Sitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan minut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka kehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina matka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä kapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja, joihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin käydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa, joihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun kannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa muukalainen.
Sallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä ajalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden rattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä kuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa. Joka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä kaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja iltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat sijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat peräti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella ennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää, milloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan niin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä sattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello viideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello yhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.
Mutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut kaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista hotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy — no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa, että haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa oppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten kapakoitsijalle: "Ottakaapa itsekin lasi." Ja sitten juodessamme alan tiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.
"Malttakaas", virkkaa kapakoitsija, "meillä on Tarwater Dividen poikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä matkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui tukkoon… Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä —" Ja kapakoitsija käännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai hiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai muita sellaisia "Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie nykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona."
Ja sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa käyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän ottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella tämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista, rikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi miehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.
Pari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle ja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin asiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat, sanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat, siellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin että kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä on syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki vieraassa kaupungissa.
Tämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee, palveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten keskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita kautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon kysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila jossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin jätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan ihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa paikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä vastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta muiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen laitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat tekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.
Mutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti tieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä teorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta yhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan kunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa kepposta, jonka hän oli tehnyt minulle —minulle, joka en halunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä Tulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki itsemurha-kiusaukset.
Vieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun vaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni vuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut vastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä kapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat olivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla läntisessä kotimaassani.
Sillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden ovet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei ollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut koskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua niiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa, ei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja. Ne olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan tapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen ja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina. Ne olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta. Minä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita, teeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen hurjiakin — avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.
Ja tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän saa valtaansa juuri nämä ihmiset — veikot, joissa on tulta ja tarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja hän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei surmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät, vääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja hienouden.
Oh! — minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla — taivas varjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia ihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita — noista kylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi, sadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat kostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet heikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden, saattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa kapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät harhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien rakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa lämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen tympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.
Ja juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja tuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden heikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava sydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä, ne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa niin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen, miksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo jokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain suojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän puhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne kelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi saataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja he toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.
Minä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin esimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni ohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän "pulituuripoikia", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä on alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan toveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti sekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa. Mielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii korvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita, oivia veikkoja — vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin jumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen sovinnaisuuksille ja ikäville menoille.
Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.
Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen, viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys, että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi maleksimassa niiden lähettyvillä.
Tuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla, joskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään minut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia kuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia jotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani varsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska nämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut koskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni tultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut milloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt sellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja elämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista. Olematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli verraten joutava ja halpa juttu.
Kuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut enää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi lauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla. Epäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun tuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten joutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen laita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä ryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin sain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä "Viimeistä voitelua". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien välimaillakin.
Tuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi sielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti. Yhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain muuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut — eikä siihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua sellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä. Aloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä tuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet tunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä voidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho. Kun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne virkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)
Tuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut viekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa mukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun tulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin jo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet uudelta puolelta — minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari. Havaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin Tuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän saattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani herraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni pusertaakseen hengen minusta.
Istuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja me oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut kummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten politikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana kierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan pöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai, jos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne asti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen ja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin hilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.
He hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista — sinuakin, jolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin, joka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta jolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun nämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään leveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina — mitkä ominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän herroiksi — silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta huolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin alkuryypyille. Ja — kukapa sen tietää? — taivas saattaa olla suopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties kohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu pöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden herrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.
Tähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa, minä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi, kun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat todellisuudessa ovat.
No niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa rahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme odottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin politikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose, jolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset liivit.
"Tulkaa mukaan, pojat — ilmaiset ryypyt — niin paljon kuin haluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman."
"Missä?" me tiedustelimme.
"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti. "Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."
(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen, oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)
"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru valloilleen, pojat!"
Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä iltana.
Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja varasimme itsellemme pulloja.
Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai — varsinkin milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista. Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata, ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.
Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join — kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.
Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot haukkoivat ilmaa.
Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa. Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa. Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista. He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain tekevän kolttosia sen huviksi.
Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi. Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa, että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.
Minä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti, kamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin ilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa akkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni. Nelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että minä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä kamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja murskasin ruudun.
Oaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli täynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä viinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki antinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski minut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani vain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä muistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui heti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin sitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten syntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.
Mahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin iskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo ennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt tukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.
Tappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin tajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka ponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa. En muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin "Ilmaa! Ilmaa!" niin itsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta kuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta ja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain, kuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen minua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin päätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin hän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.
Juuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta. Siitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes seuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli ulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti, nokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin hengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen — hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin mahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman lyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin uimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin tajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen tuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin tarmoni takaa.
Muuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä satamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu avukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja kaikki muutkin luulivat minun vain "nukkuvan pois humalani" ja olivat antaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni ihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen äkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän täten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt… silloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai miehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla. Jälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt taasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella tavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi juoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.
Hyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä vielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon, kokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua pöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin menettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut osalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut minua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.
Varhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin vähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan paraatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa — suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni mukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä kuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä putosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta ja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää arvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä päinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää ryyppäisi whiskyä.
Päätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että sain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi pitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja siinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat toisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin, en voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa tuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.
Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin. Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot, joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon tuostakin sain kuulla saman selityksen:En olisi tehnyt sellaista, ellen olisi ollut juovuksissa. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja — tekoja, jotka pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.
Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin, joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia, sai sormensa murskatuksi — siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen päänsä.
Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti, eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni. Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa, siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita, laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.
Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui päästä Hänestä erilleni.
Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi minutSophie Sutherlandiin, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.
Sophie Sutherlandillaei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä, ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän, joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.
Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan. Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä. Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan elämänsä varrelta.
Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman. Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden, ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin hän jaksaisi hengittää — ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin pitkälti.
Me ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten viidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse maan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan paikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista merimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana oudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita omituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin omituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi kertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain nähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin kiihkeästi päästä maihin.
Victor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme pysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko loppumatkan meitä nimitettiin "Kolmivaljakoksi".) Victor keksi polun, joka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä, paljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti nousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme kulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä ihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta taivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut kalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja pari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme oikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.
Laadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan ylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme rantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme useita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä joivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti — ja kaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven suunnattomaksi harmiksi.
Victor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin lähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä juomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä, lasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle. Sellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä kapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään juoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin kohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan juoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan, mutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena; minulla oli rautainen terveys; ja — no niin, nuoruus irvistää aina ylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.
Omituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta oli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu — luultavasti se oli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin tuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä myytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty hollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan nimityksen "Ankkuri-viinaa". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin. Emme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan kalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen päivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti laavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.
Tapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka olimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme. Ja jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa, lauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli ryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui minusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät, karaistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin korallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui vanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista ritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan ja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät olleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen muinaiseen rotuun.
Keskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta ja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt mielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet Victorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin raivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina, saimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui ääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden avulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa hänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.
Mutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo ryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli monen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai erään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä iskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies kyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille ankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet erilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi, että hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo meressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä pyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.
Me pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan kojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel ja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme taas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen oli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka itsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja mutisivat: "Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä." Mutta Victor oli taitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli kerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen arvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi muutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset juomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen — ja merimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä — teki heidät hulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli paheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein murhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin paikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen hulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa kuin Tuliliemi?
Mutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme erääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme vammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän tapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me tilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri, sitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä. Viimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin soittamaan jasamisenienjataikojenensimäiset sävelet kajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me tunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä ja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme hauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet, hän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni, samoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin puhki — mistä vain pääsi turvaan.
Pian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan vauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita; varmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel ja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli kuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä edes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä vuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt kapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä laivoihin.
Mitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen levisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti maihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta lähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi oli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita tunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi toimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen viranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt kuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja, virnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja "vanhan maan" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä ryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas pidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen. Tuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet. Tämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen, minäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin parissa Japanin paperitalojen keskellä.
Kuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel ja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni käydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin matkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin yhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain japanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden ohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies, joka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli varsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja noudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme pikkuruisista porsliinikulhoistasakea, väritöntä, mietoa, haaleata viinaa.
Muistan myöskin karkulaisoppilaat — kahdeksantoista, kahdenkymmenen vuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä porvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa ja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä, hienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria — nuorukaisia kuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten maailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet miedostasakesta, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli luvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti heidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän laulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:
Vain pienen kultasormuksen voin sulle muistoks' antaa; se äitis' tähden säilytä, kun kierrät maailman rantaa.
He itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat murtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin heidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä ja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia elämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka hohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja seuraavien pimeyden välimailla. Me — koululaivalaiset ja minä — hoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme reipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa itkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta pitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä on suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.
Ja sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja näen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on satamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa kylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani varsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet karkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni. Kelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on kadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.
Yllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni Bonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi jälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan varovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme koskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.
Sen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin saattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja nauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan riipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu siitä, mitä todellakintekee. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia. Minä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet tekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken maailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että tie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen, ympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin vain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet kulkivat — miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät, reimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet kitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.
Ja tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä lapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka tallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä kattamattoman kaivon lähettyvillä. Hetahtovatleikkiä juuri sen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että määrätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon. Ainoa keino estää heitä — senkin me tiedämme — on laittaa kansi kaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään varoitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään miehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun tämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden ja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.
Muuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä kahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes vuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille niihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja Tuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien joukossa.
Me laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman, ja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan koleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen, jotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ Siperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut ryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin etelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja siellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.
Halusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille saavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta illan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli elämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin Tuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni oli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät odottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne rikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan haltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa, jokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja pysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan, ruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin ja olosuhteiden kahlehtimana — luonnollisesti meidän piti nyt saada ryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.
Siitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä, ja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja tunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja siten pahaa verta tovereissa herättämään — ei käynyt päinsä juoda toisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki laivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen halki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet ruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun se sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli kadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me joimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat ja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme ja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi tovereiksi.
Ilta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen ravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää kuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla tai missä tahansa muualla maailmassa.
Kaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin näimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat. Toisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua perinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa tilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä pimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä välin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni tunnusteltaviksi.
Kuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten seikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän pienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin usean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja kapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä kannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä tänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien. Se oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor tuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät minut putipuhtaaksi.
Tuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni olin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan viehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se minussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen kemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että seuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt esiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta olin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä ollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti nauttien.
Hilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman satamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja tasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki seitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka, ja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme ainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.
Ensimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan on tapana kanssissa: "Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon nylkyrit." Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli tuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan lempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San Franciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja Barbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän tiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä. "Sitten", selitti Victor, "minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta saan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut kutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja minä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin taas lähden purjehtimaan."
Ei, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi, varsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen teille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran kokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit Barbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven pituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään epäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.
Axel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta, virkkoi: "Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa kotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun saan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen hyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka tiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän rahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin ruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on Norjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja niin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä kokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille."
"Juuri samoin minäkin aion tehdä", selitti Puna-Jukka. "Kolmeen vuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta kuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin Norjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä lähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap Hornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan."
Ja kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia Axel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan ja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi kuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta toisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi tuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he mielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.
Pitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli kyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi. Hänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi merikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin. Jok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä tuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit, alas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.
Miehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole koskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta. Vanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle, muuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä tulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari, kolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.
Me pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit olivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä valkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle, kukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan. Mutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän ruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita, uutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.
Saimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle, kullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia korppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän kuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri tahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista. (Niin, sellainen oli yleinen tapa.) "Tulkaa pois, pojat", virkkoi pursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi toistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen valitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti nylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me emme olleet heistä tietääksemmekään.
Siinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä — pursimies, matruusit, kuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi mainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon luona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki jalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja meillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme seitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen tahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme sen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki yhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten perämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset. Me pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme kummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?
Ja Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana vuonna, kunMary Thomasupposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin puolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja, me kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli kuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen oli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa oli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja sydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.
Yhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen vaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit unohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta nylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat loppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten ruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli oivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä meripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan eikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan päässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä eräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan kotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka lähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet ruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota eivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.
Minut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo saatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa otin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut — hänet oli ammuttu kuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen osatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut. Ukko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet. Toinen Smith,Annienrevolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan Ranssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata kaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset kulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec, kreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina ja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi miestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin purjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun keuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie edelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsiAnnienSmithin surmaan oli syynä Tuliliemi.
Ihastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut. En pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En välittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä palasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla ymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni hurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen toimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni siis paikan eräässä hampputehtaassa — kymmenen tunnin työpäivä ja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani ja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani säilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani luvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi muutaman kuukauden kuluttua.
Ja täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys Tuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia. Kävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn karaisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen tavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät kirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.
Liityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä oli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian poikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en nuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten parissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia asioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin miehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y:ssä. Puhuin toisellaista kieltä, omistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa ajatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan poikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y:n nuoret miehet olivat minusta liian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi välittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan ja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin he. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa tekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve siveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.
Sanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden kanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta, minkä he olivat viettäneet — olin liian varhain joutunut Tuliliemen holhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja kuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois ihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset käsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät kokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan löytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme nykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja nykyisiä oloja.
Raadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan yksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin käyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni kapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa kehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja juuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli toverukset.
Louis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli todellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan turmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään määrässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja sulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä voimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä tuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli aivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun näin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin tutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä jouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta tähän leikkiin.
"Jaa — ei siinä muu auta", selitti Louis, "kuin että sinulle hankitaan tyttö".
Tämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun näyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut tyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa. Ja luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä muukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut mahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka olivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt rahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain vähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme vanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet savukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi kummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä sentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen, jaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun jompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun, kuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin — kaksikymmentä senttiä, ja kahteen jäätelöannokseen — kolmekymmentä senttiä, tai maissinekkuihin, jotka olivat halvempia ja maksoivat kahdelle vain kaksikymmentä senttiä.
En välittänyt siitä, että rahaa oli näin niukalti. Osterirosvoilta olin oppinut halveksimaan rahaa, eikä se tunne ollut hävinnyt minusta. Mieskohtaisesti en piitannut siitä rahtuakaan, ja filosofiassani kiersin kehän umpeen pysyen yhtä tyytyväisenä, vaikka taskussa ei ollut senttiäkään, kuin muinoin tuhlatessani kymmeniä dollareita tarjoamalla kapakoissa ryyppyjä jokaiselle maleksijalle.
Mutta miten saisin käsiini tytön? Emme tunteneet ainoatakaan kotia, minne Louis voisi viedä minut esittääkseen minut siellä tytöille. Minä en tuntenut ketään. Louis taas tahtoi pitää itse kaikki tyttönsä; eikä hän muutenkaan olisi voinut luovuttaa yhtään niistä minulle, sillä sellainen on poikien ja tyttöjen käsitys asiasta. Hän houkutteli heitä tuomaan ystävättäriään minua varten; mutta minusta ne olivat varsin heikkoja sisaria, kalpeita ja vaivaisia verrattuina hänen korukappaleisiinsa.
"Sinun täytyy tehdä niin kuin minäkin tein", hän virkkoi lopulta."Minä sain nämä ottamalla. Sinun täytyy menetellä samalla lailla".
Ja hän perehdytti minut menettelytapaansa. Lukijan on muistaminen, että Louis ja minä elimme varsin niukoissa oloissa. Meidän täytyi todellakin ponnistella voidaksemme maksaa täysihoidostamme ja pukea itsemme siististi. Me tapasimme toisemme iltasella, päivätyön päätyttyä, jossain kulmassa tai erään sivukadun pienessä makeismyymälässä, joka oli meidän ainoa huvittelupaikkamme. Sieltä me ostimme savukkeemme ja toisinaan viidellä sentillä karamelleja. (Niin, Louis ja minä söimme punehtumatta makeisia — niin paljon kuin vain saimme. Kumpikaan meistä ei käynyt koskaan kapakassa.)
Mutta se tyttö. Louisin ohjauksen mukaan minun oli varsin alkuperäisellä tavalla valittava hänet joukosta ja pyrittävä hänen tuttavakseen. Me harhailimme pitkin katuja varhain iltasella. Tytöt kuljeskelivat meidän tavallamme parittain. Ja tytöt, jotka ovat kävelemässä, katsovat ehdottomasti käveleviin poikiin, jotka katsovat heihin. (Vielä nykyäänkin minä seuraan jokaisessa kaupungissa, kauppalassa tai kylässä, minne satun joutumaan, vanhasta kokemuksesta harjaantunein katsein sitä viehkeätä näytelmää, jota suorittavat kävelevät pojat ja tytöt; ja näidentäytyyehdottomasti päästä kävelemään, kun keväiset ja kesäiset illat kutsuvat.)
Vaikeuksia tuotti se, että minä, joka olin saapunut elämän toiselta puolen verraten karaistuna, osoittausin tässä elämäni suloisessa vaiheessa varsin araksi ja ujostelevaksi. Tuon tuostakin Louis rohkaisi minua. Mutta minä en tuntenut tyttöjä. Varhaiskypsän miehevän elämänikin jälkeen he pysyivät minulle outoina ja ihmeellisinä. Ratkaisevan hetken lähetessä menetin aina rohkeuteni ja välttämättömän aloitekyvyn.
Sitten Louis otti osoittaakseen minulle, miten se kävi päinsä — erikoinen, kaunopuheinen katse, hymy, rohkea hatun kohotus, pari sanaa, epäröintiä, naurunhihitystä, ujoa hermostuneisuutta, ja kas vaan! Louis oli jo tehnyt tuttavuutta ja nyökkäsi minua joutumaan esiteltäväksi. Mutta kun me sitten asetuimme kävelemään parittain, poika ja tyttö yhdessä, niin huomasinkin, että Louis oli aina valinnut omalle osalleen sievännäköisen ja jättänyt minulle pienen vaivaisen sisaren.
Kokeiltuani niin monta kertaa, ettei niistä kannata tässä puhua, minä luonnollisesti edistyin ja minulla oli jo useita tyttöjä, joille saatoin kohottaa hattua ja tarjoutua kävelykumppaniksi iltasella. Mutta silti en vielä rakastunut yhteenkään tyttöön. Mielenkiintoni oli herännyt ja minä jatkoin tätä leikkiä. Milloinkaan ei päähäni juolahtanut lähteä ryypyille. Muutamat Louisin ja minun seikkailuistamme ovat sittemmin saattaneet minut vakavasti miettimään asiaa, kun olen halunnut laatia sosiologisia yleistämisiä. Mutta kaikki tuo oli oivallista ja viattoman nuorekasta, ja minä opin siitä yhden yleistämisen, pikemmin biologisen kuin sosiologisen, nimittäin että "moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkua sisässä".
Kauan ei kestänyt, ennenkuin opin tuntemaan rakkauden, sen ihanan suloisuuden, sen loiston ja ihmeellisyyden. Tahdon nimittää hänet Haydeeksi. Hän kävi kuudettatoista. Hänen lyhyt hameensa ulottui puoliväliin pohjetta. Me istuimme rinnan Pelastusarmeijan kokouksessa. Hän ei ollut kääntyneitä, ei myöskään hänen tätinsä, joka istui hänen toisella puolellaan; täti oli saapunut vierailulle maalta, missä ei silloin ollut Pelastusarmeijaa, ja oli pistäytynyt osittain uteliaisuudesta puolituntiseksi tähän kokoukseen. Ja vierelläni istui Louis huomioita tehden — minä uskon, että hän teki vain huomioita, koska Haydee ei tyydyttänyt hänen makuaan.
Me emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena puolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme ujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin kuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat silmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten simahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli lavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein ruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen tuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma siitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.
Täti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan kokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei herättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua sopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni Louisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun katseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy kuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin viettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt henkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan Nelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka Nelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä siirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen nuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon entiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.
Ja kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä pelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen jälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli — Haydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen pajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai sieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä Ruthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita, joka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli lähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi antamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi päinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.
Niin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan pojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden. Se ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein suloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä! Tytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä, joka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En tietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen Prinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten parissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja pimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa hurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan — mutta minä en tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku naiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja elämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni ainakin, syvällisen perinpohjainen.