Hän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni asui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa kiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen ja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa väistää syrjään.
Maisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä seisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin apeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan ihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti koko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin päästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen oven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.
Hän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja niihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että maisteri sanoisi jotakin.
Viimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi sekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja hän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa vastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.
— Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja JenseniäBögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.
Tässä hän vaikeni, jotta häneltä olisi kysytty, mutta mitään kysymystä ei kuulunut, näkyi vain päännyökäys, joka kehoitti häntä jatkamaan.
— Olen näet saanut tietää, täytyi hänen siis jatkaa, että ihmiset, joiden luona asun, ovat murtautuneet huoneeseeni ja avanneet väärillä avaimilla lippaani… tässä hän jälleen vaikeni.
Tuomarin kasvojen ilme oli muuttumaton, välinpitämätön, ikäänkuin olisi ollut täysin selvillä kuulemastaan.
— Ja nyt, täytyi maisteri lopettaa, aion antaa heille haasteen sisäänmurrosta.
Tuomari vartosi hetken; sitten hän kysyi:
— Mitä on varastettu?
— Mitään ei ole varastettu! täytyi maisterin vastata; sillä hän ei voinut väittää, että salaisuuksia olisi saattanut varastaa, siten kun olisi ilmi-antanut itsensä vaarallisten salaisuuksien säilyttämisestä.
— Onko asiassa todistajia? kysyi tuomari.
— Puutarhuri väittää kuulleensa tilanhoitaja Jensenin sisarusten kertoneen niin.
— Siis pelkkää lorua; sillä sisarukset eivät voi todistaa. Mitään ei ole varastettu, todistajia ei ole, ei murrettuja lukkoja! Siis ei mitään, minkä nojalla tuomita!
Maisteri istui tuijottaen ikäänkuin kannettaan etsien, joka yhdellä erää oli haihtunut, niin että siitä ei ollut rahtuakaan jälellä. Mutta hän tointui pian, tunsi olevansa epäedullisessa valossa kuten ainakin mies, joka viskaa heikosti perustellun syytöksen, ja jotta ei olisi lähtenyt sieltä kuin mikäkin raukka, päätti hän tunkeutua syvemmälle asiaan.
— Uskooko herra laamanni sitten, että tämä Jensen on täysin luotettava henkilö, joka on kaiken epäilyksen yläpuolella?
— Jenseniä on kyllä epäilty erinäisistä asioista, mutta on hän aina selviytynyt niistä, vastasi laamanni painokkaasti. Niinpä hänet oli ilmi-annettu epäiltynä syylliseksi tässä eräänä iltana tapahtuneeseen hevosenvarkauteen. Mutta corpus delicti, varkaan kadottama kenkä, ei osoittautunut lainkaan sopivan hänen jalkaansa; edelleen hän saattoi näyttää toteen alibin, kun hän todistettavasti oli ollut ratsastamassa rengin kanssa siihen aikaan, jolloin varkaus oli tapahtunut, ja on käynyt selville, että hän on samana yönä ollut vanhempiaan tervehtimässä. Siihen taas oli aivan muut syyt, että hän illalla oli hiipinyt valhepuvussa ojassa.
— Mitkä niin, jos saan luvan kysyä.
Tuomari silmäili ankaran tutkivasti maisteria ja vastasi närkästyneellä äänellä:
— Kyllä, hän koetti päästä perille siitä, oliko eräs henkilö, joka oli lähellä hänen sydäntään, tullut valheellisilla lupauksilla vietellyksi. Se oli hänen tarkoituksensa.
Syntyi hirvittävä äänettömyys. Kaikki kieppui maisterin silmissä, ja ikkunaruudut kävivät kuin verkoksi, johon hän oli takertunut. Yhden asian hän tunsi selvästi: että oli itse kutonut verkon, että oli hoivannut omalla povellaan käärmeensikiötä, joka nyt puri häntä. Ja hän tunsi itsensä voimattomaksi. Sillä eihän hän voinut kuitenkaan kertoa, että oli antanut varkaalle opetusta alibissa ja corpus delicti'ssa ja neuvonut hänen myöntämään jonkun sivuasian päästäkseen itse oleellisessa vapaaksi. Ja tuo tyttöjuttu, josta ei kait lain mukaan seurannut mitään rangaistusta, oli kuitenkin riittävä tekemään hänet todistajaksi kelpaamattomaksi, saattamaan hänet itsensä epäilynalaiseksi, niin että jokainen yritys hänen puoleltaan selittää lähempiä seikkoja johtaisi hänet itsensä pinteeseen, pahentaisi hänen asemaansa, sotkisi hänet ristiriitaisuuksiin.
Tuomari, joka näki, että maisteri oli suistunut satulalta, käytti tilaisuutta antaakseen hänelle potkun, joka tuntui.
Jensenin, hän lisäsi, tunnen puolihupsuna ihmisenä, jolla on kuitenkin hyvä sydän ja anteeksi antavainen mielenlaatu. Kuinka hän anoikaan katkerimman vihollisensa, portinvartijan puolesta, joka oli varastanut häneltä, ja jota vankila uhkasi. Ei, hän ei ole vaarallinen; sillä niin kauan kuin kostonhalu ei valtaa jonkun ihmisen mieltä niin, että se pimittää hänen järkensä, niin on kaikki asiat oikealla kohdallaan ja tolallaan!
Maisteri Andreaksen korvia rupesi kuumentamaan; sillä hän ei ollut moneen herran vuoteen istunut koulunpenkillä kuten nyt. Ja kiehuvassa vihassaan hän unohti muodot ja yleiset tavat ja alkoi muitta mutkitta tehdä tuomarille kysymyksiä.
— Mutta entäs sitten riikinkukko, ja kalkkuna, ja koirasankka, ja lantavaunut ja ne tavarat, jotka öiseen aikaan vietiin ullakolta, ja kananostomatka Tanskaan — ehkäpä laamanni on myöskin näistä perillä?
— Vaikkakaan minun ei tarvitse alistua tällaiseen kuulusteluun, niin vastaan kuitenkin. Mitä riikinkukkoon, kalkkunaan ja koirasankkaan tulee, niin epäillään yhä erästä määrättyä henkilöä, mutta ei ole riittävästi todistuksia! (Tässä hän loi maisteriin silmäyksen, joka sai hänet kalpenemaan.) Sillä varas tuntuu olevan harjaantunut henkilö, joka on ymmärtänyt jättää jälkeensä väärän corpus delictin, henkilö, joka on selvillä siitä, että alibi on todistuksessa tärkein, ja joka tietää — ja onpa vielä tahtonut muillekin opettaa — että palvelusväkeä ei voi ottaa todistajiksi.
Maisteri Andreaksen tukka nousi pystyyn, ja mikäli hän vimmastui, sikäli hän joutui päästänsä pyörälle, ja huomatessaan hämmennyksensä hän yhä vain kävi sekapäisemmäksi, kunnes hän viimein istui siinä kuin rikolliseksi todistettuna omantunnon häntä soimatessa, ja hänen kauhulla ajatellessaan lopullista ilmituloaan.
Mutta tuomari jatkoi nyt miltei varmana siitä, että oli oikeilla jäljillä.
— Ja mitä Tanskanmatkaan tulee, niin on Jensen muistikirja-muistiinpanoillaan todistanut, että hän kävi siellä tuolla mainitulla asialla; olen omin silmin lukenut, että siinä seisoi: "Perjantaina elokuun 2 p:nä matkustan Tanskaan; mukanani on kymmenen taaleria, noudan viisi taaleria Landskronasta ja ostan seitsemänkymmentäviisi kanaa."
Tässä maisteri kohotti päätään ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta vyyhti oli jo niin sekava, että häneltä katosi halu yrittää selvitellä sitä; hän ei saanut suustaan sanaakaan tehdäkseen haluamiaan vastaväitteitä. Hän ei osannut sanoa: Herra laamanni, juuri se seikka, että mies kirjoittaa kuin pässinpää presens-muodossa "matkustan" kaikkien järkevien ihmisten tavallisesti jälkeenpäin kirjoittaessa: "eilen" tai "sinä ja sinä päivänä olin siellä ja siellä" — juuri se seikka näyttää minusta epäilyttävältä; ei hän myöskään uskaltanut opettaa laamannille epäilyttävää tiedonannoissa siitä, että tällä oli niin ja niin paljon, mutta piti hänen noutaa niin ja niin paljon lisää; ja hän oli kadottanut kaiken halun väittää vastaan, että alkuaan piti olla sata kanaa, muistiinpanoissa ollessa vain seitsemänkymmentäviisi. Tuollainen häikäilemättömyys sai hänet ihan vaikenemaan, ja hän kuunteli kuin unessa laamannin todistelua lantavaunujen luvallisesta käyttämisestä, mustalainen kun oli pyytänyt ja saanut Landskronan teurastamon luvan noutaa sieltä sianmahoja, kuitenkin vielä omin korvin kuullessaan selityksen Hälsingborgin kuninkaallisesta latokartanosta ja omin silmin nähdessään lantakasan, jota ei oltu voitu tuoda mistään teurastamosta.
Kuulustelu oli lopussa, ja maisteri nousi mennäkseen matkoihinsa epäiltynä varkaana, vääränä ilmiantajana, silmälläpidon alaisena henkilönä, kun tuomari antoi hänelle vielä viimeisen iskun rintaan:
— Siis en voi tehdä mitään lipasasianne hyväksi, mutta painakaa visusti mieleenne toisen kerran varalle, että jos kätkössänne on vaarallisia valtiosalaisuuksia, niin pitäkää ne yhtä hyvin salassa kuin nytkin; sillä vaikkakin olen synnyltäni tanskalainen, niin olen tullut Ruotsin alammaiseksi, enkä nykyisen kuninkaani ja herrani uskollisena alammaisena karta mitään keinoja — enkä säästä yhtään henkilöä — puoltaakseni ja valvoakseni sen hallitusmuodon loukkaamattomuutta, jolle olen vannonut uskollisuusvalan!
Jouduttuaan ulos tuntui maisterista siltä kuin olisi hän saanut raippavitsat. Takaapäin sidottuna, kunnia menetettynä, vailla nousumahdollisuutta; tahrattuna ja vailla mahdollisuutta voida puhdistautua, päinvastoin, mitä enemmän hän hankaisi tahraa, sitä syvemmälle se vain syöpyisi. Vaikkakin hän olisi voinut koota todistuksia, niin hän ei uskaltanut enää koskea asiaan pelosta syöstä siten perheensä onnettomuuteen; ja kukapa ties, vaikka mustalainen suorastaan syyttäisi häntä ja haastaisi hänet oikeuteen. Hänhän saattoi joutua syytteeseen osallisuudesta varkauksiin, hän kun oli opettanut varkaan varastamaan; hän saattoi joutua syytteeseen väkisinmakaamisesta, viattoman neidon viettelemisestä — mistä tahansa, vääriä todistajia kun saattoi helposti hankkia; ja, mikä oli pahinta ja kaikkein varminta, majesteettirikoksesta; sillä sitä rikosta hänen kunniantuntonsa ei sallisi hänen kieltää, siksi että hän oli siihen syyllinen.
Hän oli lyöty, ja hänet oli lyönyt kehno mies, heittiö, maantieritari, jolla oli vai se etuus, että hän häikäilemättä valitsi aseensa. Älykäs, tietorikas, rehellinen mies oli kaatunut taitamattoman iskusta, joka ei ollut edes tuntenut rikollisuuden filosofiaa, varkauden tekotapaa, oikeudenkäynnin menettelytapoja. Hänet, jolta oli varastettu, jolle oli tehty vääryyttä, jota oli kidutettu ja kiusattu, hänet oli häväisty, ja varas, viettelijä, urkkija, koronkiskuri, joka eli ruumistaan kuin portto, ja joka tahtoi myydä sisarensa portoksi, hänestä oli tullut tuo hyvä mies, jolla oli jalo, anteeksi-antavainen sydän, hellä mielenlaatu, hän oli tuo sisaren menetettyä viattomuutta surevainen veli!
Maisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi niin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen aivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty kostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen huoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut häntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan itsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi ollut ilmi-antaa varkaita? — Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei laki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten, että oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin alku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota vahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää rosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko, josta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi ryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata raakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät tuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet mitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä silloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät olosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo mennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu ja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä rikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka sielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty hatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten jälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti ravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen tuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.
* * * * *
Maisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta, jolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa aitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen tervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua nostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä. Lähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut, pisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi kuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja kysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin lainan.
Maisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa, piti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin verukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä summalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa tiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen käsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille pöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle, paikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.
— Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
— Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda aamupäivällä.
— Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä lasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole? väitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.
Neitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia tuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa ei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli ennen osoitettu.
Oli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää häntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus härnätä häntä johonkin hairahdukseen.
Mustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse ja maiskutteli huuliaan.
— Tämä on oikeata bourgognelaistani, olkaa varma siitä!
— Kyllä se on hyvää viiniä, vastasi maisteri ihan koneellisesti, tukahuttaessaan suuttumuksensa harkitsemalla suunnitelmaansa.
Neitsyt ja Iivana nauroivat ihan teeskentelemättömästi.
Senjälkeen mustalainen kaatoi paloviinaa laseihin.
— Sitä en maista pisaraakaan! sanoi maisteri jyrkästi.
— Ette?? Aivan varmasti! Kun minä pyydän! Kun pyydän niin kauniisti enkä pakota, en tahdo väkisin enkä uhkaa! Herran nimessä, ei pistäisi päähänikään uhata, sillä sitä ei pidä milloinkaan tehdä, varsinkaan ei, kun on todistajia läsnä… jotka ovat inhabiileja. Ei, kautta autuuteni, minä en uhkaa, en hituistakaan! — No, pikku pisarainen vain!
Maisteri asetti pois keppinsä, jotta hänestä ei olisi tullut murhamiestä; mutta hän ei juonut:
Mustalainen tyhjensi lasinsa, ja hänen päänsä meni heti pyörälle.
— Nyt laulan yhden numeron! hän huusi ja selvitti kurkkuaan.
Ja sitten hän alkoi vedellä vanhaa lempilauluaan: "Ma Luxemburin kreivi oon!"
Tuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi nielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen voimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen tunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän itse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä tunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi nousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka silmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi kadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä enemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon kantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia, syviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian ympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen sana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet hirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus kasvoivat hetki hetkeltä.
Tuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle, ja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli talonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.
— Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi mustalainen todellisella ihastuksella.
Luonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään käsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan hän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi, kuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja pahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän taidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset hyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota heitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin kuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi, että ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne osoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille muillekin.
— Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta osoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli päässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli katsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli nöyrästi paljastanut päänsä.
— He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.
— Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.
— Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa hetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli pukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti erehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi teroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.
— Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko välttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.
Tällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi maisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain joukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.
— Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle käännettyään selkänsä maisterille.
Neitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien tapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja tarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen nutunhihaan ja virkkoi:
— Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja kuten eläimet!
Huolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti maisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen teeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä ei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana valta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä. Mustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut julmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen, ja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä näyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan puoleensa.
Ruumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä seurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi maalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele; surupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki mustaa.
— Se on portinvartija! sanoi neitsyt.
Nähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään tulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta sydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi nähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa ilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään kasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti käsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain salaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen muodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan kätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa, neitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja tuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.
Maisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi kunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.
Mustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:
— Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?
— Se ei ole mitään ilveilyä! vastasi maisteri mahtipontisesti. Rukoilen aina kuolleitten puolesta, sillä, hän lisäsi painokkaasti, kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, ja se, joka ei ole saanut rangaistustaan tässä maailmassa, voi varrota sitä tulevassa.
Mustalainen, joka todellakin pelkäsi haudantakaista elämää, ei tahtonut antaa vielä pelolleen valtaa, ja tehden viimeisen kokeen hätäänsä tukahuttaakseen, hän huusi ruumissaaton jälkeen:
— Mene helvettiin, portinvartija! Mene helvettiin!
— Olkaa varuillanne, Jensen, virkkoi maisteri, kuolleet kummittelevat, jos heidän rauhaansa häiritään!
Ja levollisena kuin tuleva voittaja, joka on hyökännyt vihollisensa heikoimpaan kohtaan, onnellisena kuin ajattelija, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on päässyt selvyyteen, hän nousi ylös, ja kasvoillaan ankarin kateederi-ilmeensä hän toisti profeetallisella äänellä ennustuksensa, jonka aikoi itse panna täytäntöön:
— Kuolleet kummittelevat!
Astuessaan ripein askelin portista sisään hän kuuli silmänräpäyksen vaiti-olon jälkeen, mikä osoitti, että sanat olivat tehneet vaikutuksensa, jäljessään naurunhohotuksen, jota seurasi muistutus tuosta pyydetystä rahalainasta, joka oli noussut nyt tuhanteen taaleriin. Maisteri kääntyi portaissa ja nyökkäsi myöntävästi päätään.
* * * * *
Lähemmin asiaa punnittuaan maisteri Andreas oli huomannut, että ne keinot, joita hän ennen oli käyttänyt hävittääkseen tämän raa'an sielun, olivat olleet liian hienoja, ja että erehdyksensä syy oli ollut se, että hän oli arvioinut liian korkeaksi parian herkkyyden tuntea moraalista häpeätä. Hän oli koskettanut kunniantunnon kieltä, jota ei ollut, tai joka oli liian löyhä voidakseen katketa edes kovistakaan kosketuksista. Tässä, sen hän huomasi nyt, täytyi turvautua väkivaltaisempiin ja yksinkertaisempiin keinoihin, vanhoihin tunnettuihin keinoihin, joita kirkko ja etenkin paavit kaikkina aikoina olivat ymmärtäneet käyttää taivuttaakseen mieliä, nimittäin pelkoa tulevaisesta elämästä. Tässä suhteessa tuon taika-uskoisen mustalaisen maaperä oli hyvin muokattu, ja, kiitos olkoon tuon satunnaisen ruumissaaton sekä sitä seuraavien kohtausten, oli koko suunnitelma tuohon menettelyyn syntynyt kuin itsestään.
Maisteri Andreaksen kätköissä oli jesuiitta-isä Athanasius Kircherin äskettäin tuntemattomia, mutta ehkäpä ei niinkään vähän jesuiittamaisia tarkoitusperiä varten keksimä kone, jota nimitettiin taikalyhdyksi elilaterna magicaksi. Tämän avulla saattoi mielensä mukaan synnyttää varjokuvia seiniin, savuun tai mille muulle taustalle tahansa, mikä vain oli edes johonkin määrin kiinteä. Tätä konetta hän oli monasti aikonut käyttää huvittaakseen sillä mustalaisen seuraa, mutta jonkinlaisesta haluttomuudesta lahjoittaa mitään miehelle, joka varasti eikä kiittänyt koskaan, oli hän kuitenkin jättänyt sen tekemättä. Nyt hän oli käyttävä sitä hyväkseen erääseen tarkoitukseen, jonka saavuttamiseksi hän neljä kuukautta kestämiensä kärsimysten jälkeen katsoi olevansa täysin oikeutettu käyttämään mitä keinoja tahansa, kunhan nämä keinot suojelivat vain hänen oman persoonansa joutumasta perikatoon; sillä hän oli nyt selvillä siitä, että hänen persoonansa oli korkeampi-arvoinen sekä hänen perheelleen että yhteiskunnalle kuin tuo vahinkoeläin, josta ei yhdenkään ihmisen onni riippunut, mutta jonka hävittämisestä monen pelastus riippui.
Istuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas tunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että oli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin olisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä. Ja likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen samalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä oli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin loukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä perikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko hänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka (niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut milloinkaan suorittaa — siis kaiken lisäksi menetettävä vielä kunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut käydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan elämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi raakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen kuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja hänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen täytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen kerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja omastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain omanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi. Ja sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että oli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen pelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi murhata — tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa rakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus? Ja oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei tahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei voinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat tarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin parian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai Idän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien kansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka ovat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän ja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua lepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat iäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi heitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin toteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia, olemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen elämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta eikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen elämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät vain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen pelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä ei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa kuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei tahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan puhuttavan.
Mistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se johtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski antamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät, vanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt hyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista — armeliaisuuden siunauksista — poistamalla kertomuksen kylmästä kangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli lämmittänyt sitä — kaikista kauneista opeista personallisesta arvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä. Hän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta tällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan käsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä puolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva henkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän opinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.
Hänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt, korkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi nähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet kansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi, että ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa kuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis valistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut, siveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen hetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.
Tämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä ajatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen palauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki se häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan kaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat vaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä uudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa kanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!
Tällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä filosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi kylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja vallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä — miten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon valtavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot, herättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen ajatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta personallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon alaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi häntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli hallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa saisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle verensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt hän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa surmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen raadon koirille.
Mutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui pöydän ääreen.
Ei, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei saattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli ollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan vastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan puolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä tuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut olivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli murhaa… no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he eivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!
* * * * *
Nyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman mustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että hänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen portinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko tässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava. Hänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä mustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.
Hänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa hän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui hänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi ja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa. Maisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen vielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan muistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui nyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?
Olivatko ne muistoja kauan sitten kuluneista ajoista, jolloin hänen isänsä egyptiläisten lailla uskoivat metempsykokseen tai kuoleman jälkeiseen sielunvaellukseen eläinten ruumiissa, ja minkävuoksi tämä uni etenkin kauhistutti häntä? Kenties senvuoksi, että elämän liikkeelle panevassa perusaineessa piili niin ehdottomien lakien määräämä vaisto korkeammissa muodoissa kehittyä korkeampaan elämään, että mielikuva alempiin muotoihin palaamisesta herätti suurinta kauhua tässä ihmisessä, joka pyrki ylenemään. Maisteri muisti, että pahimmat niistä unista, jotka säännöllisesti toistuivat hänellä, olivat ne, joissa hän oli lapsi ja istui koulun penkillä. Tämä mielikuva taantumisesta ajan ja iän suhteen vaikutti niin lamauttavasti häneen, että hän oli tällaisen unen jälkeen kadottanut koko seuraavaksi päiväksi kaiken itseluottamuksen, ja tuntui hänestä koko ajan siltä kuin hänen lapsensa olisivat olleet yhtä vanhat kuin hän itse, ja että hän oli käynyt pienemmäksi.
Näiden jonkunverran epämääräisten edellytysten varaan, sen hän tunsi, hänen täytyi kyetä rakentamaan lopputulos, vaikkakaan hän ei tiennyt, mikä se oli. Taistelussa näin harhailevia aivoja vastaan ei voinut käyttää matemaattisen tarkkaa menettelytapaa. Yhdestä ainoasta seikasta hän oli selvillä, nimittäin siitä, että kouraantuntuvassa todellisuudessa unen voittava esitys vaikuttaisi vieläkin väkivaltaisemmin, musertavammin, tukahuttavammin kuin tämä, varsinkin kun vaikutusta vahvistaisi vielä enemmän se tuska, jonka hän aikaisemmin oli synnyttävä ruumisnäyillä.
No niin, hän maalasi kuviaan, karkeasti ja leveästi senvuoksi, että mustalainen tajuaisi helposti ne, ja asetti taikalyhtynsä kuntoon. Jotta kuvat voisivat vaikuttaa lyhdyn ollessa näkymättömissä, täytyi valonsäteen langeta katsojan takaa; mutta hänen täytyi myöskin olla varustettuna senkin mahdollisuuden varalle, että uhri kääntyisi tarkastamaan, mistä näyt tulivat; ja jotta hänen ei olisi tarvinnut sammuttaa lamppua tai peittää sitä, liitti hän yhteen kolme putkea kolmion muotoon, täytti ne fosforilla ja asetti ne lyhdyn valoputken ympärille, niin että tämä kokonaisuudessaan tulisi muistuttamaan kirkon alttarin yläpuolella olevaa kaikkinäkevää silmää, ja mustalainen saattoi valita, tahtoiko hän käsittää sen joko Jumalan omaksi, sokaisevaksi silmäksi, tai silmäksi, joka oli kaiverrettu puun kylkeen metsässä.
* * * * *
Kaikki oli valmiina; puuttui vain toimintaan sopiva hetki. Yksi päivä oli jo kulunut, ja toinen lähestyi jo loppuaan.
Mustalainen oli ruvennut sinuttelemaan uhriaan, olilainannutosan hänen kirjoistaan, tupakkaa ja väkijuomia, ja oli maannut koko päivän ryypiskellen ja poltellen käymälän katolla, josta hän saattoi pitää silmällä maisterin ikkunoita.
Seuraavana aamuna mustalaisella oli maksupäivä, ja oli hän odottanut senvuoksi suurella uteliaisuudella postintuojaa, jonka piti tuoda nuo luvatut rahat maisterille.
Kun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki lähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä tahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa talossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua, väijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.
Karja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä; ne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten, ikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat kuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat olivat maahan syleksineet.
Kaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella lantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin oli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta kuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä nautinnolla saattoi pysähtyä.
— Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen hänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi; sillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja hirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta tällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin; hän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti useampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille menettelylle, joka sitten oli seuraava.
Yllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin luona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi häntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä laskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua, unohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi kohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen reivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja esillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen suuresti hämilleen.
Ruokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha Syrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa hopeakannussa.
Kaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin vakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti mustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä ihmisiksi.
Maisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi, että maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä tapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta itseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän tapoja.
Kun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri puheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka saattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta tätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan salaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä, jota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun tämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen kärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden loppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai ottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja istui ääneti kuunnellen.
Nyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa, ja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne tahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen mitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen, jolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa äärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on vaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja hänen silmänsä pienentyivät.
Puhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei senvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan hänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin avulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.
Mustalainen oli sen näköinen kuin olisi hän ollut menemäisillään tainnoksiin, ja nousi hän silloin tällöin pystyyn, päästäkseen katselemasta noita kahta palavaa silmää, jotka huumasivat hänet, jotka pistivät hänen aivoihinsa, ja pitivät häntä kuin pihdeissä. Mutta maisteri kävi häneen heti käsiksi uudelleen, ja kun mustalainen aikoi sanoa jotakin, kadotti hän samassa silmänräpäyksessä halun siihen, sillä maisteri katseli joka kerran hajamielisesti sivulle tai painoi alas päänsä. Tätä jatkui kolme tuntia, kunnes mustalainen tahtoi vihdoin väkivalloin riistää itsensä irti, ja keskeytti keskustelun pyytämällä luvan saada laulaa.
Maisteri sanoi, että se ilahuttaisi häntä, mutta laulunaikana hän jäähdytti laulajan halua jatkaa kasvojensa elottomalla, poissaolevalla ilmeellä, niin että laulu keskeytyi jo toisessa värssyssä.
Nyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja heikko tuuli humisi lammen kaislikossa.
Mustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista mielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet. Hän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen aivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli viskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä. Hänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat kysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet ohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia kysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä, olivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä ja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta, mutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin tuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti hedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.
Kun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin pehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan loitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja antoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään ja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö oli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti humisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista vaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui ihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan kertoa niistä näyistä joitahänelläoli ollut.
Hän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa seuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella, katsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä vastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla sanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle alalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja teeskenteli mitä suurinta osanottoa.
Mustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan mielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili tavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen itsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.
Maisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä muisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan haltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti seurustelun ja sanoi hyvää yötä.
— Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen laskea leikkiä.
— Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä, vastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.
— Taivasalla?
— Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.
Miksi hän tuli maininneeksi tulen, sitä hän ei kyennyt jälkeenpäin itselleen selvittelemään, mutta hänen mielessään saattoi väikkyä joku muisto neekereistä, jotka nukkuivat sytytettyjen nuotioiden ääressä peloittaakseen luotaan villipetoja.
Houkuteltuaan pois mustalaisen huvimajasta hän kutsui piikaa, pyysi tämän sytyttämään tornikamarin kynttilät, mutta luiskahti itse huomaamatta takaisin huvimajaan ja otti esille taikalyhtynsä eräästä korista.
Senjälkeen hän sytytti piippunsa, tietämättä oikeastaan, mitä nyt oli tapahtuva, tai miten hänen oli meneteltävä. Itse hän oli äärettömän väsynyt, ja seuraavan päivän maksu oli hänelle kuin hänen elämänsä loppu, kaikkien hänen toiveittensa loppu.
Sillä aikaa piika, joka oli tullut takaisin, raivasi pöydän, kantoi pois lautaset ja vadit, ja lopetettuaan hän kysyi aikoiko maisteri itse sammuttaa lyhdyt.
Tämä johti hänen mieleensä sen, että hän istui valossa, vaikkakin tarvitsi pimeyttä.
Hän vastasi senvuoksi myöntävästi, ja piian mentyä hän sammutti valot.
Hiljainen tuuli puuskuili yli vainioiden, kuljettaen mukanaan tiheätä, kosteata sumua, joka pysähtyi metsän yläpuolelle, vastarinta tihensi sitä — ja — maisteri hypähti äkkiä pystyyn, sillä hän näki, että niityltä päin tuli tuikki sumussa, ja hän ymmärsi, että mustalainen oli sytyttänyt turverovion. Mukanaan lyhty ja tuli hän hiipi erääseen tyhjään vaunuvajaan, josta hän näki täydellisesti niitylle, kenenkään voimatta häntä itseään nähdä.
Tuolla ulkona hän näki mustalaisen makaavan savuavan tulensa ääressä. Tämä oli kietonut ylleen villapeitteen, joka oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta joka nyt hämärässä häämöitti vain kuin valoisampana kaistana, ja hän makasi selin vaunuvajaa kohti. Tulen toisella puolella leijui tuo savunsekainen sumu tiheänä metsänrinnettä vasten, ja muodosti niin hyvän seinän kuin maisteri ikänä saattoi itselleen toivotella.
Hän sytytti lyhdyn ja — seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi mustapukuinen, valkoharsoinen naisenhahmo turpeensavussa.
Mustalainen ei tuntunut huomaavan vielä mitään, mutta kun kuva seuraavan tuulenhenkäisyn siihen sattuessa liikahti, hypähti hän pystyyn ja tuijotti tuleen.
Jotta ei olisi antanut hänelle aikaa lähemmin tarkastella kuvaa, antoi maisteri haamun vuoroin kadota savusta ja ilmestyä siihen jälleen; ja sitä mukaan kuin hän työnsi ulos ja sisään lasiaan lyhdyssä, liikahti mustalainen, hypähti pystyyn ja vaipui maahan.
Tuntui siltä kuin maisteri olisi ohjannut rihmasta häntä ja pannut hänet liikkeeseen sormellaan painaen.
Kun hän nyt oli herättänyt mustalaisen huomion, heitti hän portinvartijan jättiläishaamun usvaseinään.
Oli kauhistuttava näky katsella tuon käärinliinoihin kiedotun vainajan jättiläiskuvan käsi kohotettuna ikäänkuin astuvan esiin metsän peitosta ja lähestyvän, korkeana kuin pyökkipuu — se teki ihan maisteriin itseensäkin suunnattoman kaamean vaikutuksen. Vääntämällä linssiä hän antoi kuvan tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja nyt hän kuuli mustalaisen hiljaa ulvovan, herkeämättä, yksitoikkoisesti ulvovan mielipuolen lailla, ja hän näki tämän vetävän peitteen päänsä yli, nousevan pystyyn, tanssivan karhun lailla, kaatuvan ruohikkoon ja nousevan jälleen pystyyn, kunnes jäi kuin kivettyneenä seisomaan kouristuksen vallassa paikoilleen, yhä vain hiljaa ulvoen.
Nyt portinvartija katosi, ja näytelmän ensi näytös oli lopussa.
Mutta mustalainen jäi seisomaan siihen kuin kuvapatsas, eikä lihaskaan liikahtanut hänen ruumiissaan, kun turpeensavusta ryömi esiin tarhakäärme, aivan kuin ilmi elävänä, keltaisine korvineen ja terävä kieli kahtia halkaistuna.
Kuva oli niin räikeä ja väreiltään niin oikea, että mustalainen ei voinut olla näkemättä sitä.
Ja hän näki sen. Ja mikäli se liikkui luonnollisesti mutkitellen savun aaltoilevan levottomuuden mukaan, rupesi uhrin jäykkä kouristus haihtumaan, ja hänen ruumiinsa liikehti, ensin käärmeen liikkeiden mukaisesti, mutta lopulta hän alkoi väännellä hartioitaan ja selkäänsä kuin uiva ihminen, joka mutkittelee eteenpäin vedessä.
Kun maisterista tuntui, että mies oli saanut tarpeekseen, ja pelkäsi väsymyksen herättävän hänet lumouksesta, työnsi hän uuden lasin lyhtyyn ja antoi tarhakäärmeen rotaksi muuttumisen tapahtua savun silmäänpistävimmässä kohdassa.
Mustalainen vaipui hiljaa maahan, veti jalat allensa, ja pisti piipittäen nenänsä kaikkiin myyränkoloihin, mitä tielleen sattui, kuitenkaan voimatta olla silloin tällöin tirkistämättä kuvaan savussa, joka näytti näkymättömien siteiden tavoin vangitsevan hänet.
Nyt oli mustalaisen aivot saatu oikeaan liikkeeseen, ja tie, jota se edelleen oli kulkeva, oli jo edeltäkäsin niin selvästi rastittu, että uhri jo ennen seuraavan kuvan ilmestymistä oli noussut nelinryömin seisomaan, pitäen kuitenkin yhä tuota valkeata peitettä ympärillään, ja kun koiran hahmo ilmeni savuun, oli hän heti valmis alkamaan hirvittävän haukunnan, ikäänkuin olisi vain varronnut tätä. Nyt kuului kauhistuttava melu talon takaportailta, ja kahdeksan kertaa paukahti talon taka-ovi auki ja jälleen kiinni noiden kahdeksan nälkiintyneen koiran syöksyessä ulos hyökätäkseen tuon lähentelevän vieraan koiran kimppuun.
Samassa silmänräpäyksessä maisteri huomasi, mikä loppu oli oleva, ja kiirehtääkseen sitä hän suuntasi lyhdyn alaspäin, niin että koirankuva lankesi suoraan valkealle peitteelle.
Koiralauma ei voinut erehtyä, ja raivoten riehui kaikki kahdeksan ulvovana läjänä kuoliaaksi purrun isäntänsä yllä.
* * * * *
Paria oli kuollut, ja arialainen oli voittanut; voittanut tietonsa voimalla ja alhaisempaa rotua korkeammalla henkisellä ylemmyydellään. Mutta helposti olisi saattanut tapahtua, että hän itse olisi jäänyt tantereelle, ellei olisi ollut kyllin voimakas tehdäkseen rikoksen.
Nyt kun vihollinen oli lyöty, saattoi hän katsoa sovinnollisesti häneen; ja istuessaan yliopiston kirjasalissa ja lukiessaan viisaan Manun lakeja [Manun lakikirja, Intian tunnetuin klassillinen lakikokoelma. Manun lakikirjassa, 10:nnen kirjan 51:ssä ja seuraavissa värssyissä, on määräyksiä siitä, kuinka Tschandalaa, Intian alinta luokkaa, on kohdeltava.], ymmärsi hän sen vihan, jonka esineenä hän oli ollut, koko tuon hävyttömyyksien sarjan sen ihmisen puolelta, jolle hän oli tehnyt pelkkää hyvää, ja jolle hän oli ojentanut kätensä, mutta joka ylimielisesti kaatoi hänet maahan ja nauroi hänen kustannuksellaan; hän ymmärsi nyt tuon rakkauden likaan ja rikokseen, tuon mieltymyksen kaikkeen mätänemiseen ja tuon likaisten eläinten suosimisen.
Näin kirjoitti viisas Manu, jotta alennuksella luotaisiin alennettujen rotu, joka olisi alinna lämmittävänä ja ravitsevana lannoituksena, jotta arian aatelisheimo voisi nousta ja kukkia aloën lailla joka sadas vuosi:
Tschandala, aviorikoksen, sukurutsauksen ja rikosten hedelmä, syököön vain valkosipulia ja sipulia, jossa on mädätyksen maku, älköönkä kenkään tuoko hänelle viljaa ja hedelmiä, tai vettä ja tulta.
Älköön Tschandala noutako vettä virroista, lähteistä tai kaivoista, vaan ainoastaan lammikoista ja lätäköistä, jotka syntyvät karjan askelista.
Älköön Tschandala peseytykö, koska vesi on suotu sille vain janon sammutukseksi.
Älköön Tschandala milloinkaan rakentako majaa; pukeutukoon vain ruumiitten jättämiin vaatteisiin, käyttäköön vain rikkinäisiä astioita aterioidessaan, koruiksi vanhaa rautaromua, ja jumalanpalvelukseen ainoastaan pahoja henkiä.
Näin kirjoitti viisas Manu.