The Project Gutenberg eBook ofTom Sawyer salapoliisinaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tom Sawyer salapoliisinaAuthor: Mark TwainTranslator: Hemminki KarjalainenRelease date: November 21, 2014 [eBook #47410]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOM SAWYER SALAPOLIISINA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tom Sawyer salapoliisinaAuthor: Mark TwainTranslator: Hemminki KarjalainenRelease date: November 21, 2014 [eBook #47410]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Tom Sawyer salapoliisina
Author: Mark TwainTranslator: Hemminki Karjalainen
Author: Mark Twain
Translator: Hemminki Karjalainen
Release date: November 21, 2014 [eBook #47410]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOM SAWYER SALAPOLIISINA ***
Produced by Juha Kiuru
Huck Finnin kertomus
Kirj.
Suomentanut Hemminki Karjalainen
Otava, Helsinki, 1918.
Oli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhan neekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantu kahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli ja lauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taas sai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrrän ja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisi tullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika, ja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee, tekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parka maleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikä tiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossain korkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuri Mississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuu usvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuin hautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jotta näillä maailman murheilla olisi loppunsa.
Tiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi. Ja kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä, ei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämän iankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdä jotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeen ihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, — niin, sitä tekisi mieli. Kuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja on iloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.
No niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua. Mutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsa ja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksena eikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mieli masennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkona kiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirje kädessä.
"Tom", sanoi hän, "sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteäArkansasiin — täti Sally kaipaa sinua."
Olin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuin että Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi; mutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistua sanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaan tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänen käsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miten iloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuun pillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan ja vihdoin hyvin levollisena sanoi:
"Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt olla puhettakaan!" — Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!
Täti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuosta röyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutin sanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen ja kuiskata hänelle:
"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnen ja tallata sitä jaloillasi?"
Mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. "Ole hiljaa, Huck Finn", murisi hän, "pitäisikö hänen ehkä huomata, että tahtoisin päästä sinne vaikka henkeni kaupalla? Heti hänessä heräisi tuhannen epäilystä — pelkkiä kuviteltuja tauteja, vaaroja ja esteitä. Käden käänteessä hän peruuttaisi lupauksensa. Anna minun vain olla, minä tiedän, miten hänen kanssaan on meneteltävä."
No, mitään sellaista ei olisi minun päähäni pälkähtänytkään; mutta Tom oli oikeassa, kuten aina. Ensi luokan ovelapää eikä milloinkaan neuvoton — sellainen ei niin pian häkelly! Nyt oli täti Polly tointunut kauhustaan, ja sitten se alkoi:
"Vai niin — eikö siitä voi olla puhettakaan? Onko kuultu kummempaa! Ja sen sanot minulle suoraan vasten naamaa? — Paikalla menet ylös ja pakkaat hynttyysi. Ei sanaakaan enää, sen sanon — muuten tulee keppiä!"
Hän antoi hänelle vielä luunapin sormustimellaan, kun me kumarruimme ja kiidimme nopeasti hänen ohitsensa. Tom alkoi ulista ja me juoksimme portaita ylös. Ylhäällä huoneessaan hän lankesi kaulaani ja oli kuin hulluna ilosta, kun pääsi matkalle.
"Hän katuu piankin, että on päästänyt minut lähtemään", sanoi hän. "Mutta nyt hänellä ei ole mitään muuta neuvoa eikä hän voi enää sitä peruuttaa, siihen hän on liian ylpeä."
Kymmenessä minuutissa Tom oli pakannut tavaransa, paitsi mitä hänen tätinsä ja Mary aikoivat antaa mukaan; sitten hän odotti vielä kymmenen minuuttia, että täti Pollyn viha lauhtuisi ja hän tulisi taas lempeäksi ja ystävälliseksi.
"Kun hän on vain puoleksi suutuksissaan", sanoi hän, "tarvitsee hän kymmenen minuuttia leppyäkseen; mutta jos olen saattanut hänet vallan raivoon, silloin menee kaksikymmentä minuuttia, ja nyt on tapaus sellainen."
Nyt menimme nopeasti alas, koska paloimme uteliaisuudesta saada kuulla, mitä täti Sally oikeastaan oli kirjoittanut. Kirje oli täti Pollyn helmassa, ja hän istui siinä aivan ajatuksiinsa vaipuneena. Kun olimme istuutuneet, sanoi hän:
"Sukulaisemme siellä etelässä ovat sangen huolissaan; he toivovat, että te ilahuttaisitte heitä, sinä ja Huck Finn, ja olisitte heille lohdutuksena. No, te kaksi olette juuri kauniita lohduttajia! — Asia on nimittäin seuraavasti: Eräs heidän naapurinsa, Brace Dunlap, pyysi kolme kuukautta sitten heidän Bennynsä kättä. He vitkailivat kauan, ennenkuin antoivat vastauksen, ja selittivät vihdoin hänelle suoraan, ettei naimiskaupasta voinut tulla mitään. Siitä hän pahastui kovin, ja nyt he ovat siitä huolissaan. Minusta näyttää, etteivät he tahdo kokonaan rikkoa naapurivälejä, sillä häntä lepyttääkseen he ovat ottaneet hänen tyhjäntoimittajan veljensä palvelukseensa farmille, vaikka heidän varansa tuskin sallivat sitä ja tuo ihminen oikeastaan on vain tiellä. Keitä ovat sitte nuo Dunlapit?"
"He asuvat noin mailin päässä setä Silasin maatilalta, täti — kaikki farmit sielläpäin ovat yhtä etäällä toisistaan. Brace Dunlap on paljoa rikkaampi kuin toiset naapurit ja hänellä on koko joukko neekereitä. Hän on lapseton leskimies, kuusineljättä vuotta vanha, hyvin ylpeä ja kopea, niin että koko maailma ryömii hänen edessään. Luultavasti hän on ajatellut, että hänen tarvitsee vain kolkuttaa jonkun tytön ovelle, saadakseen hänet vaimokseen; hän hämmästyi kai aikalailla, kun ei voinut saada Bennyä. Bennyllä on ikävuosia vain puolet siitä kuin hänellä ja hän on herttaisin, viehättävin — no, tunnethan itsekin Bennyn. Minun käy vain sääliksi vanha setä Silas parka, jonka täytyy elää mahdollisimman niukasti ja ottaa palvelukseensa sellainen vetelys kuin Jupiter Dunlap, vain tehdäkseen hänen kopealle veljelleen mieliksi."
"Onpa sekin nimi — Jupiter! Mistä hän on sen saanut?"
"Se on vain haukkumanimi; mikä hänen oikea nimensä on, sitä tuskin tiennee enää kukaan. Häntä on kutsuttu sillä nimellä jo kaksikymmentäseitsemän vuotta, siitä pitäin, kun hän ensi kerran kävi uimassa. Silloin näki koulumestari, että hänellä oli vasemmassa reidessä polven yläpuolella kymmenpennisen kokoinen pyöreä, ruskea merkki ja sen ympärillä neljä pienempää merkkiä, ja sanoi, että se muistutti Jupiter tähteä ja sen kuita. Lapsista se tuntui naurettavalta, he alkoivat nimittää häntä Jupiteriksi, ja sen nimen hän on saanut pitää tähän päivään asti. Hän on iso ja laiska, viekas, kavala ja pelkuri, mutta samalla taas myös hyväntahtoinenkin. Omaisuutta ei hänellä ole pennin pyörylää; Brace ruokkii häntä armosta ja antaa hänelle vanhat vaatteensa ja halveksumisensa kaupanpäällisiksi. Jupiterilla on pitkä tukka, mutta ei partaa; hän on kaksoinen."
"Vai niin? Minkä näköinen on sitte hänen kaksoisveljensä?"
"Kerrotaan, että hän on hiuskarvalleen Jupiterin näköinen, ainakin ennen — nyt ei häntä ole nähty seitsemään vuoteen. Kun hän oli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen, joutui hän kiinni murtovarkaudesta ja pistettiin linnaan. Mutta hän pääsi pakenemaan pohjoiseen ja teki ryöstön tai varkauden milloin missäkin; siitä on jo sentään pitkä aika. Nyt hän on kuollut, s.o. ihmiset väittävät niin — hänestä ei ole enää kuulunut mitään."
"Mikä hänen nimensä oli?"
"Jack."
Syntyi lyhyt äänettömyys; vanha täti oli nähtävästi ajatuksissaan.Vihdoin hän sanoi:
"Eniten huolestuttaa täti Sallya se, että setä suuttuu aina niin kauheasti tuolle Jupiterille."
"Mitä", huudahti Tom ihmeissään, "setä Silas? Se on kai vain pilaa — hänhän eivoisuuttua!"
"Täti kirjoittaa, että setä joutuu usein niin raivoihinsa, että hän pelkää hänen tekevän miehelle ruumiillista väkivaltaa."
"Mutta tuopa on jo enemmän kuin kummallista! — Setähän on lauhkea kuin lammas."
"Hän lienee kuin muuttunut alituisesta riidasta ja torasta. Naapurit puhuvat jo siitä ja panevat kaiken syyn sedän niskoille, koska hän on saarnaaja ja hänen siis pitäisi ylläpitää rauhaa. Täti Sally sanoo, että setä oikein häpee nousta saarnastuoliin; myös on seurakunta kadottanut luottamuksensa häneen eikä hänestä pidetä enää ollenkaan niin paljo kuin ennen."
"Kummallista! Setähän oli aina niin lempeä ja ystävällinen, niin hajamielinen, niin haaveksiva, niin täynnä yksinkertaisuutta ja sydämen hyvyyttä, sanalla sanoen oikea enkeli. Mitähän lieneekään tapahtunut?"
Meillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraanLouisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alasArkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaaSt. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!
Höyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset matkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana toisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka ylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta ikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut — kuinka voisikaan olla ikävä, kun on matkalla! —
Heti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin makasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin sinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies siellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.
"Mutta hänen täytyy olla sairas."
"Hyvin mahdollista — en tiedä — minusta näyttää, että hän tekeytyy kipeäksi."
"Miksi niin luulette?"
"No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta sitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa."
"Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?"
"Silloinkin."
Salaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.
"Mikä on miehen nimi?"
"Phillips; hän tuli laivaan Alexandriassa."
"Onko hänessä muuta merkillistä?"
"Ei — kovin peloissaan hän vain on. Yötä päivää hän pitää ovensa lukittuna, ja kun sille kolkutetaan, raottaa hän sitä vain ja tirkistää ensin, kuka oven takana on."
"Totisesti, hänet tahtoisin mielelläni nähdä. Sanokaapa — ettekö voi avata ovea selki selälleen, kun taas menette sinne sisään, jotta — —"
"Varjelkoon! Ja vähäpä siitä olisi hyötyä. Hän asettuu aina oven taakse."
Tom mietti hetkisen.
"Tiedättekö mitä? Antakaa minulle esiliinanne ja sallikaa minun viedä hänelle huomenna aamiainen. Saatte neljänneksen dollaria."
Tarjoilija suostui siihen sillä ehdolla, ettei ylitarjoilijalla ollut mitään sitä vastaan.
"Hänen kanssaan sovin kyllä asiasta", sanoi Tom. Ja aivan oikein, seuraavana aamuna oli meillä kummallakin esiliina ja kannoimme ruuat sisään.
Tom oli maannut valveilla koko yön ja ajatellut päänsä puhki Phillipsiä ja hänen salaisuuttaan. Se oli minun mielestäni turhaa vaivaa; oli paljoa parempi tulla itsestään asioiden perille, tekemättä mitään vääriä johtopäätöksiä. "Voinhan odottaa", ajattelin enkä antanut uneni häiriytyä.
Kun Tom aamulla koputti ovelle, tirkisti mies ovenraosta, päästi meidät sisään ja sulki nopeasti oven jälkeemme. Mutta, tuli ja leimaus — kun me katsahdimme häneen, olimme vähällä säikähdyksestä pudottaa kahvivehkeet.
"Herranen aika — Jupiter Dunlap — miten te olette täällä?" huudahtiTom.
Tietysti mies oli hämmästynyt, ja ensin näytti siltä, kuin hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen ilostua vai pelästyä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta pian palasi väri hänen kasvoilleen ja hän alkoi puhella kanssamme, samalla kun söi suurustaan.
Hetkisen kuluttua hän sanoi: "En ole lainkaan Jupiter Dunlap, mutta nimeni ei ole myöskään Phillips. Jos vannotte, että pidätte suunne, tahdon ilmoittaa teille, kuka olen."
"Me emme hiisku kellekään mitään", huudahti Tom; "mutta jos ette oleJupiter Dunlap, ei teidän tarvitse sanoa minulle nimeänne."
"Kuinka niin?"
"Koska te ja hän olette toistenne näköiset kuin kaksi munaa. Te olette hänen kaksoisveljensä Jack."
"Voit olla oikeassa. Mutta sanoppa, poika, mistä tunnet meidät kumpaisenkin?"
Nyt Tom kertoi, mitä seikkailuja meillä oli ollut edellisenä kesänä setä Silasin farmilla. Kun hän kuuli, että me tunsimme kaikki hänen sukulaissuhteensa ja hänen oman elämäntarinansa, tuli hän aivan avomieliseksi ja puheliaaksi. Hän sanoi, että "hän oli aina ollut vetelys, nytkin hän oli huono mies ja tuli kaiketikin elämänsä loppuun pysymään epäkelpona tyhjäntoimittajana. Tosin se oli vaarallista ja — —"
Hän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet sanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta kuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.
Rauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen sukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten ja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä vaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli riidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi ääneensä nauraa.
"Pojat", huudahti hän, "teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan entisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole kuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?"
"Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan teidän nimenne kerran."
"Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?"
"Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena."
"Tosiaanko? Puhutko totta?" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.
"Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa."
"Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan sukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte suunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua kavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä raukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä missään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille kaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että olette vaiti, ja pelastakaa henkeni!"
Tietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä kaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään syleillyt ja suudellut meitä.
Puhelimme vielä kauan keskenämme; sitten hän otti esille pienen matkalaukun, avasi sen ja pyysi, ettemme katsoisi sinnepäin. Käänsimme selkämme häneen päin, ja kun taas saimme luvan kääntyä, oli hän kokonaan muuttunut. Hänellä oli siniset silmälasit ja pitkät, ruskeat viikset, jotka sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Hänen oma äitinsä ei olisi tuntenut häntä.
"Olenko vieläkin veljeni Jupiterin näköinen?" kysyi hän.
"Ette", sanoi Tom, "ei mikään muistuta enää hänestä, paitsi pitkä tukka."
"Sen annan leikata lyhyeksi, ennenkuin tulen kotia. Hän ja Brace säilyttävät salaisuuteni, ja voin asua heidän luonaan vieraana, ilman että naapurit rupeavat epäilemään. Mitä arvelette suunnitelmastani?"
Tom ajatteli hetkisen, sitte hän sanoi:
"Huck ja minä, me emme tietysti hiisku sanaakaan, mutta jos ette itse ole vaiti, olette vaarassa tulla tunnetuksi. Ihmiset huomaisivat, että teidän äänenne sointi on sama kuin Jupiterin, ja silloin he ehkä muistavat kaksoisveljen, jonka he ovat luulleet kuolleeksi ja joka on voinut koko ajan piileksiä väärän nimen turvissa."
"Tuhat tulimmaista, oletpa sinä viisas!" huudahti hän. "Mutta oikeassa sinä olet. Minun täytyy tekeytyä kuuromykäksi, niin pian kuin joku naapuri tulee lähelleni. Olisipa ollut kaunista, jos en olisi sitä hoksannut. Mutta enhän oikeastaan aikonut kotia, vaan yleensä johonkin paikkaan, jossa olisin turvassa pojilta, jotka vainoavat minua. Sitte aioin ottaa silmälasit ja parran ja myös toiset vaatteet ja —"
Samassa hän juoksi ovelle, painoi korvansa siihen ja kuunteli. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hengitti nopeaan.
"Kuului siltä, kuin olisi viritetty pyssyn hanaa", kuiskasi hän. "Herra Jumala, on tämäkin elämää!" Raukeana ja voimatonna hän vaipui tuolille ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Senjälkeen olimme melkein aina hänen luonaan, useimmiten makasi toinen meistä hänen yläkojussaan. Hän oli tuntenut itsensä niin kauhean yksinäiseksi ja hänellä oli hädässä lohdutuksena, että hänellä oli seuranaan joku, jonka kanssa hän voi puhella. Me paloimme tietysti uteliaisuudesta päästä salaisuuden perille; mutta Tom sanoi, ettei meidän pitäisi antaa hänen huomata mitään; silloin hän kyllä joskus itsestäänkin alkaisi puhua siitä. Jos utelisimme häneltä, rupeaisi hän heti epäilemään ja olisi vaiti kuin simpukka. Vallan niin kävikin. Helposti huomasi hänestä, että hän olisi kertonut meille mielellään kaikki, mutta joka kerta, kun ajattelimme "Nyt se tulee!" valtasi hänet pelko ja hän käänsi puheen johonkin muuhun. Me saimme sen kuitenkin tietää ja se kävi seuraavasti:
Hän oli ruvennut, näköjään ilman aikojaan, kyselemään meiltä välikannen matkustajista, jotka tulivat ylös ravintolapöydän ääreen paloviinaa ostamaan; me koetimme kuvailla heitä, mutta siihen hän ei tyytynyt, vaan tahtoi tietää kaikki yksityiskohdat. Tom pani parastaan, ja kun hän rupesi kuvaamaan yhtä raaimmista ja repaleisimmista miehistä, lyhistyi Jack Dunlap kauhuissaan kokoon.
"Voi kauhistus, se on yksi heistä! He ovat varmasti laivassa — johan sitä aattelinkin! Toivoin, että olin päässyt heistä, mutta epäilin sitä kuitenkin. Anna mennä vaan!"
Kun Tom kuvasi vielä toisen raa'an ja renttumaisen välikannenmatkustajan, kalpeni Dunlap kauhusta. "Voi armias, se on toinen! Mitä nyt teen? Olisipa nyt edes myrskyinen, säkkipimeä yö ja pääsisin jotenkuten rantaan. Mutta he ovat varmaan lahjoneet jonkun, kengänpuhdistajan tai kantajan, pitämään minua silmällä. Jos onnistuisinkin heidän huomaamattaan pujahtamaan tieheni, ei kuluisi tuntiakaan, ennenkuin he sen tietäisivät."
Levottomana hän käveli edestakaisin. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hän alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt väliin hyvin, väliin huonosti, ja ennenkuin sitä huomasimmekaan, oli hän jo oikealla tolalla.
"Olimme sopineet tarkkaan kaikesta", sanoi hän. "Oli kysymys kahdesta ihmeen kauniista timantista, jotka olivat suuria kuin pähkinät ja joita kaikki ihailivat eräässä St. Louisin jalokivikaupassa. Pukeuduimme hienoihin vaatteisiin ja suoritimme kepposen keskellä päivää. Annoimme lähettää timantit luoksemme hotelliin, ikäänkuin olisimme tahtoneet ostaa ne, jos ne miellyttäisivät meitä, ja lähetimme niiden sijasta jalokivikauppiaalle takaisin kaksi lasinkappaletta, jotka olimme sitä varten varanneet itsellemme, ilmoittaen, että timantit eivät olleet vallan puhtaita ja että pidimme kahdentoistatuhannen dollarin hintaa liian korkeana."
"Kaksitoista — tuhatta — dollaria!" huudahti Tom. "Olivatko ne sitten todella niin paljon arvoiset?"
"Ei senttiäkään vähemmän."
"Ja te livistitte niiden kanssa tiehenne?"
"Muitta mutkitta! Jalokivikauppias ei ehkä tänä päivänäkään vielä tiedä, että häneltä on varastettu. Mutta pidimme sentään epäviisaana jäädä St. Louisiin. Mietimme sinne ja tänne ja päätimme matkustaa yliselle Mississippille päin. Mutta sitä ennen käärimme timantit paperiin, kirjoitimme nimemme päälle ja annoimme paketin hotellinpalvelijalle määräyksellä, ettei hän antaisi sitä takaisin kenellekään meistä, jolleivät toiset kaksi olisi läsnä todistajina. Sitten teimme kävelyretken kaupungille, mutta kukin erikseen; luulen, että meillä kaikilla oli sama aikomus, vaikka en tahdo sitä väittää varmasti."
"Mikä aikomus?" kysyi Tom.
"Ryöstää toisilta."
"Mitä — ettäkö yhden piti ottaa kaikki, sitten kun hän oli sen ensin saanut toisten avulla?"
"Niin juuri."
Tom oli vallan kuohuksissaan siitä. Hän sanoi, että se oli häpeällisin, halpamaisin kepponen, mistä hän milloinkaan oli kuullut. Mutta Jack Dunlap vakuutti hänelle, ettei se ollut hänen ammatissaan mitään tavatonta. Joka kerran oli antautunut sille alalle, hänen täytyi itse katsoa eteensä, koska ei kukaan muu ihminen sitä tehnyt hänen edestään. Sitten hän jatkoi kertomustaan:
"Oli tietysti vaikeata jakaa kaksi timanttia kolmen miehen kesken, sen kai arvaatte. Jos meillä olisi ollut kolme timanttia, niin silloin — —. Mutta mitäpä puhua siitä sen pidemmältä; enempää niitä nyt ei ollut kuin kaksi. Kuljeskelin siis syrjäkaduilla ja mietin, miten voisin saada timantit kynsiini. Jos se onnistuisi, aioin pukeutua niin, ettei kukaan tuntisi minua, ja puikkia tieheni. Ostin sitä varten itselleni valeparran, siniset silmälasit ja maalaispuvun, jonka näette nyt ylläni, ja pistin kaikki matkalaukkuun, jonka olin ottanut mukaani. Kun kuljin erään puodin ohi, jossa myytiin kaikenlaista tavaraa, katsoin ikkunasta sisään. Siellä seisoi Bud Dixon, yksi meidän joukosta. 'Tahdonpa nähdä, mitä hän ostaa', ajattelin itsekseni ja piilouduin, mutta seurasin tarkasti kaikkia hänen hommiaan. No, mitä luulette hänen ostaneen? — Sitä ette aavista ikipäivinänne, pojat. Ei muuta kuin pienenpienen ruuvimeisselin."
"Kummallista! Mitä hän sillä teki?"
"Sitä minäkin ajattelin itsekseni. Tuumin puhki pääni, mutta en voinut sitä keksiä. Vanhojen vaatteitten kauppiaalta hän osti vielä punaisen flanellipaidan ja risaiset vaatteet, samat, jotka hänellä nytkin on yllään teidän kuvauksestanne päättäen. Kun olin sen nähnyt, menin telakkaan ja piilotin tavarani jokilaivaan, jolla aioimme matkustaa. Kun sitten taas kuljeskelin pitkin katuja, näin toisenkin toverini tekevän ostoksiansa. Illan suussa haimme timantit hotellista ja menimme laivaan.
"Nyt olimme pulmallisessa asemassa, sillä emme uskaltaneet ruveta levolle. Miten olisimme muuten voineet pitää silmällä toisiamme? Välimme olivat näet olleet jo pari viikkoa huonot, ja pidimme yhtä vain niin kauan, kuin asiat vaativat. Kaksi timanttia kolmea henkilöä kohti, siinä pulma! Ensin söimme illallista, sitten tupakoimme ja kävelimme kannella keskiyöhön asti. Vihdoin menimme minun kajuuttaani, tarkastimme, että timantit olivat vielä paperissa, ja asetimme ne alempaan vuoteeseen, jossa voimme kaikki kolme pitää niitä silmällä. Sitten istuimme sanaakaan hiiskumatta ja kävimme yhä unisemmiksi. Bud Dixon antautui ensin väsymyksen valtaan; hänen päänsä vaipui rintaa vasten, ja hän kuorsasi, niin että tärisi. Silloin osoitti Hal Clayton ensin timantteja ja sitten ovea. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti, kurotin käteni paperia kohti ja otin sen. Odotimme nyt hetkisen, mutta Bud nukkui edelleen eikä liikahtanut. Väänsin hiljaa avainta ja painoin ovea; sitten hiivimme varpaisillamme ulos ja suljimme oven perässämme äänettömästi.
"Laiva lipui hiljalleen jokea pitkin; pilvet peittivät kuun, eikä kukaan huomannut meitä. Sanaakaan sanomatta menimme suoraan yläkannelle ja asetuimme istumaan aivan laivan reunalle kansi-akkunan luo. Tiesimme kumpikin, mitä se merkitsi; ei ollut tarvis mitään selityksiä. Jos Bud Dixon heräisi ja näkisi, että timantit olivat poissa, tulisi hän suoraan perässämme, sillä hän ei tiennyt, mitä pelko oli. Silloin oli aikomuksemme viskata hänet laidan yli tai uhrata yrityksessä henkemme. Minua pöyristytti, kun ajattelinkin sitä, sillä en ole niin rohkea kuin moni muu; mutta en uskaltanut näyttää pelkoani, sillä silloin olisi minulle käynyt huonosti. Toivoin yhä, että laiva laskisi johonkin laituriin, että voisimme hypätä maihin ja välttää kaiken hälinän, sillä Bud Dixonin kanssa ei ollut leikittelemistä.
"Mutta tunti toisensa jälkeen kului, kuljimme yhä eteenpäin eikä miestä kuulunut kannelle. Kun päivä alkoi sarastaa eikä Budia vieläkään näkynyt, heräsi meissä epäluulo. 'Hän pitää meitä ehkä pilkkanaan', arveli Hal, 'avaapa paperi!' Sen tein ja, kautta sieluni, siinä ei ollut mitään, paitsi pari sokerinmurua! Siitä syystä hän siis oli saattanut kuorsata koko yön niin rauhallisesti! Ovela mies, niin totta kuin elän. Hänellä on täytynyt olla käsillä kaksi aivan samanlaista paperia, jotka hän on vaihtanut aivan nenämme edessä.
"Hämmästyksemme ei ollut vähäinen, mutta pian meillä oli uusi suunnitelma valmis. Meistä näytti viisaimmalta hiipiä takaisin kajuuttaan, panna paperi entiselle paikalleen eikä olla huomaavinamme, että hän teeskennellyllä kuorsaamisellaan oli pitänyt meitä pilkkanaan. Emme tahtoneet poistua hänen vierestään; aioimme ensimmäisenä iltana maihinmenon jälkeen juottaa hänet juovuksiin, tarkastaa hänen vaatteensa, ottaa timantit ja, jos mahdollista, nitistää hänet hengiltä, sillä hän olisi aina ollut kintereillämme, riistääkseen meiltä takaisin saaliimme, emmekä olisi olleet hetkeäkään varmat hengestämme. Tuuman onnistuminen oli minusta kuitenkin sangen epäilyttävää. Ei ollut vaikeata juottaa Budia juovuksiin, mutta mitäpä meitä hyödyttäisi, jos hakisimme ja hakisimme emmekä sittenkään löytäisi mitään.
"Yht'äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka miltei salpasi hengen minulta; mutta samassa muuttuikin mieleni taas iloiseksi ja kepeäksi. Pidin nimittäin saapastani kädessä, vetääkseni sen jalkaan, ja kun loin silmäyksen anturaan, johtui mieleeni salaperäinen pieni ruuvimeisseli. Muistatteko vielä sitä?"
"Se on tietty", huudahti Tom aivan kiihtyneenä.
"No, kun katselin korkoa, tiesin samassa, mihin Bud oli piilottanut timantit. Katsokaa tänne — tämä teräslevy tässä on kiinnitetty pienillä ruuveilla; ainoat ruuvit, jotka tuolla miehellä oli, olivat hänen kenkänsä koroissa, ja kun hän tarvitsi ruuvimeisseliä, tiesin hyvin, mihin."
"Eikö se ole mainiota, Huck?" huudahti Tom väliin.
"Kun tulimme kajuuttaan, kuorsasi Bud Dixon vielä, ja myös Hal Clayton nukahti pian, mutta minä en — eläissäni en ollut vielä ollut niin virkeä. Etsin lattialta pientä nahkapalasta. Pitkään aikaan en keksinyt mitään, mutta vihdoin sen äkkäsin. Se oli pyöreä, pieni palanen, melkein maton värinen ja noin pikkusormeni pään vahvuinen. Aha, ajattelin, pesässä, josta tämä on kotoisin, on timantti. Toisenkin palasen löysin hiukan etsittyäni.
"Aatelkaapa nyt sitä hävyttömyyttä! Mies oli vallan tarkalleen arvannut, mitä me tekisimme, ja me tyhmeliinit olimme menneet sokeasti ansaan. Samaan aikaan kun me odotimme häntä ylhäällä yläkannella, heittääksemme hänet veteen, istui hän alhaalla, ruuvasi kaikessa rauhassa teräslevyt irti, leikkasi reiät korkoihinsa, pisti timantit niihin ja ruuvasi levyt taas paikoilleen. Ensi luokan kettu, eikö totta?"
"Ei, sellaista en ole vielä ikinä kuullut", huudahti Tom täynnä ihmettelyä.
"Oli aikamoinen työ, kun olimme vielä koko päivän pitävinämme toisiamme silmällä, sen vakuutan. Illan tullen astuimme maihin eräässä pikkukaupungissa Missourissa, menimme erääseen ravintolaan ja otimme kaikki kolme illallisen jälkeen yhteisen makuuhuoneen yläkerrasta. Isäntä kulki valoa näyttäen edellä ja me hanhenmarssissa hänen jäljessään ylös portaita. Minä tulin viimeisenä ja pistin matkalaukkuni pimeässä eteisessä olevan kuusisen pöydän alle. Annoimme tuoda itsellemme aimo annoksen wiskyä ja pelasimme korttia viiden sentin panoksella. Kun tunsimme wiskyn vaikutuksen, lakkasimme me molemmat juomasta, mutta kaadoimme yhä vain Budin lasiin, kunnes hän oli sikahumalassa. Hän putosi tuolilta lattialle ja rupesi kuorsaamaan.
"Nyt kävimme toimeen. Ehdotin, että riisuisimme hänen saappaansa ja omamme myös, ettei syntyisi kolinaa, kun me kääntelimme häntä ja tutkimme hänen vaatteensa. Se tehtiin ja minä asetin saappaani Budin saappaiden viereen, että ne olisivat ulottuvillani. Riisuimme hänet, kopeloimme kaikki hänen vaatteittensa saumat, etsimme hänen taskunsa ja sukkansa, myös saappaat sisältä, sanalla sanoen kaikki; hänen myttynsäkin avasimme, mutta emme löytäneet mitään timantteja. Kun ruuvimeisseli tuli näkyviin, kysyi Hal: 'Mitähän hän lienee tällä tehnyt?' Sanoin, etten tiennyt sitä, mutta niin pian kuin hän käänsi selkänsä, pistin sen taskuuni. Lopulta näytti Hal hyvin alakuloiselta ja arveli, että meidän oli paras jättää koko homma. — Sitäpä olinkin odottanut.
"'Vielä on jotain, jota emme ole tutkineet.'
"'Mitä sitten?' kysyi hän.
"'Hänen mahansa.'
"'Totisesti, sitä en tullut ajatelleeksi. Siinä on arvoituksen ratkaisu, niin totta kuin elän. Mutta miten sen teemme?'
"'No', sanoin minä, 'jää sinä tänne hänen luokseen, niin minä menen apteekkiin ja tuon sieltä ainetta, joka pian tuo timantit päivänvaloon.'
"Hän suostui siihen, ja minä vedin hänen nenänsä edessä Budin saappaat omieni asemesta jalkaani hänen sitä huomaamatta. Tosin ne olivat hiukan liian suuret minulle, mutta se ei haitannut niin paljoa, kuin jos olisivat olleet liian pienet. Haparoin pimeässä eteisen läpi, otin matkalaukkuni ja seuraavassa minuutissa olin pujahtanut takaovesta ulos.
"Seitsemän peninkulman askeleilla kuljin nyt joen rantaa pitkin; olin koko hyvällä tuulella, sillä marssinhan timanttien päällä. Ensimmäisen neljännestunnin kuluttua olin jo kulkenut pitkän taipaleen. Joka viides minuutti ajattelin, miten Hal Clayton odotti takaisintuloani ja tuli yhä levottomammaksi. Nyt hän alkaa kiroilla, sanoin itsekseni, ja vähitellen hän hoksaa asian oikean laidan. Hän luulee, että minä olin löytänyt timantit, kun tutkimme Budin vaatteita, pistänyt ne salaa taskuuni enkä ollut millänikään. Tietysti hän seuraa heti jälkiäni, mutta olenhan ainakin koko joukon hänestä edellä.
"Samassa tuli mies ratsastaen muulilla, ja sen enempää arvelematta pujahdin lähimpään pensaikkoon. Se oli tyhmästi tehty! Hetkeksi mies pysähtyi, nähdäkseen, tulisinko takaisin; sitten hän ratsasti eteenpäin. Se voi koitua minulle turmioksi, jos hän sattumalta tapaisi Hal Claytonin ja tämä rupeisi häneltä kyselemään.
"Kolmen aikaan aamulla tulin Alexandriaan, ja kun näin siipilaivan ankkurissa, olin ylen ihastuksissani ja luulin, että nyt olin pelastunut. Hämärsi jo ja menin laivaan, otin tämän kajuutan tässä, pukeuduin näihin vaatteisiin ja asetuin istumaan ohjauskopin luo, ettei mitään jäisi minulta huomaamatta. Odotin sangen kärsimättömänä laivan lähtöä, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Konetta piti ensin korjata, mutta siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
"Tuli keskipäivä, ennenkuin lähdimme liikkeelle, ja minä olin jo aikoja ennen sulkeutunut kajuuttaani. Näin nimittäin jo ennen aamiaista miehen lähestyvän, jonka käynti muistutti Hal Claytonia, ja minun tuli paha olla. Jos hän keksisi minut täällä laivassa, olisin niinkuin rotta satimessa. Hänen tarvitsi vain odottaa, kunnes menisin maihin, ja seurata minua. Jollain syrjäisellä paikalla hän pakottaisi minut antamaan pois timantit ja silloin — niin silloin olisi tuhoni tullut. Oi, se on kauheata — hirmuista! Ja kun nyt ajattelen, ettätoinenkinon laivassa! Sanokaapa itse, pojat, eikö minulla ole kauhean huono onni? — Mutta, eikö totta, te ette jätä minua! Autattehan pulasta kurjaa syntistä, jota vainotaan kuolemaan saakka. Polvillani tahdon teitä kunnioittaa, jos autatte minua ja pelastatte minut."
Teimme mitä voimme rauhoittaaksemme häntä: lupasimme hänelle apuamme, teimme kaikenlaisia suunnitelmia ja puhuimme hänestä pahimman pelon. Silloin hän tuli taas luottavaisemmaksi, ruuvasipa lopuksi levytkin irti koroistaan ja piteli timantteja milloin miltäkin puolelta valoa vastaan. Hei, kuinka ne kimaltelivat ja välkähtelivät ja säteilivät loistoaan joka taholle! Se oli kaunista, se täytyy minun myöntää. Mutta hän oli sittenkin oikea narri. Minä olisin hänen sijassaan antanut timantit noille kahdelle roistolle ja sanonut heille, että menisivät maihin ja jättäisivät minut rauhaan. Mutta sepä ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän arveli, että niissä oli kokonainen omaisuus; ajatus, että hän kadottaisi ne, oli hänelle sietämätön.
Kahdesti meidän oli laskettava laituriin jotain koneen vikaa korjaamaan, mikä vei koko joukon aikaa. Mutta yö ei ollut kylliksi pimeä; hän olisi tuskin huomaamatta päässyt pujahtamaan tiehensä. Yhden ajoissa yöllä nousi mustia pilviä taivaalle; ukkosilma oli tulossa. Olimme saapuneet halkotarhalle, josta oli vielä noin neljäkymmentä mailia setä Silasin farmille, ja Jack katsoi hetken sopivaksi. Satoi rankasti, myrsky puhkesi, ja miehet, jotka lastasivat puita laivaan, vetivät suojaksi päidensä yli karkeat säkit. Jackillekin hankimme yhden. Hän otti matkalaukkunsa, juoksi peräkannelle, tuli sitten muitten laivamiesten joukossa marssien etuosaan päin ja meni heidän kanssaan maihin. Kun hän oli soihtuvalojen piirin ulkopuolella ja katosi pimeyteen, hengähdimme syvään ja tunsimme kiitollisuutta ja iloa. Mutta tuo ilo ei kestänyt kauaa. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, kun nuo molemmat ilkeät rentut ryntäsivät kannelle; he juoksivat rantaan, emmekä nähneet heitä enää. Aamuhämäriin saakka odotimme ja toivoimme, että he tulisivat takaisin, mutta turhaan. Mutta ehkä he eivät olleet sittenkään voineet enää tavoittaa Jackia, vaan olivat eksyneet hänen jäljiltään. Siihen luotimme.
Hänen aikomuksensa oli kulkea jokivartta pitkin ja piiloutua setä Silasin tupakkimaan takana olevaan vaahterametsikköön. Siellä olimme luvanneet tavata hänet, niin pian kuin alkaisi hämärtää, ja ilmoittaa hänelle, olivatko hänen veljensä Brace ja Jupiter kotona ja oliko heillä ketään vieraita.
Tom ja minä puhelimme kauan, miten hänen lienee käynyt. Jos hänen ahdistajansa kiiruhtaisivat jokivartta ylös eivätkä alas, silloin hän olisi pelastettu. Mutta sitä saattoi tuskin toivoa. Luultavasti, arveli Tom, he pysytteleisivät hänen kintereillään koko päivän, ja kun tulisi pimeä, ottaisivat he hänet hengiltä ja riistäisivät häneltä saappaat.
Se teki meidät sangen alakuloisiksi.
Vasta myöhään iltapäivällä kone oli valmiiksi korjattu. Kun menimme maihin lähellä setä Silasin farmia, laski aurinko juuri. Juoksimme senvuoksi suoraa päätä vaahterametsikölle, ilmoittaaksemme Jackille viivytyksen syyn, jotta hän odottaisi meitä, kunnes olisimme ehtineet käydä Bracen luona ottamassa selvää, miten asiat olivat. Juuri kun huohottaen olimme tulleet tienmutkaukseen ja näimme jo kaukaa vaahterat, tuli kaksi miestä suoraan tien poikki metsikköön ja kuulimme hirveän hätähuudon, joka toistui useampaan kertaan. "Nyt he ovat tappaneet Jack raukan", sanoimme ja pakenimme kauhuissamme tupakkimaalle päin. Tuskin olimme piiloutuneet sinne ja vapisimme vielä kuin haavanlehdet, kun taas näimme kaksi miestä juoksevan ohitsemme ja katoavan metsikköön. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tuli heitä neljä takaisin: kaksi pakeni edellä ja kaksi ajoi heitä takaa.
Kylmä kauhunhiki helmeili otsallamme maatessamme maassa ja kuunnellessamme; mutta emme kuulleet muuta ääntä kuin sydämemme tykytyksen. Meidän täytyi yhä ajatella murhattua tuolla metsikössä, ja meitä pöyristytti, ikäänkuin olisi jossain lähellämme ollut kummitus. Yht'äkkiä tuli kuu esiin puiden latvojen välistä, suurena, pyöreänä ja loistavana, ikäänkuin kasvot, jotka kurkistavat vankikopin rautaristikon takaa. Mustia varjoja ja vaaleita läikkiä heilui siellä ja täällä; ympärillämme oli kammottavan hiljaista, vain yötuuli huokaili oksissa. Silloin Tom kuiskasi yht'äkkiä:
"Katso! — Mitä tuo on?"
"Ei sinun tarvitse turhanpäiten pelättää minua vielä enemmän; olen jo melkein puolikuollut", huudahdin minä.
"Mutta katsohan, mitä tuolta vaahterametsiköstä tulee!"
"Lakkaa jo, Tom!"
"Suunnattoman suuri olento; se tulee meitä kohti!"
Hän oli niin kiihtynyt, että sai tuskin kuiskatuksi. En tahtonut katsoa sinnepäin ja kuitenkin tein sen. Olimme nyt polvillamme maassa nojaten leukaamme aitaa vasten ja tuijotimme tuskanhikeä valuen tietä pitkin. Olento kulki puiden varjossa, voimme nähdä sen oikein selvästi vasta, kun se oli aivan lähellämme ja astui selkeään kuunvaloon. Silloin kaaduimme maahan kuin salaman iskeminä — ei epäilystäkään, se oli Jack Dunlapin haamu! —
Pari minuuttia makasimme siinä liikkumattomina; kun taas katsoimme ylös, oli haamu kadonnut.
"Kuule", kuiskasi Tom, "kummituksethan näyttävät aina harmailta ja sumuisilta, ikäänkuin olisivat pelkkää usvaa, mutta tämä ei lainkaan."
"Ei; tunsin selvästi hänen silmälasinsa ja partansa."
"Niin, ja hänen vaatteensa, hänen vihreänmustankirjavat housunsa —"
"Puuvillasamettiset tulipunaiset liivit, joissa oli keltaisia pilkkuja —"
"Nahkaiset hihnat housunlahkeissa — toinen niistä oli auki —"
"Niin, ja hatun — se oli oikea leveälierinen töröhattu."
"Luuletko, Huck, että tällä oli samanlainen tukka?"
"Oli — mutta en ole sentään vallan varma siitä."
"En minäkään; mutta matkalaukun näin hänen kädessään."
"Käyttävätkö sitten kummitukset matkalaukkua, Tom?"
"Miksi eivät, Huck? Mutta se on tietysti kummitusainetta, niinkuin vaatteet ja kaikki. Älähän tekeydy sentään niin tyhmäksi!"
Nyt menivät Bill Withers ja hänen veljensä Hans ohitsemme. He olivat syventyneet keskusteluun, mutta me kuulimme kaikki, mitä he sanoivat:
"Näytti siltä, kuin hän töintuskin olisi enää voinut raahata sitä mukanaan", arveli Bill.
"Niin, raskaalta se näytti. Se oli varmaankin neekeri, joka oli varastanut jyviä vanhalta pastori Silasilta", sanoi Hans.
"Sitä ajattelin heti enkä ollut huomaavinanikaan häntä."
"Niin minäkin. Hahaha!"
Setä Silas oli siis menettänyt suosionsa siihen määrään, että ihmiset nauroivat, kun varas vei häneltä jyviä! Kuinka se oli mahdollista?
Pian kuulimme taas ääniä; kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä äänekkäämmäksi kävi keskustelu. Ne olivat kaksi naapuria, Lem Beebe ja Jim Lana.
"Kuka?" kysyi Jim, — "Jupiter Dunlap?"
"Niin, aivan varmaan", vastasi Lem.
"Hm. Noin tunti sitten, juuri auringon laskiessa, näin hänet lapio kädessä; he kaivoivat maata, hän ja pastori. Koiransa hän tahtoi lainata meille, sanoi hän, mutta itse ei hän todennäköisesti tulisi tänä iltana."
"Hän on kai liian väsynyt raskaasta työstä."
"Ole siitä varma! Haha!"
He kulkivat nauraen edelleen. Tom hypähti ylös ja me seurasimme heitä matkan päässä. Olisi ollut sentään liian epämiellyttävää kohdata kummitus vallan yksinään.
Tämä kaikki tapahtui toisena päivänä syyskuuta, lauantaina. Sitä päivää en unohda milloinkaan, pian saamme nähdä miksi.
Jo näimme valojen loistavan talosta, ja koirat juoksivat kaikki vastaan tervehtimään. Silloin Tom sanoi:
"Odotahan vielä hetkinen! Kun nyt tulemme sisään, luulet kai, että minun on heti kerrottava koko seikkailumme, että kaikki ihmettelisivät suut ammollaan?"
"Se on tietty; sellaista tilaisuutta et kai päästä käsistäsi, Tom."
"No, siinäpä erehdyt vallan suuremmoisesti. Emme sanaakaan hiisku koko jutusta, ja siihen on pätevät syyt. Sanoppa, Huck — kävelikö kummitus paljain jaloin?"
"Varjelkoon, sillähän oli saappaat jalassa."
"Näitkö sen varmaan? Voitko mennä vaikka valalle siitä?"
"Voin kyllä."
"Niin minäkin. Ja siinä on paras todistus, etteivät varkaat ole löytäneet timantteja. Tietysti eivät — nuo kaksi muuta miestä ajoivat heidät karkuun, ennenkuin he ehtivät vetää saappaat ruumiin jaloista, sentähden kummituksella oli ne vieläkin."
"Saappaat kummitusaineesta, niinkuin muutkin vaatteet, eikö niin, Tom?"
"Tietysti. Ja tiedätkö, mitä nyt tapahtuu? Nuo kaksi miestä kertovat, että he ovat kuulleet huudon ja ajaneet takaa murhaajia, mutta eivät voineet pelastaa vierasta. Tulee ruumiintarkastus, tutkitaan kaikki paikalla, ja ennenkuin ruumis haudataan, myydään sen tavarat huutokaupalla kulujen peittämiseksi. Silloin on meidän onnemme valmis."
"Kuinka niin?"
"No, sehän on selvä: me ostamme saappaat kahdella dollarilla."
"Ja saamme timantit?"
"Se on tietty. Jonain kauniina päivänä luvataan niistä korkea palkinto — ainakin tuhannen dollaria. Ja se raha on meidän. — Tule nyt sisään; mutta ryöväreistä, timanteista ja murhasta et tiedä tavuakaan — huomaa se!"
"Mutta mitä sanomme täti Sallylle, kun hän kysyy, miksi tulemme vasta näin myöhään ja missä olemme viipyneet näin kauan?"
"Sen jätän sinun huoleksesi; kyllä aina keksit jonkun selityksen."
Se oli ihan Tomin tapaista. Hän oli liiaksi totuutta rakastava, voidakseen itse valhetella.
Menimme nyt pihan poikki, jossa kaikki oli suureksi iloksemme entisellään, ja tulimme puuvajan ja kyökin välissä olevaan katettuun käytävään. Siellä riippui vielä monta esinettä, jotka tunsimme, muun muassa myös setä Silasin vihreä työnuttu, jossa oli päänsuojus ja hartiain välissä valkoinen paikka, joka aina näytti siltä, kuin olisi joku viskannut siihen lumipallon. Nopeasti painoimme tuvan oven säppiä ja astuimme sisään.
Täti Sally puuhaili huoneessa; yhdessä nurkassa istuivat lapset, toisessa luki setä rukouskirjaa. Täti lankesi heti ilosta kaulaamme, sitte hän milloin veti meitä tukasta, milloin painoi meitä sydäntään vasten, samalla kun kirkkaat kyyneleet valuivat hänen poskilleen; niin iloinen hän oli nähdessään taas meidät.
"Missä te kelvottomat olette näin kauan vetelehtineet?" huudahti hän. "Olen teidän tähtenne melkein surrut sieluni ruumiista. Teidän hynttyynne ovat saapuneet jo aikapäiviä, ja neljästi olen jo lämmittänyt ruuan, ettei teidän tarvitsisi odottaa. Päänahka teiltä pitäisi nylkeä korviinne saakka. Mutta istukaa nyt; te olette kai puolikuoliaat nälästä; istukaa, poikaparat, ja antakaa ruuan maistua."
Oi, kuinka suloista oli istua runsaasti katetun pöydän ääressä! Setä Silas lausui pisimmän pöytärukouksensa, ja pian oli kukkurainen lautanen edessäni. Kun olin parhaassa vauhdissa, kysyi täti yht'äkkiä, missä olimme oikeastaan olleet.
Olin ajatellut sen jo etukäteen valmiiksi: "Kuljimme jalan metsän läpi", sanoin minä, "siellä kohtasimme Lem Beeben ja Jim Lanen, jotka pyysivät meitä poimimaan kanssaan mustikoita; Jupiter Dunlap tahtoi lainata heille koiransa sitä varten, sen hän oli luvannut heille — —"
"Missä te näitte hänet?" keskeytti vanha Silas minut niin äkkiä, että minä kummastuneena katsahdin häneen ja jouduin vallan hämilleni, kun hän tuijotti minuun läpitunkevin katsein. Mutta rohkaisin itseni ja vastasin:
"Kun te kaivoitte hänen kanssaan maata, auringon laskun aikaan."
"Hm", sanoi hän pettyneen näköisenä eikä sitte enää välittänyt minusta sen enempää, kun jatkoin:
"Me menimme mukaan ja — —"
"Ole vaiti äläkä puhu typeryyksiä, Huck Finn", huudahti nyt täti Sally suuttuneena; "kuka on koskaan kuullut, että meillä poimitaan mustikoita syyskuussa ja vielä päälle päätteeksi yöllä? Mihin siinä tarvittiin koiraa — ehkä vainuamaan mustikoita?" —
"He sanoivat — että heillä oli lyhty — —" änkytin minä.
"Tuossa ei ole toden sanaa. Arvaan, että olette tehneet joitakin tyhmyyksiä, muuten en tunne teitä oikein. No, Tom, totuus esiin muitta mutkitta!"
Tom oli loukkaantuvinaan. "Kuinka voit soimata Huck parkaa, täti, jos hän on hiukan häkeltynyt puheessaan. Hän tarkoittaa tietysti mansikoita, kun hän puhuu mustikoista. Senhän tietää jo jokainen lapsikin, että kaikkialla maailmassa — paitsi täällä Arkansasissa — otetaan mukaan koira ja lyhty, kun mennään mansikoita poimimaan."
Mutta nyt loppui täti Sallyn kärsivällisyys; hän suuttui oikein todella ja päästi suustaan kokonaisen ryöpyn sanoja, joita hän ei voinut syytää tarpeeksi nopeasti viattomain päittemme yli. Mutta sen oli Tom tapansa mukaan laskenut ennakolta. Hän antoi hänen vain puhua kiukussaan ja oli vaiti kuin hiiri, kunnes tädin kiivaus oli lauhtunut; silloin hän tavallisesti ei tahtonut kuulla puhuttavan enää sanaakaan koko jutusta. Niin kävi nytkin. Kun hän oli puhunut itsensä käheäksi ja hänen täytyi hiukan pysähtyä vetääkseen henkeä, sanoi Tom aivan levollisesti:
"Ja sittekin tiedän, täti —"
"Ole vaiti", huusi hän, "äläkä avaa enää suutasi, sen sanon sinulle!"
Niin pääsimme pälkähästä, eikä puhuttu enää tulomme viipymisestä. Sen oli Tom järjestänyt todella ovelasti.
Benny oli sangen vakavan näköinen ja huokasi myös tavan takaa; mutta pian hän alkoi kysellä Tomin sisaruksista Marysta ja Sidistä ja varsinkin täti Pollysta. Vähitellen kirkastui täti Sallynkin naama, hänen hyvätuulisuutensa palasi, hän kyseli meiltä yhtä ja toista ja oli taas yhtä hyvä ja lempeä kuin tavallisesti, niin että illallisesta tuli vielä oikein hauska. Vain vanha Silas ei ottanut osaa keskusteluun; hän oli levoton ja hajamielinen, ja välistä hän huokasi niin syvään, että teki oikein pahaa sydämelle nähdä hänet niin masentuneena ja huolissaan.
Jonkun aikaa illallisen jälkeen koputettiin ovelle; neekeri pisti päänsä ovesta; hän piti vanhaa olkihattuansa kädessä ja sanoi kumarrellen syvään ja raapien jalallaan, että hänen herransa, massa Brace, odotti ulkona aidan luona ja käski kysymään massa Silasilta, missä hänen veljensä oli, kun hän ei ollut tullut kotiin illalliseksi.
Silloin setä Silas hypähti seisaalleen ja huusi niin kiivaasti, etten milloinkaan ollut häneltä sellaista kuullut:
"Olenko minä hänen veljensä vartia?"
Mutta heti hän taas katui, hän lyyhistyi kokoon ja sanoi lempeimmällä äänellään:
"Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle, Billy; en ole muutamaan päivään voinut oikein hyvin ja olen niin hermostunut, etten osaa punnita sanojani. Sano hänelle, ettei hän ole täällä."
Kun neekeri oli mennyt, käveli vanhus tuvassa edestakaisin, mumisten tavan takaa käsittämättömiä sanoja ja tarttuen tukkaansa. Sitä oli oikein surkea katsella; mutta täti Sally kuiskasi meille, ettei meidän pitäisi kiinnittää huomiota häneen. Hän sanoi, että sen jälkeen kuin niin monet vastukset olivat kohdanneet häntä, hän vaipui usein ajatuksiinsa ja tiesi tuskin enää, mitä hän teki. Yölläkin hän kuljeskeli paljo enemmän kuin ennen unissaan, joko talossa tai myös ulkona. Jos tapaisimme hänet tällöin joskus, pitäisi meidän antaa hänen mennä menojaan eikä herättää häntä. Kukaan muu ei voinut häntä auttaa kuin Benny, joka ymmärsi parhaiten kohdella häntä.
Nytkin hän hiipi sedän viereen, kun tämä alkoi väsyä alituisesta edestakaisin kulkemisesta. Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja käveli mukana, kunnes setä katseli hymyillen alas häneen ja kumartui häntä suutelemaan. Vähitellen poistui tuskastunut ilme hänen kasvoiltaan ja hän antoi Bennyn johdattaa itsensä huoneeseensa. Oli oikein ilo nähdä isän ja tyttären hellää suhdetta.
Täti Sallyn täytyi nyt asettaa lapset nukkumaan, ja kun Tomista ja minusta alkoi tuntua ikävältä, pistäydyimme vielä kuunvalossa kentällä, jossa kasvoi kypsiä vesimelooneja. Söimme oikein sydämemme halusta ja puhelimme kaikenlaista. Tom arveli, ettei hän epäillyt rahtuakaan, että Jupiter yksin oli syypää riitaan. Ensi tilassa hän aikoi päästä selville asiasta ja taivuttaa sitte kaikin voimin setä Silasia antamaan hänelle matkapassin.
Lörpöttelimme, tupakoimme ja keskustelimme siellä varmaankin kaksi tuntia. Kun palasimme taloon, oli aivan hiljaista ja pimeätä; kaikki olivat menneet levolle.
Tom, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, keksi nyt, että vanha viheriä työnuttu oli kumma kyllä hävinnyt naulasta, jossa hän oli nähnyt sen vielä aivan äskettäin riippuvan. Sitte menimme makuusuojaamme.
Kuulimme Bennyn viereisessä huoneessa puuhailevan vielä kauan aikaa; hän hoiteli kai isäänsä eikä saanut unta. Mekin olimme liian kiihtyneet mennäksemme levolle; valvoimme siis, kuiskailimme ja olimme sangen alakuloisessa mielentilassa. Puhuimme yhä uudelleen murhatusta ja kummituksesta, kunnes tuntui niin kaamealta ja pöyristyttävältä, ettei unesta voinut olla puhettakaan.
Oli jo myöhäinen yö, kun Tom yht'äkkiä pukkasi minua kyynärpäällään ja osoitti ikkunaan. Katsoin sinne; alhaalla pihalla käveli mies, mutta en voinut tuntea häntä pimeässä. Nyt hän kiipesi aitauksen yli, ja juuri silloin tuli kuu esiin ja paistoi vanhan työnutun valkoiseen paikkaan.
"Näetkö unissakävijää?" sanoi Tom. "Tahtoisin, että voisimme seurata häntä ja nähdä, mihin hän menee tuo pitkä lapio olallaan. Hän kääntyy tupakkamaalle päin — nyt hän hävisi. Setä parka — minun tulee häntä niin sääli, kun hän ei saa lepoa."
Odotimme kauan, mutta hän ei tullut takaisin; luultavasti hän oli palannut toista tietä kotia. Asetuimme siis vihdoinkin nukkumaan ja vaivuimme levottomaan uneen, jossa tuhat kauhua meitä kidutti. Aamuhämärissä olimme taas hereillä; oli noussut ukonilma, salamat leimahtelivat, ukkonen jylisi, tuuli ravisteli puita, sade valui virtana, ja ojat muuttuivat kuohuviksi puroiksi.
"Kuulehan, Huck", sanoi Tom, "minusta tuntuu sangen kummalliselta, ettei vielä ole kuulunut mitään Jack Dunlapin murhasta. Miehet, jotka ajoivat takaa Hal Claytonia ja Bud Dixonia, ovat varmasti kertoneet asian kaikkialla puolen tunnin kuluessa, ja sen on täytynyt levitä kulovalkean tavoin farmilta farmille. Tuollaisia suuria tapauksia sattuu kai korkeintaan kaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Se on tosiaankin kummallista, Huck, en voi käsittää sitä. Kunpa vain ukonilma olisi ohitse, että pääsisimme ulos kuulemaan, eikö joku tiellä ala jutella siitä. Meidän täytyy tietysti näyttää silloin kovin hämmästyneiltä ja kauhistuneilta."
Oli jo kirkas, valoisa päivä, kun sade lakkasi. Tallustelimme tietä pitkin, tervehdimme jokaista vastaantulijaa, kerroimme, milloin olimme saapuneet, miten olimme jättäneet omaisemme, miten kauan aioimme viipyä ynnä muuta sellaista; mutta yksikään ihminen ei puhunut tavuakaan murhasta, mikä kummastutti meitä suuresti. Tom arveli, että jos menisimme vaahterametsikköön, makaisi ruumis siellä vallan yksin ja hyljättynä eikä ketään ihmistä näkyisi lähiseutuvillakaan. Nähtävästi takaa-ajajat olivat seuranneet murhaajia kauas metsään; nämä olivat vihdoin kääntyneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa. Sitte kun he olivat kaikki tappaneet toisensa, ei tietysti ollut elossa enää ketään, joka levittäisi tietoa.
Näin puhellessamme olimme huomaamattamme tulleet vaahterametsikön luo. Kylmä hiki valui pitkin selkääni, enkä mistään hinnasta olisi mennyt askeltakaan eteenpäin. Mutta Tom ei saanut pahaistakaan rauhaa — hänen täytyi saada tietää, oliko murhatulla saappaat vielä jalassa. Hän ryömi siis viidakkoon, mutta tuli jo seuraavassa silmänräpäyksessä takaisin sangen kiihtyneenä.
"Huck, hän on poissa!" huudahti hän.
"Ihanko totta, Tom?" kysyin minä kummastuksesta jähmettyneenä.
"Niin, hän on todella poissa; ei hänestä näy jälkeäkään. Maa on vain hiukan tallattua, ja jos siinä on ollut verisiä jälkiä, on sade huuhtonut ne pois; siellä on vain lokaa ja lätäköitä."
Nyt tulin rohkeammaksi ja totesin omin silmin, ettei siellä ollut enää mitään ruumista.
"Kirottua", huudahdin minä, "timantit ovat poissa!"
"Etkö luule, että murhaajat ovat tulleet takaisin ja raahanneet hänet pois?"
"Se on sangen todennäköistä. Mihin luulet heidän kätkeneen hänet?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi hän harmistuneena. "Se onkin minusta samantekevää. En välittänyt muusta kuin saappaista. Ruumiin tähden en viitsi etsiä koko metsää; minun puolestani se saa olla missä tahansa. Koirat kyllä vainuavat sen ennen pitkää."
Alakuloisina ja pettyneinä hiivimme takaisin kotiin. Koko elinaikanani ei yksikään ruumis ollut harmittanut ja pettänyt minua niinkuin tämä.
Aamiaisella ei ollut juuri hauskaa. Täti Sally näytti vanhalta ja väsyneeltä; hän antoi lasten riidellä ja torailla keskenään asettamatta heitä, kuten hän muuten tavallisesti teki. Tom ja minä olimme niin ajatuksissamme, ettemme puhuneet mitään, ja Benny ei ollut luultavasti ummistanut silmiään koko yönä. Joka kerta kun hän kohotti hiukan päätään ja katseli isäänsä, oli hänen taisteltava kyyneliään vastaan. Vanhus antoi ruokansa jäähtyä lautasella, hän ei liikuttanut palastakaan, ei puhunut sanaakaan, vaan mietti miettimistään itsekseen jotakin.
Kun hiljaisuus oli painostavimmillaan, pisti neekeri taas päänsä ovesta ja sanoi, että massa Brace oli kauhean huolissaan veljestään Jupiterista, joka ei vieläkään ollut tullut kotiin. Eikö massa Silas olisi hyvä ja — —
Puhe jäi hänen huulilleen, sillä setä Silas oli äkkiä noussut ylös. Hän katsoi neekeriin ja vapisi samalla niin, että hänen täytyi pitää kiinni pöydästä. Hänen kurkkunsa oli ikäänkuin kokoonpuristettu; vasta hetken kuluttua hän änkytti vaivoin:
"Hän luulee kai — hän luulee kai — mitä hän ajattelee oikeastaan? — Sano hänelle — sano hänelle —" voimatonna hän vaipui takaisin tuolillensa. "Mene pois — mene pois!" mumisi hän niin hiljaa, että tuskin kuului.
Neekeri pujahti säikähtyneenä tiehensä, samalla kun setä Silas väänteli käsiänsä ja mulkoili silmillään, ikäänkuin olisi kuolemaisillaan; se oli kauheata nähdä. Istuimme kaikki siinä ikäänkuin naulittuina; vain Benny nousi hiljaa, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän astui isänsä tuolin viereen, asetti hänen harmaan päänsä rintaansa vasten ja silitteli häntä lempeästi ja hellästi. Sitte hän viittasi meille, että poistuisimme, ja me lähdimme huoneesta niin hiljaa, kuin olisi siellä maannut kuollut.
Julman vakavina suuntasimme Tom ja minä kulkumme metsää kohti. Kuinka toisin olikaan kaikki ollut käydessämme täällä viime kesänä: kaikki niin onnellista ja rauhaisaa, setä Silas niin iloisena, niin ihmeteltävänä ja niin täynnä lapsellista yksinkertaisuutta ja samalla kuitenkin niin kaikkien kunnioittamana! Nyt hän joko oli jo kadottanut järkensä tai oli joka hetki pelättävä, että hän menisi sekaisin.
Oli aurinkoinen, ihana päivä; yhä edemmäs kuljimme mäen yli tasangolle päin emmekä voineet kylliksemme katsella puita ja kukkia ympärillämme. Meistä oli ihan käsittämätöntä, että tällaisessa kauniissa maailmassa voi olla onnettomuuttakin. Surullisena oleminen näytti meistä vääryydeltä.
Samassa tunsin, että hengitykseni pysähtyi; pidin Tomia lujasti käsivarresta, ja sydämeni tykytti kuin pajanvasara.
"Tuossa se on!" huusin; juoksimme pensaan taakse ja Tom kuiskasi:
"St! — Älä liikahda."
Se istui aivan metsäniityn päässä puupölkyllä, nojaten päätään käsiin. Turhaan koetin taivuttaa Tomia pakenemaan; hän ei liikkunut paikaltaan, sillä hän arveli, ettei hänelle milloinkaan elämässään sattuisi enää niin sopivaa tilaisuutta nähdä kummitusta; sentähden hän tahtoi katsella sitä oikein sydämensä halusta, vaikkapa se olisi hänen kuolemansa. Niinpä jäin minäkin siihen ja aukaisin silmäni, vaikka minun ei ollut lainkaan hyvä olla.
"Jack parka", kuiskasi Tom minulle, sillä vaiti hän ei osannut olla; "hänellä on yllään kaikki, niinkuin hän sanoi meille. Tukankin hän on leikannut lyhyeksi. En ikinä olisi luullut, että kummitus voisi näyttää noin luonnolliselta."
"En minäkään; sen tuntisi missä tahansa."
"Aivan kuin eläessään! Ja eniten ihmetyttää minua, että se kummittelee päivällä. Toiset tulevat näkyviin vasta puoliyön jälkeen. Kuulehan, Huck, sen laita ei ole ihan oikein; sillä ei ole mitään oikeutta kuljeksia nyt täällä, sen voit uskoa. Jack tahtoi tekeytyä kuuromykäksi, koska naapurit muuten olisivat tunteneet hänet äänestä. Luuletko, että kummitus tekisi samoin, jos nyt puhuttelisin sitä?"
"Tom, taivaan tähden, ethän toki uskalla sellaista!"
"Ole vallan levollinen, en ajattele semmoista. Mutta, mitä tuo on — nyt se raapii päätänsä — eihän kummitusta voi syhyttää, sehän on pelkkää sumua! Totisesti, Huck, luulenpa, ettei se olekaan mikään oikea kummitus, sillä pitäisihän sen —"
"Mitä sitte, Tom?"
"Ollaläpinäkyvä, niin että pensaat näkyvät sen takaa."
"Olet oikeassa, hänen ruumiinsa on tiivis kuin lehmän. Tiedätkö, alan uskoa —"
"Nyt se ottaa suunsa täyteen tupakkaa ja alkaa pureksia — sehän on mahdotonta, eihän sillä ole hampaita. Kuule, Huck!"
"No, puhu sitte!"
"Ei se olekaan mikään kummitus, vaan Jack Dunlap ilmielävänä! —Olemmeko löytäneet ruumiin vaahterametsiköstä?"
"Emme — emme jälkeäkään."
"Tiedätkö myös miksi? — Koska siellä ei ole milloinkaan ollutkaan sellaista."
"Mutta, Tom, kuulimmehan huudon!"
"Onko se mikään todistus, että joku on tapettu? — Ensin näimme neljä miestä juoksevan ja sitte tuli tämä käyden metsästä. Me pidimme häntä haamuna, mutta se oli yhtä vähän haamu kuin sinä. Se oli Jack Dunlap itse, ja hän se on, joka istuu tuolla ja näyttelee vierasta ja kuuromykkää, aivan niinkuin hän lupasi meille. Tuo — kummitus! Ei, lihaa ja luuta hän on, siitä lyön vetoa vaikka mitä."
Nyt huomasin minäkin, että olimme erehtyneet, ja molemmat olimme sydämestämme iloisia, ettei Jackia oltu murhattu. Mutta mitä meidän oli nyt tehtävä? Puhuteltavako häntä, vaiko oltava, ikäänkuin emme tuntisi häntä? Tom katsoi parhaaksi kysyä häneltä itseltään, miten hän itse tahtoisi. Hän meni siis suoraan häntä kohti, samalla kun minä pysyin hiukan taampana, siltä varalta, että se sittekin olisi kummitus.
Kun Tom oli aivan lähellä häntä, sanoi hän:
"Hyvää päivää! Olemme sangen iloissamme, Huck ja minä, nähdessämme teidät jälleen. Älkää pelätkö, että ilmaisemme teidät. Jos katsotte sen paremmaksi, tahdomme olla, ikäänkuin emme olisi ikinä tunteneet teitä. Sanokaa vain, onko se tahtonne. Voitte siinä tapauksessa luottaa meihin lujasti; antaisimme ennen hakata poikki kätemme kuin tuottaisimme teille mitään vahinkoa."
Ensin hän näytti hämmästyvän sangen suuresti, nähdessään meidät, eikä tuntunut lainkaan iloiselta. Mutta Tomin puhuessa hänen kasvonsa kirkastuivat, ja lopulta hän hymyili, nyökkäsi useampaan kertaan, teki kaikenlaisia merkkejä käsillään ja sanoi: "Goo-goo-goo-goo", aivan kuin kuuromykkä.
Samassa näimme pari Steffen Nickersonin väestä, jotka asuivat niityn toisella puolella, lähestyvän.
"Te näyttelette vallan erinomaisesti", sanoi Tom; "tietysti teidän täytyy harjoitella niin paljon kuin voitte, meidän niinkuin muidenkin läsnäollessa, että voitte olla varuillanne ettekä unhota osaanne. Tahdommekin tulla niin vähän kuin mahdollista tiellenne emmekä ilmaise ainoallekaan ristinsielulle, että tunnemme teidät. Mutta antakaa meille tieto, jos joskus tarvitsette apua."
Kun kohtasimme Nickersonin miehet, pysähtyivät he tietysti ja kysyivät, kuka tuo vieras tuolla oli, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli, oliko hän baptisti vai metodisti, vapaamielinen vai vanhoillinen, ynnä muita sensuuntaisia kysymyksiä, jommoisia me amerikkalaiset aina jonkun uuden henkilön esiintyessä teemme. Mutta Tom vastasi, ettei hän ollut tullut kuuromykän merkeistä ja muista luonnonäänistä sen viisaammaksi. Suurella jännityksellä katselimme nyt etäämpää, kuinka he rupesivat tutkimaan Jackia. Vasta kun näimme hänen tekevän merkkejään ja tiesimme, että kaikki kävisi hyvin, rauhoituimme taas ja kiiruhdimme tiehemme, koska tahdoimme ehtiä välitunniksi koululle.
Oli sangen harmillista, että Jack ei voinut kertoa meille, mitä vaahterametsikössä oli tapahtunut ja oliko hän ollut vähällä menettää henkensä; mutta Tom huomautti vallan oikein, että ihminen Jackin asemassa ei voinut olla kylliksi varovainen ja että oli viisainta olla vaiti, jottei antautuisi alttiiksi millekään vaaralle.
Välitunnilla oli hyvin hauskaa; kaikki pojat ja tytöt olivat iloissaan nähdessään taas meidät. Molemmat Hendersonit olivat koulumatkallaan kohdanneet kuuromykän, josta syystä muut kadehtivat heitä suuresti, kaikki kun paloivat uteliaisuudesta nähdä hänet eivätkä osanneet puhua mistään muusta.
Ei ollut suinkaan mikään pieni kieltäymys Tomilta olla mitään ilmaisematta. Jos olisimme voineet kertoa kaikki, miten olisikaan meitä ihailtu! Mutta paljoa sankarillisempaa oli sentään olla vaiti. Miljoonan pojan joukosta olisi tuskin tavannut kahta, joille se olisi onnistunut. Siitä oli Tom ainakin vakuutettu, ja loppujen lopuksi, täytyi kai hänen se tietää parhaiten.