Hän meni sisälle Grethen seuraamana, joka kulki Svendin kirje painettuna vasemmalle puolelle poveansa vasten ikäänkuin sieltä tekisi kipeätä; mutta Else lähti ulos puutarhaan. Hän meni puiston perälle veräjän luo ja hiipi siellä muutamien sireenipensaitten alle, jonne hän Grethen kanssa kerran oli laittanut penkin, ja istahti sinne miettimään surullista uutista.
Jos Tanska nyt joutuisi mukaan sotaan, niin täytyisi hänen molempien veljiensäkin lähteä — ja Erikin myös. Hän ajatteli myöskin Poul Langea, joka vielä kerran onnettomasti kosittuaan oli matkustanut Grönlantiin.Hänkai pääsisi vapaaksi. Kunpa Else voisi lähettää nuo kolme muutakin sinne! Täytyikö noiden reippaiden, kunnollisten nuorten miesten lähteä tappamaan toisia, saadakseen itse surmaniskun tai joutuakseen raajarikoiksi senvuoksi, että suurvallat eivät voineet sopia? Oliko se inhimillistä — tai oikeammin kristillistä? Ja kuitenkin ne olivat kristittyjä maita. Mikseivät ne harvat, joilla oli toisilleen kaunaa, voineet tapella keskenään? Miksi täytyikään kaikkien rauhallisten ihmisten lähteä mukaan ja heidän rintansa täyttyä vihasta lähimäisiänsä vastaan?
Mutta ehkei ollut syytä siitä asiasta murehtia; sillä nykyisellä suurten keksintöjen aikakaudellamme sota pian loppuisi, ellei se olisi aivan mahdotonkin, — niin oli hänen isänsä usein sanonut.
Takaveräjä narahti, ja Else kumartui eteenpäin nähdäkseen, kuka sieltä tuli.
"Erik!" Hän riensi ihmeissään vastaan, ja nuorukaisen huudahdus osoitti yhtä suurta kummastusta, kun tämä näki hänet. Reippaasti hän ojensi tytölle kätensä:
"Olette kai kuullut?" Else nyökkäsi ja Erik jatkoi: "Odotamme joka päivä, joka hetki mobilisoimiskäskyä, ja meidän on oltava valmiit. Otin itselleni vapautta tänään iltapäivällä, minuntäytyikäydä kotona; mutta en aavistanut tapaavani teitä täällä. On sentään hyväkin; sillä eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua."
He menivät molemmat kuin äänettömästä sopimuksesta isoon lehmus-huvimajaan, joka sijaitsi puutarhan kulmauksessa, ja istahtivat penkille toistensa viereen.
Erik alkoi puhua. Hän ei katsellut neitosta, vaan istui etunojassa kädet polvien varassa; mutta Else istui suorana hänen vieressään.
"Minä matkustan nyt pois, ja Jumala yksin tietää, tulenko koskaan takaisin; mutta sen teille sanon, Else, että olen kärsinyt hyvin paljon teidän tähtenne. Minä pidän teistä, sen te tiedätte; mutta minä olen taistellut kovan kilvoituksen itseni kanssa, ja vasta kun tunsin, että rakkauteni oli kaikkea muuta suurempi, ymmärsin, että se oli turhaa. —
"Ettehän te pitänyt minusta, ja mitä silloin hyödytti uhrata toimialani matkustaakseni teidän kanssanne ulos maailmaan, varsinkin kun kaikkein vähimmin sovellun impressarioksi. Käsitin kyllä, että elämä ilman teitä olisi tyhjää, sisällötöntä ja sietämätöntä — mutta käsitin myöskin, että te, joka olette niin kaunis ja hyvä ja lahjakas, ette koskaan voisi tulla talonpojan vaimoksi. —
"Minähän olen vain yksinkertainen mies; mutta rakkauteni teihin on niin suuri, että kysyessänne minulta, tahtoisinko luopua toimialastani seuratakseni teitä, tunsin, ettei ollut muuta valittavaa kuin: joko — tahi. —
"Mutta onhan hyvä, ettei niin voi käydä; sillä nythän voin mitään ajattelematta syöksyä kuolemaan taistelutantereella; sillävarmaa on,että ellei täällä tule sotaa, niin ilmoittaudun vapaaehtoiseksi sinne, missä apuani enimmin tarvitaan."
"Erik, ettehän toki sitä tarkoita! Erik, Erik, ettekö siis käsitä, etten voisi ollenkaan enää laulaa, että jokainen sävel takertuisi kurkkuuni ajatellessani teitä, Erik, omaa ystävääni?! Minä rakastan teitä paljon, paljon enemmän kuin kaikkea muuta maan päällä!"
Hän oli kumartunut alas ja tarttunut nuoren miehen molempiin käsiin; mutta tämä antoi itsensä lipua maahan hänen eteensä ja kätki päänsä hänen helmaansa. He istuivat ääneti, ja Else ymmärsi hänen nytkähdyksistään, että hän itki; mutta hän ei tohtinut puhua, koska hänkin oli purskahtaa itkuun; ja hän siveli hellästi kädellään Erikin tukkaan.
Vihdoin kohotti nuorukainen päänsä ja kuiskasi:
"Else, sanokaa se vielä kerran, muutoin luulen näkeväni unta."
Ja Else kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sydämellisen hellästi:
"Minä rakastan sinua, Erik, — minä rakastan sinua."
Nyt toinen ymmärsi, että se oli totta, ja nousten ylös hän painoi Elsen rintaansa vasten. Hän katsoi noihin tummiin, ihmeellisiin silmiin, jotka oli unettomina öinä niin usein loihtinut ajatuksiinsa, ja hän suuteli niitä kerran toisensa perään. Mutta kun hän suuteli hänen huuliansa, leimahti hehkuva puna Elsen poskille, ja hän muisti kohtauksen täyshoitolakoulun laulunopettajan kanssa. Hän kuroitti Erikille taas suunsa ja kuiskasi:
"Erik, sinä olet ensimäinen mies, jolle annan suudelman."
Ja Erik vastasi:
"Sinä olet ensimäinen nainen, jolta otan suudelman."
Else tiesi, että niitä sanoja ei yksi sadasta miehestä voinut valehtelematta lausua — siitä hän oli Poulin kanssa usein jutellut. Tämän mielestä oli naurettavaa, jopa epämiehekästäkin olla ottamatta kaikkia suuteloita, jotka voi saada, ja samoin ajattelivat kaikki muut nuoret miehet ja pojat, jotka eivätvoineettaitahtoneetodottaa.
Siinä oli kaksi onnellista nuorta ihmistä, jotka käsitysten astuivat pappilaa kohti. Siellä pastori vaimoineen levottomissa aavistuksissa istui puutarha tuvassa, jonka isot ovet olivat avatut puutarhaan. He ihan kummastuivat ja hetkiseksi melkein luulivat, että sotahuhut olivat olleet perättömiä; sillä tuo nuorten silmistä säteilevä ilo saattoi tietää vain rauhaa.
Mutta Karen-rouva käsitti kyllä pian, mitä oli tapahtunut. Ja hän avasi heille sylinsä; ja he kumpikin tiesivät, että sieltä he aina löytäisivät rauhaa. Pastori Gade taas laski kätensä siunaten heidän päänsä päälle ja sanoi liikutettuna:
"Te olette tehneet liiton vakavana aikana, ja tämän päivän muisto on aina seuraava teitä, sen tiedän; mutta mihin toistenne luota vaeltanettekin, älkää milloinkaan unohtako, että juuri tänään rakkaus voitti. — Else kyllä käsittää tarkoitukseni."
Ja Else käsitti hänet. — Pappi oli jo kauan sitten lukenut hänen sydämensä aivoitukset ja ymmärtänyt, että siellä oli taistelu käynnissä kutsumuksen ja rakkauden välillä, ja hän iloitsi nyt rakkauden voitosta.
Muutamia päiviä myöhemmin soitettiin kelloja kaikissa maan kirkoissa. Tanska asetti joukkojaan liikekannalle. Illalla marssi pitkä sotamiesjono maantiellä. Jotkut joukosta yrittivät laulaa: "Kun läksin kotoain"; mutta sävel kuului särkyneeltä ja voimattomalta. Maantien vierustoilla seisoi naisia, lapsia ja vanhuksia. Muutamat näistä itkivät, toiset liehuttivat nenäliinoja huudellen reippaita jäähyväissanoja; mutta useimmat olivat ääneti ja vakavina. Viimemainittujen joukossa olivat Else ja Karen-rouva; he seisoivat käsitysten kyynelettömässä tuskassa. Mutta molemmat pakottivat huulilleen pienen hymyn, kun näkivät Erikin rivissä ja kun tämä heilutti lakkiansa unohtaen kaiken sotakurin, mistä seikasta ei kukaan häntä nuhdellutkaan; ja he jäivät seisomaan, kunnes viimeinen sotilas oli kadonnut mäenharjanteen taakse.
Karen-rouva meni miehensä luo, joka istui työhuoneessaan, raamattu avattuna edessään. Mutta hän ei sitä lukenut, hän ei saanut sanoja "älä tapa" sopimaan yhteen sen kanssa, mitä nyt ulkona maailmassa tapahtui. Hänestä se rukous voitosta, jonka taistelevat joka aamu rukoilivat, ennenkuin lähtivät verityöhönsä, oli elävän Jumalan ivaamista. Mutta Else istui alhaalla huvimajassa samalla penkillä, missä hän ja Erik olivat toisilleen luvanneet unohtaa itsensä toistensa tähden, ja hänestä tuo kaikki oli niin järjetöntä, tarkoituksetonta, eikä hän käsittänyt, että Jumala saattoi sellaista sallia.
Hänestä tuntui, että hänessä jäykistyi jotakin siitä hyvyydestä ja lempeydestä, minkä rakkaus Erikiä kohtaan oli loihtinut esiin, ja hän oli syyttämäisillään Jumalaa, kun oli jättänyt hänet näin avuttomaksi. Mutta sitten muistuivat hänelle mieleen muutamat sanat, jotka Erik samana aamuna oli lausunut: "Tämä ei ole Jumalan työtä, vaan ihmisten, ja me tarvitsimme järkytyksen löytääksemme itsemme." Ja hän lyyhistyi itkemään.
Vasta kun usva ja pimeys laskeutuivat puutarhaan, meni hän levolle. Hän oli jo torkahtanut, mutta havahtui äkkiä. Alkoi jymistä kuin ukkosen lähestyessä, ja jyrinä kasvoi ja kävi voimakkaammaksi. — Oliko vihollinen hyökännyt maahan? — Hän juoksi avojaloin ullakolle kattoikkunan ääreen, mistä voi nähdä Kuninkaankujalle, ja erotti täältä pitkän sotilasjonon hevosineen ja tykkeineen, joka aika kolinalla mennä tömisti eteenpäin.
Ne olivat läheisen leirin kanuunat, joita yön hiljaisuudessa kuljetettiin pääkaupunkiin. Oltiin valmiit.
* * * * *
Kului kolmisen vuotta.
Melkein koko Eurooppa oli kamppailussa. Maailmansodaksi sitä nimitettiin, tuota sodista kamalinta, hirveintä, missä ei taisteltu mies miestä vastaan, vaan niitettiin ihmisiä kuin viljaa. Kaikki suuret keksinnöt, jotka olisivat voineet tuottaa ihmiskunnalle paljon hyötyä, käytettiin kaiken elinkykyisen, lahjakkaan ja voimakkaan hävittämiseksi, samalla kun nälkä ja puute lopetti toisia.
Mutta pohjoisessa oli vielä rauha; ja Trillerödissä, tuossa pienessä hauskassa maalaiskylässä, vietettiin eräänä maaliskuun sunnuntaina kaksoishäitä. Melkein kaikki kylän asukkaat olivat kokoontuneet kirkon ja pappilan ulkopuolelle; mutta kun tapausta oli päätetty viettää syvimmässä hiljaisuudessa, ei perheen kunniaksi mitään erikoisempaa hommattu.
Papin lapset ne häitä viettivät, ja kun talvi oli ollut tavattoman ankara, oli teillä vielä lunta. Mutta kottarainen liritteli pappilan katolla. Vakavat ajat eivät kehoittaneet seuranpitoon; ainoastaan vanhemmat ja sisarukset olivat morsiusparien kanssa saapuvilla päivällisillä. Vanha äidinisä oli tullut kylään jo iltaa ennen; mutta häntä ei voitu saada lähtemään ulos päätykammiostaan, joka ennen oli ollut rouva Bangin, ja täällä hän mielihyvällä nautti kaikkia maukkaita ruokalajeja, joita hänelle lähetettiin.
Köpenhaminassa ei ollut voitu vuokrata huoneustoa, siellä kun jo kauan oli vallinnut asuntopula, ja niinpä Svend, josta oli tullut isänsä prokuristi tämän asianajo-toimistossa, oli vaimonsa kanssa toistaiseksi asuva Mörckin perheessä.
Erik sitävastoin, joka oli käyttänyt suuren osan isoäidin perinnöstä talon ostoon ja jota nyt nimitettiin tilanomistajaksi, tervehti ilolla sitä hetkeä, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa saattoi astua oman kynnyksensä yli.
Vaikka ajat olivatkin näin vaikeita ja surullisia, ei se onni, jota molemmat parit tunsivat, ollut vähäisempi kuin hyvinä päivinä. Ajan vakavuus oli päinvastoin opettanut heille, että joka hetki, minkä omistamme, on lahja Jumalalta ja käytettävä hyvän palvelukseen; sillä jo seuraava silmänräpäys voi riuhtaista meidät pois toistemme luota, ja jokainen lausumamme katkera sana kiusaa ja raatelee meitä enemmän kuin mikään muu, sitä kun ei enää voi peruuttaa.
Kun vaunut illalla ajoivat pois, jäivät pappi ja hänen vaimonsa yksikseen; mutta kyynel, joka kimmelsi Karen-rouvan silmässä, ei ollut surunkyynel, vaan se oli kummunnut kiitollisuudesta Häntä kohtaan, joka oli säästänyt hänet ja hänen puolisonsa sekä nuo kaksi nuorta naista surusta, että olisivat nähneet poikien lähtevän sotaretkelle.
Vielä vallitsi Tanskassa rauha. Tykkien pauke sieltä rajan takaa kuului heikommin, ja voittoa-rukoilevat äänet mykistyivät, sillä epätoivoiset ihmiset olivat muuttumaisillaan koneiksi, joiden täytyi vain totella mitään ajattelematta ja tuntematta, kuin mielipuolisuuden pelossa.
Mutta toiset toimivat heidän puolestaan, rauhanrukous kohosi yhä korkeammalle, kunnes se kerran ehti Jumalan valtaistuimen eteen.
End of Project Gutenberg's Tulevaisuudentoiveita, by Ellen Kruuse Poulsen