Poltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä kirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain ja myöhään minä olin toimessa — sepittelin, kirjoitin koneella puhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita, jotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän menestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin unella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen ne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta. Lamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka houkutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock Holmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan päivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli sijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen poikansa kotiin.
Alkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle sattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan rahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu jo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea, ja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun toimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset saivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.
Suurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan neuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli kirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes sanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni kirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden opettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle opettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta nyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät tietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He tunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin "Snow Bound" ja "Sartor Resartus",[3] mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät välittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa ja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat ja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet sellaista sepittämään.
Minä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan odottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin ja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen varsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut erään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti. Kolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain kansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat väittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden. Kun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja yliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia määriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa sellaisissa kuinAtlantic Monthly, pidin huolta ensimäisen kirjani oikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin sosiologisia artikkeleitaCosmopolitanjaMcClure's Magazineaikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse tarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.
Kaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista, jolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin nukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en juonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut olemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta koskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona. Hyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten lähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui jostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli tusinaacocktail-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen maksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin kokonainen humala.
Siihen aikaan en muuten tietänytkään, mitäcocktail[4] oikeastaan oli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko alaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua eräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä nahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen kuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä tietänyt, että "skottilaisella" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain köyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa — halpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta mutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava, ja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin päivällisen jälkeen punaviiniä.
Sikäli kuin onnistuin kirjailijatoiminnassani, kohosi elinkantani ja näköpiirini avartui. Tyydyin sepittämään ja kirjoittamaan koneella tuhat sanaa vuorokaudessa, sunnuntait ja pyhäpäivät mukaan luettuina; ja yhä vielä minä opiskelin uutterasti, joskaan en niin ankarasti kuin varemmin. Myönsin itselleni viisi ja puoli tuntia uneen. Tuon puolituntisen lisäsin sen vuoksi, että oli pakko tehdä se. Taloudellinen menestys salli minun käyttää enemmän aikaa ruumiin virkistykseen. Ajoin useammin polkupyörällä, etupäässä siitä syystä, ettei sitä tarvinnut pitää enää panttilainakonttorissa; harjoittelin nyrkkeilyä ja miekkailua, kävelin käsilläni, harrastin pituus- ja korkeushyppyä, ammuskelin ja heitin kiekkoa sekä kävin uimassa. Ja minä sain huomata, että ruumiilliset ponnistukset saattavat vaatimaan enemmän lepoa kuin henkinen työ. Toisinaan olin niin väsynyt ruumiillisesti, että nukuin kuusi tuntia, ja oikein ankarasti urheiltuani käytin uneen seitsemänkin tuntia. Mutta tuollainen nukkumishurjastelu ei ollut tavallista. Oli niin paljo opittavaa, niin paljo tehtävää, että minusta tuntui aivan rikolliselta nukkua seitsemän tuntia. Ja sitä miestä minä vasta siunasin, joka oli keksinyt herätyskellon.
Eikä vieläkään ilmennyt halua ryypätä. Minulla oli liian runsaasti yleviä uskomuksia, elin liian korkealla yläilmoissa. Olin sosialisti ja aioin pelastaa maailman, eikä alkoholi kyennyt sytyttämään minussa samaa liekkiä kuin aatteet ja ihanteet. Menestyksellisen kirjailijatoimintani vaikutuksesta ääneni oli päässyt enemmän kuuluville, tai ainakin luulin niin. Joka tapauksessa kirjailijamaineeni hankki minulle suuremman kuulijakunnan, kuin puhujamaineeni olisi konsanaan saanut aikaan. Minut kutsuttiin pitämään esitelmiä klubeihin ja kaikenkaltaisiin järjestöihin. Taistelin uljasta taistelua, opiskelin ja kirjailin edelleen ja tein uutterasti työtä.
Aina tähän asti minulla oli ollut varsin rajoitettu ystäväpiiri. Mutta nyt aloin liikuskella laajemmalti. Minut kutsuttiin vieraaksi, varsinkin päivällisille; ja minä sain monta ystävää ja tuttavaa, joiden toimeentulo oli helpompaa kuin omani oli ollut. Ja moni heistä joi. He joivat kotonaankin ja tarjosivat minullekin. Juomari ei heistä ollut yksikään. He joivat kohtuullisesti, ja minä join heidän kerallaan kohtuullisesti, toveruuden ja kohteliaisuuden vaatimuksia täyttääkseni. En välittänyt väkijuomista, ne olivat minusta joutavia, ja niin vähäinen oli niiden tekemä vaikutus, etten enää muista ensimäistäcocktailianitai ensimäistä "skottilaistani".
Nyt minulla oli oma koti. Jos saa kutsun saapua toisten kotiin, niin luonnollisesti silloin kutsuu toisia omaan kotiinsa. Se on seuraus kohonneesta elinkannasta. Kun minulle oli tarjottu väkijuomia toisten luona, en tietenkään voinut olla tarjoamatta niitä omassa kodissani. Hankin siis itselleni varaston olutta, whiskyä ja punaviiniä. Ja sen koommin on talossani aina ollut niitä tarpeellinen määrä.
Enkä kuitenkaan välittänyt koko tänä aikana rahtuistakaan Tuliliemestä. Minä join toisten juodessa, koska seuraelämän tavat vaativat sellaista. Ja niin kehittymätön oli makuni, että join aina sitä, mitä hekin halusivat. Jos he valitsivat whiskyä, silloin otin minäkin whiskyä. Jos he joivat lakritsaolutta tai sarsaparillaa, minä nautin heidän kerallaan näitä virvokejuomia. Ja milloin talossa ei sattunut olemaan ketään ystäviä, silloin en juonut mitään. Työhuoneessani oli aina whiskypulloja, mutta kuukausiin ja vuosikausiin ei koskaan juolahtanut mieleeni ottaa ryyppyä itsekseni.
Ollessani vieraana päivällisillä minä havaitsin, kuinka suloisesticocktaillämmitti ennen ruokaa nautittuna. Se tuntui perin sopivalta ja hyvää vaikuttavalta. Mutta niin vähässä määrin tarvitsin sitä luontaisen elinvoimani tähden, ettei minusta koskaan kannattanut nauttiacocktailiaennen ruokaa, kun söin yksikseni.
Toisaalta muistan hyvin erään varsin oivallisen miehen, minua hiukan vanhemman, joka kävi joskus luonani. Hän piti whiskystä, ja me saatoimme viettää kokonaisen iltapäivän suojassani tyhjentäen lasin toisensa jälkeen, kunnes hän oli pienessä hiprakassa ja minä puolestani tunsin lievästi juoneeni hiukan whiskyä. Minkä vuoksi tein näin? Sitä en tiedä tarkalleen; kenties se johtui vanhasta totutusta tavasta, menneiltä ajoilta, jolloin olin seisonut lasi kädessä juomarien parissa, tyhjentäen lasin lasista.
Sitä paitsi en enää pelännyt Tulilientä. Olin joutunut sille perin vaaralliselle asteelle, jolloin ihminen luulee päässeensä tämän herraksi. Olin todistanut sen pitkinä työ- ja opiskeluvuosina. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti, juoda humaltumatta; ja kaiken lisäksi olin täysin tietoinen siitä, etten pitänyt ensinkään koko aineesta. Näinä aikoina join juuri samasta syystä kuin ennen Scottyn ja harpuuninheittäjän ja osterirosvojen parissa — siksi että niin menettelivät miehet, joiden seurassa halusin käyttäytyä miesten lailla. Nämä loistavat kyvyt, nämä hengen seikkailijat joivat hekin. No hyvä. Minulla ei ollut mitään syytä olla juomatta heidän kerallaan — sillä tiesinhän varmasti, ettei minun tarvinnut laisinkaan pelätä Tulilientä.
Tällaisena pysyi kantani ja mielialani useita vuosia. Toisinaan jouduin kyllä hieman hiprakkaan, mutta sellaiset tilaisuudet olivat harvinaisia. Ne haittaisivat työtäni, ja sitä en saattanut millään ehdolla suvaita. Muistan, että kun vietin useita kuukausia Lontoon East Endissä, minkä ajan kuluessa kirjoitin erään teoksen ja seurustelin uutterasti kaikkein kurjimman köyhälistön parissa, tulin monta kertaa humalaan ja olin peräti raivoissani itseäni kohtaan, koska työni oli siten hidastunut. Mutta nämä lankeemukset johtuivat siitä, että liikuin taas seikkailutiellä, missä aina tapaa Tuliliemen.
Myöskin aiheutti pitkällisen kokemuksen ja onnettoman tottumuksen synnyttämä varmuus sen, että joskus jouduin ottamaan osaa oikeisiin juominkeihin. Tietenkin tämä tapahtui seikkailutiellä eri tahoilla maailmaa, ja siihen oli syynä ylpeyteni. Miehessä vallitsee näet eriskummallinen ylpeys, jonka houkuttelemana hän heittäytyy ryypiskelemään toisten miesten kanssa osoittaakseen, että hänen päänsä kestää yhtä paljon kuin heidänkin. Mutta tämä eriskummallinen ylpeys ei ole mikään teoria, se on tosiasia.
Esimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia kutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen olutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut selvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin, että siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset joisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti. Mutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia, joissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet tekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he olivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa, kyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.
Kun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan joutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä näyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä kykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin pää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian lailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaanminutpöydän alle!
Nähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua tunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä perehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt astiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja nyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten olutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli ryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä laiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.
Ja kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan lampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus välkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka ryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina, taistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla sikaakin sikamaisempia.
Ja kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani ja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa useimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä kadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin selvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan harjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani, hillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja kevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja kaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan minua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni. Tuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin — niin omituinen on miehen luonne.
Mutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas, myrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä esiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma siitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni istuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta jättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään jälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin itseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.
Se oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole koskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka suhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt monet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin, turhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.
Osoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain toverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin matkustin Atlannin poikki vanhassaTeutonic-laivassa. Satuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen sähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen laivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan "hevoskauloja" — mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli omenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join "hevoskauloja" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat juoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko, epäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut tässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas ja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan joutava asia.
Vielä en ollut valmis työntämään kättäni Tuliliemen kainaloon. Kuta vanhemmaksi kävin, kuta suuremmaksi menestykseni kasvoi, kuta enemmän rahaa ansaitsin, sitä laajemmassa määrin pääsi maailma vaikuttamaan minuun ja sitä huomattavammin tunkeutui Tuliliemi elämääni. Kuitenkaan ei hän ollut vielä päässyt pintapuolista tuttavuutta lähemmäksi. Join seuran vuoksi, mutta yksin ollessani en nauttinut väkijuomia. Toisinaan jouduin hieman hiprakkaan, mutta moiset tilaisuudet olivat minusta varsin vähäinen hinta seuraelämän tarjoamista etuuksista.
Niin kypsymätön olin vielä Tuliliemen helmatoveriksi, että kun tähän aikaan vaivuin syvälle alakuloisuuden kuiluun, en edes uneksinutkaan etsiä apua häneltä. Sain kokea sekä ulkonaisia että sydämen huolia, jotka eivät sovellu tässä yhteydessä esitettäviksi. Mutta niiden yhteydessä esiintyi älyllisiä huolia, jotka aiheuttivat syviä seurauksia.
Minun tilanteeni ei ollut tavallisimpia. Olin lukenut liian paljon positiivista tiedettä ja viettänyt liian positiivista elämää. Nuoruuden kiihkossa olin tehnyt sen ikivanhan erehdyksen, että olin tavoitellut Totuutta liian häikäilemättömästi. Olin riistänyt hunnun sen yltä, ja eteeni oli paljastunut näky, jota en ollut kestänyt. Lyhyesti sanoen, olin kadottanut kauniin uskoni melkein kaikkeen muuhun paitsi inhimillisyyteen, ja inhimillisyys, jota kohtaan olin säilyttänyt uskoni, oli varsin alkeellista laatua.
Tämä pitkällinen pessimismi-sairaus on siksi tuttu useimmille meistä, ettei sitä kannata tässä tarkemmin kuvata. Tahdon vain tehostaa, että olin peräti kurjassa tilassa. Ajattelin jo itsemurhaa yhtä kylmäverisesti kuin konsanaan kreikkalainen filosofi. Minua suretti se, että niin moni ihminen oli toimeentuloonsa nähden minusta riippuvainen, joten en voinut erota elämästä. Mutta tämä oli pelkkää moraalisuutta. Todellisuudessa minut pelasti ainoa säilynyt harhaluulo — KANSA.
Se, minkä vuoksi olin taistellut ja öisin lamppuani polttanut, oli osoittautunut pettymykseksi. Menestys — sitä minä halveksin. Maailman tunnustus — se oli pelkkää tuhkaa. Seuraelämä, miehet ja naiset, jotka kohosivat satamakorttelien ja kanssien loan ja lian yläpuolelle — heidän tympäisevä henkinen keskinkertaisuutensa minua hämmästytti. Naisen rakkaus — se oli samaa maata kuin kaikki muukin. Raha — minä saatoin nukkua vain yhdessä vuoteessa kerrallaan, ja mitä merkitystä oli sillä, että kannatti päivässä ostaa sata pihviä, kun saatoin syödä vain yhden? Taide, kulttuuri — biologian järkkymättömien tosiasiain rinnalla moiset seikat olivat naurettavia, niiden tulkitsijat sitäkin naurettavampia.
Yllä olevasta käynee selville, kuinka surkean sairas todellakin olin. Minä olin syntynyt taistelemaan. Se, minkä puolesta olin taistellut, ei ollut osoittautunut taistelun arvoiseksi. Jäljellä oli KANSA. Oma taisteluni oli päättynyt, mutta jäljellä oli vielä jotain, minkä puolesta kannatti taistella — KANSA.
Sillä välin kuin keksin tämän viimeisen siteen, joka kiinnitti minut elämään, ja äärimmäisessä hädässä, synkän alakuloisuuden valtaamana vaelsin varjojen laaksossa, pysyivät korvani kuuroina Tuliliemelle. Tietoisuudessani ei kuulunut heikoimpana kuiskauksenakaan vakuutusta, että Tuliliemi tuottaisi huojennusta, että hän kykenisi valehtelemaan minuun elämänrohkeutta. Vain yksi keino väikkyi ylimpänä ajatuksissani — revolveri, murskaavan luodin tuottama ikuinen pimeys. Talossa oli yllin kyllin whiskyä — vieraiden varalta. Minä en siihen kajonnutkaan. Aloin pelätä revolveriani — pelätä sinä aikana, jolloin KANSAN loistava, leimahteleva näky rupesi muodostumaan selväksi mielessäni ja tahdossani. Niin voimakkaana oli minut vallannut halu kuolla, että pelkäsin tekeväni itsemurhan nukkuessani ja minun oli pakko luovuttaa revolveri toisille, joiden piti kätkeä se sellaiseen paikkaan, mistä ei tiedottomana etsivä käteni sitä tavoittaisi.
Mutta KANSA pelasti minut. KANSA minut kahlehti elämään. Minua varten oli vielä jäljellä yksi taistelu, ja tässä oli asia jonka puolesta kannatti taistella. Heitin kaiken varovaisuuden tuulen teille, syöksyin entistä hurjemmalla innolla kamppailuun sosialismin puolesta, nauroin toimittajille ja kustantajille, jotka varoittivat minua ja hankkivat minulle sata pihvipaistia päivässä, ja välitin viis' siitä, kenen tunteita loukkasin ja kuinka törkeästi loukkasin. Kuten "tasaisesti punnitsevat radikaalit" tähän aikaan väittivät, minun pyrkimykseni olivat niin kiihkeitä, niin epävarmoja ja järjettömiä, niin äärimmäisen vallankumouksellisia, että hidastin sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa viiden vuoden verran. Ohi mennen haluan tässä huomauttaa, että lujasti uskon jouduttaneeni sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa ainakin viiden minuutin verran.
KANSA minut auttoi suoriutumaan pitkällisestä taudistani, Tuliliemellä ei ole siinä suhteessa mitään ansiota. Ja kun sitten aloin toipua, saapui naisen rakkaus tehden parantumisen täydelliseksi ja uinuttaen pessimismini uneen pitkiksi ajoiksi, kunnes Tuliliemi herätti sen jälleen toimintaan. Mutta sillä välin tavoittelin Totuutta vähemmän häikäilemättömästi, varoen riistämästä siltä viimeistä huntua silloinkin, kuin olin jo käsin tarttunut siihen. Minua ei enää haluttanut nähdä Totuutta alastomana. Kieltäydyin katselemasta toista kertaa, minkä olin kerran nähnyt. Ja muiston siitä, mitä tällöin olin nähnyt, hävitin päättäväisesti mielestäni.
Ja minä tunsin itseni perin onnelliseksi. Elämä muodostui minulle suopeaksi. Nautin pienistäkin asioista. Suuria asioita en halunnut ottaa ylen vakavalta kannalta. Yhä vielä lueskelin kirjoja, mutta en enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Luen yhä vieläkin kirjoja, mutta en saata koskaan enää lukea niitä nuorekkaan intohimon loistavassa säteilyssä, kuten muinoin kuunnellessani oudon maailman kutsua, joka kuiskaten kehotti minua pyrkimään salaisuuden perille, elämän tuolle puolen ja tähtien taakse.
Tässä luvussa olen erikoisesti tahtonut tehostaa sitä, että siitä pitkällisestä taudista, joka aikanaan valtaa useimmat meistä, minä puolestani suoriuduin pyytämättä apua Tuliliemeltä. Lempi, sosialismi, KANSA — nuo ihmismielen terveelliset keksinnöt — ne minut paransivat ja pelastivat. Jos milloinkaan on ollut ihmistä, joka ei ole syntymästään saanut taipumusta väkijuomiin, niin minä uskon olevani sellainen ihminen. Ja kuitenkin … no niin, kertokoot seuraavat luvut tarinansa, sillä niistä käy ilmi, kuinka minä sain maksaa siitä, että olin varemmat viisikolmatta vuotta ollut tekemisissä kaikkialla tavattavan Tuliliemen kanssa.
Pitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join toisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta alkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se ei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin uimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä ulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat todistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että alkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen, mielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi selittää?
Se oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan kannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä, kuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut viisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani yksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään tarvetta. Mutta — minusta alkoi tulla vanha tai viisas — tai sekä vanha että viisas — tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa: ukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai kiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta tuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään; ja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia puheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia, pöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että lukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on samantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan oli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen seurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.
Olin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin nukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään tavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni herätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä. Keuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin tuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki asiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja innokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta —
Niin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden valtaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut nauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni miesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella tai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten naisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä alkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä täyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään karvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.
Enkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut pessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän liian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet. Tiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin näyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla pöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin kitinää.
Ei ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä enkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt takapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse narri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on vain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten parissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja tukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus, perin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia narreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien parissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai narrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien yllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut viettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut kohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka hetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan onnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää kirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan muuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.
Ja nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää seurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati malttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin käteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet tuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta hänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että paricocktailiavirkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina narrien joukossa.Cocktailtai useampikin ennen päivällisiä nautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille, jotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia.Cocktailoli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle mielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan mielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella typeryyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana joutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät osanneet muulla tavalla puhuakaan.
Ilmancocktailiaminä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen saatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten valheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi niin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes aavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja viiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.
Näihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä päivällisryyppyä. Minäkaipasinsitä ja tein tämäntietoisesti. Muistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa idässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon. Paitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin siellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen, mutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen kattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati kaikkein parhaitacocktailejakoko tuossa suuressa kaupungissa, missä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa kehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisiacocktailejaei voinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa. Hänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat mestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan vastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin "väkeä".
Mutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi, terästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta kaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki, kun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia japanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa oli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan pulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua edes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui pistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten tapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut minulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota whiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä sanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.
Vain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein huomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin en kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku tapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.
Esimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia talvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa purjeveneessäniHyrskeessäoli mukava kajuutta ja hiiliuuni. Keittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin mukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa oli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa päivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat mukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla retkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt aluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.
Mutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli pilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava sekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä — muutamia litroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa, sillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa totia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman "terästävästi".
Minä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin olisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden ennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja viimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan. Mutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti iloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon kesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että korealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan reseptin mukaan.
Mutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin, en ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni "yömyssyä". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka siitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, ettäpidinniistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat aikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat voimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua jostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi tarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan — minä, joka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut ylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.
Alkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi siten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka eivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa; minua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja, kisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut väsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä löysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua houkutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.
Ja kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin uutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän kaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut kymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä vielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli peräti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun olin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä suhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta nämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin sokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain raakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä vapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan vieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään, että arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli kaikista onnellisin.
Mutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin minun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin maleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni vieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät käyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät, oli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut loukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen kieltäymykseen. Hankin kotiini varaston … vieraitteni tähden.
En ollut koskaan innostunutcocktaileihinsiinä määrin, että olisin oppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin kapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot minulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata, että päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui olemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaancocktailin.
Olin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoacocktailtuntui terästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja nauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli istuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha. Toisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että tuo yksicocktailtuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta naurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti toistacocktailia. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin. Lämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi ja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu mielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden teolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin onnelliseksi.
Eräänä päivänä Charmian ja minä teimme pitkän ratsastusretken vuoristoon. Palvelijat olivat saaneet vapaapäivän, ja palattuamme iltasella me laadimme hupaisat tilapäis-illalliset. Kylläpä elämä tuntui suloiselta sinä ehtoona, kun me hommailimme kahden keittiössä. Minä puolestani tunsin kohonneeni oikein elämän huipulle. Sellaisia asioita kuin kirjat ja lopullinen totuus ei elämässä ollutkaan. Ruumiini oli suuremmoisen terve ja terveellisen väsynyt pitkällisestä ratsastuksesta. Päivä oli ollut kerrassaan loistava. Liikuin sen naisen rinnalla, joka oli puolisoni, ja kahden me illastimme huiman hilpeinä. Minulla ei ollut mitään huolia. Kaikki laskut olivat maksetut ja taskuuni valui rahoja viljalti. Tulevaisuus laajeni laajenemistaan. Ja juuri edessäni, keittiössä, porisi kattilassa herkullisia aineksia, meidän naurumme helkkyi, ja vatsassa tuntui mitä suloisin ruokahalun tunne.
Olo tuntui niin hyvältä, että minussa heräsi jäytävä halu saada se tuntumaan vieläkin paremmalta. Olin niin onnellinen, että tahdoin kohottaa onnellisuuteni vieläkin ylemmäksi. Ja keinon tunsin. Sen olin oppinut joutuessani tuhannet kerrat tekemisiin Tuliliemen kanssa. Tuon tuostakin siirryin keittiöstäcocktail-pullon luo, ja joka kerta sen sisällys hupeni aimo ryypyn verran. Tulos oli suuremmoinen. Minä en joutunut humalaan, en edes hiprakkaan; mutta minä lämpenin, aloin hehkua, onneni kohosi ylimpään huippuunsa. Elämä oli minua kohtaan antelias, minä lisäsin anteliaisuutta. Se oli suuremmoinen hetki — elämäni suuremmoisimpia. Mutta minä sain maksaa siitä, pitkien aikojen kuluttua, kuten vielä joudutte näkemään. Sellaiset kokemukset eivät haihdu mielestä, eikä ihminen typeryydessään opi havaitsemaan, ettei ole olemassa mitään järkkymätöntä lakia, joka säätää, että samain asiain on aiheutettava samallaisia tuloksia. Sillä sitä ne eivät tee, muutoin tuhannes ooppiumipiippu synnyttäisi saman nautinnon kuin ensimäinen, muutoin aiheuttaisi yksicocktailusean sijasta saman lämmön vielä sittenkin, kun on nauttinutcocktailejajo vuosikausia.
Eräänä päivänä, suoritettuani aamutyöni ja odotellessani päivällistä, minä otincocktailinyksikseni, kun ei sattunut olemaan vieraita saapuvilla. Sen jälkeen join säännöllisesti ennen päivällistäcocktailini, vaikka ei ollut vieraitakaan. Ja juuri siten Tuliliemi sai minut valtaansa. Aloin ryyppiä yksikseni. Enkä tehnyt sitä seuran vuoksi, en myöskään siitä syystä, että juoma maistui, vaan ryypyn vaikutuksen tähden.
Minätarvitsintuon ryypyn ennen päivällistä. Eikä mieleeni juolahtanut koskaan, ettei minulla ollut mitään syytä jättää sitä nauttimatta. Minähän maksoin sen. Saatoin kustantaa tuhatcocktailiapäivässä, jos minua halutti. Ja mitä merkitsicocktail— yksicocktail— minulle, joka olin niin monessa tilaisuudessa niin monen vuoden ajan nauttinut suunnattomat määrät väkevämpiäkin aineita kärsimättä niistä mitään haittaa?
Elämäni maalla kului seuraavalla tavalla: Suoritettuani vuoteessa oikolukua kello neljästä tai viidestä minä istuuduin joka aamu puoli yhdeksältä kirjoituspöytäni ääreen. Erinäiset muistiinpanot ja kirjeenvaihto veivät puolen tuntia, ja täsmälleen kello yhdeksän minä ryhdyin kirjoittamaan. Kello yhdeltätoista, toisinaan muutamia minuutteja myöhemmin, toisinaan varemmin, olin saanut valmiiksi tuhat sanaani. Kului vielä puoli tuntia järjestelyhommiin, ja sitten oli päivätyö päättynyt, joten minä siirryin puoli kahdeltatoista riippuverkkooni puiden siimekseen varattuani mukaan postilaukun ja aamulehdet. Puoli yksi söin päivällistä ja iltapäivällä kävin uimassa ja ratsastamassa.
Eräänä aamuna kello puoliyhdeltätoista, ennen kuin olin siirtynyt riippuverkkoon, join lasillisencocktailia. Tämä uudistui seuraavina aamuina, jolloin tietysti otin toisencocktailinjuuri ennen päivällistä. Pian havaitsin istuvani kirjoituspöytäni ääressä kesken työtäni odotellen tuota puolikahdentoista ryyppyä.
Nyt olin lopultakin täysin tietoinen siitä, että kaipasin alkoholia. Mutta entä sitten? Minä en pelännyt Tulilientä. Olin seurustellut hänen kanssaan liian kauan. Väkijuoma-asioissa olin viisas. Menettelin varovaisesti. En joisi koskaan enää ylenmäärin. Tunsin hyvin Tuliliemen salajuonet ja turmiolliset paulat, kaikki ne monet keinot, joita käyttäen hän oli varemmin koettanut surmata minut. Mutta kaikki tuo oli mennyttä, aikoja sitten mennyttä. En joisi itseäni milloinkaan enää tajuttomaksi. En päästäisi itseäni koskaan humaltumaan. Muuta en halunnut enkä muuta ottaisikaan kuin juuri sen verran, että pääsisin lämpenemään, saisin hilpeyden heräämään, naurun herahtamaan kurkkuuni ja mielikuvitukseni vilkkaampaan toimintaan. Oh, kyllä minä osasin pitää itseni täydelleen kurissa ja samaten myöskin Tuliliemen.
Mutta sama kiihoke ei jaksa ajan mittaan aiheuttaa ihmisen elimistössä samoja tuloksia. Vähitellen sain huomata, ettei yksicocktailsisältänyt laisinkaan nostatusta. Se ei synnyttänyt mitään lämpöä, ei kutkuttanut nauramaan. Nyt tarvittiin kaksi tai kolme lasillista luomaan saman vaikutuksen kuin alkuaan yksi ainoa. Ja minä tarvitsin tuota vaikutusta. Join ensimäisencocktailinipuoli kahdeltatoista, siirtyessäni aamuposti mukana riippuverkkoon, ja toisen nautin tuntia myöhemmin juuri ennen ateriaa. Minulle kävi tavaksi kavuta verkosta kymmentä minuuttia varemmin ennättääkseni ja juljetakseni siemaista kaksicocktailia, ennenkuin ryhdyin syömään. Näin tapahtui päivittäin — kolmecocktailiayhdessä tunnissa, joka ennätti kulua työn päättymisestä aterian alkamiseen. Olin siis saanut kaksi mitä turmiollisinta ryyppytapaa: join säännöllisesti ja join yksikseni.
Olin aina halukas ottamaan lasin, kun sattui olemaan vieras saapuvilla. Join yksikseni, kun ei ollut toveria käsillä. Sitten astuin uuden askeleen. Kun saapuvilla oli vieras, joka oli väkijuomien käyttöön nähden perin kohtuullinen, minä tyhjensin kaksi lasia kutakin hänen lasiaan kohti — yhden lasin hänen kerallaan, toisen ilman häntä ja hänen tietämättään.Varastintuon toisen lasillisen, ja kaikkein pahinta oli se, että rupesin juomaan yksikseni, vaikka saapuvilla — olikin vieras, toveri, jonka seurassa olisin voinut juoda. Mutta Tuliliemi keksi siihen lieventävän selityksen. Oli sopimatonta kiusata vierasta liiallisella vieraanvaraisuudella ja juottaa hänet humalaan. Jos yllytin niukkaan määrään tottunutta pysyttelemään ryyppäämisessä minun tasallani, niin varmasti laittaisin hänet juovuksiin. Täytyihän minun varastaa itselleni joka toinen lasillinen, muutoin olisi pitänyt kieltäytyä tuosta nostatuksesta, minkä hän sai puolta vähemmästä määrästä.
Kun nyt kuvaan tätä juomistottumukseni kehitystä, pyydän lukijaa muistamaan, etten ole mikään narri enkä raukkakaan. Sen mukaan kuin maailma arvostelee asioita, minä olen saavuttanut menestystä — uskallanpa sanoa: paljoa suuremmassa määrin kuin tavallinen onnellinen ihminen — ja menestystä, joka on vaatinut melkoisen määrän älyä ja tahdonlujuutta. Ruumiini on voimakas. Se on säilynyt sellaisissa oloissa, missä heikot raukat ovat kuolleet kuin kärpäset. Ja kuitenkin kaikitenkin ovat kuvaamani seikat tapahtuneet juuri ruumiilleni ja minulle itselleni. Minä olen tosiasia. Juomiseni on tosiasia. Juomiseni on jotain, mikä todella on tapahtunut, eikä mikään teoria tai harkinnan tulos. Ja sikäli kuin minä itse asiata ymmärrän, se vain tehostaa Tuliliemen valtaa — raakamaisuutta, jota me yhä vielä suvaitsemme, turmiollista ilmiötä, joka on jäljellä vanhoilta hurjilta päiviltä ja vaatii raskaan veron nuoruutta ja voimaa ja uljuutta ja kaikkea, mikä meissä on parhainta.
Palatkaamme asiaan. Kun olin iltapäivällä mellastanut pitkän aikaa uima-altaassa ja sitten tehnyt suuremmoisen ratsastusretken vuoristoon tai edes ja takaisin Kuulaaksossa, tunsin olevani niin virkeällä ja loistavalla tuulella, että halusin päästä vieläkin virkeämmäksi, vieläkin hilpeämmäksi. Keinon tunsin. Yksicocktailennen illallista ei riittänyt keinoksi. Tarvittiin vähintään kaksi tai kolme. Minä otin ne. Miksi en olisi ottanut? Se oli elämää. Olin aina rakastanut hartaasti elämää. Tämäkin alkoi käydä jokapäiväiseksi tottumukseksi.
Sitten rupesin keksimään tekosyitä ylimääräisiäcocktailejasaadakseni. Luokseni sattui tulemaan erikoisen hauskoja vieraita, saatoin suuttua arkitehdille tai näpistelevälle muurarille, joka rakensi minulle aittaa, lemmikkihevoseni sotkeutui piikkilanka-aitaan kuoliaaksi, aamupostissa saapui hyviä uutisia toimittajilta tai kustantajilta. Tekosyyksi kelpasi mikä asia tahansa, kun tuo halu kerran oli päässyt juurtumaan minussa. Pääasia oli, ettähalusinsaada alkoholia. Lopultakin, kun olin parikymmentä vuotta leikkinyt sillä tuntematta mitään tarvetta, minä nyt halusin sitä. Ja voimani oli heikkouteni. Tarvitsin kaksi, kolme tai neljä ryyppyä saavuttaakseni sen tuloksen, minkä tavallinen ihminen sai yhdestä ainoasta lasista. Yhtä sääntöä kuitenkin noudatin vielä. En nauttinut koskaan rahtuistakaan, ennenkuin olin suorittanut päivätyöni, kirjoittanut tuhat sanaani. Ja kun se oli tehty, silloincocktailitloivat erottavan muurin suoritetun päivätyön ja loppupäivän huvittelujen välille. Työ häipyi pois tietoisuudestani. Siihen ei kohdistunut ainoakaan ajatus ennen kuin seuraavana aamuna kello yhdeksältä, jolloin taas istuuduin työpöytäni ääreen ja ryhdyin seuraavaa tuhatlukua sepittämään. Tämä oli muuten erittäin tyydyttävä mielentila. Minä säästin tarmoani alkoholin avulla. Tuliliemi ei ollut niin musta, kuin miksi hänet maalattiin. Hän saattoi tehdä ihmiselle monta palvelusta, ja tämä oli juuri sellaisia.
Ja suorittamani työ oli tervettä, raikasta ja vilpitöntä. Se ei ollut milloinkaan pessimististä. Pitkällisen tautini aikana olin oppinut oikean tien elämään. Tiesin harhaluulot oikeiksi ja ylistin harhaluuloja. Suoritan yhä vielä samallaista työtä, luon sellaista, mikä on puhdasta, elinvoimaista, optimistista ja auttaa pääsemään elämää kohti. Ja aina arvostelijat vakuuttavat, että minussa kuohuu elinvoima yltäkylläisenä ja että annan noiden harhaluulojen perinpohjaisesti pettää itseni.
Näistä puhuessani sallittakoon minun toistaa kysymys, jonka olen kymmenen tuhatta kertaa esittänyt itselleni.Miksi minä join?Oliko se tarpeen? Minä olin onnellinen. Siitäkö syystä että olin liian onnellinen? Olin voimakas. Siitäkö syystä että olin liian voimakas? Oliko minulla ylenmääräisesti elinvoimaa? En tiedä, miksi join. En kykene vastaamaan, vaikka saatankin pukea sanoiksi epäluulon, joka yhä kasvaa minussa. Olin ollut liian läheisissä tekemisissä Tuliliemen kanssa liian monta vuotta. Vasenkätinen voi pitkällisen harjoituksen kautta muuttua oikeakätiseksi. Oliko minusta pitkällisen harjoituksen kautta tullut alkoholisti?
Olin niin onnellinen! Pitkällisen tautini perästä olin viimeinkin päässyt voitolle ja saanut palkaksi naisen rakkauden. Ansaitsin enemmän rahaa vähemmillä ponnistuksilla. Säteilin terveyttä. Nukuin lapsen lailla. Kirjoitin edelleen onnistuneita teoksia, ja sosiologisessa taistelussa näin ajan luomien tosiasiain, jotka päivittäin pystyttivät uusia tukia oman kantani varaksi, kumoavan vastustajaini väitteet. Aamusta iltaan elin täysin huoletonna, tuntematta mitään murhetta, pettymystä tai katumusta. Olin onnellinen kaiken aikaa. Elämä oli loputonta laulua. Pahoittelin sitä, että tuohon siunattuun uneen täytyi kuluttaa niin monta tuntia, koska se riisti minulta niin paljon riemuja, jotka olisin saanut nauttia valveilla ollen. Ja kuitenkin join. Ja minun tietämättäni Tuliliemi totesi yhtä mittaa, mille asteelle hänen aiheuttamansa tauti oli kehittynyt.
Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin väkijuomia saavuttaakseni entisen tuloksen. Kun lähdin Kuulaaksosta kaupunkiin ja söin siellä päivällistä, tuntui yksi ainoacocktailmiedolta ja tehottomalta. Se ei lisännyt laisinkaan ruokahalua. Matkalla päivällispaikkaan minun oli pakko lisätä sen vaikutusta — nauttia kaksi, kolmecocktailiaja, jos satuin tapaamaan ystäviä, neljä tai viisi tahi kuusikin. Kerran minulla oli kova kiire. En ennättänyt tyhjentää monta lasia kunnolleen. Silloin minussa heräsi mainio ajatus. Pyysin kapakoitsijaa sekoittamaan minulle kaksinkertaisencocktailin. Milloin tahansa sen koommin oli kiire, minä tilasin kaksinkertaisen ryypyn. Siten säästyi aikaa.
Tuloksena tästä säännöllisestä juomisesta oli muun muassa se, että aloin käydä kuluneeksi. Mieleni tottui siinä määrin vilkastumaan keinotekoisilla neuvoilla, että se kieltäytyi vilkastumasta ilman näitä. Minä tarvitsin yhä välttämättömämmin alkoholia voidakseni päästä seurustelukuntoon. Tuon aineen täytyi kiihdyttää minua, saattaa mielikuvitukseni eloisaksi, kutkuttaa nauruhermoja, luoda päivänpaistetta kaiken ylle, ennenkuin kykenin liittymään tovereihini ja sulautumaan heidän joukkoonsa.
Toisena seurauksena oli se, että Tuliliemi alkoi pistellä minulle kampia. Hän tartutti minuun taas pitkällisen tautini, houkutteli minut tavoittelemaan jälleen Totuutta ja riistämään siltä hunnun, viekoitteli katselemaan todellisuutta silmästä silmään. Mutta tämä tapahtui vain asteittain. Ajatukseni alkoivat taasen käydä tylyiksi, joskin vain verkalleen.
Toisinaan mielessäni välähti varoitus. Minne tämä säännöllinen juominen mahtoi johtaa minut? Mutta kyllä Tuliliemi saa sellaiset kysymykset vaikenemaan. "Käyppäs ottamaan ryyppy, niin selitän sinulle koko asian", hän houkuttelee. Ja se auttaa. Voin mainita esimerkkinä seuraavan tapauksen, jonka hän alinomaa johdatti mieleeni.
Minua oli kohdannut tapaturma, joka teki mutkallisen leikkauksen välttämättömäksi. Viikko sen jälkeen kuin olin suoriutunut leikkauspöydältä, minä makasin eräänä aamuna sairaalan vuoteella heikkona ja väsyneenä. Päivettyneiden kasvojeni ruskea väri, mikäli sitä saattoi nähdä takkuisen parran lävitse, oli haalistunut sairaalloisen keltaiseksi. Lääkäri seisoi vuoteeni ääressä aikoen juuri poistua. Hän tuijotti paheksuvasti savukkeeseen, jota parhaillani polttelin.
"Tuosta teidän pitäisi luopua", hän neuvoi. "Siitä koituu huonot seuraukset. Katsokaapa minua."
Minä katsoin. Hän oli jotensakin minun ikäiseni, hartiakas, leveärintainen, loistavakatseinen ja punaposkinen. Komeampaa miestä oli vaikea löytää.
"Minullakin oli tapana tupakoida", hän jatkoi. "Sikaareja. Mutta minä luovuin niistäkin. Ja katsokaapa minua."
Mies ylvästeli ja täydellä syyllä, sillä hän tiesi voivansa hyvin. Mutta kuukauden kuluttua hän oli vainaja. Sitä ei aiheuttanut mikään tapaturma. Puoli tusinaa erilaista peikkoa, joilla on juhlallisen pitkät tieteelliset nimet, oli käynyt hänen kimppuunsa ja tuhonnut hänet. Sairaus monine lisätauteineen oli hämmästyttävän mutkallinen ja tuskallinen, ja päivämääriä ennen loppua tuon komean miehen tuskanhuudot kaikuivat laajalti ympäristöön. Hän kuoli parkuen.
"Näetkös nyt", virkkoi Tuliliemi. "Hän hoiti itseään. Hän luopui sikaareistakin. Ja sellaisen palkan hän sai. Kamala asia, vai kuinka? Mutta taudinsiemenet pystyvät lentämään. Niiltä ei voi suojella itseään. Sinun komea lääkärisi käytti kaikkia varokeinoja, ja kuitenkin ne voittivat hänet. Kun taudinsiemenet lentävät, on mahdotonta tietää, minne ne laskeutuvat. Saattavat valita sinutkin. Ja katsohan, mitä hän menetti. Haluttaako sinua luopua kaikesta, mitä minä voin tarjota, ja sitten joutua taudinsiementen syötäväksi. Elämässä ei ole mitään oikeutta. Se on silkkaa arpapeliä. Mutta minä luon elämän pinnalle valheellista hymyä ja nauran tosiseikoille. Hymyile ja naura minun kerallani. Lopulta sinä kyllä saat osasi, mutta naura sillä välin. Maailma on peräti synkkä. Minä kirkastan sen sinulle. Maailma on mätää, kun siinä voi tapahtua sellaista kuin sinun lääkärillesi äskettäin. Ei tässä elämässä ole muuta neuvoa kuin ottaa uusi ryyppy ja unohtaa."
Ja luonnollisesti minä otin uuden ryypyn, koska se soi unohdusta. Minä otin uuden ryypyn joka kerta, kuin Tuliliemi muistutti minua tapahtuneesta. Join kuitenkin järkevästi, älyäni käyttäen. Pidin huolta siitä, että aine oli parhainta laatua. Minä etsin nostatusta ja unohdusta ja vältin huonojen aineiden ja humalan aiheuttamia vaurioita. Sivumennen voin tässä huomauttaa, että kun ihminen alkaa juoda järkevästi — ja älyään käyttäen, hän ilmaisee epäämättömästi, miten pitkälle hän on jo vaeltanut juomarin tietä.
Mutta minä noudatin edelleen sääntöä, ettei ensimäistä ryyppyä pitänyt ottaa, ennenkuin viimeinen sana päivän tuhatluvusta oli kirjoitettu. Toisinaan soin itselleni kuitenkin yhden päivän loman. Tällöin en välittänyt siitä, kuinka varhain nautin ensimäisen lasillisen, koska en silloin rikkonut yllä mainittua sääntöä. Ja henkilöt, jotka eivät ole koskaan vaeltaneet juomarin tietä, kummastelevat, miten juomatottumus voi kasvamistaan kasvaa!
KunSnarklähti pitkälle matkalleen San Franciscosta, ei meillä ollut mukana laisinkaan väkijuomia. Tai oikeammin sanoen: olimme kaikki tietämättömiä siitä, että laivassa oli juotavan arvoista, emmekä huomanneet sitä moneen kuukauteen. Tämä "kuivana" purjehtiminen oli minun keksimäni pahanilkinen juoni. Olin tehnyt Tuliliemelle kepposen. Ja se osoitti, että minä kallistin jo hiukan korvaani niille heikoille varoituksille, joita alkoi kaikua tietoisuudessani.
Tietenkin koetin salata tilannetta itseltäni ja puolustautua Tuliliemen edessä. Ja siinä minä menettelin peräti tieteellisesti. Sanoin, että joisin vain satamapaikoissa. "Kuivien" meritaivalten kestäessä elimistöni puhdistuisi alkoholista, joka oli siihen imeytynyt, niin että satamaan saavuttuani kykenisin nauttimaan sitä enemmän Tuliliemen seurasta. Alkoholi purisi sitä terävämmin, pudistaisi sitä tuntuvammin ja suloisemmin. Meiltä kului seitsemänkolmatta päivää purjehtiessamme San Franciscosta Honoluluun. Oltuani yhden päivän merellä minua ei kertaakaan vaivannut halu saada ryyppy. Tämän mainitsen osoittaakseni, että luonnostani en ole laisinkaan alkoholisti. Kun toisinaan matkan varrella ajattelin vastaisia ja kuvailin mielessäni Hawaijin ihanialanai-aamiaisia ja -päivällisiä (olin varemmin käynyt siellä pari kertaa), tulin luonnollisesti ajatelleeksi myöskin juomia, joita nautittaisiin ennen ateriaa. En ajatellut noita juomia kaivaten, sadatellen matkan pituutta. Arvelin vain, että ne maistuisivat hyvältä ja kuuluivat osaltaan oikean aterian ruokalistaan.
Täten todistin jälleen tyytyväisyydekseni, että osasin pitää Tuliliemen kurissa. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti. Sen vuoksi aioin juoda edelleen milloin halutti.
Vietimme viitisen kuukautta Hawaijien ryhmän eri saarilla. Maihin mentyämme minä nautin väkijuomia. Joinpa hiukkaista enemmänkin, kuin olin tottunut juomaan Kaliforniassa ennen matkaamme. Hawaijissa näyttiin juotavan vähäistä enemmän, kuin oli tapana lauhkeammissa vyöhykkeissä. Hawaiji on kuitenkin vain subtroopillista seutua. Kuta kauemmas jouduin kuumaan vyöhykkeeseen, sitä runsaammin huomasin ihmisten käyttävän väkijuomia, sitä enemmän join itsekin.
Hawaijista purjehdimme Marquesas-saarille. Tähän matkaan kului kuusikymmentä päivää. Kuuteenkymmeneen päivään emme nähneet kertaakaan maata, purjetta tai höyrylaivan savua. Mutta alkumatkasta kokki löysi jotain merkillistä tarkastellessaan aluksen varastoja. Erään syvän arkun pohjasta hän keksi tusinan angelika- ja muskottiviinipulloja. Nämä olivat joutuneet maataloni keittiökellarista mukaan kotitekoisten hillojen ja hedelmäsäilykkeiden keralla. Kuusi kuukautta vallinnut kuumuus oli aiheuttanut jonkinlaisen muutoksen tuossa paksussa makeassa viinissä — varmaankin saanut sen käymään.
Maistoin eräästä pullosta. Se oli oivallista. Ja sen jälkeen tyhjensin puoli pikarillista joka päivä kello kahdeltatoista, kun olimme merkinneet muistiin huomiomme ja määränneetSnarkinaseman. Se vaikutti omituisen kiihdyttävästi. Se lämmitti mieltä ja sai meren itsestäänkin kauniin pinnan välkkymään entistä kauniimpana. Kun aamuisin hikoilin kajuutassa tuhatta sanaani sepitellen, rupesin jo odottelemaan tuota tähdellistä kello kahdentoista tapahtumaa.
Huolta tuotti vain se, että minun täytyi jakaa aarteestani muillekin, ja oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan viivyttäisiin merellä. Pahoittelin sitä, ettei ollut mukana enempää kuin tusinan verta pulloja. Ja kun ne olivat loppuneet, pahoittelin sitäkin, että olin laisinkaan antanut niistä toisille. Janosin jo alkoholia ja halusin kiihkeästi päästä Marquesas-saarille.
Näin olin hankkinut itselleni todellisen, suuremmoisen janon Marquesas-saarille saapuessani. Siellä oli useita valkoihoisia, joukko näivettyneitä alkuasukkaita, komeita maisemia, runsaasti rommia, suunnattomat määrät absinttia, mutta ei rahtuistakaan whiskyä tai paloviinaa. Rommi korvensi suunahan. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Mutta minä olen aina mukautunut olosuhteisiin ja valitsin nyt absintin juomakseni. Tällä aineella oli vain se paha puoli, että minun täytyi nauttia niin rajattomat määrät tunteakseni edes lievää vaikutusta.
Marquesas-saarilta purjehdin lastina riittävä määrä absinttia Tahitiin, missä hankin skottilaista ja amerikkalaista whiskyä; eikä sen jälkeen tarvinnut purjehtia satamasta toiseen "kuivin suin". Mutta älköön lukija käsittäkö tätä väärin. Laivalla ei ollut yhtään humalaista — sanan tavallisessa merkityksessä humalaista — siellä ei hoiperreltu eikä kieriskelty, ei ryvetty tajuttomina. Taitava ja tottunut juomari, jolla on voimakas ruumis, ei alennu koskaan tällaiseen tilaan. Hän juo joutuakseen hyvälle tuulelle, ei sen enempää. Hän välttää tarkoin liiallisesta juomisesta aiheutuvaa pahoinvointia, jälkiseuraamuksia, avuttomuutta ja nöyryytystä.
Taitava ja tottunut juomari hankkii itselleen hienon ja sopivan puolihumalan ja tekee sen kaiken vuotta kärsimättä mitään ilmeistä vauriota. Yhdysvalloissa on tätä nykyä satoja tuhansia sellaisia miehiä, klubeissa, hotelleissa ja omissa kodeissa — miehiä, jotka eivät ole koskaan humalassa, mutta myös harvoin ovat täysin selviä, vaikka useimmat heistä suuttuneina väittäisivätkin sen valheeksi. Ja kaikki he luulevat lujasti, kuten minäkin uskoin, että he pääsevät tässä pelissä voitolle.
Merimatkoilla olin melkein ehdottomasti raitis, mutta satamissa join enemmän. Näytti siltä, että tarvitsin troopillisissa seuduissa runsaammin kuin muualla. Tämä on yleinen kokemus, sillä valkoihoisten tiedetään kuumassa vyöhykkeessä käyttävän ylenmäärin alkoholia. Kuuman vyöhykkeen seudut eivät sovellu valkoihoisille. Heidän ihonvärinsä ei suojele heitä auringon suunnattoman valkoiselta väriltä. Ultravioletit sekä muut näkymättömät säteet kirjon yläpäästä raatelevat heidän kudoksiaan, aivan samoin kuin X-säteet tekivät laboratoriokokeissa, ennenkuin opittiin tuntemaan niiden vaarallisuus.
Valkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten alaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He suorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat tuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa ilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän siveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen on yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena siitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin valkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti. Kuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät joka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen jouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät niin.
Minäkin sain "auringontaudin", vaikka olinkin ollut kuumassa vyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta juuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen ei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin voimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin "auringontautia" vastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä suoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja Salomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse, raadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien malariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi raamatun hopeahipiä-spitaalitautia.
Ohjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien majakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä. Minä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään joka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä särkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana ei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa perämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin. Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen silloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri. Ja sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimiSnarkillaoli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa — todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa kuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja jangari-ngarinhulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti järkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista merimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien. Niin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä, kiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.
Neljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani joka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi minut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasiSnarkinlennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin innokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja kuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla seuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta huomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä, otettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa viljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja, kähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä, jotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla puuvillapaidassa.
Luonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join myöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin olevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka täytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen laivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria neljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi läähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito annoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan ja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimmeSnarkinsyrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan asti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten rommi auttoi suoriutumaan työstä.
Tässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä. Ensi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi. Siellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa. Uupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää todellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä eräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa me hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme kaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet pitämään huolta hiilen kuljettamisesta.
Tämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on todellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta siitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt ihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti ihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni rasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen työläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän hairahduksen vuoksi.