Me tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja Jim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta Tom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos oltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla takasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.
Sydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais valtameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli uni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun aurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea, ja pian oli vaatteemmekin kuivat.
Me mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens? Joo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom hämmästyi. Sitte hän sanoi:
"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun ihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin laivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan."
"No", sanoin minä siihen, "minne s'on ajellut sitte — sittekun — kun tuo tapaturma tapahtui?"
"S'on ajellut", sanoi hän vähä nolostuneena "— ajellut, s'on vissi se. S'on nyt tuulessa, joka tällä hetkellä käy kaakkoseen päin. Eikä me tiedetä, kuinka kauvan sitä piisaa."
Hän tälläs sen itäänpäin ja sanoi pitävänsä sitä suuntaa, meidän pannessamme framille aamiaista. Professori oli ottanut mukaansa puolen maailmaa; paremmissa eväissä hän ei olis voinut olla. Tosin ei löytynyt kermaa kahviin, mutta vettä oli ja kaikkia muuta, mitä voi toivoa; ja petroolikeittiö tarpeineen ja piippuja ja sikaaria ja tulitikkuja; ja viiniä ja likööriä, josta me ei välitetty; ja kirjoja ja karttoja ja harmoonika; ja turkkeja ja vilttiä ja kaikellaista moskaa, niinkuin lasihelmiä ja rannerenkaita messingistä, jotka — kuten Tom sanoi — olit merkkiä siitä, että hän aikoi käydä tervehtimässä villejä. Siell' oli rahaa myöskin. Niin, professori oli evästetty hiton hyvin.
Aamiaisen perästä opetti Tom minun ja Jimin tyyräämään ja jakoi meidät kaikki neljän tunnin vahtiin, niin että me saatiin vuorotella; ja kun hänen vahtinsa oli ohi, astuin minä hänen sijaansa, ja hän otti framille professorin kynän ja paperia ja kirjotti kirjeen kotiin Polly tädilleen ja kertoi hälle kaikki, mit' oli meille tapahtunut, ja pani lähtöpaikaks: "Atsuri[Runokielessä käytettythe welkin= sinitaivas, taivaansini. Suoment.],matkalla Englantiin!" ja kääri sen kokoon ja sulki sen punasella suulakalla ja kirjotti osotteen ja osotteen yläpuolelle:"Tom Sawyer, ilmailija"ja sanoi, että sekös kirvelis nahan postimestarilta, kun se tulis sinne Nat Parsonsin postikonttoriin. Minä sanoin:
"Mutta kuuleppas nyt, Tom Sawyer; eihän tämä ole mikään tommonen 'atsuri', sehän on ilmapallo."
"No, kuka onsanonut, että s'olis atsuri, senkin pöllöpää?"
"Kirjotithan sinä sen tuohon kirjeeseen?"
"Niin no, mitä sitte? Eihän se merkitse, ett' ilmapallo olis mikään atsuri."
"Minä luulin niin. No, mitä sitte atsuri on."
Minä näin, että hän oli pussissa. Hän kaiveli ja raappi muistissansa, mutt' ei löytänyt mitään. Ja sitte hän sanoi:
"Minäen tie, eikä kukaan sitä tie. S'onsanavain. Ja vieläpä helkkarin muhkea sana. Ei oo koko kielessä muhkeampaa, ei ainoatakaan, — luullakseni."
"Mitä roskaa", sanoin minä; "mutta mitä se merkitsee, mitämeinataansillä? — kas siinä temppu."
"Minäen tie mitä sillä meinataan, sanon mä. S'on sana, jota ihmiset käyttävät siks' että — hm — siks' että s'on koristava ja kaunistava. Eihän kukaan teetä poimuja paidanrintaan, siks' että ne lämmittäis, vai mitä?"
"No, ei tietysti."
"No, mutta kuitenkin niitä käytetään, vai mitä?"
"No, kyllä."
"No, tuo kirje, jonka kirjotin, on paita, ja atsuri ei oo muuta kuin poimut sen rinnassa."
Mä tiesin että se panis tuumia Jimille päähän, ja sen se tekikin. Hän sanoi:
"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, ei siit' oo mittään hyötyä, että te puhutta tolla viisin, ja suoraan sanottu on se syntiäkin. Tehän tiiättä toki, ett'ei kirije oo mikkään paita, eikä se liion oo mittään poimuja siinä. Eihän siin' oo mittään paikkaa, johon ne panis, ja te ette saa niitä siihen, ja jos saisittekin, ei ne pysys siinä."
"Kas niin, pidä suus ja oota kunnes tulee jotakin, jota voit ymmärtää."
"Tommi herra, ettehän te meinaa, ett'en minä tietäis mittään paioista? Sen tietää Jumala, että min' oon pessy paitoja kotona aina siitä kun — —"
"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä vain — —"
"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije — —"
"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitämetaaforana."
S'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän ujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:
"Tommi herra, mitä se mettifoora on?"
"Metaafora on — hm, s'on — metaafora on illustrasiooni." Hän näki, ett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. "Kun minä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät yhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause — —"
"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei oo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja valakonen kukko, mutta jos te näättäniienhöyhentävän yhteen ja lentävän yhessä, niin — —"
"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa minua enää."
Jim vaikeni — hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut, kun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista, niin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi enemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut monta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin tekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä niin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja kestivät tuhansia rasituksia — ainoastaan tuon tähden, että mukamas löytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla orhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä min' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä menin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan kuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja suu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut enään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin ottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli lämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt' olis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja pään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään enää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole murhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio murhatakkaan.
Mutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks taas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku ihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä hurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei merkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin luonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se miellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi:
"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min' en tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin Lontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se."
Hän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja s'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija kuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko maailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän antais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.
Iltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja ylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun löysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului ja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me ihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai menee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin vähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin pimeässä tai vuoren huippuun.
Minä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän ei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat kun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin vaihtoa.
No, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me säntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata yltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista maata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell' ei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja Tom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks mereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis ollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä, hämärässä ainakin.
Me oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja haettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan siitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään järvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että kukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks — hän oli mukamas aatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten hän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me mukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me syötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten kallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me heitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten olikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan nahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!
Me painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta. Niin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin hiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin kappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille helkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti jalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa ja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin huutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit ilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä hän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.
Tullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset nousemaan pystyyn päässäni:
"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona — mä nään sen kiikarista! Juoskaa, pojat!— mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta eikä kukaan voi sitä piättää."
Tom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät kannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan, jota aave ahdistaa.
Tom tuli tikkaille ja kapus ylöspäin kappaleen matkaa ja odotti minua; ja minun saatuani jalansijaa niissä, huusi hän Jimille, että antais mennä yläilmoihin. Mutta Jim oli saanut päänsä pyörälle ja sanoi unohtaneensa, miten piti menetellä. Silloin Tom kapus ylös kuin orava ja käski minun seurata; mutta leijona peto lähestyi päästäen hirveän ulvonnan joka harppaukselta, ja mun sääreni vapisit, niin etten uskaltanut nostaa toista, kun pelkäsin toisen lannistuvan allani.
Mutta Tom oli nyt laivassa, ja hän antoi pallon kohota vähäsen ja seisoa taas, niin pian kuin köysitikkain pää oli kymmenen tai kaksitoista jalkaa maanpinnasta. Ja siellä oli leijona, ja se hyrräs allani ja ulvoi ja hyppäs ilmaan tavotellen käpälillään tikkaita, ja nämä olit vain tuuman päässä sen kynsistä. Oli kerrassaan ihanaa olla niin, ettei se minuhun ulottunut — perhanan ihanaa, ja min' olin ilonen ja kiitollinen yheltä puolen, mutta minä pylleröin siinä aivan avutonna enkä pystynyt kapuamaan, ja sikspä olin toiselta puolen kovasti viheliäinen ja vaivanen. S'on harvoin kuin ihminen näin repiää kahtaalle, eikä sit' ole juuri matkittava.
Tom kysyi multa mitä hän tekis, mutt' en tiennyt. Hän kysyi, voisinko pysyä paikoillani, sillaikaa kun hän seilais turvalliseen paikkaan ja jättäis leijonan jälkeen mukamas. Minä sanoin, että kelpaishan koittaa, jos hän ei menis ylemmäs kuin miss' oltiin nyt, mutta jos hän menis korkeammalle, niin minä vissisti pyörtyisin ja putoaisin alas. Sitten sanoi hän: "Pidä kiinni lujasti!" ja antoi mennä.
"Älä kule niin kovaa", huusin mä, "mun päätäni huimaa."
Hän oli ajanut kuin leimaus. Nyt hän vajotti vähä, ja me soljuttiin sannan yli hitaammin, ja s'oli melkein kamalaa, sillä s'on vastenmielistä nähdä kapineiden luistavan ja liukuvan allansa tolla viisin, ihan ääneti.
Mutta pian kuului ääntä, sillä leijona meidät saavutti. Sen ulvonta houkutteli siihen muutkin. Te voitte nähdä niiden tulevan laukaten kaikilta haaroilta, ja pian oli siinä pari tusinaa ja ne näykkivät köysitikkaita ja naksahuttivat toinen toistaan; ja me pyyhkäistiin eteenpäin sannan yli, ja ne junkkarit tekivät voitavansa, jott'ei meiltä unohtuis se päivä; ja sitten tuli muutamia tiikereitäkin — kutsumatta, ja nekös vasta panit toimeen oikean mässäämisen.
Me nähtiin nyt, että meidän tuumamme oli hiiteen. Me ei voitu päästä niistä sillä vauhdilla, ja minä en voinut pysyä kiinni iankaikkisesti. Tom siis mietti vähäsen, ja niinpä keksikin hän uuden tuuman. Se oli tämä, että ammuttais yks leijona revolverilla ja sitten seilattais tiehemme, sillaikaa kun toiset tappelisit haaskasta. Hän pysähytti siis pallon ja ampui, ja sitten me seilattiin pois, tappelun ollessa tuimimmillaan, ja tultiin alas neljäsosa penikulmaa siitä, ja he auttoivat minua laivaan; mutta kun oltiin leijonain ulottuvista, olit ne allamme taas. Ja kun ne näkivät, että me todellakin oltiin mennyttä kalua mukamas ja että ne ei ulottuneet meihin, istuit ne lonkilleen ja tuijotit meitä niin nolona, että helposti voi arvata, miltä kannaltanekatsoivat asiaa.
Minä olin niin kuitti, etten tahtonut muuta kuin makaamaan. Menin sentähden penkilleni ja oikasin siihen. Mutt' ei sitä saa nukuttua mokomassa uunissa kuin tässä; ja Tom komensi nousemaan yläilmoihin, ja Jim antoi pallon kohota. Ja tietäkää, sillä mahtoi olla voimaa sillä pallolla, kun se jaksoi nostaa kaikki nuo kirput, kun tulit mukanamme alhaalta, ja muistutit Tomille laulun: "Maijall' oli karitsa, joss' oli paljon kirppuja, ja aivan lumivalkeita." Mutta sitä ei olleet nämä. Nämä olit tuota ruskeaa sorttia — sitä sorttia, joilla aina on nälkä, eikä n'ole tarkkojakaan, sillä ne syövät pakanoita kristittyjen puutteessa. Missä vain on hiekkaa, niin tapaatte tuon linnun; mitä enemmän hiekkaa, sitä suurempi lauma. Tääll' oli hiekkaa vain, ja tulos sen mukaan. En koskaan ole nähnyt mokomaa mässäystä.
Meidän täytyi nousta virstan verta, tullaksemme sietävään ilmaan, ja sitten vielä toinen virsta, päästäksemme noista itikoista; mutta ruvettuaan palelemaan, hyppäsit ne ulos laivasta. Sitten me laskettiin taas virstan verta, ja siinä oli vilposta ja mieluista ja oikein hyvä olla, ja kohtsiltään olin mä reippaana jälleen. Tom oli istunut tuumissaan koko ajan, mutta nyt hän hypähti ylös kuin pistettynä neulalla ja sanoi:
"Panen vetoa tuhat dollaria, ettäminätien missä ollaan. Me ollaanSaharassa, suuressa Saharassa, aivan selvään!"
Hän oli niin kiihkoissaan, ettei voinut hillitä koipiaan. Mutta min' en ollut, vaan sanoin:
"No, no missä sitten on suuri Sahara? Englannissako, vai Skotlannissa?"
"Ei kummassakaan, veikkoseni; se on Afrikassa."
Jimin silmät pöyhöttivät, ja hän alkoi tuijottaa alas hirveällä haisulla, sillä sieltähän se oli kuin hänen esi-isänsä olit tulleet; mutta minä uskoin siitä vain puolet. En voinut, tiettäkös; mehän oltais silloin matkustaneet maailman halki.
Mutta Tom ei aatellut muuta kuin löytöään, kuten hän sitä kutsui, ja sanoi että leijonat ja santa aivan vissisti mukamas merkitsis Saharaa. Hän sanoi että hänen, jo ennenkuin me saatiin maata näkyviin, olis pitänyt ymmärtää meidän lähestyvän jotakuta maata, jos hän mukamas vain olis aatellut yhtä seikkaa; ja kun me kysyttiin mitä seikkaa, sanoi hän:
"Joo, noita kelloja. Ne on kronomeetria! Te ootte niistä lukeneet merikertomuksissa. Toinen niistä käy Grinwihin ajan mukaan, toinen St. Louis'in ajan mukaan, aivan kuin mun taskurini. Meidän lähtiessämme St. Louisesta oli neljä iltapäivällä minun taskurini ja sen kellon mukaan, mutta kymmenen illalla Grinwihin kellon mukaan. No, tähän vuoden aikaan menee aurinko alas noin kello seitsemän. No, panin eilen illalla merkkiin mitä kello oli, kun aurinko laski, ja s'oli puoli kuus Grinwihin ajan ja puoli kaksioista e.p. minun taskurini ja sen toisen kellon mukaan. Katsokaas, aurinko nousi ja laski St. Louis'issa minun kelloni ja sen toisen mukaan, ja Grinwihin kello kävi kuus tuntia edellä; mutta m'ollaan tullut niin kauvas itäänpäin, että aurinko melkein laskee Grinwihin kellon mukaan nyt, eroitus on ainoastaan puolitoista tuntia, ja minun kelloni käy jälessä — enemmän kuin neljä ja puoli tuntia. Se merkitsee, nähkääs, että m'oltiin lähes Irlannin lonkituudilla ja oltais tultu sinne pian, jos m' oltais ajeltu oikein — mutta sitä me ei olla. Ei, m'ollaan ajeltu — ajeltu kaakkoseen päin — ja s'on mun vakuutukseni, että m'ollaan Afrikassa. Katsokaa tätä karttaa. Te näette kuinka Afrikan olkapää painuu länteen päin. Mitä hirveää kyytiä m'ollaan tulleet! Jos oltais purjehdittu suoraan itäänpäin, niin oltais jo aikoja sitten Englannin sivu. Katsokaahan nyt, kun aurinko on puolipäivässä; silloin noustaan seisomaan joka mies, ja kun varjomme kutistuu tyhjäks, niin nähdään että tää Grinwihin kello on noin kakstoista. Jaa, hyvät herrat,minäuskon että m'ollaan Afrikassa; ja se on jotakin muhkeaa se."
Jim katsoi alas kiikarista. Hän puisti päätään ja sanoi:
"Tommi herra, eiköhän täss' oo joku erehys? Min' en oo nähäny mittään neekereitä vielä."
"S'ei merkitse mitään — he ei elä erämaassa. Mutta mitä näenkin mä tuolla. Anna tänne kiikari."
Hän katsoi hyvän aikaa ja sanoi sitten, sen olevan kuni pitkän mustan jonon hiekan poikki, mutta hän ei voinut arvata mukamas mitä s'oli.
"Kas niin," sanoin minä, "nyt sull' on hyvä tila saada selville missä tää pallo on, sillä tuo jono tuolla on varmaankin yks noita viivoja, joit' on kartassa ja joita he sanoo lonkituudin merijaaniks, ja voidaanhan me laskea alas ja katsoa sen numeroa, ja — —"
"Mitä tyhmyyksiä sä jaarittelekkaan, Huck Finn! En koskaan oo nähnyt mokomaa pässinpäätä kuin sinä. Luulekko todellakin että meridiaanit ovatmaanpäällä?"
"Tom Sawyer, ne on kartassa, ja sen sä tiet varsin hyvin, ja ne on täällä myös, katso itse."
"Tietysti on ne kartassa; mutta se seikka ei kuulu tähän. Eihän niitä toki olemaanpäällä."
"Tom, tietkö sä sen vissisti."
"Tien, aivan vissisti."
"Sitten toi kartta valehtelee taas. En koskaan ole nähnyt mokomaa valehtelijaa kuin toi kartta."
Hän suuttui, ja minä olisin häntä ripittänyt myös, ja Jim'illäkin oli hälle lämpimänä meininkinsä, ja m'oltais kohtsiltään puhjenneet uuteen jupakkaan, jollei Tom samassa olis heittänyt kiikarinsa ja ruvennut taputtamaan käsiänsä kuin hullu ja huutanut:
"Kameeleja! Kameeleja!"
Minä sieppasin kiikarin ja Jim otti toisen, ja me tähysteltiin, mutta minä tunsin pettymystä ja sanoin:
"Kameeleja — mitä lörpötätkään! Nehän on hämähäkkiä."
"Hämähäkkiä erämaassa, sinä pöllöpää! Hämähäkkiä, ku käy juhlakulussa! Sinä et oikein mieti, ennenkun puhut, Huck Finn, ja luulenpa, ettei sinulla ole sitä,millämiettiä. Etkö sä tie että m'ollaan puolitoista virstaa ilmassa ja että tuo jono matelijoita on kolmen neljän virstan päässä? Hämähäkkiä — voi taivas, Hämähäkkiä — isoja kuin lehmät. Haluttaako sun kenties mennä maahan ja lypsää heistä pari? Ei, hui, hai — neonkameeleja, kun onkin. S'on matkaliuta, karavaani, sitä justiin s'on, ja s'on lähes kahden virstan pituinen."
"No, olkoon menneks! Lasketaan alas katsomaan mitä s'on. Min' en usko enkä tule sit' uskomaan, ennenku näen sen itse."
"No, olkoon menneeks," sanoi hän ja komensi "alas!"
Kun me tultiin huilaten alas kuumaan ilmaan, nähtiin me, että ne sittenkin oli kameeleja, jotka kahnustelit eteenpäin — loppumaton jono niitä, tavarat selässä, ja monta sataa miestä pitkissä valkosissa vaatteissa ja jonkunmoinen shaali pään ympäri riippuvine tupsuineen ja verhoineen, ja muutamilla miehillä oli pitkät pyssyt, ja toisilla ei ollutkaan, ja muutamat ratsastit ja toiset kävivät. Ja ilma sitten — jaa, s'oli kuuma kuin tuli. Ja kuinka he hitaasti ja vetelinä ryömit eespäin! Me huilattiin alaspäin yhtäkkiä ja pysähyttiin satasen kyynärää heidän päistänsä.
Miehet kaikki huutamaan, ja muutamat heistä heittivät mahalleen, toiset taas rupesit ampumaan meitä ja toiset juoksemaan sinne tänne, kukin haarallensa, ja sitä tekivät kameelitkin.
Me nähtiin saavamme aikaan sekasortoa heidän kesken, niin että me reisattiin ylös taas noin puoltoista virstaa, kunnes oltiin kylmässä ilmanalassa, ja sieltä me tirkisteltiin heitä. Meni tunti aikaa, kunnes he kerkesit kokoontua ja olit jonossa jälleen; sitten he marssivat eespäin taas; mutta me voitiin nähdä kiikarissa, ettei he juur aatelleet muuta kuin meitä. Me puskettiin eteenpäin ja kurkistettiin heitä kiikarista, ja yhtäkkiä nähtiin me suuri hiekkavuori ja joitakin ihmisten näkösiä värkkiä sen toisella puolen, ja muuan mies näkyi makaavan tuon vuoren harjalla ja silloin tällöin kohottavan päätään ja kurkistelevan karavaania tai meitä — kumpaako, ei me tietty.
Karavaanin tullessa lähemmäs, tuo mies ponnahti pois toiselle puolen ja sänttäs toisten miesten ja hevosten luo — sillä n'olit todellakin miehiä ja hevosia — ja me nähtiin heidän nousevan selkään kuin tuulessa; ja sitten he tulit rynnäten kuin tulipalo, toisilla keihäät, toisilla pitkät pyssyt käsissä, ja kaikki huusit ja hurrasit he kuin pakanat. He tulit törmäten karavaania vastaan, ja seuraavassa hetkessä molemmat riitaveljet syöksit yhteen ja menit sekasin, eikä ikinä ole kuultu mokomaa pyssyjen paukkua, ja ilma tuli niin täyteen savua, että tuskin näit vilaustakaan tappelevista. Siinä mahtoi olla ainakin kuussataa miestä siinä kähäkässä, ja s'oli hirveää nähdä. Sitten he jakaantui pienempiin ryhmiin ja tappelit hengestä ja kuolemasta, hampain ja kynsin, ja siin' oli juoksua sinne tänne, ja he ajoivat toinen toistansa kuin hullut; ja kun savu oli hälvennyt vähän, nähtiin tappotantereella kuolleita ja haavotettuja ja kameelin raatoja huiskin haiskin ja yltympäri, ja kameeleja pakenemassa sinne tänne. S'oli suorastaan kamalaa! Viimein näkivät ryövärit, etteivät voineetkaan voittaa, ja heidän päämiehensä antoi merkin, ja kaikki, mit' oli jälellä, lähtivät käpälämäkeen ja samosit sannan yli! Viimeinen mies värkki heidän joukossaan sieppas mukaansa lapsen ja pisti sen eteensä hevosen selkään; ja muuan vaimoihminen juoksi kirkuen kerjäten hänen perästänsä ja ajoi häntä takaa hietakentän yli, kunnes oli pitkän matkan päässä omasta seurastaan; mutta mitään hyötyä siitä ei ollut, ja me nähtiin nais-paran vaipuvan alas santaan ja peittävän kasvonsa käsillään. Silloin tyyräs Tom palloa ja antoi luistaa suoraan villiä vastaan, ja me tultiin kuin nuoli hänen kimppuunsa ja viskattiin hänet satulasta lapsineen päivineen, ja villi sai vähän vammoja, mutta lapselle ei tullut tämän taivaallista, vaan makas se selällään sannassa, käsineen säärineen kippuroiden koppuroiden ilmassa. Mies juosta jotkotti hevosensa perään eikä tietänyt mitään, mist' oli saanut tuon sysäyksen, sillä m'oltiin jo siihen aikaan kolme neljäsataa kyynärää ylhäällä ilmassa!
Me luultiin vaimon juoksevan ottamaan lastansa, mutta sitä hän ei tehnyt. Me voitiin kiikarilla nähdä hänen istuvan paikallaan, pää painuneena polvia vastaan, niin että hän tietysti ei ollut nähnyt urostyötämme ja luuli että laps oli mukamas mennyt miehen kanssa. Hän oli noin virstan paikkeella omasta väestään, niin että me luultiin voivamme laskea alas lapsen luo, jok' oli noin puoli virstaa naisihmisen takana, ja viedä laps hälle ennenkun karavaanilaiset pääsisit kimppuumme ja tekisit meille pahaa; ja muutenkin luultiin me että heill' oli kylliks tekemistä haavotetuissa. Me luultiin uskaltavamme kepposta, ja me uskallettiin. Me laskettiin ja pysähyttiin, ja Jim kapus alas tikkaita myöten ja sieppas lapsen, joka oli pikkunen kaunis kakara ja hyvällä tuulella myöskin, ollakseen vastikään mukana tappelussa ja pyörähtäneekseen hevosen selästä; ja sitten me luistettiin mamman luo ja seistiin hänen takanansa ja joteskin lähellä vielä, ja Jim kiipes alas, ja kun hän oli aivan hänen takanaan, niin toi pikku kakara naukui, kuten lapset aina tekee, ja mamma sen kuuli, kääntyi, kirkahti ilosta, syöksi lapsensa luo ja sieppas sen ja halaili sitä ja suuteli sitä; ja sitten pantuaan vähän pois kakaran, halaili hän Jimiäkin ja sitten riisti hän kaulastaan kultaset ketjut ja ripusti ne Jimin kaulaan ja halaili häntä taas ja otti lapsen maasta ja painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli sitä taas ja itki ja nauroi kuin hupsu kaiken aikaa; ja Jim hän juoksi tikkaille ja kapus ylös, ja seuraavassa hetkessä me oltiin ylhäällä ilmassa taas, ja mamma hän seisoi siinä ja tuijotti ylöspäin, takapää hartiainsa välissä ja lapsen kädet kaulassaan. Ja siinä seisoi hän töllistellen niinkauan kuin meitä näkyi pilvien välistä.
"Kello on kakstoista!" sanoi Tom, ja niin s'oli. Hänen varjonsa oli vain kuin musta pilkku hänen jalkainsa juurella. Me katsottiin, ja Grinwihin kello oli niin lähellä kakstoista, ettei erotuksesta puhettakaan. Niin että Tom sanoi, että Lontoo oli suoraan pohjoseen päin tai suoraan etelään meistä, jompaankumpaan, ja päätti ilmasta ja sannasta ja kameeleista sen olevan pohjosessa, vieläpä koko joukon penikulmia — niin paljon kuin Newyorkista Mexikon kaupunkiin, hänen arvatakseen mukamas.
Jim sanoi luulevansa, että ilmapallo oli muka sukkelin kapine maailmassa, jollei sitä mukamas olleet jotkut linnut — kenties metsäkyyhky eli ehkäpä rautatiejuna.
Mutta Tom sanoi lukeneensa rautatiejunista Englannissa, jotka voi reissata lähes sata penikulmaa [Englantilaista, joista 7 menee yhteen suomalaiseen. Suoment.] tunnissa, eikä ole koko maailmassa mukamas yhtäkään lintua, joka vois sen tehdä, pait' yks — ja s'on musta kirppu.
"Kirppu? Mutta Tommi herra, eihän kirppu oo mikkään lintu oikemmitten — —"
"Eikö s'oo mikään lintu? No, mitä s'on sitten?"
"Min' en oikeen tiiä, Tommi herra, mutta mä luulen vaan sitä luontokappaleeks. Ei, sekkään ei oo oikeen, eikös hiis, sillä kirppu on liian pikkanen luontokappaleeks. Se kai on lutikka, jaa; s'on justiin sitä kun s'on — lutikka."
"Panenpa vetoa, ett' olet väärässä, mutt' olkoon menneeks. Mutta mitä sä tarkotat tuolla oikeimmiten?"
"Joo, sit' ett' oikeimmitten linnut kulkee pitkät matkat, mutta sitä ei tee kirppu."
"Hoo? eikö? No, mitä tarkotat sä pitkillä matkoilla?"
"Mitä? Tietysti monta penikulmaa. Ymmärtäähän sen pässikin."
"Voiko mies käydä monta penikulmaa?"
"Ky-llä."
"Yhtä monta kuin rautatiejuna?"
"Ky-llä, jos häll' on kylliks aikaa."
"No, voiko kirppu?"
"Voi kyllä, jos se vain saa aikaa hirviän paljo."
"No, nyt pitäis mennä teidän päähänne, ettämatkan pituusei ole se, jonka mukaan asiaa tutkitaan, vaan se on seaika, joka menee matkan pituuden kulkemiseen."
"No, siitähän se jumaliste näyttää, mutta kuka olis uskonu sen, Tommi herra."
"Se onsuhteellinenkysymys, katsokaas, ja jos mitataan jonkun olennon nopeutta sen suuruuden suhteen, niin mitä sitten ovat lintu, ihminen ja rautatiejuna kirpun suhteen? Nopein mies ei juokse enempää kuin kymmenen englannin penikulmaa tunnissa — vähän päälle kymmenen tuhatta kertaa hänen oman pituutensa. Mutta kaikissa kirjoissa seisoo, että tavallinen kolmannen luokan kirppu voi hypätä sata viiskymmentä kertaa oman pituutensa; jaa, ja se voi tehdä viis harppausta sekunnissa — seitsemänsataa viiskymmentä kertaa hänen oman pituutensa yhdessä ainoassa, pikkaraisessa sekunnissa; sillä kirppu ei hukkaa aikaa seisahtumiseen ja tuumaamiseen, sen saatte nähdä, jos koette sormella tulla siihen. No, se on tavallisen kolmannen luokan kirpun vauhti, mutta aatelkaappa italialaista,ensimmäisenluokan kirppua, joka on ollut aatelin lemmikkinä koko elämänsä eikä koskaan tietänyt mitä sairastuminen tai puutteet on, ja tää kirppu voi harpata enemmän kuin kolmesataa kertaa oman pituutensa, ja se kestää sen kaiken päivää, viis semmosta harppausta joka sekunnissa — joka on sama kuin tuhat viissataa kertaa kirpun oma pituus. No, aatelkaas nyt, että mies vois käydä tuhat viissataa kertaa oman pituutensa yhdessä sekunnissa — siitä tulee puolitoista englannin penikulmaa. Se on samaa kuin yheksänkymmentä penikulmaa minuutissa; se on melkosesti enemmän kuin viistuhatta englannin penikulmaa tunnissa. No, miten käynytihmisen? Ja linnun? Ja rautatiejunan ja ilmapallon? Roskaa! Ne ei maksa penniäkään kirppuun verraten. Kirppu on pyrstätähti vähemmässä mitassa."
Jim oli kovasti hämmästynyt, ja sit' olin minä myös. Jim sanoi:
"Onko noi nummerot sitt' oikeen oikiat, Tommi herra? Eikö ne vain oo valetta ja pilaa?"
"Ei, ei laisinkaan; ne on täyttä totta."
"No, sitten pittää, perhana vieköön, pittää niitä kunniassa myös. Min' en oo juur koskaan piitannu kirpuista, mutt' ei auta; nään nyt selevään, että niill' on karahtääri."
"No, mitä mä sanoin? Niissä on suuruutensa suhteen paljon enemmän järkeä ja ymmärrystä ja hyvää päätä kuin millään muulla luontokappaleella. Niille voit opettaa melkein mitä hyvänsä; ja ne oppivat sen sukkelammasti kuin mitkään muut luontokappaleet. Niitä on opetettu vetämään pieniä vaunuja valjaista ja marssimaan sinne tai tänne tai tuonne, komennon mukaan; jaa, heitä voi saada äkseeraamaan kuin sotamiehiä, ja he tekevät sen pulskasti, aivan kuin sotamiehet. Jaa-a, heille on opetettu jos jonkinlaisia temppuja ja vaikeita äksänpäksiä. Jaa, jos voitais syöttää kirppu tavallisen miehen kokoseks ja antaa sen luonnollisen vilkkauden kasvaa sitä mukaa, niin että se tulis yhä suuremmaks ja terävämmäks ja viisaammaks — mitä oliskaan ihminen sen rinnalla? Se kirppu tulis Yhdysvaltain presidentiks, ja sitä ette te vois estää, ei — yhtä vähän kuin voitte estää salamaa."
"Herra hallikkoon, Tommi herra! Enhän koskaan olis luullu niien olevan niin mahtavia. Ei — en tuhat vieköön tietäny siitä mittään."
"Niin, n'on paljo mahtavammat kuin muut elävät, ihmiset tai itikat, suuruutensa suhteen. Kirppu onintressantinkaikista elävistä, mitä maan päällä liikkuu. Ihmiset puhuvat niin paljo muurahaisen ja elefantin ja lokomotiivin voimasta. Ääh, lörpötystä! Puhuisivat ens' sijassa kirpusta. Se voi nostaa kolme neljä sataa kertaa oman painonsa, ja sitä ei voi kukaan muu, ei läheskään. Ja muuten on sillä omat tuumansa, ja s'on kovasti herkkusuinen eikä anna narrata itseään; sen vaisto eli ymmärrys, eli mitä s'onkaan, on hirveän terävä ja kirkas eikä erehdy koskaan. Tavallisesti luullaan, että kaikki ihmiset on kirpulle samaa lihaa. Kaukana siitä. Ihmisiä löytyy, joihin kirput ei koskiskaan, olkoot nälissään tai ei, ja minä olen yks näitä ihmisiä. Minulla ei koskaan ole ollut kirppua nahassani, ei elinaikanani."
"Mutta Tommi herra!"
— "Jaa, jaa, niin se on; — ja pila pois!"
"No, voi sun turkin pippuri! Enhän oo moista sin' ikinä kuullu."
Jim ei oikein uskonut sitä, enkä minäkään; niin että me laskettiin alas santaan ja otettiin uudet kirput. Tom oli oikeassa. Ne karkasit Jimiin ja minuun tuhansittain, mutt'ei ainoakaan Tomiin. Sitä ei voinut selittää, mutta niin se oli, ja siinä oltiin. Hän sanoi asian laidan aina niin olleen, ja että hän voi vaikka piehtaroida kirppumiljoonassa, eikä ykskään koskis häneen tai kiusais häntä.
Me noustiin ylös kylmään ilmanalaan, antaaksemme heidän vilustua vähäsen, ja oltiin siellä hetken aikaa, ja sitten me laskettiin alas taas kohtuulliseen ilmanalaan ja siellä kuhnusteltiin me eespäin noin kakskymmentä tai viiskolmatta minuutia tunnissa, kuten m'oltiin menty viime tuntina. Seikka oli se, että kuta kauvemmin me oltiin tuossa juhlallisessa, rauhallisessa Erämaassa, sitä enemmän lauhtui meidän kiireemme ja hätäilemisemme, sitä onnellisemmaks ja tyytyväisemmäks tunnettiin me itsemme ja sitä enemmän ruvettiin me tykkäämään Erämaasta. Niin oltiin me, niinkuin jo sanoin, koko joukon hiljentäneet vauhtia, ja me laiskoteltiin kuin porsaat päivänpaisteessa, milloin kurkistaen läpi kiikarin, milloin maaten pitkänään penkeillä ja lukien, milloin taas Nukkumattia halaillen.
Kuka olis uskonut, että m'oltiin samoja ihmisiä, jotka niin turkkasen olit ikävöineet maata ja rantaa, mutta niin s'oli kuitenkin. Me oltiin päästy siitä tuskasta. Me oltiin totuttu palloomme nyt eikä pelätty ollenkaan eikä ollenkaan toivottu muualla ollakkaan. Kaikki vain tuntui niin kodikkaalle ja minä suorastaan tykkäsin olevani syntynyt ja kasvanut pallossa, ja Jim ja Tom tykkäsit samaa. Mulla oli aina ollut kiukkusia ihmisiä ympärilläni, jotka olit nalkuttaneet ja jankuttaneet ja haukkuneet minua ja keksineet vikoja minussa ja elämöineet ja tuuppineet minua ja pitäneet mua silmällä ja panneet minut tekemään milloin sitä milloin tätä ja ehtimiseen valinneet juur semmosta, mitä minä en tahtonut tehdä, ja antaneet mun maistaa keppiä, kun minä karkasin tieheni ja tein jotakin muuta, ja aina vain kokeneet repiä sielua ruumiistani; mutta täällä ilmapallossa taivaan kannen alla oli niin hiljaista ja päivänpaisteista ja kodikasta ja sai syödä kyllikseen ja nukkua kyllikseen ja nähdä merkillistä näkemistä, eikä kuullut nalkuttamista eikä haukkumasanoja eikä "poika polosta", ja aina oli kuin sunnuntaina vain. Mulla ei, lempo vieköön, ollut mitään halua sieltä pois — ottelemaan tuon sievistyksen kanssa taas. Pahinta, mit' on sievistyksessä, on se, että kun joku on saanut kirjeen ikävistä asioista, niin tulee hän hengästyneenä luoksemme ja kertoo meille kaikki ja tekee meidät alakuloseks, ja aviisut eli sanomalehdet tulee kertoen meille ikävistä tapauksista yltympäri koko maailman ja tekevät meidät murheellisiks ja alapäisiks, ikäänkuin rapakuorma olis kannettavanamme. Minä vihaan sanomalehtiä, ja minä vihaan kirjeitä; ja jos minä saisin päättää miten olla pitää, niin min' en sallis, että kukaan saa sillä viisin lastata ikävyyksiänsä toisten päälle, joita hän ei tunne, ja jotka asuu toisella puolen maailmaa. Mutta tuoll' ylhäällä pallossa ei nyt ollut muruakaan tuosta kaikesta, ja siks olikin se hupaisin ja hauskin paikka maailmassa.
Me syötiin illallista, ja se yö oli kaunihin yö mitä koskaan oon nähnyt. Kuu teki valoa kuin keskellä päivää, vaikka vähän pehmeämpää; ja kerran näimme me leijonan seisovan töllistelevän erämaassa, ikääskuin olis se ollut ihan yksinään maailmassa, ja varjo oli sen vieressä maassa kuin läkkipilkku. Semmosta kuun valoa ei saa missään.
Me maattiin paraasta päästä selällämme ja juteltiin; ei maittanut uni. Tom sanoi että me oltiin keskellä "Araabian öitä" nyt. Hän sanoi, että s'oli juur täällä kuin yks noita mukavimpia juttuja kirjassa tapahtui; niin että me katseltiin maahan ja ootettiin, kun hän puhui siitä, sill' ei ole mikään niin hauskaa kuin nähdä paikkoja, joista on kerrottu kirjassa. Se oli juttu kameelin ajajasta, joka oli hukannut kameelinsa, ja hän meni Erämaahan ja tuli vastaan eräälle miehelle ja sanoi:
"Näittekö eksyneen kameelin tänään?"
Mies sanoi:
"Oliko se sokea vasemmalta silmältään?"
"Oli."
"Oliko se menettänyt yhden etuhampaan?"
"Oli."
"Oliko sillä vika toisessa takajalassaan?"
"Oli."
"Oliko sen selässä hirssiä toisella puolen ja hunajaa toisella?"
"Oli, mutt' ei ole tarvis lisää noita pikku seikkoja — s'oli se, ja mulla on kiire. Missä näitte sen?"
"En min' oo nähnyt sit' ollenkaan", sanoi mies.
"Ettekö nähnyt ollenkaan? Kuinka sitten voitte niin tarkasti kertoa millainen se oli?"
"Kun tietää käyttää silmiään, niin on joka seikalla merkityksensä; mutta useimmilla ihmisillä ei ole mitään hyötyä silmistään. Minä tiesin että kameeli oli ollut liikkeellä, sillä minä näin sen jäljet. Tiesin, että sill' oli vika toisessa takajalassaan, sillä sitä jalkaa arasti, ja kameeli astui hiljaa ja hellitellen sillä, ja se seikka näkyi jäljistä. Tiesin, että s'oli sokea vasemmalta silmältään, sillä s'oli pureskellut ruohoa ainoastaan oikealta puolen tietä. Tiesin, että s'oli menettänyt yhden etuhampaan, sillä kun s'oli purrut ruohoon, niin se seikka näkyi hampaitten merkeistä. Hirssi juoksi ulos toiselta puolen — muurahaiset sen mulle kertoi; hunaja vuoti toiselta — kärpäset oli siitä kantelemassa. Minä tiedän yhtä ja toista kameelistanne, mutta en ole sitä nähnyt."
"Jatkakaa, Tommi herra; s'on liian hyvä juttu."
"S'on loppunut."
"Loppunu?" sanoi Jim hämmästyen. "Miten kävi kameelin?"
"En tiedä."
"Eikö sit' ollu jutussa?"
"Ei."
Jim tuumas hetkisen, sitten sanoi hän:
"No, sepä nyt oli juonikkain juttu, mit' ikinä min' oon kuullu. Juur kun tultiin hauskimpaan paikkaan, niin siihen se loppu koko loru. Kuulkaahan nyt, Tommi herra, eihän siin' oo mittään meininkii moisess' jutuss'. Eikö teill' oo mittään vihiä, saiko mies kameelinsa takasin vai ei."
"Ei, mull ei oo vihiäkään siitä."
Minun mielestäni ei ollut vähintäkään järkeä koko tuossa jutussa, joka noin yhtäkkiä loppui kesken, ennenkuin siitä tuli tuon enempää, mutt'en tahtonut hiiskua mitään tuumistani, sillä mä näin Tomin olevan pahalla päällä, kun m'oltiin käsittäneet asian siltä kannalta ja kun Jim oli sillä viisin muistuttanut jutun heikosta puolesta, ja minä tykkään että s'on kaikkia muuta kuin fiiniä, kun rupee hätyyttämään nolattua miestä. Mutta Tom hän kääntyi minuun ja sanoi:
"No, mitäsinäsanot jutusta?"
No, nyt täytyi minun tietysti puhua suuni puhtaaks ja sanoa totuus. Minä sanoin siis, että minusta mukamas tuntui kuin Jimistäkin, että jos joku juttu katkes kesken eikä koskaan tullut mihinkään, niin ei maksanut vaivaa kuluttaa kieltään siihen.
Tomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun hän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain käyvän vähän alakuloseks ja sanoi:
"Toiset ihmiset näkee, toiset ei — juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos s'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette te, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään."
En tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks hänen pistosanojaan, luullakseni — hänell' oli koko joukko niitä varalla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos — mutt' en min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia jokseenkin paksusti — ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä tietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle kurkkuun.
Me syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin Erämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu korkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun perästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee koittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.
Me nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin silmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin me varjoa taas — kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan ihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan, kuin olisit nukkuneet.
Me huudettiin "seis", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja nähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit pitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan kuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom ja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä ja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita ja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita näette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei sit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet — toiset makasit selällään, kädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään, ja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit näkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks oli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten pitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan tuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen eessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa. Eikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli. Hänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen tuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se näytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.
Muutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei olleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua someroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet ruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne tuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta vuotta.
Muutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja leveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit. Kaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat oli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut maahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä miekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia myös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä ja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta mitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis voinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli mukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me muutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän piti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa, ja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan siltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän peittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota nuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän jäis liian yksin.
Sitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo ruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis noita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja koettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten kaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me tuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne kunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja janoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat ollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut. Ja niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki ajatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.
Sitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko ja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä oli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me kyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä ne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta Tom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas täynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja sitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me seilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt ottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta ollenkaan.
Me oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla ja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan vesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait niin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä juoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja me sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan nyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.
Meillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden eksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin ettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi jano — tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa minuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin koirat.
Tom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis näkyviin mitään keidasta — muuten saattais meidän käydä hullusti. No, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes me oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää noita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia — kolme tuntia, ja me vain kurkistettiin ja kurkistettiin, — ja ei mitään muuta kuin santaa, santaa,santaa, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra jumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle tulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on vissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut kestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin pitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.
Mutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja kirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja pehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa. Sinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin sadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä minuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy sitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä etäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja yks kaks, niin s'oli poissa.
Tomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:
"Pojat, s'oli kangastus!"
Sen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt siinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:
"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on joutunut."
Jim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua, mutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi:
"Mihinkä s'on joutunut? Niin no, näethän että s'on poissa."
"Niin on, kyllä näen sen, muttamissäse on?"
Hän katsoi ylpeästi minuun ja sanoi:
"No, missä hiidessä s'olis sitten, Huck Finn? Etkö sä tiedä mitä kangastus on?"
"En, en tiedä. Mitä s'on sitte?"
"Se on vain mielikuvitus. Ei ole mitään, ei niin mitään sen alla."
Minä suutuin vähäsen, kuullessani hänen papattavan tolla viisin, ja niinpä sanoin:
"Ole lörpöttämättä tommosta roskaa, Tom Sawyer. Enkö mä nähnyt järveä, häh?"
"Joo, sinä luulet sen nähnees?"
"Min' en luule mitään, minänäinsen."
"Etpänähnyt, sanon minä, sillä siin' ei ollut mitään näkemistä."
Jim ällistyi, kun kuuli hänen haastelevan sillä viisin, ja rukoili hyvin viheliäisellä äänellä:
"Voi, Tommi herra, äläkää toki puhuko noin niin hirvittävällä hetkellä. Te hukkaatte sielunna, eik' yksistään omaa, vaan meiänki, minun ja Huckin — aivan niinkuin Anna Niiaksen ja Sufiiran.Olihanjärvi siinä — mä näin sen yhtä selevään kuin näen teiän ja Huckin tällä hetkellä."
Minä sanoin:
"No, hänhän näki sen itse! Hänhän ensin sen näki. Siis — —"
"Niin no, Tommi herra, niinhän s'on. Mitä kiistelettä vastaan?Nähtiinhän sen joka sorkka, ja sehäntoi'staaettä s'oli siinä."
"Todistaa! Miten se voi sitä todistaa?"
"Samalla viisin kuin käräjissä tai missä hyväns, Tommi herra. Yks ihiminen voi olla päissään tai nähä unta tai jottain sinneppäin, ja hän saattaa erehtyä, kakski voi toisinaan nähä hullusti; mutta sen mä sanon, että kun kolome näkkee yhen asian joko päissään tai selevinä, niin se myös on olemassa. Siit' ei pääse mihinkään, ja sen te kyllä tiiätte, Tommi herra."
"Sitä en mä tiedä. On olemassa neljäkymmentä tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka näkee auringon liikkuvan taivaan toisesta päästä toiseen jokikinen päivä. Todistaako se ett' aurinkotekeesen?"
"Tietysti se sen tekkee. Muuten ei, piru viä, oo tarpeen sitä to'istaa. Näkkeehän sen hullukin. Tuossa se tulloo nyt seilaten taivaalla, kuten ennenki."
Tom kääntyi minuun sanoen:
"Mitäsinäsanot — liikkuuko aurinko?"
"Tom Sawyer, kaikkia tyhmyyttä sä kyselet sitten? Näkeehän sen jokikinen, joll'on silmät päässä, että se liikkuu."
"Vai niin", sanoi hän, "min' en siis ole vaeltanut läpi taivaan sinen ihmisten seurassa, vaan sieluttomain luontokappalten, joill' ei ole enempää tietoja kuin yliopistomukuralla kolme neljä sataa vuotta sitten. Totta jumalauta, Huck Finn, olihanPaavejasiihen aikaan, jotka tiesivät yhtä paljo kuin sinä."
Se ei ollut kaunista puhetta, ja sen hän sai tietää. Minä sanoin nimittäin:
"Viskata lokaa — ei ole tuoda framille todistuksia, Tom Sawyer."
"Kuka on viskannut lokaa?"
"Sen oot sinä tehnyt."
"Älä hätäile. Ei suinkaan s'oo kehnoa, luulisin mä, verrata paria hölmöä Mississippin metsistä Paaviin, muhkein ukko, mitä koskaan on istunut valtaistuimella. Se on päinvastoin kunnia sulle, senkin kaunanokka. S'on Paavit, jotka on loukattu, etkä sinä, ja sinä voisit suuttua, jos he kirois ja sadattelis sinua, mutta he ei sadattele. Minä meinaan, että nyt meidän aikaan he ei sitä tee."
"Ovatko he sitten koskaan sitä tehneet, Tom?"
"Ovat — keskiaikaan. Silloin oli se heille jokapäiväistä leipää."
"Hoo-o! Meinaakko sinä täyttä totta, että he sadattelit ja kirosit?"
Nyt sai hän vettä myllylleen, ja hän jauhoi kokoon oikean saarnan, kuten hän aina tekee saatuaan syytä siihen; ja minä pyysin hänen kirjottaa vähäsen sen toisesta puoliskosta mulle, sillä s'oli aivan kuin lukea kirjasta ja peevelin vaikea muistaa, ja siinä oli sanoja, joihin en ole tottunut ja jotka ovat turkkasen tuskalliset kirjottaa:
"Joo, sen he teki. Min' en meinaa että he jyrisis ja jyrisis niin kuin tuo Ben Miller tekee, ja käyttäis kiroussanoja samalla viisin kuin hän. Ei, he käyttivät samoja sanoja, mutta he panivat ne kokoon toisella tavalla, sillä he olit oppineet paraimmissa kouluissa, ja he taisit konstin, jota ei Ben Miller tee, sillä hän on vain noukkinut sanan sieltä, toisen täältä, eikä häll' oo ollut yhtään kunnon ihmistä, jok' olis opettanut hälle. Muttahetaisit konstin. Se ei ollut mitään tommosta halpaa kiroilemista kuin Ben Millerin, joll' ei ole alkua eikä loppua — ei, s'oli tieteellistä kiroilemista ja meni oikein järjestelmän mukaan ja s'oli vakavaa ja juhlallista ja ylevää — ei mitään tommosta, jolle ihmiset nauraa hohottaa, kuten milloin tuo renumestari Ben Miller parka pääsee faartiin. Jaa, Ben Miller ja hänen kaltaisensa voi kirota ja sadatella toista ihmistä viikkokauden yhteen mittaan, ja se ei koske häneen enemmän kuin hanhen kaakotus; mutta keskiaikana oli aivan toista, kun joku Paavi, jok' oli kasvatettu kiroilemaan, latos vatsansa oikein täyteen kirouksia ja rupes sitten oksentamaan niitä johonkin kuninkaaseen tai kuningaskuntaan tai juutalaiseen tai kerettiläiseen tai muuhun, jok' oli tiellä ja tarvitsi kuritusta. Paavi ei antanut kirousten tulvata umpimähkään, hui, hai! Hän sieppas tuon kuninkaan tai minkä milloinkin miehen ja alkoi päästä ja antoi sitten kirousten vuotaa pitkin hänen persoonansa aina varpaisiin asti. Hän kiros hiukset hänen päässään ja luut hänen kallossaan ja kuulon hänen korvissaan ja näön hänen silmissään ja henkivedon hänen sieramissaan ja koko hänen elinvoimansa ja suonensa ja jäsenensä ja jalkansa ja kätensä ja veren ja lihan ja luut koko hänen ruumiissaan; hän sadatteli hänen rakkautensa ja sydämmensä ja ystävyytensä ja ajoi hänet ulos maailmaan ja kiros jokaisen, joka antoi hälle ruokaa syödäkseen tai majaa ollakseen tai vuodetta maatakseen tai vettä juodakseen tai peitettä pannakseen ylle, kun hällä oli vilu. Tuhat tulimmaista!Seoli kirousta se, joka kelpas! Se oli sadatusta, josta maksoi vaivaa puhua! Se ihmisparka tai se kurja maa, joka joutui sen sadatuksen ja sen kirouksen alle, niin, parempi jos ei olis niitä ollutkaan. Ben Miller!Tuokoosais kirota! Kurjinkin moukka-piispa maalta keskiaikana olis kironnut hänet kumoon.Meei meidän aikaan ollenkaan osata sadatella."
"Niin no", sanoin minä, "mitäpä tuosta! Meneehän se mukiinsa vähemmälläkin. Mutta osaakohan meidän aikaiset piispat kirota niin kuin he muinoin kirosit?"
"Kyllä — he oppivat konstin! se kuuluu siihen hienoon oppiin, joka taas kuuluu heidän virkaansa — s'on jonkullainen patenttikirja, niin sanoakseni, ja vaikka heill' ei ole siit' enemmän hyötyä kuin Missourin tytöillä on ranskastaan, oppivat he sitä kuitenkin, sillä Missourin tyttö, joka ei osaaparlavuutaan['Parlez-vous?'], ja piispa, jok' ei osaa kirota, ei kelpaa mihinkään seuraelämässä."
"Tom, eikö he enää kiroile meidän aikaan?"
"Ei. Hyvin harvoin. Kenties he kiroilisit Perussa, mutta ihmisten kesken, jotka seuraavat aikaansa, on sadatteleminen melkein tykkönään pantu pois, eikä kukaan siitä piittaa, yhtä vähän kuin joku välittäis Ben Millerin kirouksista. Katsokaas, ihmiset meidän päivinä on tulleet niin pitkälle, että he tietävät yhtä paljon kuin heinäsirkat keskiajalla."
"Heinäsirkat?"
"Niin. Keskiaikana, kun heinäsirkat Ranskanmaassa tulit laumottain pelloille syömään heiltä laihot ja viljat suuhunsa, ruukkas piispa mennä ulos pelloille ja panna suunsa kirkkosuuks ja antaa heinäsirkoille oikein aika manaus justiin niinkuin he tekivät jollekin juutalaiselle tai kerettiläiselle tai kuninkaalle, joista justiin puhuin."
"No, mitä teki heinäsirkat sitte?"
"Ne vain nauroivat täyttä kurkkua ja söivät laihot suuhunsa, huolimatta piispasta tuon enempää. Erotus ihmisen ja heinäsirkan välillä keskiaikana oli siinä, ettei heinäsirkka ollut tyhmä."
"Ooh, herra jumala taivaassa! Tuoll' on, kun onki, järvi taas!" huusiJim. "No, Tommi herra, mitäs meinaattenyt?"
Niin, hyvät ihmiset, siell' oli järvi taas kaukana Erämaassa, puineen päivineen, ja kirkas kuin ennenkin. Minä sanoin:
"No, nyt näet, Tom Sawyer."
Mutta hän sanoi, huolimatta mistään:
"No, nyt näen, ettei siell' oo mitään järveä."
Jim sanoi:
"Äläkää puhuko noin, Tommi herra — oikein mua pöyristää, kun kuulen teiän haastavan tolla viisin. On niin kekäleen kuuma, ja teill' on semmonen jano, että te ootte vähä väärä päästänne. Ooh, kuinka se näyttää herkkupalalta, toi järvi! En vain tiiä, kuinka täss' kestänen kunnes tullaan sinne,niinmua polttaa jano."
"Jaa, kyllä saat kestää; ja siit' ei ole hyötyäkään, että kestät, sillä järveä siell' ei ole."
Minä sanoin:
"Jim, pidä sitä silmällä, niin kuin minäkin teen."
"Kyllä — en, tupperi vieköön, siitä silimiäni saa, jos kokisinki."
Me lennettiin sinneppäin ja työnnettiin taaksemme monta penikulmaa; mutt' ei, jumaliste, me tultu tuumaakaan lähemmäs tuota järveä — ja yks kaks niin oli se hiidessä taas.
Jim säikähtyi kuin puusta pudonnut ja melkein romahti mahalleen.Tultuaan jälleen henkiinsä, sanoi hän läähättäen kuin ahven.
"S'onmörkö, jumal'avita onki se mörkö! Kumpahan me ei nähtäis sit' enää. S'onollujärvi, ja jotain on tapahtunu, ja järvi on kuollu, ja se kummittelee ja meitin silimämme on nähäny sen kummituksen kaks kertaa, ja siin' on, piru viä, kylliks. Täällä Erämaassa kummittelee, jumal'auta kummitteleeki. Ooh, Tommi herra, korjataan täältä luumma — ennen minä kuolen, ennenk' oon täällä yhen yön vielä, tuo kummitteleva järvi, tuo mörkö kenties ihan allamme ja me täällä pallossa nukkuen kuin helevetin päällä."
"Mörkö, sinä tyhmyri! Se ei oo mitään muuta kuin ilmaa ja kuumuutta ja janoa, sotkettuna yhteen ihmisen mielikuvituksessa. Jos minä — — annappa tänne kiikari!"
Hän otti sen ja rupes kurkistamaan oikealle.
"Tuoll' on lintuparvi", sanoi hän. "Aurinko on laskemassa, ja ne lentää ihan meidän ratamme poikki. Niillä on jotain asiaa sinneppäin — hakevat syömistä tai juomista, taikka kenties kumpaakin. Peräsin oikealle! Kas niin! Hiljaa! Anna mennä sitä faartia!"
Me kruuvattiin voimaa vähäsen, päästäksemme niiden ohi, mutta sitte me lennettiin niiden perästä. Me seilattiin ainakin neljäsosa tuntia niiden takana, ja m'oltiin ajeltu niitä noin puolitoista tuntia ja m'oltiin perin lannistuneina ja nolautuneina ja janoissamme, niin ett' oltiin kuolla siihen paikkaan, — silloin sanoi Tom:
"Ottakaa kiikari ja katsokaa, toinen teistä, mitä se on, jok' on tuolla ihan lintujen eessä."
Jim katsoi ensinnä ja sitten hän romahti alas penkille — kipeänä. Hän melkein poras, ja sitten hän sanoi:
"Nyt on se tuolla, Tommi herra — tuoll' on se taas, ja kyllä mä nyt tiiän, että kuolema mun vie, sillä niinhän s'on, että kun aave ilimestyy meitille kolomannen kerran, niin silloin me tiietään mik' on eessä. Kumpahan en ikinä olis tullu tähän pirun pussiin!"
Hän ei tahtonut kurkistaa enää, ja mitä hän sanoi, pelästytti minua, sillä mä tiesin sen olevan totta; niin ruukkaa näet aina olla kummitusten kanssa. Senpätähden en enää huolinutkaan kurkistaa. Kumpikin pyydettiin me Tomia kääntymään ja menemään jonnekkin muuanne, mutta hän ei tahtonut ja sanoi, että m'oltiin kaks taitamatonta ja taikauskoista harakkaa. Niin, niin, aattelin mä itsekseni, tuosta saa vielä maksaa, kun tolla viisin herjaa aaveita. He kärsii kenties sitä hetken aikaa, mutta he eivät kärsi sit' alinomaa, sillä tietäähän jokainen, joka tuntee aaveet, kuinka h'ovat arkoja kunniastaan ja kostonhimoisia sitten.
No, m'oltiin nyt hiljaa kun hiiret, Jim ja minä peloissamme kovasti, jaTom työssä. Yhtäkkiä seisatti Tom pallon ja sanoi:
"No,nytsaatte kurkistaa taas, pöllöpäät!"
Me tehtiin niin, ja siell' oli, jumaliste, vettä ihan allamme! — kirkasta ja sinistä ja syvää ja viileää ja tuulen värähtämää vettä, oi! mitä ihanin näky tässä maailmassa! ja yltympäri oli ruohoset rannat ja kukkia ja varjoset viidakot korkeita puita, jotka olit kytketyt yhteen viiniköynnöksillä, ja kaikki näytti niin rauhalliselta ja hauskalta, — melkein itketti, niin oli mukavaa.
Jim hänitkitotta tosiaan ja tanssi ja hyppeli ja oli kuin hullu paljaasta ilosta. Minä olin vahdissa, niin että mun piti jäädä paikoilleni, mutta Tom ja Jim kapusit alas ja vetivät vatsaansa koko saavillisen kumpikin ja toivat minullekkin, ja paljon hyvää olen minä maistanut elämässäni, mutt' en, jumaliste, vielä mitään, joka vetäis vertoja sille vedelle. Sitte he kapusit alas taas ja menit uimaan, ja sitten Tom tuli ylös ja astui vuorostaan vahtiin, ja minä ja Jim uitiin, ja sitten Jim nousi vahtiin, ja minä ja Tom juostiin kilpaa ja oltiin painisilla, ja minä luulen, ettei mull' oo ollut niin hauskaa eläissäni vielä. Ei ollut niin turkkasen kuumakaan, sillä olipa jo iltapäivä, ja muuten ei meill' ollut mitään vaatteita päällämme. Vaatteet saattaa olla hyvät olemassa, kun on koulussa tai ulkona kaupungilla ja tanssissa myös, mutta ne on ihan tyhjänpäiväset siellä, miss' ei ole mitään sievistystä tai muuta harmia ja hälinää ja turhaa komervenkkiä kintuissamme.
"Leijonia tulee! — leijonia! Joutuun, Tommi, herra! Juokse minkä koivista lähtee, Huck!"
Ja me tehtiin niin. Me ei jääty ottamaan mukaamme vaatteita, vaan kavuttiin ylös tikapuita myöten justiin niinkuin oltiin luotu. Jim oli aivan pyörällä päästään — kuten ainakin, kun hän oli innossaan taikka pelästynyt, ja niin oli nytkin hänen laitansa. Hän ei hinannut ylös tikkaita maasta — sen vertaa, ettei itikat ulottuis niihin; vaan sen sijaan painoi hän erästä nappulaa, ja me lennettiin kuin nuoli ylös ilmaan, ennenkun hän oli tullut tolkuilleen taas ja käsittänyt minkä tyhmyyden hän oli tehnyt. Sitten hän kyllä seisotti palloa, mutt' ei muistanut mitä sitten piti tehdä; ja siell' oltiin me nyt niin korkealla, että leijonat näytti koiranpenikoilta, ja mentiin tuulen ajossa.
Ja Tom hän sänttäs framille ja otti kaikki haltuunsa ja rupes tyyräämään takasin järveen päin taas, jonne itikat kokoontui kuin pitämään sotaneuvostoa, ja minä luulin ettähänkinoli mennyt vähän pyörälle; sillä hän tiesi, että minä olin arka kapuamaan, eikä suinkaan hän tahtonut, että minä keikahtasin sinne alas tiikerein ja muiden petojen revittäväks?
Mutta hui hai! Hän oli kyllä selvä päästään — hän tiesi mitä teki: Hän vajotti palloa, kunnes oltiin noin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa järven pinnasta, ja seisahti sen keskipaikan yli ja komensi:
"Hyppää nyt!"
Minä hyppäsin, jalat eellä, ja tykkäsin olevani ainakin virstan matkaa pohjaan. Kun sukelsin ylös, sanoi hän:
"Pane selälles nyt ja ui kunnes olet paikalla, miss' uitiin äsken, ja ota vaatteet; sitten mä päästän tikkaat veteen, että voit kiivetä ylös."
Minä tein niin. Ja s'oli kyllä peijakkaan viisaasti Tomilta, sillä jos hän olis tyyrännyt jonnekin muualle, laskeaksensa alas hiekalle, niin koko tuo eläinnäyttely olis tullut perästä ja antanut meidän etsiä turvallista paikkaa mukamas, kunnes min' olisin ollut aivan pyörällä päästäni ja romahtanut alas.
Ja kaiken aikaa leijonat ja tiikerit olit valikoimassa vaatteita ja kokivat jakaa niitä keskenään, niin että kukin mukamas sais osansa; mutta heidän välillään lienee syntynyt epäsopua, koska muutamat luullakseni tahtoi ottaa enemmän kuin kävi laatuun mukamas; ja siellä syntyi hirveä meteli, niin etten koskaan ole nähnyt semmosta. Niitä mahtoi olla ainakin noin viiskymmentä, kaikki huiskin haiskin, ja ne sylkäs ja kihis ja ulvoi ja puri ja raappi ja repi kuin riivatut, koivet ja hännät ilmassa, eikä siinä voinut erottaa, mikä häntä kuului mihinkin leijonaan, ja hiekka ja harjat pölisi. Ja kun n'olit lopettaneet, oli muutamat kuolleet ja muutamat nilkutti ja ontui, ja toiset istui tappelukentällä nuollen haavojansa, ja toiset mulkoilit meitä ja näkyivät kutsuvan meitä kekkereihin, mutta meill' ei ollut halua.
Ja mitä vaatteisiin tuli, niin ei ne enää olleet mitään vaatteita. Joka nuttu oli itikkain mahassa; ja mä luulen että he ei voineet ruo'asta oikein hyvin, sillä siin' oli seassa hyvä rykelmä messinkinappia, ja veitsiä oli plakkareissa myös ja tupakkaa ja nauloja ja liitupalasia ja kiviä ja onkikoukkuja ja muuta. Mutta vähät minä siitä. Minä vain hieman aattelin sitä seikkaa, ettei meillä nyt enää ollut muita vaatteita kuin professori vainajan — ja niit' oli koko joukko, mutt' ei ne juur käyneet mukiinsa pitää seurassa, jos me tultais johonkin, sillä pöksyt oli pitkät kuin korsteinit ja takit ja liivit sen mukaan. Oli siinä kuitenkin kyllin räätälin tarpeeks, ja Jim oli tavallaan reppuräätäli ja hän sanoi neulovansa tuotapikaa meille muhkeat puvut, jotka kelpais vaikka hoviin.