Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.
— Onko hän kuollut?
— Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan, luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.
Veikkoliini kuiskasi: — ja poika, kuinka on pojan laita?
— No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.
— Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini suurimman jännityksen vallassa.
— Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.
— Pitäjälle, niin… Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli kovin liikutettu. — Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te ette voi minulle sanoa?
— En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka minä teitä varoitin.
Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja, vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt tahtoi hän ajaa asiansa perille.
Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut, ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.
Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta. Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin, olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo vanhus oli ne kertonut.
Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla, jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät. Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet…
Huutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän ainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa, siitä ei ollut enää epäilemistäkään.
Pääkonttorista Viipurissa oli talven ja kesän kuluessa tullut sanoma sanoman perästä Vahvalle Matille käskien häntä koettamaan parastaan saadaksensa tukkilautan perille kuljetetuksi. Kauppahuone oli näet vastaanottanut melkoisia tilauksia hollannin hirsiä hankittavakseen ennen syksyä. Tämä hirsivarasto oli vielä pinoissa Pielisjärven rannalla, kun tilaus tehtiin. Kovalle otti, jos tahdottiin ennen syksyä ehtiä kuljettaa nämät hirret alas Uuraansalmelle.
Vahva Matti ei saanut aikaa pannakseen kunnollista lauttaa kokoon. Semmoisen tekeminen oli paitsi sitä vaikeata, sillä vesi täällä joen suulla virtasi kovasti, ja hirret olisi sitä varten pitänyt ensin viedä syvemmälle vedelle.
Pitempiä matkoja ja syvää vettä varten pannaan lautta tavallisesti siten kokoon, että hirret pannaan ristiin päälletysten. Koko lautta näyttää silloin suunnattomalta halstariraudalta. Jos vesi on syvä ja matka pitkä, niin ett'ei lauttaa tarvitse purkaa kapeitten salmien, virtojen ja koskien tähden, voipi tämmöinen lautta olla jopa kuusikerroksinenkin. Siinä, missä hirret ovat ristissä toistensa päällä, sidotaan ne yhteen köydellä sillä tavoin, että mitä nopeammin lauttaa vetää eteenpäin höyry tahi miehet köydellä, sitä tiukemmalle köysi vetäyntyy. Tavallisinta ja mukavinta on kuitenkin kuljettaa hirsiä n.s. puomilautassa, s.o. useista toisiinsa yhdistetyistä hirsistä muodostetaan sulku, jonka sisällä hirret vapaasti kelluvat. Semmoista lauttaa voidaan salmissa kaventaa, tarvitsematta sitä hajoittaa, voidaan virroissa ja koskissa helposti purkaa, laskea alas ja taaskin ko'ota. Sitä vastoin oli sillä vähäinen vastustusvoima myrskyä ja aaltoja vastaan. Syvillä vesillä ja avaroilla selillä käytetään tätä tapaa ainoastaan silloin, kun ilma on pysyväisesti kaunis, matkat lyhyet, ja kun kuljetusolot muutoin ovat suotuisia.
Matti tunsi Pielisjärven epävakaan veden perinpohjin. Hän tiesi, minä aikoina tuuli tavallisesti käy etelästä tai pohjoisesta. Hän tunsi virrat ja vedet, luodot ja karit. Kaikki Pielisen oikut ja temput oli hän kokenut. Hän oli mitannut sen syvyyden ja tiesi, missä pohja oli liejuinen tahi sorainen. Sumussa, myrskyssä, tyynessä oli hän kulkenut sitä myöten venheellä, lautalla ja proomulla. Sentähden pelkäsi hän tätä järveä.
Se oli arvaamaton, kuni oikullinen nainen. Kuten leikkivä lapsi lepäsi se tuolla auringon paisteessa pehmoisena kuin niittyvilla, aamunkoitteessa ruusuisena, teräskiiltoisena päivän kuluessa, iltasella tutkimaton kuin kuvastimen pinta, ja yht'äkkiä vääntyivät sen armaat kasvot. Tuo pieni jokeltava lapsi muuttui vihastuneeksi jättiläisimmeksi, joka ympärinsä löi, löi ilman tarkoitusta, hillittömän vihaisena. Sokeassa raivossaan ruhjoi se venheitä, repi lauttoja rikki, musersi miehiä. Niin, Pielinen oli petollinen ja julma. Matti ei luottanut siihen enemmän kuin yksiöiseen jäähän.
Ja kumminkin täytyi hänen nyt, ehtiäkseen perille, vastatakseen kauppahuoneen monivuotista luottamusta, juuri nyt, kun näytti niin tärkeältä, täytyi hänen uskaltaa sulkulauttana kuljettaa nuo neljäkymmentä tuhatta hirttä perille, ainakin tuolle suurelle selälle saakka, jossa kauppahuoneen hinaajahöyryn piti tulla vastaan. Hän yhdisti siis hirtensä kolmeen pienempään lauttaan; yhteen lauttaan pani hän kaikki ne hirret, jotka saatettiin katsoa kelvollisiksi hollannin hirsiksi, ja sitä hän itse johti. Kuhunkin lauttaan oli hän kumminkin laittanut tukevamman keskuksen hirsistä, jotka hän oli pannut päälletysten ja sidottanut nuorilla, vitjoiksi väännetyillä kuusilla.
Joka lautalle pantiin lautoja permannoksi ja rakennettiin koju ruokatavarasäiliöksi ja makuusuojaksi väelle. Vanha haljennut, isonlainen pata toimitti tulisijan virkaa. Vintturi, neljä miestä ja kaksi hevosta pantiin joka lautalle, ja niin oltiin valmiina tuohon kuukausia kestävään matkaan.
Oli sateinen toukokuun päivä, kun Vahva Matti ensikerran viritti köytensä suurine, raskaine ankkureineen. Kun tämä köysi koko pituudelleen oli ojaistu, valjasti Antti ja Kaarlo vanhan Hurjan ja toisen vinosilmäisen, mustan, Lento nimisen hevosen, vintturin eteen. Köysi kelattiin ylös natisevan akselinsa ympäri, ja lautta lähti matkalle hitaasti ja verkalleen tuota kaukaista määräpäätänsä kohden. Laivaksi se oli raskas; se oli jykevä ja kömpelö, sen kuljetusvoima heikko: kaksi hevosvoimaa sanan varsinaisessa mielessä. Ja kumminkin oli lautan matka sata peninkulmaa pitkä, täynnänsä vaiheita, vaaroja. Mutta ne henkiset voimat, jotka ohjasivat sen kulkua ja johtivat sen tietä, olivat sitkeitä, kulumattomia, taipumattomia: tuo suomalaisen uskollisuus, tuo suomalaisen kärsivällisyys. Niin kauan kuin nämät voimat olivat lautalla, ei Blumen kauppahuoneen tarvinnut pelätä sitä, ettei lautta aikanansa saapuisi Suikkilan sahan satamaan.
Viikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt, sillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi tavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti ennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä ollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat ajattelivatkaan.
Täällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon tärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt toteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa tuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine työkapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja niin lähdettiin.
Tällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta. Mitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään. Ainoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle, antaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin lähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen huhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.
Kun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin että silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän kasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että se veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti miehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei ollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli kylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun sumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki muodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi tarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako että Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.
Ei, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja sielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin miehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään. He olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään kouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he jäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään, mennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän hirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt ja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon, silloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun nuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla, joka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin kaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he hauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja pojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan säädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko velvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat kyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri oikein kuohui.
Ja pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin lauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta. Niin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli ensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita loppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja harvapuheinen.
Ei, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä ja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta joutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.
Oli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka, oli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa Ristisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.
Kesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen, keveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän hopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut ja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava, ääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman kannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden välillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova laulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja sävelaallot toi laulun järven yli.
Illan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet lautan koko väestön ylevään mielentilaan.
Vahva Matti istui vaimonsa kanssa kojun vieressä puhuen matalalla äänellä ja pitkäveteisesti siitä onnesta ja huolettomasta tulevaisuudesta, joka heitä odotti.
Suutari ratkaisi ajatuksissansa kristillis-yhteiskunnallisia kysymyksiä ja hyräili sillä aikaa Sankeyn riemuvirsiä uskovaisten autuuden toivosta.
Jaakko Trast, sotilas, ja Nestor Rönni loikoivat selällään lautalla, vetivät iltasavujaan, nauttivat viileydestä ja katselivat tupakansavua, kun se tuprusi ylös ja katosi illan utupilviä kohti.
Kojun takana istui Halli koira, kieli riipuksissa ja häntä vedessä. Hänen vierellään istuivat Elli ja Kaarlo keskellä elämän onnea ja iloa, Elli ruusunpunaisena, Kaarlo kovin kalpeana. Ellin terveet huulet olivat puoleksi auki, hänen silmänsä haaveksivat. Katseella, joka ilmaisi sekä lapsellista turvattomuutta että itsetietoista neitsyllisyyttä katseli hän Kaarloa silmiin. Oli noissa hänen silmäyksissänsä kainoutta ja iloa, oli mitä hellinti lempeyttä. Kaikki sanoivat nuot nuoret toisillensa, suullista sanaakaan lausumatta. Heidän sydämmensä kohtasivat toisensa ja sulivat yhteen, kuten salaiset lähteet, näkymättömästi, hiljaisuudessa, vastustamattomasti. Ja Kaarlon tarttuessa Ellin hentoon käteen, jonka hieno rakennus ja kalpea iho ilmaisivat pitkällistä sairautta, vavahutti näitten molempain nuorten ruumiita suloinen tuska, joka seisatti heidän sydämmensä tykytystä. Enkeli paljaine lyövine miekkoineen oli jättänyt vartiopaikkansa paratiisin portilla; he olivat astuneet sisään ensimäisen rakkauden pyhään puistoon.
Hiljaisuus, juhlallinen mieliala ja tuo nuoren rakkauden onni olisivat kyllä vielä kauemmin kestäneet, joll'ei Antti, joka monta tuntia oli istunut onkimassa, yht'äkkiä olisi tuntenut itseänsä nälkäiseksi ja pyytänyt ruokaa. Maria pani ruuan esille. Päivän sietämättömän kuumuuden perästä virvottiin jälleen uuteen eloon. Ruokahalu oli hyvä, ja nuoriso kyllä piti siitä huolta, että keskustelu pysyi vireillä. Puhuttiin sitä ja tätä.
— Puhu jotakin, Nestor Rönni, sanoi Antti, sinä olet jo kauan sitten luvannut kertoa meille jonkun sadun.
— Minä kerron sadun, sanoi suutari, jonka minä olen itse tänään sepittänyt.
— Älkää te, kertokoon Rönni, sanoi Antti, hän osaa niin hyviä tarinoita kertoa.
— Annetaan nyt suutarin kertoa, sovitti Maria, koska hän itse on sepittänyt satunsa.
Ja suutari alkoi pitkällä johdatuksella, kuinka hän oli ollut herännäinen, baptilainen, metodilainen ja kaikkia mahdollisia -laisia, jälleen yhtynyt valtiokirkkoon, ja nyt, naulatessaan ja naputtaessaan, pijetessään ja vetäessään, oli alkanut miettiä joitakuita tärkeitä opin pykäliä, muun muassa helvetin oppia. Hän ei ollut saavuttanut rauhaa eikä lujaa ja varmaa vakaumusta, jonka tähden hän oli ko'onnut kaiken omaisuutensa ja oli nyt matkalla erään suuren hihhulipapin ja profeetan luokse Rantasalmelle keskustellaksensa tästä tärkeästä asiasta.
— Niin, mutta kertomus, satu, sanoivat toiset.
— Kyllä, näin se kuulun, se kertoo tekopyhästä räätälistä:
— Oli kerran räätäli, joka oli kaikkien muitten räätälien kaltainen: vaikka hänelle olisi antanut kymmenen kyynärää sarkaa pukuun, aina leikkasi hän sen niin, että vaate juuri hädin tuskin riitti, eikä mitään jäänyt liikaa omaajalle. Sitä paitsi eli hän salassa syntistä elämää, mutta oli niin tekopyhä, ett'ei pappi eikä lukkarikaan voinut häntä läpikatsoa, vaan luulivat kaiken olevan niinkuin olla pitikin.
— No niin, eräänä päivänä kuoli hän, ja hänen sielunsa yritti sisään taivaaseen.
— Kuka sinä olet, sanoi Pietari, joka seisoi taivaan valtakunnan ovella.
— Minä olon räätäli, minä, ja tahtoisin taivaan valtakuntaan.
— Vai niin, odota vähän, odota vähän.
— Hyvä herra apostoli, sanoi räätäli levottomasti, älkää olko ankara minulle, en minä ole toisiakaan räätäleitä huonompi, sen minä voin vakuuttaa, ja kaikkia suutareita paljoa parempi.
— No, no, mene siis sisään.
Pietari raotti ovea ja räätäli luikahti taivaan valtakuntaan.
Ja tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti ylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.
Ja kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka säteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki kulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.
Vaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua liian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi hänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen olla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että hänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen silmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä ei hän voinut kestää.
— Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen kelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole tyytyväinen täällä.
Mutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa, rakoilemassa ja kiusaamassa: — laske minut pois täältä, tämä on minulle mahdotonta kärsiä.
Viimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa, kuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen räätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu tähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka kuulun.
— Minnekkä sitten, sanoi Pietari?
— Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen huuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.
— Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, muttamitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi.Hurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa,Semmoinen on tekopyhän rangaistus.
— Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen kuullut.
Hänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne kaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin niiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen sopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus olemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi Herran ylistykseksi.
* * * * *
Kun satu oli lopussa, sanoi Maria: — Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs kristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. — Ei tuo sovi lapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit kipeä eilen.
Ei, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä hento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan, hänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän kesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.
— En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö pääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?
Elli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä olisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.
Kesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen kätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin satua.
Ja Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui nyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän runoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin varstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa kultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana oikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.
— Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:
Oli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis tytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa hovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin mahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman pitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin, Ivana julman läänitysmies.
Pajari kiusasi ja rääkkäsi talonpoikiansa monella tavalla, niin että häntä koko seudussa sanottiin talonpojanrääkkääjäksi. Julmuuden harjoittaminen oli hänen huvinsa ja ajanviettonsa.
Siihen aikaan olivat tämän seudun asukkaat venäjän uskontoa. Heidän pappinsa ja lukkarinsa tulivat kaikki Valamon luostarista. Pajarin ja luostarin välillä oli alituinen riita, sillä papit ottivat suojellakseen kansaa hänen omavaltaisilta teoiltaan ja nuhtelivat häntä hänen julmuudestaan.
Pajari vaati talonpojilta korkeita veroja ja kaksinkertaisia päivätöitä sekä pakotti heitä juhtien puutteessa vetämään auraa. Tätä he kärsivät napisematta; mutta kun hän omatekoisten oikeuksiensa perusteella, pitäjien omaajana ja kansan herrana, rupesi vaatimaan, että joka morsian vihkimisen jälkeen palvelisi kolme päivää ja kolme yötä hänen talossansa, silloin talonpojat vimmastuivat.
Ja pyhän Vapun päivänä kokountuivat he hiljaisuudessa eräälle korkealle vuorelle, jossa he valittivat ja vaikeroivat niin, että vuorta vielä tänäkin päivänä sanotaan Itkevien kallioksi; täällä he sopivat, ett'eivät enää kauemman kärsisi pajarin sortoa ja julmuutta.
He valitsivat sentähden kolme kertaa kolme viisasta ja kokenutta miestä puhumaan puolestansa.
Kolme miestä sai tehtäväksensä viedä lahjoja ja antimia mahtavalle ruotsalaiselle herralle, joka hallitsi Inkerinmaata, ja jonka nimi oli Jaakko Pontus de la Gardie. Hänelle piti heidän antaa 12 mustaa ahman nahkaa, sillä hän söi ja kalusi ympäriltään kuin ahma, valloitti kaupunkeja, kyliä ja pitäjiä, toisen toisensa perästä, vaan ei kuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä hän jo oli anastanut.
— Herra ja kreivi! Tule tänne meidän luoksemme, piti heidän sanoa hänelle, auta meitä rankaisemaan sitä jumalatonta pajaria, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sinä sallit meidän uhrata pyhälle Hermanille ja annat meidän tyttäriemme olla rauhassa.
Kolmen miehen piti mennä Pihkovan ruhtinaan luo, antaa hänelle kaksikymmentä punaista ketunnahkaa, sillä hän oli viekas ja pelkurimainen kuin kettu, ja sanoa hänelle:
— Herra ja ruhtinas, tule meitä auttamaan sitä jumalatonta pajaria vastaan, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sallit meidän uhrata pyhälle Antrealle, kaikkien slavilaisten ja karjalaisten suojeluspyhimykselle, ja niin kauan kuin varjelet tyttäriemme kunniaa.
Kolmen miehen tuli mennä suureen Moskovan kaupunkiin tsaarin luokse, antaa hänelle kolme kertaa 24 kärpännahkaa lahjaksi, sillä hän oli herra ja hallitsija, ja heidän tuli hänelle sanoa:
— Tsaari ja itsevaltijas, auta meitä sitä kunniapattoista pajaria vastaan, sillä hän pilaa kaikki meidän nuoret naisemme.
Ja nuo kolme ensimäistä menivät Käkisalmeen. Siellä he tapasivat tuon suuren ruotsalaisen Pontus kreivin; hänellä oli tuhatmiehinen sotajoukko ja talonpoikia ympärillänsä, ja ne kaikki rakensivat teitä ja siltoja eri suunnille; sentähden nimitetään vieläkin metsäpolkuja ja telasiltoja itä-Suomessa "ponnuksiksi". Nuo kolme kokenutta miestä esittivät asiansa kreiville. Näin vastasi tuo suuri kreivi Jaakko Pontus de la Gardie:
— Menkäät ja sanokaat talonpojille teidän kotiseudullanne, että kun tie Vuokselta Pyhäjärvelle valmistuu, niin minä tulen hirttämään pajarin hirsipuuhun, joka on yhtä korkea, kuin Hamanin hirsipuu.
Ja ne toiset kolme menivät Pihkovaan ja tapasivat Pihkovan ruhtinaan, joka oli villisikoja metsästämässä. Heidän annettuaan lahjansa ja esitettyään asiansa, vastasi ruhtinas:
— Menkäät ja sanokaat niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että voitettuani ruotsalaiset ja valloitettuani Marianlinnan, tulen minä luoksenne ja elävältä poltan pajarin.
Ja kun ne viimeiset kolme tulivat Moskovaan ja oprinnikit [tsaari Ivana III:nen henkivartijat] eivät tahtoneet laskea heitä sisään Ivana julman luokse, niin saivat he kauan odottaa Kremlinin porttien ulkopuolella. Mutta eräänä päivänä kun tsaari oli kipeä, eikä kukaan, ei edes hänen italialainen lääkärinsä, voinut häntä auttaa, muistuivat eräälle hovimiehelle nuo Suomen noitamiehet mieleen, sillä semmoisia heidän luultiin olevan. Hän puhui itsevaltiaalle heistä, ja he tuotiin tuon julman tsaarin luokse.
Tsaari Ivana makasi kultaisessa vuoteessaan, tsaarikruunu vieressänsä ja valtikka kuumeenkipeässä, vapisevassa kädessään. Hänen ympärillänsä seisoi hänen henkivartijansa ja useita mahtavia pajareja. Nuo kolme lähettilästä tarjosivat lahjansa ja esittivät pyyntönsä.
— Menkäät, vastasi tsaari Ivana, sanokaat niille, jotka teidät lähettivät, että tultuani terveeksi, tulen minä Karjalaan, ja pajari on, sakramentitonna ja voitelematonna, saapa semmoisen kuoleman, jota eivät koskaan pajarini unhota.
Mutta vanhin lähettilästen joukosta katsoi häntä pelkäämättä silmiin ja sanoi:
— Herra ja tsaari, minä näen sinun silmistäsi, että sinä et enää koskaan parane; kolmen päivän perästä olet sinä kuoleman oma; anna meille itsellemme oikeus rangaista naisten ryövääjää.
[Tämän tapauksen on suuri historiamaalari Jacoby kuvannut "suomalaiset noidat ennustavat tsaarin kuoleman" nimisessä taulussaan.]
Silloin putosi valtikka tsaarin kädestä, hänen huulensa vapisivat.
— Menkäät jumalan haltuun, sanoi hän, ja hakekaat itse oikeutta itsellenne.
Nuo kolme lähettilästä menivät kotiansa, mutta tuskin oli kolme päivää kulunut, ennenkuin tsaari kuoli, niinkuin Suomen noidat olivat ennustaneet.
Niukkilan kylässä Pyhäjärven rannalla oli siihen aikaan tyttö, jonka nimi oli Maria. Hänen hiuksensa olivat keltaiset, kuin kypsynyt olki, ja silmänsä elävät ja mustat, kuin oravan. Hoikka ja soreakasvuinon, kaunis ja hyvä hän oli; ei hänen vertaistansa koko Karjalassa ollut.
Kauan oli jo pajari maltitonna odottanut hänen hääpäiväänsä. Mutta kaunis Maria oli aina toistaiseksi lykännyt myöntäväisen vastauksen antamisen kenellekään monesta kosijoistansa; hän odotti noitten kolmen kolmemiehisen lähettiläskunnan sanomaa.
Vihdoinkin palasivat nuo lähettiläät kotia. He kutsuivat heti kaikki talonpojat Itkevien vuorelle ja esittivät jokainen vuorostaan ne vastaukset, jotka he olivat saaneet. Kun talonpojat kuulivat tsaarin vastauksen, tulivat he iloisiksi ja päättivät kostaa pajarille mutta säästää hänen tytärtänsä, joka oli hyvä ja jalo neiti.
Pyhän Antrean päivänä, kun viljat olivat kootut ja kirkko oli koristettu lehdillä ja kukilla, kun pappi messusi ja Sortavalan luostarin laulajat lauloivat pyhiä laulujansa, tuli pajari ratsastaen mustalla hevosellaan, kymmenen hurjan arokoiran ja monen jääkärin kanssa, kirkkoon, niinkuin hänen tapansa oli, katsomaan vihittäisiinkö sinä päivänä joitakuita morsiuspareja.
Hän jätti hevosensa erään sotamiehen hoidettavaksi ja astui itse sisään Herran huoneeseen. Hän oli puettu nahkareunaiseen silkkipukuun ja kupeellansa oli hänellä kultaisessa kantimessa pitkä, paljas miekka. Nähdessään tuon kauniin Marian vihdoinkin seisovan morsiamena kirkossa, kävi hän iloiseksi. Hän oli julmannäköinen, kun nuo lihavat kasvot pienine, pirullisine silmineen ja tuo iso suu hymyilivät tyytyväisyydestä. Mutta mitä iloisemmaksi pajari tuli, mitä enemmän hän hymyili, sitä katkerammaksi tuli Marian suru.
Pajari aikoi juuri antaa käskyn jääkäreillensä tarkasti vartioitsemaan kirkon ovea, että ei kukaan morsian pääsisi ulos, kun papit ja nuo kolme lähettilästä, jotka olivat käyneet tsaarin luona Moskovassa, tulivat sisään siitä ovesta, joka vei kaikkein pyhimpään.
— Katsokaa tuolla, huusi pappi niin kovasti, että koko seurakunta sen kuuli, tuolla on pajari, se Belialinmies, vaatikaa oikeuttanne, talonpojat, niin sanoo Moskovan tsaari teille.
Nyt pääsi meteli valloilleeen. Talonpojat hyökkäsivät kiusaajansa ja hänen sotamiestensä kimppuun. Sotamiehet ennättivät tuskin nousta vastarintaan, ennenkuin he tapettiin, mutta pajari ennätti paeta kirkosta, hypätä hevosen selkään ja ratsastaa pois hurjinta vauhtia, talonpoikien häntä takaa ajaessa.
Koko päivän ratsasti pajari mitä hevonen jaksoi. Iltapuoleen saavutti hän erään niemen, joka kuusi- ja mäntymetsää kasvavana pistäiksen Pyhäjärveen. Pajarin hevonen oli väsynyt tuosta tulisesta ratsastuksesta; se puhalsi ja pärskyi kovasti. Hän pelkäsi, että hänen takaa-ajajansa huomaisivat häntä, ja kun hän ei voinut edemmäksi paeta, pisti hän miekalla kuolijaaksi hevosensa, väänsi sen järveen ja kätkeytyi itse erääseen ketunluolaan. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä kivien alle, ennenkuin vainoojat jo olivat paikalla. Vaikka talonpojat, jotka olivat nähneet hänen ratsastavan niemelle, etsivät koko illan, eivät he voineet pajaria löytää.
Kaunis Maria, joka myöskin oli niiden joukossa, jotka etsivät tuota julmuria, oli väsynyt ja istahtui nyt kivelle levätäksensä.
Marian istuessa siellä katselemassa kuinka kuuvalo kimalteli vedessä, huomasi hän sen kiven, jonka päällä hän istui, liikkuvan, ikäänkuin joku olisi hiljaan takonut sitä; se oli pajarin sydän, joka kovasti tykki pelosta, sillä juuri sen kiven alla hän makasi luolaan kätkeytyneenä. Hän kumartui alas nähdäksensä, mitä siellä mahtoi olla, joka kolkutti kiveen. Silloin näki hän kuuvalossa pajarin ilkeäin silmäin kiiluvan ja loistavan pimeässä, kuten pöllön silmät syksyllä. Maria kutsui sinne talonpojat, jotka miehissä tulivatkin. Nähdessään, että siellä oli heidän vihollisensa, kiljuivat he vihasta ja mättivät kiviä luolan suulle, niin että siihen syntyi suuri kiviraunio, ja asettivat vartion raunion luokse, ettei kukaan voisi auttaa pajaria. Neljä vuorokautta kuultiin pajarin valittavan ja vaikeroivan luolassa; sitten hän vihdoinkin kuoli. Kiviraunio seisoo siellä vielä tänäänkin koskematta. Mutta se niemi, jonne pajarin hevonen uupui, nimitettiin sitten Uupuniemeksi, ja siitä sai koko pitäjä nimensä, Uupuniemen pitäjä; tämän nimen ovat sittemmin ruotsalaiset ja venäläiset herrat vääntäneet Uukuniemeksi.
[Eräs toisinto tästä kansansadusta sanoo "pajarin" kuolleenKuolemajärveen, josta sen pitäjän nimi olisi alkujaan.]
* * * * *
— Noh, virkkoi sotilas Trast tulisesti. Noh, jumalan kiitos, nyt meillä on toiset ajat Suomessa, ei mikään pajari uskalla nyt hiiskuakaan meillä, sillä kaikki ovat lain alaisina ja sille, joka nyt koskettaa talonpojan oikeutta, huutaa se semmoista "smirnaa", ett'ei sen kanssa ole leikkimistä.
— Niin, niin, se on kyllä totta, sanoi Vahva Matti. Laki on meidän herramme ja turvamme. Mutta nyt me mennään sisään ja pannaan maata. Kuuleppas, Jaakko Trast, me olemme keskellä kulkuväylää. Yö on kyllä valoisa, mutta siitä huolimatta, menepäs nostamaan lyhty mastoon.
Trast nousi ylös ja teki niinkuin käsketty oli. Sillä aikaa kuin hän työskenteli lyhdyn kanssa, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa pysyäkseen paikoillansa tuolla ylhäällä väliaikaisessa mastossa, huolimatta Trastin alituisista venäläisistä komentosanoista, kuuli hän pienen höyryvenheen nopeita potkuriniskuja, joka halkaisten sisäjärven läikkyvää pintaa, suhisi lautan ohitse. Hän tirkisti kesäyön hämärässä ja näki järvellä lepäävän kaskensavun läpi pienen höyryn piirteet, joka hänestä tuntui olevan Blumen "Leimu".
— Wer da? (kuka siellä) huusi hän sotilaan tavalla. Silloin näki hän tuossa eteenpäin rientävässä höyrylaivassa haamun, joka kumartuen laivanpartaan yli, asetti kätensä suunsa ympäri ja päästi yöhön huudon: "kauppahuone Blume on joutunut vararikkoon".
Trast päästi kädestään lyhdyn, joka putosi tukkien väliin, sihahti ja katosi syvyyteen. Samassa astuivat Matti ja hänen vaimonsa ulos kojusta.
Maria oli vaalea ja kauhistuksissaan. Matti sanoi hillityllä äänellä:Kuka se oli, mitä herran nimessä hän jutteli?
— Kyllä kaiketi isäntä kuuli, mitä hän sanoi, vastasi Jaakko Trast vakavasti.
Höyryvenhe oli kadonnut, potkuriniskut olivat vaijenneet, kesäyön rauha levisi yli seudun, ainoastaan aaltojen loiskeen kuultiin polisevan ja läiskyvän vasten lautan laitoja. Kesäkuun hämärä oli tullut.
Vahva Matti ja hänen vaimonsa menivät kojuun ja panivat maata tuoreista vastaniitetyistä heinistä tehdylle vuoteellensa sanaakaan toisillensa virkkamatta.
Tämä ääni, joka samoin kuin myrskylinnun huuto aaltojen yli ilmoitti onnettomuutta, tämä ääni, joka yön pimeydestä lähetti sanoja, jotka heidät pelvolla ja tuskalla masensi, mistä se tuli, kenenkä se oli? Blume on tehnyt vararikon, Blume on mennyt kumoon, oli se sanonut; mutta sehän oli mahdotonta. Tuo rikas Blume… Ei, se oli ilkeää ivaa. Ja kumminkin, jos se olikin totta!
Matin aivot, jotka työskentelivät hitaasti, alkoivat tehdä johtopäätöksiä näistä sanoista, ja kun hän oli ne saanut selville, oli kuin salaman pimeänä yönä äkisti valaistessa isoja aloja. Silloin näki hän yhdellä silmäyksellä kauas tulevaisuuteen, näki itsensä koditonna, majatonna, ja kaikki rakkaat omaisensa riippuvaisina hänen, päivämiehen työstä. Hän oli ollut itsenäisenä talonpoikana lähes kaksikymmentä vuotta. Hän oli eläessään nähnyt kylläksi tietääksensä, miltä tuntui riippuminen jokapäiväisestä työstä. Matti oli vahva mies, vakava mies, ja hänen hermonsa eivät olleet vielä koskaan pettäneet häntä, mutta nyt, tämä kuva silmäinsä edessä, hän vapisi. Sama ahdistus, joka valtasi hänet vanhuksen laulaessa:
Metsättä ei taida kenkäänSuomessamme eleskellä.Joka metsän hongat myypi,Kuuset kaikki luovuttavi,Myypi kaiken tavaransaLuopuu ihan onnestansa,Hävittävi rikkautensa.
Sama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo karvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma, puristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli. Taistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän yht'äkkiä — lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä neljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli saanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä summasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.
Mitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen päähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne, ja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja riihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron tielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman hoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.
Hetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken perästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle, jota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa maksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän erittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja nyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen rahoja… Ei, ei koskaan! Ja sanat: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen tuskanalaisesta rinnastaan.
Maria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan taappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma historiansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli varmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä sellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti kaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden, hänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin talletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin selveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen loppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.
Niin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen tähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen katseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi ymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään, niin… Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä. hänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti Veikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän ihailunsa.
Ja, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin … mikä ilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä ajatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen linnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se näyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja niin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. — Kuka voi torjua luotansa ajatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut kertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin — ei auttanut, hän oli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi sen, tuo Veikkoliini … ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän joutui vastustamattoman tuskan valtaan.
Silloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Ja ääneen nyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.
Joskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat Matin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki lahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän ei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti unissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon ruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa polttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden liejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin loistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän kerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista vedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi noista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos hän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä suussaan ja lauloi:
Impi armas, veden neito,Haltijatar rannan kaunis,Kiharasi tummat näytä,Silmäsi aalloista kohota,Mustat kuni uuninliesi,Kuumat kuni hehkuhiili.Tullos pojan ainaiseksiYstäväksi mieluiseksi.Lepää liki sydäntäni,Vakavalla rinnallani,Käyös elinkumppaniksi,Kodin sulokaunisteeksi.
Ja kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin punainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: "siinä saat minun petollisen sydämmeni." Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen, muuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo seisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat vetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan, hänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen suonissaan.
Nyt hän herää — ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän matkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään houkuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti. Pitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään, kaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen. Samassa kuulee hän isänsä äänen: "ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee muassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta hellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.
Myöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.
* * * * *
Aurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että pihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat loistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui että kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän vuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän opaalinkarvaisella vaipalla.
Oltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle eteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen kärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi Ristisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan puolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä Kolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven suurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt näkyä. Mutta ei!
Mitä edemmäksi päivä kului, sitä lämpimämmäksi se tuli, vesi oli haaleaa ja raskasta, mieliala nulo ja painuksissa. Antti, Elli ja Kaarlo istuivat purjeen varjossa, jalat vedessä. Kaksi heistä onki vuorottain, sillä aikaa kuin kolmas pitkällä pihlajavavalla muistutti vanhaa Hurjaa sen velvollisuudesta vivuta ylös hinausköyttä. Hurja kävi loppumatonta kiertokulkuaan. Silloin tällöin se pysähtyi, mutta, viisaasti kyllä, niin pitkän matkan päähän ukittajastaan, että se näistä nuorukaisista, jonka vuoro oli pitää konetta käymässä, ei voinut tavata sitä vavalla, nousematta seisomaan ja joutumatta paahtavaan auringonpaisteesen. Kun kukin vältti tätä, sai vanha Hurja sinä päivänä useasti pitkiä ylimääräisiä levähdyksiä hyväkseen, ja tämä tietysti hidastutti lautan eteenpäin kulkemista.
Mutta vielä enemmän kuin kuumuus kiusasi väkeä järven heijastus. Samoinkuin hylkeenpyytäjät Pohjanlahdella eivät tunne pahempaa vihollista, kuin kevät-jään lumenkiiltoa, joka, jos he eivät siltä suojele itseään, saattaa heidän silmänsä verittyneiksi ja tuottaa heille kovia kärsimyksiä, samoin on uittoväenkin laita. Suurilla selillä kiduttaa heitä tyvenellä ja auringonvalossa se kiiltävä loiste, joka taivaalta, valkoisista pilvistä ja järvestä säteillen heitä joka puolelta ympäröitsee.
Matille oli aamupuolen kuluessa juolahtanut päähän ajatus: entäs jos kaikki tämä, mitä tuo ääni oli yöllä huutanut ja mikä oli tuskauttanut ja kiusannut heitä, ei olisikaan totta. Hän ilmoitti epäilyksensä vaimolleen ja he tulivat siihen päätökseen, että Maria ja Elli, joka oli hyvin alakuloinen ja savun sekä kuumuuden kiduttamana, lähtisivät Nestori Rönnin kanssa erääseen kylään Ristisaarella. Siellä asui paljon ihmisiä, jotka olivat asioissa Blumen kanssa. Siellä ehkä tiedettiin jotain varmaa asiasta, joka nyt heidät kaikki teki levottomiksi. Siellä asui myös eräs kauppahuoneen saarnamies, eräs metsänostelija ja maakauppias. Hänelle piti nyt Marin viedä pari tuhatta markkaa, jotka hänen miehensä kaiveli esille monella nyörillä ja nauhalla huolellisesti kääritystä lompakosta, jota hän alinomaa kantoi riippuvana kaulastaan.
Kun naiset olivat lähteneet matkalle, niin Matti ja Jaakko istuutuivat kojun suojaan selkä järveä kohti, täyttivät piippunsa ja tupakoivat hartaasti, ahkerasti ja hiljaisina.
— No, mitä luulet, Jaakko, tästä vararikosta, luuletko siinä olevan perää, sanoi Matti vihdoin.
Jaakko veteli pitkiä viiksiään, sanoi hm, sylkäsi ja vastasi vihdoin:
— Muistatteko, Matti, tuota Nisulainen nimistä leipuria Joensuussa, häntä, joka sanottiin olevan niin rikas, jolla oli kaksi taloa ja puotia täynnä tavaroita, osa myllyssä ja jumala tiesi mitä… No, mitä hänellä sitte lopulla oli? Ei niin mitään. Kuka sen tietää mitä kauppiailla onkaan?
— Minä luulen, sanoi Matti, puheen todeksi, Jaakko. Sillä muutoin meitä ei olisi jätetty Pielisjärvelle neljänkymmenen tuhannen hirren kanssa ilman hinaajahöyryä. Jotain on joutunut epäkuntoon kauppahuoneen asioissa.
Keskustelu päättyi tähän. Lauttamiehet torkkuivat lämpimässä. Yht'äkkiä hyppäsi Trast seisaalle: "smirnaa"! huusi hän, piru on merrassa. Lokit ja pääskyset ovat vaijenneet.
— Missä nyt olemme?
— Pikkusyrjän ja Ahvenan karien välillä.
— Onko köysi pitkä, pojat, kysyi Matti.
— Se on järvessä koko köysi, vastasi Kaarlo.
— Pentele, jos tästä tulee raju-ilma, niin heilumme nyt pitkästä köydestä luotojen välillä, juuri niin kuin lossi Leppävirroilla. Jumalan kiitos, että naisväki on poissa…
Samassa kuului tohiseva suhina, joka karttumistansa karttui. Mahdoton kuumuus ja tyyni olivat jo viikkokausia täyttäneet ilmaa sähköllä. Auteren ja kaskensavun yli kohosi tummia sinipunervareunaisia pilvijoukkoja; ne kohosivat keskitaivasta kohden mahtaviksi pyöreiksi joukoiksi, kun alempi osa taas yhtyi kellervänpunaiseen savuun.
Ja taas kuului tohiseva suhina kaukaisuudesta siltä suunnalta, jossa Kolivuoret kohoutuivat, ja Juukaan metsäisiltä harjanteilta. Tuon tuostakin tuli pyöriellen yksinäisiä tuulenpuuskia, jotka laikahuttivat veden pieniin, vaahtoisiin, vallattomiin laineisiin.
Sitte tyyntyi järvi taas muutamaksi silmänräpäykseksi, — syntyi odottava äänettömyys.
Kuni avaruudesta singahutettuina ilmestyivät äkkiä, myrskyn sanansaattajina, lokit ja tiirat, lentää liehaten pitkänä jonona aaltojen huippuja myöten. Ne riensivät pakoon tuolla vesilintujen omituisella tuskanilmeisellä, pahaenteisellä huudolla. Ja heti heitä seurasikin myrsky suhisevin siivin kaikessa raivossaan. Hurjana hyökkäsivät aallot lauttaa vasten, lakaisten jo ensi hyökkäyksellä mukanansa kaikki, mikä kannella irtonaista oli. Kuni lukemattomat pedot häkeissään kohottivat hirret selkänsä, jyskyttivät puomia, repivät ja kiskoivat sulkuaan; näytti siltä, kuin olisi äkkiä vapauden vimma heidät vallannut, kuin olisivat he väkisinkin vaatineet päästä ulos avaraan mailmaan.
— Miehet kaikki keulapuolelle, jossa hevoset ovat, huusi Matti myrskyn keskeltä. — Hakkaa sulkupuut irti, Jaakko Trast, köysi katkeaa muuten. Naisväki on, Jumalan kiitos, poissa.
Kolmella kirveeniskulla teki Trast tehtävänsä. Sulkupuut aukenivat, ja tuhansittain syöksyi hirsiä vapauteen, kuin olisivat ne tahtoneet palata takaisin metsiinsä.
Tuo äsken piukea köysi heltyi hiukan ja nyt jyski ja heilui tuo huolellisemmin rakennettu lautan keskus aalloissa. Silmänräpäykseksi oltiin pelastuneet.
— Ompa noitten kaikkien kokoilemisessa työtä, sanoi Matti.
— No niin, ainahan se parempaa on, kuin ajautua karille ja musertua hirsien väliin, vastasi Jaakko Trast.
Sillä välin hämärtyi hämärtymistään, ukkospilvet ajoivat tykistönsä esille, ja nyt paukahti. Huikaiseva salama halkaisi taivaankannen kahtia ja tätä seurasi välittömästi huumaava ukkosenpauke.
Kun aallot alkoivat hyökätä lautan permannon ylitse, valtasi kauhu suutarin, joka aina myrskyn puhkeamisesta saakka oli polvillaan hartaasti rukoillut, ja kömpyräjalastaan huolimatta syöksyi hän ainoaan heillä olevaan veneeseen, joka vihaisesti kiskoi pestiään.
— Varo itseäsi, suutari, huusivat miehet lautalla.
Mutta suutari syöksyi päistikkaa ulos vaahtopäisiin laineisiin. Miehet näkivät salaman leimauksessa, miten hän taisteli myrskyä vastaan.
— Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan, sanoi Jaakko Trast.Tämä on pahempaa, kuin Gornii Dubniakissa.
Suutari oli kuoleman oma: parin sylen päässä lautasta hyökkäsivät irtanaiset hirret hänen veneensä kimppuun, joka silmänräpäyksessä musertui, ja epätoivon huudolla vajosi suutari syvyyteen hakeakseen tuolta puolen vastausta niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sieluaan vaivanneet.
Kun sulkuhirret olivat päässeet irti, heilui lautta pitkästä köydestään, kuni kellonheiluri, tuulen puuskien ajelemana molempain karien, Ahvenan ja Pikkusyrjän välillä, josta laivat kulkivat. Alussa eivät miehet eivätkä pojat huomanneet, että kalliot kiskoivat alimmaiset hirsikerrokset irti toisen toisensa jälestä. Mutta pian kyllä he käsittivät, mitä tapahtui, sillä lautta vajosi nähtävästi vähitellen. Ja yhäti vain tuuli vihaisin siivin raivosi. Lauttamiehet huomasivat jo siitäkin sen kiihtyneen, että se vei mukanaan lehdet ja oksat, karkoitti siellä täällä pesistään pikkulinnut, jotka ruikuttaen vietiin sen mukana, ja siitäkin, että laineet alkoivat kohota yhä korkeammalle lautan yli.
Hevoset tömistivät levottomasti ja pöristelivät. Kaarlo piteli vanhaa Hurjaa kaulasta ja vuodatti kyyneleitä sen vanukkeiseen harjaan. Antti seisoi vieressä ja pyyhki kyyneleet pois nutunhihalla, ja Halli koira, jonka rypistynyt naama ilmaisi pelkoa, kuunteli tarkkaan ihmisten puhetta. Matti ja Jaakko Trast seisoivat äänettöminä, kuni vartijajoukko tuonelan portilla, kummallakin keksi kädessään. Ainoastaan silloin tällöin, kun joku mahtava aalto löi valtavasti kojua vasten, huusi Jaakko Trast ikuista "smirnaansa".
Äkkiä syöksyi yksi hevosista järveen. Hurja seurasi heti jälestä ja veti äkisti mukaansa Kaarlonkin, joka suonenvedontapaisesti riippui kiinni hevosen harjasta. Nyt Hallikin pakeni. Näytti siltä kuin olisivat elukat aavistaneet onnettomuutta, sillä tuskin nähtiin niiden kuorskuen uiskentelevan, turpa korkealla aaltojen yli, ennenkuin lautta romahti kahtia.
Matti ja hänen poikansa painuivat vaistomaisesti toisiinsa. Tuolla, lautan toisessa päässä nähtiin vanhan sotamiehen kunniaa tekevän. Jäykkänä, suorana ja koreana, kuten ennen paraateissa ja tappotantereella, seisoi hän siinä heiluvilla hirsillä, valmiina odottaen viimeistä.
Nyt kadotti hän jalansijansa. Käsi ei ollut enään lakilla, mutta "kuoleman kunniaksi" kaikui hänen äänensä, kuin ukkosen jyrinä aaltojen kuohussa, ja tuossa tuokiossa vajosi hän syvyyteen. Aallot sulkivat voimalla kiinni hänen lepokammionsa, tuuli soitteli mahtavin sävelin hänen kuolinvirttänsä, ukkosen jyrinä suoritti kunnialaukauksen, ja muistosanana urhollisen miehen haudalla oli Matin sydämmestä lähtevä "Jumala siunatkoon sinua, Jaakko Trast". Vanha urho, Jaakko Trast, oli päästetty vartiolta, hän oli mennyt ystäviensä luo, jotka kerran tykkien pauhatessa ja kivärien leimahtaessa, eivät räpyttäneet silmiään kuoleman edessä enemmän kuin hänkään.
Koko tuosta suuresta lautasta oli tuskin jälkeäkään jälellä, ja nyt kysyttiin, miten voitaisiin pitää koossa sitä, mikä vielä, ikäänkuin sattumalta, pysyi yhdessä. Matti kietoi mahtavat käpälänsä hirsitukun ympäri, jota, lähinnä sitä paikkaa, missä vipusin vielä seisoi, piti koossa hevoskulkua varten kyhätty lattia. Hän aikoi viskata nuoran hirsien ympäri, voidaksensa, sen tehtyään, hakata köyden poikki, jotta myrsky saisi ajella häntä lähimmäiseen rantaan.
Siinä nyt syntyi raju taistelu jättiläisen ja vapauteen pyrkivien, vastarintaa tekevien hirsien välillä. Tässä taistelussa menivät hänen vaatteensa repaleiksi, hänen jäsenensä hieraantuivat verille, jäntereet pöhöttyivät, ja tukka riippui hassallaan hänen kasvoillaan. Mutta voittajana hän taistelusta suoriutui. Hän sai nuoran kiedotuksi hirsien ympäri; hän oli pelastettu.
Silloin kuului läpi aaltojen loiskeen ja myrskyn pauhinan, pitkäveteinen, kimakka vihellys. Kuni höyhen kavahti Matti pystyyn ja huusi yli järven: Tänne! Avuksi!
* * * * *
Israel Veikkoliinin halu saada tavata poikaansa kiihtyi samojen lakien mukaan kuin esineen putoomisnopeus. Oli kulunut aikoja, ennenkuin hän oli saanut kaikki ne asiapaperit, jotka täydellisesti todistivat pojan oikeaksi, ja nyt, kuta likemmäksi päämäärää hän joutui, sitä enemmän kiihtyi hänen halunsa. Hän oli, saadakseen takaisin poikaansa Matilta, matkustanut pohjoiseenpäin, sillä hän ei saattanut uskoa, että Vahva Matti parin kuukauden ajalla olisi ennättänyt ohi Palosaaren. Siellä kuuli hän, että lautta aikoja sitte oli kulkenut ohi. Hän palasi nyt takaisin Blumen hinauslaivassa, Leimussa, joka vihdoin viimeinkin oli valmis hinaamaan tuota isoa tukkilauttaa. Siinä häntä sitte yllätti tuo äkillinen hirmumyrsky.
Nyt kävi Veikkoliini levottomaksi. Kun hän mielenkuohuksissaan seisoi siinä pystyssä pysytteleimässä aaltojen heiluttelemassa höyryssä tutki hän itseänsä, ja hänen täytyi myöntää, että, jos hän nyt liian myöhään saapuisi lapsensa luo, oli se hänen oma vikansa. Hän oli vältellyt tapaamasta Mattia ja hänen vaimoaan; hän tahtoi odottaa viimeiseen, kunnekka hän saattoi otaksua heidän jo tuntevan onnettomuutensa.
Kuta enemmän myrsky kiihtyi, sitä levottomammaksi hän kävi, ja kun höyry törmäsi vasten ensimäisiä irtonaisia hirsiä, oli hän kadottamaisillaan kaiken kylmäverisyytensä, joka ei muuten milloinkaan häntä pettänyt. Hän malttoi kuitenkin mieltänsä ja käski koneenkäyttäjän lisätä höyryä, vauhdin enentämiseksi. Itse meni hän laivan keulaan, siinä hän seisoi, kuni merikotka kallion-niemekkeellä, tähystämässä ympärilleen. Hän rupesi höyryn oppaaksi. Perämies totteli hänen kätensä pienintäkin viittausta. Hän ohjasi Leimun kulkua ja määräsi sen vauhtia. Kaikki hänen elonsa näytti keskeyntyneen silmiin, jotka terävinä ja selki seljällänsä koettivat tunkea tuon valkoisen hämärän läpi. Mutta nähtyään särkyneen veneromun aaltojen ajelemana, oli hän joutua epätoivoon. Nuot laihat kasvot vavahtivat mielenliikutuksesta. Hän horjui; tuntui siltä, kuin menisi hän tainnuksiin. Samassa kuului kirkunaa ja huutoa läpi myrskyn. Uudelleen elpyi hän toivoon.
— Hiljennä vauhtia, komensi hän. Vene. yksi noita pitkiä, tanakoita kirkkoveneitä, jotka sunnuntaisin höyryveneen nopeudella halkaisevat vesiämme, sukelsi kuohuista esiin. Siinä oli Maria, joka veneellä oli lähtenyt etsimään omiaan.
— Onko Kaarlo siellä? Ovatko Matti ja Antti siellä? kysyttiin toisesta ja toisesta aluksesta.
"On" ja "ei" kuului heti perätysten, toista seurasi huojennuksen huokaus, aivan kun olisi taakka rinnasta vieritetty, toiseen liittyi surun huokaus, aivan kuin olisi tämä taakka pudonnut toisen rinnalle.
Nähdessään myrskyn olevan tulossa, oli Maria, Rönnin ja Ellin, sekä muutaman Ristisaarelaisen kanssa, kiirehtinyt rannalle. Yksi noita isoja kirkkoveneitä työnnettiin vesille, ja murhaavan levottomuuden ja tuskan valtaamina sousivat he Ahvenankarille. Myrskyssä, vastatuulessa ja pimeässä oli menty harhaan, jouduttu pakenevain hirsien väliin ja taaskin päästy vapaiksi, mutta missä oltiin, sitä ei yksikään varmuudella saattanut sanoa. Soudettuaan edes takaisin, ristiin rastiin, tavattiin korskuva Hurja Kaarlo poika riippuvana harjasta. Kaarlo otettiin veneeseen, ja sitte taaskin soudettiin, kunnekka höyryvene tavattiin.
Ainoastaan suurimmalla hankaluudella saatiin laivaan Maria, väsymyksestä puolikuollut Kaarlo, Elli ja Rönni. Kun Veikkoliini sai läpikastuneen ja värisevän poikansa höyryveneeseen, vei hän hänet konekoppiin ja jätti hänet lämmittäjän huostaan.
Maria katseli inholla hänen hoitavan poikaa, ja vaati ankarasti, että riennettäisiin hänen miehelleen ja pojalleen avuksi. Ja taaskin seisoi Veikkoliini höyryveneen keulassa, taaskin alkoi myrsky hänen sielussaan… Jospa he tulisivatkin myöhään, jospa Matti olisi sortunut, kuten Uria taistelussa, silloin olisi Maria vapaa. Silloin ei mikään Natan saattaisi häntä nuhdella. Hänen syynsä se ei silloin olisi. Hän antaisi Marialle takaisin kaikki, mitä he olivat kadottaneet. Tätä miettiessään valtasi hänet hurja päättäväisyys, hänestä tuntui, kun olisi se myrsky, jota hän nyt kesti järvellä, oikeastaan raivonnut hänessä itsessään. Hänessä pauhasivat intohimojen hyökylaineet, hänessä leimahtivat ajatukset; hän se oli, joka eteenpäin syöksyi kohti määrättyä määräpäätä, jota hän ei tahtonut, jota hänen ei tarvinnut nimittää eikä ajatella, mutta jota hän kauan oli hautonut, ja jonka hän hämärästi tunsi toteuntuvan tavalla tai toisella.
Kylmänä ja tyynenä seisoi hän siinä, taaskin tähysteli ja etsi hänen silmänsä. Hän tunsi olevansa ikäänkuin onneansa takaa ajamassa. Hän oli sen nyt löytänyt, eikä kenkään voisi sitä häneltä riistää, henkensä kaupalla olisi hän puolustava sitä — kunhan vain ei kukaan sekoittaisi hänen peliään.
Äkkiä värähti koko hänen ruumiinsa; aivan kuin jännitetty kieli, jota kosketetaan. Suunnattoman levottomuuden valtaamana oli Maria tarttunut höyryviheltimeen, joka päästi kimeän huudon.
Veikkoliinin veri kuohahti vihasta; hän tunsi äkillisen halun väkisin karkoittaa Marian höyrytorven luota. Mikä oikeus hänellä oli asettautua, juuri nyt, hänen ja tuon ratkaisevan silmänräpäyksen väliin? Keskellä näitä epäselviä, hämäriä ajatuksia, näitä vaihtelevaisia onnen, ikävöimisen ja raivoisan vihan tunteita, keskellä tätä kaksinaista elämää, myrskyä ulkona ja myrskyä sisällä, hillitsi hän kuitenkin ulkonaisesti itsensä.
Hän kuuli selvästi avunhuudon, hän näki matkan päässä, jonka pituutta hän ei kuitenkaan räiskeeltä ja rankkasateelta saattanut tarkoin arvostella, jättiläishaamun, joka vaahdon ja aaltojen keskellä heilutti käsivarsiaan. Laiva ohjasi kulkuaan suoraan haaksirikkoisia kohti. Veikkoliini tunsi, että hänen velvollisuutensa oli varoittaa perämiestä. Mutta joko hän nyt jo oli liian lähellä, taikka kadotti hän mielenmalttinsa, hänen kielensä ja käsivartensa olivat kuni rampaantuneet.
Ensi silmäyksessä jo ryskähti, hän näki kuin unessa, mitenkä Matti vajosi alas syvyyteen.
Mikä oli hervaissut Veikkoliinin tahdon? Eläessänsä hän ei voinut ratkaista, josko ja mihin määrin hänen tahtonsa oli syynä siihen, mikä tapahtui.
Ja mikä tapahtui ja tapahtui salaman nopeudella, oli se, että laiva silmänräpäyksessä musersi jätteet siitä lautasta, joka Matin oli onnistunut viimeisillä voimillaan sitoa kokoon. Nyt komennettiin seis ja takaperin, köysiä viskattiin ulos. Laivan partaan yli ojennettiin jänteviä, auttavaisia käsivarsia apuaan tarjoomaan. Mutta raukean, vertavuotavan nuorukaisen solakka ruumis oli kaikki, mikä käsiin saatiin.
Vahva Matti ei milloinkaan ollut itseään asettanut etusijalle. Aina oli hän ajatellut muita, hänen viimeinen taistelunsa elämässä ei ollut itsensä, vaan poikansa edestä. Ja kun tämä viimeinkin oli pelastettu, lepäsi jo Matin voimakas ruumis raadeltuna ja muserrettuna syvällä Pielisjärven vihaisten aaltojen alla.
Leimu kierteli vielä hetken turmapaikkaa, kuten lokki kuohujen yli, mutta täällä ei enään ollut mitään tehtävää. Kun Antti jälleen tointui tainnuksistaan ja Rönni häneltä kysyi suutaria ja Jaakko Trastia, vastasi hän ainoastaan: Tuolla alhaalla isäni kanssa! Laiva kääntyi takaisin pohjoiseenpäin.
Marian siinä ääneensä nyyhkiessä poikansa vieressä, kuuli hän tämän surullisen vastauksen. Hän katsahti ylös ja hänen silmänsä kohtasivat sattumalta Veikkoliinin silmiä, jotka lakkaamatta olivat häneen kiintyneinä.
Syvemmin loukkaantuneena tästä katseesta, kuin röyhkeimmästä puhuttelusta, kävi Maria kalpeaksi, pyyhki äkkiä kyyneleet silmistään, astui hitaasti pari askeletta Veikkoliiniä kohti, ja luoden häneen kylmän, murhaavan katseen, sanoi hän hiljaan:
— Taavetti olet sinä, etkä Israel.
Veikkoliini peräytyi taakseppäin. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanhana jälleen alkanut kuunnella noita säveleitä, jotka tavallisesti ainoastaan kerran ihmiselämässä kajahtavat. Hän oli uneksinut ja niin paljon ajatellut tätä Mariata. Maria, hän lahjoittaisi hänelle jälleen ne monet vuodet, jotka hän oli elänyt kesättä ja keväättä, hän lahjoittaisi ne jälleen päivänpaisteisina ja kukkaisina. Oi, kuinka paljon hän olikaan valmis uhraamaan tälle unelmalle. Ja nyt… Olivatko nuo myrkylliset katseet, nuo onnettomuudesta ja tuskasta vanhentuneet ja kuihtuneet kasvot vastauksina hänen unelmilleen? Tätä vastaustako saadakseen olivat hänen ajatuksensa herkutelleet luvattomia, hänen sielunsa koskettanut rikosta? Oliko Maria sitte syytön? Ja hänen sydämmessään tuntui kuin jos, lumen sataessa palavaan koskeen, liikkuva vesi äkkiä muuttuisi lujaksi jääksi; hän aavisti, että kaikki, mitä hän nyt oli kokenut, oli muuttava hänen rakkautensa ikuiseksi vihaksi. Maria taaskin, hän tiesi, että Veikkoliini oli heiltä ryöstänyt kaikki, ja uskoi, tahi tahtoi uskoa, että äskeinen tapaus oli enemmän kuin onnettomuuden kohtaus. Siitä päivästä alkaen oli näiden molempain välillä salainen, mutta leppymätön viha.
Maria meni lastensa ja Kaarlon kanssa keulaan lämmittäjän luokse, hän istuutui siihen ja alkoi hoidella poikansa haavaa ja kuivata hänen vaatteitaan. Hänen sydämmensä oli niin täynnänsä surua ja katkeruutta, vihaa ja inhoa Veikkoliiniin, että hän ei löytänyt sanoja tunteillensa. Hän ei pudottanut kyyneleitä, hän ei raivonnut eikä itkenyt, mutta Veikkoliinin puheesta ja kysymyksistä ei hän pitänyt lukua, vielä vähemmän vastasi hän niihin. Epävarmaa oli, kuuliko Maria ensinkään, mitä hän puhui.
Syvästi loukkauntuneena ja kiihtyneenä istuutui Veikkoliini syrjälle, niin että hän näkymättömänä saattoi katsella poikaansa, joka piteli Elliä kädestä ja lämmitteli tulen ääressä. Helakka valkean valo antoi pojan kalpeille kasvoille raittiin, punakan värin, ja Veikkoliini tunsi yhä karttuvalla liikutuksella joka piirteen näissä nuorissa kasvoissa.. Hän käsitti kuitenkin, että oli parasta olla vaiti tänä iltana, jott'ei hän joutuisi pahaan valoon poikansa silmissä, sillä Maria, sen hän näki, oli semmoisessa mielentilassa, ettei ollut mahdollista edeltäkäsin arvata, mitä hän saattoi tehdä, ja Jumala tiesi, mitä tämä olisi sanonut, jos hän olisi tahtonut poikaansa vaatia takaisin.
Vähitellen hiljeni myrsky, sade taukosi, pilvet pakenivat. Kesäyön tähdet pilkistivät unisesti. Taivaan rannalla kumotti kuu isona, levittäen loisteensa selän maininkien yli. Pielinen oli nyt laannut raivoamasta ja lepäsi taas tyynenä pohjolan yön salaperäisessä valossa, Hinausvenhe oli laskenut ankkuriin lähelle noita kahta muuta lauttaa, jotka olivat Ristisaaren salmessa. Saarien ja luotojen suojassa ollen eivät nämät tietäneet paljon mitään aaltojen pauhusta ja myrskyn raivosta.
Seuraavana päivänä löydettiin uutterasti etsittyä Matin ja Jaakon ruumiit. Molemmat kuolleet lepäsivät melkein vedenpinnan tasalla Ahvenankarin litteiden paasien välillä.
Kun Maria palasi surullisen kuormansa kanssa hinauslaivalle, oli Veikkoliini poikineen jättänyt sen. Yksi lautan miehistä oli veneellä vienyt heidät sille laivalle, joka kulki Nurmeksen ja Joensuun välillä. Kaarlo oli itkenyt ja vastustellut viimeiseen asti, Elli oli surusta kuin lamaantuneena. Enkeli paljaine lyövine miekkoinensa seisoi taas vartiolla karkoitettuaan nuoret paratiisista.
Neljätoista päivää myöhemmin oli Nestor Rönni lujaksi lautaksi koonnut kaikille selän rannoille hajalleen ajautuneet hirret, ja hinausvenheen avulla vietiin ne jälleen määräpäätänsä kohti.
Maria muutti tyttärensä Ellin kanssa Joensuuhun, mutta Antti jatkoiNestor Rönnin johdolla isältään perittyä ammattia.