Näin loppui tämä kuviteltu rangaistus hänen tyytyväisyydeksensä.
Tom pakeni kotia puolipäivä tunniksi. Hänen omatuntonsa ei enää kestänyt Amy'n kiitollista onnea, eikä hänen mustasukkaisuutensa voinut kärsiä toista onnettomuutta. Becky alkoi taas katsella kuvia Alfred'in kanssa, vaan kun minuutit kuluivat, eikä Tom'ia näkynytkään tulevaksi kärsimään, alkoi hänen ilonsa pilveytyä, ja hänen intonsa laimeni, totisuus ja hajamielisyys seurasi ja viimeksi synkkä-mielisyys. Pari tai kolme kertaa pörhisti hän korviansa, kun kuuli askeleita; vaan se oli turha toivo; Tom'ia ei tullut. Viimein tuli hän aivan onnettomaksi ja katui, kun oli antanut mennä niin kauaksi. Kun Alfred parka näki kadottavansa tytön, syytä siihen tietämättä, ja hän huusi vähän väliin: "Oh, tässä on pulska tässä! Katsos tätä!" menetti Becky viimein kärsivällisyytensä ja sanoi: "Voi, anna minun olla! Minä en ole heistä millänikään!" purskahti itkuun, nousi ylös ja meni tiehensä.
Alfred kulki hänen vierellänsä ja koetti lohduttaa häntä, vaan hän sanoi:
"Etkö sinä voi mennä matkojasi ja antaa minun olla rauhassa. Minä en kärsi sinua!"
Poika seisottui, ja alkoi ihmetellä, mitä hän olisi voinut tehdä hänelle — sillä hän oli sanonut, että he katseleisivat kuvia koko puolipäivä-luvan — vaan tyttö kulki edelleen itkien. Sitten meni Alfred, miettien, tyhjään koulu-huoneesen. Hän oli kukistettu ja suutuksissaan. Hän arvasi kohta totuuden — tyttö oli vaan pitänyt häntä välikappaleena, harmittaaksensa Tom'ia. Kun tämä ajatus sai hänen päähänsä, ei se suinkaan vähentänyt hänen vihaansa Tom'ia kohden. Hän toivoi voivansa saattaa jollakin tavalla Tom'ille mieliharmia ilman että itse joutuisi kovin pahasti kiini. Hänen silmänsä sattuivat Tom'in lukukirjaan. Tässä oli tilaisuus. Hän selasi esiin ehtoo-puolisen läksyn ja kaatoi läkkiä sille sivulle. Becky, joka samassa silmänräpäyksessä katsoi hänen takanansa olevasta ikkunasta sisään, näki kolttosen ja meni tiehensä Alfred'in huomaamatta. Hän läksi nyt kulkemaan kotia päin, tarkoituksessa tavata Tom'ia, ja kertoa hänelle asian. Tom olisi tästä kiitollinen ja heidän riitaisuutensa niinmuodoin sovitettu. Vaan ennenkuin oli puolivälissäkään kotitiellä, muutti hän päätöksensä. Ajatus, kuinka Tom oli kohdellut häntä silloin kuin hän puhui huviretkestä, tuli tulen polttavana hänen päällensä ja täytti hänet häpeällä. Hän päätti annattaa Tom'ille selkään turmellusta lukukirjasta, ja vieläpä päälliseksi lahjoittaa hänelle ikuisen vihansa ja ylenkatseensa.
Tom tuli kotia huonolla tuulella, ja ensimäiset sanat, jotka tätinsä sanoi hänelle näyttivät sen, että hän oli tuonut surunsa huonoille markkinoille:
"Tom, minun mieleni tekee suomustamaan sinut aivan elävänä."
"Hyvä täti, mitä minä olen tehnyt?"
"Oh, kyllä sinä olet tehnyt tarpeeksi. Tässä juoksen minä Serena Harper'in luo, ikäänkuin muu vanha hanhi, luullen hänet saavani uskomaan kaikkea turhaa puhettasi tuosta unesta, vaan, oletkos kuullut kummempia, hän on saanut kuulla Joe'lta, että sinä olet ollut täällä ja kuullut kaikki, mitä silloin yöllä puhuttiin. Tom, minä en voi kuunaan käsittää, mikä mies semmoisesta pojasta tulee, joka voipi tehdä noin. Minua suututtaa jokseenkin kovasti ajatellessani sitä, että sinä voit antaa minun mennä Serena Harper'in luo, heidän naurettavaksensa, sanaakan minulle sanomatta."
Tämä oli uusi puoli asiasta. Sukkeluutensa aamuisilla oli hänestä vaan hauskaa pilantekoa. Nyt oli se suoraa kelvottomuutta. Hän seisoi alla päin, eikä tiennyt tässä silmänräpäyksessä mitä hänen piti sanoman; sitten sanoi hän:
"Hyvä täti soisinpa, ett'en olisi tehnyt sitä — vaan minä en tullut ajatelleeksi."
"Voi, hyvä lapsi, sinä et ajattele koskaan. Sinä et ajattele koskaan muuta kuin omaa etuasi. Sinä kyllä voit ajatella sen, yöllä tulla Jackson'in saarelta nauramaan meidän surullemme, ja sinä voit ajatella tuon unen minun kanssani ilveilläksesi; vaan sinä et voi koskaan ajatella sitä, että sinulla pitäisi olla sääliväisyyttä meidän kanssamme ja huojentaa surujamme."
"Hyvä täti, minä tiedän, että se oli pahasti tehty, vaan minun tarkoitukseni ei ollut se. Ei todellakin. Ja paitsi sitä niin en minä tullut nauramaan surullenne tuona yönä."
"Mitäs vasten sinä tulit?"
"Aikeeni oli ilmoittaa se, että me olimme tallella, emmekä hukkuneet, jotta te saisitte olla rauhassa."
"Tom, Tom, minä olisin kiitollisin luontokappale koko maailmassa, jos minä voisin uskoa sen, että sinulla kerrankaan on ollut niin hyvä ajatus, vaan sinä tiedät, että sinulla ei ollut sitä — jaminätiedän sen kanssa, Tom."
"Vaan se on oikein, oikein totta, hyvä täti — olkoon ett'en kuunaan voi liikauttaa jäsentänikään, ell'ei se ole totta!"
"Voi, Tom, älä valehtele — älä tee sitä. Se tekee vaan asiasi tuhatta hullummaksi."
"Se ei ole valhetta, täti kulta; se on pelkkää totta. Minä tahdoin estää sinua suremalta — ainoastaan sen tähden tulin minä."
"Minä antaisin mitä hyvänsä jos minä vaan voisin uskoa sinua — se vastaisi hyvän joukon synnistäsi, Tom. Olisimpa melkein iloissani siitä, että karkasit ja teit niin pahoin. Vaan siinä ei ole järkeä; sillä miks'et olisi ilmoittanut siitä minulle, lapsi?"
"Sentähden, kun sinä rupesit puhumaan hautaisista, hyvä täti, minulle juuri silloin pölähti tuo ajatus mieleen, että me tulisimme ja piiloutuisimme kirkkoon hautaispäivänämme, ja kuinkahan sitte lienee ollutkin, niin ei ollut minulla sydäntä turmella tätä ajatusta. Sentähden pistin tuohi-kappaleen taskuuni ja olin hiljaa."
"Minkä tuohi-kappaleen."
"Tuohi-kappaleen, jolle olin kirjoittanut, että me olimme menneet merirosvoiksi. Toivoisimpa nyt, että olisit herännyt silloin kuin suutelin sinua — teenpä sen, todellakin."
Nuo kovat kureet tätin muodossa muuttuivat lempeämmiksi, äkillinen hellyys ilmautui hänen silmissänsä.
"Suutelitko sinä minua, Tom?"
"Sen tein."
"Oletko varma siitä?"
"Aivan varma, hyvä täti, — niin varma kuin nyt olen tässä."
"Miksi sinä suutelit minua, Tom?"
"Sentähden kun pidin sinusta. Sinä huokailit unissasi ja tuo säälitti minua."
Sanat kaikuivat todelta. Vanha rouva ei voinut salata vähäistä vavistusta äänessään, kun sanoi: "Suutele minua vielä kerran, Tom — ja jouduttaudu kouluun, äläkä vaivaa minua enää."
Poika oli tuskin ennättänyt mennä, kuin täti jo jouduttautui vaatekaappiin ja kaivoi esiin riekaleet siitä nutusta joka oli ollut Tom'in päällä kun oli merirosvona. Sitten viivähti hän, pitäen sitä kädessään, ja sanoi itsekseen:
"En, en minä uskalla. Poika-parka — luulen hän valehteli; vaan se on niin kaunis, siunattu valhe, niin täynnä lohdutusta. Minä toivon, että Jumala — jaminätiedän, että Jumala antaa hänelle tämän anteeksi, sillä se ei osottanut mitään muuta kuin sydämen hyvyyttä kuin hän kertoi tästä minulle. Vaan minä en tahdo ottaa selkoa siitä, jos se oli valhe tai ei. Minä en tahdo katsoa."
Hän ripusti takin paikoillensa ja viipyi hetkisen miettien sen vieressä. Kaksi kertaa ojensi hän kätensä uudelleen ottaaksensa nuttua, ja kaksi kertaa heitti hän sen tekemättä. Vielä kerran uskalsi hän tehdä sen, vaan vahvisti itseänsä nyt tällä ajatuksella: "Se on hyvää tarkoittava valhe — se on hyvää tarkoittava valhe — minä en tahdo surra siitä." Niin tarkasteli hän nutun taskut. Silmänräpäystä myöhemmin luki hän Tom'in tuohi-kappaletta juoksevien kyynelten läpi ja sanoi:
"Minä voisin nyt antaa pojalle anteeksi, jos olisi tehnyt miljoonittainkin syntiä."
Tavassa, jolla täti Polly suuteli Tom'ia, oli jotakin, joka karkoitti hänen synkkämielisyytensä ja teki hänet uudelleen onnelliseksi ja suruttomaksi. Hän meni kouluun ja hänellä oli onni tavata Becky Thatcher niitty-tien alussa. Mielialansa määräsi aina menetys-tapansa. Epäilemättä silmänräpäystäkään juoksi hän tytön luokse ja sanoi:
"Minä tein hyvin pahasti tänään, Becky, ja minä olen mielipahoissani siitä. Minä en kuuna kullan valkeana tee niin enää, en vaikka eläisin ijankaikkisesti, — tule niin sovitaan pois kaikki riidat?"
Tyttö seisottui ja katsoi häntä ylenkatseella silmiin:
"Minä olisin teille, Herra Tuomas Sawyer, hyvin kiitollinen jos te antaisitte minun olla rauhassa. Minä en koskaan tule puhelemaan teidän kanssanne enää."
Hän viskasi niskojansa ja kulki edelleen. Tom äimistyi niin, ett'ei ollut edes älyä vastata: "Kukapahan siitä huolinee, neiti älykäs?" ennenkuin se oli liika myöhäistä. Niinmuodoin oli hän ääneti. Kumminkin oli hän täydessä vimmassa. Hän kulki koulun kartanolle; toivoen Becky'n olevan poikana ja ajatteli kuinka hän siinä tapauksessa löylyttäisi hänet. He sattuivat vastakkain. Tom teki jonkun terävän muistutuksen sivumennen. Tyttö vastasi äkäisesti, ja eripuraisuus oli täydellinen.
Becky, suutuksissaan kun oli, tahtoi niin mielellään nähdä Tom'in selkä-saunaa, tuosta rähjätystä kirjasta, ett'ei tahtonut malttaa odottaa koulun alkamista. Jos hänellä olisi ollutkin joku hämärä aate antaa Alfred'in vastata teostansa, niin oli Tom'in viimeinen loukkaus poistanut sen kokonaan.
Tyttöparka, hän ei tiennyt kuinka nopeasti likeni onnettomuuttaan. Opettajasta, Herra Dobbins'ta, oli tullut keski-ikäinen mies, ilman että oli nähnyt kunnian himonsa toteutuvan. Hänen paras toiveensa oli päästä lääkäriksi, vaan köyhyys oli estänyt häntä kohoamasta korkeammalle kuin kyläkoulu-mestariksi. Joka päivä otti hän esiin erään salaisen kirjan kirjoitus pöytänsä loudasta ja kiintyi siihen, jos ei jotakuta läksykuntaa ollut luetettavana. Hän piti tätä kirjaa linkkujen ja lukkojen takana. Koko koulussa ei ollut yhden ainoata nulikkata, joka ei olisi antanut vaikka henkensä, kuin vaan olisi saanut heittää silmäyksenkään siihen, vaan sitä tilaisuutta ei tullut koskaan. Joka pojalla ja tytöllä oli omat mielipiteensä tämän kirjan luonnosta; vaan ei kahden mielipiteet olleet yhdenlaiset ja aivan mahdotointa oli päästä siitä oikein selville. Kun Becky nyt kulki kirjoitus pöydän sivuitse, joka oli liki ovea, huomasi hän, että avain oli suulla. Tämä oli kallis silmänräpäys. Hän katsahti ympärillensä, huomasi olevansa yksinään ja ensi silmänräpäyksessä oli hänellä kirja käsissänsä. Nimilehti — professori sen ja sen "anatomia" — ei antanut hänelle minkäänlaista selitystä; sentähden alkoi hän selata kirjaa. Hän tapasi paikalla kauniin maalatun kuvan — ihmisen kuvan. Samassa silmänräpäyksessä lankesi varjo paperille. Tom Sawyer astui huoneesen ja näki vilaukselta kuvan. Becky säikähti ja nyhtäsi kirjaa likemmäksi, pannaksensa sitä kiini, vaan sattui samassa repäsemään puoli kuvalehteä halki. Hän heitti kirjan laatikkoon, väänsi avaimen kerran ympäri ja purskahti itkuun häpeästä ja harmista:
"Se on aivan hävyttömästi tehty sinulta, Tom Sawyer, jotta hiipiä katsomaan mitä ihmiset katselevat."
"Mistäminätiesin sinun katselevan jotakin?"
"Sinun pitäisi hävetä itseäsi, Tom Sawyer; sinä tiedät, että ai'ot kaivata minun päälleni: voi, mitä pitää minun tekemään, mitä pitää minun tekemään! Minä tulen saamaan selkääni, ja minä joka en koskaan ennen ole saanut selkääni koulussa."
Hän polki pienellä jalallansa lattiaan ja sanoi:
"Oleniin hävytöin jos tahdot! Minä tiedän jotakin, joka tulee tapahtumaan. Odotahan, niin saat nähdä! Kelvoton, kelvoton, kelvoton!" Hän lensi ulos huoneesta uudelleen pärskähtäen itkuun.
Tom seisoi äänetönnä jokseenkin hämillänsä tuollaisesta käytöksestä.Sitten sanoi hän itsekseen:
"Kummallisia kappaleita nuo tyttö-repakot. Ei kuunaan saanut selkäänsä koulussa! Joutavia, — mit'on selkäsauna! Oikein tyttömäistä — he ovat niin hieno hipiöiset ja pelkurit. Luonnollisesti se ei tule kysymykseenkään, että kaipaisin vanhalle Dobbins'ille pienen raukan päälle, sillä löytyy niitä toisiakin keinoja päästä kuitiksi tytön kanssa, jotka eivät ole niin alentavia; vaan mitäpä se auttanee? Vanha Dobbins kysyy kuka hänen kirjansa on repinyt. Kukaan ei vastaa. Sitten tekee hän — niinkuin tapansa on — kysyy ensin yhdeltä, sitten toiselta, ja kun hän tulee oikeaan tyttöön, niin tietää hän, ilman että kukaan tarvitsee sanoa hänelle siitä. Tyttöin kasvot kantelevat aina heidän päällensä. He eivät uskalla karkaista itseänsä. Hän tulee saamaan selkäänsä. Tämä on hyvin kelvoiton seikka, johon Becky Thatcher on joutunut, sillä hän ei voi päästä siitä millään tavalla." Tom ajatteli asiaa vielä hetkisen ja lisäsi:
"Kaikissa tapauksissa, on se hyvä, niinkuin se on; hän olisi mielellään nähnyt minut samassa pulassa — antaa hänen itsensä tuntea miltä se maistaa!"
Tom meni ulos ja rupesi "hippasille" muitten koulupoikain kanssa. Joitakuita silmänräpäyksiä myöhemmin tuli opettaja, ja koulu alkoi. Tom tunsi itsensä hyvin kiinitetyksi lukuihinsa. Joka kerran, kun hän heitti salaisen silmäyksen tyttöin puolelle salia, kiusasi häntä Beckyn näkö. Hän ei olisi tahtonut surkutella häntä kaikesta siitä kuin oli tapahtunut, vaan hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän ei voinut iloita vaikka kuinkin olisi tahtonut. Nyt tehtiin havainto lukukirjassa, ja Tom'in mieli oli hyvän aikaa kiinitetty omiin asioihinsa. Becky heräsi horroksistansa ja näyttäisi hyvin innostuvan siihen, joka tapahtui ympärillänsä. Hän ei uskonut että Tom pääsisi pulasta sillä, että kieltäisi itse kaataneensa läkkiä kirjaan: ja hänellä oli oikein. Kielto näytti tekevän asian ainoastaan pahemmaksi. Becky otaksui, että hänen pitäisi iloita tästä ja koetti luulotellakin, että hän olisi iloinen, vaan hän havaitsi, ett'ei hän ollutkaan aivan varma siitä. Kun kaikki oli muodostunut pahimmalle kannalle, teki hänen mielensä nousemaan ylös ja ilmoittamaan Alfred Temple syylliseksi, vaan hän hillitsi itsensä ja istui paikoillansa, koska, sanoi hän itsekseen, "hän varmaankin sanoo minun repineeni kirjan. Minä en sano sanaakan, en, vaikka henki olisi kysymyksessä!"
Tom otti rangaistuksensa ja meni paikallensa, vaan ei alakuloisena, sillä hän luuli mahdollisesti kaataneensa läkkiä kirjalle hippasilla ollessaan — hän oli kieltänyt ainoastaan muodon vuoksi, koska tapa oli semmoinen, ja hän oli pitänyt kieltävän peri-aatteensa.
Kokonainen tunti kului; opettaja istui torkkuen valta-istuimellaan; läksyjen lukemisen nukuttava surina täytti ilman. Vähitellen oikasi Herra Dobbins itseänsä, haukotteliin, aukaisi sitten pöytänsä kannen ja ojensi kätensä ottaaksensa kirjan, vaan näytti epäilevän ottaisiko hän sen, vai ei. Useammat koululapsista katsoivat ylös väliä-pitämättömästi, vaan kaksi seurasi hänen liikunnoitaan huomaavilla silmäyksillä. Herra Dobbins hypisteli hetkisen hajamielisesti kirjaa, veti sitten esiin sen ja otti soveliaan asennon tuolillansa ennenkuin rupesi lukemaan.
Tom loi silmänsä Becky'yn. Hän oli nähnyt ajetun, avuttoman kaniinin, jonka päätä vasten pyssyn piippu oli ojettu, aivan saman näköisenä kun Becky nyt oli. Hän unhotti heti riitansa hänen kanssansa. Pian — jotakin oli tehtävä! ja tehtävä silmänräpäyksessä! Vaan uhkaavan vaaran likeisyys masenti hänen keksintä voimansa. Hyvä! Eräs ajatus pölähti päähänsä! Hän aikoi juosta ja siepata kirjan opettajan kädestä ja kiitää sen kanssa tiehensä. Vaan hänen päätöksensä häilyi hetkisen, ja tilaisuus oli menetetty — opettaja oli avannut kirjan. Jos Tom'illa vaan olisi tuo menetetty tilaisuus jälellä! Liian myöhä; Becky'ä ei enää voinut pelastaa, sanoi hän. Ensi silmänräpäyksessä katseli opettaja jo koulua. Ei yhdenkään silmät kärsineet tätä silmäystä; siinä oli jotakin, joka alkoi vavistuttaa syytöntäkin. Hiljaisuus seurasi, jonka ajalla olisi ennättänyt lukea kymmeneen; opettaja kokosi vihaansa. Sitten sanoi hän:
"Kuka on repinyt kirjan?"
Ei niin hiiskausta. Olisipa kuullut nuppineulan putoavan. Äänettömyyttä kesti edelleen; opettaja tutki jokaisen naamaa, nähdäksensä niissä jotakin merkkiä rikokseen.
"Benjamin Rogers, oletko sinä repinyt kirjan?"
Kieltävä vastaus. Taas äänettömyys.
"Jooseppi Harper, oletko sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Tom'in levottomuus kohosi kohoamistansa tämän pitkällisen menettelyn alla. Opettaja tarkasteli poikien rivijä, ajatteli hetkisen ja kääntyi sitten tyttöin puolelle:
"Amy Lawrence?"
Pään puistaminen vastaukseksi.
"Grade Miller?"
Sama vastaus.
"Susanna Harper, oletkos sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Seuraava tyttö järjestyksessä oli Becky Thatcher. Tom vapisi kiireestä kantapäähän mielen-ponnistuksesta ja siitä tiedosta, että tila oli aivan auttamatoin.
"Rebecka Thatcher!" — (Tom katsahti hänen näköänsä; hän oli aivan valkea kauhistuksesta) "oletko sinä repinyt — ei, katso minua silmiin" — (tytön kädet kohosivat ikäänkuin rukoukseen) — "oletko sinä repinyt kirjan?"
Eräs ajatus lensi salaman kaltaisena Tom'in aivujen läpi. Hän hyppäsi ylös ja kiljasi:
"Minä sen tein!"
Koulu katseli kummanaan tätä suurta hulluutta. Tom seisoi hetkisen hiljaa, kootaksensa tasapainosta joutuneita sielunsa voimia; ja kuin hän meni esille ottamaan rangastustansa, tuntui tuo ihastus, kiitollisuus ja ihmetteleminen, joka loisti Becky'n silmistä häntä vastaan, kyllin palkitsevan satakin selkäsaunaa. Innostunut loistavasta menetystavastansa, otti hän sanaakaan sanomatta ankarimman selkäsaunan kun Herra Dobbins kuunaan oli antanut ja kuuli myöskin väliä pitämättä tuon lisätyn julmuuden, että hän saisi jäädä kahdeksi tunniksi toisten jälestä kouluun — sillä hän tiesi kuka tulisi odottamaan häntä ulko-puolella, kunnes vankeutensa oli lopussa, ja eikä sittenkään pitäisi pitkällistä odotus-aikaa kadotettuna.
Tom meni vuoteelleen tänä ehtoona, miettien kostoa Alfred Temple'a kohtaan; sillä häpeällä ja katumuksella oli Becky kertonut hänelle kaikki, ei edes unhottaen omaa kavaluuttansa. Vaan koston himonkin piti poistua suloisimmilta tunteilta, ja hän vaipui uneen, Becky'n viimeiset sanat vielä korvissansa:
"Tom, kuinkavoitsinä olla niin jalo!"
Koulu-lupa lähestyi. Opettaja, ankara ainakin, tuli vielä ankarammaksi ja vaati enemmin kuin ennen, sillä hän tahtoi, että koulu kunnioittaisi itsensä tutkinto-päivänä. Hänen vitsansa ja rottinkinsa lepäsivät nyt harvoin — varsinkin nuorempain oppilasten suhteen. Ainoastaan vanhimmat pojat ja kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden ikäiset neidot välttivät läjähdyksiä. Herra Dobbins'in läjähdykset olivat päälliseksi tuota kovempaa laatua; sillä vaikka hänen peruukinsa alla oli aivan paljas, kiiltävä päänahka, oli hän kumminkin parhaassa ijässänsä, ja jänteensä eivät näyttäneet ollenkaan heikontuneen. Kun tuo suuri päivä läheni, tuli kaikki hänen hirmuvaltaisuutensa näkyviin; hänellä näytti olevan kostonhimoinen ilo rangaistessansa pienimpiäkin rikoksia. Seuraus oli, että pienimmät pojat viettivät päivänsä pelvolla ja vavistuksella, ja yönsä miettien kostoa. He tekivät kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin voivat, kepposia opettajallensa. Vaan hän ei jäänyt mitään heille velkaa. Palkinto, joka seurasi jokaista onnistunutta koetusta kostoon, oli niin täydellinen ja majesteetillinen, että pojat aina vetäysivät riitatantereelta pahasti pieksettyinä. Viimein rupesivat he kaikki yhteen liittoon ja keksivät keinon, joka lupasi heille loistavan voiton. He juttelivat kyltti-maalarin pojalle, valan ehdolla, aikeensa ja pyysivät hänen apuansa. Hänellä oli omat syynsä olla iloinen tästä, sillä opettaja asui hänen isänsä perheessä ja oli antanut otollisia syitä hänen vihaansa. Opettajan vaimon piti lähteä maalle joiksikuiksi päiviksi, ja silloin oli kaikki esteet poistetut vehkeen liikkeelle panemisesta; opettaja valmistausi suuriin tilaisuuksiin tavallisesti niin, että tirkisti kovin syvään lasiin, ja kuin herra oli saanut täyden määränsä tutkintopäivä ehtoona ja levähti nojatuolissaan, silloin oli "putkaus" tehtävä. Sitten pitäisi hänen herättää hänet oikealla ajalla ja kiiruhtaa hänen koululle menemistänsä.
Ajallansa ilmautui tuo hauska tilaisuus. Kello kahdeksan ehtoolla oli kouluhuone loistavasti valaistu ja koristeltu kukka- ja lehti-kiehkuroilla ja köynnöksillä. Opettaja istui juhlallisesti suurella tuolillansa, joka oli asetettu lavalle, musta taulu takanansa. Hän oli jokseenkin "sumuisen" näköinen. Kolme penkki-riviä sivulla ja kuusi edessänsä, oli täytetyt kaupungin ylimyksiltä ja lasten vanhemmilta. Hänen vasemmalla puolellansa, kirjain takana, oli avara, satunnainen lava, jolle ne oppilaat olivat asetetut, joiden piti ottaa osaa tämän iltaisessa "ylösnäytöksessä;" sen päällä oli riveissä pieniä poikia, jotka olivat pestyt ja puetut oksettavalla tavalla, riveissä pitkiä, typeröitä poikia, lumikinoksia linoniin ja musliimin puettuja tyttöjä ja nuoria neitosia, jotka näyttivät hyvin tietävän paljaista käsivarsistansa, mummoinsa vanhoista koruista, sinisistä ja punasista sukkanauhoistansa ja kukista tukassansa. Muu osa rakennuksesta oli täynnä niitä koululapsia, jotka eivät ottaneet osaa näytökseen.
Näytös alkoi. Eräs pieni poikanulikka nousi ylös ja lausui ujosti:
"Tuskin näkevänne minunlaistaKansan e'essä odotatte lapsukaista," j.n.e.
samalla kuin säesti itseänsä kiusallisen tarkoilla ja värveellisillä liikkeillä, jotka masina olisi voinut tehdä — edellettynä ett'ei masina ollut oikein hyvässä kunnossa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti läpi, vaikka kovin hätäytyneenä, ja sai palkinnoksensa juhlallisen laukauksen käden-taputuksia, kun kumarti opetetulla tavalla ja vetäysi takaisin.
Eräs pieni ujo tyttö lukea sokersi, "Mary'lla oli pieni vuona," niijasi kömpelösti, sai osansa suosiosta ja istuutui paikoilleen, punastuen ja onnellisna.
Tom Sawyer astui esiin itserakkaalla luottamuksella, ja alkoi pitää erästä noista hävittämättömistä ja päättymättömistä puheista, niin kuin "Anna minulle vapaus tai kuolema", elävällä innolla ja hulluilla kujeilla, vaan hämmentyi keskellä puhetta. Kauhea lamppukuume syöksi hänen päällensä, jalkansa vapisivat ja hän oli tukehtumaisillaan. Se on tosi, hänellä oli nähtävästi kuuliain suosio — vaan myöskin kuuliain hiljaisuus, joka oli paljoa pahempi kuin heidän suosionsa. Opettaja rypisti otsaansa, ja tämä teki tappion täydelliseksi. Tom kamppaili vielä hetkisen ja vetäysi sitten takaisin aivan kukistettuna. Heikkoja koetuksia käsien taputukseen tehtiin, vaan ne masentuivat kohta.
Sitten seurasi, "Poika se seisoi palavalla kannella," "Assyria tuli voimalla", ja muita arvokkaita puhekappaleita. Niitä seurasi luku- ja tavaus kilpailut. Tuo laiha Latina-luokka kesti koetuksen kunnialla. Ehtoon päänumero seurasi nyt järjestyksessä — nuorten neitosten kirjoittamat kirjoitukset. Itsekukin astui vuorollansa lavan reunalle, kakisteliin, nosti ylös käsikirjoituksensa (nidotut kauniisin silkki niteisin) ja alkoi lukea teeskennellyllä painolla. Aineet olivat samat kuin jo heidän äitinsä, äitinsä-äidit, ja epäilemättä kaikki heidän naiselliset esi-isänsä aina ristinretkiin saakka olivat kirjoittaneet. "Ystävyys" oli muuan, "Muinoisten aikain muistoja," "Uskonto Historiassa," "Unelmien maa," "Sivistyksen edut," "Alakuloisuus," "Lapsellinen rakkaus," "Sydämen toiveet" j.n.e.
Hallitseva muoto näissä kirjoituksissa oli suosittu ja teeskennelty raskasmielisyys, turhamainen "kauniin kielen" tulva, joidenkuiden ihanne sanain ja sananparsien myötäänsä käyttäminen, kunnes tulivat aivan kuluneiksi, ja eräs omituisuus, joka varsinkin merkitsi ja turmeli ne, oli tuo välttämätön ja kärsimätöin saarna, joka huiskutti poikkonaista häntäänsä kaikkein lopulla. Oli se sama mitä laatua aine oli, aivuja vaivaavilla koetuksilla koeteltiin sitä saada aina sen laiselle kannalle, josta siveellinen ja uskonnollinen mieli-ala voi saada rakennusta. Silmin nähtävä ulko-kullaisuus näissä saarnoissa ei ollut kylliksi karkoittamaan näitä turmiollisia tapoja kouluista, eikä se ole vielä kylliksi nytkään, ja tuskin tulee olemaankan niin kauan kuin maailma seisoo. Maassamme ei ole niin koulua, jossa ei nuoret naiset tuntisi itseänsä pakotetuiksi lopettamaan kirjoitustansa saarnalla; ja sen tulee havaitsemaan, että pintapuolisin ja uskottomin kaikista koulutytöistä kirjoittaa pisimmän, ja verrannollisesti voimakkaimman saarnan. Vaan kylliksi nyt. Suora totuus ei maista hyvältä. Katselkaamme uudelleen tuota "näytöstä." Ensimäisellä kirjoituksella, joka luettiin oli päällekirjoitus: "Tämä on siis elämä?" Ehkä lukia kestää otteen tästä:
Kuinka iloisilla tunteilla eikö nuoruudet mieli, elämän joka-päiväisillä poluilla, odota jotakin tiettyä juhlallisuutta! Kuvitusvoima vaikuttaa ja kuvaa ruusunkarvaisia ilon-kuvia. Hengessä näkee muodin la'ilta hallittu kaunotar itsensä keskellä juhlajoukkoa tarkasteltuna kaikilta, niiltä jotka tarkastelevat. Hänen viehättävä vartalonsa, puettuna lumi-valkoiseen pukuun, pyörii vilisevässä tanssissa: hänen silmänsä ovat kirkkaimmat ja askeleensa keveimmät koko joukossa. Näitä suloisia unia uneksiessa kuluu aika pian, ja tuo odotettu tunti on tullut, jolloin hän saa astua tuohon Elyselliseen maailmaan, josta hän on uneksinut niin loistavia unia. Kuinka sadun tapaista eikö ole kaikki hänen silmistänsä! Joka uusi näkymä on viehättävämpi kuin edellinen. Vaan jonkun ajan kuluttua huomaa hän, että kaikki, joka piilee tämän kauniin kuoren alla, on turhuutta; imarrus, joka kerran ilahutti häntä, rämisee nyt pahalta hänen korvissansa; paali-sali on menettänyt lumous voimansa; menetetyllä terveydellä ja katkeralla sydämellä kääntää hän sille selkänsä, sillä vakuutuksella, ett'ei maalliset ilot voi tyydyttää toivovaa sielua.
Ja niin edespäin. Tyytyväisyys oli yleinen, sen kuuli lu'un aikana sellaisista huudoista kun:
"Niin suloista!" "Kuinka totta!" j.n.e. ja kuin se viimein loppui erityisellä surullisella saarnalla, niin oli mieltymys täydellinen.
Sitten nousi ylös eräs hieno, raskasmielinen tyttö, jonka muodolla lepäsi tuo miellyttävä kalpeus, joka tulee pilleristä ja huonosta ruo'ansulatuksesta. Hän luki runoelman, jonka päällekirjoituksena oli: "Missourin tytön jäähyväiset. Alabamalle." Runoelmassa oli käytetty vieraita sanoja, joita ei puoletkaan ymmärtäneet, vaan kumminkin oli runo mainio.
Tämän jälkeen astui esiin eräs musta hipiöinen, musta silmäinen ja mustatukkainen nuori neito, joka ensin oli ääneti mahdikkaan silmänräpäyksen, otti päälleensä surullisen näön ja alkoi pitkäveteisellä äänellä lukea:
Eräs näkö.
Yö oli pimeä ja myrskyinen. Korkean taivaallisen valtaistuimen ympärillä ei pilkkunut pienintäkän tähteä, vaan tuon jylhän ukkoisen syvä sointu värisi lakkaamata korvissa, samalla kuin nuo vihaiset salamat hulmusivat pilvisellä taivaalla, ja näyttivät ivaavan sitä voimaa, jota tuo mainio Franklin vallitsi. Tuuletkin tulivat vinkuen esiin salaisista piiloistansa ja huppuroivat ympäriinsä, ikäänkuin olisivat tahtoneet avullansa lisätä näkymän julmuutta.
Näin pimeällä ja kauhealla hetkellä toivoi minun sieluniinhimillistä osanottavaisuutta; vaan sen sijaan,
Tul' ystävän, holhoojan, lohtuni ja onni,Ilo kaikess, surussa, ja otti käteni.
Hän tuli, niinkuin joku noista olennoista, joita nuoret ja romantilliset ihmiset mielessänsä kuvailevat kuleksivan mielikuvituksen Edenin auringolta valaistuilla poluilla, niinkuin ihanuuden haltiatar, kaiketta koreudetta paitsi omaa taivaallista herttaisuuttansa. Hänen käyntinsä oli niin pehmeä, ett'ei sitä edes kuulunut, ja ell'ei hänen myötätuntoinen kosketuksensa olisi magillisesti värähdyttänyt ruumistani, olisi hän luikahtanut sivuitseni niinkuin muutkin ujot kaunottaret hoksaamatta — etsimättä. Omituinen alakuloisuus näkyi hänen muodollansa, ikäänkuin jähmettyneitä kyyneleitä talvi-kuukausien peitteellä, kun hän näytti noita kamppailevia elementtiä ulkopuolella ja käski minun katsomaan noita kahta esiteltyä olentoa.
Tämä kauhea uni oli kirjoitettu kymmenen sivun pituiselle käsikirjoitukselle, ja loppui saarnalla, joka niin täydellisesti poisti kaikki toiveet niiltä, jotka eivät olleet — presbyteriaaneja, että se sai ensimäisen palkinnon. Tätä kirjoitusta pidettiin illan parhaimpana kirjoituksena. Kauppalan pormestari, joka antoi palkinnon kirjoittajalle, piti kauniin puheen, jossa hän sanoi: "että tämä kaunopuheliaisuudessa oli paljoa etevämpi kuin kaikki ne puheet, joita hän ennen oli kuullut, ja että itse Daniel Webster olisi voinut olla ylpeä siitä."
Sivumennen lienee tässä muistutettava, että niitten kirjoitusten luku, joissa sanaa "herttainen" oli käytetty hyvin suurella rakkaudella, ja joissa inhimillistä kokemusta kutsuttiin "elämän ohjeeksi," oli melkein yhtä suuri kuin tavallisesti.
Opettaja, joka oli niin "sumuinen," että tahtoi käydä liian kova-ääniseksi, asetti tuolinsa sivulle, käänsi selkänsä kansalle ja alkoi mustalle taululle piirtää Amerikan karttaa, alkaaksensa maantieteellistä tutkintoa. Vaan hän ei tahtonut onnistua vapisevalla kädellänsä, jonkatähden pidätettyä naurua kuului salista. Hän tiesi miten asian laita oli ja tahtoi korjata työtänsä. Hän pyyhkäsi pois entisen työnsä ja piirsi uudelleen; vaan se onnistui vielä huonommin, ja tirskuminen kuului selvemmin. Hän kiinnitti nyt kaikki huomionsa työhönsä, ikäänkuin hän olisi päättänyt ei antaa itseänsä kukistaa ivalta. Hän tunsi, että kaikkein silmät olivat kiinitetyt häneen; hän luuli lykästävänsä, ja kumminkin ei tirskuminen loppunut. Se kasvoi aivan julkisesti. Ja eikä syyttä. Kouluhuoneen päällä oli vinnikammari, ja sen lattiassa luukku aivan opettajan pään kohdalla; siitä laskeusi kissa, joka oli sidottu nivusistaan nuoraan. Pään ja leukain ympärille oli sidottu rätti, joka esti sen naukumasta: kissan näin hitaasti laskeudessa, koukistui se ylöspäin, repien nuoraa, putosi sitten alas, ja haparoi kapaloillaan tyhjää ilmaa. Tirskutus tuli kovemmaksi ja kovemmaksi, kissa ei ollut enää kuin kuusi tuumaa opettajan päästä; alemma, alemma, vielä vähän, ja eläin iski terävät kyntensä hänen peruukiinsa, sieppasi sen irti, ja vetäistiin samassa silmänräpäyksessä luukusta ylös, vieden voiton mukanansa. Ja kuinka ihanasti eikö valo heijastanut opettajan paljaasta päästä, sillä kyltti-maalarin poika olikullannutsen!
Tämä oli tutkinnon loppu. Pojat olivat kostaneet. Koulu-lupa alkoi.
Muistutus. Edellä luetut "kirjoitukset" ovat sanasta sanaan kirjoitetut eräästä kirjasta, jonka nimi on "Prosaa ja Runoilmaa, eräältä naiselta Lännessä," vaan ne ovat tarkoin ja kaikin puolin koulutyttö mallin mukaan, ja siis paremmat kuin jos niitä olisi ruvennut jälittelemään.
Tom antoi kirjoittaa itsensä sisään tuohon uuteen seuraan "Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö", johon häntä enin houkuttelivat nuo loistavat arvomerkit. Hän lupasi olla tupakoimatta, purematta tupakkia ja noitumatta niinkauan kuin hän oli seuran jäsenenä. Nyt teki hän uuden havainnon — nimittäin sen, että varmin keino maailmassa on saada joku halajamaan jotakin, jos kokonaan kieltää häneltä juuri sen. Tom'ia alkoi kohta vaivata halu sekä juomaan että noitumaan; tämä tuli niin ankaraksi, ett'ei muu, kuin toivo saada kohta ylpeillä punaisella vyöllä, voinut estää häntä eroamasta koko seurasta. Neljäs päivä Heinäkuuta lähestyi; vaan hän jätti kohta tämänpäivän — jätti sen ennen kuin oli kantanut kahleitansa kahdeksaa viidettä tuntiakan ja kiinnitti toiveensa vanhaan tuomari Frazer'iin, rauhantuomariin, joka selvästi virui viimeisillään, ja joka saisi juhlalliset, yleiset hautajaiset korkean virkansa vuoksi. Kolme päivää oli Tom hyvin utelias tuomarin tilasta ja hyvin nälkäinen kuulemaan uutisia siitä. Välistä nousi hänen toiveensa niin korkealle, että hän otti esiin arvomerkkinsä ja alkoi harjoitella peilin edessä. Vaan tuomarin tila vaihetteli aivan mieltä masentavalla tavalla. Viimein sanottiin hänen olevan parempana ja sitten parantumaisillaan.
Tom oli tyytymätöin ja tunsipa vielä itsensä loukatuksi. Hän jätti johtokunnalle paikalla erohakemuksensa, vaan seuraavana yönä kuoli tuomari, hän oli sairastunut uudelleen. Tom päätti, ett'ei hän enää kuunaan niin täydellisesti luottaisi yhteenkään ihmiseen. Hautaiset olivat pulskat. Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö näyttäytyi kaikissa juhlallisuudessaan, jo oli tappaa tuon eronneen jäsenen harmista ja kateudesta.
Tom'ista oli kumminkin tullut vapaa poika, joka oli jotakin. Hän voi nyt juoda ja noitua, vaan huomasi suureksi ihmeeksensä, ett'ei hänellä enää ollutkaan halua siihen. Tuo pienoinen syy, että hänellä oli oikeus tehdä sitä, poisti kokonaan hänen halunsa ja himonsa siitä.
Tom'ia kummastutti, että tuo toivottu koulu-lupa alkoi tuntua hänestä raskaalta.
Hän koetti pitää päiväkirjaa, vaan kun kolmeen päivään ei tapahtunut mitään merkillistä, niin jätti hän sen. Etevimmät koko "Christy Minstral" joukosta tulivat kaupunkiin ja nostivat hälinää. Tom ja Joe asettivat samallaisen joukon ja olivat onnelliset kokonaista kaksi päivää.
Tuo juhlallinen neljäs päivä Heinäkuutakin oli tavallansa onnetoin, sillä silloin satoi ankarasti; sentähden ei ollutkaan yleistä juhlakulkua, ja tuo suurin mies koko maailmassa (Tom'in ajatuksen mukaan), Herra Bentor, todellinen Yhdysvaltain Senatori, ei ollutkaan viidenkolmatta jalan pituinen, ei edes sinne päinkään; sekin siis suuri erhetys.
Eräs cirkus-joukko tuli. Pojat näyttivät cirkusta kolme päivää sen jälkeen niinimatoista tehdyssä teltissä — sisäänpääsymaksu: kolme nuppineulaa pojilta, kaksi tytöiltä — vaan sitten lopetettiin cirkusleikki.
Eräs pääkalloista povaaja ja magneetilla-nukuttaja tulivat — ja menivät taas, jättäen kaupungin jälkeensä vielä uneliaammaksi ja ikävämmäksi kuin koskaan ennen.
Joitakuita lasten-kestiä pidettiin, vaan ne olivat harvat ja herttaiset, niin että ne tekivät väliajat vielä ikävämmiksi.
Becky Thatcher oli matkustanut kotiansa Constantinopeliin, viettämään koulu-lupaa vanhempiensa luokse — niin että elämässä ei löytynyt yhtään kirkkaampaa puolta.
Tuo kauhea murha-salaisuus matkaansaattoi pitkällisen kivun. Se oli kuin koi, yhtä pitkällinen kuin kipeä.
Sitten tuli tuhka-rokko.
Kaksi pitkää viikkoa makasi Tom vankina, kuolleena maailmalta ja sen tapauksilta. Hän oli hyvin kipeä ja kaikesta välinpitämätöin. Kun hän viimein pääsi taas jaloillensa, ja heikkona kulki kaupungin läpi, oli surullinen muutos tapahtunut kaikessa ja kaikkein kanssa. "Hengellinen liikutus" oli tapahtunut, ja kaikki ihmiset olivat tulleet "herätetyiksi;" ei ainoastaan täysikasvuiset, vaan myöskin pojat ja tytöt. Tom kulki ympäri kaupunkia epäilevällä toiveella, löytääksensä yhtä ainoaa siunattua, syntistä naamaa, vaan pettyi joka paikassa. Hän tapasi Joe Harper'in täydellä vauhdilla lukemassa Testamentia ja kääntyi suruissaan pois tästä mieltä liikuttavasta näöstä. Hän etsi käsiinsä Ben Rogers'in ja tapasi hänen suuri vakka kainalossa täynnä herätyskirjoja, joita hänen piti lähteä jakelemaan köyhille. Hän tapasi Jim Hollis'in, tämä huomautti häntä tuosta kalliista siunauksesta, joka oli siinä varoituksessa, kuin hänelle oli tullut osaksi tuhkarokossa. Joka poika jonka tapasi lisäsi hänen alakuloisuuttansa varmaankin leiviskällä; ja kun hän viimein, epätoivon alaisena, etsi pelastusta Huckleberry Finn'in helmassa ja tuli vastaan otetuksi raamatun lauseella, musertui hänen sydämensä, ja hän hiipi kotia sänkyynsä, huomaten, että hän oli ainoa koko kaupungissa, joka oli kadotettu, ijankaikkisesta, ijankaikkiseen.
Tänä yönä raivosi kauhea ukon-ilma. Hän veti peitteen päänsä yli ja odotti pelolla ja vavistuksella perikatoansa; sillä hän ei epäillyt vähääkään, ett'ei tämä jyräkkä tarkoittaisi häntä. Hän luuli koetelleensa taivaan pitkämielisyyttä kovin kauan, josta tämä nyt oli seuraus. Hän olisi pitänyt sitä suurena sekä kunnian että ampuma-aineiden tuhlaamisena, jos lutikkata tappaissa olisi käytetty tykki-patteriaa, vaan hän ei huomannut mitään mahdottomuutta noin juhlallisen myrskyn toimeen-panossa maan poistamiseksi noin vähäpätöisen hyönteisen jalkain alta, kuin hän itse oli.
Vähitellen alkoi myrsky lakastua ja kuoli viimein kokonaan, täyttämättä tarkoitustansa. Pojan ensimäinen ajatus oli kiitollisuus ja päätös tehdä parannus. Vaan hän päätti kummikin odottaa — ehk'ei tuollaista myrskyä enää tulisikaan.
Seuraavana päivänä olivat tohtorit taas Tom'in luona; hän oli sairastunut uudelleen. Ne kolme viikkoa, jotka hän virui tauti-vuoteella, tuntuivat hänestä pitemmältä kuin miehen ikä. Kun hän viimein pääsi ulos, oli hän tuskin kiitollinen parantumisestansa, sillä hän muisti yksinäisen tilansa, ja sen kuinka turvaton ja hylätty hän oli. Hän kuleksi kolealla mielellä pitkin katuja, ja huomasi Jim Hollis'in, istuvan tuomarina eräässä nuorukaisoikeudessa, jonka juuri piti tuomita eräs kissa — pienen lintusen murhasta. Hän tapasi Joe Harper'in ja Huck Finn'in syömässä varastettua melonia eräällä palokadulla. Poika-parat, heillä, niinkuin Tom'illakin, oli ollut taudin uudistus.
Viimein raitistui tuo unelias ilma, ja vieläpä voimallisella tavalla. Murhajuttua alettiin tutkia oikeuden edessä. Tämä oli nyt yleisenä puheaineena kaupungissa. Tom ei voinut karttaa sitä. Kun hän vaan kuuli mainittavan murhasta, niin rupesi hän vapisemaan, sillä hänen paha oma-tuntonsa ja pelkonsa vakuuttivat häntä melkein siitä, että nuo puheet, joita hän kuuli, olivat vaan "tiedusteluja;" hän ei ymmärtänyt, miten hänen epäiltäisiin tietävän jotakin rikoksesta, eikä hän kumminkaan voinut olla rauhoitettu kaiken tämän puheen keskellä. Tämä saattoi hänelle alituisen horkan. Hän kutsui Huck'in yksityiselle paikalle puhelemaan asiasta. Ehkä tämä saattaisi hänelle vähän huojennusta, kun saisi irroittaa kielensä kantimia hetkiseksi ja jakaa murheensa kumppanin kanssa, joka oli samassa onnettomuudessa. Paitsi sitä tahtoi hän visseytyä siitä, että "Huck oli ollut ääneti."
"Huck, oletkos koskaan puhunut jostakin jotakin?"
"Mistä?"
"Sinä tiedät mistä?"
"Oh, luonnollisesti en."
"Et sanaakan?"
"En sanaakan, niin totta kuin elän. Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että olin vähän peloissani?"
"Oho, Tom Sawyer, me emme saisi elää kahta päivää, jos se tulisi ilmi.Sentiedät."
Tom tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän:
"Huck, eihän sinua kukaan vaan saisi pakoitetuksi puhumaan, sanos?"
"Minua puhumaan? Jos laittavat tuon pirullisen puoliveren minua hukuttamaan, niin voivat saada minut puhumaan. Muuta keinoa ei löydy."
"Hyvä, aivan hyvä. Minä luulen meidän olevan varmat, niinkauan kuin olemme ääneti. Vaan vannokaamme vielä kerran. Se on kumminkin varminta."
"Kernaasti minun puolestani."
He vannoivat uudelleen, kauhistavilla menoilla.
"Mitähän ne tarkoittavat tuolla alinomaisella puheellaan. Huck? Minä olen heidän kuullut puhelevan siitä yhtä ja toista."
"Puheella? Niin, heillä ei ole nyt muuta hampaissa kun Muff Potters, Muff Potters ja aina vaan Muff Potters. Kun vaan kuulen mainittavan hänestä, niin lyöpi se kylmän hien koko ruumiilleni ja toivoisin useinkin voivani pistäytyä vaikka maan alle piiloon."
"Juuri samalla tavalla on laita minunkin kanssani. Minä luulen hänen olevan kuoleman oman. Eikö sinulla ole välistä sääli häntä?"
"Melkein aina — melkein aina. Hän ei juuri kelpaa mihinkään; vaan toiseksi ei hän ole tehnytkään mitään vahingoittaaksensa ketään. Hän kalastelee vähin, niin että tienauksillaan saapi pienen humalan — ja kutjehtii paljon joutilassa; vaan, hyvä Jumala, senhän teemme me kaikki — kumminkin useammat meistä — papit ja muut tuommoiset ihmiset. Vaan hän on laisensa siivomies — hän antoi kerran puolet eräästä kalasta minulle, joka ei ollut kovin suuri yhdellekään, ja hän on auttanut minua monta kertaa, silloin kuin minulla on ollut huono onni."
"Niin, hän on tehnyt paperileijoja minulle; Huck, ja solminnut onkia siimaani. Toivoisin voivani auttaa häntä irti."
"Oho! Me emme voi saada häntä irti, Tom. Paitsi sitä, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä he saisivat hänet kumminkin kohta kiini."
"Niin on. Vaan minusta on kauheaa kuulla heidän haukkuvan häntä myötäänsä, juuri kuin rakki-koirain, kun hän ei kuunaan — ole tehnyt sitä."
"Niin minustakin, Tom. Ah, minä olen heidän kuullut sanovan, että hänen näkönsä on jo semmoinen kuin olisi kaikkein vertähimoavaisin roisto koko valtakunnassa, ja he kummastelevat sitä, ett'ei häntä ole jo ennen hirtetty."
"Niin; tuota he puhuvat. Minä olen heidän kuullut sanovan, että jos hänet päästetään irti, niin 'lynchavat' hänet."
"Sen he tekisivätkin."
Poikain puhe kesti kauan, vaan he saivat aivan vähän lohtua siitä. Hämärissä olivat he tuon pienen, yksinäisen vanki-huoneen läheisyydessä, ja toivoivat ehkä jotakin tapahtuvan, joka poistaisi vaikeukset heidän tieltänsä. Vaan mitään ei tapahtunut; ei enkelit, eikä muut haltiattaret näyttäneet pitävän mitään tuosta onnettomasta vangista.
Pojat tekivät mitä olivat tehneet useita kertoja ennenkin — he menivät ikkunan taakse ja antoivat kalterin läpi Potters'ille tupakkaa ja tikkuja. Hän oli alakerrassa, jossa ei ollut vahtia.
Hänen kiitollisuutensa näistä lahjoista oli aina ennen kovin vaivannut heidän omaatuntoansa — tällä erällä koski se heihin kovemmin kuin koskaan ennen. He tunsivat suurimmassa määrässä arkuutensa ja pelollisuutensa, kun Potter sanoi:
"Te olette olleet hyvin siivot minua kohden, pojat — paremmat kuin kukaan muu kaupunkilainen. Ja minä en unhota sitä, sitä en tee. Usein sanon itselleni näin, 'minä laitoin kaikkein poikain paperi-leijat ja kapineet, ja näytin heille paraat kalapaikat, ja tein heille kaikkea mitä voin, ja nyt, kun vanha Muff on pulassa, niin ovat he kaikki unhottaneet minut, vaan ei Tom, eikä Huck —heeivät ole unhottaneet häntä — sanon minä —, jahänei unhota heitä. Hyvä, pojat, minä olen tehnyt kauhean työn — humalassa ja hulluna olin mä silloin kuin se tapahtui, muulla tavalla en voi sitä selittää — ja nyt tulen minä siitä rippumaan hirressä, ja se on oikein. Oikein, japarastamyöskin, luulen mä; niin toivon kumminkin. Hyvä, älkäämme puhuko tuosta. Minä en tahdo tehdäteitäsurullisiksi; te olette olleet hyvät minulle. Vaan sen tahdon sanoateille, että jos ette koskaan juo itseänne humalaan, niin ette kuunaan tule tänne. Asettukaas vähän länteen päin; noin, se on niin hauska nähdä ystävällisiä muotoja, kun on näin pahassa pulassa, ja muita ei tule tänne kuin te. Hyviä, ystävällisiä muotoja — hyviä, ystävällisiä muotoja. Nouskaas toistenne olkapäille, että saan koskettaa niitä. Noin. Puistakaamme kättä — teidän sopii kallerin läpi, minun on liian suuri. Pienet kädet, ja heikot — vaan ne ovat kumminkin auttaneet Muff Potters'ia paljon, ja auttaisivatpa enemmänkin, kuin vaan voisivat'."
Tom meni kotia surkealla tuulella, ja hän näki kauheoita unia koko tämän yön. Seuraavana ja sen jälkimäisenä päivänä kuleksi hän raatihuoneen läheisyydessä, hänen mielensä teki astumaan sisään käräjä-huoneesen, vaan hän hillitsi itseänsä. Huck'in kokemus oli sama. Kumpikin kartti toisiansa. Kumpikin menivät pois välistä, vaan sama kauhea lumous toi heidät aina takaisin vähän-ajan päästä. Tom piti korvansa auki, kun joku vetelehtiä tölppi ulos käräjä-huoneesta, vaan uutiset olivat säännöllisesti surulliset; ansa vetäytyi vaan tiukemmalle Potters paran kaulan ympärille. Toisen käräjäpäivän lopulla kuului puheesta kaupungilla, että Indiani-Joen todistus seisoi varmana, ja että siitä, minkälaisen tuomion jury julistaisi, ei enää ollut epäilemistäkään.
Tom oli myöhään ulkona tänä yönä ja meni nukkumaan ikkunasta. Hän oli ylen liikutetulla mielenalalla. Tuntia kului, ennen kuin hän nukkui. Seuraavana aamuna tulvaili koko kaupungin väestö raatihuoneelle, sillä tämä oli se suuri päivä, jona tuomio piti julistettaman. Sekä miehiä että naisia oli yhtä paljon kuulia-joukossa. Pitkällisen odotuksen perästä astui jury sisään jo, istui paikoillensa; vähä myöhemmin tuotiin Potters sisään raudoissa, kalvakkana ja kuihtuneena, ujon ja toivottoman näköisenä, asetettiin hänet niin, että kaikkein uteliaiden silmät voivat tuijottaa häneen. Yhtä suuren huomion nosti Indiani-Joen eloton naama. Vielä vähäinen odotus, tuomari tuli, ja sheriffi julisti käräjät avatuiksi. Nyt seurasi nuo tavalliset kuiskeet asian-ajajain kesken ja paperien kokoaminen. Nämä yksityisyydet, ja näistä rippuva viivykki, vaikuttivat valmistelevan ilman, joka oli täynnä totuutta ja vetovoimaa.
Nyt kutsuttiin eräs vierasmies sisään, joka todisti, että hän oli nähnyt Muff Potterin peseytymässä ojan reunalla, varhain samana aamuna kuin murha tapahtui, ja että hän heti kuin oli nähnyt hänet oli hiipinyt pois. Vielä joitakuita kysymyksiä, ja yleinen päälle-kantaja sanoi:
"Epää vieras-mies."
Vanki nosti silmänsä hetkiseksi, vaan antoi niiden taas laskeutua, kun hänen asian-ajajansa sanoi:
"Minulla ei ole mitään kysyttävää."
Seuraava vierasmies todisti veitsen löydön ruumiin vierestä. Yleinen päälle kantaja sanoi:
"Epää vieras-mies."
"Minulla ei ole mitään kysyttävää," vastasi Potters'in asian-ajaja.
Kolmas vieras-mies otti valallensa sen, että hän usein oli nähnyt veitsen Potters'illa.
"Epää vieras-mies."
Potters'in puolustaja ei vastannut tähänkään mitään.
Kuuliain naamat alkoivat osoittaa tyytymättömyyttä. Aikoiko asian-ajaja heittää puolustettavansa hengen ilmaiseksi, ett'ei koetellutkaan sitä puolustaa?
Useampia vieraita-miehiä todisti Potters'in epäiltävän käytöksen siinä tilaisuudessa kuin hänet tuotiin murhapaikalle. He saivat mennä ilman, että Potters'in puolustaja olisi kuulustellut heitä ristiin.
Pieninkin sitova seikka, joka tapahtui hautausmaalla murha-aamuna, jonka läsnäolijat niin hyvin muistivat, todistettiin uskottujen vierasmiesten kautta joita Potters'in puolustaja ei kuullustellut ristiin yhden yhtä!
Kansa alkoi hälistä kummastuksesta ja tyytymättömyydestä; tuomarin täytyi muistuttaa heitä siitä. Nyt sanoi päälle-kantaja:
"Niiden todistusten johdosta, jotka nämä vannotetut kansalaiset ovat tehneet, ja joiden sanakin olisi kyllin, olemme me todistaneet, epäilemättömällä selvyydellä, että tämä onnetoin, joka seisoo syytettynä oikeuden edessä, on tehnyt tämän kauhean murhan. Me lopetamme tähän tutkistelemisemme."
Potters-parka huokasi syvään, peitti kasvonsa käsillänsä, tuuditellen sinne tänne ruumistansa, samalla kuin tuskallinen hiljaisuus vallitsi oikeus huoneessa. Moni mies oli liikutettu, ja monen naisen sääliväisyys antautui ilmi kyynelissä. Syytetyn puolustaja nousi ylös ja sanoi:
"Korkea oikeus! Muistutuksissamme, tämän tutkinnon alkaessa, annoimme ymmärtää, aikovamme todistaa, puolustettavamme tehneen tämän kauhean työn semmoisessa tilassa, josta hän ei voi tulla vastuunalaiseksi, nimittäin humalan hulluudessa. Me olemme jättäneet tämän mieli-piteen; me emme tahdo käyttää tätä perustukseksi puolustuksessamme. (Kääntyen sihteeriin). Käskekää sisään Tuomas Sawyer."
Utelias kummastus näyttäytyi kaikkein salissa olevien naamoilla, samoin Potters'inkin. Kaikkein silmät kääntyivät nyt uteliaasti Tom'in puoleen, kun hän astui oikeus pöydän eteen. Poika näytti hyvin hämmästyneeltä, sillä hän oli peloissansa. Hän sai vannoa.
"Tuomas Sawyer, missä olitte te seitsemästoista päivä Kesäkuuta, noin puoliyön aikana?"
Tom katsahti Indiani-Joen tylyihin silmiin, ja hänen kielensä tarttui kurkku-lakeen kiini. Läsnäoliat kuuntelivat niin tarkkaan, ett'eivät edes uskaltaneet hengittääkään; vaan Tom ei saanut sanaa suustansa. Vähän ajan kuluttua sai poika toki niin paljon uskallusta, että sai vastanneeksi niin kovalla äänellä, että likimmäiset kumminkin kuulivat:
"Hautausmaalla!"
"Vähän kovemmalla äänellä, olkaa hyvä. Älkää peljätkö. Te olitte —"
"Hautausmaalla."
Ylen-katseellinen nauru välähti Indiani-Joen muodolla.
"Olitteko te jossain Horse Williams'in haudan läheisyydessä?"
"Olin."
"Puhukaa kovemmalla äänellä. Kuinka lähellä sitä te olitte?"
"Niin lähellä kuin nyt olen teitä."
"Olitteko te piilossa?"
"Olin."
"Missä?"
"Jalavain takana, jotka ovat haudan vieressä."
Indiani-Joe värähti tuskin näkyvästi.
"Itseksennäkö te olitte? Oliko teillä ketään mukananne?"
"Oli. Minä olin mukana —"
"Odottakaa — odottakaa silmänräpäys. Älkää sanoko kumppaninne nimeä.Sen saamme kyllä sittenkin tietä. Veittekö te sinne mitään mukananne?"
Tom epäili ja näytti hyvin ujostelevan.
"Sano pois, poikaseni — älä pelkää. Mitä kannoitte te sinne?"
"Ei muuta kuin yhden — yhden kissan raadon."
Tirskumista kuului salista, tuomarin piti kieltää.
"Tässä on sen kissan luuranko. Nyt poikani, kertokaa kaikki mitä tapahtui — kertokaa omalla tavallanne — älkääkä peljätkö."
Tom alkoi — ensin epäillen, vaan kuta enemmän hän kiintyi aineesensa sitä helpommin valui sanat hänen suustansa; hetkisen kuluttua ei kuulunut muuta kuin hänen oma äänensä, joka silmä oli kiinitetty häneen. Avo-suin ja hengittämättä riippuivat kuuliat hänen sanoissansa, unhottaen ajan, innostuneena kertomuksen julmuudesta. Pingoitus, jossa heidän liikutetut tunteensa olivat, kohosi korkeimmilleen, kun poika sanoi:
"Ja kun tohtori löi laudalla, ja Muff Potters kuukertui, juoksiIndiani-Joe esiin veitsi kädessä —"
Piu! Nuolen nopeudella lensi puoli-veri ikkunaan, pujahti niiden välitse, jotka olivat tiellä, ja hävisi!
Tom loisti vielä kerran urosna — vanhain lemmikki, nuorten kateus. Hänen nimensä tuli kuolemattomaksi painossakin, sillä kauppalan sanomalehti ylisti häntä. Ihmisiä löytyi, jotka luulivat hänen kerran pääsevän presidentiksi, jos hän vaan voi välttää hirsipuun.
Niin kuin tavallista on, niin otti tuo huikenteleva, ajattelematon maailma nyt Muff Potters'in helmoihinsa, ja hyväili häntä nyt yhtä paljon, kuin ennen oli haukkunut häntä. Vaan tämmöinen käytös on maailman kunnia; sentähden on väärin moittia sitä.
Tom'in päivät olivat loistoiset ja iloiset, vaan hänen yönsä olivat kauhun öitä. Indiani-Joe myrkytti kaikki hänen unensa, aina kostosta välkkyvillä silmillään. Tuskin niin viehättävää houkutusta löytyi, joka olisi voinut saada pojan ulos, pimeän tultua. Huck-parka oli samanlaisessa pelon ja kauhun tilassa, sillä Tom oli kertonut koko asian asian-ajajalle, iltaa ennen tuota suurta käräjäpäivää, ja Huck pelkäsi, että hänen osa asiassa tulisi ilmi, vaikka Indiani-Joen pako oli säästänyt häntä vaivasta todistaa oikeuden edessä. Asianajaja oli tehnyt lupauksen poikaparalle olla asiasta vaiti, vaan mitäpä se hyödytti?
Kun Tom'in vaivattu omatunto oli pakoittanut hänet illalla menemään asian-ajajan luokse ja antaa huulensa, jotka olivat lukitut julmimmalla ja kauheimmalla valalla, ilmaista tuon hirvittävän salaisuuden, niin menetti Huck melkein kokonaan luottamuksensa ihmisiin. Tom iloitsi kyllä jokapäivä siitä että oli puhunut, nähdessänsä Muff Potters'in kiitollisuuden; vaan joka yö toivoi hän, ett'ei olisi avannut lukkoa huuliltansa. Puolet aikaa pelkäsi Tom sitä, ett'eivät saisi kiini Indiani-Joe'a; toiset puolet taas sitä, että hänet saavutettaisiin. Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei kuunaan voisi elää rauhassa, ennen kuin tuo mies oli kuollut, ja hän nähnyt hänen ruumiinsa.
Palkinnoita oli luvattu; maakunta etsitty ristiin rastiin, vaan Indiani-Joe'a ei löydetty. Eräs noita kaikki-tietäviä ja peloittavia kummituksia, eräs salapoliisi, tuli St. Louis'ta, nuuski ympäriinsä, puisti päätänsä, oli viisaan näköinen, ja onnistuikin tavallansa, niinkuin nämä herrat tavallisesti onnistuvat. Hän nimittäin pääsi "jälille." Vaan "jälkiä" ei voi hirttää murhasta, jonkatähden, kun salapoliisi oli tehnyt tehtävänsä ja matkustanut kotiansa, Tom oli yhtä pelon-alainen kuin ennenkin.
Pitkät päivät kuluivat vähitellen, jokainen hieman huojentaen hänen tuskaansa.
Jokaisen oikein järjestetyn pojan elämässä tulee aika, jolloin hän tuntee polttavan halun päästä kaivamaan salattuja aarteita jostakin. Eräänä päivänä tuli tämä halu äkillisesti Tom'in päälle. Hän juoksi ulos etsimään Joe Harper'ia, vaan menestyksettä. Sitten meni hän Ben Rogers'in luo; hän oli kalassa. Heti tämän jälkeen tapasi hän Huck Finn'in, Punaisella kädellä. Huck oli se mies, jota hän tarvitsi. Tom vei hänet yksityiselle paikalle ja esitteli hänelle salaisuudessa asiansa. Huck myöntyi. Huck oli aina valmis lainaamaan kätensä semmoisiin yrityksiin, jotka tarjosivat hauskutusta ja eivätkä vaatineet rahoja: sillä hänellä oli tukalan paljo tuota aikaa, jokaeiole rahaa.
"Missä me kaivamme?" kysyi Huck.
"Oh, melkein missä hyvänsä."
"Vai niin, niitä on siis kätketty joka paikkaan?"
"Oho, ei toki. Niitä ei ole kätketty kuin vissiin paikoin, Huck — välistä saarille, välistä lahoneihin arkkuihin, jotka ovat kaivetut jonkun vanhan, mädänneen puun toisen pään alle, juuri sille paikalle, johon varjo lankeaa puoli-yön aikana; vaan enin sellaisten huoneitten laattiain alle, joissa kummittelee."
"Kuka niitä kätkee sinne?"
"No, rosvot, luonnollisesti — kenenkäs muun sinä luulet?Pyhäkoulun-johtajainko?"
"En minä tiedä. Jos ne olisivat minun, niin en kuunaan kätkisi niitä; minä antaisin niiden huilata ja lystäileisin."
"Niin minäkin; vaan ryövärit eivät tee niin, he kätkevät ne aina, ja heittävät ne sinne. Eivät he ai'o tehdä sitä, vaan he unhottavat tavallisesti merkit, tai kuolevat he. Kaikissa tapauksissa makaavat ne pitkät ajat siellä ja ruostuvat; ja aikain kuluttua löytää joku vanhan, kellastuneen paperin, jossa seisoo miten merkit löydetään — paperin, joka kestää tutkia viikko-kauden, sillä siinä on parhaastaan merkkiä ja hyroglyfiä."
"Hyro — mitä?"
"Hyroglyfiä — kuvia ja ukkoja, ymmärrätkös, jotka eivät merkitse niin mitään."
"Onko sinulla tuollainen paperi?"
"Ei."
"No, mitenkäs sinä sitten ai'ot löytää merkit?"
"Min'en tarvitse mitään merkkiä. He kätkevät aina aarteet semmoisen huoneen alle, jossa kummittelee, tai jollekulle saarelle, tai jonkun mädänneen puun alle, joka pistää maasta ylös. Hyvä, me olemme jo kerran koettaneet Jackson'in saarta, ja me voimme koettaa sitä vielä kerran, milloin hyvänsä; sitten on meillä vanha kummituslinna tuolla 'koukussa,' ja joukko mädänneitä puita — sadottain niitä."
"Onko niiden kaikkein alla?"
"Kovin tuhma kysymys! Ei?"
"Mistä sinä sitten tiedät, minkä alta on rupeaminen kaivamaan?"
"Me kaivamme kaikkein alta."
"Vaan, Tom, tuohon menee koko kesä."
"No, mikä sitte? Otaksu, että löydät messinkikannun, jossa on sata dollaria, kaikki ruosteisia ja hauskoja, tai arkuntäyden timanttia. Mitäs siitä sanot?"
Huck'in silmät kiilui.
"Se olisi hauskaa, hauskempaa en voi toivoa. Anna minulle vaan sata dollaria, timantista en ole millänikään."
"Olkoon menneeksi. Vaan ole varma siitä, ettäminäen ai'o heittää pois timanttia. Jotkut niistä maksavat kyllä dollarinsa."
"Todellako! Sanotko niin?"
"Varmaan — kuka hyvänsä voi sinulle sanoa sen. Etkö sinä ole koskaan nähnyt semmoista, Huck?"
"En, muistaakseni."
"Oh, kuninkailla on ko'ottain niitä."
"Vaan minä en tunne yhtään kuningasta, Tom."
"Sen kyllä arvaan, ett'et tunne yhtään. Vaan, jos tulisit Euroopaan, niin näkisit heitä joukottain juoksentelevan ympäriinsä."
"Juoksentelevatko he ympäriinsä?"
"Juoksentelevat? — sinä olet hullu! Ei!"
"No, miksi sanot niin?"
"Äh! Minä vaan tarkoitin, että sinä saisit nähdä heitä — luonnollisesti et juoksentelevan ympäriinsä, — minkätähden he niin tekisivät? Vaan minä tarkoitan, että sinä saisit nähdä heitä — kumminkin, ymmärrätkös, vähän siellä ja vähän täällä. Aivan kuin vanhan kyyttyselän Richardin."
"Richard'in! Mikä on hänen sukunimensä?"
"Hänellä ei ollut sukunimeä. Kuninkailla ei ole muuta kuin ristimänimi."
"Eikö?"
"Ei, sanon minä sinulle?"
"Hyvä, jos he pitävät siitä, Tom, niin on hyvä; vaan minä en tahtoisi olla kuningas, ja kantaa ainoastaan yhtä ristimä nimeä, aivan kuin neekerit. Vaan minä — missä me ensin kaivamme?"
"Niin, minä en tiedä. Jos me alkaisimme sillä vanhalla mädänneellä puulla, joka on Hiljaishuone-ojan takana olevalla kukkulalla?"
"Olkoon menneeksi."
He hankkivat itsellensä rikkonaisen kuokan ja muutaman lapian, ja läksivät pitkälle matkallensa. Kun he tulivat perille, olivat he hiessä ja tuohuksissa; he heittäysivät lepäämään ja tupakoimaan erään lähellä seisovan jalavan siimekseen.
"Tästä minä pidän," sanoi Tom.
"Niin minäkin."
"Huck, jos me löydämme aarteen tästä, mitä ai'ot tehdä osuudellasi?"
"Oh, minä ostan joka ikinen päivä itselleni omena-leivoksen ja lasin vettä mehun kanssa, ja sitten ai'on myös käydä joka ainoalla cirkuksella, joka tulee kaupunkiin. Ole sinä huoleti siitä, kyllä minä hankin itselleni lystiä."
"Vai niin; no, etkös ai'o säästää mitään?"
"Säästää? Mitä hyötyä siitä olisi?"
"Eipä muuta kuin se, että olisi jotakin, jolla eläisit eteenkin päin."
"Ei se kannattaisi. Isäni tulisi takaisin kaupunkiin jonakuna päivänä, ottaisi rahat minulta, jos en olisi ennättänyt hävittää niitä, ja ole varma siitä, ett'eivät ne kestäisi kauan hänen käsissänsä. Mitäs sinä ai'ot tehdä osallasi, Tom?"
"Minä ostan itselleni uuden rummun, oikein todellisen miekan, punaisen huivin, verikoiran pennun, ja sitten aio'n minä naida."
"Naida!"
"Juuri niin."
"Tom, — sinä et mahda olla oikein viisas."
"Odotahan — niin saat nähdä."
"Vaan, Tom, se nyt on tyhmin työ kuin kuunaan voit tehdä. Katsos isääni ja äitiäni. Tappelevat! Eivätkä he muuta tehneetkään. Muistan vielä hyvin kyllä."
"Mitä sitten? Se tyttö, jonka minä otan vaimokseni, ei tappele."
"Luullakseni ovat he, Tom, kaikki yhdenlaisia. Kaikki repivät he silmät päästämme. Ajattele sinä vaan vielä kerran pääsi ympäri, ennen kuin sen teet. Kyllä se on parasta, sen vakuutan. Mikä on repakon nimi?"
"Se ei ole mikään repakko, se on tyttö."
"Luullakseni on se jokseenkin sama; jotkut sanovat repakko, toiset tyttö — kummallakin on melkein yhtä oikein. Kaikissa tapauksissa, mikä hänen on nimensä, Tom?"
"Minä sanon sen sinulle vasta — en nyt."
"Vai niin — no, sama se. Se on vaan se, että sinun tultuasi naimisiin, minä tulen olemaan vielä enemmän yksinäni kuin ennen."
"Et suinkaan, sinun pitää muuttaa luokseni asumaan. Nouskaamme nyt ylös ja alkakaamme työmme."
He työskentelivät ja hikoilivat puolituntia. Ei löytynyt mitään. He kaivoivat vielä puolen tuntia; eikä nytkän paremmalla onnella. Huck sanoi:
"Kaivaavatko he aina näin syvään kuin tässä?"
"Välistä — ei aina. Tavallisesti ei. Luullakseni emme ole sattuneet oikealle paikalle."
He valitsivat uuden paikan ja alkoivat uudelleen. Työ kävi hiukan hitaammin, vaan he edistyivät kumminkin. He kaivoivat hetkisen ääneti. Viimein nojautui Huck lapionsa vartta vasten, pyhkäsi nuttunsa hihalla hikikarpalot otsaltansa ja sanoi:
"Missä ai'ot sinä kaivaa sitten, kuin olemme valmiit tämän kanssa?"
"Mielestäni pitäisi meidän koetella vanhan puun alta, joka on CardiffHill'illä, lesken talon takana."
"Niin, se pitäisi olla hyvä paikka. Vaan jos leski ottaa meiltä pois löytömme, Tom? Se on hänen maallansa."
"Hän ottaisi! Niin, ehkä koettaa. Vaan se, joka löytää kätketyn aarteen, on myös sen omistaja. Olipa se kenen maalla hyvänsä."
Tämä oli tyydyttävä vastaus. Työ jatkui. Vähän ajan kuluttua sanoi Huck:
"Lempo, me olemme varmaan taaskin väärällä paikalla. Mitä sinä luulet?"
"Tämä on kovin konstikasta, Huck. Minä en ymmärrä sitä. Välistä paneutuvat noita akat väliin. Pahoin pelkään siinä olevan koko sairauden nytkin."
"Ei! Noidilla ei ole valtaa päivällä."
"Se on tosi se. Sitä en tullut ajatelleeksi. Oh, nyt minä tiedän! Mimmoisia puupäitä me kumminkin olemme! Meidän pitää saada selvä siitä, mihin puun varjo lankeaa sydän-yön aikana, ja siltä, kohdalta kaivaa."
"No, hitto vieköön, siis olemme me kuhnaneet tässä koko ajan tyhjän tautta. Ja, saakeli soikoon, meidän pitää tulla tänne takaisin yöllä. Matka on niin lemmon pitkä. Voitko sinä päästä ulos?"
"Minun täytyy päästä ulos. Meidän pitääkin tehdä se jo ensi yönä, sillä jos joku keksii kuopat tässä, niin arvaa hän heti mikä on kysymyksessä ja alkaa etsiä."
"Hyvä, siis tulen minä naukumaan luoksesi ensi yönä."
"Niin. Kätkekäämme nyt aseet johonkin pehkoon."
Pojat tulivat takaisin yöllä, määrätyllä ajalla. He istuivat odottaen pimeässä. Paikka oli yksinäinen ja tunti, jonka vanhat tarut olivat tehneet juhlalliseksi. Henkiä kuiski rapisevissa lehdissä, peikot piilivät pimeissä piiloissansa, erään koiran jylhä haukunta kuului kaukaa, johon huuhkaja ruumista karsivalla huuhutuksellansa vastasi. Nämä hirvittävät seikat tekivät pojat raskasmielisiksi ja harva puheisiksi. Vähitellen otaksuivat he kellon olevan kaksitoista; he katsoivat mihin varjo lankesi ja alkoivat kaivaa. Heidän toivonsa nousi. Heidän halunsa kasvoi ja samalla heidän ahkeruutensakin. Kuoppa syveni syvenemistänsä, vaan he pettyivät aina uudelleen, kuin kuokka kalahti johonkin kovaan esineesen ja pani heidän sydämensä läpättämään. Se oli aina kivi tai juuri. Viimein sanoi Tom:
"Ei tämä maksa vaivaa. Huck, me olemme taaskin väärällä paikalla."
"Vaan se ei ole mahdollista. Me kaivamme juuri sillä paikalla, johon varjo lankesi."
"Sen tiedän, vaan tässä on toinen temppu."
"Mikä?"
"Se, että me arvailimme aikaa, luultavasti oli se liian varhain tai myöhään." Huck'ilta putosi lapio kädestä.
"Niin se on," sanoi hän. "Siinä se on koko onnettomuus. Meidän täytyy lopettaa koko työ. Me emme voi koskaan tietää aikaa tismallensa, ja paitsi sitä ovat tämmöiset yritykset kovin hirvittäviä keskellä yötä, kun peikot ja kummitukset keikkuvat ympärillä. Tuntuu kuin joku olisi takanani koko ajan; enkä tohdi kääntäytäkään; sillä toisia saattaa olla edessäni, jotka vaan odottavat tilaisuutta. On karsinut ruumistani siitä saakka kuin tulin tänne."
"Niin, jokseenkin samallaiset tunteet on minullakin ollut, Huck. Kun he kätkevät aarteen jonkun puun alle, niin panevat he melkein aina jonkun miehen ruumiin varjelemaan sitä."
"Jesus siunatkoon!"
"Niin, sen tekevät he. Niin olen aina kuullut sanottavan."
"Tom, minä en ollenkaan mielelläni kuleksi siinä, jossa kuolleita on.Ennemmin tai myöhemmin saa heidän kanssansa tekemistä."