Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja; pormestari rouvinensa — sillä heillä oli pormestari täällä, muitten korukalujen joukossa — rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan kaikki nuoret kauppa-palveliat — sillä he olivat seisseet porstuassa, imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin tyttö oli juossut kujaa sen läpitse — ja viimeksi tuli kaikkein poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta — epähuomiosta. Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla, niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet, kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa, jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.
Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa. Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua kunnes tuli samaan ääneen:
"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikintäällä,Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiäsaa."
Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa" pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."
Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan — kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin, aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on sitä poistaa.
Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan, kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten, Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin, hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla, ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon hyviä tekoja. Amen.
Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut saarnasta, hän ainoasti kesti sen — jos lie edes tehnyt sitäkän. Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä — sillä hän ei kuunnellut, vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan — ja jos joku vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen, ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä, ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti, ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa, niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane — hän oli varmasti vakuutettu siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen" oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun ja pakoitti hänet päästämään sen.
Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä — ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista, joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.
Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan. Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa, ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu mahdottoman suurilla purimilla — hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut, huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.
Eräs ajelehtiva villakoira tuli samalla vaappuen, surullisella sydämellä, laiskistunut joutilaisuudesta ja veltostuttavasta kesänlämpimästä, vankeudesta väsyneenä, toivoen vaihetusta. Hän vainusteli tamminkaista; riippuva häntä kohosi ja alkoi viuhkaa. Hän tarkasteli otusta, kierti, haisteli sitä, turvalliselta loittoudelta, kierti uudestaan, tuli uskaliaammaksi, haisteli vähän likempää, aukasi suunsa ja näykkäsi sitä, juuri parahiksi niin ett'ei sattunut, koetteli vielä kerran, ja vielä kerran, alkoi innostua leikistänsä, heittäytyi maahan mahalleen tamminkainen käpälien välissä, ja jatkoi koetuksijaan, väsyi viimein ja tuli haluttomaksi ja hajamieliseksi. Hänen päänsä alkoi nyykkiä, ja vaipui viimmein vähitellen alas, kunnes kosketti vihollista, joka samassa pureutui leukaan. Ilkiä äläys kuului, koira puisti päätään ja tamminkainen kimposi joitakuita kyynäriä, toisen kerran pudoten selälleen. Ympärillä istujat hykisivät sisällisestä naurusta, useampi muoto kätkeysi varjostimen tai nenäliinain taakse, Tom oli onnellinen. Koira häpesi; vaan hänen sydämmessään kiehui viha ja kostonhimo. Niin lähestyi hän uudestaan tamminkaista ja alkoi varovasti ahdistella sitä, tehden hyökkäyksiä kaikista kehän pisteistä, asetti etukäpälänsä noin tuuman otuksesta, näykkäsi hampaillaan vieläkin likempää, ja puisteli päätään niin että korvat lotisi. Vaan vähän ajan kuluttua uupui hän uudestaan, koetti huvittaa itseänsä erään kärpäsen kanssa, vaan ei saavuttanut siinä mitään iloa, seurasi muuatta muurahaista laattian raossa, kyllästyi siihenkin, haukotteli, huokasi, unhotti tykkönään tamminkaisen, ja istuutui sen päälle! Tästä syntyi surkea ulina ja koira kiiti pitkin käytävää yhä ulisten; hän juoksi kirkon poikki, alttarin eteen, sieltä lensi hän sivu käytäville, juoksi ovien ohitse, valitti suruansa puhe-lavan edessä, tuskansa paisui näin menetellessänsä, kunnes oli kuin villainen komeetti, joka kiertää rataansa, valon loistolla ja nopeudella. Vihdoin-viimmein heitti tuo hullu katala ratansa ja lensi isäntänsä syliin, tämä heitti ulos hänet ikkunasta ja tuskan voivotus hälveni ja kuoli viimmein kokonaan.
Tällä ajalla oli seurakunta pakahtua naurun pidätykseen, ja saarna täytyi lopettaa. Pappi koetti kyllä jatkaa esitelmäänsä, vaan se kävi hitaasti ja järeästi, koska kaikki mahdollisuus liikuttaa oli kadonnut; sillä tunnokkainmatkin sanat vastaanotettiin yhä vaan naurulla, ikäänkuin pappi parka olisi sanonut jonkin hullutuksen. Se oli todellakin suuri helpoitus koko seurakunnalle, kun koetus loppui ja Herran siunaus luettiin.
Tom Sawyer meni kotiansa hyvin hyvällä tuulella, ajatellen että jumalanpalveluksessa oli hyviäkin puolia, kun sinne vaan hankki hauskutusta. Yksi ainoa ajatus häiritsi häntä; hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että koira leikitteli hänen purinkakkinsa kanssa; vaan hän piti sitä väärin tehtynä koiralta, että se juoksi sen kanssa tiehensä.
Kun maanantai aamu tuli, oli Tom huonolla tuulella. Se oli aina niin, kun maanantai aamu oli käsissä, sillä nyt alkoi uusi ja vaivaloinen viikko koulussa. Hän alkoi aina tämän päivän sillä toiveella ettei olisi ollut mitään väliin tullutta juhlapäivää, sillä se vaikutti vaan sen, että vankeuteen ja kahleisin meno tuntui vaikeammalta.
Tom virui sängyssään ja mietti. Yht'äkkiä toivoi hän tulevansa kipeäksi; sillä silloin taisi hän jäädä koulusta pois. Hän alkoi tutkia ruumiinsa tilaa. Ei keksinyt minkäänlaista vammaa, ja tutki vielä uudelleen. Tällä kertaa luuli hän keksivänsä mahataudin oireita, ja hän alkoi kiihottaa niitä jommoisellakin toivolla. Vaan kohta alkoivat ne laimistua, ja äkisti loppuivat ne tykkönään. Hän mietti edelleen. Samassa keksi hän jotakin. Eräs etuhampaistaan liikkui. Tämä oli onnellinen havanto; hän oli jo ruveta ähkimään, "pannaksensa liikkeelle", niin kuin hän kutsui sitä, kun hänelle äkkiä juolahti mieleen, että jos hän tämänkaltaisella todistuksella tulisi tuomiolle, tätinsä tahtoisi nyhtäistä pois sen, ja että tämä koskisi. Siis päätti hän pitää hampaan nyt vielä varana ja etsi muita syitä. Aluksi ei ollut tarjona minkäänmoista syytä; vaan sitten muisti hän kuulleensa tohtorin juttelevan eräästä taudista joka oli pannut sairaan vuoteen omaksi kahdeksi eli kolmeksi viikoksi ja jossa sairas oli vielä menettää erään sormensa. Nyt otti hän varpaansa tutkittavaksi. Vaan tällä kertaa ei hän löytänyt niissäkään välttämättömiä oireita. Kumminkin näytti tuo maksavan vaivaa koetella, ja niin alkoi hän ähkiä suurella vilkkaudella.
Vaan Sid nukkui tunnotonna.
Tom ähki kovemmin ja luuletteli, että hän alkoi tuntea kipua varpaassaan.
Sid ei herännyt.
Tom oli nyt hengästynyt ponnistuksistaan. Hän levähti hetkisen aikaa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja alkoi uudelleen ähkiä.
Sid korsnasi vaan.
Tom'ia alkoi huolettaa. Hän sanoi: "Sid, Sid!" ja puisti häntä. Tom alkoi uudelleen ähkiä. Sid haukottelin, vennytteliin, nousi puoleksi istumaan ja katsoa töllötti avoissa suin Tom'ia. Tom jatkoi ähkimistään. Sid sanoi:
"Tom!" Mikä sinua vaivaa, Tom?
Ei vastausta.
"Etkö kuule Tom! Tom? Mikä sinua vaivaa, Tom?" Ja hän ravisti häntä, katsellen häntä pelästyksissään.
Tom vaikeroi:
"Anna minun olla, Sid. Älä runtele minua."
"Vaan kuinka se nyt on Tom? Minun täytyy huutaa tätiä."
"Ei se maksa vaivaa. Ehkä tuo helpottaa jonkun ajan kuluttua. Älä huuda ketään."
"Vaan minun täytyy! Älä nyt ähky noin Tom, tuohan on kauheata. Kuinka kauvan sinä olet jo ollut noin?"
"Useampia tuntia. Ai! Älä nyt telmä noin Sid. Sinä tapat minut."
"Tom miksi et herättänyt minua ennen? Voi, Tom, älä nyt! koko minun ruummistani karsii kuin kuulen tuota. Tom, no mikä sinua vaivaa?"
"Minä annan sinulle kaikki anteeksi Sid. (Voihkamista). Kaikki mitä minulle olet tehnyt. Kuin minä olen poisa —"
"Tom, ethän toki aikone kuolla. Älä toki hyvä Tom. Ehkä —"
"Minä annan kaikille anteeksi Sid. (Voihkamista). Sano heille se Sid. Ja, Sid anna minun akkuna lyijyni, ja minun silmä puoli kissani sille uudelle tytölle, joka on tullut tänne ja sano hänelle —"
Vaan Sid oli siepanut vaatteet päällensä ja mennyt.
Tom oli nyt todellakin kipeä, niin hyvin oli hänen luulettelunsa vaikuttanut, ja niin muodoin olivat hänen ähkimisensä muuttuneet todeksi.
Sid kiirehti alas portaita ja sanoi:
"Voi, täti Polly tulkaat! Tom on kuoleman kielissä!"
"Kuoleman kielissä!"
"Niin täti, niin täti. Älkäätte viipykö, joutukaatte pian!"
"Lorua! sitä en usko."
Vaan yhtä hyvin juoksi hän ylös rappuja, Sid ja Mary jälessänsä. Ja hänen kasvonsakin kalpenivat, ja huulensa vapisivat. Kun hän tuli vuoteen ääreen, kysyi hän hätäytyneellä äänellä:
"Sinä, Tom! Tom mikä sinua vaivaa!"
"Voi, täti kulta, minä o' —"
"Mikä sinulla on — mikä sinulla on lapseni?"
"Voi täti kulta, minun kipeä varpaani kuoleutui!"
Vanha rouva vaipui tuolille ja nauroi vähän, itkeä tihautti, ja nauroi ja itki samalla, tämä pani hänet entiselleen, ja hän sanoi:
"Tom, kuinka säikäytit minua! Heitä nyt tuo hulluutesi, ja nouse ylös."
Ähkyminen lakastui, ja kipu hävisi varpaasta. Poika oli vähän häpeissään ja sanoi:
"Täti Polly, se tuntui kuoleutuneelta ja siihen koski niin, että minä unhotin kokonaan hampaani."
"Hampaasi, katsopashan, mitä olet sinä saanut hampaasesi?"
"Muuan niistä on irtautunut, ja siihen koskee niin kauheasti."
"No niin, älä nyt Herran tähden rupea uudestaan valittamaan. Avaa suus. Todellakin, hammas on irtautunut, vaan et sinä siitä kuole. Mary käy hakemassa silkkilankaa ja palava kekäle keittiöstä."
Tom sanoi:
"Voi täti kulta, älkää ottako pois sitä, ei sitä enää pakota. En kuunaan tahdo liikahtaa paikaltani, jos se ei ole totta. Antakaa olla sen nyt täti kulta. Minä en enää ole millänikään olla kotona tänään koulusta."
"Ahaa, sinä et ole milläsikään? Siis koko tämä juoni ainoastaan, sentähden että toivoit saavasi olla kotona koulusta ja päästäksesi kalaan? Tom, Tom, minä rakastan sinua niin suuresti, ja kumminkin koetat sinä kaikintavoin runnella minun vanhaa sydäntäni."
Hampaan ottokone oli valmis. Vanha rouva sitoi toisen pään hampaasen toisen sängyn pylvääsen. Sitten huiskautti hän kerran kekälettä aivan Tomin nokan edessä. Hammas kiikkui nyt nuorassa sängyn pylväässä.
Vaan ei niin pahaa josta ei jotakin hyötyä. Kun Tom läksi jälkeen aamiaisen kouluun, kadehtivat kaikki pojat, jotka tulivat häntä vastaan, hänen uutta sylkytaitoansa, sillä lovi, joka oli hänen ylä hammasrivissään, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hänen ympärillensä keräytyi koko joukko nuorukaisia, ihmettelemään hänen konsti-kokeitansa; ja muuan, joka oli haavoittanut sormensa ja tähän asti oli ollut ihmettelemisen keski-pisteenä, näki nyt itsensä unhotetuksi. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sanoi ylönkatseella, jota hän ei kumminkaan tuntenut, että tuo nyt ei ollut juuri mikään konsti, tuo Tomin sylky-konsti, vaan eräs toinen poika sanoi: "Älä koetakkaan!" ja hän meni kukistettuna tiehensä.
Kohta tämän jälkeen tapasi Tom kauppalan nuoren "parian," kaupungin juoppolallin pojan, Huckleberry Finn'in. Kaikki kauppalan äitit vihasivat Huckleberry'a sydämestään, sentähden että hän oli laiska, laiton, halpa ja kelvoton, ja sentähden että heidän lapsensa suuresti ihailivat häntä ja olivat onnelliset hänen kielletyssä seurassansa, ja toivoivat saavansa olla hänen kaltaisensa. Tom oli, niinkuin muutkin paremmat pojat, siinä että hän kadehti Huckleberryn loistavaa, hylättyä tilaa, ja oli saanut kovan kiellon ei leikitellä hänen kanssansa. Huckleberry oli aina puettuna aikamiesten vanhoihin vaatteisin, jotka aina kukkivat ja olivat riekaleina. Hänen hattunsa oli laaja jäännös, jonka reunasta oli reväisty suuri puoli-kuun kaltainen tilko: hänen nuttunsa, kun hänellä oli tämmöinen, ylettyi aina nilkkaan saakka ja takanapit olivat polvien kohdalla; yksi viileke piti hänen housujansa ylhäällä, ja nuo rimpsu-suiset lahkeet vetivät liassa, jos eivät olleet käärityt polviin. Huckleberry tuli ja meni, milloin mieleensä juontui. Hän nukkui hyvillä säillä portti-penkereillä, ja sateisilla ilmoilla tyhjissä viinitynnyreissä. Hänen ei tarvinnut käydä koulussa eikä kirkossa, ei kutsua ketään herraksi, eikä totella ketään; hän taisi mennä kalaan tai uimaan, milloin ja mihin hyvänsä, ja sai olla näillä huviretkillään niin kauan kuin lystäsi. Hän oli ensimäinen, joka alkoi keväillä kulkea avo-jaloin, ja viimeinen, joka tarttui nahkaan talveksi. Hänen ei tarvinnut koskaan peseytyä tai pukea päällensä puhtaita vaatteita; ja hän taisi kiroilla aivan karsaasti. Sanalla sanoen, kaikki mikä tekee elämän arvoisaksi, oli tällä pojalla. Niin arveli jokainen vaivattu ja kovalla pidetty poika Pietarissa. Tom huusi tälle romantilliselle lailta ylenannetulle:
"Hohoi Huckleberry!"
"Hohoi itse, ja sano mitä sinä siitä pidät."
"Mitä sinulla on siellä."
"Kuollut kissa."
"Näytäpä tuota minulle, Huck. Kyllä se on pulska kapine. Mistä sinä olet kaivanut tuon käsiisi?"
"Ostin eräältä pojalta."
"Paljostako?"
"Minä annoin siitä yhden sinisen lipun ja yhden rakon, jonka sain teurastus-huoneesta."
"Mistäs sait sen sinisen lipun."
"Vaihdoin, pari viikkoa takaperin, Ben Rogers'ilta muutamalla vanteella."
"Sanos, Huck — mitä kuolleilla kissoilla tekee?"
"Mitä niillä tekee? Niillä taitaa parantaa käsniä käsistänsä."
"Älähän? Onko se niin? Vaan minä tiedän jotakin parempaa."
"Se on vale. Mitä se olisi?"
"Se on sieni-vesi."
"Sieni-vesi! Minä en maksaisi mädännyttä puolukkaa koko sieni-vedestä."
"Et maksaisi! Oletko koskaan koetellut sitä?"
"En minä, vaan Rob Tanner."
"Kuka sinulle on sen sanonut?"
"Ooh, hän sanoi sen Jeff Thatcher'ille, ja Jeff Thatcher sanoi senJohnny Boker'ille, ja Johnny sanoi sen Jim Hollis'ille ja Jim sanoi senBen Rogers'ille, ja Ben sanoi eräälle neekerille, ja neekeri sanoi senminulle. Nyt sen tiedät!"
"No, mitä sitten? Nämä kaikki taitavat valhella kuin aikapojat."
"Kumminkin kaikki muut, paitsi neekeri, minä en tunnehäntä. Vaan minä en ole kuunaan tavannut neekeriä, joka ei olisi valhellut. Puhetta! Vaan sanos nyt Huck miten Rob Tanner teki sen."
"Niin; hän pisti kätensä lahoneesen kantoon, johon oli kokounut sade-vettä."
"Päivällä?"
"Luonnollisesti."
"Kasvot kantoon päin?"
"Niin. Minä luulen kumminkin niin."
"Sanoiko hän mitään."
"En usko — sitä en tiedä."
"Ahaa! Tule puhumaan mitenkä käsniä parannetaan sienivedellä, tuollaisella hullulla tavalla! Älä usko, että se tekee lehtonsa. Pitää mennä aivan yksinänsä keskelle metsää, jossa tiedetään olevan sadevedellä täytetty kanto, ja juuri puoliyön aikaan asetutaan selin kantoa vastaan, ja käsi pistetään veteen sanoen:
Ohraryynit, ohraryynit, pienet maissitähkät,Sienivesi, sienivesi, hävitä nyt käsnät;
käy sitte pikaisesti yksitoista askelta ummessa silmin, ja käänny kolme kertaa ympäri, ja mene kotiisi kenellekään puhumatta. Sillä jos puhutaan, niin taika menettää vaikutuksensa."
"Hyvä, sepä kuuluu hyvältä; mutta Rob Tanner ei niin tehnyt."
"Ei veli kulta, ole varma siitä, sillä hän on käsnäisin tässä kaupungissa, ja hänellä ei olisi yhtään käsnää ruumiissansa, jos hän osaisi sienivettä hyvästi käyttää. Minä olen ottanut tuhansia käsniä samalla tavalla omista käsistäni, Huck. Minä olen niin paljon leikitellyt sammakkojen kanssa että aina olen saanut koko joukon käsniä. Välistä poistan niitä pavulla."
"Pavut ovat hyvät, sen olen kokenut."
"Oletko? Millä tavalla?"
"Otetaan papu ja halaistaan, ja käsnää leikataan siksi että veri tiuhkuaa, sitten annetaan veren tippua toiselle pavun puoliskolle, otetaan ja kaivetaan kuoppa, ja haudataan tämä puolisko sydän yön aikana tien risteykseen uuden kuun aikana, ja sitten poltetaan pavun toinen puolisko. Ymmärräthän se puolisko, jonka päällä on verta vetää, vetää koko ajan, ja kokee vetää luoksensa toista puolta, ja sillä tavalla auttaa se verta käsnää vetämään ja käsnä putoaa heti pois."
"Niin se on, Huck, niin se on; vaikka, jos haudatessa sanotaan: käsnä pois ja papu alas, älä konsaan tule takais', niin on se sitä parempi. Niin tekee Joe Harper, ja hän on ollut melkein Coonville'ssa asti, ja miltei joka paikassa. Mutta sanopas, kuinka sinä parannat niitä kissan raadoilla."
"No, otetaan kissa ja mennään hautaus-maalle vähää ennen puolta yötä, sellaiselle paikalle, johon joku pahankurinen on haudattu, ja juuri puoli yön aikana tulee piru, tai kaksi, tai vieläpä kolmekin, mutta niitä ei voi nähdä, vaan ainoastaan kuulla jotakin, joka sohisee niinkuin tuuli, tahi korkeintaan kuulla niiden puhuvan, ja kun ne alkavat kantaa mies parkaa, niin viskataan kissa heidän perästänsä ja sanotaan: piru seuratkoon ruumista, kissa seuratkoon pirua, käsnät seuratkoot kissaa,minäolen vapaa teistä. Sitä tottelee mikä käsnä hyvänsä."
"Hyvältä kuuluu. Oletko koskaan koetellut sitä, Huck?"
"En, mutta vanha muori Hupkins on sen minulle kertonut."
"Vai niin, sitte se on totta, sillä häntä sanotaan noita-akaksi."
"Sanotaan!Ei, Tom, minä tiedän että hän on se. Hän on tenhonut isäni. Isäni on itse sanonut sen. Hän tuli kerran isääni vastaan, ja hän näki miten hän tenhosi hänet: silloin otti isäni kiven, ja jos hän ei olisi kumartunut, niin olisi hän saanut aika 'paukun.' Hyvä, juuri samana yönä, kuin isäni makasi humalassa erään kommakon katolla, vieri hän alas sieltä ja katkaisi kätensä."
"Tuo on kauheata. Mistä tiesi isäsi sen, että akka tenhosi hänet."
"Kyllä isäni havaitsee sen heti paikalla. Isäni sanoo, että kun he katsovat kauan ja tuikeasti jonkun päälle, niin tenhoavat he sen, varsinkin jos mumisevat jotakin. Sillä kun he mumisevat, niin lukevat he Isämeidän takaperin."
"Sanos, Huck, milloin aiot koetella kissaa?"
"Ensi yönä. Minä luulen, että he ensi yönä tulevat hakemaan vanhaa HossWilliams'sia."
"Vaan johan hänet haudattiin Lauantaina. Eivätkö ne jo vieneet häntä pyhää vasten yöllä?"
"Ooh, mitä sinä puhut! Miten taisi heidän voimansa alkaa ennen puoli yötä? Ja silloin alkaa pyhä. Pirut eivät ole juuri ulkona pyhinä, minä en suinkaan luulisi sitä."
"Tuota en tullut ajatelleeksikan. Niin se on. Annatko minun tulla mukanasi?"
"Luonnollisesti — jos et ole pelkuri."
"Pelkuri. Älä luule. Nau'utko sinä?"
"Nau'un, ja sinä nau'ut vastaukseksi, jos taidat. Viime kerran nau'utit sinä minulla niin kauan että vanha Hays alkoi viskellä kiviä päälleni ja sanoi:
"Lempo vieköön tuon kissan." Minä heitin tiilikiven hänen ikkunastaan — vaan varo, ett'et puhu siitä kellenkään."
"Ole huoleti siitä. Minä en taitanut naukua sinä yönä, koska tätini vahti minua, vaan nyt minä vastaan. Sanos, Huck, mikä tuo on?"
"Ei muu kuin puukkiainen."
"Mistä sen olet löytänyt."
"Metsästä."
"Mitä sinä tahdot tuosta?"
"Enpä tiedä. Enkä ole juuri halukas myömäänkän sitä."
"Vai niin. Se onkin kovin pieni tuo puukkiaisesi."
"Hyvähän se on toisen omaa moittia. Minä olen tyytyväinen siihen. Ja kyllä tämä puukkiainen kelpaa minulle."
"Oh, puukkiaisistapahan ei ole puute. Minä nyt saisin niitä vaikka tuhannen, jos tahtoisin."
"No; miksi et tahdo? Syystä, kuin hyvin tiedät, ett'et saa. Tämä on hyvin aikainen puukkiainen, siitä olen vakuutettu. Tämä on ensimäinen, jonka olen nähnyt tänä vuonna."
"Kuules, Huck, minä annan hampaani sinulle tuosta."
"Näytä tänne."
Tom otti esiin paperi kappaleen ja avasi sen hyvin varovasti. Huckleberry katseli sitä toivoen. Kiusaus oli hyvin suuri. Viimein sanoi hän:
"Onko se oikea?"
Tom nosti ylä-huultansa ja näytti aukon hammas-rivissänsä.
"Hyvä, kauppa on tehty," sanoi Huckleberry. Tom pisti puukkiaisen nallilaatikkoonsa, joka nykyään oli ollut purin-kakin vankeutena, ja pojat erosivat, kumpikin, tuntien itsensä rikkaammaksi kuin ennen.
Kun Tom tuli tuohon pieneen yksinäiseen puiseen koulukartanoon, juoksi hän heti sisään, samoin kuin se, jolla todellakin on kiiru. Hän pisti hattunsa naulaan, ja juoksi paikallensa asianomaisella kiiruudella. Opettaja istui korkealla, liista-istuimisella noja-tuolillansa, ja oli nukahtanut, viihdytettynä uneen lu'un surinalla. Hän heräsi pysähdyksestä:
"Tuomas Sawyer!"
Tom tiesi, että kun häntä koko nimellä puhuteltiin, niin silloin ei ollut hyvä jalassa.
"Opettaja!"
"Tule esiin. Kerros nyt, poika, miksi sinä taas tulet myöhään kuin tavallisesti?"
Tom oli vähällä turvautua valheesen; vaan kuin sai nähdä kaksi pitkää valkoista palmikkoa riippuvan eräällä selällä, jonka hän tunsi rakkauden sähkömäisellä myötä-tuntoisuudella, ja siitä että siinä oliainoa tyhjä paikkatyttöjen puolella koulu huoneessa, vastaisi hän heti:
"Minä seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä!"
Opettajan pulsit seisattuivat, ja hän tuiotti hämmästyneenä eteensä. Lu'un hälinä taukosi; oppilaat kummastelivat, oliko tuo uskalikko kadottanut mielensä.
"Sinä — mitä sinä teit?"
"Seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä."
Sanoja ei voinut väärin käsittää.
"Tuomas Sawyer, tämä on kummallisin tunnustus kun kuunaan olen kuullut: vitsa ei ole kyllin rankaisemaan tätä rikosta. Heitä pois nuttusi."
Opettajan käsi työskenteli kunnes uupui, ja vitsa-tukku nähtävästi väheni. Nyt seurasi käsky:
"Lurjus, mene nyt istumaantyttöjenjoukkoon! Ja olkoon se sinulle varoitukseksi."
Hykätys, joka kuului ympäri huonetta, näytti painavan pojan mieltä, vaan todellinen syy oli siihen hänen ujo rakkautensa tuohon tuntemattomaan ihailtavaansa, ja se ääretön ilo, jonka hän tunsi siitä, että pääsi istumaan tytön viereen. Hän istausi honkasen penkin toiseen päähän ja tyttö muuttausi hänestä ulommaksi viskaten niskojansa. Puukkiloimisia, merkkejä ja kuiskutuksia kuului ympäri huonetta, vaan Tom istui tyynenä kyynäsvarsin edessään olevaa matalaa kirjoituspöytää vasten, ja näytti lukevan kirjaansa. Vähitellen kääntyi huomio hänestä pois, ja tavallinen koulusurina täytti taas tukahuttavan koulu-ilman. Poika alkoi salaisesti katsella tyttöä. Tyttö havaitsi sen, näytti närkästyneeltä, ja käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä. Kun hän varovasti katsoi taaksensa, näki hän muutaman persikan edessään. Hän työnsi sen pois; Tom pani sen hiljaa paikalleen. Hän työnsi sen uudestaan pois, vaan ei niin vihaisesti. Tom pani sen taas samalle paikalle; nyt antoi hän sen olla siinä. Tom piirsi harakan varpailla rihveli-taulullensa, "ole niin hyvä ja ota se — minulla on useampia." Tyttö luki kirjoituksen, vaani ei antanut minkäänlaista vastausta. Nyt alkoi poika piirtää jotakin taulullensa, piilottaen työtänsä vasemmalla kädellään. Ensiksi ei tyttö ollut näkevinänsä koko hänen työtänsä; vaan hänen inhimillinen uteliaisuutensa alkoi kohta vähitellen tulla esiin. Poika vaan piirsi, eikä ollut tietävinänsäkään. Tyttö koetti katsoa, vaan Tom ei ollut näkevinänsä. Viimein antoi tyttö myöten ja kuiskasi epäillen:
"Annas minun katsoa sitä." Tom näytti osittain erään surkean huoneen karikatyrin, jonka piipusta nousi korkki-ruuvin muotoinen savu-patsas. Nyt kiintyi tyttökin työhön, ja unhotti kaiken muun. Kun työ oli valmis, katseli hän sitä hetkisen, ja sanoi kuiskaten:
"Se on hyvä — piirräs nyt ukko."
Taideniekka asetti huoneen eteen miehen, joka oli kun masto-puu. Hän olisi hyvin taitanut astua huoneen yli, vaan tyttö ei ollut kova arvostelija, hän tyytyi kummitukseen ja kuiskasi:
"Se on kaunis mies — piirräs nyt minut tuohon."
Tom piirsi tunti-lasin, jonka päällä oli täysikuu, oljet jalkoina ja käsinä, oikeassa kädessä mahdoton auringon varjo. Tyttö sanoi:
"Tuo on hyvin kaunista — jospa minäkin osaisin piirtää."
"Se on aivan helppo," kuiskasi Tom. "Kyllä minä opetan sinua."
"Opetatko? Milloin?"
"Päivällisaikana. Menetkö sinä syömään päivällistä kotiisi?"
"Voin minä jäädä tännekin, jos niin tahdot."
"Hyvä — se on päätetty. Mikä sinun on nimesi?"
"Becky Thatcher. Entäs sinun? Ah, tiedänhän minä sen. Tuomas Sawyer."
"Niin kutsutaan minua kun minä saan selkääni. Silloin kun olen sievä on minun nimeni Tom. Etkös tahtoisi kutsua minua Tom'iksi, sano?"
"Tahdon."
Nyt alkoi Tom kirjoittaa jotakin taululle, piilottaen sanoja tytöltä.Vaan tällä kertaa ei tyttö ollut ynseä. Hän pyysi nähdä. Tom sanoi:
"Oh, ei se ole mitään."
"Kyllä se on jotakin."
"Eikä ole; etkä sinä ole milläsikään, jos näetkin sen."
"Olen kyllä, olenpa varmaan, ole nyt hyvä ja näytä minulle."
"Sinä kielit."
"En kieli — en varmaan, en toden todella kielikkään."
"Sinä et puhu vähääkän tästä kellenkään? Et koko elinaikanasi?"
"En sano siitä kuunaan kellenkään mitään. Näytä nyt minulle."
"Et sinä ole kumminkaan milläsikään!"
"Koska sinä käyttäyt minua vastaan noin, niin minäkatsonväkise, Tom" — ja tyttö pani pienen kätensä Tom'in kädelle, ja siitä syntyi pieni kahakka. Tom oli tekevinänsä vastarintaa, vaan antoi kätensä siirtyä vähitellen syrjään, kunnes sanat tulivat näkyviin: "Minä rakastan sinua."
"Oo, sinä kelvoton!"
Ja hän läjäytti aika lailla Tomia sormille, vaan punastui ja näytti kumminkin hyvin tyytyväiseltä.
Tällä ratkaisevalla silmän räpäyksellä tunsi poika verkallisen, näpistävän tunteen korvassansa johon oli yhdistetty nostava liike. Näin talutettiin häntä ympäri huonetta, koko koulun kikattaissa, ja asetettiin omalle paikallensa. Sitten seisoi opettaja joitakuita kauheita silmänräpäyksiä kuukistuneena hänen ylitsensä, ja muuttausi viimein takaisin valta istuimellensa, sanaakan sanomatta. Vaan vaikka Tomin korva suhisi, oli hänen sydämensä kumminkin täytetty ilolla.
Kun lapset olivat taasen asettuneet, koetteli Tom kunnolla tarttua työhön, vaan hänen sisällinen mielialansa oli kovin kiihoitettu. Vuorollansa luki hän sisältä ja hötelöitsi sitten tavallaan maatieteellisissä tutkinnoissa, muuttaen järvet vuoriksi, vuoret joiksi ja joet mannermaaksi, kunnes tästä sekasotkusta tuli loppu; sitten otti hän osaa tavaukseen ja teki pukkia yksinkertaisimmissakin sanoissa, kunnes hänet muutettiin alimaiselle penkille ja hänen täytyi antaa takaisin se tina medalji, jota hän useampia viikkoja oli kerskujen kantanut.
Kuta innokkaammin Tom koetti kiinittää kaiken huomionsa kirjaan, sitä huikentelevaisemmiksi tulivat hänen ajatuksensa, niin että hän viimein huoaten ja haukotellen heitti koetuksensa. Hänestä tuntui, niinkuin päivällislupaa ei tulisikaan. Ilma oli hyvin tukahuttava. Lehti ei värähtänyt puussa. Tämä päivä oli uneliaisin kaikista uneliaista päivistä. Tuo viidenkolmatta lukevan lapsen nukkuttava surina tuuditteli sielua uneen, aivan kuin mehiläisten lumoava surina. Kaukana loistavassa auringon valossa nosti Cardiff Hill pehmeitä viheriäisiä kupeitansa välkkyvän kuumepeitteen läpi, jota kaukaisuus purpuroitsi. Ainoastaan muutamia lintuja liiteli ilmassa liikutellen verkallensa siipiänsä, mitään muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä, paitsi joitakuita lehmiä, ja nekin makasivat.
Tomin sydän halusi vapautta, tai jotakin hauskuttavaa työtä, lyhentääksensä pitkiä tuntia. Hänen kätensä vaelsi taskuun, ja muotonsa kirkastui kiitollisuuden tunteesta, joka oli rukous, vaikk'ei tyttö tuota tiennyt. Nallitoosa tuli salaisesti esiin. Hän päästi puukkiaisen vapauteen, ja pani sen pöydälle. Luontokappale hehkui ehkä myöskin kiitollisuudesta, joka vastasi rukousta tässä silmänräpäyksessä, vaan se oli liika aikaista, sillä, kun hän kiitollisena valmistausi lähtemään tiehensä, käänsi Tom neulalla hänet syrjään, ja pakoitti hänet ottamaan toisen tien.
Tom'in "paras" ystävä istui hänen vieressänsä kärsien samoin kuin Tom oli kärsinyt, ja kiintyi nyt hetken kuluttaa kovin tähän hauskutukseen. Tämä paras ystävä oli Joe Harper. Nämä pojat olivat viikon ajalla paraat ystävät, vaan pyhinä tappelivat he vihollisina. Joe otti nuppi-neulan nuttunsa käänteestä ja alkoi auttaa vangin opetuksessa. Työ alkoi hauskuttaa enemmin ja enemmin. Viimein sanoi Tom, että he olivat toistensa tiellä, ja ett'ei kumpikaan niinmuodoin voinut täydellisesti nauttia iloa. Hän asetti rihveli-taulunsa pöydälle ja jakoi sen pinnan kahteen yhtä suureen osaan.
"Nyt," sanoi hän, "niin kauan kuin se on sinun puolellas, niin voit sinä jalotella sitä, ja minä annan sen olla rauhassa; vaan jos sinä päästän sen pakenemaan minun puolelleni, niin sinä et saa koskea siihen, niin kaukaan aikaan kuin minä voin pidättää sen tällä puolen rajaa.
"Hyvä, käy päälle — pane käymään."
Nyt pääsi puukkiainen Tom'in puolelta, ja meni yli päivän-tasaajan. Joe vehtasi nyt aikansa sen kanssa, vaan kohta pääsi se häneltä karkuun ja tuli taas Tom'in puolelle. Sillä ajalla kuin toinen vaivasi puukkiaista, muusta väliä pitämättä, niin seurasi toinen hänen edesottamistansa yhtä suurella innolla. He istuivat päät nojattuna toisiansa vastaan, kumartuneena rihveli-taulun yli, eivätkä tienneet ympärillään olevasta maailmasta mitään. Viimein näytti onni kääntyvän Joen puoleen. Puukkiainen koetti yhtä, toista ja kaikkia keinoja, vaan kerta toisensa perään, juuri kun hänellä oli niin sanoaksemme voitto käsissä, ja Tom'in sormia kutkutti saadaksensa alottaa, ajoi Joen nuppineula sen sukkelasti takaisin ja piti omistus oikeuden. Viimein ei Tom tainnut enämmin kärsiä. Viehätys oli kovin suuri. Hän ojensi kätensä ja otti osaa neuloinensa leikkiin. Joe suuttui samassa tästä. Hän sanoi:
"Tom anna sen olla."
"Minä vaan vähän kiihoitan sitä."
"Ei, se ei ole oikein; anna sen olla rauhassa."
"Oh mitä vielä, en minä paljon sitä kiihoita."
"Anna sen olla, sanon minä."
"Enkä anna."
"Vaan sinun pitää — se on minun puolellani viivaa."
"Kuules, Joe Harper, kenen on puukkiainen?"
"Siitä en ole millänikään kenen puukkiainen on, — se on minun puolellani viivaa ja sinä et koske sitä."
"Ohoo, ole huoleti siitä, kyllähän minä sitä kosken. Se on minun puukkiaiseni; ja minä teen, lempo vieköön, sen kanssa mitä tahdon!"
Kauhea läjäys tuntui Tom'in selässä ja samallainen Joenkin; ja noin kahden minuutin ajan kohosi pöly kummankin nutusta ja koko koulu nautti tuota: Pojat olivat innostuneet kovin työhönsä havaitaksensa tuota hiljaisuutta, joka oli valloittanut koulun vähää ennen, kuin opettaja hiipien varpaillansa huoneen läpi oli asettaunut heidän viereensä. Hän oli katsellut suurimman osan heidän näytöksestään, ennenkuin hän tuli osalliseksi siihen. Kun koulu loppui edeltä puolen päivän, lensi Tom Becky Thatcherin luokse ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Pane hattu päähäsi, ja ole menevinäsi kotia; ja kun tulet nurkkaukseen, niin eriä muista ja tule metsätietä takaisin tänne. Minä menen toista tietä ja teen samalla tavalla toisille."
Niin läksivät he kumpikin kulkemaan pois koulusta. Vähän ajan kuluttua tapasivat he toisensa metsätiellä, ja kun tulivat takaisin kouluun, oli se nyt kokonaan heidän hoteillaan. He istuvat vieretysten rihveli-taulu edessä, Tom antoi rihvelin Becky'lle ja kuletti hänen kättänsä taululla, näin muodustaen uuden ihmeteltävän rakennuksen. Kun heidän taideintonsa masentui, alkoivat he puhella. Tom oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän sanoi:
"Pidätkö sinä rotista?"
"En, minä en kärsi niitä!"
"Niin en minäkään — elävistä rotista. Vaan minä tarkoitin kuolleita rottia, joita saattaa nauhasta pyörittää ympäri päätään."
"En, minä en pidä rotista missään tapauksessa. Mistä minä pidän, on paukahtavaa karutsia (kumia)."
"Oh, sen minä uskon! Kunpa minullakin olisi vähän sitä."
"Pidätkös siitä? Minulla on. Sinä saat pureksia sitä vähän aikaa, vaan sinun pitää antaa se takaisin minulle."
Tuo oli hyvin herttaista; niin pureksivat he sitä vuorotellen, potkien penkkiä iloissaan.
"Oletko koskaan nähnyt cirkusta?" sanoi Tom.
"Olen, ja isäni vie minut vielä sinne, jos olen sievä."
"Minä olen ollut siellä kolme tai neljä kertaa — ooh, useita kertoja. Kirkko ei ole mitään cirkusta vastaan. Cirkuksessa tekevät he jotakin koko ajan. Kun minä tulen suureksi, niin rupean minä "kujeiliaksi" cirkukseen.
"Oh, rupeatko. Sepä on hauskaa. Heillä on niin koreita pilkkuja päällään."
"Niin, se on varma se. Ja he ansaitsevat ko'ottain rahoja — melkein dollarin päivässä, sanoo Ben Rogers. Sanos, Becky, oletko sinä koskaan ollut kihloissa?"
"Mitä se on?"
"Oo, kihloissa oleminen on sama, kuin naimiseen meneminen."
"Niinkö."
"Tahtoisitko sinä tulla kihlatuksi."
"Ehkä. En tiedä. Mitä se on jota —?"
"Jota? Oh, siinä ei ole mitään. Sinä vaan sanot jollekulle pojalle, ett'et sinä kuunaan huoli muista kuin hänestä, et kuunaan,et kuunaan, ja sitte suutelette te toisianne, niin siinä on kaikki."
"Suudella? Miksi suudellaan?"
"Sentähden, näet sä, että — kaikki ihmiset tekevätniin."
"Kaikkiko ihmiset?"
"Niin, kaikki ne jotka rakastavat toisiansa. Muistatkos mitä minä kirjoitin rihveli-taululle?"
"Muistan."
"Mitä se oli?"
"Sitäpä en sano sinulle."
"Sanonko minä sensinulle?
"S-a-no, vaan vasta."
"Ei, mutta nyt."
"Ei nyt — huomenna."
"Oo,nytrakas Becky. Minä kuiskasen sen, minä kuiskasen sen hyvin hiljaa korvaasi."
Kun Becky epäili, niin otti Tom hänen äänettömyytensä myönnytykseksi, ja laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja kuiskutti sanat niin hiljaa kuin mahdollista, huulet melkein korvassa kiini. Sitten lisäsi hän:
"Kuiskuta sinä nyt minun korvaani — aivan omalla tavalla."
Tyttö empi hetkisen, sitten sanoi hän:
"Käännä pois silmäsi, niin ett'et nää minua; sitten teen sen. Vaan sinä et saa kuuna päivänä sanoa siitä kellenkään — kuuletkos sen Tom? Ethän tee sitä — sanos Tom?"
"En milloinkaan, en milloinkaan, minä vakuutan sen. Nyt, Becky."
Hän käänsi pois kasvonsa. Tyttö kuukistui ujosti pojan yli, ja likenti huulensa niin likelle hänen korvaansa, että viehkeä hengityksensä heilutteli pojan kiehkuroita ja kuiskutti:
"Minä — rakastan — sinua."
Tämän sanottua lensi hän tiehensä, penkkien ja pöytien yli, Tom jälessänsä, kunnes hän viimein pakeni yhteen nurkkaan, peittäen kasvonsa pienellä valkoisella esiliinallansa. Tom syleili häntä ja sanoi:
"Kaikki on nyt tehty, Becky — paitsi suutelo. Älä pelkää sitä — se ei ole mitään. Ole nyt sievä Becky."
Hän veti pois hänen käsiänsä ja esiliinaansa.
Vähitellen antoi tyttö perään, ja antoi kätensä laskeutua; hänen kasvonsa, aivan tulipunaiset vastarinnasta, tulivat näkyviin ja antautuivat. Tom suuteli noita punaisia huulia ja sanoi:
"Nyt on kaikki tehty, Becky. Tästä-lähin, ymmärrätkös, et sinä saa milloinkaan rakastaa muita kuin minua, etkä mennä muitten kanssa naimisiin kuin minun, et kuuna päivänä. Tahdotkos sen?"
"Minä en tahdo rakastaa muita kuin sinua, Tom, enkä kuunaan ota miehekseni muita kuin sinut, vaan et sinäkään saa mennä naimisiin muiden kanssa kuin minun."
"Se on tietty. Luonnollisesti. Se onosasiitä. Ja aina, kun sinä tulet kouluun eli menet koulusta kotia, täytyy sinun kulkea minun kanssani, kun ei kukaan näe sitä — ja sinä valitset minut ja minä sinut lasten-tanssissa, sillä niin kihlatut aina tekevät."
"Sepä on hupaista. Minä en ole tuosta ennen tiennyt mitään."
"O, se on hyvin hauskaa! Kuin minä ja Amy Lawrence —."
Nuo kummastuneet silmäykset ilmoittivat Tom'ille erhetyksensä, hän äimistyi ja jäi äänettömäksi.
"Oo, Tom! Sinä et olekaan siis ensikertaa kihloissa!"
Lapsi alkoi itkeä. Tom sanoi:
"Älä itke, Becky. En minä ole hänestä enää millänikään."
"Kyllä sinä olet, Tom — sinä tiedät että sinä olet."
Tom koetteli laskea kätensä tytön kaulalle, vaan hän puukkasi sen pois, kääntyi seinään päin, eikä lakannut itkemästä. Tom koetteli uudelleen, lohdutuksen sanoja huulillansa, vaan samalla seurauksella. Silloin loukkautui hänen ylpeytensä, hän jätti hänet ja meni ulos. Hän seisoi vähän-aikaa ulkona, rauhatonna ja suutuksissaan, vähän väliin silmäellen ovea, toivossa että tyttö katuisi ja tulisi etsimään häntä. Vaan hän ei tullutkaan. Tom alkoi tulla rauhattomaksi, ja peljätä, että hänellä oli vääryys puolellansa. Hänen täytyi kamppailla kova riita rinnassansa, ennenkuin hän taisi suostua myönnytyksiin, vaan hän rohkasi luontonsa, ja meni sisään. Tyttö seisoi vielä nurkassa, itkeä tihuttaen, kääntyneenä nurkkaan päin. Tom'in sydän syytti häntä itseänsä. Hän meni hänen luoksensa ja jäi seisomaan, tietämättä mitä oikeastaan oli tehtävä. Viimein sanoi hän, epäillen:
"Becky, minä — minä en pidä muista kuin sinusta."
Ei vastausta — vaan tyrskymisiä.
"Becky," viehkeydellä.
Kovempia tyrskytyksiä.
Tom otti esiin kalleimman kalunsa, erään messinki napin vanhasta pesän-pellistä, kuletti sitä tytön ympärillä niin, että hän taisi nähdä sen ja sanoi:
"Etkös olisi niin hyvä, Becky, ja ottaisi tätä?"
Tyttö viskasi sen lattialle. Tom läksi nyt pois koulukartanosta, ja kulki yli kukkuloiden, kauas, kauas — eikä tullut tänään enää kouluun. Becky alkoi jo kumminkin epäillä. Hän juoksi ovelle vaan Tom'ia ei näkynyt. Hän juoksi leikki-kentälle; häntä ei näkynyt sielläkän. Nyt huusi hän.
"Tom! Tule takaisin, Tom!"
Hän kuunteli tarkasti, vaan ei kuulunut vastausta. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin hiljaisuus ja yksinäisyys. Niin istuutui hän uudelleen itkemään, soimaten itseänsä; muut koulu-lapset alkoivat nyt tulla vähitellen, ja hänen täytyi kätkeä surunsa ja asettaa sydämensä, ja kantaa pitkän, ikävän ja vaivaloisen ilta-rupeaman surut ja murheet, joista hän ei tainnut puhua kellenkään, sillä kaikki olivat hänelle vielä oudot ja tuntemattomat.
Tom hiipi sinne tänne sivuteitä, kunnes hän tuli takasin tulevien koulu-lasten näkyvistä ja jatkoi tietään vihoissaan. Hän kulki pari eli kolme kertaa pienen sivu-joen yli, lapsellisessa uskossa, että veden ylikäyminen muka eksyttäisi jälestä ajajat jäliltä. Puolta tuntia myöhemmin katosi hän Douglaan lesken kartanon taakse Cardiff Hillin kukkulalle, ja koulu kartanoa tuskin enää näkyi laaksosta hänen takanansa. Hän meni erääsen tiheään metsään, kulki raivaamatonta tietä sen keskelle, ja istausi sammalille, muutaman tuuhean tammen alle. Ei niin tuulen väräystä tuntunut ilmassa, ja tuo tukahuttava puoli-päivän kuumuus oli saanut linnutkin vaikenemaan; luonto oli ikäänkuin unen horroksissa, jota ei häirinnyt muu, kuin erään tikan välistä kaukaa kuuluva nakutus, ja tuntui tekevän tämän hiljaisuuden vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi. Pojan mieli oli kovin synkkä; hänen tunteensa olivat yhteydessä luonnon kanssa. Hän istui kauan, kyynäspäät nojattuna polville ja leuka kämmenissä, arvellen. Onnellisinkin elämä tuntui hänestä kuormalta, ja hän kadehti puoleksi Jimmy Hodgessia, joka nykyään oli kuollut. Se olisi niin rauhallista, tuntui se hänestä, maata maan mustassa mullassa, ja uneksia ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuulen puita tuuvitellessa ja lännen liehakoidessa haudan kukkasia, eikä kuunaan, kuunaan enää murehtia mistään. Jos hänellä vaan olisi puhdas pyhäkoulu-omatunto, niin muuttaisi hän mielellään tästä maailman melusta ja vaivasta.
Vaan mitä oli tuon tytön suhteen tehtävä? Ei niin mitään. Hänellä oli ollut parhaat tarkoitukset häntä kohtaan, ja tyttö oli kohdellut häntä kuin koiraa — aivan kuin koiraa. Kerran oli tyttö katuva sen, vaan — ehkä vasta silloin kuin se oli jo myöhäistä. Ah, jos hän vaan voisi kuollalyhemmäksi aikaa!
Vaan nuoruuden kimmoava sydän ei pysy kauan pakoitetussa muodossa. Niin alkoi Tom'inkin mieli vähitellen kääntyä tämän maailman menoihin. Ajatteles, jos hän kääntäisi selkänsä kotiseudullensa, juuri nyt, ja häviäisi tuntemattomalla tavalla? Ajatteles, jos hän karkaisi — kauas, kauas meren takaisille tuntemattomille maille — eikä tulisi konsaan sieltä takaisin! Millähän mielellä tyttö silloin olisi? Ajatus, ruveta cirkuskujeiliaksi astui taas hänen mieleensä, vaan tämä ajatus nosti nyt inhoa hänen sydämessänsä; sillä kevytmielisyys, pila ja kirjavat trikoot, olivat loukkaavat, kun ne tunkeutuivat romantiikin korkeissa sumuisissa ilmoissa liikkuvaan sieluun. Ei, hän tahtoi ruveta sotamieheksi, ja tulla takaisin pitkien vuosien kuluttua, arpisena ja kuuluisana. Ei, vielä paremmin, hän tahtoi mennä Indianien kanssa metsästämään puhveli-härkiä, ja kuleksia ryöstöretkillä vuoristossa ja noilla raivaamattomilla, suurilla lakeuksilla tuolla kaukana Lännessä, ja kaukaisessa tulevaisuudessa tulla takaisin, suurena päälikkönä, koristettuna höyhenillä ja kauheasti maalattuna, ja eräänä uneliaana kesä-aamuna ryyätä Pyhä-kouluun, kauhistavalla sotahuudolla, ja saattaa kaikkien entisten kumppaniensa silmät sammuttamattomasta kateudesta säihkymään. Hän tahtoi ruveta meri-rosvoksi! Nyt tiesi hän miksi rupeaisi!Nythymyili tulevaisuus selvästi hänelle ja hehkui himmentämättömällä valolla. Kuinka hänen nimensä kaikuisi ympäri maailmaa ja kauhistuttaisi kaikki kansat. Kuinka ihanasti hän kyntäisi meren läikkyviä aaltoja, tuolla matalalla, pitkällä ja mustalla kilpalaivallansa, "Myrskyn neito" jonka perässä häilyi kauhua nostava lippu! Ja, kuinka hän, koska maineensa oli kohonnut korkeimmalleen, yht'äkkiä ilmestyisi tuohon vanhaan kauppalaan, ja, ruunisena ja päivettyneenä, astuisi kirkkoon, musta samettinuttu päällänsä, leveät housut ja pitkävartiset saappaat jalassa, karmosiinipunainen vyö vyöllä, johon oli pistetty kymmenittäin pistoolia ja josta riippui hänen pahantekoihinsa ruostunut sapelinsa, musta leveä reunainen, höyhenillä koristettu huopa-hattu päässänsä, ja musta lippunsa, jossa näkyi irvistävä pääkallon kuva, jonka alla oli ristissä kaksi sääriluuta, ja kuinka hän silloin ilolla kuulisi ympärillänsä kuiskettavan: "Se on Tom Sawyer, Merirosvo! Musta Kostaja Hispanian mereltä!"
Niin, se oli päätetty; hänen elämänsä rata oli määrätty. Hänen oli karkaaminen kotoansa ja astuminen sille. Hänen piti lähteä jo huomisaamuna. Sentähden piti hänen alkaa valmistautua. Hän päätti koota kaikki varansa. Hän meni erään lahoneen hirren luokse ja alkoi kaivaa Barlow-veitsellänsä sen latvan alusta. Vähän aikaa kaivettuansa, tuli puuta vastaan, joka komisi ontolta. Hän pani kätensä sen päälle ja lausui vakavalla äänellä seuraavat loihtu-sanat:
"Mitä tässä ei ole, niintulkoonMitä tässä on, niinjääköön paikallensa!"
Sitten kaaputti hän mullan pois ja paljasti erään honkaisen laatikon. Hän nosti sen ylös, ja sen alta tuli esiin pieni, sievä aarre aitta, lauta seinillä ja pohjalla. Siinä oli muuan marmoripallo. Tom'in hämmästys oli ääretön! Hän kuopi korvansa tausta aivan äimistyneen näköisenä ja sanoi:
"Tämmöistäpä en ole nähnyt kuuna kullan valkeana!"
Niin heitti hän suutuksissaan pois marmoripallon, — ja vaipui ajatuksiin. Tosi oli, että hän pettyi uskossansa, jota hän ja kumppaninsa olivat pitäneet aivan epäilemättömänä. Jos marmoripallon hautasi ja teki samalla joitakuita taika-temppuja, jättäisi haudan rauhaan neljäksitoista päiväksi, ja sen ajan kuluttua avaisi sen äsken lausutulla lauseella, niin nähtäisiin, että kaikki ne marmori-pallot, jotka on kadottanut aikojen kuluessa, tällä ajalla olisivat kokoutuneet sinne, jo olisivat olleet hyvinkin eroitetut. Mutta nyt oli koko koetus mennyt mitättömiin. Koko hänen uskonsa perustus kukistettiin. Hän oli usein kuullut puhuttavan tämän asian lykästymisestä, vaan ei milloinkaan siitä, että se olisi mennyt mitättömiin. Hän ei tullut ajattelemaan sitä, että hän itse jo oli ennen useita kertoja koetellut, vaan että hän aina oli unhottanut piilopaikan. Hetkisen aikaa mietti hän tätä asiaa, ja tuli siihen päätökseen, että joku kelvoton noita-akka oli sekaunut asiaan ja rikkonut velhouksen. Tästä päätti hän ottaa selvän ja alkoi etsiä kunnes löysi pienen hiekka pälven, jossa oli vähäinen rattimainen kuoppa. Hän heittäysi alas, asetti suunsa niin likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:
"Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"
Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.
"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt tämän. Tiesinhän minä sen."
Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:
"Veli, mene veljeäsi etsimään!"
Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi, kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle, toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa — seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:
"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni puhallan."
Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna kuin Tom'kin. Tom huusi:
"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun luvattani?"
"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, — joka —"
"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.
"Minä, hyvä! Minä olen Robin Hood, jonka kelvoton raatosi kohta saapi tietää."
"Sinä olet siis todellakin tuo mainio lain rikkoja? Minä olen aivan onnellinen saadessani kamppailla sinun kanssasi tämän ihanan metsän omistusoikeudesta. Vedä miekkasi!"
He vetivät miekkansa, viskasivat pois muut aseensa, asettuivat miekkailuasemaan, jalat vastakkain, ja alkoivat todellisen, varovan taistelun "kaksi lyöntiä ylös ja kaksi alas." Vähän ajan perästä sanoi Tom:
"Koska sinulla on terä vastaani, niin lyö päälle."
Niin, "ottelivat he yhä kiivaammin" puhkaen ja hiestyneenä työstänsä.Kohta huusi Tom:
"Kaadu, Kaadu. Miks'et sinä kaadu."
"Sitä en tee! Miks'et itse kaadu? Sinä ole tappiolla."
"Oh, se kuuluu asiaan. Minä en voi kaatua. Se ei ole niin kirjassa.Kirjassa on: Niin tappoi hän lyöden takaa, Guy of Gruisborni-raukan!Sinun täytyy kääntyä ja antaa minun pistää selkääsi."
Mitä kerran kirjassa oli sitä ei voinut kiertää; siis kääntäysi Joe, antoi pistää itseänsä, ja kaatui.
"Nyt," sanoi Joe, nousten ylös, "täytyy sinun antaa tappaa itsesi: Se on oikeus."
"Vaan enhän minä voi sitä tehdä, kuin se ole kirjassa niin."
"Vai niin, vaan se on hävyttömästi sinulta. Hyvä että tiedät sen."
"No, jos sinä nyt niin tahdot, Joe, niin ole sinä munkki Tuck'ina, tai myllärinpoika Much'ina ja lyö minut kuoliaaksi nuijallasi, tai minä rupean Nottinghamin Sheriffiksi, ja sinä saat olla Robin Hoodina vähän aikaa ja tappaa minut."
Tämä ehdotus oli tyydyttävä ja tapaukset esiteltiin.
Vähän ajan kuluttua otti Tom taas Robin Hoodin roolin esitelläksensä, ja sai vuodattaa kaiken voimansa haavoistansa, joita eräs kelvoton ja kavala nunna hoiti. Viimein kuletti Joe, kuvaten suurta rosvojoukkoa, hänet pois ja pani jousen hänen heikontuneihin käsiinsä, jolloin Tom sanoi: "Johon tämä nuoli putoaa, siinä makaa Robin Hood-raukka haudattuna viheriäisen puun alla." Hän ampui nuolen, lankesi maahan ja olisi kuollut, vaan sattui kaatumaan muutaman viholaisen päälle, ja hyppäsi ylös kovin nopeasti ollakseen kuollut.
Pojat pukivat päällensä, kätkivät sota-aseensa, ja läksivät kulkemaan, surien sitä ett'ei löytynyt maanpakolaisia, ja aprikoiden sitä, mitä tuo niin suuresti ylistetty sivistys oli saanut heidän sijaansa. He sanoivat tahtovansa olla paljoa mieluukkaammin yhden vuoden rosvoina Sherwoodin metsässä, kuin ikänsä Yhdys-Valtain presidenttinä.