The Project Gutenberg eBook ofTroian sota: Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Troian sota: Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoitaAuthor: Fridtjuv BergTranslator: Kalle KajanderRelease date: June 16, 2019 [eBook #59762]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TROIAN SOTA: MUINAISKREIKKALAISIA JUMALUUS- JA SANKARITARINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Troian sota: Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoitaAuthor: Fridtjuv BergTranslator: Kalle KajanderRelease date: June 16, 2019 [eBook #59762]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Troian sota: Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita
Author: Fridtjuv BergTranslator: Kalle Kajander
Author: Fridtjuv Berg
Translator: Kalle Kajander
Release date: June 16, 2019 [eBook #59762]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TROIAN SOTA: MUINAISKREIKKALAISIA JUMALUUS- JA SANKARITARINOITA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita
Homeroksen runojen mukaan kertonut
Suomentanut
K. K. [Kalle Kajander]
Nuorten kirjoja N:o 22.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
Alkulause. 1. Troia ja Priamos. 2. Eriksen omena. 3. Helenan ryöstö. 4. Sotavarustuksia. 5. Ensimmäinen retki Troiaan. 6. Toinen retki Troiaan. 7. Sota puhkeaa. 8. Ensimmäiset sotavuodet. 9. Akhilleus ja Agamemnon. 10. Odysseus ja Tersites. 11. Menelaos ja Paris. 12. Diomedeen urotyöt. 13. Hektor Troiassa. 14. Hektor ja Aias. 15. Aselepo. 16. Hektor vallihaudalla. 17. Öinen neuvottelu. 18. Öinen vakoiluretki. 19. Hektor tunkeutuu leiriin. 20. Hektor rynnistää laivoille saakka. 21. Patrokloksen urotyöt ja kaatuminen. 22. Taistelu Patrokloksen ruumiista. 23. Valmistuksia kostoon. 24. Raivoava Akhilleus. 25. Hektor kaatuu. 26. Patrokloksen ruumissaatto. 27. Hektorin hautajaiset. 28. Akhilleuksen viimeiset kohtalot. 29. Pariksen loppu. 30. Troian häviö.
Niihin aikoihin, jolloin kreikkalaiset olivat maailman sivistynein kansa, laulettiin heidän keskensä useita runoja heidän jumalistaan ja muinaissankareistaan. Erittäin pidettyjä olivat runot n.k. troialaisen sodan urhoista, ja enimmin ihailtiin niitä runokokoelmia, jotka kulkivat Iliadin ja Odysseian nimisinä ja joita luultiin runoilija Homeroksen tekemiksi. Molemmat kokoelmat ovat säilyneet jälkimaailmalle. Odysseiassa kerrotaan Odysseuksen ihmeellisistä seikkailuista Troian sodan jälkeen. Iliadissa taas lauletaan siitä riidasta, joka kymmenentenä sotavuotena puhkesi ylikuningas Agamemnonin ja suuren sankarin Akhilleuksen välille, ja niistä tapauksista, jotka siitä olivat seurauksena (ja joista kerrotaan tämän kirjan 9-27 luvuissa). Aikaisemmista ja myöhemmistä tapahtumista löytyi kyllä muitten runoilijain tekemiä runoja, mutta ne ovat kaikki joutuneet hukkaan, niin että niitten sisältöä tunnetaan sangen vähän.
Että kreikkalaiset niin yleiseen pitivät Homeroksen runoista, riippui siitä, että niissä niin tarkasti ja todenmukaisesti kuvattiin koko heidän kansallinen elämänsä: heidän perhe- ja yhteiskunta-olonsa, heidän toimensa niin rauhan kuin sodankin aikana, heidän tapansa ja uskontonsa sekä heidän tunteensa ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta.
Moni oppinut on ollut sitä mieltä, että tarina Troian sodasta olisi puhdas mielikuvituksen tuote. Mutta viimeisen miespolven eläissä on saksalainen kauppias Herman Schliemann kaivannut esiin jäännöksiä tuhatvuotisesta linnasta juuri sillä samalla kunnaalla, jossa muinaisen Ilionin piti sijainneen. Ja kun näitä löytöjä on tarkemmin tutkittu, ei enää kukaan epäile, etteivät ne olisi jäännöksiä juuri siitä loistavasta kaupungista, josta Homeroksen Iliadissa kerrotaan.
Kauvan sitten hallitsiArkadianmaassa kuningas, jonka nimi oliDardanos. Arkadiaa ympäröivät korkeat, metsäiset kalkkikivivuoret, joitten sisäpuolella oli laaksoja ja tasankoja, järviä ja soita. Kun sattui satamaan tavallista enemmän, tulvivat järvet ja suot yli äyräittensä. Sellainen tapaus sattui kerran Dardanoksen aikana. Tulva oli niin suuri, että arkadialaisten täytyi paeta vuorille. Vaan kun he siellä elannon puutteessa joutuivat suureen hätään, päätti Dardanos siirtyä kokonaan maasta pois ja ottaa osan kansastaan mukaansa.
Hän samosi vuorien yli meren rantaan, hankki siellä laivoja ja purjehtiSamotraakensaareen. Siihen aikoi hän aluksi jäädäkin kokonaan, mutta kun huomasi, ettei saari ollutkaan niin hedelmällinen kuin hän ensin oli luullut, nousi hän uudestaan laivoihin ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua tuli hänHellespontokseen, siihen suureen salmeen, joka eroittaa Euroopan Aasiasta, Hän laski siinäSkamandrosjoen suuhun, nousi joukkoineen maihin ja samosi jokea seuraten ylämaahan korkean, metsäisenIdavuoren juurelle. Vuoren huomasi hän rikkaaksi lähteistä, puroista ja rehevistä laidunmaista. Nyt oli hän mielestään löytänyt hyvän maan, johon mainiosti sopi asettua asumaan. Niin hän tekikin ja rakensi kaupungin, jolle antoi nimeksiDardania.
Yksi Dardanoksen jälkeläisistä oli nimeltäänTros. Tämä hallitsi koko Skamandros-laaksoa aina mereen saakka. Dardania ei siis enää sopinut pääkaupungiksi, ja niin katsoi Tros itselleen uuden. Hän perusti sen eräälle kunnaalle aivan lähelle sitä kohtaa, jossaSimoetsjoki laskee Skamanderiin. Kaupunki sai nimenTroiaja sen asukkaita kutsuttiintroialaisiksi eli trooeiksi.
Trooksen pojan nimi oliIlos, ja tämä rakensi Troian huipulle linnan, jonka varusti paksuilla muureilla ja korkeilla torneilla. Sitä kutsuttiinIlioniksi. Ja muurien sisäpuolelle rakennutti hän vielä komeita kuningaspalatseja sekä temppeleitä jumalille. Mahtavimmat temppelit pyhitettiin taivaitten haltijalleZeus Kronionille, hänen tyttärelleen, sodan ja viisauden jumalattarellePallas Athenelle, sekä auringon jumalallePhoibos Apollonille. Athenen temppeliin asetettiin jumalattaren oma kuva, joka oli puusta tehty, kilpi ja keihäs kädessä. Sitä kutsuttiinpalladioniksi, ja kulki siitä sellainen ennustus, että niinkauvan kun se säilyi Troiassa, ei kukaan vihollinen voinut kaupunkia valloittaa.
Kuuluisin Troian kuninkaista oliPriamos. Hän oli kahdesti nainut. Hänen ensimmäinen puolisonsa,Arisbe, oli laajalta tunnetun tietäjän ja ennustajanMeropsintytär. Arisbe sai pojan, jolle annettiin nimeksiAisakos, ja tämä poika lähetettiin äitinsä isän kasvatettavaksi, että hän oppisi salaiset taidot ja voisi lintujen lennosta sekä uhriteuraitten sisälmyksistä selittää jumalien tahdon ja ennustaa ihmisten kohtaloita.
Priamoksen toinen puoliso oliHekabe. Hänen vanhin poikansa sai nimenHektor, ja tästä Hektorista tuli erittäin rehellinen ja uljas mies, josta kaikki troialaiset iloitsivat ja ylpeilivät.
Kun Hektor vietä oli lapsi, näki kuningatar Hekabe eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän oli synnyttävinään vielä pojan, joka muuttui palavaksi tulisoihduksi, sytytti Troian liekkeihin ja poltti tuhkaksi koko kaupungin. Herättyään kertoi hän unensa Priamokselle. Priamos pelästyi suuresti ja kutsui luokseen Aisakoksen saadakseen häneltä selityksen, mitä uni saattoi merkitä. Aisakos vastasi:
— Merkitys on selvä. Kuningatar Hekabe saa pojan, joka tuottaa turmion Troialle. Ainoa pelastus on ottaa lapsi hengiltä, ennenkuin se vielä ennättää saada mitään pahaa aikaan.
Jonkun ajan päästä saikin Hekabe todella pojan. Tavan mukaan vietiin vastasyntynyt isän nähtäväksi, jolla oli valta määrätä sen tulevasta kohtalosta. Priamos katseli pienokaista ja havaitsi hänet tavattoman kauniiksi. Mutta hän muisti unen eikä ottanut poikaa syliinsä, vaan kutsui luokseenAgelaosnimisen orjan. Tällä oli toimena paimentaa kuninkaan karjaa ja oli hänellä paimenmaja Ida vuoren rinteellä. Hänen käski nyt Priamos ottaa pojan haltuunsa ja heittää metsän petojen syötäväksi.
Agelaos teki työtä käskettyä, kääri pojan vaatteeseen, kantoi Ida vuorelle ja asetti siellä erääseen rotkoon, jota karhut pitivät tyyssijanaan. Muutaman päivän kuluttua meni hän uudestaan sinne katsomaan ja huomasi suureksi ihmeekseen pojan olevan vielä elossa.
— Emokarhu on varmaan imettänyt lasta, mietti hän, ja epäilemättä on jumalain ajatus, että sen täytyy jäädä eloon.
Hän nosti pojan maasta ja kantoi pieneen majaansa, antoi hänelle nimenParisja kasvatti niinkuin omaa lastansa ainakin.
Sitä mukaa kuin vartta jatkui tuli Pariksesta ihmeen kaunis nuorukainen. Samalla oli hän reipas ja toimelias sekä erittäin harjaantunut kaikellaisiin miehuullisiin yrityksiin, varsinkin jousella ampumiseen. Kun paimenet Ida vuorella sattuivat rosvojen käsiin, auttoi Paris heitä aina tehokkaasti ja sai senvuoksi heiltä liikanimenAleksandros, joka merkitsee "auttajaa".
Syvällä aaltojen alla hallitsi ijäkäs meren jumalaNereus. Hänen tyttäriään olivat ihanat merenneidot,nereidit. He asuivat hopeanhohtavissa louhikoissa meren pohjalla, mutta keikkuivat myös mielellään kimaltelevilla aalloilla merihevosien vetämissä vaunuissa tai delfinien selässä ratsastain. Toisinaan astuivat he kauniilla rannalla maalle ja huvitteleivat suloisilla kisahypyillä. Jos he joutuivat vaaraan, pelastuivat he siitä aina varsin helposti muuttumalla mitä erilaisimpiin ja vaihtelevimpiin haahmuihin.
Yhden Nereuksen tyttären nimi oliThetis. Hän oli niin kaunis, että itse ylijumalaZeusja hänen veljensä, merenjumalaPoseidonkilpaa koettivat saada häntä puolisokseen.
Kun eivät voineet asiasta muuten sopia, jättivät he sen oikeudenjumalattarenThemiksenratkaistavaksi. Tämä selitti, että kun Thetis kerran saisi pojan, kohoisi se mahtavuudessa isäänsä korkeammalle. Zeus ymmärsi nyt, että jos Thetis joutuisi avioksi jumalalle, tulisi hänen pojastaan kaikkien muitten jumalain hallitsija ja silloin olisi hänen oma ylivaltansa lopussa. Senvuoksi julisti hän, ettei kukaan kuolematon saisi ottaa Thetistä puolisokseen. Poseidon sai tyytyä Thetiksen sisareenAmphitriteen. Ja ollakseen täysin varma ylimmästä hallitusvallastaan päätti Zeus naittaa Thetiksen jollekulle kuolevaisista ja valitsi hänelle mieheksi sankariPeleuksen. Tämä voimakas ja rohkea mies oli urhoollistenmyrmidonienkuningas. Mutta hän oli vaan tavallinen kuolevainen, eikä hänen poikansa siis koskaan voinut tulla jumalain vertaiseksi, vielä vähemmin heidän hallitsijakseen.
Kun Peleus kuuli, että Zeus oli hänet valinnut Thetiksen aviomieheksi, kysyi hän äitinsä isältäKheironilta, kuinka hänen olisi meneteltävä, että saavuttaisi tuon ihanan merenneidon suosion. Kheiron oli niinkutsuttukentaurieli mieshevonen, joilla yläosa ruumista oli niinkuin ihmisellä ainakin, vaan alaosa hevosen haahmuinen.
— Oletpa saanut vaikean toimen täyttääksesi, vastasi tämä, ja jos toivot menestystä siinä, täytyy sinun olla näyttämättä pienintäkään pelkuruutta. Sillä vapaasta tahdostaan ei jumalatar milloinkaan lähde kuolevaisen miehen vaimoksi. Hän pakenee sinua niin kauvan kuin voi, ja jos vihdoin saavutatkin hänet, muuttaa hän muotonsa käärmeeksi, leijonaksi, tulen liekiksi ja milloin miksikin. Jos silloin säikähdyt, on hän sinulta ainiaaksi mennyt. Vaan jos tahdot saavuttaa päämaalisi, on sinun pidettävä hänestä kiinni, pistäkööt käärmeet, purkoot leijonat ja polttakoot tuliliekit kuinka kovasti tahansa. Silloin on hän vihdoin ojentava sinulle kätensä.
Peleus kiitti Kheironia hyvästä neuvosta, otti veljensäTelamoninmukaansa ja lähti Nereuksen valtakuntaan. Kun merenneidot näkivät veljesten saapuvan, hajaantuivat he kauhuissaan kaikille suunnille. Thetis pakeni voimainsa takaa etsiäkseen suojaa vanhan isänsä luota. Mutta Peleus oli nopeampi, sai hänet kiinni ja sulki syliinsä. Silloin toteutui Kheironin sana; Thetis muuttui kähiseviksi käärmeiksi, kiljuvaksi leijonaksi ja roihuavaksi tuleksi, ja Peleuksen sydän vavahteli. Mutta yhtäkaikki piti hän saaliistaan kiinni. Kun Thetis huomasi sen, muuttui hänen mielensä; hän otti luonnollisen muotonsa, ojensi sankarille kätensä ja lupasi tulla hänen morsiamekseen.
Zeus oli moisesta urotyöstä erittäin mielissään ja päätti pitää Thetikselle ja Peleukselle mitä loistavimmat häät. Kaikki jumalat ja jumalattaret kutsuttiin vieraiksi. Ainostaan yksi heitettiin kutsumatta ja se oli eripuraisuuden jumalatar,Eris. Hän ymmärsi kyllä, miksi toiset eivät tahtoneet häntä seuraansa, ja päätti lujasti, että heillä tulisi olemaan vielä vähemmän hauskuutta hänen poissaolostaan, kuin mitä hänen läsnäolostaan olisi ollut.
Häät vietettiin sulhasen isoisän Kheironin luonaPelioninvuorella. Kaikki jumalat paitse Eristä saapuivat jumalallisessa kulkueessa asunnoistaanOlympoksenvuorelta alas. Runsaita olivat ne lahjat, joita jumalat tullessaan toivat Peleukselle. Kaikkien yhteisenä lahjana sai hän kallisarvoiset sotavarustukset miekkoineen ja kilpineen, Poseidonilta parin kuolemattomia hevosia, Xantoksen ja Balioksen, ja Kheironilta peljättävän keihään, jonka varsi oli tehty Pelionin huipulla kasvaneesta saarnipuusta.
Kemut olivat komeat. Itselleen ja sukulaisilleen tarjosi Peleus sellaista ruokaa ja juomaa, jota kuolevaiset ihmiset tavallisesti juhlissaan käyttivät. Mutta sellainen ei kelvannut jumalille. Heidän suonissaan ei juossut tavallinen ihmisveri, vaan jalompi neste, jonka nimi oliikhor, Sentähden söivätkin he ainoastaanambrosiaaja joivat pelkkäänektaria.
Juuri kun juhlailo oli korkeimmillaan, aukeni salin ovi raolleen, siitä näkyi käsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pyörähti kultainen omena lattialle. Syntyi hiljaisuus, kaikkien katseet seurasivat pyörivää omenaa, eikä kukaan huomannut Eristä, joka vahingoniloisena kurkisteli ovelta ihmettelevää hääjoukkoa.
Kun ensimmäinen hämmästys oli ohi, viittasi Zeus jumalain sanansaattajalle, sulkajalkaiselleHermeelle. Hermes kiirehti esiin, otti omenan lattialta, käänteli sitä kaikille tahoille ja huomasi sen yhdessä kyljessä kirjoituksen. Sen hän luki korkealla äänellä, ja näin se kuului:Kauniimmalle kaikista.
Nyt syntyi jumalattarien keskuuteen suuri hämminki ja he loivat toisiinsa kateellisia katseita. Aluksi piti jokainen itseään kaikista kauniimpana. Mutta kohta älysivät sentään useimmat, ettei heidän kannattanut kilpailla omenasta, ja vihdoin jäi niitä ainoastaan kolme, jotka tekivät vaatimuksia sen suhteen. Ne olivat taivaan haltijatarHera, sodan ja viisauden jumalatarAthene, sekä rakkauden jumalatarAphrodite. Yksikään heistä ei tahtonut väistyä kahden vastassaan olevan tieltä, Sentähden pyysivät he lopulta, että Zeus tekisi tuomion heidän asiassaan. Mutta hänellä ei ollut siihen halua, sillä Hera oli hänen puolisonsa, ja Athene ja Aphrodite kumpikin hänen tyttäriään. Ja sentähden lausui hän:
— Idan vuorella troialaisten maassa elää paimen nimeltä Paris. Hän itse on kaunein miesten joukossa ja voi paremmin kuin kukaan muu päättää, kuka teistä on ensimmäinen kauneudessa. Lähteköön nyt Hermes Pariksen luo, antakoon omenan hänen käteensä ja vieköön minulta sellaiset terveiset, että hänen on oltava tuomarina tässä riidassa!
Tähän päätökseen täytyi kaikkien alistua, ja heti kun hää-ateria oli lopussa, varustautuivat Hermes ja nuo kolme jumalatarta matkalle.
Eräänä päivänä istui Paris yksinään metsäisessä laakson pohjukassa Ida vuoren rinteellä. Hänen yläpuolellaan kasvoi mäntyä ja kuusta, alapuolellaan tiheä metsikkö tammia, kastanjoita ja pähkinäpuita, ja vuoren juurelta aukeni koko troialaisten maa kunnaineen, jokineen ja kaupunkeineen, niitten joukossa ylinnä itse Troia, sen mahtava kalliolinna ja loistavat temppelit ja palatsit. Taempana näkyi meri, ja sen takana kaukaisten saarien ja mannermaan hämärästi siintävät rannat.
Syventyneenä mietteissään katselemaan tätä ihanaa näköalaa, kuuli Paris äkkiä jonkun jumalallisen olennon askeleet, jotka saivat maan tärisemään hänen ympärillään. Käännyttyään katsomaan näki hän Hermeen lähestyvän puoleksi käyden, puoleksi siipiensä varassa, airutsauva ja kultainen omena kädessä. Ja tarkemmin katsottuaan huomasi Paris Hermeen kintereillä kolme mahtavaa jumalatarta, kaikki korkeavartisia ja sanomattoman ihania. Pyhä vavistus kävi läpi hänen ruumiinsa; hän kavahti seisaalleen ja tahtoi paeta näitten kuolemattomien seurasta. Mutta Hermes tarttui hänen käteensä ja lausui:
— Rohkaise mieltäsi! Jumalattaret eivät tule pahoissa aikeissa; he tahtovat vaan, että sinä ratkaisisit erään riitakysymyksen. Tarkastapa tätä omenaa, ja lue, mitä siihen on kirjoitettu! Sinun on nyt sanottava, kuka näistä kolmesta on kaunein. Tämän tehtävän on sinulle määrännyt itse Zeus.
Kun Paris kuuli mistä oli kysymys, tyyntyi hän ja kääntyi takaisin. Hän otti omenan käteensä ja alkoi tarkastella jumalattaria, jotka seisoivat hänen edessään ja odottivat tuomiota. Hän siirsi katseensa toisesta toiseen, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Sillä hänestä tuntui aina, niinkuin juuri se olisi ollut kaunein, jota hän viimeksi oli katsellut. Silloin astui yksi heistä lähemmäksi ja alkoi puhua. Hän oli korkea ja kunnioitusta herättävä, hänen kasvonsa olivat säännölliset, silmänsä suuret ja loistavat sekä koko olentonsa ylväs ja jalo. Hänen aaltomaisia hiuksiaan kaunisti hohtava kruunu ja toisessa kädessä oli hänellä valtikka, jonka yläpäässä loisti kultainen kranaattiomena. Hän sanoi:
— Tässä näet edessäsi Heran, ylijumala Zeuksen puolison ja taivaan valtijattaren. Tuomitse minulle mikä minulle oikeudella kuuluu, ja minä olen sinut halvasta paimenesta kohottava koko Aasian hallitsijaksi!
Mutta tuskin oli Hera lopettanut puheensa, kun jo toinen jumalattarista astui esiin. Hän oli siro ja neitseellinen olento, korkealle kaareutuva otsa ja siniset silmät täynnä syvää vakavuutta. Hänellä oli töyhtöharjainen kypäri päässä ja rintahaarniskassa oli kauhua herättävä medusanpää; kädessä oli hänellä keihäs ja toisella kädellään nojasi hän kilpeensä. Hän katsoi loistavin silmin nuoreen paimeneen ja lausui:
— Minä olen Pallas Athene, viisauden ja voiton jumalatar. Anna kauneuden palkinto minulle! Viisaus ja voitto seuraavat silloin sinua ja maineesi on kohoava korkeammalle kuin kenenkään muun sankarin.
Kolmas jumalatar, joka näytti kaikista nuorimmalta ja hennoimmalta, oli tähän saakka seissyt vaiti, katse kainosti maassa. Mutta nyt katsoi hän ylös ja sanoi hyväilevällä äänellä:
— Valta ei kuulu minun lahjoihini eikä sankarimaine, Jos asetat ne korkeammalle muista, niin palvele Heraa tai Athenea. Minä olen Aphrodite, rakkauden jumalatar, ja rakkauden suloinen onni on ainoa lahja, jota muille voin jakaa. Tuomitse omena minulle ja palkinnoksi tahdon sinulle antaa maailman ihanimman naisen!
Sanoessaan näin, iski hän Parikselle silmää niin viehkeästi hymyillen, että tämä hurmaantui aivan kokonaan ja että molemmat toiset jumalattaret tuntuivat hänestä vaalenevan aivan mitättömiin. Ja enempää miettimättä ojensi hän omenan heti Aphroditeelle, joka kiitti häntä ja lupasi pian täyttää lupauksensa. Mutta Hera ja Athene käänsivät täynnä vihaa ja kateutta Parikselle selkänsä, ja he vannoivat pyhän valan, etteivät ennen lepäisi, ennenkuin saisivat kostetuksi kärsimänsä häpeän ja tuhotuksi Pariksen koko heimoineen ja kansoineen.
Sillä aikaa elivät Priamos ja Hekabe siinä uskossa, että heidän vanhimman jälkeinen poikansa oli saanut surmansa. Sittemmin oli heille syntynyt useita lapsia, sekä poikia että tyttäriä.
Lähinnä Parista olivat ikänsä puolesta kaksoissisaruksetKassandrajaHelenos. Pieninä olivat he kerran jääneet yksikseen auringon jumalan Apollonin temppeliin. Sieltä löydettiin heidät sitten uneen vaipuneina, ja heidän vieressään nähtiin jumalan pyhät käärmeet, jotka kiemurtelivat heidän ympärillään ja nuoleskelivat heidän korviaan. Siitä uskottiin heidän korvainsa tulleen niin pyhiksi, että he saattoivat ymmärtää eläinten ääniä ja käsittää jumalain päätöksiä.
Priamoksen toisista pojista mainittakoonDeiphobos, Ilioneus, Lykaon,Polydoros ja Troilos, tyttäristäAstyokhe, Kreusa, Laodike jaPolyxene. Pojat olivat kaikki urhokkaita miehiä. Tyttäristä joutuiAstyokhe naimisiin Mysian kuninkaanTelephoksen, ja Kreusa DardaniankuninkaanEneaksenkanssa.
Mutta Priamoksen ja Hekaben mielestä ei ainoakaan heidän lapsistaan ollut niin kaunis kuin toinen järjestyksessä, se sama, jonka he olivat heitättäneet metsän pedoille. Hekabe suri häntä katkerasti ja joka vuosi antoi Priamos viettää juhlan hänen muistokseen. Silloin syötiin joka kerta hautajaisateria; ja sille alttarille keskellä linnaa, jossa pyhä tuli suitsusi ja jonka ympärillä kuninkaan esi-isien kuvat seisoivat, valettiin maitoa, viiniä ja hunajaa. Lopuksi teurastettiin uhrieläin ja vietettiin taistelukisat vainajan kunniaksi.
Vähäistä myöhemmin kun nuo kolme jumalatarta olivat käyneet Pariksen luona, piti taas vietettämän samallainen muistojuhla, ja Priamos lähetti poikansa Hektorin ja Helenoksen etsimään Ida vuorelta sopivaa uhrieläintä. He alkoivat tarkastella Pariksen kaitsemaa karjaa ja huomasivat siinä nuoren sonnin, joka erittäin miellytti heitä. Mutta sama sonni olikin aina ollut Pariksen erikoinen suosikki ja hän kielsi sitä ottamasta. Siitäpä kuninkaanpojat vähän välittivät, mitä paimen-orjalla oli sanomista; he ottivat sonnin ja taluttivat Troiaan. Paris seurasi heitä kuitenkin ja oli kovasti vihoissaan.
Heti kun he olivat tulleet kaupunkiin, toimitettiin kuolinuhri, ja sankarileikit alkoivat. Niissä voittivat Priamoksen pojat kaikki vastustajansa, vaan kun Paris näki tämän, juoksi hän suoraan kilpakentälle ja vaati Deiphobosta sekä Ilioneusta taisteluun. He seurasivatkin vaatimusta, yksi ensin, toinen sitten, mutta Paris taisteli niin notkeasti ja voimakkaasti, että hän voitti molemmat ja sai voittajalle määrätyn palmuseppeleen palkinnoksi. Deiphobos ja Ilioneus olivat haljeta häpeästä ja katkeruudesta. He hyökkäsivät miekat kädessä Pariksen päälle surmatakseen hänet. Hän pakeni ja etsi suojaa perhe-alttarin äärestä. Silloin avasi Zeus ennustajatar Kassandran silmät, niin että hän heti tunsi vainotun nuorukaisen, ja huusi vakavalla äänellä, kättään kohottaen:
— Hän on teidän oma veljenne, sama joka on saattava Troian turmioon.
Kaikki hämmästyivät suuresti, mutta Hekabe tunsi nuoren miehen kasvojen piirteet ja sulki hänet riemuiten syliinsä. Hän ei tahtonut kuullakaan onnettomuuden ennustuksista, eivätkä toisetkaan niistä enää mitään välittäneet.
Parikselle alkoi siitä hetkestä uusi elämä. Orjasta oli hän yht'äkkiä muuttunut kuninkaanpojaksi, ja nyt oli hänellä niin paljon uutta ajattelemista, että unohti kokonaan tapauksen Ida vuorella sekä Aphroditeen antaman lupauksen.
Mutta Aphrodite itse ei unohtanut sitä. Eräänä päivänä ilmestyi jumalatar uudestaan ja sanoi:
— Nyt, Paris, on hetki tullut. Ylös siis, ja varustaudu matkalleAkhaiaan!Siellä odottaa sinua maailman ihanin nainen.
Näin puhuessaan vuodatti hän Pariksen sieluun voittamattoman ikävöimisen. Parikselle tuli kiire ja hän juoksi isänsä luo pyytämään laivaa, jolla heti purjehtisi noutamaan luvattua morsiantaan, Priamos suostui kernaasti poikansa pyyntöön. Kokonainen laivasto varustettiin ja suuri joukko miehiä pantiin seuralaisiksi. Paris itse määrättiin laivaston ylipäälliköksi, mutta apulaisikseen sai hän veljensä Deiphoboksen ja lankonsa Aineiaan.
Yksi oli kuitenkin, joka mitä innokkaimmin vastusti koko lähtöä, ja se oli Pariksen veli, ennustaja Helenos.
— Jos Paris tuo naisen Akhaiasta, sanoi hän, tulevat akhaialaiset tänne, polttavat kaupunkimme ja tuhoavat koko Priamoksen suvun.
Mutta tämä kolmaskin onnettomuuden ennustus kaikui kuuroille korville. Kun Paris oli saanut laivansa kuntoon, nosti hän ankkurit ja suuntasi merelle. Toisinaan käytti hän purjeita, toisinaan taas antoi miestensä soutaa. Matka sujui onnellisesti, ja hän näki monta vierasta maata. Toisin paikoin esiintyi hän rauhan miehenä, mutta missä huomasi voimainsa riittävän, siinä nousi maihin ja ryösti omaisuutta, mitä käsiinsä sai. Niinpä teki hän äkkipikaisen hyökkäyksen rikkaaseen phoinikialaisten kauppakaupunkiin Sidoniin ja ryösti sieltä joukon sidonilaisia kankaita, joita siihen aikaan pidettiin taiteellisimpina ja arvokkaimpina, mitä löytyä saattoi.
Vihdoin saapui hän spartalaisten maahan Peloponneesoksen eteläisessä osassa. Maan pääkaupungissa,Spartassa, asui kuningasMenelaospuolisonsa, kauniinHelenankanssa, Helena oli Spartan edellisen kuninkaanTyndareoksentytär, ja hänestä sanottiin yleensä, että hän oli ihanin kaikista naisista. Kuultuaan tämän tuli Paris uteliaaksi ja hän päätti käydä tervehtämässä kuningas Menelaosta. Hän laski maihin Eurotas joen suuhun, otti Aineiaksen ja valitun joukon troialaisia mukaansa ja lähti Spartaan. Menelaos otti tulijat vastaan suurella kunnioituksella ja vei heidät linnaansa, jossa Helena naisorjiensa ympäröimänä odotti heitä. Kun Paris oli astunut kynnyksen yli ja heittänyt katseensa nuoreen kuningattareen, vetäytyi hän hämmästyksestä taapäin, sillä hän kuuli sisässään Aphroditeen kuiskaavan, että se oli juuri tämä nainen, jota hän oli tullut etsimään. Ja saman kuiskauksen tunsi sillä hetkellä Helenakin, niin että hän hämmentyneenä kääntyi pois ja peitti kasvonsa kämmenellään, kääriäkseen toisella kädellään hunnun päänsä ympäri. Mutta hänen hämilläänolonsa kesti vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän jo tervehti vieraita arvokkaasti ja suloisesti. Menelaos oli erittäin vieraanvarainen isäntä ja kestitsi Parista ja Aineiasta mitä komeimmalla tavalla. Aterian jälkeen tuli Helena seuralaisineen naisten huoneesta miehien joukkoon, ja siinä alkoivat he kehrätä värttinöillään. Paris huvitti seuraa laululla ja kitaran soitolla sekä kertomuksilla komeasta Troiasta. Helenalle antoi hän kunnialahjaksi joukon niitä kallisarvoisia kankaita, joita oli Sidonista ryöstänyt.
Kesken näitä hauskoja kemuja sai Menelaos ystävältään, kuningasIdomeneuksella, kutsun saapua hänen luokseenKretaanottamaan osaa suureen uhrijuhlaan. Ei hän kuitenkaan tahtonut, että Paris ja Aineias niin pian jättäisivät hänen talonsa, ja senvuoksi pyysi hän Helenaa pitämään huolta vieraista, niinkauvan kun hän itse oli poissa; eikä hän aikonut kauvan viipyäkään matkallaan.
Tuskin oli hyvänluuloinen Menelaos lähtenyt kotoaan kun Paris jo päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän kokosi salaa miehensä ja ilmoitti heille aikovansa ryöstää kuningattaren itselleen vaimoksi. Jos miehet tahtoisivat auttaa häntä siinä, saisivat he ottaa Menelaoksen aarteista niin paljon kuin heitä vaan halutti. Miehet lupasivat kernaasti apuansa. Illalla, kun kaikki Spartalaiset olivat käyneet levolle, hiipivät troialaiset palatsiin ja veivät pois Helenan sekä pari hänen naispalvelijaansa. Ja Menelaoksen aarrevarastoista ottivat he sitäpaitse mukaansa joukon kulta- ja hopea-astioita sekä muita kalleuksia. Sitten riensivät he saaliineen kiireimmän kautta laivoihinsa, ja kun kaikki oli saatu kuntoon, antoi Paris nostaa purjeet.
Aphrodite suosi häntä myötäisellä tuulella, ja kolmen päivän kuluttua oli hän laivastoineen jo Skamandros joen suulla. Troialaiset joutuivat jonkun verran hämilleen nähdessään vieraan kuningattaren ja kuultuaan kertomuksen hänen ryöstöstään. Mutta kun Paris antoi tuoda laivoista kalliit ryöstösaaliinsa, ihastuivat kaikki ikihyviksi, eikä kukaan epäillyt enää mitään. Jonkun ajan kuluttua viettivät Paris ja Helena häänsä suurilla juhlallisuuksilla Ilionin kuninkaallisessa linnassa.
Kaiken aikaa oli jumalatar Hera tarkasti seurannut Aphroditen ja Pariksen toimia. Heti kun Paris oli tehnyt ilkityönsä, kutsuikin hän luokseen naisairuensaIriksenja käski tämän heti lähteä Kretaan kertomaan Menelaokselle, mitä oli tapahtunut.
Iris teki niinkuin oli käsketty. Menelaos ei tahtonut aluksi uskoa häntä, mutta riensi sentään kiireimmän kautta takaisin Spartaan. Siellä näki hän koko talonsa olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Poissa olivat vieraat ja heidän mukanaan kuningatar sekä suurin osa parhaita kalleuksia. Menelaos joutui raivoon ja päätti kostaa. Hän oli urhea mies, mutta ajatukseltaan hidas ja epäröivä, ja kaikissa tukalissa yrityksissä mukautuikin hän tavallisesti vanhemman veljensäAgamemnoninjohtoon. Agamemnon oli naimisissa Helenan sisarenKlytaimnestrankanssa ja asuiMykenenlinnassa, komeassa ja rikkaassa kaupungissa sen suuren kauppatien varrella, joka vei Argoksen lahdesta Korinthoksen lahteen. Hänellä oli paljon sotureita sekä laivoja ja joka kohdassa tahtoi hän kulkea ensimmäisenä, mitä arvoon ja kunniaan tuli. Saatuaan tiedon Spartan tapahtumista alkoi hän heti suunnitella valtavaa kostoretkeä Troiaan ja päätti itse ruveta tämän retken ylimmäksi johtajaksi, niin että kaikki Akhaian muut ruhtinaat tulisivat hänen päällikkyytensä alle.
Agamemnon tiesi hyvästi, että moni ruhtinaista olisi vastenmielinen lähtemään mukaan, mutta hän tiesi myöskin, että heidän oli vaikea vetäytyä asiasta syrjään. Sillä jo niihin aikoihin, kun Menelaos sai Helenan puolisokseen, oli heiltä kaikilta saatu viekoitelluksi sellainen lupaus, että aina auttaisivat Menelaosta.
Asia oli silloin käynyt seuraavalla tavalla. Maine Helenanerinomaisesta kauneudesta oli levinnyt niin laajalle, että useimmatAkhaian nuorista ruhtinaista olivat tulleet kosioretkelle hänen isänsäTyndareoksen luo Spartaan. Niitten joukossa oli Odysseus Ithakasta,Antilokhos Pyloksesta, Diomedes ja Sthenelos Argoksesta, MenelaosMykenestä, Aias ja Teukros Telamonin pojat Salamiksesta, MenestheusAtheenasta, Aias Oileuksen poika Lokriksesta, sekä Philoktetes,Protesilaos, Patroklos, Eurypylos, Eumelos, Makhaon, Podaleirios jaPolypoites Thessaliasta.
Hi ollut helppoa Tyndareokselle valita vävyä tällaisesta joukosta eteviä miehiä. Hän joutui täydelliseen pulaan, sillä antaisipa hän tyttärensä kelle tahansa, saattoi hän olla varma siitä, että kaikki muut tulisivat hänen vihamiehikseen. Mies parka oli niin ymmällä, ettei tiennyt mitä tehdä. Silloin tuli viekas Odysseus hänen luokseen, veti hänet syrjään ja sanoi:
— Minä näen, että olet joutunut tyttäresi Helenan vuoksi suureen tuskaan. Sinä pelkäät, että jokainen hyljätty kosija muuttuu sinulle vihamieheksi, ja siinä olet oikeassa. Arvaan, että otat kernaasti vastaan hyvän neuvon, joka auttaa sinua tästä pälkähästä. Minä tahdon sellaisen sinulle antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että teet minulle vastapalveluksen. Itse puolestani luovun Helenasta, mutta hänen sijastaan tahdon hänen orpanansaPenelopeian, veljesiIkarioksentyttären. Hän ei tosin ole yhtä kaunis, vaan minulle hän luullakseni soveltuu paremmin. Kuinka olet suoriutuva muista kosijoista, sen saat kyllä tietää, kunhan vaan rupeat puhemiehekseni veljesi Ikarioksen luona ja toimitat Penelopeian vaimokseni.
Tyndareos oli niin kovassa pulassa, että hän empimättä myöntyi.Odysseus jatkoi sitten:
— Nyt on sinun heti kutsuttava kokoon kaikki kosijat ja ilmoitettava heille, että Helena ottakoon miehen oman valintansa mukaan. Mutta sano heille samassa, että heidän on kaikkien ennen vaalia kalliilla valalla luvattava, että ovat tyytyväisiä kohtaloonsa ja että vastaisuudessa kaikin voimin tahtovat auttaa Helenaa ja hänen tulevaa miestänsä kaikkea vääryyttä vastaan, tulkoon se mistä päin tahansa.
Tyndareos havaitsi Odysseuksen neuvon viisaaksi ja menetteli sen mukaan. Hän kutsui kosijat erääseen pyhättöön korkeanTaygetosvuoren juurella, uhrasi heidän läsnäollessaan hevosen ja otti sitten heiltä vakaisella kädenlyönnillä valan, että he aina auttaisivat Helenaa ja hänen valitsemaansa miestä. Kun hevonen oli juhlallisesti haudattu, tuotiin Helena esille. Tyndareos ojensi hänelle seppeleen ja käski hänen sillä kaunistamaan sen kosijan pään, jonka mieluimmin ottaisi miehekseen. Helena laski sen Menelaoksen vaaleakutriseen päähän ja tuli siten hänen vaimokseen.
Nyt oli Agamemnonin ja Menelaoksen muistutettava entisiä kosijoita heidän lupauksestaan ja saatava heidät pitämään se. Siinä tarkoituksessa lähtivät he ensiksi Antilokhoksen luo, joka oli Pyloksen kuninkaan Nestorin poika. Viisas Nestor poikineen kuunteli kauhulla ja inholla kertomusta Helenan ryöstöstä, ja Nestor lausui:
— Tällainen konnantyö on niin musta, että meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme saadaksemme se kostetuksi. Thrasymedeen ja kaikkien poikaini täytyy lähteä Troiaan, eikä vaan Antilokhoksen yksin, ja niin vanha kuin olenkin, tahdon vielä itsekin yhtyä seuraan.
Agamemnon ja Menelaos olivat iloissaan viisaan vanhuksen sanoista ja pyysivät, että hän lähtisi mukaan kaupungista kaupunkiin hyvällä puhetaidollaan vaikuttamaan niihin, jotka ehkä olisivat vastenmielisiä tai arkoja. Siihen suostuikin Nestor ja heidän matkansa onnistui hyvin. Kaikki kosijat olivat valmiit pitämään valansa, ja vieläpä moni muukin lupasi lähteä kostoretkelle Troiaan, niitten joukossaIdomeneusjaMerionesKretasta,PalamedesEuboiasta sekä kuuluisa tietäjäKalkhas.
Erittäin tärkeänä piti Agamemnon saada Odysseuksen mukaan. Senvuoksi purjehti hän Palamedeksen kanssa Ithakaan, missä Odysseus nyt eleli Penelopeian kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Heille oli vast'ikään syntynyt poika, jolle oli annettu nimeksiTelemakhos, ja joka oli vanhempainsa ilo ja riemu.
Odysseus oli saanut etukäteen tiedon Agamemnonin ja Palamedeen tulosta, eikä ollut tietämätön heidän asiastaan. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lähteä Helenan vuoksi sotaan, jossa hänen saattoi käydä niin hullusti, ettei sinä ilmoisna ikänä enää näkisi vaimoaan eikä poikaansa tai vanhaa isäänsäLaertesta. Sentähden mietti hän keinon, jonka avulla voisi päästä lähtemästä.
Kun Agamemnon ja Palamedes olivat laskeneet Ithakaan ja saapuivat hänen taloonsa, näkivät he hänen pellolla kyntämässä. Mutta hän käyttäytyi työssään niinkuin vähämielinen, sillä auransa eteen oli hän valjastanut härän ja hevosen, ja vakassa, josta hän kylvi siementä peltoon, ei ollut viljaa, vaan suolaa. Vieraita hän ei ollut tuntevinaan, ja kun he puhuttelivat häntä, pyöritteli hän silmiään kuin hullu ja mutisi partaansa sekavia, hajanaisia sanoja. Agamemnon uskoikin todella, että mies oli menettänyt järkensä. Mutta Palamedes epäili asiaa, hiipi Odysseuksen asuntoon ja tempasi siellä Telemakhoksen hänen hoitajansa sylistä. Sitten juoksi hän pellolle ja laski avuttoman pojan juuri siihen vakoon, jota pitkin Odysseus tulla porhalti hullunkurisella auraparillaan. Odysseus koetti yhä jatkaa juontansa, mutta kun hän huomasi poikansa vaossa, seisautti hän yhdellä ainoalla nykäisyllä vetojuhdat, viskasi auran sivulle ja nosti varovasti poikansa ylös. Silloin päästivät Palamedes ja Agamemnon ilohuudon, sillä nyt oli päivän selvää, että Odysseuksen hullutus oli vaan pelkkää juonittelua. Eikä hänellä enää ollutkaan mitään tekosyytä jäädä kotiin, vaan täytyi hänen suostua toisten pyyntöön. Mutta Palamedesta, joka oli ollut viekkaampi häntä itseään, ei hän sen koommin voinut koskaan sietää.
Toinen uros, joka Agamemnonin välttämättä täytyi saada mukaan, oli nuoriAkhilleus. Hän oli Thetiksen ja Peleuksen poika; ja vaikka hänen äitinsä kuuluikin kuolemattomiin jumaliin, oli poika sentään syntynyt isänsä mukaan kuolevaiseksi, koska isä oli vaan tavallinen ihminen. Se suretti Thetistä, sillä hän rakasti suuresti poikaansa, ja niin päätti hän polttaa pojasta pois kaiken katoavaisen, joka sillä oli isän perintönä. Senvuoksi poltti hän nuorta Akhilleusta joka yö ihmeellisellä, puhdistavalla tulella, ja päivin voiteli hänen ihonsa jumalallisella ambrosialla. Mutta eräänä yönä yllätti hänen miehensä hänet, juuri kun hän piteli poikaa tulella. Kun Peleus näki lapsen potkivan liekeissä, päästi hän parkasevan hätähuudon. Sillä hetkellä tuli salaisuus ilmi, puhdistava voima tulesta katosi, ja Thetiksen täytyi jättää aikeensa kesken. Lohduttomana laski hän pojan maahan, viittasi kädellään jäähyvästiksi ja katosi Nereuksen kosteaan valtakuntaan. Kokonaan kuolemattomaksi ei hän ollut ennättänyt poikaansa saada, mutta oli sentään tulen avulla saanut haavoittamattomaksi koko hänen muun ruumiinsa paitse toista kantapäätä, josta hän poikaa tulella käännellessään oli pitänyt kädellään kiinni.
Peleus nosti Akhilleuksen maasta ja vei äitinsä isän, kentauri Kheironin luo. Hänestä tuli pojan kasvattaja ja opettaja. Äidin rintaa ei Akhilleus saanut imeä, mutta sen sijasta elätti Kheiron häntä karhujen ytimillä ja jalopeurain maksalla, niin että hänestä tulikin väkevä kuin karhu ja rohkea kuin jalopeura. Kheironilta oppi hän myös taidon parantaa haavoja ja soittaa lyyraa.
Erittäin taitavaksi kehittyi Akhilleus pikajuoksussa ja sentähden kutsuttiinkin häntä nopeajalkaiseksi. Kheironin ohella hoiti häntä myöskin Peleuksen ystäväPhoinix; tämä opasti häntä sotataidossa ja kaunopuheisuudessa. Leikkitoverina oli hänelläPatroklos, jonka isäMenoitiosoli hänkin Peleuksen ystäviä.
Jumalatar Thetis ei lakannut koskaan ajattelemasta poikaansa eikä tutkimasta hänen tulevaisuuttaan. Kerrankin meni hän ennustustaitoisen isänsä Nereuksen luo ja kyseli häneltä Akhilleuksen kohtaloja. Nereus vastasi, että Akhilleus joko eläisi vanhaksi huomaamattomana ja ilman mainetta, tai kuolisi varhain, mutta silloin täyttäisi koko maailman maineellaan. Silloin kohosi Thetis merestä, hiipi puolisonsa palatsiin ja kertoi ennustuksen pojalleen. Akhilleus valitsi empimättä mainehikkaan elämän ja varhaisen kuoleman. Mutta Thetis olisi ennemmin suonut hänelle pitkän, vaikkakin hiljaisen ja unhotetun elämän, ja senvuoksi päätti hän niinkauvan kuin mahdollista piiloitella häntä vaaroista ja taisteluista. Siinä tarkoituksessa puki hän Akhilleuksen naisen vaatteihin ja kuljetti hänet salaa ystävänsäLykomedeenluoSkyroksensaarelle. Siellä kasvatettiin häntä Lykomedeen tyttärien seurassa vaimoväen toimiin. Vanhin kuninkaan tyttäristä oliDeidamia, ja vihdoin naitti Lykomedes hänet Akhilleukselle. He saivat pojan, jonka nimi oliNeoptolemos.
Helenan kosijoista ja valansa antaneista sankareista oli myös Patroklos ollut yksi. Nestor ja Odysseus lähtivät sentähden myrmidonien maahan kutsumaan häntäkin Troian retkelle, ja hän oli heti aulis suostumaan. Mutta hänen kasvinveljeään Akhilleusta eivät he nähneet missään. Siksi kääntyivät he Kalkhaan puoleen, ja tietäjätaidollaan sai tämä vihdoin keksityksi, että Thetis oli piiloittanut poikansa Skyroksen saarelle. Odysseus otti etsiäkseen hänet. Hän valitsi seuralaisikseen urhean Diomedeen ja torvenpuhaltajaAgyrteen, kaikki kolme pukeutuivat kauppamiehiksi, varustivat laivan ja purjehtivat tavaroineen Skyrokseen. Siellä menivät he palatsiin ja kehuivat myövänsä komeita kankaita sekä koristetavaraa, joita halusivat näyttää kuninkaan tyttärille. Nämä kokoontuivat kauppamiesten ympärille ja tarkastivat uteliaina heidän kalliita tavaroitaan. Muun tavaran joukkoon oli Odysseus kätkenyt keihään ja kilven. Juuri kun ihastus oli ylimmillään, antoi Odysseus salaa merkin Agyrteelle, ja äkkiä kuului naurun ja ilon keskeltä räikeän sotatorven terävä puhallus. Silmänräpäyksessä vaikenivat kaikki, ja samassa tuokiossa juoksivat tytöt parkuen pakoon kaikille suunnille niinkuin säikytetyt kyyhkyset. Mutta Akhilleus koppasi tietämättään käteensä keihään ja kilven, valmiina käymään hyökkäävää vihollista vastaan. Odysseus riensi esiin ja sanoi:
— Oletpa ilmaissut itsesi, Peleuksen poika. Heitä pois joutava valepukusi, ja ota sotisopa, joka paremmin soveltuu urholle! Nyt seuraat meitä Troiaan; sieltä olet voittava kuolemattoman maineen.
Akhilleusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Hän pukeutui sotilaaksi, heitti hyvästit Deidamialle ja Neoptolemokselle ja palasi isänsä luo varustautumaan retkelle. Jonkun ajan kuluttua tulivat Nestor ja Odysseus noutamaan häntä. Peleus antoi hänelle seuralaiseksi ja neuvonantajaksi vanhan Phoinixin sekä lahjoitti hänelle kaikki ne kalleudet, jotka itse oli saanut häälahjakseen: komean sotapuvun, kuolemattomat hevoset ja ihmeellisen peitsen.
Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä olisi runsaasti kestitty.
Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.
Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan saapuisivat hänen luokseenAuliiseen, joka oli pieni satamakaupunki Akhaian manterella, vastapäätäEuboiansaarta. Sinne saapuivat sitten ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin varallisuutensa mukaan.
Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja" tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [Hekatombl, alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä = suuri uhri.]
Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme, punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset, tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki käsiimme.
Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.
Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsaMysianrannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa. Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky, joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä uutta koetusta.
Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukanaDelphoinkuuluisaan oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar], kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi. Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen:Se sama, joka haavan on antanut, on myös parantava sen.
Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle. Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä. Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa. Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja turvallisuus.
Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa, etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:
— Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla voimallaan.
Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja. Ja silloin nähtiin ihme — sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan, alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka. Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.
Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia, vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään joutui hänArtemiinuhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa. Kerskaten huusi silloin Agamemnon:
— Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi osannut paremmin kuin minä.
Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:
— Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa Artemiille tyttärensäIphigeneian, on jumalatar lepytetty ja antaa meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse Troiaan.
Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueenTalthybioksenkorkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.
Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina. Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi antaa hänet avioksi Akhilleukselle.
Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta. Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat. Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.
Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:
— Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi — en, vaan lasken oman itseni. Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano, muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan, lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun kuolemaani.
Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian paljastettua kaulaa. Mutta katso — samassa laski usvainen pilvi hänen silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja kuljettanutTauriiseen, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.
Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun kreikkalaiset saapuivatLemnossaaren kohdalle, täytyi heidän sentään poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankariHerakleelta. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä valittamatta.
Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuliTenedoksensaareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja päätti jäädä.
Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.
Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi troialaisten rantaa.
Akhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli ehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen takaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet sen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset pääsivät ohiSigeioninniemen ja heille aukeni näköala Ilionin kentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja niistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos. Ne hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin rantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti ensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.
Akhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta nähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen. Sillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin, olisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa laivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan lähtöään nainut ihananLaodameian, joka nyt istui kotilinnassa epätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos näki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti hänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin menköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa korkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs Hektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina Protesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja kävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi lyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.
Nyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät, ettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin kaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen aarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.
Menelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota kutsuttiinskaialaiseksi, ja pyysivät, että Priamos valallaan vakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan neuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät kaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaanAntenorinluona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan lanko; hänen puolisonsaTheanooli Hekaben sisar. Antenor itse kuului niihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa takaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen ja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana päivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he esittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella tarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että he olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa vastakohtia.
Sillä kun he siinä seisoivat loistavan troialaisjoukon keskellä, näytti Menelaos hartiakkaammalta kuin toverinsa. Mutta heti kun he istahtivat, silloin oli Odysseus kaikkien silmissä vallitsevamman näköinen. Ja kun he alkoivat puhua ja neuvoitella, lausui ruhtinas Menelaos ajatuksensa lyhyesti mutta voimakkaasti, vältellen turhia sanoja ja puheen ulkonaista komeutta, vaikka olikin nuorempi ijältään kuin Odysseus. Vaan kun älykäs Odysseus nousi puhumaan, seisoi hän aluksi katse maahan luotuna ja ruhtinassauvaansa nojaten, niinkuin arka ja kokematon. Mutta sitten kun hän kerran oli päästänyt sointuvan äänensä kuuluviin, ryöppysi sanojen tulva voimakkaana niinkuin talvinen lumimyrsky.
Kaunopuheisin sanoin osoitti Odysseus, kuinka mieletöntä olisi, jos kaksi niin suurta ja voimakasta kansaa kuin akhaialaiset ja troialaiset kävisivät sotaa keskenään yhden ainoan kevytmielisen nuorukaisen tähden.
Antenor piti Odysseuksen puolta ja häneen yhtyivät useat suku-ylimyksistä. Helena itse kaipasi laillisen puolisonsa luo takaisin, ja vanha Priamoskin alkoi kallistua samaan suuntaan. Mutta Paris pani tiukasti vastaan jokaista myönnytystä ja samoin Deiphobos ja Aineias, jotka olivat olleet mukana ryöstöretkellä Spartaan. Hektor, joka itse asiassa oikeastaan oli Troian hallitsija, olisi myöskin mieluimmin luovuttanut Helenan aarteineen. Mutta koska Paris oli hänen veljensä, ei hän tahtonut häntäkään liian jyrkästi vastustaa. Hän ehdoitti siis, että Menelaokselle annettaisiin ryöstetyistä aarteistaan täysi korvaus, mutta että hänelle Helenan sijasta tarjottaisiin jotakuta Priamoksen tyttäristä sekä täydet kuninkaalliset myötäjäiset. Hän saisi oman valintansa mukaan ottaa joko viisaan Kassandran tai nuoren kukoistavan Polyxenan. Mutta Menelaos vastasi ylenkatseella:
— Enpä totisesti olisi päässyt pitkälle, jos minun nyt täytyisi valita vaimo pahimpien vihamiesteni joukosta. Pitäkää te rosvot ja raakalaiset itse tyttärenne, mutta antakaa minulle nuoruuteni morsian takaisin!
Silloin syöksyi Paris ystävineen Menelaoksen ja Odysseuksen päälle. Mutta Hektor astui airueitten turvaksi ja saattoi heidät loukkaamattomina kaupungin portista ulos. Vihasta raivoavina riensivät he rantaan ja kertoivat Agamemnonille, kuinka matkalla oli käynyt.
Nyt oli akhaialaisten toivo pikaisesta kotiinpaluusta rauennut tyhjiin. Oli helppoa arvata, että sota tulisi kestämään kauvan. Sillä he olivat huomanneet troialaiset sotakuntoiseksi kansaksi ja heidän kaupunkinsa lujasti varustetuksi.
Senvuoksi oli heidän ensimmäisenä huolenaan rakentaa vankka leiri, jossa voisivat pitää laivojaan turvattuina sekä itsekin asustaa pitemmän ajan.
Tärkein oli laivojen suojaaminen. Sitä varten asetettiin rannalle pyöreitä hirsiä, ja niin valmistetuille teloille kiskottiin kaikki laivat merestä pitkiin riveihin. Lähimpänä rantaa olleet vedettiin ylimmäksi maalle, siitä seuraavat jäivät keskustaan, ja uloimpana olleet joutuivat alimpaan riviin. Rantaan kaivettiin kanavia ja kaikki laivat käännettiin keula merelle päin, että olisi helpompi saada ne pikaisesti veteen, jos tarve niin vaatisi. Että ne seisoisivat vapaasti eivätkä ottaisi mädäntymisen alkua maan kosteudesta, asetettiin niitten sivuille vahvoja tukipuita ja pohjain alle pantiin pelkkoja ja kiviä. Jokaisen pohjaan kairattiin läpi, josta sadevesi pääsisi valumaan pois.
Jokainen laiva-osasto sai oman paikkansa, ja niin syntyi niitten väliin ikäänkuin katuja, suuremmat pitkin, pienemmät kadut poikin, aivan kuin kaupungissa. Pääkadut kulkivat laivarivien välissä rannan suuntaa, poikkikadut taas rannasta ylös päin. Ylimmässä rivissä asui Akhilleus Sigeionin niemen juurella ja Aias Telamonidi Rhoiteionin juurella, sekä heidän keskellään Idomeneus, Menestheus ynnä muita. Alimmassa rivissä oli Diomedeella paikkansa Sigeionin lähellä, Agamemnonilla ja Menelaoksella taas lähempänä Rhoiteionia, sekä Odysseukselle keskessä. Odysseuksen leiripaikan edustalla oli yhteinen kokouskenttä. Se oli niin laaja, että siihen voi kokoontua koko sotajoukko, ja siihen oli myös pystytetty uhrialttari jumalankuvineen.
Akhaialaiset eivät asuneet laivoissaan, vaan niitten viereen rakennetuissa leirimajoissa ja teltoissa. Teltat olivat rakennetut paaluista, tiivistetyt risuilla tai savella ja katetut kaisloilla. Miehistön majat olivat pieniä ja yksinkertaisia, ruhtinaitten suurempia ja komeampia.