— Pian on illallisaika, lausui hän, — siis minun heti täytyy lähteä tekemään sovintoa.
— Vai, sanoi vanha rouva, — että me tavallisuuden mukaan odottaisimme kunnes hän on juossut sinua pakoon ja sinä olet ajanut häntä takaa kaikkien huoneitten läpi, kunnes olette väsyneet lapsellisuuksiinne? Ei, minä pyydän! Pirkitta menee häntä noutamaan.
Pirkitan mentyä soi kello. Kustavi meni katsomaan, kuka sieltä niin myöhään tulisi. Ensimmäisessä huoneessa hän kohtasi Körblerin.
— No Körbler, sinäkö täällä?
Tämä tarjosi hänelle kätensä.
— Suo anteeksi, sanoi hän, — että tulen näin myöhään, ja ulkopuolella kotiasi. Viipymiseni täällä on niin rajoitettu, minulla on kiirettä enemmän kuin aikaa, enkä tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin tavannut sinut ja nauttinut sinun onnesi näkemisestä.
Kustavi esitteli hänet perheelle, viimeksi Pirkitallekin, joka oli palannut karkurin kanssa.
— Hauska teihin tutustua, herra Körbler, sanoi nuori rouva. — Mieheni on minulle paljon teistä kertonut.
Paksu herra katseli epäillen Kustaviin, sitte Pirkitan kasvoihin: ei pieniäkään ivan ryppyjä, ei teeskenneltyä myhäilemistä! Jos tuo kaikki sitte oli hänelle opetettua, mutta hän todellakin käyttäytyi niinkuin "sivistynyt nainen". Mutta herra oli hiukan hämillään ja unohti kokonaan vakuuttaa, että häntähän se oikeastaan suuresti ilahutti…
— En tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin nauttinut ystäväni onnen näkemisestä.
Hän vielä kerran löperteli sen lauseen, niinkuin papukaija.
— Onko hän sitte niin onnellinen? kysäsi Pirkitta, katsellen miestänsä.
Kustavi hymyili vaieten.
— Niin näettekö, jatkoi hän, — hän jää vastausta vaille. Miten ikävä, jos te ainoastaan sentähden olisitte tehnyt pitkän matkan. Tiedättekö herra Körbler, terveyttään ja onneaan ei kukaan ajattele eikä näytä muille ja joka kolmannellehan se tuottaisikin vaan kateutta, tai häntä ikävystyttäisi. Nuo lahjat ovat tasan mitatut vain kahdelle, ja jos he säästäväisesti niitä käyttävät, niin ne hyvin riittävät elämän ajaksi. Eikö niin Kustavi?
Körbler huokasi. Fischer vanhempi ojensi vanhalle rouvalle kätensä pöydän yli.
— Muoriseni, lausui hän, — kyllä me huoleti voimme toivottaa noille molemmille yhtä pitkää ikää, kuin itsellämme on.