Siten kului vuosia, ja veljellinen rakkauteni pikku Elleniä kohtaan lisääntyi vain vuosi vuodelta; sitä suuremmassa määrässä, kun luonteemme yhä enemmän muuttuivat toistensa kaltaisiksi. Ei Ellenkään ollut noita pehmeitä, taipuvaisia ja helposti johdettavia tyttöjä, jotka tuottavat äideilleen yhtä vähän huolta kuin myöhemmin miehilleenkään. Vuoroin hänkin oli vallattoman iloinen, vuoroin synkkämielinen — sen verran kuin lapsen synkkämielisyydestä voi puhua. Silloin hän aina hiipi pois puutarhasta, missä hänen pienet toverinsa melusivat ja nauroivat, ja tuli vakavana minun huoneeseeni, istahti minua vastapäätä kirjoituspöydän ääreen ja alkoi lukea ensimäistä parasta kirjaa, minkä hän pöydältäni sai käsiinsä. Jo kouluaikana olin innokas luonnontutkija, enkä koskaan ajatellutkaan ruveta muuksi kuin lääkäriksi, samoin kuin isäni oli ollut. Minä näytin Ellenille kokoelmiani, selitin hänelle suuren apinan luurankoa, joka seisoi vuoteeni pääpuolessa ja puhuin pienokaisen kanssa kaikkea muuta kuin lapsellisista asioista. Sen sijaan hän toisella kertaa sai minut innostumaan omiin lapsellisiin askareihinsa; minä keitin hänen kanssaan nukeille soppaa, hoidin niitä, kun ne sairastivat tulirokkoa, tai istutin hänen pieneen puutarhaansa kaikenlaisia yrttejä, joita olin kerännyt. Me emme koskaan hyväilleet toisiamme. Yhden ainoan kerran suutelin häntä suulle, silloin kuin yhdeksäntoista-vuotiaana läksin yliopistoon. Vaikka minun olikin kovin raskasta erota kotoa, arvelin sittenkin miehenarvoni vaativan, etten sitä näyttäisi ja vaikka ääni tukehtui minulta kurkkuun, kun äiti kulta kyynelsilmin syleili minua. Pieni kahdeksan-vuotias Ellen seisoi kalpeana ja äänettömänä vieressä. Minä käännyin leikkiä laskien hänen puoleensa, pyysin häntä suorittamaan kaikenlaisia lystillisiä tehtäviä, sillä olin uskonut täytetyt ja spriissä säilytetyt eläimeni hänen hoitoonsa, ja syleilin sitten hellästi häntä jäähyväisiksi. Mutta suudellessamme tunsin kauhukseni, että tyttö kiihkeästi hätkähti, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän äkkiä olisi mennyt tainnoksiin. Hän tointui jälleen aivan heti ja kirjoitti seuraavana päivänä minulle lapsellisen ja leikillisen kirjeen. Mutta sen jälkeen en kosketellut hänen huuliaan enää kuin yhden ainoan kerran — ja silloin ne olivat aivan kylmät ja sulkeutuneet ikipäiviksi.
Kirje venyisi liian pitkäksi jos kertoisin mitä kaikkea tapahtui niiden kuuden vuoden kuluessa, jolloin opiskelin eri yliopistokaupungeissa ja miten elämä meiltä kului minun oleskellessani loma-aikoina kotona, ja turhaa olisikin siitä pitemmältä puhua. Meidän sisarusten väliin tuli jotain vierasta, ja minä kai osittain olin siihen syypää, sillä tieteelliset harrastukseni veivät koko aikani. Tuo ihmeellinen lapsi tuli vuosi vuodelta hiljaisemmaksi minun seurassani, ja vaan joskus hänen kirjeissään tuntui entinen herttainen lapsuusaikuinen sävy; mutta kirjeetkin harvenivat. Ulkonaisesti hän kehittyi aivan niinkuin saattoi edellyttää. Jo neljäntoista-vuotiaana hän oli aivan täysikasvuinen, hiukan laiha, mutta sittenkin täysi nuori nainen. Se pieni kuva, jonka kerran näytin sinulle, ei ollut oikein hänen näköisensä, sillä, jos niin saan sanoa, hän oli kypsyneempi kuin mitä hänen piirteistään olisi voinut päättää, ja tuo kypsyys ilmeni etupäässä hänen liikkeistänsä. Hän oli olennoltaan hiljainen, tavallisesti luoksepääsemätön, ja osoitti usein suurta väliäpitämättömyyttä sellaisia asioita kohtaan, jotka tavallisesti sillä iällä tuntuvat hyvinkin houkuttelevilta. Ja taaskin, kun hän tahtoi osoittaa ystävällisyyttä jollekin, niin hänen hymyilynsä, hänen nöyrä ja arka antautumisensa oli suorastaan sanoin selittämätöntä. Harvat tunsivat häntä, hänen oikeaa, lahjomatonta olentoansa, pehmeää sydäntä karhean kuoren alla. Ja näihin harvoihin ei kuulunut edes hänen oma veljensäkään.
Sillä minä olin niin kokonaan syventynyt töihini, fyysillisen elämän arvoitusten tutkimiseen, etten yrittänytkään tunkeutua nuoren sydämen salaisuuksien perille. Ja ihmeellistä, vaikka olinkin luonteeltani aistillinen ja niinkuin tiedät, kaikkea muuta kuin hyveen esikuva, ja vaikka kylläkin käsitin, että kaikki siihenastiset rakastettuni olivat tämän ihmeellisen tytön rinnalla kuin kamarineitsyeitä ruhtinattareen verrattuna, niin en sittenkään edes unissani tullut ajatelleeksi, että voisin rakastua häneen. Erossa ollessani tuskin ajattelinkaan häntä. Kun kirjoitin kotiin, osoitin kirjeet aina äidille, ja hänen täytyi huomauttaa minulle, mitä olin velkaa pienelle sisarelleni. Hiljainen lapsi ei sanonut koskaan mitään, mutta se näytti koskevan häneen kipeästi ja kerran hän oli itkenytkin kaiken yötä, kun en ollut muistanut lähettää hänelle terveisiä.
Minä koetin heti hyvittää laiminlyöntiäni, kirjoitin puoleksi leikillä, puoleksi tosissani hyvin katuvan kirjeen, jossa syytin itseäni kaikkein pahimmista teoista pikku sisartani kohtaan ja vakuutin hänelle, että hän oli aivan liian hyvä tuollaiselle kivettyneelle ja itsekkäälle ihmiselle, jonka sydän luurankojen ja preparaattien parissa kovettui kokonaan. En voi sanoakaan miten herttaisesti hän siihen vastasi. Sen jälkeen oli — tai ainakin tuntui meidän suhteemme olevan aivan entisellään.
Hän oli silloin neljäntoista vuoden vanha. Minä suoritin tohtoritutkintoni juuri hänen viidentenätoista syntymäpäivänänsä, ja me vaihdoimme leikillisiä onnittelusähkösanomia. Sitten olin vuoden sinun kanssasi matkoilla, ja niinkuin kai muistat, tuottivat tiedot kotoa minulle hiukan huolta. Ellen, kirjoitti äiti, ei ollut oikein terve. Hän ei valittanut, mutta sittenkin saattoi selvästi nähdä, että hän oli sairas, ja vanha kotilääkäri pudisteli päätänsä.
Minä tunsin tuon kelpo miehen. Hän oli vielä vanhan koulun miehiä, jotka eivät luottaneet uudenaikuisiin kuulotorviin, mutta muuten hänellä oli kokeneen diagnoosintekijän maine ja oli tunnettu erittäin huolelliseksi ja varovaiseksi mieheksi. Se ei kuitenkaan rauhoittanut minua, varsinkin kun vanhemmat, jotka pitivät minua maailman suurimpana lääketieteellisenä nerona, lausuivat sen toivomuksen, että tulisin niin pian kuin töiltäni pääsisin neuvottelemaan vanhan lääkärin kanssa. Siksipä päätin, niinkuin tiedät, keskeyttää opintoni Parisissa ja matkustin kiireimmän kautta kotiin ottaakseni itse asiasta selkoa.
Saapuessani perille astui Ellen niin kukoistavana ja iloisena vastaani, että tahtomattani laskin hiukan leikkiä ja kysyin hänkö se ylhäinen sairas oli, jonka tähden nuori kuuluisa lääkäri oli satojen peninkulmien päästä noudettu. Lapsi parka! Nähdessään että hänen tähtensä olin heittänyt sikseen kaikki muut toimet, iloitsi hän niin suuresti, että petollinen terveyden puna kohosi hänen kasvoilleen. Pian huomasin kuitenkin, ettei vanha lääkäri turhaan ollut päätään pudistanut. Minä vastustin vain suurella varmuudella hänen mielipidettään, että kysymyksessä voisi olla alkava keuhkotauti. Tarkasti tutkiessani olin huomannut, että keuhkot olivat aivan terveet, mutta sen sijaan tuntuivat sydämen tykytykset epäsäännöllisiltä, mikä vain vahvisti sitä mielipidettäni, että huono verenkierto ja rasittuneet hermot olivat syynä useimpiin tauteihin. Sen vuoksi oli häntä mielestäni aivan väärin hoidettu; vanha lääkäri oli määrännyt hänelle täydellistä lepoa ja kaikkien kiihoitusten välttämistä, minä sitä vastoin pidin rautaa, viiniä ja voimakasta ruokaa parhaana lääkkeenä kalvetustautia vastaan ja hylkäsin suorastaan myrkkynä vanhuksen määräämän heran. Vanhemmat asettuivat heti minun puolelleni, varsinkin kun ensi viikkoina, niin kauan kuin olin kotona, minun diagnoosini näytti olevan oikea. Ellen oli reippaampi ja terveempi kuin koskaan ennen, hän nukkui ja söi taas hyvin, ja kokeneen vanhan lääkärin vetäytyessä loukkaantuneena ja huolestuneena luotamme nautin minä tyytyväisenä syntymäkaupungissani ensimäisen, varsin horjuvan maineeni saavutuksista ja siitä ilosta, kun luulin pelastaneeni omaiseni suuresta vaarasta.
En ollut kuitenkaan koskaan aikonut asettua tälle paikkakunnalle; minulla mielestäni oli vielä paljon opittavaa ja tahdoin sen vuoksi valita kaupungin, jossa olisi suurempia edellytyksiä siihen. Senpä vuoksi puhuttelin kaupunkimme toista lääkäriä, joka oli vaatimaton ja kaikkea muuta kuin itsenäinen mies, ja joka empimättä omaksui itselleen laajalti matkustaneen, nuoren virkaveljensä mielipiteen luvaten seurata ohjeitani ja aika ajottain antaa minulle tietoja taudin kulusta. Vanhemmat olivat pahoillaan lähdöstäni, mutta minun onneni ja tulevaisuuteni oli heistä tärkeämmät kuin heidän omat toiveensa. Ellen itse kaikkein innokkaimmin kehoitti minua lähtemään. Olin muka jo aivan liiaksi hänen tähtensä töitäni laiminlyönyt, sitä paitsi oli hän jo paljoa terveempi ja tiesi miten hoitaa itseään, eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä noudattamaan muita määräyksiä, kuin mitäminäolin hänelle antanut.
Näen vieläkin edessäni hänen hymyilevät kasvonsa kun hän vilkutti minulle kättään jäähyväisiksi, voimatta kyyneliltä saada mitään sanotuksi. Oi, Karl, viimeistä kertaa nuo uskolliset silmät silloin hymyilivät minulle! —
Minä matkustin pois täydellisesti sokaistuna, ja lääkärintoimeni M:ssä vei aluksi niin kokonaan aikani, etten omaisteni kirjeissäkään huomannut muuta kuin hyviä uutisia. Varsinkin Ellenin kirjeet, jotka olivat kirjoitetut jonkunmoiseen päiväkirjan muotoon, tuudittivat minut niin täydellisen varmuuden valtaan, jotta äidin kirjeiden välistä pilkistävä huoli ja tuska tuntui minusta vain liioitellulta äidilliseltä hemmoittelulta. Virkaveljeni koetti myöskin kunnioituksesta suurta oppiani kohtaan selittää kaikki epäilyttävät enteet minun taudinmäärittelyni hyväksi, ja niin minä elin ruusunhohteisessa sumussa, kunnes täydellinen yö äkkiä yllätti minut.
Ellenin kirjeet, jotka viimeisinä viikkoina olivat käyneet yhä harvasanaisemmiksi, lakkasivat äkkiä kokonaan tulemasta. Sen sijaan kirjoitti lääkäri — noin puoli vuotta kotoa lähtöni jälkeen — että hän suuresti haluaisi uudestaan neuvotella kanssani. Viime päivinä oli tauti näet niin suuresti muuttunut, ettei hän uskaltanut enää jatkaa entistä hoitotapaa. Vanhemmat pyysivät myös hartaasti, että tulisin kotiin.
Ja sittenkin vielä saatoin viivytellä, tosin en minkään kevytmielisen syyn johdosta, vaan siksi, että muutamat sairaistani juuri niinä päivinä häilyivät elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin sähkösanoma sai minut säikähtymään. Ellen oli saanut verensyöksyn; jollen heti paikalla saapuisi, niin luultavasti en tapaisi häntä enää elossa, kirjoitti äiti.
Myöhään yöllä saavuin perille, itsekin puolikuolleena. Sillä tuolla kauhealla matkalla olivat ikäänkuin suomukset pudonneet silmiltäni, ja yhtä tarkasti kuin ennen olin koettanut pitää kiinni hairahduksestani, etsin nyt kaikki mahdolliset vastasyyt esille ja kiusasin itseäni sillä ajatuksella, että minä, yksin minä olin edesvastuussa tyttösen elämästä. Horjuvin askelin astuin tutun talon portaita ylös. Kun äiti ylimmällä portaalla tuli kyynelettömin silmin, mutta aivan typertyneenä vastaani ja sanoi: sinä tulet liian myöhään! — tuntui tuo tieto minusta melkein vapahdukselta. Olin pelännyt astua sisar parkani silmien eteen, aivan kuin murhaaja pelkää uhrinsa katsetta.
Ja sittenkin tuntui melkein vieläkin kauheammalta katsella noita levollisia kasvoja, jotka kirkkaina ja syyttämättä lepäsivät tyynyllä. Ei kukaan muukaan syyttänyt minua. He uskoivat vielä kaikki minuun ja syyttivät aivan muita asioita. Mutta minä olin aivan murtua tuskani ja murheeni ja kiivaitten itsesyytösten painon alla. Astuessani kuolinhuoneeseen vaipui isä, raskaasti kuin kuollut ruumis syliini ja alkoi niin hillittömästi nyyhkyttää, että ihmiset kadulla pysähtyivät kuuntelemaan, ja vanhat palvelijat, jotka olivat jumaloineet lasta, ja äiti, joka oli aivan muuttunut — kun ajattelen nyt tuota kauheata hetkeä, niin hiukseni nousevat pystyyn. Vanha rouva käski tuoda viiniä, jotta voisimme juoda Ellenin maljan. "Niin sanottu rakas Jumala" ei varmaankaan pane sitä pahaksensa, arveli hän. Mutta kun palvelija toi lasin sisään, otti isä sen lautaselta ja heitti sen vasten seinää sanoen: ollutta ja mennyttä, ollutta ja mennyttä; — ja sitten hän toisti nuo sanat ainakin sata kertaa, kunnes hänen äänensä tukehtui itkuun. Silloin äiti kuljetti hänet ulos ja minä jäin yksin vainajan kanssa.
Tästä yöstä en voi sen enempää kertoa. Siinä kyllin, että ruumiinavauksessa sain täyden varmuuden siitä, minkä vanhan lääkärin terävä silmä oli ennustanut. Olisikohan vaara ollut vielä vältettävissä? Kukapa voi varmuudella sanoa, voiko saada tulipaloa sammumaan, jollei tarkoin tunneta tuulen asemaa ja tulenaran aineen määrää? Mutta minä olin molemmin käsin kaatanut öljyä tuleen, joka poltti tämän viattoman elämän!
Voit ajatella, etten saanut unta silmiini. Kun aamulla istuin kuumeisena ja tuskan raatelemana sisareni kylmän vuoteen ääressä, avautui ovi ja äiti astui sisään. Hän oli jälleen entisellään, lempeä ja jalosydäminen, ensimäisen tuskan katkeruuden hiukan vaimennettua. Hän syleili minua purskahtaen haikeaan itkuun, ja minunkin polttavat silmäni alkoivat samentua. Rakas poikani, sanoi hän, minä tuon tässä sinulle pienen käärön, jonka löysin Ellenin pöytälaatikosta. Sinun nimesi on siihen kirjoitettu.
Se sisälsi hänen päiväkirjansa, aina kahdennestatoista ikävuodesta saakka viime aikoihin asti. Joka sivulla oli minun nimeni, ja viimeisellä seuraavat sanat: "Minä kuolen, armaani, sen tunnen. Mutta en valita. Olen tuntenut sinut ja saanut sinua rakastaa — mitäpä muuta elämä voisi minulle antaa? En toivo enää mitään, kuin että saisit tietää, että olen elänyt kokonaansinullejasinusta!" — Ja tuon hän sanoimurhaajalleen! — Kaikki mikä tämän jälkeen tapahtui, niin haikeaa kuin se olikin, isän kuolema, äiti paran surulliset leskiydenpäivät, kunnes hänkin seurasi lapsen jäljessä — kaikki tuo tuskin enää liikutti minua. Kaikki minussa oli niin pimeää — mitäpä siitä, jos vieläkin pieni kipinä lisään sammui? Etten koskaan tätä kaikkea voisi voittaa ja unohtaa, ja että kaikki toivo oli mennyttä, jotta minusta vielä voisi tulla iloinen ihminen, oli alusta alkaen aivan selvää minulle. Sadat kerrat sanoin itselleni, että parhaassa tarkoituksessa olin erehtynyt, ettei kukaan virkaveljistäni säästynyt sellaisilta kokemuksilta ja ettei kukaan voinut olla edesvastuussa muusta kuin tahdostansa. Mutta painoiko noiden kolmen ihmiselämän hukka silti vähemmän sydäntäni, ja saatoinko silti vapautua edesvastuusta, vaikka kaikki sekä taivaassa että maan päällä olisivat lausuneet minut syyttömäksi? Hyväntekijöiltäni olin riistänyt heidän ainoan elämänilonsa ja kuolettavasti pettänyt heidän luottamuksensa! Miten saattaisin enää koskaan kehoittaa ihmisiä luottamaan minuun, kun olin tuolla tavalla antanut sisareni elämän mennä hukkaan!
Minä tiedän, Karl, mitä minulle vastaat. Olet usein sanonut minulle, että olen liian pehmeä voidakseni olla lääkäri. Jokainen, joka pyytää meidän neuvoamme ja apuamme, tietää, että me olemme ihmisiä, eikä kaikkitietäviä, kaikkivoipia jumalia. Se lääkärinä on etevin, joka parhaiten voi tukahduttaa tunteensa, eikä vähennä työvoimaansa katumalla sitä, mitä on mahdoton muuttaa. Minä myönnän kernaasti, että nuo periaatteet ovat varsin terveitä. Mutta minä olen sairas, ystäväni, ja minä tunnen siksi paljon tauteja, että määritellessäni omaani olen pakoitettu sanomaan, että se on parantumaton.
Voitettuani ensimäisen epätoivoni sanoin itselleni, että minun täytyi se kestää tavalla tai toisella, ja koettaa ainakin tehdä jotakin hyödyllistä, vaikken voisikaan enää mitään mestaritekoa saada aikaan. Minä tein tieteellistä työtä, keräsin aineksia, leikkasin ja tein huomioita. Ehkäpä ilman kovia kokemuksiani olisin voinut saada sitenkin jotain aikaan. Mutta nyt tunsin vain inhoa, joka heräsi sielussani joka kerta, yrittäessäni ottaa selkoa asioista, jotka kohdistuvat meidän tietoisuutemme rajamaihin. Sotapäällikkö, joka on tullut voitetuksi taistelussa, josta kokonaisen valtakunnan kohtalo riippuu, ei ole halukas sodan kestäessä tutkimaan rauhallisessa kirjastossa sotataitoa.
Minä luulin, että aika voisi minut parantaa, tai ainakin herättää jälleen elämänhalun minussa henkiin, vaikka olisinkin pakoitettu edelleen elämään varjossa. Olen koettanut matkustaa ilman mitään päämäärää ja opin vain sen, ettei paikanmuutos kykene muuttamaan murhenäytelmää huvinäytelmäksi. Yhden ainoan kerran vain tuntui siltä, kuin olisi haluni palata entiseen toimeeni jälleen herännyt. Se oli eräällä laivalla, joka kulki Marseillesta Genuaan. Olimme jo kaukana rannasta, kun kapteeni hädissään tuli kannelle ja kysyi, olisiko matkustajien joukossa ketään lääkäriä. Eräs nainen oli äkkiä sairastunut ja kärsi hirveitä tuskia hytissänsä. Olin juuri heittäytynyt lepäämään ja aioin antaa asian mennä menojansa, kun kuulimme niin tuskallista valitusta ja voihkinaa, etten saanut rauhaa. Pyysin kapteenia saattamaan minut alas, ja minun onnistuikin tehokkain lääkkein, joita oli laivan apteekissa saatavana, tuottaa sairaalle lievitystä. Sairas ei tahtonut laskea minua luotaan, vaan puhui lakkaamatta kummallista ranskan ja espanjan sekoitusta ja vaatimalla vaati, että viettäisin yöni pienellä sohvalla hänen hyttinsä vieressä.
Sen jälkeen sairas nukkui, ja minunkin silmäni painuivat umpeen, jotka olivat väsyneet tähystämään kuutamoista merta. Äkkiä tunsin ikäänkuin jääkylmän käden silmilläni. Hypähdin pystyyn, sillä luulin, että ratasten kuohu oli pärskynyt ikkunasta sisään. Silloin näin kauhukseni aivan edessäni Ellen vainajan, aivan sellaisena kuin olin nähnyt hänet arkussa, hänen silmänsä tähystelivät vain suurina ja liikkumattomina minuun ja sormensa hän oli kohottanut huulilleen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Älä kerro kellekään, että olen hiipinyt tänne. Sitten hän lähestyi sairaan naisen vuodetta, kohotti vihreää esirippua, katseli hetken aikaa nukkuvaa ja nyökkäsi surullisena päätään, vilkaisten minuun vakavasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut moittia minua siitä, että olin auttanut vierasta ja antanut hänen kuolla; sitten hän kumartui hetkeksi, ikäänkuin väsähtyneenä vuoteen juureen, nyökkäsi minulle kolmasti jäähyväisiksi ja katosi sitten ikkunasta ikäänkuin ohut, valkea sumuhattara.
Tuon yön jälkeen en ole enää kenenkään sairasvuoteen ääressä istunut.
Sinä tiedät, Karl, etten ole mikään haaveilija ja että olen yhtä varmasti vakuutettu kuin sinäkin siitä, että se oli vain harhanäky, kiihoittuneitten hermojeni synnyttämä aave. Mutta mitä se itse asiaa muuttaa? Kärsinkö sen vuoksi vähemmän, etten voinut hillitä aistimiani? Se, joka sisällisesti on mennyt rikki, kuinka hän voisi toivoa saavansa rauhaa.
Ja mitenkä se, joka ei voi enää toivoa, voisi elää?
Minä olen kuokkavieras elämän pöydässä. Siksi tahdon kaikessa hiljaisuudessa vetäytyä pois seurasta ja vain kerran vielä pusertaa sinun kättäsi. En ole kellekään välttämätön, en edes koiralle. Ja vain terve ja iloinen egoisti jaksaa elää vain itseänsä varten tuottamatta kellekään iloa. Anna minulle anteeksi, ystäväni! Minä tiedän, että silloin-tällöin tulet minua kaipaamaan, mutta sinulle on mieluisampaa, ettet koskaan enää tapaa minua, kuin että jonkun ajan kuluttua näkisit minut hulluinhuoneessa pitäen yksinpuheluja pakkopaidassa!
Tästä kirjeestä on tullut miltei kokonainen kirja, mutta koska se on viimeinen kirjeeni, niin suot sen pituuden varmaan anteeksi. Levollisena minä suljen kuoren, sillä tiedän tekeväni sen, mitä en voi olla tekemättä, ja sitä paitsi on se myös viisainta minulle. Täällä, yksinäisessä kalastajamökissä he luulevat, että olen hullu englantilainen, joka soihdun valossa keskellä yötä haluaa kalastaa. Mutta kun huomen-aamulla vene tyhjänä ajelehtii järvellä, niin on narrimaisuuteni maksettu sillä, että olen nukahtanut veneeseen ja vahingossa vierähtänyt laidan yli. Jääkööt kaikki siihen luuloon, jotka tuntevat minua.
Ja nyt hyvää yötä! Minä myönnän, että ajattelen jonkinmoisella uteliaisuudella nukkumista ja toivon sen kautta vielä jotain oppivani. Ikävä vain, etten voi kertoa sinulle huomioitani, niinkuin aina ennen olemme tottuneet tekemään. Yllättäköön millaiset unet tahansa minua nukkuessani, sittenkin olen halukas kokemaan jotakin uutta, jos kuollut yleensä voi kokea jotain. — Muuten ei mikään enää kiinnitä mieltäni. Testamenttini olen jo puoli vuotta sitten jättänyt asianajajalleni. Sinut olen määrännyt sen toimeenpanijaksi. — — Jää hyvästi, Karl! Kiitän sinua hyvästä ja uskollisesta toveruudesta. Ja tämä olkoon nyt viimeinen sanani.
Sinun Ebenhardisi."
Hän ei lukenut kirjettä läpi, vaan pisti sen kuoreen, sulki sen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän tähysteli jälleen ulos, jossa rajuilma vähitellen alkoi hellittää. Sitten hän sytytti sikarin ja alkoi taas astua edes ja takaisin, katsellen pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka juoksentelivat pitkin matalaa kattoa. Hän tarkkasi niitä hetken aikaa puhallettuaan ne paksuun savupilveen. Sitten hän kyllästyi siihenkin, ja katseli vain sen enempää ajattelematta huoneensa valkoisia seiniä.
Äkkiä kuului äänekästä puhetta viereisestä vieraskamarista. Hän kuuli oven läpi, miten karhea miehen ääni, joka ei ollut isännän eikä rengin, sätti liika suuria vaatimuksia. Naiset, jotka heti alkoivat valittaa, kun kapalolapsella on hiukankin nuhaa, eivät sääli vähääkään hevosraukkoja; vaikka kokonaista seitsemän tuntia on tässä herran ilmassa ajettu ylämäkiä ja huonoja teitä, niin on heillä sittenkin sydäntä riistää hevoset seimen äärestä ja uhuttaa ne jälleen viiden tunnin ajoon keskellä yötä, yhdentekevää, jaksavatko ne huomenna edes pärskyäkään. Mutta vaikkapa he tällä elävällä hetkellä laskisivat hänen eteensä sata taalaria, niin mikään hevosrääkkääjä hän ei ollut, hevoset olivat tuotavat kotiin hyvässä kunnossa ja yönsä hän tahtoi myös rauhassa maata eikä taittaa jalkansa ja kätensä matkan varrella tai hukkua johonkin vesilätäkköön.
Arka naisääni, joka silloin-tällöin oli koettanut lausua jonkun rukoilevan sanan, vaikeni nyt, kun viimeisiä sanoja seurasi karhea kirous sekä nyrkinisku pöytää vasten. Isäntä sekaantui asiaan puolustaen ajomiestä ja käskien rengin tuoda olutta kellarista. Ajomies sätti huonoja teitä, joilla hevoset ja vaunut turmeltuivat, isäntä yhtyi siihen ja kysyi, miksi herrasväki lainkaan oli tahtonut tälle tielle. Juuri kun ajomies sai sanotuksi, että maanvyöry oli vuorokaudeksi saattanut maantien epäkuntoon, ja että herrasväki ei ollut tahtonut odottaa, niinkuin muut matkustajat, vaan olivat valinneet tämän vaarallisen tien lapsen vuoksi, joka koko ajan valitti — avautui ovi, ja miehet vaikenivat äkkiä. Sointuva naisen ääni kuului huoneessa ja näyttipä siltä kuin sen sielukas sävy olisi saanut raa'at miehetkin häpeämään. Ainakin vastasi ajomies melkein nöyrästi, kun häntä jälleen pyydettiin valjastamaan hevoset, että se oli suorastaan mahdotonta ja toi kiroilematta esiin syitään. Ne näyttivät vaikuttavan naiseenkin. Hän oli hetken aikaa ääneti ja kysyi sitten, eikö voisi lähettää ketään hyvää maksua vastaan lääkäriä hakemaan; muuten ei lapsi ehkä eläisi tämän yön yli. Sanoessaan sen vapisi hänen äänensä niin kovasti, että tahdoton kuuntelija viereisessä huoneessa tunsi pistoksen sydämessään. Hän astui ikkunan ääreen, jotta hän sateen rapinassa ei kuulisi noita sanoja. Mutta samassa hajosi paksu pilvi järven yläpuolella ja äkillisessä hiljaisuudessa, kun kirkas kuunsirppi pilkisti esiin, hänen täytyi tahtomattaankin seurata keskustelua viereisessä huoneessa. Isäntä oli kutsunut rengin sisään ja kysynyt tahtoisiko hän lähteä kolmen tunnin päässä sijaitsevaan laaksoon ja hakea sieltä lääkärin. Huonosta tiestä hän ei suuresti välittäisi, sanoi renki, jos rouva maksaisi hyvin, mutta siitä ei olisi suurtakaan apua, sillä Hansel, metsästäjän apulainen oli juuri tänään kertonut hänelle, että Sepp saisi odottaa vielä kokonaisen viikon, ennenkuin hän pääsisi eroon kuulasta, joka oli lävistänyt hänen reitensä, sillä lääkäri oli itse sairas; hän oli pudonnut hevosen selästä; ja parturi, joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kova juomaan, ei osannut sitä tehdä, sillä hänen kätensä vapisi liiaksi. — Seurasi jälleen hiljaisuus. Sitten kuului taaskin naisen alakuloisen-haikea ääni; hän kysyi, eikö lasta voisi paareilla kuljettaa laaksoon, hän itse olisi valmis auttamaan kun hän saisi vain lisäksi pari luotettavaa miestä ja jonkun, joka lyhdyllä näyttäisi tietä. — Se oli aivan mahdotonta, vastasi jälleen isäntä. Paareja heillä ei ollut, joihin lapsi olisi voitu mukavasti sijoittaa, ja mahdotonta oli heidän kaikkien myös lähteä kotoa; mutta voisihan hän kuitenkin vielä puhua vaimonsa kanssa.
Vastenmielisesti isäntä nousi uuninpenkiltä ylös, kun emäntä samassa hyökkäsi sisään, ja sanoi hätäisesti, että lapsenhoitajatar pyysi rouvaa huoneeseen, lähdöstä ei voinut olla kysymystäkään, sillä voisihan lapsi kuolla heidän käsiinsä.
Kuuntelija huoneessaan poistui ikkunan luota. Ikäänkuin vieraan voiman ajamana hän astui pari askelta ovelle, sitten hän pysähtyi jälleen ja pudisti huoaten päätään. Hän yritti jälleen astua edes-takaisin kapeassa huoneessa, mutta joka askeleella hän pysähtyi, ja kuunteli. Sikari oli häneltä sammunut. Koneellisesti hän meni kynttilän luo sytyttääkseen sen uudelleen, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, oli hänen hengityksensä sammuttanut tuon heikon liekin. Nyt hän katseli hetken aikaa pimeässä kynttilän hehkuvaa kipinää, ja kammottava tunne valtasi hänet. Sitten pieni punainen pistekin katosi. Ehkäpä tuolla toisessakin huoneessa kaikki riippui vain yhdestä henkäyksestä ja musta yö nieli tuon pienen elämänkipinän, joka oli suuremman arvoinen kuin tämä muutaman pennin kynttilä.
Nielköön vain! Mikä oikeus meillä on sekaantua sellaiseen asiaan? Ehkäpä, yrittäessämme puhaltaa siihen uutta eloa, sammutammekin sen vain sitä varmemmin hapuilevilla käsillämme. Ja mitä sekään merkitsee? Pelastaisimme elämälle vain ihmisen, joka ehkä kerran toivoisi, ettei hän koskaan olisi syntynyt, jolle ehkä se hetki koittaa, jolloin hän ikuisesti nukkuakseen lausuu ainoalle ystävälleen hyvää yötä! — —
Taaskin hän kuunteli ja pidätti hengitystään, jotta ei ainoakaan ääni toisesta huoneesta häneltä menisi hukkaan. Äkkiä hän oli kuulevinaan heikkoa valitusta, ja heti sen jälkeen lempeän naisen äänen, joka koetti rauhoittaa, sitten kiihkeää itkua — ja sen jälkeen vallitsi jälleen syvä hiljaisuus. —
Sen kauemmin ei hän kestänyt pimeässä huoneessaan. Hän ei tahtonut muuta kuin ottaa selkoa, miten lapsen laita oli; hän tunsi olevansa oikea hirviö, kun hän yksin koko talossa piiloittelihe nurkassaan, kun yksin nuo raa'at ihmisetkin osoittivat osaanottoa. Nopeasti hän avasi oven ja astui hapuillen tyhjän vierastuvan läpi eteiseen. Toisen huoneen ovi oli raollansa, valoa tunkeutui siitä ulos, hän kuuli nyt selvästi lapsen voivotuksen ja äidin lohduttavan äänen. Pitäisi keittää teetä, sanoi emäntä, jotta lapsi hikoilisi. Kunpa vain sitä olisi talossa! — Ehkäpä seljakukkasista olisi sama apu, sanoi isäntä. — Sitten taas kaikki oli hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin palvelijattaren mutinaa ja huokausta nurkasta, missä hän polvillaan rukoili toisen isämeidän toisensa jälkeen. — Pankaa vielä toinen höyhenpatja peitoksi, sanoi ajomies. Lapsi on vilustunut. Sitä paleltaa. — Renki kopisteli uunin luona ja kumartui juuri heittääkseen suuren halon uuniin. Samassa hän tunsi lujan käden olkapäällään, joka pidätti häntä. Katsoessaan taakseen seisoi vieras herra hänen takanaan.
Te ette heitä enää lastuakaan uuniin, käski vieras äänellä, joka näytti tottuneen tottelevaisuuteen. Ja laittakaa itsenne ulos täältä, te kaikki, jatkoi hän kääntyen toimettomien katselijoiden puoleen. Ilma on täällä niin raskas, että tervekin ihminen voi siihen tukehtua. Ymmärrättekö?
He katsahtivat toisiinsa, vain vieras nainen ja lapsenhoitajatar eivät huomanneet mitään siitä, mitä huoneessa tapahtui. Äiti oli polvillaan vuoteen ääressä ja oli kietonut käsivartensa voihkivan lapsen ympärille, ikäänkuin hän olisi tahtonut varjella sitä rosvoilta. Hoitajatar seisoi hänen vieressään ja seurasi neuvottomana lemmikkinsä levottomasti ympärilleen vilkuilevaa katsetta ja kuumeesta hytkähtelevää suuta, josta aika ajottain pääsi hiljainen valitus. Hän pelästyi nyt, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuoleman ilmielävänä edessään, kun vieras astui vuoteen jalkapuoleen, laski kätensä polttavalle otsalle ja ohimoille, tarttui pieneen käteen ja tunnusteli valtasuonta. Kauhun huudahdus, joka vaistomaisesti pääsi hänen huuliltaan, herätti äidin epätoivoisesta tilasta. Tämä katsoi ihmeissään vieraaseen ja äkillinen toivonsäde välkähti hänen kasvoilleen.
Hyvä rouva, sanoi vieras, tahdotteko luottaa ventovieraaseen, joka tosin ei uskalla luvata pelastavansa lapsenne, mutta kuitenkin suunnilleen tietää, mitä tiede tällaisessa tapauksessa määrää tehtäväksi?
Äiti ei voinut vieläkään vastata. Äkillinen, suurimmassa hädässä tullut apu lamautti hänet kokonaan.
Ottakaa, sanoi vieras ojentaen lompakostaan korttinsa; itse nimi ei ole teille tuttu, mutta sen edellä käyvä arvo vakuuttanee teille, että toiset ovat luottaneet minuun. Ovatko he siinä tehneet oikein vai väärin, ei kuulu tähän.
Nuori rouva pysyi entisessä asennossaan vuoteen ääressä, mutta ojensi vieraalle toisen kätensä, joka ei tukenut lapsen päätä, ja sanoi: Minä luulen, että jumala armossaan on lähettänyt teidät minun luokseni. Minä luotan teihin.
Antakaa sitten heti tuoda kylmää kaivovettä ja puinen amme. Muusta pidän itse huolta.
Hän avasi nopeasti molemmat matalat ikkunat, poisti raskaan höyhenpatjan ja levitti suuren vaipan lapsen yli; sitten hän kutsui rengin jälleen sisään, joka yhdessä toisten kanssa seisoi eteisessä ja äreänä odotti, mihin tämä itsevaltainen sekaantuminen johtaisi. Vieras kysyi, oliko lähitienoilla saatavissa jäätä tai lunta. — Kyllähän sitä on, vastasi renki äreästi, mutta rotkoon, jossa jää ei milloinkaan sula, aurinko kun ei pääse sinne koskaan paistamaan, on puolen tunnin matka metsän halki. Huomen-aamulla voisi yrittää lähteä sinne. — Käsittäkää minut oikein, sanoi lääkäri; lasken tähän pöydälle kaksi taalaria. Nyt on kello puoli kymmenen. Kuu on korkealla taivaalla, ilma on tyyntynyt. Se, joka puoli-yhdeksitoista tuo minulle sylillisen lunta tai jäätä, saa nämät kaksi taalaria palkakseen. Huomen-aamulla tuokoot vaikka koko jäätikön talon edustalle, niin en maksa siitä ropoakaan.
Hyvä on, sanoi renki naurahtaen lyhyesti ja vetäytyi ovesta ulos. Samassa toi hoitajatar vettä ja tyhjän astian. Muitta mutkitta vieras nosti lapsen vuoteesta, riisui nopeasti vaatteet sen yltä ja antoi sen äidin pideltäväksi siksi aikaa kun hän pesi sen ruumista jääkylmällä vedellä. Sitten hän kuivasi sen yhtä nopeasti, kantoi sen jälleen vuoteeseen ja kääri kostean liinan hehkuvan pään ympärille. Lapsi, joka äsken vielä oli huutanut hänen käsissään, näytti olevan kiitollinen tästä virkistyksestä. Sen silmät eivät harhailleet enää levottomina ympäri huonetta, kerran vain se katsoi hiljaa ja ihmeissään äitiin ja ikäänkuin syvään huoaten painoi silmäluomensa kiinni.
Se kuolee! huusi hoitajatar ja purskahti katkeraan itkuun. Arvasinhan sen, kylmää vettä ja vielä lisäksi avonaisen ikkunan ääressä — oi, rouva, miten te sellaista sallitte?
Vaiti, käski vieras tai poistukaa huoneesta! Minä toivon, hyvä rouva, jatkoi hän lempeämmällä äänellä, ettette odota mitään ihmettä minulta. Taistelu, jota meidän on käytävä, ei voi yhdessä yössä tulla voitetuksi. Lapsi sairastaa kovaa hermokuumetta, ja meidän tulee vain varoa, ettei se tunkeudu aivoihin. Mutta älkää antako myöskään jokaisen uuden taudinenteen saattaa teitä epätoivoon. Sen verran kuin minä voin arvostella asiaa, ei mitään raskauttavia asianhaaroja ole olemassa. Katsokaahan, lapsi avaa jälleen silmänsä. Luonto tuntee, että sitä tahdotaan auttaa. Vanhako pienokainen on?
Hiukan kahdeksannella.
Kaunis lapsi! Ja niin voimakas! Kuinka äärettömästi te lienette kärsinyt!
Kyyneleet nousivat äidin silmiin. Hän painoi kasvonsa pientä, kuumaa kättä vastaan, joka lepäsi tummalla vaipalla, ja viimeisten, raskaitten tuntien koko tuska suli kiihkeään itkuun.
Vihdoin hän nousi ylös ja katsoen kiitollisena vieraaseen kävi tuolille istumaan, jonka tämä oli nostanut hänelle vuoteen ääreen. Vieraskin otti tuolin ja kävi jalkapuoleen istumaan, kiinnittäen levolliset ja vakavat silmänsä pieneen tyttöön. He olivat vaiti, ja hoitajatar, joka häpesi nyt ajattelematonta kiivauttaan, muutti joka viides minuutti kosteaa käärettä. Ulkona oli kaikki hiljennyt, viimeiset pilvetkin olivat kadonneet taivaalta, kuu loisti ikkunasta sisään ja valaisi äidin kapeaa, valkoista kättä, joka siveli yhtämittaa lasta. Ulkoa kuului sateen synnyttämien pienten purojen lorinaa, sekä yksitoikkoista veden tipahtelua kattoräystäästä, ja tallissa ajomies vihelteli hoitaessaan hevosia.
Äkkiä lapsi kohosi ylös tyynyltään, katsoi vieraaseen mieheen suurin silmin ja sanoi: Onko isä täällä? Eikö hän ole kuollut? Minä tahtoisin suudella häntä, äiti. Onkohan hän tuonut jotakin hyvää minulle? — Isän syliin — missä on Sefi! — Voi, pää parkaani! Isä, pitele päätäni — vettä!
Eberhard nousi ja kohotti vesilasin lapsen polttaville huulille. Kiitos, isä! sanoi lapsi. — Sitten hän oli taas levollisempi, ja ainoastaan puoleksi suljettujen huulien vavahtelusta saattoi nähdä, että hän kärsi.
Minun täytyy selittää teille, sanoi nainen kääntyen hiljaisen lääkärin puoleen, joka jälleen oli käynyt paikalleen istumaan, miten lapseni tuollaista kuvittelee. Oi, minä saan syyttää vain itseäni tästä äärettömästä mielenliikutuksesta. Rakkaan lapseni isä oli itävaltalainen upseeri. Muutamia kuukausia häittemme jälkeen täytyi hänen lähteä sotaan Italiaan. Sitten saapui Solferinosta sanoma, että hän oli kaatunut tämän verisen päivän ensimäisten uhrien mukana. Sen jälkeen olen aina hartaasti halunnut Italiaan, ja vaikkei pieninkään kumpu merkitse sitä paikkaa, jossa rakas mieheni lyhyen elämänsä päätyttyä lepää, niin tahdoin ainakin kerran saada hengittää sitä ilmaa, jossa hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Myöskin pienokainen halusi päästä sinne, mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä paremmin hän alkoi ymmärtää sitä, mitä hänelle hänen isänsä kuolemasta kerroin. Monet asiat estivät minua kuitenkin lähtemästä; pelkäsin myöskin, että lapsi, jolla oli kovin herkkä mielikuvitus ja hellä sydän, voisi liiaksi rasittua tällä matkalla. Ja nyt saan näin suuresti katua sitä, että seurasin mielihaluani. Jospa olisitte nähnyt, herra tohtori, miten hän suuren muistomerkin juurella taistelukentällä kuunteli jokaista vanhan raajarikkoisen sotilaan sanaa, jotka hänelle käänsin, miten hän kyseli minulta kaikkea punoittavin poskin ja loistavin silmin — ikäänkuin hän olisi ollut jo paljoa vanhempi. Hänellä oli vilun väreitä tullessamme kotiin, ja yöllä hän valitti päänsärkyä eikä nukkunut hetkeäkään. Mutta isästä hän ei puhunut enää ennenkuin nyt, kun hän luuli hänen istuvan tässä vuoteen ääressä. Olisi ehkä ollut parempi jäädä sinne, missä olimme. Mutta minä pelkäsin italialaisia lääkäreitä enkä uskonut vaaraa myöskään niin suureksi ja uhkaavaksi. Vaunuissa,arvelin — sillä heti asemalta otin ylimääräisen kyydin — voisimme saada melkein yhtä mukavan sijan lapselle kuin vuoteessakin, varsinkin kun ilma oli leuto ja hän itse hartaasti halusi päästä kotiin. Sitten rajuilma yllätti meidät kaikkein pahimmalla taipaleella, ja me kiitimme luojaa, kun saavuimme tänne. Mutta mitäpä meistä täällä olisi tullut ilman teidän apuanne!
Nainen kääntyi poispäin lääkäristä, joka istui ääneti ja synkkänä, ja pyyhki kyyneleet silmistään. Sitten he istuivat jälleen ääneti vastatusten. Eberhardin olisi tehnyt mieli pyytää naista puhumaan lakkaamatta. Hänen äänessään oli jotakin, joka teki hänelle sanomattoman hyvää, ikäänkuin hellä, vilpoinen käsi olisi laskeutunut hänen kuumeiselle sielulleen. Mutta hän huomasi, miten naisen huomio jälleen kiintyi kokonaan lapseen, eikä hänellä itsellään ollut mitään hänelle sanottavaa. Hän tarkasteli vain häntä heikossa kynttilän ja kuun valossa, ja hänen otsansa sekä silmänsä, jotka muodoltaan olivat erittäin hienot, ja ilmeeltään surunvoittoiset ja lempeät, muistuttivat suuresti hänen kasvatusäitiänsä, joka usein hellästi ja huolestuneena oli katsellut häntä. Nainen oli vartaloltaan täyteläinen ja notkea, ja jokainen hänen päänsä liike viehkeä. Tuuhea ruskahtava tukka riippui epäjärjestyksessä niskassa; kaikki hänessä ilmaisi rikkaan, sivistyksen ja hyvän aistin jalostaman elämän tottumuksia, vaikka kaikki olikin muuttunut hänelle aivan arvottomaksi, kun hänen kalleinta aarrettansa nyt uhkasi vaara.
Ovi avautui varovaisesti ja renki kantoi sisään suuressa astiassa jäätä, pyyhkäisten hien otsaltaan. Hän näytti riemuiten taskukelloaan, joka puuttui vielä kymmentä minuuttia määrä-ajasta, ja pistettyään hyvin ansaitun palkkionsa nahkakukkaroonsa hän kysyi avuliaasti, tarvittaisiinko hänen apuaan vielä. — Hän saattoi mennä rauhassa nukkumaan, vastasi lääkäri. Sitten tämä valmisti itse jäätä varten pussin vahakankaasta, jonka hän repi irti matkalaukkunsa vuorista, ja neuvoi hoitajattarelle, miten se oli asetettava otsalle. Ei, sanoi nuori nainen, sinä menet nukkumaan, Josefina, puoleentoista vuorokauteen et ole silmää ummistanut. — Onko rouva muka sitten nukkunut? vastusteli palvelijatar. Minulle uni ei ole yhtä kipeään tarpeeseen kuin rouvalle. Olenhan ainakin syönyt. — Tee mitä sanon, vastasi äiti. Minä tiedän, ettei siitä mitään apua ole, vaikka yrittäisinkin nukkua. Huomen-aamulla ehkä, jos yö on ollut rauhallisempi.
Sallikaa minun koettaa teidän valtasuontanne! sanoi nyt tohtori. — Heti sen jälkeen hän läksi pois huoneesta sanaakaan sanomatta. Molemmat naiset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä ja palvelijatar, joka oli jo vanhemmanpuoleinen, lihava nainen rokonarpisine, pyöreine kasvoineen ja hyväntahtoisine tummine silmineen, käytti hyväkseen lomahetkeä kehuakseen tuntematonta auttajaa nyt yhtä suurella innolla kuin hän äsken oli moittinut häntä. Hänessä on jotakin erikoista, sanoi hän, voisipa luulla, ettei hän itse ole aivan terve, mutta hänen silmissään on hyvä ilme, ja kuinka taitavasti hän kaikkeen tarttuu kiinni ja tukee pienokaisen päätä ikäänkuin hän koko elin-ikänsä olisi hoitanut lapsia, ja samalla hän on niin kaunis ja nuori, mutta sittenkin joskus, kun hän istuu noin synkkänä paikallansa, voisi luulla, ettei hän ikänä ole nauranut ja hän sulkee silmänsä aivan kuin hänellä, olisi pistoksia rinnassa, vaikka hän koettaakin salata kipua toisilta.
Samassa tuli keskustelun-alainen takaisin kädessään suuri lasi maitoa, jonka hän ojensi naiselle aivan kuin lääkettä lapselle. Juokaa, hyvä rouva, sanoi hän, se on vasta lypsettyä ja tekee teille hyvää. Sillä te tarvitsette välttämättä vahvistusta, eikä meillä ole täällä mitään parempaa saatavana. Olisi hyvä, jos pienokainenkin koettaisi juoda, vaikka kuinkakin vähäisen. Ojentakaa hänelle lasi ja kehoittakaa häntä juomaan. Katsokaa, se käypi. Meidän täytyy kaikella tavalla koettaa vahvistaa lapsen voimia, jotta hän jaksaa kestää kaikki uudetkin myrskyt. Ja totelkaa nyt minua ja käykää nukkumaan tuohon vuoteelle. Minä valvon, ja hoitajatar voi myöskin vielä olla pari tuntia hereillä. Keskiyön jälkeen herätän teidät; sitten saa palvelijatar maata. Ei, sanoi hän miltei kiivaasti, kun nainen yritti estellä, te tottelette minua nyt, tai minun täytyy uskoa, ettette luota minuun täydellisesti.
Nainen astui vielä kerran vuoteen ääreen, jossa lapsi, jääkääreestä rauhoittuneena näytti nyt nukkuvan. Hän kumartui hentojen kasvojen puoleen ja suuteli silmiä, jotka olivat rauhallisesti suljetut. Minä tottelen teitä, sanoi hän sitten, ja vieno hymy karehti hänen huulillaan. Lupaattehan herättää minut, jos lapsen tila huononee.
Lääkäri puristi hänen kättään ja kävi hänen paikalleen vuoteen ääreen istumaan, jolla välin palvelijatar auttoi nuoren rouvan toiselle vuoteelle lepäämään, poistettuaan siitä ensin kokonaisen vuoren höyhentyynyjä.
Neljännestunnin kuluttua hiipi uskollinen palvelijatar varpaillaan vuoteen ääreen, kumartui lääkärin puoleen ja tarttui, ennenkuin tämä ehti sitä estää, hänen toiseen käteensä painaen sitä vasten huulensa ja kuiskasi: Jumalan kiitos, hän nukkuu! Oi, herra tohtori, te saatte ihmeitä aikaan! Neljään yöhön rouva ensi kertaa nyt ummistaa silmänsä. Ensinnäkin suru ja liikutus, ennenkuin saavuimme onnettomalle taistelutantereelle ja sitten lapsi —! Jos kertoisin teille, herra tohtori, minkälaisia enkeleitä minun isäntäväkeni ovat. —
Toisen kerran! keskeytti lääkäri hänen sanatulvaansa. Nyt teillä ei ole muuta tehtävänä, kuin myöskin panna maata eikä nousta ylös ennenkuin minä käsken. Teitä ei täällä yhtään tarvita ja huomenna teidän pitää olla taas työssä. Tuolla on yllin kyllin tyynyjä ja peitteitä. Laittakaa itsellenne vuode uunin viereen ja hyvää yötä sitten. Ei mitään vastustelemisia, kuuletteko? Tahdotteko herättää emäntänne turhilla keskusteluilla?
Kelpo palvelijatar katseli häntä arasti ja nöyrästi, ja kantoi sitten höyhenpatjan huoneen nurkkaan; muutamien minuuttien kuluttua saattoi hänen syvästä hengityksestään päättää, että hänkin oli rauhallisesti nukahtanut viime päivien rasituksen jälkeen.
Pian sen jälkeen peittyi kuu pilveen ja vain tähtitaivaalta laskeutui heikko kajastus järvelle, jonka yksinäinen vartija sairasvuoteen ääressä saattoi nähdä ikkunasta. Nyt vasta hän tunsi nälkää ja janoa ja hän joi loput maidosta, jota oli lasissa pöydällä. Kun hän laski lasin paikalleen, luuli hän näkevänsä nuoren rouvan liikuttavan itseään kouristuksen tapaisesti vuoteellaan, ja hän lähestyi häntä varpaillaan. Nainen hieroi tuskallisen unen vallassa käsillään silmiään ikäänkuin koettaen pyyhkiä pois kyyneleitä, mutta nukkui edelleen ja kädetkin vaipuivat väsyneinä taas alas. Eberhard katseli kauan näitä kauniita kasvoja, joilla hänen unensa kuvastuivat ikäänkuin pilvenvarjot tyynellä veden pinnalla, tuskaa — pelkoa — toivoa! Nyt hän hymyili, ja hienopiirteisten huulien hiljaa liikahdellessa tulivat kaikkein valkoisimmat hampaat esille. Heti sen jälkeen synkkeni otsa, kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, hän kohotti molemmat kätensä, liittääkseen ne ristiin; silloin Ebenhard näki hänen nimettömässä sormessaan kaksi vihkisormusta ja hän tuumi mielessään, olikohan tuo toinen ollut lapsen isän vai kellähän nyt oli oikeus tuohon käteen. Mutta valitus lapsen huulilta keskeytti hänen ajatuksensa. Hän asetti vain peitteen paikoilleen, joka oli valunut alas ja kääri vieraan naisen jalat, josta eivät kengät olleet edes poistetut, lujemmin peitteen sisään; sitten hän palasi jälleen toimeensa, uudisti jääkääreen, joka neljännestunnin kuluttua oli jälleen sulanut ja kostutteli sillointällöin parilla vesipisaralla lapsen kuumaa suuta.
Keskiyön aikana kohosi järvellä vinha tuulenpuuska, ja nuorta lääkäriä puistutti kylmästä, sillä ikkunat olivat yhä auki. Hän tarttui lähinnä olevaan vaatekappaleeseen, jonka hän näki matkatavaroiden joukossa, ja kääri sen ympärilleen. Se oli naisen pitkä, pehmeä, silkillä sisustettu kaapu, jonka päähineen hän veti päänsä yli. Erikoinen orvokinhaju ympäröitsi häntä, silkki siveli vienosti hänen poskiaan, hänen oli ihmeellisen hyvä olla tässä valepuvussa. Mutta vaikka hän usein sulki silmänsä viideksi minuutiksi ja kaikenlaiset harhakuvat kulkivat hänen sielunsa silmän ohitse, niin ei häntä sittenkään nukuttanut.
Äkkiä hän avasi silmät selkosen selälleen, kohosi tuolilta pystyyn ja tähysteli ulos ikkunasta järvelle vapisten koko ruumiissaan. Keskeltä pimeyttä liiteli jotain valkoista häntä kohti, ikäänkuin hitaasti astuva, vaippoihin kääritty olento, joka kulki suoraan taloa kohti. Kuu oli jälleen tullut esille ja valaisi sumupilveä, joka oli irtaantunut vuorilta ja leijaili nyt järven yläpuolella. Kun se joutui keskelle tuulenhenkeä, joka puhalsi terävästi rotkosta, hajosi se järven pinnalta. Mutta yhä vieläkin seisoi Eberhard, joka oli silmillään seurannut ilmavaa kummitusta ja tähysteli siihen suuntaan, jonne se oli kadonnut. Hiki oli kohonnut hänen otsalleen, hengitystä ahdisti, silmät, jotka olivat kohonneet kuopistansa, olivat ikäänkuin kiinninaulitut yhteen ja samaan paikkaan, niinkuin tuo näky milloin hyvänsä olisi voinut uudistua. Samassa tarttui pieni, kuuma käsi kauhusta jähmettyneen miehen jääkylmään käteen. Oletko minun luonani, isä? huusi pienokainen ja nousi vuoteessa istualleen. Laihat käsivarret tavoittelivat häntä, ja ennenkuin Eberhard oli ennättänyt mitään tehdä, oli lapsi tarttunut hänen kaulaansa ja painanut kuumoittavat kasvonsa hänen olkapäätään vasten. Isä, huusi hän, älä mene pois, muuten äiti itkee jälleen ja minun täytyy kuolla!
Samassa Eberhard pääsi vapaaksi kauhun painajaisesta. Hän painoi solakan, pienen olennon lujasti rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi voinut suojella häntä vihamielisiltä voimilta. Hän piteli sitä hetken aikaa sylissään ja tunsi, lapsen hyväillessä häntä, miten hänen verensä alkoi jälleen säännöllisesti kulkea. Hän suuteli lapsen kasvoja ja sanoi, silitellen hänen kosteita kihariaan: Mikä on sinun nimesi, lapsukainen?
Lapsi katsoi ihmeissään häneen.
Oletko sinä minun isäni, sanoi hän, etkä tiedä, että olen sinun rakas Fränzehenisi? Oi, tiedänhän minä, että he ampuivat sinut kuoliaaksi, ja siksi olet kokonaan unohtanut minut. Koskiko sinuun hyvin kipeästi?
Huomenna minä kerron sen sinulle, sanoi Eberhard ja laski lapsen hellällä väkivallalla jälleen vuoteeseen. Nyt meidän täytyy olla hiljaa, jottei äiti herää.
Lapsi painautui tottelevaisesti vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta piteli koko ajan uskollisen hoitajansa kädestä kiinni ja katseli häntä aika ajoittain hämmästynein, mutta täysin hereillä olevin katsein. Eberhardin silmät olivat myös koko ajan kiintyneinä pieniin viattomiin kasvoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että kauhunkuvat kohoaisivat jälleen hänen eteensä, jos hän katsoisi ympärilleen.
Siten hän valvoi aamuun asti. Kun paljaat vuorenhuiput järven toisella puolen alkoivat punoittaa ensimäisen aamusarastuksen valossa, tuli taloon liikettä. Renki hiipi avojaloin eteiseen ja pisti varovaisesti päänsä ovesta sisään, viitaten kädellään melkein tyhjään astiaan ja kysyen tarvittaisiinko lisää jäitä. Lääkärin ääneti nyökättyä päätä hän katosi jälleen. Sitten näyttäytyi emäntä yhtä varovaisesti tarjoten apuaan, minkä Eberhard kuitenkin kielsi. Vieraan avuliaisuus oli yön kuluessa vaikuttanut edullisesti kaikkiin talon asukkaihin. Vain ajomies, joka ei vielä ollut vapautunut kokonaan eilisestä humalastaan, kopisteli raskaissa, raudoitetuissa jalkineissaan ääneensä muristen ja kiroillen eteisessä, jotta nuori rouva unissaan liikkui ja kysyi, olisiko jo aika lähteä matkaan. Ei vielä! vastasi Eberhard. Nukkukaa vielä tunnin aikaa. Hän kiiruhti sitten melua pitävän miehen luo estääkseen häntä tunkeutumasta sairashuoneeseen.
Kun hän hetken kuluttua palasi jälleen sisään, näki hän äidin istuvan lapsen vuoteen ääressä. Miksi te nyt jo nousitte? kysyi hän moittien.
Joko? vastasi nuori rouva. Te tahdotte saattaa minut vieläkin enemmän häpeämään. Ikävä kyllä on teidän onnistunut pettää minut ja kaiken yötä istua minun paikallani. Miksi ette ainakin antanut minun vuorotella kanssanne?
Siksi, että saatoin olla nukkumatta, mikä teille oli kovin tarpeen. Eikä tässä ollut mitään sellaista tehtävänä, mitä en yksin olisi voinut suorittaa. Olkaa rohkealla mielellä, hyvä rouva. Meillä on täysi syy olla tähän yöhön tyytyväisiä.
Olisiko vaara siis ohitse?
En uskalla sitä vakuuttaa, jatkoi lääkäri. Sillä te olette luvannut luottaa minuun, ja sen te voitte vain tehdä, jos en salaa teiltä totuutta. Mutta uskokaa minua, kaikki on niin hyvin, kuin tällä sairauden asteella suinkin voi olla. Ja isäntäväki on valmis meitä auttamaan kaikessa, minkä voivat.
Iloinen ilme levisi nuoren rouvan kalpeille kasvoille. Mitä te sanotte?Meitäauttamaan? Oi ystäväni —
Hän ojensi kätensä lääkärille ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
Eberhard kumartui hänen kätensä yli suudellakseen sitä, mutta oikeastaan hän teki sen peittääkseen omaa liikutustaan. Luulitteko, että voisin jättää teidät ennenkuin vaara olisi ohitse? Säästäkää kiitoksenne, älkääkä pelätkö, että vaatisitte minulta mitään uhrausta. Vaikeimman uhrauksen olen jo teidän tähtenne tehnyt. Kaikki mikä nyt seuraa, on vain helpoitusta.
Nuori rouva katsoi häneen kysyen. Teillä on velvollisuuksia myöskin muita kohtaan, sanoi hän, joista minä teitä estän.
Ei, vastasi Eberhard kumealla äänellä. Kokonaiseen vuoteen en ole tehnyt mitään työtä. Erään syyn johdosta, joka voi olla teille aivan yhdentekevä, olen päättänyt, etten koskaan enää toimi käytännöllisenä lääkärinä. Teidän tähtenne eilen illalla rikoin tämän päätökseni. Jos te edelleen tahdotte sietää minua täällä, niin estätte te minua katumasta tekoani, ja siten me voimme olla toisillemme hyödyksi.
Hetken kuluttua, koeteltuaan lapsen valtasuonta, hän jatkoi: Hän nukkuu nyt hiukan. Jos tahdotte ehkä kirjoittaa kirjeen ja antaa tietoja omaisillenne, niin voisitte sen nyt kaikessa rauhassa tehdä. Ajomies, joka parastaikaa valjastaa, voisi toimittaa kirjeen lähimmälle postiasemalle.
Minulla ei ole ketään, joka voisi minun viipymiseni johdosta tulla levottomaksi, sanoi nuori nainen punastuen hiukan. Me elämme niin itseksemme —
Eikö ketään? toisti Eberhard oudoksuen, ja hänen silmänsä kiintyivät vaistomaisesti käteen, jota koristi kaksi vihkisormusta.
Nainen huomasi sen ja ymmärsi hänet heti. Tämä toinen sormus, sanoi hän ilman vähintäkään hämmästystä, ei merkitse toista avioliittoa. Se on mieheni sormus, jonka hän, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, veti sormestaan ja antoi eräälle toverilleen pyytäen hänen toimittamaan sen minulle takaisin. Sen jälkeen olen kieltäytynyt kaikesta, mikä olisi voinut johtaa muutokseen elämässäni, vieläpä olen pysytellyt erilläni mies vainajani perheestäkin, kun eräs hänen läheisistä sukulaisistaan luuli omistavansa oikeuksia minun käteeni. Olen päättänyt elää yksinomaan muistoilleni ja lapselleni, ja tämä päätös on minulle pyhä.
Hoitajatar heräsi nyt, kohosi vaivalla pystyyn, mutta virkistyi heti nähdessään emäntänsä ja lääkärin, ja vakuutettuaan moneen kertaan, että tohtori oli ankarasti kieltänyt häntä valvomasta hän kiiruhti nyt sitä suuremmalla innolla työhönsä. Peskää lapsi, sanoi Eberhard, samoin kuin me eilen illalla pesimme hänet, ja antakaa hänelle jälleen lämmintä maitoa. Minä jätän teidät nyt puoleksi tunniksi. Katsokaas, tuolta tulee myös jäävarasto. Ei missään maailmassa meidän olisi sen edullisempi olla kuin tässä erämaassa, sillä tauti on sen laatuinen, ettei se minkäänlaisia lääkkeitä kaipaa. Näkemiin asti, hyvä rouva!
Hän kumarsi kevyesti ja läksi huoneesta. Sitten hän astui järven rantaan, irroitti veneen, ja työnsi voimakkaasti sen vesille.
Aurinko ei ulottunut vielä tummien havupuiden peittämien kukkuloiden huipulle, mutta tyyni ilma lepäsi raskaana ja helteisenä järvellä ja ahdisti koko yön valvoneen miehen rintaa. Hän katseli veneen laidan yli syvyyteen, ja hänestä tuntui kammottavalta huomatessansa, että vesi veneen vieressä oli kristallinkirkasta ja aivan valkeaa, ja sittenkin näytti järvi, vaikka taivas oli aivan kirkas, mustalta kuin pohjaton kuilu. Hänen mieleensä muistui jälleen, mitä eräs puunhakkaaja matkalla oli kertonut hänelle: järven sanottiin olevan pohjattoman, ja se ulottui ikäänkuin suunnaton kaivo aina helvetin kuiluun saakka, josta paholaiset tulivat uimaan, kun kuumuus alkoi käydä liian rasittavaksi. Hän nosti airot veneeseen ja katseli ympäröiviä rantoja, joita synkkä havumetsä pimensi. Alastomilta kallioilta, jotka kohosivat korkeimpien mäntyjen huippujen yläpuolella, oli punertava hohde kadonnut ja sijalle tullut kaamea harmuus. Sillä nyt tunkeutui aurinko täydellä voimalla esiin ja koetti kullata mustaa kattilaa, joka oli ikäänkuin raudasta valettu. Mutta vain häikäisevä valkea valo uiskenteli järven pinnalla. Ympäröivät tiheät metsät imivät itseensä valonsäteet, eikä missään näkynyt vienompaa valoa. Vain pieni niittypalsta majatalon läheisyydessä, missä punatäpläinen lehmä oli laitumella, ja sininen savu, joka kohosi piipusta, toivat mieleen sen lohdullisen tiedon, että tässäkin autiossa seudussa asusti ihmisiä.
Pieni saari, jolla kasvoi muutamia koivuja, oli järven toisen rannan puolella; sinne hän ohjasi veneen, sitoi sen paaluun kiinni ja riisui vaatteensa heittäytyäkseen uimaan. Muistaessaan äkkiä, minkä päätöksen hän edellisenä yönä oli tehnyt, tunsi hän sisällistä väristystä. Hänestä tuntui, että se, mitä hän ei nyt enää halunnut, tapahtuisi sittenkin, ikäänkuin hän olisi kihlautunut syvyyden kanssa ja se vaatisi häneltä oikeuttaan. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi pukea vaatteet jälleen ylleen ja soutaa nopeasti takaisin; mutta sitten, häveten heikkouttaan, hän pudisti yltään kaiken pelon ja hyppäsi veteen.
Aivan kuin jää, joka juuri äsken on auringossa sulanut, jähdytti häntä kova vuoristovesi. Hänen täytyi turvautua koko uimataitoonsa pysyttääkseen alituisella kiivaalla liikunnolla verta sulana. Mutta kun hän sitten nousi rantaan ja nojautuneena nuoreen koivuun, jalat syvälle sammaleihin peittyneinä kuivasi ruumistaan, hengitti hän kevyemmin ja riemuisammin kuin vuosikausiin. Hän katsahti taloon toiselle rannalle. Se oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut eroittaa vartalon ääriviivoja tai kasvojen piirteitä. Mutta hänestä tuntui hyvältä ajatella, että tuon katon alla hengitti ihmisiä, jotka tarvitsivat häntä ja luottivat häneen.
Pian sen jälkeen kohosi lapsi matalassa sairashuoneessa vuoteeltaan, katseli etsivin silmin ympärilleen ja sanoi: isä on mennyt pois. Onko hän jälleen kuollut! Hänen pitää istua minun vieressäni. — Äiti suuteli pienokaista otsalle ja pyysi häntä rauhoittumaan. Tuo kiltti herra ei ole sinun isäsi, sanoi hän; sinun ei pidä sanoa häntä siksi. Hän on lääkäri, joka tekee sinut jälleen terveeksi, jos tottelet kauniisti mitä hän käskee. — Eikö hän ole isä? toisti lapsi miettivästi. Hänen näytti olevan vaikea riistäytyä irti tuosta ajatuksesta. Mutta mikä hänen nimensä on sitten? kysyi hän. Eihän hän vain lähde pois?
Hän tulee juuri takaisin, kultaseni, sanoi lihava hoitajatar, jonka silmiin nousi kyyneleitä, kun hän kuuli lemmikkinsä jälleen puhuvan järkevästi. Katsokaa vain, hyvä rouva, kuinka nopeasti hän soutaa, ikäänkuin hänellä olisi kova kiire lapsen luo. Kas, sepä vasta on lääkäri! Ja tänään hän näyttää minusta vielä paljoa kauniimmalta kuin eilen. Miten kaunis on tuo musta parta ja valkea iho, silmät vain ovat niin synkät, että täytyisi pelätä häntä, jollei hän olisi niin hyvä.
He näkivät hänen hyppäävän rantaan, mutta hän ei katsonut heihin, menipä vielä ovenkin ohi tulematta sisään, ja he kuulivat hänen puhuvan ulkona emännän kanssa. Mutta pian sen jälkeen hän tuli huoneeseen, astui heti lapsen luo ja jutteli ystävällisesti hänen kanssaan. Hänen läsnäolonsa näytti vaikuttavan kuin taika lapseen. Hänen kehoituksestaan tämä sulki silmänsä ja hengitti levollisemmin. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kalojen loiskutuksen järvestä. Hetken kuluttua lääkäri nousi ja sanoi hiljaa: Hän nukkuu ja kuume on hiukan helpoittanut. Toivottavasti seuraa pari rauhallista tuntia, ja minä pidän kyllä huolen siitä, että kaikki talossa on hiljaista. Käyn hetkeksi lepäämään, kunnes kanaliemi on valmista, jota olen tilannut pienelle potilaallemme.
Mitenkä voisin kiittää teitä kaikesta huolenpidostanne ja hyvyydestänne? sanoi äiti katsoen häneen lämpimästi.
Siten, ettette koskaan kiitä, vastasi lääkäri äkkiä jyrkällä äänellä; sitten hän poistui nopeasti huoneesta.
Hänen huoneessaan oli entisellä paikallaan kirje, jonka hän yöllä oli kirjoittanut; suuri punainen sinetti loisti vastenmielisenä hänen silmiinsä. Sittenkään hän ei voinut sitä hävittää, vaan pisti sen kirjelaukkuunsa talteen. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja koetti nukkua. Mutta ajatukset hyörivät hänen päässään, vähä väliä hän luuli kuulevansa lapsen ja suloisen naisen äänen toisesta huoneesta ja hän kohosi pystyyn kuuntelemaan ja vaipui vasta kauan tuumittuaan ja haudottuaan ajatuksiaan levottomaan uneen.
Päivällisen aikana tuli emäntä sisään, ja nähdessään, että hän nukkui, aikoi hän jälleen hiipiä varpaillaan pois. Mutta samassa hän olikin jo pystyssä, kysyi, oliko kaikki valmista ja seurasi hänen mukanaan keittiöön. Missä on liemi? kysyi hän ja astui lieden ääreen, josta tulvi häntä vastaan mieluisa tuoksu monista padoista ja pannuista.
Kömpelö palvelustyttö, joka sekoitti jotain keittoa, pudotti hämmästyneenä kauhan lattiaan ja katseli suu selällään, miten vieras kohotti erään padan kantta ja vakavana maisteli keittoa. Sitten hän käski tuoda lautasen, kaatoi sille kanalientä ja eroitti huolellisesti pois juurikkaat, jotka uivat liemen pohjalla.
Kääntyessään taakseen ja aikoessaan viedä keitosta lapselle, näki hän kauniin rouvan kynnyksellä. Onko tuo nyt laitaa? sanoi tämä suloisesti hymyillen. Sen sijaan että nukkuisitte, hääritte te kokkina!
Minä keitän vain sairaalle, vastasi Eberhard. Terveet jätän emäntämme huostaan, joka suoriutuu kyllä kunnialla työstään minun sekaantumatta hänen toimiinsa. Nukkuuko pikku potilas?
Hän heräsi juuri. Hän kysyi jälleen teitä.
Kun he astuivat huoneeseen, istui lapsi pystyssä ja hymyili lääkärille. Sitten hän otti vastustelematta muutamia lusikallisia lihalientä, jota tohtori hänelle tarjosi. Hänellä ei näyttänyt olevan nälkä, mutta hän söi sittenkin siksi, että Eberhard pyysi häntä syömään. Samalla hän kuunteli tarkasti kaikkea, mitä tämä hänelle kertoi, miten hän tänään oli nähnyt kalojen tanssivan järvessä ja miten he yhdessä lähtisivät kalastamaan niinpian kuin lapsi saisi nousta ylös. Sitten hänen ajatuksensa taaskin hämmentyivät. Siniset silmät painuivat puoleksi kiinni ja pää vaipui alas tyynylle.
Olkaa rohkealla mielellä, sanoi lääkäri. Me edistymme vähä kerrassaan, mutta sittenkin me pääsemme eteenpäin. Josefina saa ahkerasti muuttaa jääkääreitä. Sillävälin te seuraatte minun mukanani ulos. Päivällinen odottaa.
Antakaa minun olla täällä lapseni luona, pyysi nuori rouva hiljaa.
Ei, vastasi Eberhard lyhyesti. Teidän täytyy tulla tunniksi ulos. Toista potilasta täällä me emme tarvitse, ja teidän valtasuonenne on varsin kiihoittunut. Kun me olemme syöneet, käymme me hoitajattaren sijalle.
Eberhard astui ilman muuta edeltä, eikä nuori rouva uskaltanut vastustella. Ulkona, varjossa, sen huoneen ikkunan alla, jossa lapsi makasi, oli pöytä katettu kahdelle. Emäntä toi juuri vadillisen kalakeittoa, ja sen jälkeen paistettua kananpaistia. Syödessänsä he vaihtoivat tuskin ainoatakaan sanaa. Molemmat olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa. Vain silloin-tällöin Eberhard pakoitti nuorta rouvaa panemaan myöskin suuhunsa ne muutamat palat, jotka hän lautaselleen oli leikannut. Minä panen pahakseni, jollette te syö, sanoi hän iloisesti; minä olen itse määrännyt ruokalistan. Lääkärit, niinkuin tiedätte, ovat herkuttelijoita, ja toivoakseni en ole saattanut tätä mainettamme häpeään. Te kuuntelette taaskin ääntä sisältä. Voin vakuuttaa teille, että neitosemme on päivällislevolla.
Nuori rouva katseli Eberhardia kiitollisesti hymyillen, mutta hymy peittyi heti taas kyynelten taakse. Suokaa anteeksi tuskan järkyttämälle sydämelleni, sanoi hän, etten heti voi tottua jälleen valoon. Sain kestää liian kovaa myrskyä, ja maa horjuu yhä vielä jalkojeni alla. Huomenna käyttäydyn jo paremmin.
Sitten he vaikenivat taas molemmat ja katselivat järvelle, jonka pintaa kova helle painosti. Sirkka siritti puutarhassa talon takana, sisältä kuului uuninpenkiltä isännän kuorsausta, rannassa loiskivat aallot hiljalleen keinuttaen veneitä ja sairashuoneessa lauloi hoitajatar puoliääneen lapselle samaa kehtolaulua, jota hän jo vuosikausia oli hänelle laulanut.
* * * * *
Rauhallista päivää seurasi levoton yö. Kuume kiihtyi taaskin, lapsi valitti lakkaamatta ja vain vaivoin saatiin hänet pysymään vuoteessa. Vasta keskiyön jälkeen hän rauhottui.
Lääkäri ei ollut loitonnut kymmentäkään askelta talosta. Vain illalla hän oli lähtenyt ulkoilmaan polttamaan sikariaan. Hän kiersi silloin talon ympäri, ja joka kerta, kun hän joutui sairashuoneen avonaisen ikkunan ulkopuolelle, pysähtyi hän hetkeksi ja lausui jonkun rohkaisevan sanan äidille, joka ei liikahtanut vuoteen äärestä. Kun hän yöllä istui nuoren rouvan vieressä — hoitajattaren he olivat siksi aikaa lähettäneet nukkumaan — sanoi Eberhard äkkiä: ihmeellistä miten lapsi on teidän näköisenne. Vastikään, kun te hämärässä kumarruitte hänen ylitsensä ja pienokainen, taudin tuottama, harvinaisen kypsä, sielukas ilme kasvoillaan, katsoi teihin, olisin voinut luulla näkeväni edessäni kaksi sisarta. Kymmenen vuoden kuluttua tulee lapsesta teidän nuortunut kuvanne.
Ehkäpä olette oikeassa, vastasi kaunis rouva. Mutta hän on vain ulkonaisesti minun näköiseni. Kaikki henkiset ominaisuutensa hän on perinyt isältään, ja usein minun täytyy ihmetellä, että tuollainen yhtäläisyys voi ilmetä jo niin nuorella iällä ja vielä lisäksi tytössä. Hänen rehellisyytensä, epäitsekkäisyytensä, rohkeutensa — minusta tuntuu useasti, kuin mies vainajani olisi uudestaan syntynyt tässä lapsessa.
Te mainitsette ominaisuuksia, joita tänä lyhyenä tuttavuutemme aikana olen huomannut teissä itsessännekin runsaassa määrässä.
Nuori rouva pudisti päätään. Jos näytän rohkeammalta kuin mitä todellisuudessa olen, niin riippuu se kokonaan synnynnäisestä arkuudestani. Olin aivan toivoton ja murtunut tuskasta ja pelosta, kun te tulitte luoksemme. Mutta minä en uskaltanut sitä näyttää; sillä silloin olisi minun omien sanojeni kaiku murtanut minut ruumiillisesti kokonaan. Mieheni saattoi rohkeasti katsoa kaikkea silmiin, vieläpä kaikkein hirveintäkin, ja samoin on lapsenkin laita; hän saattoi uhrata mitä tahansa, itseään lainkaan ajattelematta.
Entäs te? Enpä usko, että te näinä koettelemuksen päivinä olette säästänyt itseänne.
Onko äidille mikään uhraus? vastasi nuori rouva. Mutta ennenkuin tulin äidiksi, täytyi minun useinkin ponnistaa kaikki voimani voidakseni tehdä toisille jotain, mikä ei ollut minulle itselleni mieleistä. Lapsen laita on aivan toinen, vaikka nuoret tavallisesti ovat ja saavatkin olla itsekkäitä. Voisin kertoa teille lukemattomia pieniä piirteitä, jotka usein miltei ovat pelottaneet minua; sillä niin varhainen sydämen kypsyys ei ennusta pitkää ikää. Ja kukapa tietää, vaikka aavistukseni vielä toteutuisikin!
Eberhard katsoi ulos järvelle eikä ollut kuulevinaan noita viimeisiä sanoja. Äkkiä hän sanoi: Varmaankin teillä on mukananne miehenne kuva. Tahtoisittekohan te näyttää sitä minulle?
Nuori rouva irroitti kaulastaan hienon venetsialaisen ketjun, avasi siinä riippuvan medaljongin ja ojensi sen lääkärille. Tämä tarkasteli kuvaa runsaasti viisi minuuttia ja antoi sen sitten ääneti hänelle takaisin. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: Oliko se nuoruudenrakkaus?
Ei oikeastaan sanan tavallisessa merkityksessä. Olinhan tosin hyvin nuori tutustuessani häneen, ja ennen häntä ei kukaan mies ollut vielä tehnyt syvempää vaikutusta minuun; mutta jo kahdeksan viikon kuluttua vietettiin häät minun oikeastaan tietämättä, kuinka kallis hän oli minulle, Hänen todellisen arvonsa opin tuntemaan vasta lyhyenä avioliittoaikanamme, ja rakkaus kehittyi intohimoksi vasta sitten, kun olin kadottanut hänet. Jos te olisitte tuntenut hänet, niin teistä olisi varmaan tullut ystäviä; hänellä ei ollut ainoataan vihollista.
Eberhard oli noussut paikaltaan ja astui hiljaa huoneessa edes-takaisin. Nyt hän seisahtui pöydän ääreen ja otti käteensä kirjan, joka pilkisti esiin käsilaukusta. Etusivulle oli nimi "Lucilie" kirjoitettu. Ne olivat Lenau'n runoja.
Pidättekö te tästä runoilijasta? kysyi lääkäri äkkiä.
En tiedä itsekään, viehättääkö hän minua vai työntääkö hän minut luotaan. Vaikka minulla muuten onkin varsin tarkka aisti sellaisissa asioissa, niin juuri hänen runoistaan en pääse selville mikä on todellista tunnetta, mikä teeskentelyä. Hän on kärsinyt paljon. Ja sittenkin minusta tuntuu usein, ikäänkuin hän tahallaan pitäisi haavansa avoinna kaikenlaisilla kiihoituskeinoilla. Miksi tuon kirjan otin mukanani matkalle, en todellakaan tiedä. Ehkäpä lohduttaakseni itseäni.
Tämän maailmaan kyllästyneenkö runoilijan runoilla?
Miksikä ei? Hän kuoli mielenvikaisena. Joka kerta kun sitä ajattelen, on minun helpompi kestää sitä surua, jonka mieheni kuolema minulle tuottaa. Kuinka ihana oli hänen kuolemansa, saada kuolla nuorena, kaikkien rakastamana, sankarina uhrata henkensä isänmaansa puolesta! Ja hänen kuvansa on muuttumattomana säilynyt sydämessäni, ei sairaus eikä kuolemankamppaus ole sitä vääristänyt eikä mielenhäiriö tehnyt minulle vieraaksi. Ei mikään mahda olla sen kauheampaa, kuin nähdä jonkun rakkaan omaisen kadottavan järkensä. Eikö se teistäkin olisi kaikkein hirveintä?
Eberhard ei vastannut heti ja sittenkin vain lyhyellä kysymyksellä.
Te olisitte siis itsekin toivonut miehenne kuolemaa, jos hän olisi joutunut mielenhäiriöön?
Älkää vaatiko minua vastaamaan. Jos rehellisesti vastaisin, niin koskisi tuo vastaus minuun, ja valehdella en voi.
Sitä parempi, sanoi tohtori. — Nuori rouva ei ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Hetken kuluttua hän läksi huoneesta.
Keskiyön jälkeen hän palasi jälleen antaakseen äidin levätä.
Nuori rouva ei voinut vastustaa hänen jyrkkää vaatimustaan, ja pyysi vain, että hän sallisi heidän kaikkien kolmen vuorotella; sen hän lupasi ja piti myös sanansa. Sillä aamulla, kun rouva Lucilie heräsi, istui hoitajatar lapsen vuoteen ääressä, ja tohtori makasi olkipatjalla vierastuvassa, ollakseen lähempänä, jos apua tarvittaisiin.
* * * * *
Viikkoa näiden tapahtumien jälkeen istui Eberhard jälleen huoneessaan horjuvan pöytänsä ääressä, kynttilä paloi jälleen himmeästi ja lepatellen, mutta kuu paistoi niin kirkkaana sisään, että senkin valossa yksin olisi voinut tehdä mitä työtä hyvänsä. Hän oli silmäillyt myrsky-yönä kirjoittamaansa kirjettä ja lisäsi nyt tyhjälle sivulle seuraavan jälkikirjoituksen:
"Viikkoa vanhempi, Karl, ja kuitenkin viikkoa nuorempi! Ainakin kun vertaan peilikuvaani niihin ulkonaisiin piirteisiin, jotka irvistävät vastaani näiltä lehdiltä, tuntuu minusta kuin olisin pitkän askeleen astunut taaksepäin, aina sellaiseen aikaan asti, jolloin et edessinäminua tuntenut. Sellaiseen aikaan, jolloin en koskaan ajatellut kuolemaa, vaikka joka päivä leikkausveitsi kädessä katsoinkin sitä suoraan silmiin, enkä ajatellut sitä sen enempää kuin lastenlääkäri tuhkarokon tartuntavaaraa. Lukiessani nyt uudelleen tätä kirjettä olen kylmäverisesti tutkinut sen sairaaloisia kasvoja, aivan kuin ensimäistä parasta ventovierasta potilasta jossakin sairaalassa. Sinua tämä muutos varmaan ilahuttaa aivan kuin onnellisesti voitetun taudin käänne. Mutta minä, rehellisesti tutkiessani itseäni, en voi muuta kuin surkutella itseäni. Kaikki oli jo niin hyvin valmiina, matka-arkku pakattuna, viimeiset jäähyväiset sanottuna, kuulin jo veturin vihellyksen — samassa sainkin tietää, että olin myöhästynyt junasta, ja istun nyt asemalla tuollaisen vastenmielisen tunteen vallassa, etten ole siellä enkä täällä; ja miten naurettavalta tuntuukaan, kun olen pakotettu jälleen tyhjentämään matkatavarani arkusta ja jäämään paikoilleni.
Mitenkä kaikki tuo on tapahtunut, kerron sinulle aivan lyhyesti, jotta et luulisi, että viime hetkessä olisin pelkurimaisesti peräytynyt ja päättänyt pitää tätä maailmaa jälleen parhaana kaikista maailmoista. Ei, Karl, vanha rakkausammattiiniteki minulle tuon kepposen; minä huomasin, että oli tärkeämpää pelastaa nuori elämä kuin lopettaa oma ennenaikojaan vanhentunut henkeni. Kysymyksessä olevan lapsen tähden sitä kannattikin tehdä, sen voin sinulle vakuuttaa. Ja varsinkin äidin!
Jos luulet, että rakkaus olisi mukana pelissä, niin erehdyt. Tai sitten pitäisi rakkaudeksi nimittää tunnetta, joka valtaa hiilikaivokseen hautaantuneen ihmisparan, kun hänet kaivetaan esiin päivän valoon ja hän saa hengittää jälleen raitista ilmaa. Älä myöskään pelkää, että aikoisin ruveta sinulle kuvaamaan tätä naista. Onko hän kaunis, miellyttävä, niinkuin sanotaan, henkevä ja mitä kaikki nuo eri nimitykset lienevätkään — sitä en todellakaan tiedä. Sen vain tiedän, että unohdan hänen läheisyydessään oman itseni, entisyyteni ja tulevaisuuteni enkä tunne mitään muuta kuin että hän on lähelläni ja minä hänen luonaan ja ettei minulta mitään koskaan puuttuisi, jos elämä saisi näin iankaikkisesti jatkua. Muistatko vielä, mitenkä me kerran ihmettelimme yhdessä, että sama kuumaverinen ihminen, joka kirjoitti "Wertherin", saattoi tuoda ilmi niin hillittyjä tunteita kuin seuraavissa säkeissä: