TASSO. Se olet sinä, pyhä enkeli, kuin ensi kerran mulle ilmestyissäs. Suo anteeks, ettei tuntenut sua aina sumea katse kuolevaisen! Jälleen hän sinut tuntee! Sielu ikuisesti sua ylistämään aukee. Heltymystä on sydän täys; niin, hän on edessäsi, hän itse! Mikä tunne! Harhaako se on, mi sinuun sieluani vetää? Vain hourintaa? Vai aisti korkeampi, mi vasta kauneimman ja puhtaimman käsittää toden? Niin, se on se tunne, mi yksin minut onnelliseks tehdä maan tämän päällä voi, mi yksin minun niin kurjaks salli tulla, kapinoiden kun sydämestäni sen häätää koin. Tään intohimon tukahduttaa aioin, ja vastaan syvint' olemustani ain' uudelleen ma sodin, paatuen ominta itseäni hävittämään, jonk' oma sinä oot niin kokonaan—
PRINSESSA. Jos tahdot, että kauemmin sua kuulen, niin taltu, hehkus tuo mua peloittaa!
TASSO. Estääkö maljan reuna viiniä, mi vaahdoten ja kuohuin tulvii yli? Sa joka sanall' onneani lisäät, saa silmäs joka sanalt' uutta tulta. Sisintä myöten tunnen muuttuneeni, vapautuneeni tunnen tuskastani, vapaa kuin jumalat,—sun kiitos kaikki! Huuliltas virtaa mahti sanomaton, ja minut valtaans' ottaa; niin, sä teet mun täysin omakses. Ei mulle jää nyt enää mitään omaks itsestäni. Sumentaa onni, valo silmäni, mun horjuu mieleni. En kestä enää, mua ylivoimaisesti puolees vedät, sua hillitönnä sydämeni halaa. Mun voittanut oot iki-omaksesi, niinp' ota olentoni kokonaan! (Syöksyy prinsessan luo ja syleilee häntä rajusti.)
PRINSESSA (työntäen Tassoa luotaan ja rientäen pois).Pois!
LEONORA (joka jo hetken on ollut taustalla näkyvissä, esiin rientäen).Mit' on tapahtunut? Tasso! Tasso!(Lähtee prinsessan jälkeen.)
TASSO (aikoen seurata heitä).Oi Luoja!
ALFONSO (joka jo hyvän aikaa on lähestynyt Antonion kera).Mieletöntä pidättäkää! (Pois.)
ANTONIO. Josp' oisi luonasi nyt vihamies, joit' aina ympärilläs vainuat, kuin riemuita hän saiskaan!—Onneton! Ma tuskin vielä olen toipunut! Kun jotain aivan yllättävää sattuu, kun silmä näkee jotain suunnatonta, on aatos hetken tyrmistynyt: meillä ei ole mitään siihen verrattavaa.
TASSO (kauan vaitioltuaan). Vain täytä virkas, sinut tunnen ma! Niin, ruhtinas ei suotta sinuun luota; vain täytä virkas, vitkaan kuoliaaksi kiduta minut, tuomioon kun olen nyt vikapää! Vain kisko, kisko nuolta, jott' yhä julmemmin sen väkäset mua raatelis! Sa olet kallis ase tyrannin; siis ole vanginvartijani, ole kiduttajani! Kuinka omiasi, kuin sovelias ootkaan molemmiksi! (Näyttämöön päin.) Niin, mene, tyranni! Et loppuun saakka sä teeskennellä voinut, riemuitse! Sä hyvin orjas sidoit, hyvin häntä oot tuskiin mietittyihin säästänyt: sä mene vain, sua vihaan, täysin tunnen sen inhon, min saa aikaan väkivalta, mi rikollisna, väärin ruhtinoi. (Hetken vaitioltuaan.) Siis lopultakin karkoitettu olen, pois täältä kerjäläisnä häädetty! Siis seppelöitynä mä aiottiin vain uhriteuraaks eteen alttarin! Siis viime päivänä viel' omaisuus pois multa houkuteltiin ainoa, pois sanoin liukkain vietiin runoni! Nyt teidän käsissänne ainoa on omaisuuteni, mi kaikkialla ois ollut suositukseni, mi vielä jäi viime varakseni nälkää vastaan! Nyt huomaan, miksi levätä mun täytyy. Tää salaliitto on, sä olet päämies. Jott' ei vaan kypsyis runoelmani, jott' ei vaan leviäisi maineeni, jott' tuhat vikaa keksis kateus, jott' unhoon lopulta mä jäisin aivan, siks työttömyyteen tottua mun täytyy, siks säästää itseäni, aistejani.
Oi kallis huoli, kelpo ystävyys! Ma inhoittavaks uskoin salaliiton, mi ympärillein näkymättömänä ja väsymättä kietoi verkkojaan, vaan vielä katalammin käy se ilmi.
Ja sireeni! Sä houkuttajani niin hentoinen, niin taivaallinen, nyt yht'äkkiä sun tunnen. Miks, oi Luoja, niin myöhään!
Vaan niin valmiit pettämään olemme itseämme, kunniaa hylyille suomaan vasta-kunniasta. Ei toistaan tunne ihminen. Ei muut kuin kaleeriorjat, jotka läähöttää lähekkäin kytkettyinä samaan penkkiin; ne tuntee toisensa, joist' yksikään ei voi mitään vaatia, ei menettää; joist' itsekukin veijarista käy ja vertaisensa veijariksi arvaa. Sensijaan kohteliaina toisiamme me väärin arvioimme, jotta myös he puolestaan meit' arvioisi väärin.
Kuin kauan pyhä kuvas estikään mua näkemästä naista keimailevaa, jok' arvottomin juonin vehkeilee! Putosi naamio, Armidan nään nyt, on poissa sulo kaikki—niin, sä oot se! Sinusta aavistava laulu lauloi!
Ja liukas, pikku välittäjätär! Kuin syvälle hän alentui! Nyt kuulen ne hiiviskelyt hiljaiset, nyt tunnen sen piirin, jota kaarrellen hän hiipi. Mä teidät kaikki tunnen! Riittää mulle! Ja minulta jos kaikki riisti kurjuus, mä sitä kiitän: totuuden se näyttää!
ANTONIO. Sua, Tasso, hämmästyen kuuntelen, jos hyvin tunnenkin, kuin herkkä henkes äärestä toiseen häilymään on nopsa. Tajuusi tule! Raivos hillitse! Sä herjaat, syydät sanan sanan jälkeen, jotk' anteeks antaa voi sun tuskillesi, vaan niit' et itsellesi koskaan sinä.
TASSO. Noin lempein kielin älä mulle puhu, sanoiltas viisailta sä säästä minut! Suo mulle onni hämärä, ett' ensin en tulis järkiini, ja järjiltäni senjälkeen joutuisi. Ma ruhjotuksi ytimiin saakka tunnen itseni, ja elän vain sen tunteakseni. Mua epätoivon raivo kouristaa, ja hornantuskassa, mi minut tuhoo, on herjaus vain heikko tuskanääni. Ma tahdon pois! Jos rehellinen liet, se näytä, päästä minut täältä heti!
ANTONIO. Mä täss' en hädässäsi heitä sua; jos mielenmaltti täysin loppuu sulta, ei lopu multa kärsivällisyys.
TASSO. Mun vangikses siis täytyy antautua? Ma antaudun, ja niin se tehty on; en vastusta, niin minulle on paras— ja tuskassani sitten toistella suo minun, kuinka kaunist' olikaan, min itse itseltäni hävitin. He menevät—Oi Jumala, näen tuolla jo pölyn, jonka vaunut nostavat— On eellä ratsastajat—Pois he menee, tuoll' ajaa he!—Sielt' enkö myös mä tullut? Poiss' ovat, poissa, minuun suuttuneina. Oi, kättä herrani jos suudella, oi, hyvästellä vain jos saisin vielä! Vain kerran pyytää viel': oi, anteeksi! Vain kuulla vielä: mene, anteeks saat! Vaan sit' en kuule, enää koskaan kuule— pois aionhan! Mun hyvästellä suokaa, vain hyvästellä. Suokaa, sallikaa vain hetkinen mun heitä nähdä taas! Viel' ehkä paranen. Ei, hyljätty mä olen, karkoitettu, itseni oon itse karkoittanut, hänen ääntään en koskaan kuule enää, kohtaa koskaan, en koskaan katsettaan—
ANTONIO. Suo miehen, jok' ei seiso kylmin mielin sun vierelläs, sua muistuttaa: et ole niin kurja, kuin sä luulet! Miehistäy! Jo liioin annat valtaa tuskallesi.
TASSO. Ja olenko niin kurja siis, kuin näytän? Niin heikko, kuin mun näet edessäsi? Siis mennyttä kaikk' onko? Onko tuska maanjäristyksen lailla raivonnut, niin ett' on edessäni rakennus vain tuhkaa kasa kaamea? Kaikk' onko kyvyt menneet, jotk' ois saaneet tukea, viihdyttää mua tuhatverroin? Pois sammunutko voima, joka muinoin mun eli rinnassani? Rauennutko oon tyhjiin, aivan tyhjiin? Ei, kaikki vielä on, mut min' en mitään; mä itselleni vieras oon, hän mulle!
ANTONIO. Ja häipyväs jos luulet itseltäsi, niin havahdu ja muista, mitä olet!
TASSO. Niin, aikaan oikeaan mua muistutat!— Jo onko turhat aikain esimerkit? Eteeni eikö nouse yksikään mies jalo, syvemmältä kärsinyt kuin minä kärsin, jotta rohkaistuisin mä häneen itseäni verraten? Ei, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain: on luonto meille suonut kyyneleet ja tuskanhuudon, kun jo menehtyy mies lopulta.—Ja mulle yli kaiken se tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän syvintä valtaa valittaakseni: ja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja soi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin.
ANTONIO (astuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä).
TASSO. Oi jalo mies! Sä olet luja, vakaa, ja minä aalto vain, jot' ajaa myrsky. Vaan mieti kuitenkin ja voimastas äl' ylvästele! Luonto mahtava, mi laski juuret tämän kallion, myös aallon liikkuvaiseksi se loi. Se myrskyn tuo, ja aalto pakenee ja häilyy, paisuu, murtuu vaahtoharjoin. Niin ihanasti päivä kuvastui tään aallon helmaan, tähdet uinuivat sen povella, mi hiljaa nousi, laski. On poissa välke, rauha paennut.— En vaarass' enää itseäni tunne, enk' enää sitä häpee tunnustaa. On rikki peräsin, ja laiva ruskaa jo joka puolelta. Pois repee pohja mun jalkojeni alta! Sinuun tartun ma käsin molemmin! Niin kallioon, tuhoutuessa purren, puristautuu lujasti vielä viimein laivamies.
Siv. 3.Vergiliustapidettiin Tasson esikuvana." 6.Esten Herkules(Ercole d'Este) oli herttua Alfonso II:n isä." "Esten Hippolytos(Ippolito d'Este), edellisen veli." 9.Myrttioli Venukselle pyhitetty." 12.Platoatutkittiin siihen aikaan paljon myös Ferraran hovissa." 13.Alfonso IIoli Ferraran herttuana vv. 1559—97. TorquatoTasso tuli hänen palvelukseensa v. 1572.Tasso valmisti "Vapautetun Jerusaleminsa" vv. 1565-75." 17.Antonio Montecatinooli ensin filosofian professori,sitten, v:sta 1575, herttuan valtiosihteeri." 20.Torquato Tasson isä Bernardoajettiin maanpakoonNapolista v. 1550." 29.Gregorius XIIItuli paaviksi v. 1572. Ferrara olipaavillinen läänitys." 38.V.1565, jolloin Tasso ensi kerran tuli Ferraraan,oli herttualla toiset häänsä, joiden juhlallisuuksiaTasso kuvailee." 52. "Mä sivellintä, runohenkeä,mi jumal-juoman parhaan suloudestasai nuoren voiman, toivoisin…"Taru kertoo mehiläisten kantaneen nuoren, nukkuvanPindaroksen huulille hunajaa." 80.Prinsessan äitioli v:sta 1535 kalviinilainen, minkävuoksihän ei senjälkeen saanut ottaa osaa lastenkasvatukseen. Alfonso II ajoi samasta syystä äitinsämaanpakoon Ranskaan.
Siv. 100. "Nuo linnut kaameat, kaksmieliset…" Vanhimmanjumaluuden, Yön, tyttäriä. Erinyeitä sekä raskasmielisyydenja mielipuolisuuden henkiä, verrataanyölintuihin; lähinnä kai ajatellaan lepakoita." 108. "Mi ruhtinas…" Francesco I Medici, Toskanansuurherttua v. 1574." 119.Gonsaga, dè Nobili, da Barga, Antoniano, Speroni,—Tasson ystäviä, pappismiehiä, oppineita, kirjailijoitaja kirjallisuuden tutkijoita." 141.Sorrentossa, Napolin lähellä, Tasson synnyinseudullaasui hänen sisarensa Cornelia leskenä; hänen luokseenTasso meni ensimäisellä pakoretkellään v. 1577.
End of Project Gutenberg's Torquato Tasso, by Johan Wolfgang von Goethe