Kun akhaialaiset taas alkoivat tunkeutua lähemmäksi, kääntyi tietäjäHelenos Hektorin puoleen ja sanoi:
— Sinun, veljeni, täytyy mennä kaupunkiin pyytämään äitiämme, että hän kutsuu Athenen temppeliin kokoon kaikki Troian jaloimmat naiset [hienoimmat, ylhäisimmät] ja lahjoittaa jumalalle kallisarvoisimman vaippansa, sekä lupaa hänelle suuren uhrin, jos hän suojelee meitä raivoavan Tydeuksen pojan käsistä.
Hektor hyppäsi vaunuista alas, käski miehiään tekemään käännöksen ja painamaan akhaialaisia takaisin, sekä huusi kaikuvalla äänellä:
— Uljaat troialaiset ja kaikki asetoverit, jotka olette kaukaisilta mailta tulleet auttamaan meitä, taistelkaa nyt miesten lailla, sillä aikaa kun minä itse riennän Ilioniin kehoittamaan vanhoja viisaita sankareita ja rakkaita vaimojamme, että he rukoilisivat apua taivaan jumalilta ja lupaisivat heille runsaita uhreja!
Niin huusi töyhtökypärinen Hektor ja riensi pois.
Kun hän vielä oli ulkopuolella skaialaisen portin, pyhän pyökkipuun kohdalla, riensivät jo Troiasta vaimot ja tyttäret häntä vastaan, uteliaina kysellen, kuinka miehet, veljet ja pojat jaksoivat. [Vaimot ja tyttäretoleskelivat usein skaialaisen portin edustalla, sillä suuren maantien varrella heti sen eteläpuolella oli kaksi lähdettä, toinen kylmä toinen lämmin, ja niistä noutivat kaupungin naiset vettä, sekä toimittivat siellä vaatteittensa pesua.] Mutta hän kehoitti heitä kutakin kotonaan rukoilemaan jumalia, sillä vaikeat huolet uhkasivat nyt Troiaa.
Sitten kun hän vihdoin oli saapunut Priamoksen uljaan palatsin korkeihin pylväskäytäviin, tuli hänen hellä äitinsä Hekabe kiireellä hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja kysyi hätäisesti:
— Poikani, miksi olet jättänyt taistelun melskeen ja tullut tänne? Ahdistavatko inhoittavat akhaialaiset teitä niin ankarasti? Ehkä ovat he jo päässeet muureille ja sinut toi hurskas mielesi tänne rukoilemaan Ilionin linnassa Kronoksen pojan apua? Mutta odotahan! Minä noudan sinulle suloista viiniä, että uhraat sitä ensin Zeukselle ja muille jumalille, ja sitten virkistät itseäsi. Sillä viini vahvistaa uupunutta miestä, ja uuvuksissahan olet varmaan, koska olet niin urheasti taistellut omaistesi puolesta.
— Elä tarjoo minulle mieltä riemastuttavaa viiniä, äiti, vastasi töyhtökypäräinen Hektor, sillä siitä tulisin vaan heikoksi ja voimattomaksi. Enkä rohkene uhrata sitä Zeuksellekaan pesemättömin käsin, sillä ei pilvienpitäjää hallitsijaa sovi kenenkään rukoilla verellä tahrattuna. Mutta riennä sinä kaikkien jaloimpien naisten kanssa Athenen pyhään temppeliin suitsuttamaan uhrisavua! Vie sinne mukanasi suurin ja paras vaippasi, ja levitä se kutripäisen Pallas Athenen polville ja lupaa uhrata hänelle kaksitoista vuosikuntaista lehmää, jos hän vaan armahtaa troialaisia ja heidän kaupunkiaan! Sillä aikaa käyn itse kutsumassa Parista taisteluun, kunhan tuo epäkelpo vaan tottelisi kutsuani. Oi, että maa nielisi hänet tällä hetkellä, sillä turmioksi eikä miksikään muuksi on Kronoksen poika hänet luonut troialaisille! Jos näkisin hänen vaeltavan manalan majoille, niin varmaan heti unohtaisin suuret huoleni.
Hekabe antoi orjattariensa heti kutsua kokoon Troian jaloimmat naiset, mutta itse juoksi hän hyvälle tuoksuavaan aarrehuoneeseensa. Siellä oli hänellä säilössä mitä kallisarvoisimpia vaippoja, jotka Paris kerran oli tuonut hänelle lahjaksi ryöstösaaliina Sidonista, purjehdittuaan sinne yli myrskyisen meren. Niistä valitsi hän nyt kaikkein parhaan lahjaksi Athenelle.
Sitten lähti hän toisten naisten kanssa jumalattaren temppeliin, missä kaunis Teano, temppelin papitar, heti avasi heille ovet. Kaikki ojensivat nyt kätensä jumalatarta kohti, rusoposkinen Teano asetti vaipan kutripäisen Athenen polville, teki lupauksensa ja rukoili suuren Olympolaisen tytärtä:
— Korkea Athene, Ilionin suoja, sinä jalo jumalatar, murra Diomedeen peitsi ja anna hänen suistua pölyyn ja hiekkaan Skaialaisen portin luona! Me lupaamme uhrata sinulle alttarillasi kaksitoista vuosikuntaista lehmää, jos vaan armahdat troialaisia ja heidän kaupunkiaan!
Niin hän rukoili, mutta Athene ei kuullut häntä.
Heidän rukoillessaan jumalatarta meni Hektor Pariksen mahtavaan taloon, jonka tämä etevimpien mestarien avulla oli itselleen rakentanut Priamoksen ja Hektorin linnain viereen.
Yksitoista jalkaa pitkä, vaskella ja kullalla helattu peitsi kädessään astui Hektor veljensä asuntoon. Hän tapasi Pariksen puuhaamassa aseittensa kanssa, mutta spartalainen Helena istui sivummalla ja määräili töitä naisorjilleen.
Syvällä paheksumisella sanoi hän Parikselle:
— Huono on tekosi, veljeni, että tällä tavoin vetäydyt syrjään, kun miehemme taistelevat menehtymäisillään muurien edustalla! Sinunhan yksin on syysi, että me tällä tavoin saamme kärsiä, ja varmaan moittisit sinä ankarasti jokaista muuta, joka näin hiipisi pois kuumasta ottelusta. Ylös, nahjus, ettei kaupunkimme kohta joudu liekkien valtaan!
Hänelle vastasi heti kauneudestaan kuulu Paris:
— Koska olet täydellä syyllä moittinut minua, Hektor, niin tahdon puhua sinulle totuuden, uskonet sitten minua tahi et. En istu täällä huoneessani siitä syystä, että olisin närkästynyt troialaisiin; istun täällä surussa ja katumuksessa. Äsken juuri houkutteli vaimoni minua ystävällisin sanoin lähtemään takaisin taisteluun, ja molemmat katsoimmekin sen parhaaksi, sillä voiton onni kääntyy usein. Odota siis kunnes vedän varustukset päälleni, tai riennä edellä! Minä seuraan ja toivon saavuttavani sinut.
Hektor vaikeni, mutta Helena sanoi hänelle valittavalla äänellä:
— Kuulehan, Hektor, onnettomuutta tuottavalle naiselle jouduit sinä langoksi. Oi että myrskyn vihuri olisi minut heti synnyttyäni viskannut kallioon mäsäksi tai upottanut kuohuvan meren syvyyteen, niin olisi kaikki nämä turmiot jääneet tekemättä! Vaan jos tämä kaikki oli jumalien tahdosta, miksei annettu minua vaimoksi urhokkaammalle miehelle, jonka sydän ei olisi ollut tyhjä hävyn ja kunnian tunnosta! Paris on kevytmielinen ja sellaisena pysyy, ja pian, luulen minä, saa hän korjata hedelmät horjuvaisuudestaan. Mutta istuhan, lankoni, ja levähdä hetkinen, sillä sinun hartioillesi on kuitenkin sälytetty suurin huoli meidän kaikkien kohtalosta, meidän, joitten ainoa osa on se, että vastaiset sukupolvet saavat laatia meistä lauluja.
Hänelle vastasi töyhtökypäräinen Hektor:
— Suotta pyydät minua istumaan, Helena, sillä mieleni palaa levottomana troialaisten luo, jotka odottavat minua avukseen. Riennätä vaan miestäsi ja kiirehtiköön hän itsekin, että tapaisi minut vielä muurien sisäpuolella. Nyt käyn hetkiseksi omaan kotiini, nähdäkseni vielä kerran rakkaan puolisoni, pienen poikani sekä muun kotiväkeni. Sillä ken tietää, palaanko enää koskaan omaisteni luo.
Sen sanottuaan lähti hän omaan taloonsa, mutta ei tavannutkaan puolisoaan Andromakhea kotona, sillä tämä oli pienen poikansa ja imettäjän seurassa mennyt muureille ja noussut siellä erääseen torniin, jossa itki ja huokaili katkerasti.
— Mihin on mennyt puolisoni? kysyi Hektor kotona olevilta palvelijoilta. Onko hän mennyt kälyjensä luo, vaiko Athenen temppeliin, jossa muutkin Troian naiset parhaillaan lepyttävät suuttunutta jumalatarta? Vastatkaa heti ja puhukaa totta!
— Ei hän ole mennyt kälyjensä luo, eikä temppeliinkään, vastasi yksi puuhaavista palvelijoista, vaan nousi hän Troian korkeimpaan torniin, kun kuuli akhaialaisten entistään vimmatummin ahdistavan meikäläisiä. Muureille juoksi hän kuin mieletön, ja imettäjä pojan kanssa hänen jälestään.
Silloin lähti Hektor kiireellä linnastaan ulos ja riensi kaupungin halki samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Ja kun hän oli ennättänyt skaialaiselle portille, josta tie vei ulos kentälle, juoksi hänen kaivattu puolisonsa Andromakhe siinä häntä vastaan, ja jälestä seurasi imettäjä, Hektorin suloinen ja rakastettu poika Astyanax sylissään. Hektor seisattui ja katseli hymyillen poikaansa, mutta Andromakhe tarttui kyynelsilmin hänen käteensä ja lausui:
— Rakkahin mieheni, rohkeutesi tuottaa sinulle surman! Armahda tätä lasta ja minua, onnetonta! Pian olen minä enää vaan sinun leskesi, kun akhaialaiset miehissä hyökkäävät päällesi. Parempi olisi silloin kuolema minullekin, sillä olenhan isätön ja äiditön, eikä minulle jäisi mitään lohdutusta, jos sinä kaatuisit. Isäni surmasi väkevä Akhilleus, saman miehen kädestä kaatuivat veljeni, ja äitini muutti tuonen majoille. Hektor, Hektor, sinä olet siis minulle isä ja äiti, samalla myös veli ja kaikki oi Hektor, minun ihana puolisoni! Jää sääliväisenä Troiaan, elä riistä minulta miestäni, eläkä turvattomalta pojaltasi suojelevaa isää! Järjestä troialaiset tuohon viikunametsikköön, sillä tältä taholta on helppo nousta muureille ja tältä samalta taholtahan ovat viholliset jo kolmasti yrittäneet hyökätä kaupunkiin!
Lempeästi vastasi töyhtökypäräinen Hektor:
— Tämä huolestuttaa itseänikin. Mutta minä pelkään Troian miehien ja naisten moitetta, jos arkana jäisin pois taistelusta. Ja sen kieltää oma rohkeutenikin, joka on opettanut minut vaaran hetkellä seisomaan ensimmäisenä troialaisten rivissä ja puolustamaan niin hyvin isäni mainehikasta nimeä kuin omaanikin. Sisimmässäni olen kyllä vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion sortuu ja Priamos itse kansoineen kaikkineen kaatuu. Vaan en sure niin paljo Troian häviötä, en Hekabea, en Priamosta, enkä veljiäni, jotka kuitenkin kerran kaatuvat taistelun tuoksinassa, kuin surensinua, ajatellessani, että joku vaskikypäräinen akhaialainen taluttaa sinut kyynelistäsi huolimatta vapaudesta orjuuteen, että sinun Argoksessa täytyy helkyttää pirtaasi vieraan käskystä, että sinun vieraalla maalla täytyy kantaa vettä lähteistä, kohtalon raudankovan lain pakoittamana.
Moni silloin, kun puhkeet kyyneleihin, on sanova surkutellen: tuo on Hektorin puoliso, urheimman troialaisen, joka aikoinaan taisteli Ilionin muureilla. Niin saatetaan sanoa, mutta sinussa virittää se vaan uudestaan surua, että olet kadottanut sen, joka olisi voinut sinut pelastaa. Mutta peittäköön minut ennemmin musta multa, kuin että kuulisin sinun valituksesi, kun ne raastavat sinua vankeuteen!
Hän avasi sylinsä pojalleen, tuo komea Hektor, mutta pienokainen painautui itkien imettäjänsä rintaa vastaan, sillä hän pelkäsi isän sotaisaa asua: vasken välkettä ja kypärin töyhtönä hulmahtelevaa hevosen harjaa. Isä ja äiti hymyilivät tämän nähdessään. Hektor laski kiiltävän kypärinsä maahan ja otti sitten rakkaan poikansa syliinsä, suuteli ja keinutteli häntä hellästi käsivarrellaan sekä rukoili Zeusta ja muitakin jumalia:
— Zeus, ja jumalat kaikki! Suokaa, että tästä ainoasta pojastani kerran tulisi isänsä veroinen, ensimmäinen troialaisten joukossa ja Ilionin voimakas hallitsija! Suokaa, että kerran sanottaisiin: hän on voimakkaampikin isäänsä, kun hän on kaatanut vihollisensa, ja äitinsä suureksi riemuksi palaa runsaine voitto-saaliineen sotaretkeltä!
Niin hän rukoili jumalia ja laski pojan puolisonsa syliin, joka koetti hymyillä ottaessaan poikaa vastaan, mutta ei kuitenkaan voinut peittää kyyneleitään.
Silloin tuli Hektor syvästi liikutetuksi, hyväili kädellään Andromakhen poskea ja lausu:
— Hyvä vaimoni, elä anna tuskan noin ahdistaa mieltäsi! Ei kukaan voi ennemmin lähettää minua manalan teille, kuin kohtaloni määrää, vaikka eipä kyllä ole vielä sitäkään miestä syntynyt, joka voisi kohtalonsa välttää, olkoon hän uljas tai pelkuri. Palaa sinä nyt siis rauhassa kotiaskareihisi, värttinän ja kangaspuitten ääreen, ja käske palvelevia naisiasi täyttämään tehtävänsä! Meidän miesten täytyy taistella, etupäässä minun, jolla on Troiassa synnyinmajani.
Niin hän puhui ja otti maasta kypärin päähänsä, mutta hänen puolisonsa lähti kotiin päin, katsellen tavan takaa kyynelet silmissä taakseen. Pian saapui hän Hektorin komeaan taloon takaisin ja sai kyynelillään ja surullaan kaikki orjattarensa katkerasti valittamaan, Ja niin itkettiin Hektoria jo kotonaan, vaikka hän vielä asteli elävien joukossa.
Mutta ei Pariskaan kuhnaillut omassa talossaan, vaan riensi veljensä jälestä, heti kun oli saanut sotatamineensa kuntoon. Hän tapasi Hektorin vielä samalta paikalta, missä tämä oli kohdannut puolisoaan, ja sanoi hänelle nöyrästi:
— Pelkään, että olen viivyttänyt sinua liiaksi, veljeni, kun en tullut niin pian, kuin käskit.
— Rakas veljeni, vastasi Hektor lempeästi, ei kukaan voi sentään tarkemmin ajatellen kieltää sinulta sotilaallista kuntoa, sillä kyllä sinä sittenkin olet urhoollinen. Mutta sinä nahjustelet tahallasi ja sinulta puuttuu hyvää tahtoa, ja se juuri karvastelee sydäntäni, että minun sinusta täytyy kuulla häpäiseviä sanoja troialaisten suusta, jotka sinun tähtesi ovat niin paljon kärsineet. Mutta puhukaamme tästä asiasta enemmän toisella kertaa, jos Zeus ja kuolemattomat jumalat meidän vielä sallivat nostaa vapauden maljaa huulillemme omassa talossamme, sittenkun olemme ajaneet vaskipaitaiset akhaialaiset tiehensä Ilionin lähistöltä.
Niin sanoi loistava Hektor ja riensi portista ulos, ja hänen rinnallaan kiirehti kauneudestaan kuulu Paris, molemmat palaen innosta taisteluun.
Heti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä voitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan akhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona skaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi lopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun jonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.
Tietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat päättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi taistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki taistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja Agamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon lensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja katselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat tiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä peitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi Hektor akhaialaisille:
— Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä rohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan ehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja varustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos taas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille Ilionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa roviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!
Akhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he häpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos ylös.
— Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia akkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa näkymättömiin — ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki! Mutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.
Vihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat riensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui:
— Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma, hän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille kaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis paikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän voimia!
Menelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä pysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa ja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleethänennuoruudessaan.
— Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti itse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette olevinanne parhaat joukossa, eiainoakaanrohkene tulla esiin.
Moinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa yhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus ja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa ratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen merkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa, asettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja ravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen maasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle järjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta kun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä arvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena jalkoihinsa ja sanoi:
— Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä minä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki Kronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset päälleni!
He tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat heZeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenäHektorin kanssa.
Päästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen rintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin Hektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja ulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä tykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella voimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi vasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi Hektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi varmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut itseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja heittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä, mutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin kilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin hypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä ja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti. Aias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin rajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti kumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin miekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain sotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios troialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He kohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:
— Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette näyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja sen käskyä on toteltava.
— Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja tahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.
— Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi, väkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet tarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin, ennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin sotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin toisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.
Ja sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa kannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen vyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin sotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa jäljellä.
Molempain sotajoukkojen päälliköt kokoontuivat nyt neuvoitteluun, akhaialaiset Agamemnonin telttaan, troialaiset Priamoksen palatsin eteiselle torille.
Agamemnonin luona syötiin uhri-ateria, jossa Aias Telamonin poika oli kunniavieras ja sai osalleen lihavimman selkäkappaleen uhriteuraasta. Kun kaikki olivat ravitut, ehdoitti Nestor, että seuraava päivä pidettäisiin aselepoa, niin että molemmin puolin voitaisiin koota kaatuneitten ruumiit ja polttaa ne. Ja saadakseen laivansa parempaan turvaan, olisi akhaialaisten aselevon kestäessä tehtävä niitten suojaksi vallitus. Tämä kaikki hyväksyttiin.
Troialaisten kokouksessa taas antoi Antenor sellaisen neuvon, että Helena aarteineen olisi luovutettava; sehän oli juhlallisesti luvattukin aamulla ennen Menelaoksen ja Pariksen kaksintaistelua, ja ellei lupausta pidettäisi, seuraisi siitä vaan onnettomuutta.
— Ethän tarkoittane totta, huudahti Paris kiukkuisesti, ja jos tarkoitatkin, niin silloin ovat jumalat varmaan pimittäneet järkesi. Helenasta en ikinä luovu, se sinun pitäisi tietää, mutta jos niin tahdot, niin viekööt hänen aarteensa koska tahansa, ja vielä annan omistanikin lisäksi, mitä akhaialaiset vaativat lisähyvitystä.
Vanhalla hyvänluontoisella Priamoksella ei ollut sydäntä vastustaa kauneinta pojistaan. Hän käski siis airut Idaioksen menemään aamulla varhain laivaleiriin ja ilmoittamaan Pariksen tarjouksen, ja samalla oli hänen pyydettävä aselepoa; että kummallakin puolella voitaisiin korjata kaatuneet.
Yön kuluessa vielä täytti Idaios määräyksen. Hän tapasi akhaialaiset ruhtinaat koolla Agamemnonin laivan luona ja esitti terveiset Priamokselta. Kaikki miettivät asiaa syvimmässä hiljaisuudessa, mutta vihdoin avasi Diomedes suunsa:
— Aarteet eivät meitä viehätä, emmekä Helenastakaan enää huoli, sanoi hän; imevä lapsikin voi nyt jo huomata, että troialaiset ovat perikadon partaalla.
Kaikki muut ruhtinaat antoivat korkealla huudolla suostumuksensa, jaAgamemnon lausui:
— Sinä kuulet nyt akhaialaisten mielen, Idaios, ja minun oma vastaukseni on sama kuin heidänkin. Mutta aselepoon suostun kernaasti, sillä niin jumalaton ei ole kukaan, ettei soisi kaatuneille omaisilleen viimeistä leposijaa ja auttaisi heidän varjojaan Hadekseen.
Idaios palasi Troiaan ja kertoi Priamokselle, kuinka hänen matkallaan oli käynyt. Nyt tuli kiire molemmissa sotajoukoissa. Toiset riensivät ylös metsiin noutamaan polttopuuta rovioita varten, toiset taas taistelukentälle kokoomaan ruumiita.
Kun aselepo oli lyhyt, poltettiin ja haudattiin kaatuneet suurimmalla kiireellä sekä ilman tavanmukaisia pitkiä juhlallisuuksia.
Nestorin neuvon mukaan käyttivät akhaialaiset tilaisuutta hyväkseen vahvistaakseen leiriään. Siinä tarkoituksessa kaivoivat he syvän haudan koko sen niemekkeen poikki, jolla heidän laivansa ja telttansa sijaitsivat. Kaiken maan, mitä haudasta nousi, loivat he sen pohjoiselle puolelle, niin että siitä muodostui korkea valli, ja itse haudan kaivoivat he loivareunaiseksi, niin että se oli päältä leveämpi kuin pohjasta. Samoin loivat he myös vallin sivut kalteviksi, että se paremmin pysyisi sortumatta koossa, ja varustivat sitten sekä vallin että haudan ulkoreunat puupaalutuksella, jättäen vallin ja paalutuksen väliin pitkin koko mittaa kapean käytävän. Ja että valli pysyisi vieläkin paremmin koossa, sotkivat he siihen haudasta nostetun maan sekaan puunrunkoja ja kiviä, ja varustivat sen harjan vielä toisella paalutuksella. Siten saivat he jommoisenkin rintavarustuksen, jonka suojasta saattoivat ampua ja heittää keihäitään vihollisia vastaan. Joihinkuihin kohtiin rakennettiin vielä vallin harjalle puisia torneja. Kolmesta kohdasta jättivät he haudan umpeen, niin että niissä oli ikäänkuin sillat, joitten kautta helposti pääsi kentättä haudan yli vallikäytävälle. Näitten siltojen kohdalle jätettiin valliin aukot, joihin rakennettiin korkeat tornit ja leveät, puomeilla varustetut portit.
Kun aurinko meni mailleen, oli linnoitus valmis ja akhaialaiset rupesivat illalliselle, koettaen olla iloisia. Mutta ilo ei tahtonut oikein ilolle ruveta, sillä kaiken yön vaivasi Zeus heitä ankaralla jyrinällä ja salaman iskuilla.
Seuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi määräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua taisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi manalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala ulottuivatkaan.
— Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään olen väkevin.
Kaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen voima ja paino.
Vihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:
— Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden pysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan auttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu alakynteen?
Zeus hymähti ja vastasi hänelle:
— Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta.Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.
Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle,Cargarokselle, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso, Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.
Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan, sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.
Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.
— Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.
Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti, että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille, että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.
Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.
— Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!
Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuorenGorgythionin, jonka pää painui raskaana maahan.
Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari toveria kantoi hänet laivain luo.
Kun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle, että he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja sittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä varustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja vihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset terveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin, iskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa lamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse kärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen. Iris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he parhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan takaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon riensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten tavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi Zeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja Athene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet kysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:
— Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte kotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun olisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt, uskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat akhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on tunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan leikkiin.
Siksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo mailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa sellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja piti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten vaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:
— Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti väliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja lampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että voimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet lähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään torneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei mikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä. Aamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.
Troialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet kentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja sivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan. Kaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja kaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki, vilkuttaen tuhansia tähtiään.
Alakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski airueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa neuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin paikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi hän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi, ettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat vesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun aikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:
— Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä soimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä, kehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut, nimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka kuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki ole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti toivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa ovat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset akhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta — olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa! Minä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa Troialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.
Ruhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor lausui:
— Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi pojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt asettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa Agamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme keskustella enemmän.
Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät nuotioita.
Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:
— Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta, ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.
— Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita, niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat: kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [talentti, painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin monen härän arvoinen, —kolmijalat ja kattilat; erilaisia keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa. Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut, nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani. Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.
— Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään tarjoustasi perille! Tahi — minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.
Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta. Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.
Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen komeaan asuntoon.
He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään, äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään, jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös istuimiltaan.
Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.
— Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.
Hän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille tuoleille.
— Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla viinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne miehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!
Kiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon pitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita. Akhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja sankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja paistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki puut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin hiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin paistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi hän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen Akhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos tarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista käski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse viskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat tulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet Agamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että tämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä puhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:
— Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja, kuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja sitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan rukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat vallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja Hektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki on myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi ystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua hänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään ylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso, Agamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.
Sitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut sovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus:
— Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran vastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua turhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua enää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut kyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole yhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta unetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen maatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja yksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen, mutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota minä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon hän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan hän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän rakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on pitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei meillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin rohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää pyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja pelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten taistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän välillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen uhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos se sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja kuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa suotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana hävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa arvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle kymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä kaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin vaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on hiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä kanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat kauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän heille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen vävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja haluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo. Äitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi kohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan, niin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan kotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan pitkän elinajan.
Teille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti lähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä, jos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes laivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta Phoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän seurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä tahdo.
Lähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jollaAkhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:
— Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä tänne sinun jälkeesi — isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten sinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei sittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä vanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni onnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet yhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen rakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan tahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä, ennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan sinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin maljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä suustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi! Niin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus, kaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana poikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani ja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin vilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi sinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset hyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan, mitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki akhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.
— Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta kylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii rinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta; hän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin vihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat täältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten keskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.
Hän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi ukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua, ajatteli hän.
— Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää mitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy meidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille, jotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on sukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes entisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä enemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta veljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet yhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä edes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja vielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!
— Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus, mutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu sydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor on polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne tehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun minä jälleen miekkaan, mutta en ennen.
Nyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten palasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin asuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät kiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli Agamemnon itse.
— Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa aamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään samoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi rehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.
— Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet koskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi ylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko hänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön, kummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää taistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten levolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.
Agamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja käänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten vartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt uhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan neuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän veti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen leijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui peitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei hänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi viisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset hommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias Telamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan, vieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun ukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:
— Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä, silloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko aasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?
— Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että jäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää, eivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän pitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?
— Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes, Odysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias salamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän kyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin sentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja nukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.
— Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon, ei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi katsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta tällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään juuri niitä, jotka mainitsit.
Se oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat Odysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen leiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä tamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä päänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina ja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi Diomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli heti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän hämmästyneenä:
— Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan ympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan lepoa.
— Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä niin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain nykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö elämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani säälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.
Diomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla vallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla, ja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.
— Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni eikä vihollinen saa teitä yllättää!
Hän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata mukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan, johon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.
— Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään, joka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat, ja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?
— Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun toisen mukaani.
Heti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot,Menelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisiMenelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:
— Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai sukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa puolesta olisi ensimmäinen kaikista!
— Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen Odysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä vaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin vaikka liekkien läpi.
— Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa niihin.
Kumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi vartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi Diomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa. Odysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin, joka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja harjalta metsäsian hampailla koristettu.
Siten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle. Oikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän vuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana onnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos heidän vakoilunsa onnistuisi.
Samaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa oli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.
— Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi hän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he poislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta sotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.
EräsDolonniminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma, mutta erinomainen juoksija.
— Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän leiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri tällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai taistelusta?
Hektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.
Silloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani näädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen. Niin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi jälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.
Kun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasiDiomedeelle:
— Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän vakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja hyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme. Jos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin, ettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!
He lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja antoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän matkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan askelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi tovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä takaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän päähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin. Nämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä lähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen akhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:
— Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin keihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se putosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan, hampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja Odysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.
— Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan teille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!
— Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi Odysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö täällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?
— Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksiAkhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.
— Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta sano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on hänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko varuillaan?
— Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla, vastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta liittolaiset nukkuvat.
— Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä troialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?
— Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat Thraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaanRhesoksellaon suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen nähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat silatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt tiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän, kunnes palaatte!
— Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos nyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko vakoilemassa tai julkitaistelussa.
Vavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman miehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus otti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan tamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän muutamia oksia tielle pensaan kohdalle.
Tämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen aseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin troialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita thraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen sotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa. Keskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat hevosensa.
— Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita hevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin, jos minä hoidan hevosia.
Verenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa perästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen surmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten. Vihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti hiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä hätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä unohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen merkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää: vetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia thraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo, ja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia jousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä unestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti. Tamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset Odysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.
Akhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat jääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:
— Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin nelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta minä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.
Mutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän edessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti huudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi Odysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki toiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta Dolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne Athenelle.
Kun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset sankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja valoivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian uhkarohkeasta yrityksestään.
Aamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus asettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.
Agamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin Zeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä, ensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän pyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka. Agamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi kuitenkin Antenorin poikaKoonpeitsen hänen käsivartensa läpi. Agamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei lakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin. Ja niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore, mutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin huusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse antoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.
Agamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa eteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin pahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää myöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet vaunuihinsa ja saattoi leiriin.
Akhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka viimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin väistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon tuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka joukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen jättiläiskilpeensä.
Ja niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän paimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu sieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut mahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin poikaa, rotevata Aiasta.
Kun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi hän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli sattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.
Sillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin. Akhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut akhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta luokseen.
— Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se haavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän selkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne kun ajoivat niin kovaa.
Patroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon oli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi meren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi. Mutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille ja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä olivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle. Nestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.
— Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty kuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse. Riennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen kärsimättömyytensä.
Mutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka tyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän, Nestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista niistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi muistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan lähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja esikuvana Akhilleukselle.
— Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän muuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän päästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset luulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset saamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.
Liikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan asiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä Eurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään, jonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti tulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa asuntoonsa päin.
— Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.
— Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta, kohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua laivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut lääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse haavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.
— Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa minua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi tuskiisi!
Hän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan siellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän veitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan haalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria, hieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi verenvuoto ja tuskat katosivat.
Kentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo vallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli, mutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat, sillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi nyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon viiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse, toista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen päälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen. Kaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.
Juuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he onnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla ilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme näytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä kiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin että tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen tiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä pöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.
— Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla jumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset nyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin, iskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja kuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä ennettä muulla tavalla.
— Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor tuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla. Pitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja, juuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja pelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä, lentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me seuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme, hän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita. Jayksienne on paras kaikista:puolustaa isänmaata.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat häntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan pyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä. Troialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas sekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat edestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia vastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja kaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.
Sarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota Menestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen ja lausui:
— Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa suuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta ruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille, melkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista ne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän senvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja veisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä kauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille parhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai juottaneet hunajanmakeaa viiniä — kukaan ei voittanut heitä voimassa eikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?