteä Arvidin luota, kun hän vielä matkusti hiippakunnan ympäri ylimääräisenä, konsistorion kyytihevosena, ei, sehän olisi ollut liika katkeraa. Mutta nyt oli ponnen huolehtiva jäntevyys veltostunut. Nyt istui Arvid toista vuotta omassa kodissaan ja yhtä kauan oli muori hänen kanssaan tasannut omantakeisuuden ilon; nyt kostettiin kaikki raskaat vuodet, ullakkokammarin kylmyys, leivän suru väsymyksessä ja heikkoudessa, kello oli käynyt loppuun, laiha sisäänpainunut rinta kahisi ja korisi, vanha konehisto puhkui, kajahtaaksensa iäisyyden kaksitoista-lyönnin. Mutta Martta muori oli tyytyväinen kuten päivämies, nähdessään auringon länteen laskevan. Tosin kyllä hänen oli vaikeata erota Arvidista, mutta ah, elävän Jumalan kaupungissa, Jumalan, johon hän niin varmaan luotti, siellä aika kuluu pian; mikä täällä alhaalla on pitkä elämä täynnä taistelua ja koettelemuksia, näyttää tuolla ylhäällä muutamalta silmänräpäykseltä vain. Kyllä Arvid tulisi suremaan, mutta ah, lapsen kyyneleet katoavat pikemmin kuin äidin suru; elämä virtailee yli kummun, johon vanhat ovat rauhan lepoon menneet, vie nuorison muassaan ja puhaltaa sydämmestä pois kaipauksen.
Se häntä vain huolestutti, että hänen kipunsa tuotti pojalle menoja.
— Arve poikani, sinä panet liika paljon rahoja minun tähteni. Ei se kannata. Jos Jumala tahtoo, että minun tästä pitää nousta jaloilleni jälleen, niin kipuni kyllä menee kamferttilinementillä ja prinssintipoilla.
— Oi äiti, äiti, miten puhut!
— Mitä tohtori otti, Arve?
— Äiti rakas, älä tuollaisia ajattele.
— Minätahdontietää, mitä hän otti.
Arvid ei vastannut; hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja nyyhkytykset vavistuttivat tuota voimallista olentoa.
Pienet, laihat, keltaiset ja känsäiset sormet silittelivät hänen mustaa tukkaansa ja lempeitten sisäänpainuneitten silmien katse kiintyi hänen rakkaaseen, voimakkaaseen päähänsä sanomattomalla hellyydellä.
— Nyt ovat kaikki rahankorot tältä vuodelta maksetut, Arve, ja nyt on vielä ruistakin myydä ja härkiä myöskin. Tänä vuonna sinä varmaan saat maksaa velastammekin osan, Arve?
— Kyllä, äitini.
— Niin, niin, älä suutu, vaikka olen itsepäinen, Arve; mutta jos sinä ottaisit Rantasen Eevan, niin saattaisit tulla velattomaksi samalla.
— Äiti pieni, en minä sellaisia nyt saata ajatella.
Sitten Arvidin virkavelvollisuudet tempasivat hänen pois äidin vuoteen äärestä muutamiksi tunneiksi, välistä pitäjän toiselle äärelle, toisinaan toiselle.
Huolehtivin sydämmin hän takaisin palattuaan riensi porstuan ja salin lävitse.
— Miten on äidin laita?
— Minä tuumaan tässä, että kyllä sinun täytyy pitää Loviisa, Arve. Hän on hyvä tyttö, säästäväinen ruoan toimissa kaikin tavoin. Mutta hän on huonopäinen, raukka, luvunlaskussa, joten sinun itse täytyy lukea vaatteet pyykinpesuun, tietysti, ellei pikku Eeva…
Lääkäri tuotiin kaupungista muorin luo. Hän ei voinut mitään tehdä, vaan katsoi virkatoverinsa neuvot kaikin tavoin kelvollisiksi, sai päivällistä ja palasi jälleen kaupunkiin. Martta muori kävi pikemmin huonommaksi hänen käyntinsä perästä.
— Sinä joudut häviölle, Arve!Kaksitohtoria vanhan talonpoikais-naisen luo! Minä en, Jumala nähköön, ole ollut niin suuttuneena sinulle sitte kuin ometan oven aukasit siellä kotona lapsena ollessasi ja haukka vei parhaan munivan kanani. Etkö einettäkään usko Jumalaan, Arve, kun tahdot tohtoreilla laittaa itsesi häviöön?
Näin piti muori pientä mötinää pari tuntia sen jälkeen kuin tohtori oli lähtenyt.
Elonkipinä hehkui yhä heikommin. Välistä Martta muori meni sekaisin ja luuli houraillessaan olevansa siinä ajassa, jolloin hänen miehensä vielä eli ja jolloin hän itse vielä oli Vainiolan emäntänä. Hän haaveksi kevään kukkasista, vuokoista ja kielokeista sekä kankaista, jotka nurmella olivat valkenemassa, hän huusi vasikoita juomaan ja hutitti kanasia papumaasta.
Sitte makasi hän hetken hiljaa ja lempeä, kirkastettu hymyily levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa. "Otasinäsilakka, Arve! Minäolensyönyt. Olen minä niin. Syö vatsasi täyteen, poika, sinä joka olet ahkera ja luet noin kovasti. Tuolla on yksi vielä lisäksi hyllyllä. Syö, Arve poikani!"
Arvidin täytyi mennä ulos saliin, jotta hänen itkunsa ei häiritsisi vanhusta. Nuot pitkät, vaivalloiset lukuvuodet, jotka olivat täynnä itsekieltämystä ja joita hän sanomattomalla äidinrakkaudellaan oli sulostuttanut ja keventänyt, ne kuvautuivat nyt selvästi Arvidin eteen. Ja tuo sydän, joka oli antanut hänelle kaikki, tuo ainoa, joka täällä maan päällä häntä rakasti, hän nyt menisi pois hänen luotaan … pois … pois tuohon äärettömään… Ah, miksi hän ei saanut viipyä poikansa luona!
Vaiti, nyt hän jälleen puhui selvästi!
— Arve pieni, muistatko, kuinka sydämmestäsi iloitsit, kun lukukausi koulussa oli loppunut ja me saimme lähteä tädin luo Niinilään, puutarhamarjoja syömään? Oi miten sinä olit iloinen tuosta kesäluvasta! Nyt on minun samati: lukukausi on loppunut, läksy on luettu, ja äiti saa kesälupaa, äiti pääsee kotia. Älä sitä minulta kadehdi, Arve poikani!
* * * * *
Elonkipinä oli sammunut. Martta muori oli saanut lupa-ajan, hän oli päässyt kotia. Arvid ei tietänyt, milloinka se oli tapahtunut; yö oli ollut tuskallinen ja kun päivä sarasti, oli hän yksin. Hän meni omaan huoneeseensa, nojasi päänsä käsiinsä ja katsoi järvelle päin, jossa laineet korkealle kohosivat myöhäisessä syksytuulessa ja lokit matalalla lentelivät.
Sitten palasi hän jälleen sisälle tuonne vuoteen luo, lankesi polvilleen ja tarttui kurttuiseen käteen, joka keveänä kuten höyhen lepäsi peitteen päällä. Sinä pieni, kapea, harmajanvalkoinen hopeasormus! Suuren uskollisuuden ja rakkauden merkkinä olet sinä ollut! Sinulla ei ollut kumppanina kihlasormusta; sitä ei ollut tapana käyttää vanhoissa köyhissä talonpoikaiskodeissa, vihkisormus oli ainoana yksinkertaisena koristeena. Se ei loistanut keltaisena, sillä Vainiolan emäntä tyytyi hopeiseen sormukseen. Se oli kulunut ahkerassa työssä, se oli hivunnut ohueksi muorin turvatessa kotiansa ja perhettänsä, sulostuttaessaan puolisonsa elämää ilossa ja surussa.
Arvid kumartui alas päin ja suuteli pientä rumaa hopeasormusta, joka oli kapea kuin lanka.
Päivä oli kulunut, ehkä kaksikin. Arvid istui kirjoituspöytänsä ääressä työtä tekemättä ja loi silmänsä järvelle päin, katselematta mitään. Silloin napsahti oven lukko ja jalan astunta kuului tilkkumatolla.
Huokaillen palasivat Arvidin ajatukset todellisuuteen ja hän aukaisi koneentapaisesti laatikon, jossa oli todistuskaavoja, mutta tulialla ei nyt ollutkaan mitään asioita virastoon; kääntyessään tapasi Arvidin katse neiti Gerda Stålsköldin.
Hän nousi istualta ja meni pari askelta neitiä vastaan.
— En tietänyt, että herrasväki on tullut kotia. Suuri suru, joka on kohdannut minua, on…
He seisoivat vastapäätä toinen toistansa ja katselivat toistensa silmiin. Siinä oli Gerda itse eikä kuitenkaanhän. Noitten ylpeitten kasvojen sävyihin oli tullut jotakin muuta. Taikka olivatko ne enään ollenkaan ylpeät? Ei, noissa silmissä oli tuo taivaallinen katse, jossa on jotakin rukouksen ja kysymyksen välillä olevaa, jota tunnustamaton lempi rakastetun läheisyydessä niihin luo.
Hänen kaunis, tumma päänsä kumartui ja pusertaessaan Arvidin kättä, välkkyivät kyyneleet hänen ruskeissa silmissään.
— Minä tiedän … olen juuri tullut sanomaan, kuinka hartaasti otan osaa suruunne. Kun tulin tänne sisälle, oli mielestäni kovin raskasta ajatella, että tuo rakastettava vanhus…
Aina siitä asti, kuin äiti lähti, oli Arvidin sydän tuntunut ikään kuin kangistuneelta. Hän oli kulkenut kuten unissaan, särkevin sydämmin, kuivin silmin. Mutta Gerdan puhuessa ystävällisiä sanoja äidistä, puhkesi tuuli, sade ja tunteitten virta valloilleen.
Oletko nähnyt täysi-ikäisen miehen itkevän? En tarkoita isääsi enkä veljeäsi, en rakastajaasi enkä poikaasi, en ketään suljetussa perhepiirissäsi. Tarkoitan vierasta miestä vieraitten ihmisten seassa, niitten seassa, jotka hän luulee olevan hänestä jotenkin välinpitämättömiä. Liikuttavaa, melkeinpä kammoittavaa on nähdä tuon totuttujen tapojen naamarin halkeavan kahtia, nähdä niiden kasvojen, jotkamiestahtoo maailmalle näyttää, musertuvan rikki vapiseviin lihaksiin kyyneleitten viruttamina.
Gerda laski kätensä hänen olalleen…
Samalla oli ikään kuin sähkön voima olisi virrannut hänen sieluunsa ja ruumiiseensa. Pehmeästi, vastustamattomasti vaipui hänen päänsä Arvidin rintaa vasten ja käsivartensa kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.
Arvid hoiperteli kuten juopunut, mutta hänen kätensä sulkeutuivat ikään kuin magneetillisesta voimasta tuon ylevän, uhkean olennon ympäri.
Silmänräpäys.
Sitten tempoi Gerda itsensä äkkiä irti ja astui askeleen taakse päin.Hän loi silmänsä maahan ja posket hehkuivat tulipunaisina.
— Mitä olen tehnyt! Suo anteeksi …mutta minä sinua rakastan…
Hän ei saanut loppuun puhutuksi, ennenkuin Arvid jälleen sulki hänet syliinsä ja samat huulet, jotka äsken pyhällä kunnioituksella etsivät lakastuneessa sormessa olevaa kulunutta hopeasormusta, paloivat nyt elämän ja rakkauden hellyydessä punaisilla, lämpimillä huulilla…
Sitten tulivat tunnustukset, hiljaiset, lyhyet, katkonaiset. Niin, mitäpäArvidillaoikeastaan oli tunnustettavaa! Alhaisemman ylpeys, köyhän katkeruus, kaikki unhotettiin nyt ja tässä syntyi vain sääsken tunnustus, miten se oli tullut loistavaa valoa liika lähelle.
Ja Gerda, hän kuiskasi, miten myöhään heränneet ja vielä paljon myöhemmin käsitetyt tunteet olivat kahlehtineet hänen ajatuksensa ja mielensä, miten hän oli väistynyt sitä, joka häntä pelotti, mutta pian havainnut, miten tuo "pelottava" asui hänen omassa sydämmessään. Ja nyt, nyt hän tunsi, että juuriseoli ihaninta ja parasta, mitä elämässä löytyi.
Hetken harhailtuaan ympäri, oli hänenkin sydämmensä saanut "kesälupaa", ja "päässyt kotia".
— Mutta, — tässä synkistyi tuo valkoinen, leveä otsa — kyllä siellä kotona tulee taistelua olemaan, Arvid, ehkäpä nöyryytystä myöskin.Seei sinua saa suututtaa eikä tehdä alakuloiseksi. Oletko varma siitä, että rakkautesi on ylpeyttäsi voimallisempi, Arvid?
Arvidin silmät säihkyivät ja hän näytti ikään kuin kasvavan, vastatessaan:
—Olen, Gerda, en väisty ivaa enkä valtaa.Sinuaminä vain pelkäsin, ainoastaan taistelussaomaa rakkauttanivastaan olin minä heikko.
* * * * *
Kun Arvidin loistava katse, niin pitkälle kuin hänen silmänsä kannatti, tuonne pappilan mutkailevalle kapealle tielle, oli seurannut poislähteviä vaunuja missä hän istui, joka nyt elämässä oli hänen kaikkensa, meni hän jälleen sisälle äitinsä luo.
Miten katkeraa, kun ei saattanut puhua tästähänelle!
Mutta Martta muori oli oikeassa: lapsenkyyneleet katoavat helpommin kuin äidinsuru, ja tuo nuori, raitis, keväinen rakkaus häneen, jonka tuttavuudessa hän tuskin oli ollut enemmän kuin vuoden, vei jo voiton äidin kuoleman tuottamasta surusta, äidin, joka häntä oli hoitanut ja rakastanut kolmekymmentäviisi vuotta. Toivoton suru oli muuttunut helläksi, rakastavaksi kaipaukseksi.
Enempää et sinä pyydäkkään, sinä vanha, rakas, uskollinen Martta muori, siinä jossa makaat rauhanhymyily kurttuisilla huulillasi, ikään kuin tahtoisit sanoa:
— Noh, Arve sinä, mitä minä näen? Onko semahdollista, lapsi! Ah,Jumala siunatkoon sinua, Arve, sinua ja —häntä!