Korkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka Akhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi vartijoille:
— Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään!Mutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni!Akhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntäämuureille.
Pian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja kun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta Akhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa heidän kanssaan kaupunkiin elleiAgenorolisi pidättänyt häntä pyhän pyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi itsekseen:
— Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö peitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis niinkuin muillakin ihmisillä?
Hän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui Akhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta kimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi Apollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon itse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki Skamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta kun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista, kääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:
— Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään troialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et kuitenkaan voi surmata.
— Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi! huudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti kostaisin sinulle, jos vaan voisin.
Uhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin. Mutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He pyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien rintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun Priamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi hän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.
— Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi odottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian monta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään lähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa — oi mikä murhe heidän äidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta surkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit. Sääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on niin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin kaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki lastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset raajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?
Kun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän epätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi vaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:
— Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja kuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut surmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi kuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!
Mutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän nojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka kuiskailivat hänen sisässään.
— Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta muurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua ylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia kaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut, mutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen saattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet kuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja sanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön. Niin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä Akhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta — mitä, jos riisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa hänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta kaupungin omaisuudesta? — Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia mieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä miestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei. hänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain tammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen — sittenpä nähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.
Mutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta purren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton kauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa valtatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja molempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja ajoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä muurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä heittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus pysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan joka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle taas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan Hektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla avuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin surmaamisesta.
Siten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivatOlympoksessa katsellen sitä.
— Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän on antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin linnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen kaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman käsistä?
— Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen, josta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa kuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.
Juuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen kerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti sen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen Akhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi, ja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti Apollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt. Mutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.
— Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän enää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin luo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.
Akhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene lähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.
— Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus. Mutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet takaisin.
— Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista veljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin suuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien ulkopuolelle.
— Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat, etten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa vaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö peitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö vai Akhilleus.
Niin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen haamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.
— Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin ympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä käskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme jumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo voiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa ruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä minulle sama lupaus!
— Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi Akhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä sudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään vallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä; meidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan taistelu elämästä ja kuolemasta.
Rajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja kumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.
— Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani sinun käsiisi.
Sitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen kilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor meni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista peistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.
Mutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli hän kadonnut.
— Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että se oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua harhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat minua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan kurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä, joka elää jälkimaailman muistossa.
Hän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja syöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin, peitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja mahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin varustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan suojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät. Siihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja Hektor vaipui maahan.
— Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit olevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et muistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen minä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen hautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.
— Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti, että otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini troialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!
— Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana; kappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi, siihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai kaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi kultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin. Vapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!
Kuolevana lausui vielä Hektor:
— Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa. Rinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain vihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä sinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!
Sen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:
— Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja muut jumalat tahtovat sen minulle antaa.
Sitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen sivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.
Akhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja jokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.
— Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin silloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.
— Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja vastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai joko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä johtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä makaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista tärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja virittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme, tätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.
Hän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse kiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja niin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.
Kun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa, viskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos hyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä, heittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että he antaisivat hänen täyttää tahtonsa.
— Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin hellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii harmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!
— Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe, koska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani sekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!
Ja molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin miehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja kutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä monenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.
Hän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa tulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy valmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä saanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän valitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja sukkula putosi hänen kädestään.
— Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville apulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken juuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta jalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain; pelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun hänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!
Tuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain naisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen läpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti Akhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin pölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin ja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki maahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja nostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän vihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä puolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:
— Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton poikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään halpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä luona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei hänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja nauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän sitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa hoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä, tyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa, sinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt runneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme sinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä palatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa tulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.
Niin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun vallassa kaikki Troian naiset.
Kun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi kulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin heitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat kokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän Agamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä auttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin suostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen kohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen pitkälleen.
Uupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian sikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli kooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä Patroklos.
— Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja unohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki? Polta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget laske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla ulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta kyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää milloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua sangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi tule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät samassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä vaeltaneet!
— Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi, että saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!
Hän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa. Uikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus heräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän valittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.
Aamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla noutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten jälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita kaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja sitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun olallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa maahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.
Akhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat asettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat Patrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä kannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista hiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi loppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle, laskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli nelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät, ruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten nostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä lampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus rasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja asetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle lampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa neljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös nostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi samaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion tuleen ja huusi:
— Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt.Kaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. MuttaHektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.
Kun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen maljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne saapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia tulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja manasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin pitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten kerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen luut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista, jotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen ihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan ympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen suuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman, sanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin maasta kumpu.
Kun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin telttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi aikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.
Ensiksi pantiin toimeenkilpa-ajot, joissa ensimmäisenä palkintona oli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena kuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi talenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli tuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:
— Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin ottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä kuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä kertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat senvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset valjakoitanne.
Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos, Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä neuvoja.
— Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.
Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä, että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa; kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen ohitsensa.
— Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet menetellyt rehellisesti.
Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle kunnaalle, paremmin nähdäkseen.
— Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes olisi etummaisena.
— Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo, eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.
— Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!
Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:
— Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.
— Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa antaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan tullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi rukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt tekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi, mutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä vastaan tahansa.
Akhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuodaEumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astuiMenelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä jalausui:
— Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen, niinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet tahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!
— Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja tiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon nuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun kernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita, kuin että saisin sinut vihamiehekseni.
Sen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.
— Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena; nuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse sekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni. Mutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!
Menelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon.Talentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensiAkhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukkokiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.
Sitten piti alkaa kilpailunnyrkkitaistelussa. Akhilleus talutti esille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen piti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.
Silmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka samalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille ja lausui:
— Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon esiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava niskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka voivat kantaa hänet pois.
Euryalos, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.
Nyt seurasi kilpailupaininlyönnissä. Siinä asetti Akhilleus ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää. Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen. Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää malttinsa.
— Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.
Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen, sanoi Akhilleus:
— Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä annan teille molemmille saman palkinnon.
Kun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt alkoi kilpailupikajuoksussa. Ensimmäisenä palkintona oli siinä sirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli talenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat rinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat lähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus pysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan niskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan lisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun molemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti Aiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus tempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui hän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:
— Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa auttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.
Kaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen päästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan, ja lausui:
— Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin pikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta Odysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi kilpailla hänen kanssaan juoksussa — paitse Akhilleusta itseään, tietysti.
— Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasiAkhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.
Hän pisti talentin ystävänsä käteen ja määräsi sitten kilpailtavaksipeitsitaistelussa. Voittaja tulisi saamaan hopealla helatun miekan, ja sitäpaitse jaettaisiin vielä ylimääräisesti Sarpedonin komeat varustukset kummankin taistelijan kesken tasan. Diomedes ja Aias Telamonidi kävivät otteluun. Aias osasi Diomedeen kilpeen, mutta Diomedes työnsi Aiaan kilven syrjään ja suuntasi peitsen suoraan hänen kaulaansa. Silloin riensivät toiset ruhtinaat taistelevien väliin. Diomedes sai miekan ja Serpedonin varustuksista otti kumpikin osansa.
Sitten seurasipallonheitto. Akhilleus otti esiin suuren, rosoisen rautapallon. Sitä piti heitettämän ja parhaan heittäjän oli määrä saada se sama pallo palkinnoksi. Riviin astuivat nyt Polypoites ja Leonteus sekä Aias Telamonidi ja Epeios. Epeios ei jaksanut heittää palloa kuin pikkuisen matkaa, ja kaikki nauroivat hänelle. Hiukan parempi oli Leonteuksen heitto. Mutta Aias viskasi koko joukon ylitse määrämatkan. Vihdoin tarttui Polypoites palloon ja pyörähytti sen huimaa vauhtia hyvän matkaa ulkopuolelle koko piiriä. Miehet päästivät suosiohuudon ja Polypoitoksen ystävät kantoivat pallon hänen laivaansa.
Nyt tulijousi-ampujainvuoro. Akhilleuksen miehet pystyttivät maahan laivasta irroitetun maston, sitoivat sen huippuun hienon rihman ja kiinnittivät rihman toiseen päähän kyyhkysen jalastaan kiinni. Palkinnoksi lupasi Akhilleus parhaalle ampujalle kymmenen kaksiteräistä kirvestä ja kymmenen yksiteräistä parhaimman jälkeiselle. Teukros ja Meriones astuivat esiin ja vetivät arpaa ensimmäisestä vuorosta. Se lankesi Teukrokselle. Hänen nuolensa sattui rihmaan, niin että se katkesi, ja kyyhkynen lensi korkealle ilmaan. Miehistö oli riemuissaan sellaisesta ammunnasta. Mutta Meriones, joka jo oli varolle ottanut nuolen viinestään esille, tempasi silmänräpäyksessä jousen Teukroksen kädestä, asetti nuolen jänteelle, tähtäsi ja ampui. Nuoli meni kyyhkysen siipiluun läpi ja putosi sitten maahan aivan hänen eteensä, painuen syvälle hiekkaan. Kyyhkynen lentää räpytteli maston nenään ja jäi siihen istumaan pää ja siivet riipallaan, mutta putosi sitten hetken kuluttua maahan. Miehet katselivat ihmeissään tällaista mestari-ampujaa, kun hän astui esiin ja otti palkintonsa.
Viimeiseksi asetti Akhilleus piiriin kattilan, joka oli yhden härän arvoinen, ja sen viereen keihään. Ne olivat palkinnot taitavimmillekeihäänheitossa. Meriones ja Agamemnon nousivat kilpailemaan.
— Atreuksen poika, sanoi Akhilleus kohteliaasti, kaikki tiedämme entuudesta, että sinä olet voittamaton keihäänheitossa. Ota siis tämä palkinto ilman kilpailua! Keihään annan Merionekselle, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.
Hyvillään sellaisesta ylistyksestä otti Agamemnon kattilan, ja Meriones sai keihään. Airueitten päämiehelle Talthybiokselle antoi Akhilleus lopuksi erityisen palkinnon.
Kilpailun jälkeen hajaantuivat katselijat ja jokainen riensi telttaansa illalliselle sekä levolle. Mutta Akhilleusta vaivasi yhä muisto vastahaudatusta ystävästään. Hän kääntelihe vuoteellaan sinne tänne, milloin suulleen, milloin kyljelleen, mutta ei saanut hituistakaan unta silmiinsä. Lopulta nousi hän ylös ja lähti lohduttomana meren rantaan, jossa käveli aamun koittoon saakka. Sitten valjasti hän hevosensa, sitoi Hektorin ruumiin vaunuihinsa kiinni ja laahasi sitä jälessään kolmeen kertaan Patrokloksen haudan ympäri. Ellei kukaan olisi suojellut ruumista, olisi se sellaisesta rääkkäyksestä mennyt aivan muodottomaksi. Mutta sitä ennen oli Aphrodite yöt päivät vaalinut sitä, ja tällä kertaa suojeli sitä Apollon.
Kun jumalat näkivät Akhilleuksen julman menettelyn kaatunutta vihamiestään kohtaan, valtasi heidät kaikki, Heraa lukuunottamatta, säälin tunne, ja he pyysivät kekseliästä Hermestä varastamaan ruumista pois. Kahdentenatoista päivänä Hektorin kuolemasta sanoi Apollon:
— Kuinka te jumalat sentään olette julmia ja katkeria! Ette suo Hektorille edes kunniallista hautausta, vaikka hän niin usein antoi teille runsaita uhreja. Autatte vaan kauheaa Akhilleusta, joka ei tiedä kohtuudesta mitään, vaan miettii ainoastaan väkivallan töitä, aivan kuin raaka ja verenhimoinen leijona. Onhan moni menettänyt veljensä tai ainoan poikansakin ja leppyy sentään vihdoin. Mutta tämä sitoo vihollisensa, jonka ensin on surmannut, vaunuihinsa kiinni ja raastaa häntä kuolleen ystävänsä haudan ympäri, niinkuin siitä muka olisi jotain hyötyä tai kunniaa haudassa makaajalle. Katsokaa, kuinka hän hurjassa raivossaan häpäisee hengetöntä ruumista!
— Puhu mitä tahdot, vastasi Hera ilkeästi, mutta ethän kuitenkaan voi verrata Hektoria ja Akhilleusta toisiinsa! Hektor oli vaan tavallinen ihminen, mutta Akhilleuksen äiti on jumalatar. Olithan itsekin hänen häissään, sinä kavala lyyransoittaja ja petturi!
— Noin karvaita sanoja et saa suustasi päästää, sanoi Zeus ankarasti. Eiväthän jumalatkaan ole kaikki saman arvoisia, ja ihmisistä oli Hektor minulle rakkain. En kuitenkaan anna Hermeen varastaa hänen ruumistaan, sillä siitä tulisi vaan pahoja panetteluja, mutta kutsukaa tänne Thetis, niin pyydän hänen antamaan pojalleen terveellistä opastusta!
Iris riensi heti hopealuolaan ja kutsui Thetistä mukaansa. Thetis kietasikin mustan viitan ympärilleen ja lähti kutsujan matkaan. Aallot halkesivat heidän edessään, ja pian olivat he maan päällä sekä nousivat ylös Olympokseen. Athene tarjosi istuimensa Thetikselle, ja Hera ojensi hänelle tervetulijaisiksi kultaisen maljan.
— Olet surun painama, sen tiedän hyvin, sanoi Zeus, mutta olen sentään kutsunut sinut tänne ja tahdon heti ilmaista syyn kutsuuni. Yhdeksän päivää ovat jumalat kiistelleet Hektorin ruumiista, ja onpa ollut jo kysymys siitäkin, että annettaisiin Hermeen varastaa pois se. Mutta en ole tahtonut saattaa Akhilleukselle sellaista häpeätä, sillä olen aina kunnioittanut sinua niinkuin ystävää. Riennä nyt tervehtämään poikaasi ja sano hänelle, että me olemme sangen vihaisia siitä, ettei hän suostu ottamaan lunnaita Hektorin ruumiista.
Thetis laskeutui myrmidonien leiriin ja astui poikansa telttaan. Hän istahti hänen viereensä, hyväili kädellään hänen poskeaan ja sanoi:
— Rakas poikani, kuinka kauvan aijotkaan tärvätä aikaasi kyyneleihin ja huokauksiin? Vähän on enää elämääsi jäljellä; nauti siis siitäkin vähästä, mikä sinulle vielä on suotu! Minä tuon nyt sinulle terveisiä itse Zeukselta; jumalat, sanoo hän, ovat sinulle suutuksissaan sen vuoksi, ettet vihassasi tahdo ottaa lunnaita Hektorin ruumiista.
— Jos tämä on Olympolaisen tahto, vastasi Akhilleus, en rupea sitä vastustamaan, vaan otan kernaasti lunnaat, kunhan vaan joku tarjoo niitä.
Äidin ja pojan tällä tavoin keskustellessa, lensi Iris Zeuksen käskystä Ilioniin. Siellä kohtasi hän vaan surua ja valitusta. Kuninkaan palatsin edustalla istuivat Priamoksen pojat ja itkivät, ja heidän keskellään virui vanhus maassa, kaivaen käsillään hiekkaa ja sirotellen sitä päähänsä. Palatsin sisäpuolelta kaikui kuninkaan tyttärien ja miniäin valitus. Iris lähestyi Priamosta, kuiskasi hiljaa hänen nimensä, sekä lausui Zeukselta sellaiset terveiset, että hänen pitäisi lähteä tarjoamaan Akhilleukselle lunnaita poikansa ruumiista. Priamos kuunteli vapisevana, ja kun jumalatar oli kadonnut, hypähti hän ylös ja määräsi, että heti oli valjastettava kahdet vaunut, toisten eteen hevoset, toisten eteen muulit. Sitten meni hän varastohuoneeseensa, joka oli sisustettu seeteripuulla, ja toi sieltä joukon kalliita tavaroita. Hän huusi Hekaben luokseen ja kertoi hänelle aikomuksensa.
— Oletko kokonaan menettänyt järkesi! alkoi Hekabe nyyhkyttää. Jos tuo kavala ja verenjanoinen mies kerran vaan saa sinut käsiinsä, niin ei hän tiedä säälistä eikä hävystä mitään. Oh, minä tahtoisin iskeä hampaani hänen maksaansa saakka ja niellä sen!
— Tällä kertaa en kuuntele sinun onnettomia ennustuksiasi, vastasi Priamos, sillä olen omin silmini nähnyt jumalattaren ja kuullut hänen äänensä. Vaan jos kohtalo todellakin on määrännyt, että minun on kuoltava akhaialaisten laivain luona niin kaikki hyvin, surmatkoon hän minut siellä, tuo ylpeä Akhilleus, kunhan vaan ensin olen saanut syleillä poikaani ja itkeä tarpeekseni.
Hän avasi arkkujensa kannet ja otti esille ne lunnaat joita aikoi tarjota: kaksitoista juhlapukua, kaksitoista peitettä, kaksitoista mattoa, kaksitoista ihonuttua ja saman määrän päällysvaippoja, kymmenen talenttia kultaa, neljä kattilaa, kaksi kolmijalkaa sekä yhden kallisarvoisen maljan. Sitten ajoi hän sauvallaan ulos kaikki troialaiset, jotka olivat kerääntyneet pylväskäytävään.
— Ulos, laiskurit, huusi hän pojilleen! Soisin, että te kaikki olisitte kuolleet ennen Hektoria! Pankaa vaunut heti kuntoon ja asettakaa kunnollisesti kaikki nämä tavarat niihin, että pääsen pian lähtemään matkalleni.
Säikähtyneinä vanhuksen kiivaudesta sälyttivät pojat kaikki kalleudet suureen laatikkoon, nostivat sen tukeville nelipyöräisille ja valjastivat parin vankkoja muuleja eteen. Itse otti Priamos Idaioksen mukaansa ja valjastutti omain vaunujensa eteen hevoset. Kun kaikki oli kunnossa, ojensi Hekabe hänelle maljan käteen ja pyysi hänen uhraamaan siitä Zeukselle ja rukoilemaan ennusmerkkiä. Kaikki kohottivat katseensa taivasta kohti. Silloin näkivät he kotkan, joka siivet levällään liiteli kaupungin yli oikealle päin. Tämän onnellisen enteen nähtyään astui Priamos riemuissaan vaunuihinsa, antoi Idaioksen lähteä edelle muulikuorman kanssa, ja ajoi sitten itse jälestä, niin että porttiholvi kumahteli. Poikansa seurasivat häntä muureille saakka, mutta kääntyivät siitä takaisin.
Mutta vanhukset kulkivat eteenpäin, ajoivat tavallisesta kaalauspaikasta Skamandroksen yli, sitten Iloksen hautakummun ohitse, ja pysähtyivät kotvaseksi aikaa juottamaan muuleja ja hevosia joesta. Airut tähysteli tuskallisena ympäristöä iltahämärässä.
— Tuolla lähestyy joku mies, sanoi hän, ja pelkäänpä, että hän tekee lopun meistä molemmista. Paetkaamme hevosinemme — tai ehkä ennemmin astumme maahan ja rukoilemme häneltä armoa!
Hiukset nousivat pystyyn Priamoksen päässä ja koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta. Mutta vastaan tulija olikin Hermes, ei tosin jumalallisessa muodossaan, vaan nuoren kuninkaanpojan haahmussa.
Hän astui esiin, tarttui Priamoksen käteen ja lausui:
— Isä, minne olet matkalla yön pimeydessä, kun kaikki muut ihmiset nukkuvat? Etkö pelkää akhaialaisia, joitten leiri on juuri tuossa edessäsi. Jos joku heistä keksisi sinut suuret tavarat mukanasi, joutuisi hän helposti kiusaukseen ryöstää kuormasi, eikä teissä kummassakaan olisi enää miehen vastusta, sillä molemmat näytätte jo vanhoilta. Mutta minä en tee sinulle mitään pahaa, vaan päinvastoin suojelen sinua, sillä oletpa kovasti oman kunnianarvoisan isäni näköinen.
— Kyllä tämä on tosiaankin uhkarohkea teko, johon olen ryhtynyt, vastasi Priamos. Mutta varmaan suojelee minua joku jumalista, koska minulle on lähetetty niin hyvä matkatoveri kuin sinä näytät olevan.
— Aiotko tällä tavoin pelastaa jonkun osan aarteitasi? kysyi Hermes. Vai joko jätätte kaikki Troian, kun poikasi Hektor ei enää ole sitä puolustamassa?
— Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta pojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.
— Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme etäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.
— Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan minulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus hänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?
— Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten, vastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole siitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit kuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty pois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.
— Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja opasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!
— Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen tietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut hänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman palkintoakin.
Hän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian saapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan, mutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat uneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja jälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota ympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri petäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan sitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle pihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:
— Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on minut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin, kun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen luo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän hellyttäisi sydämmensä!
Tämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi telttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri syöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos sisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja suuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta Priamos sanoi:
— Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan partaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana poissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään riemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän, ja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä kurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle rakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti isäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne mukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen minulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa surkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt enempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.
Akhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa yksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa juuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli hetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti vanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:
— Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet rohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa olla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet rinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä lahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot. Paljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja kuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen onnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan. Niin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös suruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei kuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.
— Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en tahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani lunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.
— Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen äitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita vastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin hyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et olisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi. Elä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan helposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä huolimatta.
Vavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja muulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle istuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen tuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään ottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten käskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista. Tämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä peljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti tulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä tuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he siitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin paareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin. Siinä huokasi Akhilleus ja lausui:
— Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa huomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen saanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.
Hän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä Idaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos ihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja tämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja ja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi Priamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä istunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi naisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista, purppuranvärisistä peitteistä.
— Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus. Tänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita neuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä tuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä, tulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta sano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen; tahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla rauhassa.
— Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle erinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut polttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme pitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja yhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme sitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.
— Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista päivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.
Kun tämä sopimus oli tehty, menivät sekä Akhilleus että hänen vieraansa levolle. Kaikki muutkin nukkuivat, sekä ihmiset että jumalat. Hermes yksinään valvoi, ja kun vanhukset olivat levänneet hetken, lähestyi hän Priamoksen makuutilaa ja sanoi:
— Etpä todellakaan ole pelkuri, ukkoseni, kun voit noin rauhallisesti nukkua keskellä vihollistesi leiriä. Akhilleus on kyllä säälinyt sinua ja ottanut lunnaat pojastasi, mutta kolme sen vertaa saisivat poikasi maksaa lunnaita sinusta itsestäsi, jos Agamemnon saisi tietää, että olet täällä.
Priamos nousi säikähtyneenä ylös ja herätti Idaioksen. Hiljaa valjastivat he hevoset ja muulit ja ajoivat kiireellä leirin läpi kentälle. Ja taas asetti Hermes kaikki siten, etteivät vartijat eikä kukaan muukaan huomannut mitään. Kun hän oli saattanut heidät kaalamolle, katosi hän ja palasi Olympokseen. Silloin oli yö jo kulunut niin pitkälle, että idän puolella alkoi sarastaa.
Troiassa oli valvottu koko yö, levottomina kuninkaan matkan vuoksi. Kassandra oli noussut linnan korkeimpaan torniin. Siellä hän seisoi ja tähysteli alas kaalamolle. Heikossa aamuvalossa huomasikin hän joelta päin jotain liikettä, ja kun se tuli lähemmäksi, näki hän jo selvästi hevoset ja isänsä sekä niitten takana Idaioksen muulivaunut ja ruumispaarit. Hän kirkasi kovasti ja huusi, että Priamos oli tulossa Hektorin ruumiin kanssa. Kaikki, jotka sen kuulivat, riensivät vastaan tielle ja ympäröivät vaunut. Priamos pyysi heitä väistymään syrjään ja ajoi ylös palatsiinsa.
Siellä muutettiin Hektor komealle ruumisvuoteelle. Ympärille asetettiin laulajia, jotka lauloivat kuolinrunoja, ja laulun väliajoilla puhkesivat naiset kova-ääniseen valitukseen. Andromakhe astui poikansa Astyanaxin kanssa kuolleen sankarin ruumiin luo, kietoi lumivalkeat käsivartensa hänen päänsä ympäri ja valitti:
— Rakastettu mieheni, elämäsi kukoistuksessa olet sinä mennyt manalle, ja minut ja tämän pienen poikamme sekä meidät kaikki olet sinä jättänyt turvattomiksi. Oi, Astyanax, laivoihinsa he vielä raastavat meidät; orjina saamme me molemmat palvella julmaa herraa. Tai saapuu ehkä joku akhaialainen soturi ja viskaa sinut tornista alas, kostoksi siitä, että hänen isänsä tai veljensä tai poikansa on kaatunut sinun isäsi voimakkaan käden kautta. Sillä et sinä ollut hempeäkourainen taistelussa, Hektorini. Katkera on nyt suru kansassasi, katkerampi vielä vanhemmillasi, mutta katkerimmin kaikista suree sinun Andromakhesi, jolle et kuolinvuoteelta ojentanut kättäsi, jolle et lähtöhetkelläsi lausunut ainoata sanaa, jonka hän öin päivin itkiessään olisi säilyttänyt muistona sydämmessään!
— Oi, Hektor, valitti Hekabe; jumalain suosikki olit eläissäsi ja jumalain suosikki olet vielä kuolleenakin. Kuinka hellästi he ovatkaan säilyttäneet sinua, kuinka tuoreena ja verevänä makaat vielä täällä palatsissa, aivan kuin sinua ei olisikaan surmattu, vaan joku Apollonin nuoli olisi kutsunut sinut täältä pois!
— Sinä, Hektor, niin puhui sitten Helena, sinä olit aina kaikista veljeksistäsi minulle paras. Monta vuotta on siitä jo vierähtänyt, kun yksi veljistäsi onnettomana hetkenä ryösti minut kotoani pois.
Paljon olen täällä saanut kärsiä. Mutta sinun suustasi en koskaan kuullut pahaa sanaa. Päinvastoin, jos joku yritti olla minulle ankara, pyörsit sinä hänet aina pois ja asetit hyväsydämmisenä asiat oikealle tolalleen. Syytä on minulla siis itkeä sinua ja itkeä itseäni, sillä nyt ei minulla enää ole Troiassa ainoaakaan lohduttavaa ystävää — ah, ne väistävät minua täällä kaikki!
Heidän näin valittaessaan nyyhkytti kansa ympärillä.
Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja, ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä. Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis, lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat hautajaiskemut.
Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajanHektorin.
Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatarPenthesileiasota-impineen, joita kutsuttiinamatsoneiksi. Hän saapui auttamaan Priamosta akhaialaisia vastaan.
Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan.Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän pitiPenthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja.Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hänsurmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.
Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan. Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän kimppuunsa. [Peräti oudolla tavalla; akhaialaiset ja troialaiset eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.
Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun, sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.
Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa, jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.
Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.
— Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä siellä on tekeillä!
Akhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat sieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä näkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten yli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä häntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus silmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:
— Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka edessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt järkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.
Tämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven ja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen silmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö miekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan Akhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut hänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta työnsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen ratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten irroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian ihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu rukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka juuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi vielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava Thersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta kaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten airueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen hautauksen.
— Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites pilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi saattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta joutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.
Samassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin herjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja iski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä maahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.
Taistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään aselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen. Penthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat troialaiset.
Niin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen sukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai siinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että antoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen, jatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus hänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin Troiaan.
Amatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken toivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että olisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [= Pallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja isien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan uutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui vartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain lähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinasMemnon, joka hallitsi ethiopien maata.
Kun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään Akhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos hän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti sen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten akhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.
Seuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä sotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa varustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon. Se oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä vastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti nuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun ukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta avuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja viskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes särkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään pelasti isänsä.
Epätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja kertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen jälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän kuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta juoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän keskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat jättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui Akhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen varustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua ruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät kaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.
Kun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja Akhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti päättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta peitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui hän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä niitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.
Mutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan Akhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan silmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa järähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän Akhilleusta poistumaan.
— Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin. Kerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon sinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni ylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.
Kuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä ampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon suuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan kohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi läpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni, jonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.
— Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena ympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa, niin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä Hadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että Apollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.
Kiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen kauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä nojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan käsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän peitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä karmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen jäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän vaipui hengettömänä maahan.
Riemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään Akhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin pelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista loitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin he yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.
Taistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon kaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin Antilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös hänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille asettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja Thetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen jälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun kuin Patrokloksenkin.
Kun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja jakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän tahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle sankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin pelastetuksi.
Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta. Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon, Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.
Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista, kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman ansion.
Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsaTekmessaantai poikaansaEurysakeeseen, tai puhumatta heille sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella. Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi, mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan. Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:
— Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni heidän poikansa katkera kohtalo!