Runosikermä kirjoittanut Antero Kajanto
Sen muistan, kuinka kukkaan kultaiseenma kerran tartuin käsin, nostin maasta,— mun suonta myöten hiipi himon saasta, —sen peitin suudelmahan tuliseen.
Niin viime pisaraan join verta sen.Tuo kärsi kukka ylpeästä työstä;kuin nyyhkytys soi: — viimeinenkin ryöstä.Tein syylliseksi oman sydämen.
Kuin tuho kuljin yhä edelleen.Ma salaa itkinkö? En enää muista;lens' untuvaiset pihain piilipuista,soi valtateiden somer hiljalleen.
Niin moni kukka jälkeen ajan tuonon saanut kuolla kädessäni salaa.— Mut yhä oma himon hiillos palaa,ja yhä itse kukkaisverta juon.
Minä hauturi toiveeni uljaimmat maan ylpeän kylmään multaan vein. Minä unhotin lapsuususkoni pois, lelun leikeissä särkyvän haaveista tein.
Jäi yksinäisyys minun sieluuni tää,veren ryöppyvän viat ja hulluus vain:kuin myrskyn käyntiä valtimohon;kuin sairasta uhmaa uneksivain.
Sydän vankien vankina viruu nyt,yhä ystävänään oma kääpiötyö;lasipalloisen maailman naurut soi,vihat niinkuin terävät peitset lyö.
Minä hauturi omalla haudalla oon,pyhän viimeisen uskoni multaan vien.Syys juhlii latvassa jumalan puun.— Lelu leikeissä särkyvä myös minä lien.
Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.
Mut nuolisateen lento ei vahingoittaa voi. kuin onnen entein herkin tää lyöty sydän soi; jos oudot tuomiotaan julistaa halveksuin, käyn aseetonna sotaan kuin juhlaan naurusuin.
Ja ystäviä, jotka ei ystäviä lie, ain sama kateen virta, ja hullu viha vie; vain kuvan ihmisestä luo kukin ihminen, ken iskuja ei kestä, lyö myrsky maahan sen.
— — — —
Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.
Lauri Viljanen.
Myöhäissyksyn pilvet ajelehtii kattoin yli. Puiden latvat melkein lakaisevat niiden repaleita. Mustat kivimuurit kuvastuvat torin äärill' ilmaan hämärtyvään niinkuin jonkun jättifreskon hahmot.
Tori valmistelee paraatia.
Rivit säännölliset marssii, marssii. Nuoret vänrikit ja luutnantit kiiruhtavat saappaat kiiltävinä sekä housut ihomyötäisinä liukkaan iljanteista kivitystä. Vihdoin linjasuoraan vedettyinä ympäröivät miehet aukiota.
Torin liepehillä katsoo kansa.
Teatteri harvinainen, niinkuin näytelmäkin, joskin näyttelijät ovat jokapäivän tuttavia! Poliisilla työ on kova työntää kansaa reunakadun keltaisehen lumisohjuun. Elävästi tuo pyhän Pietarin hän mieleheni.
Hyvään loppuun aletaan jo päästä. Torvet puhaltaa, ja "Maamme"-laulu kaikuu syksyn ilmaan, ihmetellen hiukan ehkä aikaa sekä paikkaa.
Silloin häiriötä etäämpänä syntyy. Pitkin linjaa väkijoukot lainehtien tungeksii ja väistyy. Poliisikin viran tärkeyden unohtaa. Ja näkyvihin nousee yli katsojain ja näyttelijäin jykeästi seisten huojuvilla vankkureillaan nahkaesiliina virkamerkkinänsä ajomiehen karhea ja voimanvakaa muoto.
Yli torin katseensa hän kääntää paljastaen päänsä niinkuin muutkin. Enkä mitään mielenliikutusta huomaa hänen juopon-nenässänsä. Ohjat tiukkenevat vain, ja pyörät halki hiljaisuuden rämisevät. Väki ynnä poliisikin väistyy. Korkealla yli kaiken torin, yli innottaman "Maamme"-laulun loistaa kalju, punertava pää…
Pentti Haanpää.
Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kallionlohkare.
Se mökki oli haudankaivajan.
Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautausmaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.
Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.
Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan — pääkalloa. Se liikahti ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.
"Hm", mumisi hän itsekseen, "vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkeän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään… Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera… Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa… Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin."
Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.
Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi-Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta-Pekkaa hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.
Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi — itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa, aina samasta talosta.
"Vanha leiviskä leipää ja kilo voita", sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.
Mutta kerran kuussa tuopi hän myös talon isännälle viinalekkunsa.
"Täyteen!" sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee. Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.
Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.
"Pääkalloko pois?" oli Hauta-Pekka ihmetellyt. "Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu — kuten kirkkoherra näkee… Koristavathan muutkin huoneitaan ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet."
Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.
"Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän."
Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.
Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita, tahraisia sivuja.
Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja kallistuneille risteille.
"Joo", ääntelee hän ja pysähtyy, "tässä on minun leipäsarkani. Tätä olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista — lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille…"
"Joo", jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, "tuossa makaa rikas mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona! — Ja tuossa", puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, "siinä makaa köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka, se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomon: Rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt… Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo."
Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan, heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään kiihdyttäessä.
"Joo", jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa, "siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!"
Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen elämänsä tarkoitus. Tämmöinen se on hänen unelmansa:
Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa, niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista, eikä irvistelevien hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia — niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi, viheriäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa, kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia. Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat palkitseisi!
Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi elämänsä uhrata.
"Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia", jatkoi hän yksinpuheluitaan. "Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää — ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!"
Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio tuntui lyijynraskaalta.
"Tämäpä nyt pirua on", noitui haudankaivaja. "Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas sinä hengenheikkous!"
Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja maata haudan reunalle. Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä herpaisi taas ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.
Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.
"Huh, huh", huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään."Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.Toki on tässä pullikossa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se ontekevä minusta toisen miehen taasen…"
Pullonpohja keikahti pystyyn ja neste virtasi sohisten hauturin suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.
"Ähäh… Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan asteen voimavirrat… Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille."
Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa. Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.
Hauta-Pekka oli kuollut.
Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia pimeyteen.
Runosikermä.
Meren äärettömän rannalle tulen eteesi, Jumala. Tulen kuin soaistu kykloopi, raivoisana, tuskassa ja hädässä ja sinkoan sua vastaan kallioiden huippuja ja kiroan sua, Jumala, sillä minä olen tuhat kertaa kysynyt, mitä on tuolla kaukana, meren takana.
Etkä sinä ole vastannut.
Olen odottanut lohdutustasi, lausettasi, kuiskaustasi, mutta ei edes puolta sanaa ole korviini kuulunut.
Vain aaltojen pauhu ja säkenöivä ja säihkyvä määrätön meri on minun edessäni — ja minä näännyn tässä nälkään äärettömän rikkauden ääressä, vain siksi, kun tahdoin tietää, mitä on tuolla kaukana, meren valtaisen takana, Herra.
Meren rannalle tulensun eteesi, Jumala…
Odota!Näetkö nyrkkini!Vaikka miljoona vuotta menköön,mutta kerran sinä kysyt meiltä,kuinka jaksoimme mesamota läpi elämän merenhukkumatta, häviämättä,haaksirikkoutumattasinne sinun tuntemattomuuteesi saakka.
Soi rannalta laulelo rastaan, vedet vihreinä päilyvät ja suortuvat koivujen nuorten sinisilkkinä häilyvät.
Käy laulu ja helke ja hilke,soi ylpeä kaipaus yön,ja niinkuin kahlittu kyyhkylyö iskuin paisuvin syön.
Uni kaunis, taas sinä saavutmun murheeni rauhoitat,uni kaunis, iltojen kaiho,kun tienohot tuoksuvat.
Uni kaunis, kallis ja hellä,minut tyynnytät suudelmin,käsivarsin vangitset valkeinja katsehin kaipaavin…
Vesihyttyset tanssivat, leijaayli niittyjen auer yönja paimentyttösen laulusoi kaukaa päätteheks työn.
Se soi ja ma äkkiä tunnen ilon lämpimän rinnassain: noin kerran tyttönen lauloi, ah, minulle, minulle vain…
Kevätyön on kuulto kaiken yllä, tuoksu määrätön on maan ja veen. Vaiennut on laulu lintuin muiden, kehrääjä vain hyrrää yksikseen.
Rannan sorsat soinnuin katkonaisintoisillensa vielä haastelee:parittain kuin lahden lumpeet keinuinarmaallensa, armas soittelee.
Kaikki tyynt' on niin, niin rauhallistaniinkuin alkuaikain suuri yöyli maiden, merten vielä uinuis,poiss' ois ihmissuku, ihmistyö.
Niinkuin kukaan eläis ei, ei kuolis,kaikk' ois eelleen vain kuin kuullakseenkuinka soipi aarniluonnon kuorononnensävel yöhön keväiseen.
Päätä huimaa, rinnan tunne täyttää,jot' ei koskaan köyhä sana soi,sydän värisee kuin haavan lehti,oman veren käynnin kuulla voi.
Kaikk' on niinkuin kuolemaa vain vaillatullaksensa täydeks onnestaan;niinkuin ensi sointuun kehrääjän jotähdet lankeaisi taivaaltaan.
Kaikki kiihkot sammuu, voimat vaipuusydämeen jää yksi toivo vain:tämän hetken, tämän rauhan soisirintahan se kaikkein olevain.
Niinkuin itsestään ja tahtomattaankädet käyvät ristiin rukoillen,polvi taipuu, kääntyy katse sinne,miss' ei asu tunto tuskien.
Syliin kaikkeuden sielu sulaa rintaa Ensiäidin etsien, silmin kyyneltynein, kuivin huulin helmaan Rakkauden raueten.
Joh. Edv. Leppäkoski.
Kirjoittanut Onni Halla (Ote pitemmästä).
Pälviälän vanha emäntä istui akkunan pielessä ja luki jumalansanaa. Kuuden ruudun neliöt välkkyivät auringossa, ja pelargonian lehdet tuoksuivat väkevästi lasia vasten hautuessaan. Vanhan emännän ääni nousi ja laski. Hänen hampaaton suunsa pudotti pyhät sanat raskaina ja yksitoikkoisina.
Mutta tuvan sunnuntaitunnelmaisessa ilmassa asui hiljainen hartaus. Se liikkui mustuneen katon ja lukevan vanhuksen välillä ja ympäröi jokaisen esineen näkymättömällä raukeudellaan.
Kymmenvuotias tyttärentytär istui mummon jalkojen juuressa ja kuunteli, ja hänessäkin oli harrasta uteliaisuutta ja uskoa. Kertomus Mooseksesta ja kultaisesta vasikasta pani pienet aivot kiihkeästi askartelemaan. Mielikuvitus kehräsi ja loi uusia kuvia. Se antoi Jumalan arvon vanhalle Strömmille, jolla oli hallava parta ja messinkinen nappi kummassakin korvassa. Kylän vaimot lapsineen olivat Israelin kansaa ja Lammasmäki Siinain vuori.
"Ja koska hän lähestyi leiriä, näki hän vasikan ja hypyn. Ja Mooseksen viha julmistui, ja hän heitti pois käsistänsä taulut, ja löi ne rikki vuoren alla. Hän otti myös vasikan, jonka he tehneet olivat, ja poltti tulella, ja musersi sen tuhvaksi", särähteli isoäidin ääni.
Mutta kertomus alkoi menettää mielenkiintoansa. Tyttärentytär ei enää kuunnellut sitä. Hän ajatteli kultaisen vasikan ympärillä tanssineita israelilaisia ja hän odotti, että isoäiti jo lopettaisi ja hän pääsisi Lammasmäelle leikkimään sitä.
Ikkunaruudussa räpytti punertava perhonen, ja hämähäkki laskeutui katosta lankansa varassa alemmaksi. Tyttärentyttären huomio jäi siihen. Se pudottautui pienin erin alaspäin, levitti sitten raajansa ja alkoi jälleen kiivetä ylös. Näkyi selvästi sen kiiltävä selkä ja musta risti siinä. Äkkiä hämähäkki putosi pitkän matkan alemmaksi. Tyttärentyttäreltä pääsi heleä naurahdus, joka meni poikki kuin viilletty, kun isoäiti antoi nuhtelevan silmäyksen lasiensa ylitse ja pysähtyi keskelle sanaa. Lyhyen tovin kuluttua hän jatkoi lukemistaan ja Elviira rauhottui. Hän nosti päänsä, katsoi isoäitiä ja toivoi kertomuksen loppuvan.
Ehkä hän lopettaa, jos minä luen hiljaa kahteenkymmeneen ja siitä takaisin, ajatteli tyttärentytär itsekseen. Ja hän kosketti oikealla kädellä vasemman sormia, joissa virtaili lämmin veri ja nuori elämä värähteli, siirsi hitaasti ja yksitellen ne yhteen lausuen kunkin kohdalla numeron. Kun hän oli ehtinyt viiteentoista, hidastutti hän laskemistaan, ja lähdettyään kahdestakymmenestä takaisin pysähtyi hän jokaisen luvun välillä. Kymmenen kohdalla kuunteli hän pitkän ajan isoäidin ääntä ja viiteen asti päästyään oli hän unohtaa koko toimituksen. Lopulta hänen täytyi kuitenkin tulla takaisin yhteen ja pysähtyä. Mutta isoäiti luki vielä eikä tuntunut pitkiin aikoihin aikovan lopettaa.
Silmälasit kiilsivät auringonsäteissä, ja levoton kärpänen hyppi kirjan lehdillä. Isoäidin täytyi hetkeksi pysähtyä ja huoaten antaa kirjan painua helmaan. Hitaasti irroitti hän silmälasit, pani ne kirjan päälle ja siirtyi sitten etusormella koettelemaan pelargonia-astian multaa. Se oli kuivaa ja janosi vettä. Hän lähti sitä noutamaan porstuan ämpäristä.
Mutta sinä hetkenä katosi tyttärentytär tuvasta, juoksi yli surullisen pihan ja tuoksuvan heinäpellon kirmaten harmaita leppäniittyjä kohti. Vasta ensimmäisen pensasryhmän varjoon hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Ketään ei näkynyt tiellä eikä tanhualla. Joku siellä hakkasi teräväsärmäisellä kivellä kalliota. Kun kyllästyttiin johonkin leikkiin eikä keksitty uutta, kolkuteltiin kivellä kallioperää koettaen siihen saada nimikirjaimen tapaista syvennystä syntymään. Elviirakin oli yhden sunnuntaiehtoon sommitellut nimensä alkukirjaimia. Mutta sinä ehtoona olivat hyttyset olleet kiusallisen virkeitä ja toinen toisensa jälkeen asettuneet hänen valkealle kaulalleen. Hän oli melkein itkenyt niiden takia ja heittänyt kiven yli leikkivän lapsijoukon jättäen jo ensimmäisen kirjaimen keskeneräiseksi. Sen jälkeen hän ei ollut enää yrittänytkään jatkaa sitä. Ja tänään olisi kyllä tarpeeksi leikin vaihtelua. Elviira riemuitsi siitä juostessaan ylös myllyn luo lapsien joukkoon.
Aurinko oli alennut kylän laitaan, ja sen säteet sattuivat viistoon tuulimyllyn punattuun seinään ja siipien ristiin. Seinä punotti lämpimänä, ja siipien varjo näkyi ristinkuvaimena ruohoa kasvavalla mäenrinteellä. Siinä varjossa istui kolme tyttöä kävyillä leikkien. He asettivat niitä riviin auringonpaisteessa heloittavan nurmen ja varjoisan ruohikon rajalle. Mutta rajaviiva valui joka minuutti alemmaksi, ja kävyt tahtoivat jäädä varjoon. Ne täytyi uudestaan latoa auringonvaloon, ja siinä riitti työtä. He olivat juuri saaneet kaikki kävyt suoraan riviin, kun Pälviälän Elviira pysähtyi keskelle ketoa heidän eteensä. Aurinkoviiva ja kävyt hetkeksi unohtuivat, tytöt hypähtivät nurmelta ja huusivat:
— Mistä sinä tulet, Elviira?
— Meiltä kotoa kai, huohotti juoksussa kuumennut Elviira ja heittäytyi uuvuksissaan kedolle.
Mutta tytöt muistivat jälleen entisen leikin ja alenevan auringonkehrän.
— Tule pian Elviira panemaan lehmäsi navettaan, kun ne ovat jo koko päivän tuon kiven takana maaten sinua huutaneet!
— En minä viitsi tänäpäivänä sellaista tulla, kun tiedän paljon hauskempaakin. Eikä sitä osaa kukaan muu kuin minä.
— Mitä se on? uteli eri puolilta mäkeä kokoontunut joukko.
Mutta Elviira ei kiirehtinyt. Hän oikoi jäseniään ja nautti siitä, että hänen ympärilleen pienenevä piiri liikahteli levottomassa odotuksessa. Viimein hän hengähti syvään ja rupesi kertomaan. Kun kertomus loppui, hajaantui piiri jälleen, ja ilmassa väreili kysymyksiä, joihin ei vastausta keksitty. Kaikki katsoivat Elviiraa, eivätkä oikein ymmärtäneet leikin menoa. Hänen täytyi selittää tarkemmin:
— Lammasmäki tietysti on Siinain vuori, ja isä Jumala asuu vanhassa myllyssä. Joku rupeaa Moosekseksi ja menee sinne ja me täällä tanssimme kultaisen vasikan ympärillä sen ajan.
Lapset alkoivat innostuksesta värähdellä. Nyströmin Kalle tarjoutui heti Moosekseksi. Mutta kukaan ei suostunut rupeamaan kultaiseksi vasikaksi, ja koko leikki uhkasi kuolla syntymäänsä. Elviira tunsi itkun läheisyyden. Hän aikoi jo itse uhrautua, vaikka tiesi illan riemujen häneltä silloin pakenevan. Mutta samassa kuului läheisestä lepiköstä karitsan mäkätys, lehtien kahina ja maan kumea kopina.
— Voi katsokaa tuonne leppien juureen, kun siellä on lampaita! huusivat monet äänet.
— Jos saisi jonkun kiinni, niin pantaisiin kultaiseksi vasikaksi, innostui Elviira ylös kedosta kimmahtaen. Hän juoksi alas mäkeä ja kiljuva joukko hänen jäljessään. Leppien lehdet kahisivat entistä enemmän ja risut katkeilivat juoksevien jalkojen alla, kun kaikki katosivat leppien joukkoon. Pensaiden latvat heilahtelivat lapsien juostessa kauemmaksi. Sitten kaikki hetkeksi hiljeni.
Lampaat juoksivat yli kivien ja mättäiden, pysähtyivät yhtenä rykelmänä taakseen katsomaan ja kuuntelemaan ja juoksivat sitten jälleen eteenpäin kuin vauhkoina vaaran läheisyydestä. Pienin karitsa alkoi väsyä ja jäädä jälkeen. Sitä täytyi odottaa, ja takaa-ajava poika lyhensi matkaa. Äkkiä pensaat loppuivat, kun tultiin viidan laitaan. Lampaat kääntyivät takaisin, eivätkä enää muistaneet takana juoksevaa poikaa. Hän sieppasi väsyneen karitsan syliinsä ja huusi:
— Minä sain jo!
Sitten hän alkoi heti kiivetä korkeammalle karitsaa sylissään kantaen. Se nostettiin korkeimmalle kivelle, josta se ei uskaltanut hypätä alas; siellä vain värisi, ja määki kuin vapautta anoen.
Mutta lapset riemuitsivat. He olivat saaneet elävän karitsan, ja nyt voitiin ruveta leikkimään kultaisen vasikan leikkiä. Taulut vielä puuttuivat.
— Menköön Kalle tuomaan oman taulunsa!
— Ei minulla enää mitään tauluja ole, kun Anna sen sai.
— No ota se!
— Mutta jos vielä rikkuu, sanoi Anna epäillen, palmikkonauhaa solmien.
— Saat minun tauluni sitten. Eikä sitä rikkoa tarvitse, vaikka maahankin viskaa. Lähde hakemaan vain, kun teille on noin lyhyt matkakin, pyysi Elviira.
— Lyhempi teille on, huomautti Kalle.
— Niin, mutta meidän isoäiti ei päästä minua enää takaisin, jos menen.Mene sinä vain.
Kalle seisoi syrjässä koettaen aukoa nuoranpalaan umpeutunutta solmua. Leppien yli näkyi hänen kotinsa ja sen sivu kuin nauhana kaartuva maantie. Sinne ei ollut pitkää matkaa, mutta häntä ei haluttanut nyt sinne mennä ja hän nyhti nuoraa yhä kiihkeämmin. Mutta solmu ei auennut ja hän kyllästyi. Viimein viskasi hän koko nuoran lapsien joukkoon ja lähti juoksemaan kotiinsa. Taulua heilutellen tuli hän takaisin, ja lähti sitten vakavin askelin nousemaan vanhaa myllyä kohden. Muut jäivät piiriin kivellä määkivän karitsan ympärille.
— Nyt on ehtoo ja tulee yö, keksi joku.
— Ja mennään maata, lisäsi Elviira.
He asettuivat maahan ja olivat nukkuvinaan. Hyttyset vain hyrisivät ympärillä kuin kiusaa tehden. Muutaman minuutin ajan se yö kesti, ja sitten oli jälleen aamuinen auringonpaiste, vaikka muut alhaalla kylässä elivät vielä samaa päivänkiertoa. Karitsa yksin katseli hämärtyvään metsänrantaan, jonne aurinko laski, ja kuin leikattu kuva näkyi sen hahmo sineä vasten.
Vallitsi hetken hiljainen odotus. Sydämet löivät kuin tanssia vaatien, ja käsivarret nytkähtelivät. Viimein odotus ratkesi piirin pyörintään, ja heleä-ääninen laulu vieri rinnettä pitkin. Onneton karitsa katsoi leikkiväin parveen ja mittasi katseillaan matkaa kiveltä maahan. Se oli liian pitkä; täytyi jäädä kivelle kuuntelemaan.
Äkkiä tanssi entisestään kiihtyi ja ääni kasvoi vimmatuksi kiljunnaksi:
— Mooses tulee! Katsokaa tuonne myllyä päin, kun Mooses jo tuleeJumalan tyköä!
Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten villin huudon: Mooses tulee!
Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi poikki, joten karitsa pääsi pakoon.
Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut maahan huutaen:
— Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla.Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!
Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului:Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.
Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan taulunsirpaleiden ääressä.
— Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.
— Meni.
Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin laineen läpi sielun.
— Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?
Anna tunsi, että pitäisi sanoa jotakin estellen, vaikka mieli tekikin. Mutta hän ei keksinyt, mitä olisi sopinut sanoa, ja oli syntyä tuskallinen hiljaisuus. Hän aavisti sen ja otti Elviiran käden omaansa ja sanoi vain:
— Voi voi kun sinä olet kiltti. Minä pidän sinusta.
— Älä nyt, eihän se ole mitään, vastasi Elviira hämillään.
* * * * *
Ja kaksi tyttöä kulki alas mäeltä käsikkäin, kun tuhannet tuoksut nousivat läpi lyhyen ruohon, ja lehmät veräjien takana vaikenivat.
Yrjö Jylhä.
Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman ja pukivat lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.
Yöt päivät käsiä vääntelin,purin hampaani hajalle rautaan;pian kauhusta suunnilta huomasin:elävält' olin kaivettu hautaan.
En huudoksi tuskaa pusertanut,en, vaikka se aivoja särki.Oli kielikin kitaan kuivunutja päässä jo sumeni järki.
Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,kun olin vain nahkaa ja luuta,ja tunkion pieleen potkivatkuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaanse minutkin kelkkaansa heitti,vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan vaivan!
Ilmari Pimiä.
Istun viettäen iltaa vierellä majan. Vaappuu kuin sortuvaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohan puidenaurinko vapaa.Ääntä ei yhtään muidenkorvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,suuri ja syvä.Kastekosteena kaartuuyö lähestyvä.
Taisi jo kukkaset armaatlepohon laata.Kuoleman käärmeet harmaatmatelee maata.
Lienen ma valkea vainaa, lepoa vailla: mennehet muistot painaa turpehen lailla.
(Omistettu Katri Valalle.)
Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, sun miksi katkoi ani armas käsi, mi viihtynyt on kerran vierelläin yön yhden, huumaten mua myrkylläsi! Oi kukkani, oi maariankämmekkäni! —
Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,salainen synti muodoks muutettuna,miks' sentään suutelen sua vielä näin,ja miksi hurmaa vielä huulies puna?Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!
Oi kukkani, oi maariankämmekkäin, elämän ehtoo eteen ennättäypi. Suloinen satu: julma ystäväin kuin vieras vierelläni vielä käypi — Oi kukkani, oi varjo-ystäväni!
Sulho Ranta.
Väinö Raitioon mies, joka tällä hetkellä on tunnustetuin modernisteistamme. Läpikäynyt kehityksen Rich. Straussin tapaan melkeinpä klassillisista muotoharjoitelmista (m.m. sinfonia ja pianokonsertti) yhä uudempaan ja uudempaan ja päättynyt, oikeastaan vasta muutama vuosi sitten, siihen tyyliin, jota aika sanoo vallankumoukselliseksi. Eikä enää pidä minkään arvoisina entisiä saavutuksiaan, noita tyylikkäitä ja monasti todella kauniita varhaisemman kautensa sävellyksiä, joista häntä moni tavallinen taiteilija jo niiden todistaman tekotavallisen osaamisen vuoksi kadehtisi. Sillä nuo nuoruuden työt eivät vastaa säveltäjän saavuttamaa miehuuden vakaumusta, sitä ainoata tulosta, johon hän musiikin mahdollisuuuksien — sisäisten arvojen ja ulkonaisten keinojen — lopullisessa arvioinnissaan on päässyt.
Ja hänen vakaumuksensa sitten, tuo vallankumouksellinen, mikä se on ja mitä se on?
Väinö Raitio ei itse myönnä olevansa suurestikaan nykypäiväin ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena, jopa hän hiukan loukkaantuu, jos mainitsee ranskalaisia hänen oppimestareikseen. Mutta sittenkin ovat ranskalaiset häneen vaikuttaneet, ja paljonkin. "Musiikki on väriä ja värejä", siinä Väinö Raition oma lausuma, hänen käsityksensä musiikin ulkonaisesta olemuksesta. Ja tämähän on sama kuin ranskalaisten impressionistien, Debussystä Raveliin.
Mutta ja tätä tarkoittanee Raitio mielipiteellään ranskalaisuudestaan — ranskalaisille impressionisteille on musiikki kaikkinensavainväriä ja värejä analogisesti samannimisen maalaustaiteen tyylilajin kanssa. Raitiolle se taas on muutakin, olkoonkin, ettei hän tuota muuta tuo esille ilmilausuttuna periaatteenaan. Hänelle on musiikki myöskin sisäisten taistelujen, voittojen tai tappioiden ilmaisua. Mitä olisi hänen Fantasia estaticansa, hänen Antigonensa taikkapa Fantasia peticansa, jos ne olisivat vain väriherkuttelua, vain leikkimistä noilla väripinnoilla, joihin nykyaikaisen orkesterin suunnaton paletti antaa niin rajoittamattomia mahdollisuuksia, jos ne olisivat vain uusranskalaisen Rousselin Hämähäkin pitojen kaltaista, kylläkin nerokasta, yllätystäyttä ja taiturillista instrumentteeraustekniikkaa? Raition sävellysten sisäinen elämä, väliin paatoksellisena, draamallisena, väliin runollisena, lyyrillisenä heijastuvana, tekee noista ensi silmäyksellä muodottomilta möhkäleiltä tuntuvista sävelkaaoksista johdonmukaisen monumenttaalisia, taikka sointi- ja sointuvärien herkistä, melkein pointillisista pinta-asetelmista todella tunnettuja elegioja. Ja juuri tuo sisäinen, näissä sävellyksissä kaikkialla tuntuva elävän elämän pohjavirta tekee Raitiosta niin miehekkään, niin pohjoismaisen. Tahtoisin niin internatsionaalisia kuin pyrkimykset nykyisen musiikin alalla ovatkin yhdistämällä ulkonaiset tyylipiirteet: atonaalisuuden, sävellajittomuuden, rytmillisen joustavan vivahtehikkuuden, melkeinpä säännöllisesti säännöttömän, ja "melodiattomuuden", vastustajain iskusanana niin mielellään käyttämän, ja jo mainitun sisäistä heijastavan, todella elävän sanonnan, ranskalaisten, usein hiukan ulkonaiseksi jäävien impressionistien vastakohdaksi nimittää Väinö Raitiota olkoonkin, että hän voi kirjoittaa suuren orkesterifantasiansa nimeksi "Kuutamo Jupiterilla"suomalaiseksi impressionistiksi.
Tämä määrittely saa tällä kertaa jäädä myöskin jonkinlaiseksi säveltäjän jo mainitun "vallankumouksellisen vakaumuksen" karakterisoinniksi, vakaumuksen, jota ilmentävistä sävelteoksista korkein varmaan tulee olemaan tekeillä oleva jättiläisfantasia, aiheiltaan kosmilliseen viittaava Fantasia chaotica.
* * * * *
Aarre Merikannonkehitys ei ole yhtä selväpiirteinen, yhtä johdonmukainen kuin Väinö Raition. Se on äkillisempi, yllätyksellisempi. Ja syykin tähän on selvä. Aarre Merikanto ei omien sanojensa mukaan tiedä mitään mistään "-ismeistä", hän ei väiltäkään tietää; hänestä kaikki "miten sanoo" on toisarvoista sen rinnalla "mitä sanoo". Hän on käynyt läpi Regerin, tuon todella osaavan säveltäjän koulun ja saavuttanut tekniikan, joka on maassamme harvinaisuus. Niin soivasti — tämä sana sen uusimmassa mielessä ymmärrettynä — kuin Aarre Merikanto, ei meillä kukaan tällä hetkelläosaaorkestreerata.
Jo mainittu -ismeistä välittämätön sanontatapa tekee vaikeaksi määritellä Merikannon tyyliä: väliin on siinä piirteitä ranskalaisista impressionistisista pintavaikutelmista, Maurice Ravelin kirkasvärisyydestä, väliin saksalaisesta ekspressionistisesta tyylittelystä, Arnold Schönbergin polytoniasta, jopa joskus hiukkasen eksotismiakin englantilaisen Cyril Scottin tapaan. Joskus voi hän eksyä erehdyksiin — Koskenniemen Syyssonetin tunnelman ja uusimpain sävelkeinojen välillä on ilmeistä distrahointia — joskus taas elävöittää vanhan uusin valoin ja värein niinkuin runoelmassa "Pan".
Luottamalla vain itseensä — tekisi mieli tässä käyttää hyvin kulunutta lausetapaa — sisimpänsä sanontaan, saa Aarre Merikanto luomiinsa paljon tuoreutta, rohkeutta, voimaa ja omaperäisyyttä — hän on kaukana manalle muuttaneen isänsä hentoisesta ja niin yleistajuisesta lyyrillisyydestä — mutta voi hänen sävellyksissään tavata myöskin jonkinlaista itsensä toistelua, sitä mihin yksinäisyys ja oman itsensä kanssa kamppailu useinkin vie. Viimeksimainittua selittääkseni: Aarre Merikanto on oleskellut viime vuodet hautautuneena maan sydämeen vaimonsa ja pienokaistensa kanssa, antamatta kuulua juuri mitään itsestään. Sitten kolmen vuoden ei hänen sävellyksiäänkään liene esitetty pääkaupungissamme. Vain se tiedetään, että hän on tehnyt herkeämätöntä työtä, ja että hän tulevana sesonkikautena antanee sävellyskonsertin. Tämä tilaisuus tulee näyttämään, mitä tuo voimakas, impulsiivinen säveltäjä-luonne on uutta luonut: onko hän raskaan murheensakin kesken jaksanut lannistumatta eteenpäin, voiko häntä sitten säveltäjänä karakterisoida tarkemmin, kuin vainsuomalaiseksi modernistiksinimittäen.
* * * * *
Uuno Klamion nuori. Kahdeskymmenes vuosisata voi hänet lukea lapsiinsa. Hän on syntynyt keskelle uusia aatteita, uusia virtauksia. Hänen tarvitsee säveltää vain yksi vanhoja polkuja — Kuulaa läheltä — kulkeva teos, alttoviulusonaatti. Seuraava, pianokvartetti, puhuu jo uutta ja sen finaalissa on tyypillisesti ekspressionistista, rohkeaa polytoonisesti ja polyrytmisesti polyfonoivaa sävelryöpsähtelyä. Sitten — tavallaan yllätyksenä — pianokvintetti; neoimpressionistinen, vahvasti ranskalainen, teknillisesti aivan täysikypsä väritunnelmasarja. Pieni "Nain tragedie", muutama oivallinen soitintuntemusta hyvin todistava capricietto jouhikvartetille, ja mies on valmis käymään käsiksi instrumenteista vaikeimpaan; suureen orkesteriin, ja lähtemään — Ranskaan, Pariisiin.
Lyhyt kirjetieto olympialaisten päiviltä tiesi kertoa, että säveltäjämme on Seinen suuressa kaupungissa päässyt jo töihin kiinni. Ja kuullut valaisevaksi aluksi Opera comiquessa Debussyn uria aukovan Pelleas ja Melisanden. Ja viihtyy hyvin, ei vain pariisittarien ja punahehkuisten viinien vuoksi, vaan nimien sellaisten kuin Maurice Ravel, Florent Schmitt, Albert Roussel, Roger Ducasse, Henri Fevrier, Rhené Baton, jotka siellä kuuluvat kuuloaistimin nautittavaan jokapäiväiseen leipään, mutta joista täällä, Ravelia ehkä lukuunottamatta, voi vain joku vahingossa päästä livahtamaan ohjelmiin. — — —
Uuno Klamia ei tunne vielä moni edes nimeltä, eikä hänen sävellystensä kieli liene joukoille luettavaakaan. Mutta kun hän vuoden parin kuluttua saapuu takaisin, mukanaan pinkka neljä- viisikymmentä nuottiviivihkoa käsittäviä partituurisivujaan, sisältävät ne varmasti muutakin, kuin vain ranskalaisen "insinööritaiteen" — niin on joku nimittänyt tuota kompliseeratuista kompliseeratuimman instrumenttikoneiston hallintaa — taidonnäytteitä, ja nuo aluksi työläästi luettavat, sekavalla käsialalla riipustetut nuottimäärät kyennevät saamaan aikaan ainakin sen, että niiden kirjoittajan kannattaa painattaa postikorttivalokuviaan musiikkikaupoissa myytäviksi — ensimmäinen merkki yleisön suosiollisesta tutustumishalusta! — olkoonkin, että hän tällä hetkellä on se nuorista säveltäjistämme, jonka tyyli lähinnä on raffineeratussa hienostuneisuudessaan maallikon ymmärrettäväksi niin vaikeatajuistaranskalaista neoimpressionismia.
Sikermä eri lähettäjäin runoja.
Kyyn lailla liekki sihisten jo juoksee pitkin lankaa. Pian dynamiittipitkäinen taas ilman pieltä hankaa.
Miesjoukko kaukaa tähystääsen sytyttäjän työtä.He näkevät: hän sinne jääkuin aikois mennä myötä.
Niin, ylös ilmaan aikookinhän kerran niinkin tavoin.On turha muuten kohtaakin,tää ainut tie on avoin.
Niin monesti hän noussut onja jälleen maahan lyöty;ei sentään vielä toivoton,ei kaikki keinot myöty.
… Niin vuoren kylki aukeaa kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku ilmaan purskahtaa ja maahan taasen raukee.
Yrjö Jylhä.
Läntinen akkuna, auringonlaskujen akkuna, oi miten kumma on pieleesi painaa pää, kun purppurapilvet painuvat tunturin taakse ja sieluhun sataa iltojen ikävää.
Läntinen akkuna, kaihojen kalvas akkuna, kauttasi satujen salatun maailman näin, muinaisten muistojen virta kun hämyssä vyöryi, tuhannen kertaa kanssasi yöhön jäin…
Verner Lindgren.
Kutoo musta lukki seitin sakean eteen akkunan, etten näkis enää kauneutta maailman.
Surmata sen aioin; nyt ma sallin sen täysin tyytyen tehdä työtään hiljaa hetki hetken jälkehen.
Kudo seittis, lukki, etten nähdä saa kuink' on kaunis maa: elämään jo väsyin, — tahdon kaiken unohtaa.
Sulo Tanninen.
Vie, tuuli, rukoukseni hiljaisten metsäin yli!
Kuin kuuma hengitys poskea hyväile nuoren naisen: — Anna, ystävä, minun tulla yli rimmen valkeiden villapäiden, vierelläs' istua yhden illan ja kertoa kaikki… Minä matkalla poimisin vilukot rintaasi varten, ja mättäältä kypsimmät muurainmarjat riemuiten syliisi toisin.
Kuljeta, tuuli, hiljainen pyyntöni metsäin ja vetten yli.
Onni Halla.
Kappale runousoppia.
JosB.F. Godenhjelminlyhyt runousoppi (1891) vielä hallitsee koulujamme, saavat oppilaat painaa mieleensä rytmistä seuraavannäköisen määritelmän (s. 35): "Nousut ja laskut… seuraavat toisiansa, ja niiden harmoonillinen vaikutus onpoljentoelirytmi.Runomittaon nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Taikka siinä tapauksessa, ettäGodenhjelminpitkän eliniän saavuttanut kirja jo on vaihdettuJuveliuksenrunousopin alkeisiin (1921) on selvitys tämänlaatuinen (s.36): "Tärkeänä keinona runollisen tunnelman aikaansaamiseksi on runouden kielessä esiintyvä musikaalinen aines, joka ilmenee osittain äänteiden vaihteluna elirytminä(poljentona), osittain niiden kauniinasointuna… Enemmän tai vähemmän rytmillistä tosin kaikki puhe on, siinä kun aina vaihtelevat voimakkaammat ja heikommat äänneryhmät, ja ylevämmänproosakielenrytmi lähenee toisinaan suorastaan runouden poljentoa… Mutta kumminkin on yleensä huomattava ero suorasanaisen eli proosakielen poljennon ja sen säännöllisemmän rytmin,runomitanvälillä, joka sitoorunokieltä."
Jos otamme nämä määrittelyt sellaisinansa, täytyy sanoa, ettäGodenhjelminmääritelmän alkuosa on todella osuva, mutta epämääräinen, ja sen takana on sittenkin käsitys, joka siis perustaa rytmin vissien elementtien (nousujen ja laskujen) säännölliseen toistuntaan; rytmi ei näiden selvittelyjen mukaan riippuisi siis muusta kuin määrättyjen — runosta puheen ollessa — painollisten ja painottomien tavujen "säännöllisestä järjestyksestä".
Semmoinen käsitys herättää kuitenkin vastaväitteen. — Muistossani on — suotakoon anteeksi, jos esimerkkini on kovin lattea — takavuosien vieriessä usein näkemäni rautatievaunuissa riippunut ilmoitustaulusto:
Älä sylje lattialle.Spotta ej på golvet.Ne plevat' na pol.
Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö" kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot selvästi trokeisena "runona".
Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana, rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.
Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä ruotsalainen kielimiesNatanael Beckmansanoo samantapaisesta asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan. Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää, minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien ylikäytävävaroitus kuuluu:
"Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.
"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa. Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa on tarkoitettu."
Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi "Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä, milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.
Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa. Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon (Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin, tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata: 'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa. 'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.' Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."
Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa, osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen, että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns. _hahmo_käsite.
On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana esim. I'— z — I' tai z — I' — z, jossa viimeistä elementtiä ei suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon, että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta), voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät toisiinsajäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi, hahmoksi, olla rytmillisyyden määrääjänä.
Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee eristettyihinpa-patavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden, jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.
Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina, kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen. Havaintomme saattavat esiintyä meillehomogeenisinahahmoina, joiden osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen pinta),epähomogeenisinahahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta,jäsentämättöminähahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole huomattuja,jäsennettyinähahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat kirkastuneet, ja vihdoinkeskittämättöminähahmoina, joissa osien alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, jakeskitettyinähahmoina, joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien, keskusten ympärille.
Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten, että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty (kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.
Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.
Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista, jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.
Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä, pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologinHeinz Wernerinihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjotaOlof Gjerdmaninteräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.
Aarni Penttilä.