"Mutta enkö näe teitä enää, herra?"
"Kukapa sitäkään tiennee! Olenhan tullut pitkän matkan takaa, ja nyt minun on ehkä mentävä —", hän epäröi ja lisäsi sitten pois kääntyen: "ehkä mentävä vielä edemmä."
"Olette ollut minulle niin ystävällinen — pahoittelen, kun en voi lähteä kanssanne."
"Oi, Jumala varjelkoon! … tarkoitan, sinä et voi — näen ett'et voi! Mutta josolisitvoinut, niin olisin sinusta peräti paljon pitänyt, ja meistä olisi tullut kovin hyvät ystävät."
"En teitä milloinkaan unohda."
"Enkä minä sinua. Aina ajattelen urheaa pikku tyttöä, jonka kohtasin kerran — kerran vain — ja jota en sitten enää saanut nähdä."
"Olettehan minulle vento vieras, mutta — mutta —"
"Niin, vieras olen sinulle, lapseni, mutta olemme tavanneet toisemme elämän aavalla merellä, ja nyt — nyt meidän täytyy lausua jäähyväiset ja erota."
"Hyvästi!"
"Hyvästi, pikku tyttönen, ja Jumala siunatkoon sinua!"
Tyttö astahti makuuhuoneensa ovelle, pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet — hän ei tiennyt miksi. Luonto oli viimeinkin haastamassa hänelle — hänen tietämättään.
Vieras katseli häntä sielunsa syvimmän kaihon väreillessä kasvonpiirteissään, ja tytön kääntyessä hän ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Elin!" hän kuiskasi, ja tyttö palasi hänen luokseen. Hän painoi lapsen sydäntään vasten, suudellen häntä otsalle ja huulille. Oi noita suloisia, lämpöisiä huulia, hän tunsi ne viimeiseen asti!
Hänen silmissään hämärtyi kaikki usmaksi; hän kuuli loittonevia askelia; kuuli oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja sitten — hänen lapsensa oli poissa.
* * * * *
Kristian Kristiansson oli yksinään. Hän tunsi joutuneensa elämänsä pohjasakkaan eikä nähnyt muuta kuin tyhjyyden, mihin ryömisi kuolemaan. Voisiko hän lähteä takaisin Reykjavikiin? Se ei käynyt päinsä, sillä ministeri ja hänen seuralaisensa valmistelivat kemujaan hänen käyntinsä kunniaksi, ja sellaisen remun läpäiseminen olisi korventelevaa kidutusta, jolle itse paholainenkin nauraisi. Voisiko hän palata Englantiin ryhtyäkseen entiseen tapaan elelemään tuntemattomana säveltäjänä? Mahdotonta sekin, sillä hän ei voisi enää eläissään sepittää siten kuin ennen — vanha yllyke oli hävinnyt, lieska oli loppuun palanut, häntä innostanut elämä oli kuollut; hänen maineensa perustukset olivat järkkyneet siitä uudesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään oikeutta siihen, koskapa hänen uransa, ja kaikki, mitä siitä oli koitunut, oli rakennettu vaimonsa haudan häpäisemiselle, ja koska hän oli menestyksestään saanut maksaa ikäänkuin sielunsa hiessä.
Mitä oli hänellä siis edessään? Vanhuus? Mitä oli vanhuus ystävittä, lapsitta, lemmettä, kunnioituksetta; mielessä muisto — tuo ihmisen riutuvien päivien viime ilo — kuin hävitetyn maan läpi juokseva myrkytetty virta?
Eikö hänellä siis ollut mitään edessään? Oli, yksi oli — ainoastaan yksi — ja yksinään värjöttäessään tuossa huoneessa pää käsien varassa pöydällä hänellä oli vapisuttava, karmiva, sykähdyttelevä tunne, ikäänkuin yliluonnolliset siivet olisivat lepattaneet hänen yläpuolellaan ja kauhea ääni jylissyt: "Synnin palkka on kuolema!"
Samassa hän kuuli toisiakin ääniä — inhimillisempiä ja kotoisempia — jupisemassa lähellään. Joku virkkoi: "Hän on nukahtanut, mies parka", ja toinen: "Ehkä on ryypännyt liiaksi." Sitten kosketti käsi hänen olkapäätään ja hänelle huudettiin korvaan:
"Eikö teidän olisi paras käydä levolle, herra?"
Siinä oli hänen äitinsä, ja takana Magnus, ja molempia katsellessaan hän huomasi noiden mielestä olevansa juovuksissa. Sydämensä ja aivojensa rajussa melskeessä sopi hänelle paremmin jättää heidät siihen uskoon, ja hermojen jännitys olikin käynyt niin tiukaksi että hän jaloilleen noustessaan, hoippui kuin juopunut.
"Hei, mikäs nyt?" hän nauroi. "Viinannepa lienee tuikeata, emäntä. Mutta siitä viis! Kelpaa parhaaksi yömyssyksi ja tuottaa sikeämmän unen. Olen väsyksissäni, kovasti väsyksissäni, mutta aion vetää pitkät unet viimeiseltä — pitkän pitkät unet viimeiseltä."
"Mutta huomenna on uudenvuodenpäivä", muistutti Anna. "Kellot soivat sarastaessa, ja ruununvouti saapuu tänne sitten hetimiten, joten teidän on oltava varhain liikkeellä, jos mielitte olla valmiina huutokaupan alkuun."
"Niinpä tosiaan — olin unohtanut koko jutun — ja koska emme voi sopia tytöstä, niin minun täytyy ostaa tila kaikin mokomin. Kerroin tarvitsevani sitä erikoiseen tarkoitukseen, vaikka en sanonut mihin. Se on minun salaisuuteni, emäntä, mutta saatanpa tuon mainitakin. Tarvitsen sitä äidilleni."
"Äidillenne."
"Niin juuri! Hän on syntyisin näiltä tienoin, ja vanhus raukka tahtoisi päättää päivänsä täällä."
"Hänkö siis neuvoo teitä ostamaan maatilan?"
"Ei sinne päinkään! Hän ei tiedä tuon taivaallista koko puuhasta. Teen siitä yllätyksen. En ole ollut hyvä poika, mutta mennessäni pois, siinä mielessä, ett'en enää konsanaan palaja, tahdon olla siitä varma että kelpo vanhus on onnellinen ja hyvässä tallessa ja että hänellä on katto suojanaan."
Hän nauroi, jälleenkin tuntien tempovaa painostusta sydämessään, ja sanoi sitten Magnukseen kääntyen:
"Pahoittelen, kun ostan talonne, ja te jäätte puille paljaille, mutta kauppa on kauppa, ja kenellä on rahaa maksaa, sillä on vapaus tarjota."
Magnus siirtyi syrjään, halveksiva ilme kasvoillaan.
"Älkää noin apealta näyttäkö. Luulette saaneenne pahaa kohtelua osaksenne ja kenties on niin käynyt, mutta olette onnellisin mies Islannissa minun mielestäni. Luulette, että kun olette tehnyt hyvin työnne, teidän tulisi saada palkintonne, mutta mitä oikeutta on meidänlaisilla ihmisparoilla odottaa palkintoa tässä maailmassa? Luulette miestä rikkautensa vuoksi kadehdittavaksi, mutta mitä hyvää on taskun täyttämisestä sydämen tyhjäksi jäädessä? Ja luulette, että Kuolema viattomat ja onnelliset surmatessaan on julma hirviö, mutta on pahempaakin kuin Kuolema, ja sitä on Elämä, silloin kun ei ole ketään, joka välittäisi, elätkö vai kuoletko. Reipastukaahan toki! Teillä on terveytenne ja hyvä nimenne, sekä rakastettavana ja rakastamassa äitinne ja tuo suloinen tyttönen. Mitä hittoa teillä siis olisi valiteltavana? Ei ikinä mitään!"
Sanoessaan tämän puolittain tosin tunteellisesti ja puolittain sitä pilana teeskennellen hänet hetkiseksi valtasi entisten poikuusaikojen mieliala ja hän laski käsivartensa poikittain veljensä hartioille, kuten oli entispäivinä hänen tapanaan ollut, mutta Magnus väisti värähtäen.
"Kynttilänne palaa makuuhuoneessa, herra", huomautti Anna jämeästi.
Ja silloin hän näki äitinsäkin yrmeästi silmäilevän häntä, kuten ainakin vierasta, joka oli tullut heidät ulos kodista työntämään, joka oli koettanut houkutella tyttöä heiltä pois ja joka saattoi nauraa heidän tilaansa ja ajatella ainoastaan itseään. Ja ajatellessaan tämän olevan viimeisen, mitä äidistään näki — ajatellessaan, että oli odottanut peräti toisenlaista eroa; että kaikki anteeksiannon ja sovinnon toivo oli mennyttä; että äiti ei milloinkaan saisi kuulla tuhlaajapoikaansa kohtaan osoittamansa sitkeän luottamuksen osuneen oikeaan eikä tietää hänen olleen ja menneen, hän sai töin tuskin pysytyksi lannistumatta ja aluksi vielä lopussa kavaltamatta itseään.
Mutta kooten vaatteensa, jotka oli pantu pankon korvalle kuivamaan, hän kääntyi makuuhuonetta kohti ja sanoi, taaskin puhjeten nauruun, joka vihlaisi Annan sydäntä kuin miekka:
"Ette saa näyttää noin alakuloiselta, emäntä. Kun asiat ovat pahimmillaan, niin ne eivät voi muuksi muuttua paranematta. Teillä on ollut vastuksenne, mutta huomenaamulla juotte maljani äitini kurkihirren alla. Hyvää yötä."
Ja sitten hän hoipersi vierashuoneeseen.
Vieraan mentyä äiti ja poika silmäilivät toisiaan.
"Kuulitko mitä hän puhui?" äänsi Anna.
"Äitinsä kurkihirrestä?" kysyi Magnus.
"Huutokaupasta — kaikesta. Sillä miehellä ei voi olla mitään tunteita — mitään sääliä."
"Ei."
"'Kauppa on kauppa', hän sanoi puhuessaan meidän jäämisestämme puille paljaille. Ja puhuessaan, miten hänen äitinsä päättäisi päivänsä täällä, hän ei vähääkään muistanut minua."
"Ei hän Eliniäkään ajatellut — olisi hetkeäkään empimättä vienyt tytön pois meiltä."
"Niin olisi", vahvisti Anna. "'Tästä lompakosta riittäisi', hän sanoi, 'maksaa korkonne kahteenkymmeneen kertaan'."
"Sanoiko hän niin?"
"Sanoi. Hän otti lompakon povitaskustaan ja —"
"Povitaskustaan, sanot?"
"Niin, 'ja minäannanrahat pojallenne', hän sanoi, 'jos hän antaa minulle tytön'."
Anna puheli viattomaan tapaansa, tietämättä, mitä pahaa tuotti sanoillaan, mutta lompakkoa mainittaessa Magnuksen kasvot äkkiä, salaperäisesti, saivat muuttuneen ilmeen, ja niiden sävy oli pahojen intohimojen rumentama.
"Hän on kait kovasti rikas", huokasi Anna.
"Rikkaampi kuin kellään on oikeus olla", vastasi Magnus.
"Varmaankaan ei Jumala voi tarkoittaa, että kukaan olisi noin rikas, toisten pysyessä perin köyhinä."
"Jumala!" huudahti Magnus, ja hänen vääntyneet kasvonsa värähtelivät.
"Jospa hän vaan lainaisi meille sen verran, että selviäisimme ruununvoudista huomisaamuna!" sanoi Anna.
"Voiko odottaa miehen auttavan meitä pitämään maatilan, kun hän on tullut ostamaan sitä itselleen?"
"On kuitenkin kovaa, julman kovaa, että ihmisen ajaa talosta ja kodista maantielle ensimmäinen varakkaampi henkilö, joka sattuu saapuville."
"Sitä minäkin olen ajatellut", säesti Magnus.
Aina tähän hetkeen asti Anna oli vain yritellyt lyöttäytyä Magnuksen mielialan mukaan, mutta nyt sai hänet Magnuksen äänen outo sointu epäilemään, että hän oli herättänyt pahanhengen, ja hän katsahti poikaansa kauhistuen.
Tämä otti pullon ja joi; hän joi pullon kaulasta ja jokainen pisara valoi uutta myrkkyä mieleen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua kuumeisen loistavina, ja Anna vapisi. Hän muisti, ettei Magnus ollut maistanut väkijuomia sen koommin kuin Thoran hautajaisaikana; sitten hän ajatteli isäänsä, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
"Emme siitä enää puhu", hän sanoi koettaessaan ottaa pulloa pois, muttaMagnus ei hellittänyt sitä kädestään.
Äiti ja poika taaskin silmäilivät toisiaan, ja sitten Anna astui vieraan ovelle kuuntelemaan.
"Onko hän lukinnut sen?" kysyi Magnus.
"Ei, pelkään — ei, ei ole."
"Mitä hän tekee?"
"Kynttilä on sammuksissa — kaiketi hän jo on makuulla."
"Sitten", tokaisi Magnus, "hän on riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle ja lompakko on vielä hänen yllään."
"Magnus, mitä ajatteletkaan?" hätääntyi Anna — hänen hampaansa kalisivat.
"Olisiko niin kovin pahaa?"
"Mikä?"
"Ottaa sen verran, että suoriutuisi ruununvoudista aamulla?"
"Magnus! En tarkoittanut sitä."
"Hän ei sitä konsanaan kaipaisi — ei huomaisi vajausta — ja sen avulla saisimme pidetyksi tilan ja pelastuisimme nälkää näkemästä."
"Voi taivas! Mitä olenkaan tehnyt!"
"Hän näkyy itse olevan jonkinlainen tuhlaajapoika. Se sopii, maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta."
Anna ei kyennyt vapaasti hengittämään — hän saattoi vain sanattomaksi hämmästyneenä tuijotella Magnukseen. Tämä tarttui taas pulloon ja siemaisi sen viimeiset tähteet.
"Hän on juonut melko lailla — nukkuu raskaasti — eikä herää, ennenkuin huutokauppa on pidetty."
"Mennään levolle", ehdotti Anna.
"Mene itse", murisi toinen, sillä juopuneen miehen aivoissa mellastelevat raivottaret olivat hänet voittaneet.
"Magnus", rukoili Anna, "jollet sinä käy makuulle, niin minä valvon kanssasi koko yön."
Silloin pahahenki, joka oli Magnuksesta tehnyt kavalan pedon, osoitti hänelle mitä tehdä.
"No hyvä, käydään levolle", hän myöntyi.
Hän telkesi taas ulko-oven ja kohensi lieden hiillosta, äidin sammuttaessa lampun ja sytyttäessä kynttilät. Hän arveli pojassaan heränneen pahan vimmauksen hälvenneen ja puheli muista asioista.
"Olen laittanut sinulle Erikin vuoteen; tapaat kaikki kunnossa", hän huomautti.
Elinin oven sivuitse astuessaan Anna avasi sen hiljaa ja kallisti päätään kuunnellakseen. Sisältä kuului tovin aikaa hentoa ja säännöllistä hengitystä; sitten hän sulki oven jälleen.
"Lapsi parka! Hän on laskenut päänsä pielukselle sydän täynnä uskoa ihmeeseen, joka tapahtuu ennen huomisaamua. Sellaisten on taivaan valtakunta!"
He erosivat ylistuvan ovella, ja muutaman minuutin kuluttua lepäsi pikku talo hiljaisena ja pimeänä tunturien sylissä ja lumien povella, mutta Kuoleman siivet levisivät sen yli.
* * * * *
Magnus ei käynyt levolle. Hän heittäysi haahkanuntuville ja taisteli tuiman ottelun Jumalan kanssa, jota edusti Jumalan sijainen, hänen omatuntonsa. Hänen pimittyneessä sydämessään väikkyi näkynä muukalaisen povitaskussa pullottava lompakko, ja hän hoki itselleen, että hänen, kävi miten kävi, täytyi ottaa vieraan rahoista velkansa korot. Jollei hän sitä tehnyt, niin mies ostaisi maatilan, ja Elin ja hänen äitinsä työnnettäisiin tuuliajolle.
Tämä ajatus aiheutti tunnonvaivoja. Rahojen ottaminen olisi varastamista, eikä Magnus ollut milloinkaan varastanut. Mutta kun usko oli jo hävinnyt, niin kunto seurasi perässä, ja hän rynnisteli omaatuntoaan vastaan ja nujersi sen. Mitä hän aikoi tehdä, samaa tekivät ihmiset joka päivä, vaikka sanoivatkin sitä kaupaksi, ja he tekivät sitä oikeutta vääristäen, hän kun taas tekisi sen vääryyttä oikaistakseen. Tässä oli mies niin rikas, ettei hän huomisaamuna tietäisi menettäneensä sitä, mikä riitti saattamaan Magnuksen omaiset onnellisiksi. Tämä mies aikoi syytää heidät köyhyyteen ja kurjuuteen. Totisesti oli oikein välttämätöntä, velvollisuus ehkäistä se.
Sekautuneiden aivojensa hullussa huumeessa hän näki sen päivän tapahtumat kierossa valossa, ja näytti siltä kuin olisi kohtalo heittänyt miehen hänen käsiinsä. Hän olisi saattanut majautua pappilaan — hän oli tullut tänne. Hän olisi saattanut salata tulonsa tarkoituksen — hän oli ilmaissut sen! Hän olisi saattanut olla virkkamatta sanaakaan lompakosta — hän oli lapsellisen yksinkertaisena näytellyt sitä! Totisesti oli tämä Salliman viittaama tie vaikeuksista pääsemiseksi, ja jollei hän sitä valitsisi, niin hän joutuisi katkerasti soimailemaan itseään rakkaittensa kärsiessä puutetta.
Saatuaan itsensä siihen uskoon, ettei hän voinut olla ottamatta vieraan rahoista sen vertaa kuin korkojen maksuun tarvittiin, hän alkoi kysellä, miksi ottaisi niin vähäisen. Jos lompakossa oli rahaa riittämään kaksinkymmenin verroin korkojen maksuun, niin miks'ei hän ottaisi niin paljoa, että saisi tilan kokonaan velattomaksi? Siten hän voisi jättää Elinille perinnön, jonka oli veljensä tuhlauksen ja rikoksen kautta menettänyt. Tämä mies aikoi sen riistää — hän ei saisi sitä tehdä!
Aste asteelta hän työnsi omantuntonsa varustuksia taemma, kunnes joutui itseltään kysäisemään, miks'ei ottaisi kerrassaan kaikkea. Hänen mielensä oli siihen mennessä tahmautunut ja puutunut, mutta hän älysi vielä varsin hyvin, mitä se merkitsi. Se merkitsisi vieraan henkeä. Ihmisolennon tappaminen herätti ensin ajatuksenakin hyytävää kauhua, mutta tuokion kuluttua se haihtui. Tämä mies yksistään oli hänen rakkaittensa ja turvan välissä — miks'ei siis? Tämä mies uhkasi viedä heiltä hengen, syöksemällä heidät nälkään — miks'ei hän sen sijaan veisi henkeä uhkaajalta?
Hetkellistä tympeyttä tuotti ajatus, että hän kävisi miehen kimppuun, joka oli uskonut itsensä hänen talonsa turviin — nukkuvan, avuttoman miehen kimppuun. Mutta hän ajatteli vieraan sydämetöntä naurua, heidän tilaansa kohtaan osoittamaa tunteettomuutta, ja muisteli, mitä hän oli sanonut äidistään, ja kuvitteli tämän istumassa kaikkien mukavuuksien viihdyttelemänä, hänen äitinsä joutuessa synnyinsijastaan ulos maailmalle menehtymään. Silloin hänen raivonsa taas yltyi ja sydämensä koveni armottomaksi.
Hän alkoi aprikoida, miten menetellä hankkeessaan. Teko oli helppo. Kukaan ei ollut miestä nähnyt, paitse he itse; kukaan muu ei koskaan tietäisi hänen käyneen heidän talossaan. Hän voisi ilmoittaa äidilleen ja Elinille, että vieras oli aamulla varhain lähtenyt matkaansa. He uskoisivat häntä, ja jolleivät uskoisikaan, niin ainakin hillitsisivät kielensä, sillä hänen etunsa olisi heidän etunsa, ja kaikki mitä hän teki, tapahtui heidän hyväkseen.
Uusi ja kamala valo välkähteli hänen synkeässä mielessään, ja hän näki olevansa tuota kaikkea tekemässä. Kenenkään silmä ei näkisi, kenenkään korva ei kuulisi. Tänä yönä oli jäätävä pakkanen, ja jos se löytyisi Hukutussalmesta jään sulattua, niin sanottaisiin muukalaisen eksyneen tieltään lumipyryssä ja tuupertuneen alas kallioilta.
Päästyään varmuuteen siitä, että saisi johdetuksi tämän maailman tuomion harhaan, alkoi kiusauksensa kourissa kiemurteleva mies ajatella tulevaisen maailman tuomiota. Mutta se pelko hälveni tuotapikaa. Toisessa maailmassa ei tiedetty mitään siitä, mitä tässä tapahtui, ja Jumala vähät sekaantui ihmisten asioihin!
Jumalaa ajatellessaan hän tunsi korvissaan humisevan kuin hukkuva veden syöksyessä ylitseen. Siinä upposi hänen omatuntonsa viimeisen kerran tapailtuaan ilmaa, sillä hän hoki itselleen, että joskin murha oli vastoin Jumalan lakia, niin Jumala ei ollut tehnythänenhyväkseen mitään eikä hänellä siis ollut mitään välittämistä Jumalasta. Hän oli kaiken ikänsä ollut hyvä ihminen, mutta kuitenkin oli Jumala jättänyt hänet pinteeseen. Jumala ja maailma antoivat hänen äitinsä ja Elinin menehtyä, sen vuoksi täytyi hänen taistella maailmaa — ja Jumalaa vastaan!
Inhimillisen luonteensa viimeisissä väänteissä hän muisti kerran ennen tahtoneensa murhan yllykettä, ja sitten kärsineensä kadotettujen tuskia, milloin jälkeenpäin oli sitä ajatellut. Mutta se oli toista, se tapahtui loukatun lemmenkiihkon tuulispäässä, ja jos hän olisi uhkauksensa toteuttanut, niin se olisi ollut rikoksista pahin, anteeksiantamaton synti, synti Pyhää Henkeä vastaan — veljen murha! Tuhannet kerrat oli hän kiittänyt Jumalaa siitä, ettei Oskar ollut elänyt kotiin tullakseen; mutta olivatpa ihmeellisiä kohtalon tiet — toinen mies, toinen sydämetön tuhlaajapoika, oli saapunut tänne, ja jos mieli pelastaa rakkaansa nälästä ja Oskarin rikoksien seurauksista, niin hän tiesi, mitä oli tehtävä!
"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", hän ajatteli taaskin ja sitten hypähti ylös vuoteeltaan.
Hänen karkea luontonsa, viinan liehittelevän hornanhengen ärryttämänä, oli saanut omastatunnosta voiton, mutta kuitenkin loksahtelivat hänellä polvet yhteen, kun hän varpaillaan hiipi äitinsä kamarin ohi, ja Elinin ovelle tullessaan hän vaivoin sai hengitetyksi. Heidän puhtaat sielunsa uinuivat rukouksen suojelevassa ilmakehässä; ja tuumaillessa, mitä aamulla sanoisi, jos he tahtoisivat tietää, mistä hän sai rahat, hänen mielensä oli niin tahmautunut ja puutunut, ettei kyennyt mitään vastausta sommittelemaan.
Mutta tämä ajatus ja sitä seurannut näky, miten hänen äitinsä ja Elin tähystelisivät häntä tutkivin ja epäluuloisin katsein — miten hän kaiken päätyttyä ja lepoa toivoessaan tapaisi heidät vaieten istumassa, tyhjää tuijottelemassa — miltei masensi petomaisuuden, ja hänen koko ruumistaan puistatti kyyneleetön nyyhkäys. Kuitenkin jätti inhimillisen valon salama hänen synkeän sydämensä yhäti sakeampaan pimeyteen, ja kotvasen kuluttua hän jatkoi valmistelujaan.
Hänen vaivihkaa pujahtaessaan saliin nousivat ovimatolla torkahdelleet koirat ylös, oikoen sääriään ja haukotellen, ja jotteivät nuo olisi melunneet, vei hän ne ulos ja lukitsi vajaan. Sitten hän lähti talliin, joka oli jonkun matkan päässä asunnosta, satuloitsi vieraan hevosen, ja sitten vinhalla ratsuraippansa sivalluksella sai sen niuhahdellen nelistämään yön selkään. Alas laakson pohjaa pitkin lehahti jäinen tuuli, ikäänkuin olisi päivä liikahdellut aamu-unissaan, ja idän taivaalla tuntui heikko vaaleanpunerva kajastus ja läntisillä jäätiköillä hämärä heijastus sanovan, että päivänkoitto oli lähellä, mutta Magnuksen katsetta samensi viinanhöyry, eikä hän kyennyt näkemään selvästi.
Lunta ei ollut satanut vieraan tulosta asti, ja maatalon edustalle palaten Magnus painoi takaperoiset jäljet kuistilta joelle, osaksi hävittääkseen vieraan askeleet ja osaksi salatakseen omiaan taas tullessaan raskasta taakkaa kantaen ulos. Mies oli tällä aikaa jo mennyt, ja Magnus oli kuin yölintu liihoittelemassa oman talonsa ympärillä ja saalistaan ajattelemassa.
Hänen palatessaan saliin ei siellä kuulunut hivaustakaan, paitsi takassa ripisevän tuhan kahinaa ja seinäkello pimeässä raksuttelemassa säntillisiä sekunteja. Hän riisui saappaansa, jättäen jalkaansa vain lumisääryksensä, ja sitten hän nappasi nojatuolista patjan, astui vieraan ovelle ja kuunteli.
Mutta taivas samoin kuin helvettikin on joka miehen sydämessä, niin kauan kuin hänessä elämää on, ja kyyneleetön nyyhkäys palasi häneen ja vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen viime hetkessä ajatellessaan tekonsa kamalaa surkeutta. Mutta kuitenkin hän, taas hokien itselleen, ettei Jumala tehnyt mitään tässä maailmassa, ja vielä kerran vannoen: "Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", kiersi ripaa ja aukaisi oven.
Sitten hän astahti varovasti vierashuoneeseen ja lukitsi oven jälessään.
Anna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen mennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja ajatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus sanoisi, jos jotakin tapahtuisi: "Sinä sen panit päähäni, äiti." Soimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen Jumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä väkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä olivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta tuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen, muiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he tarvitsivat.
Sitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli kiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut, kummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu sammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien kasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli hänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää konsanaan kuulisi.
Kun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se muutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja hänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen, kävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa tuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja kuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: "Äiti, äiti, tässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!" hänen sydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut kohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.
Sitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin aikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli väärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden tuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti nyyhkien: "Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä" — ja hetkistä myöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella vieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.
Unen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt, kun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen huutavan: "Äiti! Äiti! Äiti!" Hän arveli vieraan unissaan huutavan, sillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän, mutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.
Sitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin ukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen poikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.
Magnus ei ollut käynyt makuulle.
Kynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen vasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: "Magnus! Magnus!"
Ei tullut vastausta.
Hän kuunteli vieraan ovella, mutta ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa, vaikka luuli kuulevansa liikahtelua huoneesta.
"Magnus! Magnus!" hän kuiski taas, mutta vastausta ei kuulunut. Hän kuuli hevosen hirnumista; elukka tuntui juoksentelevan ympäri taloa kaartelemassa, ja hänen ihoaan alkoi karmia, sillä tuo ääni yössä oli kuin ruumiittoman sielun parkua. Sitten kuului kumeaa koirain haukuntaa, ja hän tunsi ne omiksi koiriksi ja tajusi, että ne oli teljetty johonkin ulkohuoneeseen. Tämä herätti uuden aatoksen, ja hän riensi ulko-ovelle katsomaan, oliko se avattu.
Ovi ei ollut lukossa!
Hän oli avata sen ja huutaa uudestaan, mutta silloin hän kuuli ääntä takaapäin. Se tuli vieraan huoneesta, ja painaessaan korvansa avaimenreiälle hän kuuli selvästi nyyhkytystä. Sisällä nyyhki joku.
Hän tunsi tuon matalan, tukahtuneen äänen. Siellä oli Magnus. Hän oli polvillaan tai pitkällään lattialla ja itki kuin sydän pakahtumaisillaan. Silloin Anna rohkeasti yritti avata ovea, mutta huomasi sen sisältä salvatuksi.
"Magnus! Magnus!" hän kuiski, mutta toinen ei vastannut.
Hän oli nyt varma siitä, että hänen aavistamansa hirmutyö oli tapahtunut. Hänen jännityksensä oli syventynyt peloksi, mutta sääli ja rakkaus voittivat kaikki muut tunteet, ja hypähtäen polvilleen yöpuvussa hän kuiskasi avaimenreiästä:
"Magnus! Magnus! Aukaise ovi! Äiti täällä vaan on! Kaikki on minun vikani, rakkaani! Päästä minut sisälle!"
Mutta tukehtunut nyyhkiminen ei keskeytynyt, eikä mitään muuta ääntä tullut vastaukseksi. Sitten hän kaiken muun vaietessa luuli ulkoa kuulevansa kulkusien kilinää. Ensimältä hän otaksui korviensa soivan, mutta kilinä kävi äänekkäämmäksi ja läheni, ja sitten koirat taas haukkuivat ulkohuoneessa.
Pelko syventyi hirmuksi, salaamisen välttämättömyys välähti hänen mieleensä, hän koputti makuuhuoneen ovelle ja huusi taas peljästynein kuiskein:
"Magnus, joku tulee. Odota, kunnes on mennyt. Älä liiku. Älä tule ulos.Sanohan vain, että kuulet minua."
Nyyhkytys taukosi, mutta Magnus ei puhunut. Sillä välin tiu'ut lähenivät lähenemistään sekä ratsuraipan viuhke, ajurin huhuilu ja pehmeässä lumessa kahlaavien juoksijain siukuminen.
"Magnus! Magnus!" huusi Anna ääneensä, viimeisenä ponnistuksena, mutta hänet pysähdytti ikkunan alta kajahtava huuto: "Hoi! hoi siellä!" ja hän nousi seisaalleen aikoen salvata ulko-oven.
Ennen kuin hän ehti sen tehdä ropsahti raipanvarsi ikkunalautaan, ääni huusi: "Jumalan rauha!" ja kiireisiä, askeleita kuului ulkoportailta. Silloin Anna kääntyi pois ja pakeni takaisin makuuhuoneeseensa.
Pukeutuessaan hän kuuli ulko-oven paiskautuvan sepo selälleen ja ihmisiä tepastelevan eteissaliin. He olivat hyvin pirteällä ja hauskalla päällä, sillä he nauroivat hilpeästi ja haastelivat kaikki yhteen suuhun, niin että talo oli täynnä melua.
Tullessaan ulos ylistuvasta hän kohtasi kyytipojan menossa kotaan keittämään kuumaa juomaa poneilleen ja palatessaan saliin hän huomasi oven ja ikkunaluukut heitetyiksi auki, päivänvalon virtaavan sisälle ja postimiehen itsensä siellä useiden matkustajain kanssa, niiden joukossa silmiään myöten turkkeihinsa kietoutuneena johtajan ja Margret Nielsenin, joka purkautui valkean karhuntaljan kierteistä esille.
"Hei!" huusi jokainen, ja postimies sanoi: "Tässä nyt viimeinkin näette meidät! Emme lumipyryltä päässeet eilen, mutta johtaja patisteli minua väenväkiseltä lähtemään matkaan, heti kun se kello eilenillalla herkesi yhdeltätoista!"
"No, emmehän toki joka päivä ole porsaan tapossa?" tuumi johtaja, ja miesten naurellessa ja silmää iskiessä kysyi Margret Nielsen:
"Ja miten on Annan laita?"
Anna seisoi sanattomana ja aavemaisen valkeana, joten johtaja huomautti: "Näymme säikäyttäneen hänet tajultaan, sillä hän toljottelee kuin haamun nähneenä. Mutta missä on Magnus?"
"Magnus? No — jossakin, missä lie", vastasi Anna.
"Ja miten jaksaa Elin käpyseni?" tiedusteli täti Margret.
"Hän ei ole ylhäällä vielä", sopersi Anna.
"Menen herättämään hänet. Mikä on hänen huoneensa — tämä?" ja tätiMargret astui vierashuoneeseen päin.
"Ei, ei", hätääntyi Anna asettuen hänen tielleen, selkä vierashuoneen ovea vasten. "Tuo", ja täti Margret lähti Elinin makuuhuoneeseen.
"Ja nyt", uteli johtaja, iskien silmää kaikkialle ympärilleen, "mitä siitä toisesta tiedetään?"
Anna tähysteli johtajaa kauhun mykistämänä.
"Uudesta tulokkaasta? Ei taida vielä olla jalkeilla?"
"Uudesta tulokkaasta?"
"No, vieraasta, ystävästä, nimittele tuota nyt päin taikka toisin."
"Mistä ystävästä?"
"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli."
Anna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt tekaista valheen, mutta ei voinut. "En ymmärrä sinua, johtaja", hän virkkoi heikosti.
"No —!" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin mietteisiin johtuen: "Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua, oltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä tiedä, kuka hän on?"
Anna vapisi ja vastasi: "Kenestä puhut, Oskar Nielsen?
"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi poikkesi tänne."
Anna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin ymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. "Olisiko hän voinut lumipyryssä eksyä tieltä?" huomautti joku. "Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi side silmilläkin löytänyt perille", väitti toinen. "Oli sentään niin kamala yö", tuumi kolmas. "Lepomajalle asti hän ainakin pääsi." "Mutta poika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille."
"Tämähän on arveluttavaa", huudahti johtaja. "Ministeri tahtoi häntä yöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään sinua —"
"Näkemäänminua!" toisti Anna.
"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä! Mutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana tänne saapunut?"
Anna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja äskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus tehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin ollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista, ja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi avautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:
"Kyllä, eräs matkustajasaapuitänne eilisiltana, mutta hän läksi jo varhain aamulla pois."
Puhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään ja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen kasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja ihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin oli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka oli palannut Jumalan kasvojen edestä.
"Mutta tämä on yhä merkillisempää", kummasteli johtaja. "Tiedettiin hänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen aikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan."
"Niin", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, "antaakseen vanhalle äidilleen."
Ja silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: "Onko ruununvouti vielä tullut?"
"Kuka ruununvoutia kysyy?" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä hetkenä.
"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua jättämään sen teille ennen huutokaupan alkua."
"Ei se kuitenkaan minulle ole", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut lompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä ensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: "'Elinille, Oskarin tyttärelle, Kristian Kristianssonilta'."
"Lahja Elinille, kenties", tokaisi johtaja.
"Tuhannen kruunun seteli!" huusi ruununvouti.
Seurueen iloisuus alkoi puhjeta äänekkäiksi onnitteluiksi, mutta ruununvouti komensi, yhä availlessaan lompakon lokeroita: "Odottakaahan! Täällä on enemmänkin — paljoa enemmän! Yksi — kaksi — kolme — viisikymmentätuhatta — toinen — ja vielä — ja —" sitten kuului nopeaa paperien kahinaa ja ilahtunut huudahdus: "Kaksisataatuhatta kruunua!"
"Juuri sama määrä, minkä hän otti pankista!" sanoi johtaja.
"Suutele minua, käpyseni!" huusi täti Margret.
"Minua myös, lapseni", huusi johtaja.
Anna näytti huumaantuneelta, ja Magnus olisi kuin halunnut vajota maan alle. Mutta johtaja pakisi nauraen ja huudahdellen.
"Nyt käsitän koko jutun. Hän on antanut tytölle rahat, mutta jättänyt tämän ystävien ja sukulaisten neuvottavaksi, mitä niillä tehdä."
Elinin sinisilmien yhä hämmästyneinä tuijotellessa johtaja suuteli häntä toistamiseen ja kysyi: "No kenen luulet jättäneen sinulle tämän suuren omaisuuden, pienokainen?"
"Kristian Kristianssonin", vastasi tyttö.
"Kyllä niin. Mutta etkö tiedä, kuka Kristian Kristiansson on? Et sinäkään, Anna?"
Anna vapisi kaiken tajuamaisillaan. "Kuka?" hän kysyi, mutta pikemmin huulillaan kuin äänellään.
"No, Oskar — poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut antamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli hyvä pohja!"
Totuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna — riemuna siitä, että hänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja osoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka tuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää tulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään ja häntä halutti laskeutua polvilleen.
"Poikani!" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.
"Isäni!" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen ollut hänessä herättänyt.
Seurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista — vanha ja nuori — hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat kasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle ilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli astunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki jotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.
"Äiti — Elin!" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.
"Tässä se ihme oli, vai mitä?" sanoi tyttö.
Ja siinä se oli tosiaan.
* * * * *
Huutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot soivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni puinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä maamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta ympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään ja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina alttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen saarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja lihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.
Johtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle virsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä päilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta kumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja nöyrtyneenä miehenä.
Jokainen katseli Magnusta kummastellen hänen tuloaan, mutta Magnus ei vilkaissut kehenkään. Kirkkoherran lukiessa raamatunpaikan ("olimme kaikki harhaan käyneet kuin lampaat"), ilmoittaessa tekstinsä ("tänä päivänä sinun pitää oleman Minun kanssani paratiisissa"), saarnatessa yksinkertaisen selityksensä kuolevan ryövärin kääntymisestä ristinpuussa, osoittaen ajan lyhyyden, lunastuksen voiman ja kuoleman kilvoituksen varmuuden, vieläpä suntion veisatessa vuorolaulua ("Yön voi itku kestääkin, vaan aamuksi ehtii ilo") ja seurakunnan yhtyessä loppuvirteen, jossa Elinin hopeainen nuori ääni pyöreää kupukattoa kohti helähdellessään muistutti Magnukselle lapsen äidin ääntä, Magnus istui kasvot kiinteästi alttaritauluun tähdättyinä.
Siinä oli kuvattuna Kristus valkeissa vaatteissa ja vehmaitten pääsiäislehvien ympäröimänä, parantamassa sokeaa tien ohessa, ja hänen sitä katsellessaan pehmeni hänen sydämensä kokonaan, sillä hän ajatteli sitä siunattua, mutta kamalaa hetkeä, joka oli ollut vasta ihan äskettäin ja jolloin suomut putosivat hänen silmiltään ja hänen alaston sielunsa seisoi Luojan kasvojen edessä.
Se oli hetki, jolloin hän murha mielessä ja henki Jumalaa vastaan sotivana oli astunut vieraan makuuhuoneeseen, lukinnut oven takanaan ja sitten huomannut uhrinsa temmatuksi käsistään sekä kuullut peloittavan äänen, joka tuntui sanovan: "Seis! tahi veljesi veren ääni huutaa Minulle maasta!"
Jumalanpalveluksen päätyttyä seurasi ulkopuolella paljon kädenpuristuksia ja ystävällisiä toivotuksia, sillä huhu siitä mitä Annan perhekunnassa oli tapahtunut, oli kulkenut suusta suuhun, mutta Magnus tarttui vanhaa äitiään käsivarteen ja käveli hänen kanssaan kotiin yksinään seurana lisäksi Elin, joka sipsutteli narskuvassa lumessa heidän vierellään hyräillen loppuvirren säveltä. Nuori kansa ajeli poneillaan kilpasilla edestakaisin, ensi lumesta iloiten; vanhat ryhminä loruilivat päivän kummallisista sanomista; ja johtaja, joka marssi villavaipassaan tyytyväisen näköisenä kuin vanha lehmä utaret täynnä illalla kotiin jolkkien, tervehti jokaista ja kutsui kaikki majataloon kahville.
Oli hän heille valmistanut enemmänkin kuin kahvikupposet sillä johtoon ryhtyen, silloin kun Magnus näytti hämmästyksestä halvautuneelta hän oli käskenyt teurastaa lampaan ja täti Margretin jäädä sitä käristämään.
Päivällinen oli runsasvierainen ja pitkä, sillä jokainen oli tervetullut mukana olemaan, ja loppupuolella johtaja nousi esittämään maljan.
"Jokaisella lumisateella on loppunsa", hän sanoi, "ja olen onnellinen ilmoittaessani teille kaikille, että pilvi, joka on niin kauan pimitellyt majataloa, Anna Magnussonin perhettä ja minun perhettäni, on nyt ainiaaksi huvennut. 'Osoita mies äläkä pöytää', sanotaan muutamassa sadussamme, mutta tässä tapauksessa meidän on täytynyt osoittaa teille pöytää eikä miestä. Hän on kuulemma matkalla Reykjavikiin tällä haavaa, ja jos ennustus on viisaan miehen arvaus, niin arvaan hänen siellä saavan niin innostuneet tervetuliaiset, ettei ole moista vielä yksikään tällä vanhalla saarella ennen kohdannut.
"Veikot ja siskot, minä ehdotan maljan — Annan kauan kadoksissa olleelle pojalle, meidän pojallemme, Islannin pojalle — Oskar Stephenssonille."
Malja tyhjennettiin huudahteluin ja lasien kilistyksin, mutta Anna ei maistanut, ja Magnus painoi päänsä alas.
Itään Thingvellirin tasangosta ja järvestä kulkee rotkotie Hengel-vuorten yli Eyrarbakkin pienelle kauppa-asemalle. Se polvittelee lukuisain geysirien ja kivennäisvesilähteiden lomitse, jotka tunturin kaljua kylkeä vasten näyttävät aina höyryävän. Ne ovat pieniä poreilevia vesireikiä rosoisessa keltaisessa maaperässä, toiset valkeita ja säteileviä kuin tähdet, toiset pyöreitä ja syvänsinisiä kuin naisen silmä, toiset soikeita ja veripunaisia kuin jonkin petohirviön elävä sydän.
On varoen käveltävä kiertelevää polkua, sillä kamara on kuuma ja ohut jalkain alla. Toisinaan se hytkähtelee kuin kiehuvan padan kansi, ja toisinaan kuuluu kumeaa jylinää alta päin kuin olisi rajuja taisteluita käymässä maan uumenissa, ja sitten lammikot sihahtavat kiehumaan ja syöksemään ylös ilmaan vaahtoavaa vettä ja välähteleviä tulikieliä, ja ilma savuaa tulikivihuuruna.
Se on kamala ja hornamainen paikka, muistuttaen helvetin tulelle pystytettyä kattilaa. Mutta rotkotien ylävarrella leviää lumi valkeana, rauhallisena ja höytäisenä, ja vielä ylempänä kohoavat hohtavat jäätiköt, ja sieltä, vuorten tutistessa maanalaisissa väänteissään, kierähtää talvisin lumivyöry alas niin äkillisesti, ettei yksikään ihminen voi sitä kuulla tai nähdä, sillä se jyrähtää kuin tuomiopäivän jymy ja on nopea kuin kuoleman vasama.
Sarastuksen aikaan sinä päivänä Kristian Kristiansson asteli pitkin tätä solaa, matkalla Eyrarbakkiin, mistä aikoi laivalla lähteä Norjaan. Vaikka hän vasta kaksi tuntia sitten oli sysännyt auki vierashuoneen ikkunan ja jättänyt majatalotilan, hän oli jo nyt voimakkaampi ja urhoollisempi mies. Silloin hänen ainoa ajatuksensa oli lopettaa kaikki, ja itsetuhon varjo oli häilynyt hänen edessään, ja nyt hän näki selvästi, että ellei Jumala säätänyt hänen kuolemaansa, hänen velvollisuutensa oli pysyä elossa. Kuten hän oli tehnyt syntiä, tulisi hänen nyt kärsiä. Hänen tuli suorittaa rangaistus viimeiseen pisaraan asti, sen äärimmäiseen loppuun asti. Hänen rangaistuksensa oli elää edelleen ilman menettämäänsä rakkautta, ilman kadotettua onnea, johon hän oli menettänyt oikeutensa. Se oli kovaa, mutta oikeudenmukaista, ja hänen täytyi kohdata loppu väistymättä. Terve siis elämä, niin kauan kuin sitä kestää! Terve kuolema, kun sen aika tulee!
Päästyään kuumuuden ja savun läpi ja saavuttuaan raikkaille kukkuloille hän pysähtyi katsomaan taakseen. Maailma ympärillä oli valkea ja kirkas viime yön lumimyrskyn jälkeen, mutta punertava, vasta nousevan auringon säde oli ylittämässä korkeimpia huippuja, kun taas alankomaa vielä nukkui sumuverhon suojassa. Hän luuli voivansa kuulla kirkonkellon soivan, ja tuo suloinen inhimillinen ääni saavutti hänen korvansa rikkikaivosten höyryn läpi, niinkuin tähden laulu voisi nousta maailman pilvien läpi sielujen korviin taivaassa.
Pian aurinko oli noussut ja sumu hälventynyt, ja sitten hän näki kaukana alhaalla laaksossa tuon pienen kirkon ja talon, jonka hän oli jättänyt taaksensa. Sinne olivat jääneet onnellisuus, rakkaus ja lämmin kodikkuus, sillä se oli hänen hyvityksensä vahingoittamilleen rakkaille; hyvitykseksi Jumalalle hän oli nyt lähdössä yksin, riistettynä kaikesta ja tuntemattomana kaikille.
Enempää hän ei voinut ajatella tuota, mutta hän hymyili surullisesti itsekseen kuvitellessaan mielessään sen onnellisen kohtauksen yllätystä ja iloa, kun tyttö tulisi esiin lompakon kanssa ja huutokauppa peruutettaisiin. Hän ajatteli myös kirkossa istuvaa äitiään, jonka sielu olisi täynnä kiitollisuutta, ja hän näki Elinin sydäntäsärkevän suloinen hymy huulillaan, joita valaisi auringon viiru lyijynvaloisesta ikkunasta. Näin hän ei ollut odottanut jättävänsä heitä, kun hän oli kymmenen vuotta tehnyt työtä ruumiinsa ja sielunsa hiessä, jotta voisi palata takaisin ja saada kaiken anteeksi. Mutta eipä tässä maailmassa voitu tuhlaajapoikaa ottaa takaisin; täällä ei kukaan maallinen isä voisi juosta häntä vastaan ja kiertää käsivartensa hänen kaulansa ympärille. Mitä hän oli kylvänyt tuli hänen niittää, eikä ollenkaan hänen katumuksensa tai kyyneleensä voineet saada tehtyä tekemättömäksi.
Kesti kauan ennenkuin hän kykeni luomaan viimeisen silmäyksen kohti kotia, jonka hän oli nyt jättämässä iäksi, ja kun hän vihdoin veti syvään henkeä ja jatkoi matkaansa, oli hänen lohdutettava itseään ajatuksella, että Thora olisi tyytyväinen häneen, joka oli luovuttanut heidän lapsensa Magnukselle. Hänen äänensä toisesta maailmasta tuntui tulevan häneen ja sanovan: "Hyvin tehty! Urhea, haavoittunut sydänraukka, Jumalan enkelit iloitsevat tähtesi!" Mutta oli vaikeaa löytää lohdutusta taivaallisessa ilossa, niin kauan kuin hänen verensä virtasi kuumana ja ikävöi ihmisten seuraa.
Ennenkuin oli oikein tietoinenkaan siitä, oli hän jäätiköiden juurella, noiden luonnon suurten, yksinäisten kotien, joita ei ollut koskaan ihmisen tai eläimen jalka tallannut, missä ei yksikään lintu laula ja kukka kasva, missä vain tuuli valittaa liikkumattomien jäämassojen yllä ja aurinko nousee tyhjään autiuteen jäätyneen syvyyden kuilujen ylle. Katsoessaan taakseen tästä paikasta hän ei nähnyt mitään laaksosta ja ihmisten asunnoista, tai mitään muuta kuin laajan ympyrän vuorenhuippuja, aivan hiljaisina ja valkoisina, missä hän oli ainut elävä olento. Ja sitten tunne siitä, että oli suljettuna pois ihmiskunnasta tässä suurenmoisessa mutta synkässä ympäristössä kohotti hänen aistejaan ja vaikutti häneen kuten musiikki, kuten säveltäminen, eräänlaisen hurmioitumisen tavoin, joka oli osaksi ihastusta osaksi tuskaa.
Tunteen hurmiossa hän kysyi itseltään, oliko hänen elämänsä mennyt hukkaan, jos onnellisuus oli iäksi jättänyt hänet tehtyjen syntien vuoksi, eikö nyt enään ollut edessään muuta kuin kieltäytyminen ja kärsiminen. Ja sitten hänen lapsuutensa opetus palasi hänen mieleensä uutena ja ylevänä merkitykseltään, ja hän näki ensi kertaa elämän tehtävän ja kuoleman merkityksen. Elämän tehtävä oli Velvollisuus — tehdä oikein, palkintoa odottamatta tai rangaistusta pelkäämättä; ja kuoleman merkityksenä oli suoda syntiselle, katuvalle sielulle anteeksiantamus, mitä maailma ei voi antaa.
Kiitä siis Jumalaa elämästä, mutta kiitä kuolemastakin! Olkoon miehen synti mikä tahansa, Luonto ei voinut sitä unohtaa eivätkä elämän lait anteeksi antaa, mutta Jumalan armo ei ottanut lukuun syntisyyden mittaa, ja taivaan portit olivat avarat!
Jumala peitti kasvonsa luoduiltansa, ja ihmisen uteleville silmille oli iäinen viisaus tutkimaton kuin nämä valkeat jäätikköseinät, mutta kaksituhatta vuotta takaperin oli yksinkertainen galilealainen lukenut tämän elämänarvoituksen niin kuin ei yksikään ihminen ennen tai jälkeen ole sitä lukenut. Hän oli sen lukenut kaikkien ihmisten puolesta, hyvien kuten pahojenkin, mutta kaikkein eniten hänenlaistensa vaivaisten syntisten, joita kohtaan maailmalla ei ole mitään sääliä eikä anteeksiantamusta. Ja vaikka hän oli syyllisistä syyllisin, ja hänen syntinsä oli hänet etsiskellyt, ja hän katumuksensa hintana oli saanut luopua kaikesta, mitä elämässään piti kalleimpana — lapsensa rakkauden, sekä anteeksiannon ja sovinnon toivosta — niin kuitenkin odotti häntä vielä rakkaus, anteeksianto ja sovinto, silloin kun Jumalan oma ääni kutsuisi hänet ja "tämä kuolevainen pukisi ylleen kuolemattomuuden."
Hän oli joutunut mielialaan, jossa hänen luonteisensa mies huomaa vaikeaksi eroittaa todellista kuvitellusta, — jossa hän kuulee Luonnon ääniä ja luulee ne toisen maailman huhuiluksi. Hän oli tietämättään harhaantunut solapolulta, jonka viittoina oli lumesta pystyyn nousevia kivenjärkäleitä. Äkkiä alkoi louhikon sisuksissa tulivuoren jyry tärähdytellä sitä voimakkaihin vavahduksiin, ja sitten keskeytti kamalan hiljaisuuden jysähdys ja kaikuileva kumina, kuin olisi kiiriskelevä ukonjylinä syöksynyt lumipeitteisestä korkeudesta jyrkkää rinnettä alas.
Oskar Stephensson ei nähnyt eikä kuullut eikä tuntenut mitään. Hän tajusi vain taivaallisen soitannon puhkeavan ilmoille, kymmenentuhannen enkelin laulaman vuorovirren, riemullisen voittokulun, joka hetki hetkeltä pauhasi yhä voimakkaampana; hän tunsi häikäisevää valoa, tunsi hirvittävää vauhtia kiitävänsä auringon maihin; tunsi tuomiopäivän tulleeksi, maailman elämän päättyneeksi, sen hyörivät tungokset hälvenneiksi, sen kemut loppuneiksi, sen kunniat, arvorajat, luokat, kullat ja maineet tyhjään huvenneiksi; hän tunsi seisovansa suuren Tuomiosalin edustalla, ympärillään ääretön paljous kuninkaita ja kerjäläisiä, hyviä ihmisiä ja pahoja, syyllisiä ja viattomia, ja polvistuvansa siihen halvimpien ja häpeävimpien parissa; tunsi hengen kumartuvan puoleensa, tarttuvan hänen käteensä ja sanovan "Tule", katsovansa hengen kasvoihin ja näkevänsä, että ne olivat Thoran, ja hengittävänsä niin nopeaan ja lyhyeen, että oli tukehtua; tunsi syöksyvänsä ilmassa, pää alaspäin, ja hengen johtavan häntä eteenpäin ja laulavan heidän kohotessaan ylös; tunsi huumaavan ylhän Olennon jossakin edessäpäin, laulun kuoleutuvan ja käyvän heikommaksi ja heikommaksi, ja sitten jylhän hiljaisuuden ja siunatun Äänen, joka sanoi:
"Sillä tämä Minun poikani oli kuollut ja elää jälleen, oli kadonnut ja on löydetty."
* * * * *
Seuraavana hetkenä ei Hengel-vuorella ollut ketään. Luonnon suuri yksinäinen koti oli rauhallinen, valkea ja hiljainen.