Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen sanoma — mikäpätoteutetturunollinen julistus sitä olisi! — sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä.Tuntematavanherkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa sanahelinätuntoilemisenaeikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet nimittämään Kauneudeksi.
Sataa, sataa, ilta saaja suruharsoon hienoonkäärii ilman tummuvanja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppeliton tummat, korkeat.Korkeammat vuoret vielä,metsät tummemmat
silmänkantamattominaaukee välillämme,ja pilvistäkin yli maansoi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunanja sisään tulvahtaapoppelien lemuaniin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaaläsnäolos armaan,niinkuin halki sumusäänja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojessykkeen kuulla vois,ja syömet yli yön ja eronsamaan rytmiin sois!
Lauri Viljanen.
Arvi Kivimaa.
Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan… Kas, jopa taas alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa…
Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen takana ovat mansikat — mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset — täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan, jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä, kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies muuta päiväsekseen. —
Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien sarja vielä olisi pitkä.
* * * * *
Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta. Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen", sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen koukkuilma."
Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua. Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi, aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä…
Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen. Tämä seikka — näen sen selvästi — on nyt hänen ajatustensa keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.
— Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi lyöden.
Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:
— Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa,Intiinassa ja Ahriikassa…
— Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.
Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa:
— Eipä ole niille maille asiaa tehtävä… hyvä on olla täällä, minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee… Joopa joo… Oletkos kaloja saanut?
— Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.
— Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari…
Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit, ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut. Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee, pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä kauemmaksi kapeana viiruna.
* * * * *
Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset punaviirut.
Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia sitten — liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten ihmisten iloista huutoa.
Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas. Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani aamulla onnellinen rantakalliolla — siihen mielialaan ei enää pääse kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa, mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä tasapainotilaa.
Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen, ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan. Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä. Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on ahdistanut raukenevaa sydäntä.
Lyhyitä näytteitä Viron nuorimmasta lyriikasta.
Sininen purje. Hiukan artistinen sanayhdistelmä. Sanakuva, johon sisältyy haurasta ja totuudenvastaista, kaukaisuuden kaipuuta joka niin usein, kansanrunoja myöten, saa ilmituojakseen purjeen ja venheen ja vielä useammin sinisen värin, joka on siintävien vuorien ja kaukametsien väri.
Sanakuva, joka kykenee olemaan vain symbolina.
Käytän sitä, rohkeasti ja ehkä teennäisestikin ja vallattomasti, karakterisoimaan Viron nuorinta lyriikkaa. Sanalla on minulle persoonallisesti määrätty tunnearvonsa: kun puhe osuu Viron lyriikkaan, kohoutuu ajatuksiini niin kovin helposti Marie Underin senniminen teos: ja on varmaa, että vain Underin runous, ei kyllä sisällys, mutta muoto, on saanut silmäni näkemään monesti oikeudenmukaista lempeämmin lahdentakaisen lyriikan. Olen identifioinut Marie Underin ja lahdentakaisen lyriikan.
Vain Under on Viron nuorista runoilijoista se, joka toistaiseksi ansaitsee nimen: eurooppalainen. Talonpoikaismaa ei nouse päivässä eikä muutamassa vuodessa vuosisatojen raffineeraamien kulttuurimaitten rinnalle varsinkaan maa, joka on niin pieni, että sen keskeltä näkyy sen kaikki rajat, lausuakseni totuuden hiukan liioitellen.
Viron lyriikka syntyi vasta äsken. Sen todelliset luojat, Suits ja Ridala, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin aseveljet ja ikätoverit, ovat jatkuvasti elossa.
Viron nuorten lyyrikkojen ensimmäinen on "Siurun" aikoinaan eläneeseen kirjailijaryhmään lukeutunutMarie Under(Hackert). Marie Under iski v. 1917 kolmekymmentäviisivuotiaana rouvana Viron kirjallisen maailman hämmästyksellä julkaistessaan pienen "Sonetid" kokoelman. Siinä olevien runojen muoto on täydellisyyteen kehitetty; sisällys on osittain sangen sensuaalinen, mikä seikka selittää kirjan herättämän huomion ja kuohunnan. Mutta tämä sensuaalisuus ei vienyt kirjaa perikatoon. Väkevät värit, usein myöskin väkevät tunnelmat ja erittäinkin loistelias kieli kannattivat sitä ja pelastivat sen. Myöhemmistä kokoelmista "Sinine puri" on tekniikaltaan monipuolisempi; sen kieli on yhä kuvarikkaampi; mutta sen säkeet hipovat niin taituruuden rajoja, että sen lukeminen käy ehkä ennenpitkää väsyttäväksi moninkertaisten vertaus-monstrumien ja ekspressionistisen hypähteleväisyyden takia. Tässä kokoelmassa, samoinkuin seuraavissakin "Eelõitseng" ja "Verivaha", viron kieli on kuin omaan kauneuteensa ihastunut Narcissos.
Underin runojen sisällys on mitä suurimmassa määrin egosentrinen. Ja henkilö, joka piileksii säkeitten harsokudoksen alla, huutaa toiveensa ja tuskansa maailmalle kiihkeänä ja hillitsemättömänä; eikä hän rajoitu vain sielunsa kuuluttamiseen: ehkä vielä enemmän hän julistaa pitseihin hautautuvan ruumiinsa suloa miltei koomillisen hartaasti.
Under keikailee runoissaan — se on hänen maniansa ja hänen symbolinsa — suunnattomilla naiskammion vaatemäärillä, pitseillä, silkeillä ja puutereilla. Hän sijoittaa ne usein niille ominaiseen, raskaaseen huoneilmaan; mutta toisinaan hän vie ne ulos luontoon, vertauksiksi ja metaforiksi. Enkä epäile sanoa, että tämä suuren, ylevän vangitseminen ja ikäänkuin sullominen pieneen ja proosalliselta tuntuvaan voi vaikuttaa uudelta ja yllättävältä, tosin ehkä suomalaisesta lukijasta liian teennäiseltä. Seuraavassa "Kylpy" runossa on oivallisia näytteitä tästä Underin runoilijapersoonallisuudelle tyypillisestä näkemystavasta:
Nyt kalmanheinän lavendeli tuoksuu, kuin peili kiiluu kukkasista laakso: mä jalkojani seppelöidä tahdon.
Ja verta vuotaa suuret pilvikimput:on päivä kuolemassa. Vesi loiskii.Kuin kannel helkkää kajakoitten murhe.
Pian laskee taivaan sinikukkasilleyön tähtein parvi kultaperhosina.Kuin alkoholi painaa hämyilma.
Jasmiinivalkein siivin puisto vartooja seppeleillä majan nurkat vyöttää,min akkunat on täynnä päivänpunaa.
Ja metsä peittyy utupuuterilla,ja viime aironveto liukuu rantaan:on harmaa murhe tullut järven ääreen.
Mun ruumiini on nauru valkea.
Tämä omituisin kuvin kyllästetty, öljymaalausmainen sävy on Underin runouden sekä heikkous että sen vahvin puoli. Tuntuu kuin Under itsekin hämmästyneen ihastuneena katselisi vyöryttämiensä kuvien ja värisointujen hehkuvaa kirjavuutta. Mutta se on laavavirta, joka tempaa mukaansa hennoimmat yrtit: se tukehduttaa armotta aidon tunteen. Kauneusmaailmasta välitetty havainto uppoutuu sananmukaisesti harsojen pilveen. Näinollen Under saattaa vain harvoin päästää julkisuuteen persoonalliselta tai ehkä paremmin sanoen välittömältä vaikuttavan tunnelman — mutta tällöin saattaa se vaikuttaa lukijaan sovinnaiselta, totunnaisen sentimentaaliselta. Seuraava runo kaikessa silosanaisuudessaan kuulunee kumminkin näihin harvoihin vilpittömiin palasiin:
Sun sykkää haikeutta sydämes, on siivissäsi ikävätä syvää kun piirtää iltaa hiljaa hämärtyvää ja yötä lyönnit vilusiipies.
Ah, eikö ikävääsi lohduttaa voi aurinko tai aallot punertuvat tai kyyrypilvet, mereen kumartuvat? Miks kaipuu sua kauas kuljettaa?
Sa huudat ikävääs kuin ihmiskielin.Ja mullekin se saapuu sydämeenja hautaa kaiken tuskaan, murheeseen.
Ja kurkkuun kyynel kohoo, haikein mielinmä vaikertelen — lohdutusta vailla —kuin lentäisin mä merilinnun lailla.
Mutta tällä ei ole kielletty sitä tosiasiaa, että Underin viehätysvoima joka tapauksessa perustuu juuri detaljitäysien, räikeänväristen laatumaalausten loihtimiseen — kuvien välkyttämiseen.
Koko naisen kodin hurma, auringon painuessa, tomun tanssiessa ikkunan keltaisessa kajastuksessa, ehtoohämyn nopeana laskiessa huoneen esineille, on patoutuneena esimerkiksi hänen "Sisäkuvaansa":
Jo pyyhkii kultakude-päivänliina pois nuottein mustat kyynelet. Ja on klaverin kaikki hammasrivit vaiti ja.nauraa tummina ja valkoisina.
Ja lamppu, suuren päivän kilpavelion silkkitakissa ja tyynnä vartoo.Ja seinän taulun nuori, kirkas nainenon polvillansa, silmät peitettyinä.— — —Kuin purppurainen viinimarjaterttuon unohtunut maljaan neilikoita.Ah, hiipii huoneen soppiin hämyn varjopää kumarassa. Koko huone sammuu.
Ja kuvastimen lampi valuu seinäänja peittää sen ja seinän kultakukat.Ei ääntä kuulu kumajavan mistään.Ja huoneen kattaa ehtoohämyn murhe.
Ehkä vielä puhtaampi ja herkullisempi laatumaalaus on öisiä, tuulisia katuja kuvaileva sonetti, jossa yötuulta verrataan katukanavassa soluvaan kalaan, joka ahmii kitaansa lyhtyjen loisteen harmaat madot, jossa pihat haukoittelevat keskellä aidanriukuin mustan kaislan, jossa pilvien tuhkakatot ovat kallellaan. Ja kaiken keskellä kuuluu käheä kuiskaus, jonka laatua ei voi erottaa: se onko kirous vai hellä kuiske? Ja loppuefektinä
Kuun harmaa veitsi nousee arvaamatta.
Sen kaksoisveljen, "Öiset kadut", kuvat ovat hurmaavia välähdyksiä mielikuvituksen rajattoman maan kaikilta rajoilta:
Varjojen jättilukit teitä hiipii.Ne lähtee puista, joitten oksain sarviinlyö hourukuvin kuumetautituuli.
On käyneet pimeyden henget parviin.Kuin lepakot ne halaa ilman täyttääja valkeuden ylle heittää harson.
Ei kuplaan enää sauhupurje paisu.Vain linnan viiri viittoo usvan keskeenja sauhutornein kynttilät ei pala.
Ja hämärissä lyhtyin tulililjatkuin helmikääty koristavat yötä.Ja kello torninrinnan yskii hiljaa.
Ja murhemieli tippuu veden lailla. On akkunoissa itku lyötyin haavain; ne vuotaa valoverta. — Yö vai päivä? — — —
Kuun vaskirattaan tuuli vierittänyt on pilvistä. Ja tähdet tihkuu kaikki kuin maito pimeyden mustaan pataan.
Mutta kaiken ohella värisevän, linnuille puhuvan feminiinin, joka ehkä hetkeksi yrittää kohota maan päältä, väkeviä näkyjä näkevän puolimystikon, omalla tavallaan havaitsevan luonnonnäkijän pistäiksen aina pukinsorkka; Under kuuluu Dekameronin naisiin.
Silti voi hänen rakkauslaulunsa toisinaan nousta viehättävään kuulauteen. Hänen syvällinen "Hartaus" sonettinsa alkaa sovituksen, pyhityksen ja puhdistuksen pyynnöllä. Runoilijattaresta tuntuu kuin rukouksen kutsu alkaisi soida — vaikka rahvas metelöi markkinoilla. Meri hymisee ja mailleen menevä päivä vaatettaa sen. Silloin tulet sinä. Ota minut mukaasi.
Jo kauas souda! Päivän viime kulta on näyttämässä meille merkkitulta. Ja siellä jossain poissa puhtaat vuot jo meitä vartoo…
* * * * *
Paljon kevyempi, voipa sanoa sangen kevyt nuorimman polven runoilija onHenrik Visnapuu(synt. 1890), joka kumminkin Virossa nauttii suositun säesepon mainetta. Hänkin — kuten Under, Barbarus ja niin monet muut virolaiset kirjailijat — syöksähti yleisön tietoisuuteen uhmaavana, kaikki kahleet silpovana muurinmurtajana. Hänen "Amores" kirjansa herättämä kauhu oli vähintään yhtä suuri kuin Underin sonettien; ehkä suurempikin — siksi, että Visnapuun runojen tekniikka oli melko paljon Underin sonettien klassillisen täydellisyyden alapuolella, joten edes etevä muoto ei ollut hänen puolustelijanaan, "Amores" on sekoitus kyynillisyyttä, pessimismiä, myrskyä ja paatosta. Toisessa kokoelmassa "Jumalaga, Ene!" (Hyvästi, Ene!) on nuoruuden "röyhkeys" jo talttunut; muoto tavoittelee jaloa yksinkertaisuutta. Jo neljä vuotta sitten ilmestyneet "Taliharin" runot — samoinkuin myöhemmin eri tahoilla julkaistut, raskaspoljentoiset runot — tuntuivat laimealta käsityöltä, huolimatta siitä, että niitten joukossa on ihana vapaudenlaulu, kenties ainoa, mikä on Virossa nähnyt julkisuuden:
Nii ilus on surra, kui oled veel noor,kui päikese magama minna…
(Niin ihanaa on kuolla, kun olet vielä nuori,kuin aurinkoon nukkumaan mennä…)
Visnapuun parhaissa runoissa on yksinkertainen, hiljainen, harras tunnepohja; monet hänen rakkausrunoistaan ovat sieviä, sentimentaalisehkoja, lempeitä. Hän liikkuu mielellään yön, eron, kuoleman maailmassa, kansainvälisin epiteetein ja kansainvälisin kääntein. Tällaisista lienevät edustavimmat seuraavat somat palaset.
Yö musta ja synkeä ulkona on.Me seisomme portilla kalmiston.
Ja kuolema valkea usvassa käy.Käy takana. Eellemme ennättäy.
Sinä vaikenet. Silloin ymmärrän sen:on haudattu rakkaus nuoruuden.
On kuollut rakkaus nuoruuden!
Hämärissä lumikuori kattoi maan.Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan:Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua.Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?
Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan.Rupes valju murheen pilli soittamaan.
Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu.Sydämessä peijaiset ja ristinpuu.Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.
Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset, naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:
Mi mennyttä on, se on mennyt — se kaunista unta lie. Eri teille me taivallamme, tie viimeinen: tuskain tie,
saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":
Oh, surullinen koira, samoin mulla kuin sullakin, suur nälkä, jano on. Ja samat kärsimykset mulla, sulla: me saimme yhtä kurjan kohtalon…
on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.
* * * * *
Johannes Barbaruksen— nimi on salanimi; sen takana on tallinalainen lääkäri Vares, synt. 1889; hän on julkaissut teokset "Fata morgana", "Inimine ja sfinks" (Ihminen ja sfinksi), "Katastroofid" ja "Vahekorrad" (Suhteita, 1925) — "henki on nyrkissä, kuin parabellumi ladattu", kuten hän itse sanoo. Hän on oppositsionin mies, profanum vulgusta vihaava, joka ivaten viskaa taisteluhansikkaan "arvoisalle yleisölle" kuin "gentlemanni ikään", ojentaa nimikorttinsa: "Johannes Barbarus", lupaa löytää sekundantit ja seisten kylmänä ottaa vastaan pistot.
Hänen asenteensa on koomillisen hälisevä ja vesilasimyrskymäinen. Hän kahlaa nummet ja hetteiköt — etenkin hetteiköt — ja pursuttaa vääristyneestä suustaan kirouksia ja helvetinkiveä viattoman luomakunnan ylle. Hän aivankuin nyrkkeilee yhteiskuntaa ja luomakuntaa vastaan.
Jumala, jota Barbarus palvelee, on primitiivinen kuin neekerin puujumala; hänen rukouksensa sen edessä ovat kuin neekerin rukoukset: väliin voimakkaat ja värisevät, väliin monotooniset ja väsyttävät. Hänen mielikuvamaailmansa on kuin neekerin, köyhä ja puiseva. Häntyytyyyksityisiin, useinkin hyviin kuviin ja vertauksiin, voimatta kohottaa runon yleistasoa.
Kukaan Viron runoilijoista ei ole niin raskas lukea kuin Barbarus: hän on oikea labyrinttimestari, vaikeatajuisuuden personoituma. Hän kirjoittaa kyllä "runojalkojen kevyistä pirueteista", mutta itse hän marssii puujaloin.
Mutta hänenkin kaaosmaisesta runoudestaan löytää aforismeja ja epigrammeja, jotka kajahtavat vasaranlyöntien tapaan.
* * * * *
August Alle(synt. 1890), tunnettu terävistä, hieman ylimielisistä arvosteluistaan ja skandaalistaan, jonka maine on liitänyt yli Suomenlahden, on julkaissut vain yhden kokoelman "Üksinduse saartele" (Yksinäisyyden saarille). Hänen runoissaan on naturalismia, mystiikkaa ja omituista ivallista naturalistista mystiikkaa, jos uskaltaa yhdistää nuo kaikki niin erialaiset sanat; hänen "Kratin luominen" runonsa, joka edustaa tätä hänen alaansa, on seuraavanlainen:
Yli sammuvan metsän paistaa kuukuin jätin silmä se on.Maa eloton.Yli sammuvan metsän paistaa kuu.
Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.Ja kaiku kertaa sen.Säde kuun on punainen.Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
Puun varjossa huiluna laulaa luu,vala musta kuiskataan.Veri tippumaan.Puun varjossa laulaa kuolleen luu.
Ja kylässä kukko; kukkelikuu.Niin huojuu lehdet puun,käy pilvet eteen kuun.Ja kylässä kukko: kukkelikuu.
Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen keskellä.
Ja joskus juoksee hukat ohi illoin ja pari sysikorppia voi silloin ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.
Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.
Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria. Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien, vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän, runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta — traditsionaalinen klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin —. Otan esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset, ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa krokodiilin selkä paistui.
Papit muurein päällä lauloi Raalle, hymnin hedelmöittävälle maalle, kunnes päivä ensimmäisen yli Niilin rannan, yli korven sannan heitti säteen kultapäisen. Kaikki tuhonnut on häijy Seth: maahan faaraon ampui turmion. Vuotaa Isis-äidin kyynelet.
Alle ei ole vielä haahmoittunut.
* * * * *
Jaan Kärneretsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud" (Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen fysionomiansa ei ole seestynyt — karakteristisinta lienevät nuorelle mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta, johon viime aikoina Virossa — ja Suomessa! — runosuonensa kuiviin juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.
Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth", runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain kärsimys!"
Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan:
Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.Yli metsän kurkoittuen myrskyn kurkku soi.Soitti puissa murheellinen tuulen aaria.Tuska kyti rinnassani hehkutaulana.Mustat varjot polun poikki riippui paulana.Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.
Sinä tulit luokseni kuin Herran lähetti, sydämelles otit minut, hullun lapsesi — ikuisuuden molekyylin, solun pienimmän. Sinä tulit luokseni, sun Herra lähetti. Nyt on syksy, luonto lähtee suven peijaisiin. Kevään koitteessa se palaa, virkat mulle niin, kun sa tulet luokseni, sä Herran lähetti, sydämelles ottain minut, hullun lapsesi. — — —
* * * * *
Johannes Semperon julkaissut vv. 1917-1924 kolme runokirjaa "Pierrot", "Jäljed liival" (Jäljet hiekalla) ja "Maa ja mereveersed rytmid" (Maan- ja merenäärisiä rytmejä) sekä yhden novellikokoelman.
Semperin laulut ovat egosentrisiä. Hänen runoudestaan löytää harvoin säkeitä, jotka eivät piirittäisi hänen omaa sydäntään ja jos löytää, ovat säkeet melko marmorisia ja kylmiä. Tosin tällaisissakin saattaa löytää eräänlaista kylmää ja marmorista kauneutta, varsinkin vanhemmissa runoissa, joissa autot, autobussit ja telefoonilangat eivät ole päässeet kansoittamaan niitä. Esim.
Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se se vajos tuskallisiin unelmiin. Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se kun päivä poltti tomuhiukkasiin.
On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät ja keinut koivun helman häilyvän ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän ja ketkä nymfejä nyt syleilevät…
Niin olkoon marmorista jalat senja unetkin sen kivettäköön aine!Kun ikkunasta kiirii ilmalaine
on fauni lehdoissa jo tanssien… On faunin henki veistoksesta poissa, se kiitää keijuin kevätkarkeloissa.
Mutta mitä enemmän hän analysoi omaa sydäntään, sitä lähemmäksi hän pääsee lämmintä kauneutta.
Semper valitsee miljöökseen suurkaupungin. Ja niinkuin aikaisemmin luonnonkauneuden värähdykset sulautuivat runoilijan mielikuvituksessa, tuntuu Semper arvelevan Barbaruksen kanssa että asfaltti nykyajan ihmisen mielikuvituksessa voi sulautua kosmilliseksi kauneudeksi.
Semperin muoto on niukka ja karu.
Ja eikö olekin, näin ankaran suppeana, näin rautaisena, näin ekspressionistisena "Raudne näkemus" kiusoittavan ihanteellinen kadunkulkijan mieliala — esitän sen vironkielisenä:
Öö kaevand nõgimust.Ei päikseid elavaid.Ei kuskil kuid.öö pigimust.
Ilm tunnelsoonestik.Kiht kihil lademeid.Ja avanguid.Fataalne joonestik.
Ränk koorm öö kaas.Võlv raud graniit.Musttuhat telingut.Soon tuksuv: gaas.
Betoonne kumm.Au talastik.Traatvõrk. Lamp tähestik.Ning äkki — inimene tumm!
"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"
* * * * *
Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty täydellisenä.
Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron" runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.
Tämän runoilijapolvenminäon ollut se sentrum, johon se yhä uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy riehujan ja nauttijan asenteeseen.
Mutta myös:
Sinisen purjeen lyyrikko.
* * * * *
Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä, kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille. Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta päivänkoiton puolelta.
Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen vuorovaikutukseen.
Viron kirjallisuus on aivan viime vuosina yhä enemmän alkanut tehdä pyhiinvaellusmatkoja Suomeen rikastuakseen sen jonkinverran vanhemmasta ja vankemmasta aarteistosta; tämä on tapahtunut osittain tietysti runsain määrin viron kielelle käännetyn suomalaisen kirjallisuuden kautta — Kivi, Aho, Leino, Kallas, Topelius ovat alkaneet kulua virolaisten käsissä —, mutta myöskin, varsinkin aikaisemmin, virolaisten kirjailijain suomalaisilta mestareilta omaksuman maailmankatsomuksen, aihepiirin ja runoissa muodon kautta. Tämä viimeksimainittu erinäisin reservatsionein ja aikarajoin.
Ja sovinnaisuuden uhallakin lopetan:
Päinvastainen vuorovaikutus on myös mahdollinen.
Martti Haavio.
Katri Vala.
Oli kerran kuninkaantytär hento kuin pieni vilukukka. Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä, sillä hänen äänensä oli hiljainen.
Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan ja puhui sille. Se oli jalomuotoine kuin malja punaista rubiinia.
Ja kuninkaantytär hän meni pois päivääkään elämättä. Mutta sydän kiisi kuin soihtu yli erämaiden, löysi Elämän ja särkyi punaisiksi pisaroiksi hänen julmille käsilleen.
Yö on kuin suuri, mussta kukka, jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.
Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?
Ei rukousta ole enää huulillamme.Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alaskuin katkaistut kukatsinun mustien vaunujesi vyöryessä.
Veden alla makasi kuollut selällään.Luomien alta kiilsivät valkuaiset.Hän hymyili ilkeästi.En voinut liikahtaa,vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn.Olin jo miltei kuollut.Sunni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni. Joku päästi hirveän parahduksen. Ryömin ulisten pois, voimattomana kauhusta. Aivan lähellä, lammen pohjalla nauroi kuollut kovasti.
Yrjanä Vilho
Hullu huilunsoittaja, jos vielä eläisit, kuiskaisin korvaasi: minulla on nyt kaukana maalla iso talo, ja talon pihalla kasvaa vielä suurempi puu kuin se siellä kaupungissa, jota ei ole enää olemassa. Olen itse isäntä, eikä puuta hakata poikki, vaan sinulle se säästetään soittopuuksi. Käyhän sinne luokseni, minä asetun puun oksalle, juuri pääsi kohdalle, ja sinä seisot sen juurella, selkääsi siihen nojaten ja soitat, aivan kuin ennen kaupungissa. Ja minä ihmetellen katson ja kuuntelen. —
Mutta sinähän katosit silloin, kun "puukin" hakattiin maahan.
"Puuksi" sitä vain nimitettiin. Siksi sitä sanoivat vanhempamme ja mekin lapset. Se kasvoi siinä aivan akkunamme edessä, portaitten juuressa. Estihän se kyllä auringonvalon pääsemästä huoneeseen, mutta minusta se oli maailman parhain ja kummallisin puu. Eivät minkään muun puun lehdet värisseet niin omituisesti ja loihtineet ihmeellisempiä, kirjavampia näkyjä. Nyt ei loihdi enää. Kaasivat puuni. Kuuluikohan silloin linnankellojen kilinää, lensivätköhän piispan hiippa ja uljaat ritarit huiskahtaen ilmoissa…
Ja puun tähdenhän sinä, hullu huilunsoittaja, niin mielelläsi tulit pihaamme soittamaan parikin kertaa viikossa. Viereisessä talossa, kivitalossa, inhoittavassa pösössä, sinä kävit, jos muistit, kerran viikossa ja harvemmin ja soitit, seisoen keskellä pihaa, lohduttoman tasaista sementillä laskettua pihaa. Mitäpä se piha olikaan meidän pihamme rinnalla, missä mukulakivien välissä kulki multa kiemurrellen, käännellen, muodostaen hiirenpolkuja, joita myöten keppihevosella ratsastettiin pihan päässä olevalle vesiojalle hevosia juottamaan ja uittamaan. Ja vesiojan luonahan niin usein olinkin, kun sinä saavuit puun juurelle soittamaan. Et asettunut keskelle pihaa kuten vieraassa talossa, vaan puun luokse tuttuna astuit. Heitin hevosen siksi aikaa pitämään jalkojaan vedessä ja juoksin portaille, asettuen juuri pääsi kohdalle kuuntelemaan ja katselemaan soittoasi. Niin, enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan.
Näin sinä tulit ja soitit. Kopsis, kopsis, kops, sanovat vanhat saappaanterät. Likaiset housut ovat rimpallaan, laahaten maata, ja takki, puolipalttoo, jossa ei ole ainuttakaan nappia, on kiedottuna vaatteella vyötäröiltä, jättäen rinnan avoimeksi ja päästäen paidan tapaisen vilkuttamaan. Talvilakki, josta reunat ovat poissa ja viimeisetkin pumpulit kiireimmiten näyttävät pyrkivän ulos, on vinosti päässäsi. Mustaksi maalattu huilu pistää vasemmanpuoleisesta taskusta esiin. Sinä kopeloit auki portaittemme edessä olevan pikku portin, ja siinähän melkein oletkin puusi luona. Sinä katsot akkunaan, olenko minä siellä: ei, ei, täällähän minä vesiojan luona! Jo otat huilun taskustasi, pyyhit sitä likaisella rievulla, sylkäiset, koetat puhaltaa, eipähän käy, sylkäiset taas, pyyhit huilun suuta ja rupeat uudelleen puhaltamaan. Tulee yksinäinen ääni, toinen samanlainen, jo rupeaa juoksemaan tasaisemmin, tulee pysähdys, yrität edelleen, kasvot ovat tulleet aivan punaisiksi, ruumis taipuu yhä alemmas, käpristyy koko soittaja kokoon, miltei maata viistää ponnistaessaan, nousee hetkiseksi ja taas nytkähdellen käpristyy pää vinossa asennossa, ja niin yhä uudelleen, yrittää väliin sylkäisten ja hakaten sylkeä huilusta ja sitten jatkaen niiltä main, mihin jäi.
Viisi kappaletta sinä osasit soittaa, ja ne kaksi sinä soitit meidän pihassamme. Me lapset pistimme soittosi loputtua oikeaan taskuusi rahasen, sillä vasemmassa säilytit huiluasi; ja jos sinne yritti panna, osoitit oikeanpuoleista. Nojasit hetken aikaa puuhun, kuin hyvästit sille sanoaksesi, tarkastit huiluasi samalla. Nostit sitten lakkiasi ja lähdit pois. Hetken kuluttua kuului katkonainen soittosi toisista pihoista.
Parikin kertaa viikossa kävit pihassamme puun juurella soittamassa. Mutta sitten se tapahtui, se puun kaato. Olisihan minun pitänyt siitä sinulle ajoissa ilmoittaa. Tietysti se koski sinuun yhtä pahasti kuin minuunkin. Minähän luulin tulevani hulluksi, tahdoin vanhempiani heti muuttamaan koko talosta pois.
Edellisellä kerralla käydessäsi puu oli vielä pystyssä, mutta sitten se kaadettiin isännän käskystä tiellä olevana. Ja sinä tulla nyyrötit eräänä päivänä, pää kumarassa, nuokkuen aivan kuten ennenkin, kopeloit portin auki, tavoitat huilua taskustasi. Mutta siihen jäit. Puuta ei ollut enää olemassa. Katsoit alakuloisesti akkunaan, jossa olin, ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: miksi et sinäkään pitänyt paremmin puun puolta. Ja sitten sinä lähdit pois.
Vielä seuraavana kesänä kuulin sinun soittavan naapurin pihoissa, mutta meidän pihassamme et enää käynyt. Mutta joka kevät, kun kaupungissa kuulen katusoittajan soittoa pihoista, muistut sinä mieleeni, ja minä toivon, että sinä vielä tulisit. Mutta sinä olet yhä poissa. Ja nyt kun minulla olisi kaukana maalla iso talo ja pihalla suuri puu…
Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.
Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.
Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys. Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa, nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen, on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana, kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.
Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt" tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä — selvimmin Koudalla — Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka jo sinänsä karkaisi uuden runouden.
Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista, välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita todella lyyrillisiä runojaan.
Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilannouveau frisson, vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi. Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin siirtynyt teosofian leiriin.
Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme, osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä, oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.
Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi. Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen miehuudenrunoissa.
Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.
Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan, on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta. On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana, jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään, että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä ääniä.
Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.
Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.
Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensäAnders Österling, joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa valikoimassaDen unga lyriken("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders Österling on v:sta 1904 —Preludien— julkaissut kymmenkunta runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.
Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu. Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset, äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet. ("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").
Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan. Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa, ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä, intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja nöyrästä elämäntahdosta.
Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa. Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä. Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa — mistään ristiriidan kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua — on "Idyllien kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. RunossaCredo("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.
Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä, Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa melodiaa.
Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan. Ensiksi sen, mitä Österling nimittääcredokseen"Idyllien kirjan" lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.
Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia sekä tuotteliaimpia kykyjäErik Lindorm(s. 1889). Hänen aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa:
Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.
Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:
Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian pienistä töppösistä kovat, suuret kengät saa. Ne omaa tietään polkee, isän, äidin ne musertaa.
Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä. Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:
Ken olet sa nukkuja, oikeastaan mun vierelläin?
(Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).
Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille" häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".
Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit,Innan deras byxor mist sina veck.Fastän de av honom ha druckit och ätitgå de och fundera på rackarstreck.
Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.
Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikonEbbe Linden(s. 1897) runossa "Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.
Ilmeisesti hieno ja kultivoitu lyyrikkohahmo onSten Selander(s. 1891), kuulemma päätään pitempi muuta nuorta polvea — tosin vain konkreettisessa mielessä. Keskitetyn lyyrillisen ilmaisun on hän löytänyt runossa "Kuiva puu" ("Tie kotiin", ilm. 1920). Puu rukoilee sadetta ja uutta kukintaa, ja vastaus tulee salaman muodossa, joka tekee puusta jättiläismäisen, tulta leimuavan kukan. Runo muistuttaa Nietzschen runoa "Pinja ja salama". Valitettavasti on Selanderkin viimeisessä kirjassaan kääntynyt runopukuiseen koseriaan. Lämmin myötätunto kaikkea pientä inhimillistä kohtaan puhuu tästäkin kirjasta. Kiitäessään junassa hän ajattelee ohikiitävien maisemien tuhansissa kodeissa asuvia ihmisiä, joiden kanssa ystävystymiseen hänen pieni elämänsä ei riitä.
Kuten edelläolevasta on käynyt ilmi, kumpuaa Ruotsin nuori lyriikka perifeerisistä kulttuurielämyksistä, ei sentraalisista, alkuperäisistä tunteista. Runsas kulttuuri ei suinkaan ole vika, ajateltakoon Heidenstamia ja Levertiniä. Nuorten lyyrikoiden löytöretket kulttuurin maailmoihin näyttävät kuitenkin säännöllisesti pysähtyneen rajoille. Yksinäinen ilmiöBertil Malmberg(s. 1889), joka on ruotsintanut Schillerin esteettisfilosofisen runouden, edustaa kokoelmassaan "Orfika" (ilm. 1923) jonkinlaista gnostillista romantiikkaa, joka etäisesti muistuttaa Stagneliusta. Helleeninen henkäys hänen runossaan "Neitsyt" on varsin hentoinen. Rydbergiä muistuttava kaunis, idealistinen uskonto onErik Blombergilla(s. 1894), joka kokoelmaansa "Maa" (1920) on kirjoittanut hymnin hengelle ja runossa "Nike" laulaa ihmisajatuksen kunniaa.
Luonnontunne on Ruotsin nuoressa lyriikassa hämmästyttävän heikosti kehittynyt.Ragnar Jändel(s. 1895), ilmeisestikin hersyvä ja heleätunteinen lyyrikko, joka v:sta 1917 on julkaissut viisi kokoelmaa, on runossa "Sataa" tavannut rytmillisestikin eheän ja harmoonisen tunnelman. Toisella tavalla lähellä maata ja kansaa ovatDan Andersson(1888-1920), jonka "Mustissa balladeissa" on eräänlaista boheemiviisautta. Hänen muutamissa runoissaan on tunnetta ja persoonallista äänenpainoa. Vahvasti samanlainen aihepiiri onGustaf Johanssonin(s. 1891) kirjassa "Metsämiehen lauluja ja maantieballadeja" (1913), jotka nekin usein tihenevät verrattain proosalliseen sananlaskuviisauteen.
Erääseen merkilliseen seikkaan saattaa vielä kiinnittää huomionsa. Nuoren Ruotsin runouteen sisältyy myöskin poliittista lyriikkaa, ja se on voimakkaasti ententeystävällistä. Se näkyy muun muassaKarl Asplundingallialaisen ylväästä runosta "Quand même" (Kokoelmasta "Sankarit", kaksitoista balladia 1923, nähnyt toisen painoksen). Kirsikkapuu, jonka pakenevat saksalaiset ovat kaataneet, puhkeaa kuollessaan uljaimpaan kukkaansa. Sen ylpeät kukinnot ovat kuin säteilevä gallialainen lause "Quand même" ("Kaikesta huolimatta"). Antipatia Saksan militarismia kohtaan, puhuu myöskin kommunismiin taipuvaisenTure Nermanin(s. 1886) runosta "Äiti". Runonsa "Kaunein laulu" hän omistaa tuntemattomalle pariisilaisylioppilaalle, josta olisi voinut tulla uusi Musset.
Siten olemme läpikäyneet pääasiallisimmat lyyrilliset aihepiirit, jotka luonnehtivat Nuoren Ruotsin lyriikkaa. Kieltää ei voi, että satomme on ollut vähäinen. Meidän on täytynyt todeta, että kaikki, mikä luo elinvoimaista lyriikkaa, syvät, yksilölliset elämykset ja niiden kypsyttämä persoonallinen originaliteetti, elävän minuuden liikunnosta lähteneet rytmit, värikylläinen ja plastillinen mielikuvitus ovat hyveitä, joita nuoren Ruotsin lyriikka ei tunne. Sen tunnussana ja uskonto tuntuu olevan: "Lähemmä jokapäiväisyyttä!" Mutta tämä periaate ei ole koskaan luonut suurta lyyrillistä perioodia. Enemmän alkuperäisyyttä, syvyyttä ja tuoreutta on sittenkin Saksan nuoressa lyriikassa, jonka alkuosasiinsa hajonneessa sielussa huohottaa ilmaisuaan odottavan uuden panteistisen maailmantunteen ääni. Runouden olemassaolo on yhtä välttämätöntä kuin se, että ihmiset syntyvät ja kuolevat ja että sade ja auringonpaiste vuorottelevat maan päällä. Mutta sitä vapauttavaa sanaa, jota me kukin kohdastamme etsimme, ei anneta meille ulkoapäin. Se on meidän itsemme löydettävä.
Lauri Viljanen.