Hän ei voinut silmillään mitata, miten kaukana tölli oli, vaan epäröimättä alkoi hän laskeutua kallioilta ryömien kiveltä kivelle välittämättä perässä tulevasta vihollisesta sotilaineen, jotka luultavasti väijyivät piilopaikastaan, sillä pitkää englantilaista ei vielä ollut näkynyt.
Edelleen hän painalsi unohtaen hirveän vihollisen kintereillään. Juosten, kompastuen, jalat heltyneinä, puoleksi typertyneenä, mutta yhä vain eteenpäin. — — Kun yhtäkkiä halkeama, kivi tai liukas kallio sai hänet väkisinkin lankeamaan. Taas hän ponnisteli pystyyn ja alkoi juosta uudelleen päästäkseen heitä ajoissa varoittamaan, pyytääkseen heitä pakenemaan ennen vihollisen saapumista ja käskeäkseen Percyn pysyttelemään poissa — poissa kuolinansasta poissa hirvittävästä perikadosta. Mutta hän huomasi muita askeleita, nopeampia kuin omansa, aivan kintereillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui joku vetäisevän häntä hameesta, ja taaskin hän oli polvillaan; hänen suunsa tukittiin huudon ehkäisemiseksi.
Hurjistuneena ja melkein raivoissaan pettymyksen katkeruudesta Marguerite katseli avuttomana ympärilleen ja näki tihenevässä sumussa olennon ylitsensä kumartuneena ja pistävät ilkeät silmät, jotka näyttivät hänen kiihoittuneesta mielestään kamalilta ja luonnottoman vihreiltä.
Marguerite oli ison kiven varjossa; Chauvelin ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunnusteli niitä laihoilla valkoisilla sormillaan.
»Nainen!» kuiskasi hän, »kaikkien kalenterin pyhimysten nimessä!»
»Emme voi päästää häntä käsistämme, se on varma», kuiskasi hän itsekseen. »Miten ihmeissä — —»
Hän vaikeni äkkiä ja hetken kuluttua kuolonhiljaisuudessa nauraa hihitti hiljaa ja omituisesti, kun Marguerite taaskin kauhukseen tunsi laihoilla sormillaan kasvojaan kosketeltavan.
»Voi, Jumalani! Jumalani!» kuiskasi ääni teeskennellyn kohteliaasti, »tämähän vasta on ihastuttava yllätys», ja Marguerite tunsi voimattoman kätensä kohotetuksi Chauvelinin ivallisille huulille.
Tilanne oli tosiaankin luonnoton, jopa hirveän surullinenkin; väsynyt naisparka henkisesti murtuneena ja melkein mielipuolena pettymyksen katkeruudesta polvillaan vastaanottaen verivihollisensa turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia.
Hän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä ollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli pitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja hyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.
Chauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian herpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta: side sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla hänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin majakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.
Satimessa.
Marguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja aikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi minuuteiksi tiedottomaksi.
Selvittyään horroksestaan huomasi hän makaavansa jokseenkin mukavasti miehen takilla kallio selkänojanaan. Kuu oli taaskin kätkeytynyt pilvien taa ja synkkä pimeys vallitsi. Meri pauhasi noin kaksisataa jalkaa alapuolella. Katsellessaan ympärilleen ei hän nähnyt enää merkkiäkään punertavasta valosta.
Hän kuuli nopeita kysymyksiä ja vastauksia kuiskattavan aivan korvansa juuressa, ja siitä hän päätti, että määräpaikka oli saavutettu.
»Kansalainen, siellä on neljä miestä; he istuvat valkean edessä ja näyttävät hiljakseen odottelevan».
»Mitä kello?»
»Lähes kaksi.»
»Nousuvesikö?»
»Nousee nopeasti.»
»Pursi?»
»Nähtävästi englantilainen, kolmen kilometrin päässä. Mutta emme näe veneitä.»
»Ovatko miehet piilossa?»
»Ovat, kansalainen.»
»Eiväthän vain liene varomattomia?»
»Eivät hievahdakaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Sitten he piirittävät ja ottavat kiinni kaikki viisi miestä.»
»Hyvä on. Entä nainen?»
»Yhä tiedotonna luullakseni. Hän on aivan lähellänne, kansalainen.»
»Entäs juutalainen?»
»Suu tukossa ja jalat yhteen sidottuina. Hän ei voi hievahtaa eikä huutaakaan.»
»Hyvä, Onko pyssynne valmiina, jos sattuisitte sitä tarvitsemaan.Lähestykää tölliä ja jättäkää minut naista vartioimaan.»
Varmaankin Desgas totteli, sillä Marguerite kuuli hänen hiipivän pois kalliota pitkin. Sitten hän tunsi lämpimien ja laihojen petolinnun kynsiä muistuttavien sormien tarttuvan käsiinsä ja pitelevän niitä kuin teräskourissa.
»Kaunis lady, ennenkuin liina irroitetaan sievältä suultanne», kuiskasi Chauvelin hänen korvaansa, »lienee oikein varoittaa teiltä hiukkasen. Mistä se kunnia, että niin viehättävä matkatoveri seuraa minua kanaalin poikki, sitä en tosiaankaan voi käsittää. Tätä mairittelevaa huomaavaisuutta turhamaisuuteni ei saata kumminkaan omaksua, enkä luule olevani väärässä otaksuessani, että ensimäinen sana, joka kuuluu kauniilta huuliltanne sidettä irroittaessa, on varoitusmerkki viekkaalle ketulle, jonka luolalle pääseminen on minulle tuottanut hirveitä ponnistuksia.»
Hän pysäytti puheensa hetkeksi teräsmäisen kouran yhä kovemmin puristaessa Margueriten rannetta. Sitten hän jatkoi kuiskailuaan yhtä nopeasti:
»Tuossa hökkelissä, ellen taaskin erehdy, odottelevat veljenne Armand S:t Just ja kavaltaja de Tournay kahden muun teille tuntemattoman miehen kanssa salaperäisen vapauttajan saapumista — julkean Tulipunaisen neilikan, joka niin kauan on pitänyt ymmällä yleistä turvallisuuskomiteaa. Jos täältä kuuluu vähintäkään ääntä, huudahdus huuliltanne tahi pyssynlaukaus, epäilemättä samaiset pitkät sääret, jotka ovat kuljettaneet tuon tulipunaisen arvoituksen tänne, kiidättävät hänet taaskin johonkin turvapaikkaan. Tarkoitus, jota varten olen matkustanut koko tämän pitkän matkan, jää saavuttamatta. Asian toinen puoli riippuu teistä itsestänne, veljenne — Armand — on vapaa kanssanne lähtemään tänä yönä, jos haluatte Englantiin tahi johonkin muuhun suojapaikkaan.
Marguerite ei voinut ääntä päästää, sillä nenäliina, oli sidottu tiukkaan hänen suulleen. Chauvelin tarkasteltua pimeässä hänen kasvojaan hyvin läheltä. Varmaankin Margueriten käsi viittasi pyytävästi Chauvelinin puheeseen, sillä tämä jatkoi heti:
»Hyvä lady, teko, jota, pyydän teiltä Armand'in turvaamiseksi, on hyvin yksinkertainen.»
»Mitä sitten?» näyttl Margueriten käsi viittaavan vastaukseksi.
»Että jäätte — tähän paikkaan ääntä päästämättä kunnes annan teille luvan puhua. Voi! mutta luultavasti tottelette», lisäsi hän nauraa hihittäen kuivalla tavallaan, kun Margueriten koko olento jäykistyi uhmaten saamaansa määräystä, »sillä sanon, jos vähääkään huudahdatte, ei! jos hiukankaan hiiskahdatte tai yritätte täältä liikahtaa, apulaiseni — niitä on kolmekymmentä lähettyvillä — pidättävät S:t Justin, de Tournayn ja heidän kaksi ystäväänsä sekä ampuvat heidät — minun käskystäni — silmienne edessä.»
Marguerite kuunteli armottoman vihollisen puhetta yhä kauhistuneempana. Ruumiillisen tuskan lamauttamana oli hänellä vielä kuitenkin sielun virkeyttä jäljellä käsittääkseen hirvittävien »joko — tahi» sanojen koko kauheuden, mitkä Chauvelin oli taaskin hänelle lausunut. Nämä »joko — tahi» olivat kymmenen kertaa masentavammat ja hirvittävämmät kuin samat sanat kohtalokkaana tanssiyönä.
Tällä kertaa ne vaativat Margueriten pysyttelemään hiljaa, jotta hänen ihailema miehensä tietämättään sai astua kuolemaa kohden, tahi ne vaativat häntä mahdollisesti aivan turhaan huutamaan varoittavan sanan, joka itse asiassa saattoi olla merkinantona veljen ja kolmen epäilyksettömän miehen surmaamiseksi.
Hän ei voinut nähdä Chauveliniä, mutta tunsi tarkkojen vaaleiden silmien ilkeästi katselevan hänen onnetonta olentoaan, ja miehen kiivas kuiskutus kuului hänen korvissaan kuin viimeisen, heikon ja viivyttelevän toivon kuolinkellojen soitto.
»Kaunis lady», lisäsi Chauvelin kohteliaasti, »teidän harrastuksennehan eivät saata kohdistua muihin kuin S:t Justiin, ja teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin jäädä paikoillenne ja pysyä äänetönnä. Apulaiseni ovat saaneet ankarat määräykset säästää häntä kaikin tavoin. Mitä salaperäinen Tulipunainen neilikka teille on? Uskokaa minua, etteivät varoituksenne voi mitenkään häntä pelastaa. Ja nyt, hyvä lady, sallikaa minun irroittaa tämä pakkoside, joka on kääritty teidän kauniille suullenne. Niinkuin huomaatte, annan teille täyden vaalivapauden.»
Ajatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko ruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin ympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli kohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui pettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen varomaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.
Chauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut: sillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin koossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.
Voi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt mitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea kauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei enää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä rannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli mahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar, istui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut olla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä hänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä lumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi — eihän voinut olla mahdollista, ettähäntietämättään juuri astui onnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman pelastamiseksi.
Miksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen rannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi voinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä joka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti samassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan silmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!
Voi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis- — — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla, niinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä. Chauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.
Marguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko naisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä silmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle; Armand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen isä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!
Odotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät eteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman surullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa; autiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.
Äkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God save the King!»
Pursi.
Margueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan kuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän aavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.
Ääni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä ja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja mistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi Jumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni paisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa kuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä alas rannalle.
Kuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin olisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi tarttunut ansaan, — — —
Hän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan kilahduksen — — —
Ei! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua! tulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon murhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin halveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala! pelasta hänet mistä hinnasta tahansa!
Hurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli kallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan valovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää vasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän raivoisena ja huusi:
»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on tulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»
Joku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä valittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa nyyhkyttäen ja huutaen:
»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»
»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin saattoi pidättäytyä häntä lyömästä.
Jotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja pakosta hänen oli vaiettava.
Rohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut Margueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet olivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa kalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.
Chauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut, sotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:
»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»
Kuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas, hopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin ovipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.
Ovi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä oli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen peränurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen koneenkäyttäjän määräyksiä.
Chauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa vastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään sotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan hiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.
Omituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja tukistellen yön pimeässä kysäisi:
»Mitä tämä tarkoittaa?»
»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs sotilas rauhallisesti.
»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui Chauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon päästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»
Miehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa kohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin vikkelään kuin jalat kantoivat.
»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoiChauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivatolleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristenDesgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»
»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä englantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan miehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.
»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään päästämättä ketään pakoon.»
»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin poistuneet — —»
»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein tukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»
»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti, »ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»
»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme jälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa aivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.
»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.
Etäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas rannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten hän ei nähnyt mitään.
»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.
Hölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo ja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt ainoatakaan sielua.
»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.
»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille ja sitten hävisivät vierinkivien taa.»
»Sh! mitä se on?»
Kaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa saattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä edetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.
Varmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut ryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin harjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja henkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä — odotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.
Luultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita niillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteliUntolanvene siellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä purressa.
Jälkimäisen otaksuman vahvisti mereltä kuuluva pyssyn jymisevä pamahdus.
»Pursi, kansalainen», sanoi Desgas hiljaa, »on lähtenyt.»
Chauvelinin täytyi malttaa mielensä ja jännittää kaikki hermonsa pysytelläkseen hyödyttömän ja arvottoman vihan valtaan joutumasta. Epäilemättä oli hiton englantilainen taaskin pettänyt hänet. Chauvelin ei voinut käsittää, miten hänen oli onnistunut päästä töllille herättämättä sotilaiden huomiota, joita oli kokonaista kolmekymmentä seutua vartioimassa.
Tietenkin oli hän tehnyt sen ennen sotilasten kallioille saapumista, mutta miten hän oli päässyt Reuben Goldsteinin rattailla koko matkan Calais'sta asti vartioiden, huomaamatta, oli mahdotonta sanoa. Näytti tosiaankin siltä, kuin mahtava sallimus olisi varjellut uskaliasta Tulipunaista neilikkaa, ja hänen viekas vihollisensa tunsi melkein taikauskoista väristykslä ruumiissaan katsellessaan huimaavan korkeata jyrkännettä ja rannikon jylhää yksinäisyyttä.
Mutta totta totisesti se kaikki oli pelkkää todellisuutta! ja armon vuonna 1792: keijukaisia ja haltioita ei ollut liikkeellä. Chauvelin ja hänen kolmekymmentä miestään olivat kaikki omin korvin kuulleet kirotun äänen laulavan: »God save the King» kaksikymmentä minuuttia töllin lähistöön piiloittautumisensajälkeen. Siihen aikaan oli neljä pakolaista varmaankin jo saapunut lähimpään, mailin päässä olevaan niemekkeeseen ja siellä astunut veneeseen.
Mihin rohkea laulaja oli hävinnyt? Ellei itse paholainen lainannut hänelle siipiään, ei hän olisi voinut taivaltaa mailin matkaa särmäisillä kallioilla parissa minuutissa, ja ainoastaan kaksi minuuttia oli kulunut hänen laulustaan airojen loiskeeseen merellä. Varmaankin hän oli jäänyt maihin ja yhä piiloitteli kallioilla. Vartijat olivat vielä toimessaan. Epäilemättä saattoi hänet vieläkin löytää. Toivo välähti taaskin Chauvelinin mielessä.
Pari pakolaisen jälkeen juossutta miestä kömpi hitaasti jyrkännettä ylös. Toinen heistä saapui Chauvelinin luo juuri sillä hetkellä, kun toiveet heräsivät keinokkaan diplomaatin povessa.
»Kansalainen, me myöhästyimme», sanoi sotilas, »saavuimme rannalle juuri ennen kuun häviämistä noiden pilvien taakse, Luultavastikin oli vene väijyksissä ensimäisen, mailin päässä olevan niemekkeen takana, mutta se oli lykätty vesille vähän ennen rannalle saapumistamme ja oli jo merellä kappaleen matkan päässä. Koetimme ampua sitä, mutta tietystikään siitä ei ollut mitään hyötyä. Vene kiiruhti nopeaan suoraan purtta kohti. Näimme sen aivan selvästi kuuvalossa.»
»Niin», sanoi Chauvelin kiivaasti ja kärsimättömästi, »se oli työnnetty vesille vähää ennen, sanoitte, ja lähin niemeke on mailin päässä.»
»Niin, kansalainen! Juoksin koko matkan suoraan rannalle, sillä arvelin veneen odottelevan niemen tienoilla, jonka nousuvesi ensin sivuuttaa. Vene oli varmaankin laskettu vesille muutamia minuutteja ennen naisen huutoa.»
Muutamia minuutteja ennen naisen huutoa! Chauvelinin toiveet eivät olleet pettäneet. Tulipunainen neilikka oli epäilemättä lähettänyt pakolaiset edeltäpäin veneellä, mutta ei ollut itse ehtinyt mukaan. Hän oli vieläkin maissa, ja kaikki tiet olivat hyvin vartioituja. Joka tapauksessa kaikki ei ollut vielä ohi ja toivoahan yhä sopi, sillä röyhkeä brittiläinen oli vielä Ranskan rajojen sisällä.
»Valoa sisään!» komensi hän kiihkeästi taaskin astuessaan majaan.
Kersantti toi lyhdyn ja yhdessä he tutkivat pientä huonetta. Chauvelin tarkasteli pikaisin katsein sen sisustaa: iso kattila oli aukon kohdalla seinämällä, ja siinä kyti vielä muutamia sammuvia hiiliä, lattialla pari tuolia kumossa todistaen pikaista lähtöä, verkot ja muut kalastusvälineet nurkassa ja niiden lähellä jotain pientä valkoista.
»Nostakaa tuo lattialta», sanoi Chauvelin kersantille osoittaen valkoista lippusta, »ja tuokaa se minulle.»
Se oli rypistetty paperipala, jonka pakolaiset olivat varmaankin kiireessään sinne unohtaneet. Kersantti kauhistuneena kansalaisen silmiinpistävästä raivosta ja kärsimättömyydestä otti paperin ja ojensi sen kunnioittavasti Chauvelinille.
»Kersantti, lukekaa se», sanoit hän lyhyesti.
»Kansalainen, sitähän on melkein mahdoton lukea — hirvittävän sotkuista. — —»
»Käskin teitä lukemaan sen», kertasi Chauvelin ilkeästi. Kersantti alkoi lyhdyn valossa ottaa selvää muutamista kiireessä töhrityistä lauseista.
»En voi saavuttaa teitä saattamatta henkeänne vaaraan ja vahingoittamatta pelastumismahdollisuuttanne. Kun tämä joutuu käsiinne, odottakaa pari minuuttia ja hiipikää majasta yksitellen, kääntykää suoraan vasemmalle ja ryömikää varovasti kalliota alas. Pysytelkää oikealla koko ajan, kunnes saavutte ensimäiselle kalliokielekkeelle, joka pistää kauaksi mereen — niemen takana odottelee vene teitä — viheltäkää pitkään ja kovasti — vene lähestyy — menkää siihen — mieheni soutavat teidät purrelle ja sitten turvaan Englantiin — päästyänneUntolaanlähettäkää vene minua hakemaan. Sanokaa miehilleni olevani niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta. He tietävät paikan. Saavun sinne mahdollisimman pian — heidän on minua merellä odotettava turvallisen matkan päässä, kunnes kuulevat tavallisen merkinannon. Älkää viivytelkö — ja seuratkaa näitä ohjeita tarkalleen.»
»Kansalainen, siinä on allekirjoituskin», lisäsi kersantti antaessaan paperin päällikölleen.
Chauvelin ei odottanut hetkeäkään. Tärkeän sepustuksen muutama lause oli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan. »Sanokaa minun olevan niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta.» Sehän saattoi tarkoittaa hänen voittoaan.
»Ketkä teistä tuntevat hyvin tämän rannikon?» ärjyi hän miehilleen, jotka olivat yksitellen saapuneet turhalta ajoretkeltään ja olivat kaikki taaskin kerääntyneet töllille.
»Kansalainen, minä tunnen», sanoi eräs, »olen Calais'ssa syntynyt ja tunnen jokikisen kiven täällä.»
»Onko Chat Gris'n vastapäätä nientä?»
»Kansalainen, on. Tiedän sen tarkoin.»
»Englantilainen aikoo mennä sinne. Hän ei tunne jokaista kiveä näillä kallioilla eikä siis löydä suorinta tietä. Kaikissa tapauksissa hän kulkee vartioita karttaen. Vielä on tilaisuus saada hänet kiinni. Tuhat frangia kaikille miehille, jotka ehtivät niemeen ennen pitkäsääristä englantilaista.»
»Tiedän oikotien kallioiden poikki», sanoi eräs sotilas, ja innostuneesti huudahtaen loikkasi hän eteenpäin toverien jäljessä kiiruhtaessa.
Muutamin minuuttien kuluttua ei heidän kiitäviä askeleiltaan enää ollenkaan eroittanut. Chauvelin kuunteli heidän poistumistaan; palkinnon lupaus kannusti tasavallan sotilaita. Vihan ja voitonaavistuksen ilme ilmestyi taaskin hänen kasvoilleen.
Desgas seisoi hänen vieressään äänetönnä ja toimettomana odottaen lisämääräyksiä, jollaikaa kaksi sotilasta oli polvistuneena maassa makaavan Margueriten vieressä. Chauvelin katseli ilkeästi kirjuriinsa. Hänen oivallinen suunnitelmansa olikin epäonnistunut, sen seuraukset olivat vielä tuntemattomat; olihan hyvin luultavaa, että Tulipunainen neilikka saattoi vieläkin paeta, Ja Chauvelin järjettömästi raivostuneena, niinkuin vahvat luonteet joskus ovat, halusi purkaa vihaansa jollekin.
Sotamiehet pitivät Margueritea maahan sidottuna, vaikkei hän, ihmisparka, ponnistellut vähintäkään vastaan. Uupunut nainen oli vihdoinkin kokonaan alistunut maaten siinä tainnoksissa. Silmiä ympäröivät tummat punasinervät renkaat, jotka johtuivat pitkistä unettomista öistä. Kostea tukkansa oli otsalle painuneena, ja huulten jyrkät kaaret ilmaisivat ruumiillista tuskaa.
Europan nerokkain nainen, hieno ja muodikas lady Blakeney, joka oli häikäissyt Lontoon seurapiirit kauneudellaan, viisaudellaan ja eriskummallisuudellaan, esitti siinä väsynyttä, kärsivää naista, jota kaikki muut olisivat säälineet paitsi kovasydäminen, kostonhaluinen, eksytetty vihollinen.
»Puolikuolleen naisen vartioiminen ei ole tarpeellista», sanoi Chauvelin häijysti sotilailleen, »kun kerran sallitte viiden ihko elävän miehen paeta.»
Kuuliaisina hypähtivät sotilaat pystyyn,
»Teidän olisi parasta lähteä polkua etsimään löytääksemme kärripahaset, jotka jätimme tielle.»
Samassa valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.
»Mutta! kesken kaiken! missä juutalainen on?»
»Kansalainen, tässä lähellä», sanoi Desgas, »tukin hänen suunsa ja sidoin jalkansa niinkuin käskitte.»
Aivan läheltä Chauvelin kuuli valittavaa ruikutusta. Hän seurasi kirjuriansa, joka vei hänet töllin toiselle puolelle, jossa yhdessä sykkyrässä suu tukittuna, jalat yhteen sidottuina ja aivan masennuksissaan makasi Israelin onneton jälkeläinen.
Kuun hopeisessa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa todellakin aavemaisilta pelkästä pelästyksestä. Selällään olevat silmät olivat aivan lasimaiset. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin vilutautisen, ja surkeita valituksia kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Nuora, jolla hartiat ja käsivarret olivat olleet sidottuina, oli varmaankin höltynyt, sillä se oli kiertynyt hänen vartalonsa ympärille, mutta juutalainen ei näyttänyt tietävän sitä, sillä hän ei edes yrittänytkään liikahtaa paikaltaan, johon Desgas oli hänet asettanut. Juutalainen muistutti pelästynyttä kananpoikaa, joka luulee pöydälle vedettyä liituviivaa liikkeitä estäväksi langaksi.
»Tuokaa se pelkurimainen elukka tänne», komensi Chauvelin.
Hän varmaankin tunsi olevansa erittäin kelvoton, ja kun hänellä ei ollut järkeviä syitä purkaa vihaansa sotamiehilleen, jotka olivat liian säntilleen noudattaneet hänen käskyään, arveli hän hyljeksityn kansan lasta erinomaiseksi maalitauluksi. Tosi ranskalaisen tavoin halveksien, juutalaista kansallisuutta, joka vuosisatojen halki on kumminkin säilynyt aina tähän päivään asti, ei hän lähestynyt miestä, vaan parin sotamiehen nostaessa tätä kirkkaaseen kuuvaloon, sanoi hän purevan ivallisesti:
»Otaksun teillä juutalaisena olevan hyvän kaupantekomuistin, vai mitä?»
»Vastatkaa!» komensi hän taaskin, kun juutalainen vapisevin huulin näytti puhumista pelkäävän.
»Niin, teidän ylhäisyytenne», änkytti hylkiö parka.
»Siis muistatte miehen, jonka te ja minä tapasimme Calais'ssa, ja tehän lupauduitte ottamaan kiinni Reuben Goldsteinin hevosineen ja ystäväni, pitkän muukalaisen. Mitä?»
»M — — m — — mutta — — teidän ylhäisyytenne —»
»Ei ollenkaan 'mutta'. Kysyin, muistatteko?»
»Ky—ky—kyl—kyllä — — teidän ylhäisyytenne!»
»Millaiset olivat sopimukset?»
Seurasi hetken hiljaisuus. Onneton mies katseli ympärilleen autioita kallioita, kuuta taivaalla, sotamiesten hölmistyneitä kasvoja ja myöskin lähellä maassa makaavaa tunnotonta naisparkaa, mutta ei sanonut mitään.
»Aiotteko puhua?» jyrisi Chauvelin uhkaavasti.
Miesparka koetti, mutta nähtävästikään ei kyennyt. Epäilemättä hän tiesi, mitä siinä seisova, ankara mies aikoi tehdä.
»Teidän ylhäisyytenne — —» uskalsi hän pyytää hartaasti,
»Koska pelko näyttää vahingoittaneen kielenne», sanoi Chauvelin ivallisesti, »niin minun täytyy muistuttaa teitä asiasta. Jos olisimme saavuttaneet ystäväni pitkän muukalaisen ennen hänen tänne saapumistaan, olisitte saanut kymmenen kultarahaa omaksenne. Sehän oli keskinäinen sopimuksemme.»
Hiljainen valitus pääsi juutalaisen vapisevilta huulilta.
»Mutta», lisäsi Chauvelin verkalleen ja painostaen sanojaan, »mutta jos aikomuksenne oli pettää minut, lupasin teille aimo selkäsaunan, joka varmaankin opettaisi teitä valheesta luopumaan.»
»Teidän ylhäisyytenne, en ole valehdellut, sen vannon Aabrahamin nimessä — —»
»Ja kaikkien muidenkin patriarkkain nimessä, kyllä ymmärrän. Valitettavasti he lienevät oppinne mukaisesti vielä Hadeksessa eivätkä voi auttaa teitä tässä pulassa. Siis ette ole täyttänyt sopimusehtoja, mutta minä olen puolestani valmis täyttämään lupaukseni. Tänne», lisäsi hän kääntyen sotilasten puoleen, »vöittenne solkipäät kirotun juutalaisen selkään.»
Kun sotamiehet käskyä totellen irroittivat raskaat nahkavyönsä, ulvoi juutalainen niin, että se olisi voinut kutsua kaikki patriarkat Hadeksesta ja muualtakin puolustamaan jälkeläistään ranskalaisen virkamiehen raakuutta vastaan.
»Kansallissotilaat», nauroi Chauvelin ilkeästi, »uskon teidän antavan tälle vanhalle valehtelijalle niin tuntuvan selkäsaunan, ettei hän sellaista ennen ole saanut. Mutta älkää lyökö häntä hengiltä», lisäsi hän kuivasti.
»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä kuin ennenkin.
Hän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat — itse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun kerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.
»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän Desgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi heistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja nainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme jonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä tilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»
Chauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi lupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja uskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon kolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.
Mutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan. Englantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi, kun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen olivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota tuottaviksi.
Ellei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut edes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin seisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä pitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja viihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta ja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja miehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille, häiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.
Juutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti Chauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen mieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei ollut täydessä sovussa maailman kanssa.
Hän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa, jolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen turvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.
Kalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan tiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään selkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet paksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi herättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja saattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.
»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja hylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»
Kuuliaisesti kiinnittivät sotilaat vyönsä paikoilleen. Toinen heistä ilkein mielin potki juutalaista kylkeen.
»Jättäkää hänet siihen», sanoi Chauvelin, »ja opastakaa meidät joutuin rattaille. Minä seuraan teitä.»
Hän astui Margueriten luo ja katseli hänen kasvojaan. Nähtävästi hän oli tointunut ja vähin voimin yritteli kohottautua. Hänen siniset silmänsä katselivat kuuvaloista seutua pelästyneen kauhistuneesti. Ne tarkastelivat kammoksuen ja säälivästi juutalaista, jonka onneton kohtalo ja hurja ulvonta olivat hänet ensimäiseksi hämmästyttäneet toinnuttuaan. Sitten hän huomasi Chauvelinin, jonka siisti tumma puku näytti tuskin ollenkaan rypistyneellä muutamien tuntien järkyttävien tapausten jälkeen. Chauvelin hymyili ivallisesti, ja hänen vaaleat silmänsä tirkistelivät Margueritea kovin ilkeästi.
Pilkallisen kohteliaasti hän kumartui nostaakseen Margueriten jääkylmän käden huulilleen, mikä sai naisparan väsyneen olennon kuvaamattomasta kauhusta värisemään.
»Kaunis lady, olen hyvin pahoillani», lausui hän mielistelevällä äänellä, »että olosuhteet, jotka eivät ole määrättävissäni, pakoittavat minut tällä hetkellä jättämään teidät tänne. Mutta poistun täältä ollen varma siitä, etten jätä teitä ilman hoivaa. Ystävämme Benjamin tuossa, vaikka hieman huonossa kunnossa palveluksiin tällä hetkellä, on epäilemättä osoittautuva teidän kauniin personanne uljaaksi puolustajaksi. Aamunkoitteessa lähetän teille suojelusjoukon. Siihen saakka varmaankin huomaatte juutalaisen teille uskolliseksi, vaikkapa vain hiukan hitaaksi.»
Margueritella oli sen verran voimaa, että sai päänsä käännetyksi poispäin. Hänen sydämensä oli kauheasta levottomuudesta murtua. Hirvittävä ajatus uudistui tajunnan palatessa: »Miten Percyn oli käynyt? — Miten Armand’in?»
Hän ei tajunnut mitään kuultuaan iloisesti laulettavan »God save theKing», jota luuli kuoleman hätämerkiksi.
»Minun itseni», päätti Chauvelin puheensa, »täytyy aivan vastenmielisesti jättää teidät. Näkemiin, kaunis lady. Luullakseni tapaamme piakkoin Lontoossa. Näemmekö toisemme Walesin prinssin puutarhakutsuissa? — Eikö? — No niin, näkemiin! — Pyydän teiltä lausumaan terveiseni sir Percy Blakeneylle.»
Ja vielä viimeisen kerran ivallinen hymy huulillaan kumartaen suuteli hän Margueriten kättä ja hävisi polkua pitkin sotamiesten jälkeen levollisen Desgas'n seuraamana.
Pako
Marguerite kuunteli — hölmistyneenä — neljän miehen varmoja, kiireesti eteneviä askelia.
Luonto oli niin hiljaa, että hän siinä korva maata vasten maatessaan selvästi eroitti miesten astunnan aina heidän valtatielle kääntymiseensä asti. Pian hevoskonin liikkaava käynti ja vanhojen kärryjen räminäkin kuuluivat vain vienon kaiun tavoin ilmoittaen vihollisen olevan melkein mailin päässä. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kauan hän siinä makasi, sillä hän ei kyennyt seuraamaan edes ajan kulkuakaan. Uneksien hän vain katseli kuuvaloista taivasta ja kuunteli aaltojen yksitoikkoista vierintää.
Meren virkistävä tuoksu oli kuin jumalien juomaa hänen väsyneelle ruumiilleen, autioiden kallioiden äänettömyys oli kuin hiljaista unta. Hän tajusi vain rajatonta, sietämättömän epävarmaa kidutusta.
Hän ei tiennyt, oliko Percy sillä hetkellä tasavallan sotilasten käsissä — niinkuin hän itsekin — kärsien ilkeän vihollisensa pilkkaa. Hän ei myöskään tiennyt, jäikö Armand'in hengetön ruumis makaamaan tölliin vai jonnekin muualle, kun Percy pakeni ja sai varmaankin kuulla vaimonsa neuvoneen verikoirat Armand'in ja tämän ystävien kimppuun.
Loppuun väsyneen Margueriten tuskat olivat niin suuret, että hän salaa toivoi uupuneen olentonsa saavan levätä siinä ikuisesti kaiken levottomuuden, kiihoituksen ja viime päivien seikkailujen jälkeen — siinä, sinisen taivaan alla, meren pauhun kuuluessa ja viihdyttävän syystuulen kuiskaillessa hänelle viimeistä kehtolaulua. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista kuin unelmien maissa. Kauas vierineiden rattaiden viimeinen vieno kaikukin oli jo aikoja sitten häipynyt matkojen päähän.
Yhtäkkiä — — ääni — — niin outo, ettei varmaankaan näillä Ranskan autioilla kallioilla oltu sellaista ennen kuultu, katkaisi rannikon hiljaisen juhlallisuuden.
Ääni oli niin vieras, että lauhkea tuulikin hiljentyi suhisemasta, pienet kivet lakkasivat vierimästä jyrkännettä alas. Niin outo, että Marguerite, väsynyt ja lamassa kun oli, arveli lähestyvästä kuolemasta johtuvan laupiaan tunnottomuuden petkuttavan häntä lumoavilla kepposillaan.
Outo ääni lausui aito brittiläisellä varmuudella: »Saakeli soikoon!»
Lokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen; yksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat jyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen, jumalattomien sanojen kaikuessa.
Marguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa varassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä käsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.
Kaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi uudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.
Sitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut uneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla, kuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi, silmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.
»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin veitikat olisi lyöneet niin kovasti!»
Sillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito brittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella, pitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.
»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat tulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»
Siinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.
Näkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko tuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle viestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi — voimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?
Hän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä brittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut tutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien siipien suhinan kanssa.
Hän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle töllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella tai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa, mutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin ulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli häntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan onnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.
»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon kiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»
»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen, pitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo saakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä voimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»
Vieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen, mistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin merkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo kallio — —
Suuri Jumala! — — juutalainen! — — Oliko hän hullu vai näkikö unta? — —
Mies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan kohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin hyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta loistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.
»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa ilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»
»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme kumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa nämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»
Margueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja voimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten tippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.
»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti ponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni tietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin ulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla mitalla.»
Saattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista kärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana kalliolle.
Marguerite katseli toivottomana ympärilleen.
»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!» huudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin vaipumaisillaan..
»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta puolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia! Jos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun, löydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä kääntymäänkään!»
Otettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään samoin.
»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi hän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika yllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä löysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa kädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia. Varmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»
Ja nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään sekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta olivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja tutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.
»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa punastuessa, »jos vain tietäisit — —»
»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.
»Voitko koskaan antaa anteeksi?»
»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun sankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän ansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen onnettomuuden.»
»Siis sinä tiesit? — —» kuiskasi Marguerite, »tiesit koko ajan — —»
»Niin!» vastasi hän lempeästi, »tiesin — — koko ajan. — — Mutta olisinpa vain ennen tiennyt sydämesi olevan niin jalon, rakas Margotini, niin olisit ansainnut täyden luottamukseni, eikä sinun olisi tarvinnut kärsiä monet tunnit hirveitä sieluntuskia juostessasi etsimässä miestä, jonka teot kaipaavat niin paljon anteeksiantoa.»
He istuivat vieretysten nojaten kallioon, ja Percy lepuutti pakottavaa päätään Margueriten olkapäällä. Sillä hetkellä häntä tosiaankin saattoi nimittää »Euroopan onnellisimmaksi naiseksi».
»Tämähän on kuin liikkaava sokeaa taluttamassa, eikö niin armaani?» sanoi Percy hyväntahtoisesti hymyillen menneisyydelle. »Hitto vieköön! Mutta enpä tiedä kummatko ovat aremmat, sinunko jalkasi vai minun hartiani!»
Hän kumartui suudellakseen niitä, sillä ne pistivät repeytyneistä sukista näkyviin todistaen Margueriten kestävyyttä ja uhrautuvaisuutta.
»Mutta Armand», sanoi Marguerite äkkiä pelästyneesti omantuntonsa soimatessa, kun keskellä suurinta onnea rakas veli, jonka tähden hän oli niin paljon rikkonut, muistui hänen mieleensä.
»Voi, rakkaani, älä pelkää Armand'in puolesta!» sanoi sir Percy hellästi. »Lupasinhan kunniasanallani suojella häntä. Hän, Tournay ja muut ovat vielä tällä hetkelläUntolassa.»
»Mutta miten ihmeissä?» kysähti Marguerite, »en käsitä sitä.»
»Kuitenkin, armaani, on se hyvin selvä seikka», sanoi sir Percy naurahtaen omalla hullunkurisen ujolla ja turhanpäiväisellä tavallaan, »katsohan, huomattuani Chauvelin-heittiön aikovan iskeä minuun iiliäisen tavoin, oli mielestäni paras ottaa hänet mukaani, kun en muutoin olisi päässyt hänestä eroon. Minun täytyi päästä Armand'in ja niiden muiden luo jollain keinoin, ja kaikkia teitähän vartioitiin ja jokikinen vaani nöyrintä palvelijaasi. Tiesin hyvin, että pujahdettuani Chauvelinin käsistä Chat Gris'sä hän varmaankin olisi odotellut minua täällä, kuljinpa sitten tietä mitä tahansa. Halusin pitää häntä sekä hänen tekojaan silmällä, ja brittiläinen on yhtä teräväpäinen kuin ranskalainenkin konsanaan.»
Tosiaankin oli se paljon viisaampaa, ja Marguerite vuoroin iloitsi ja ihmetteli Percyn kertoessa, miten uskaliaasti hän oli siepannut pakolaiset mukaansa aivan Chauvelinin nenän edestä.
»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin pysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin aikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän antoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle koninsa ja kärrynsä.»
»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti Marguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin tarkkasilmäinen.»
»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki varmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen ihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa nuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He inhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia itseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin inhoittavaksi kuin mahdollista.»
»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o, ensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin Chauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin parhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten sokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla liikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Desgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät kiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään. Onnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut. Minulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin muutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien edessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn mukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin odottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta, ryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle saapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä odottelevanUntolanvene otti heidät suojaansa. Onneksi heille itselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka sotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat Chauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun tiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten synnytti niin paljon hälinää.»
Siinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei voinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta ja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman toimeenpanoa.
»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta hengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.
»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku vaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen luokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin ei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän saapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa selkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»
Marguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä, kuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä hyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan haluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua rangaistusta.
Äkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot kalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan varovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.
»Mikä se on?» kuiskasi hän kauhean säikähtyneenä. »Ei mikään, rakkaani», kuiskasi Percy miellyttävästi nauraen, »pikku seikka, jonka olet sattunut unohtamaan — — ystäväni Ffoulkes — —»
»Sir Andrewko?» kysähti hän huokaisten.
Marguerite oli tosiaankin unohtanut uskollisen ystävän ja seuralaisen, joka luotettavasti oli tukenut häntä levottomuuden ja kärsimysten hetkellä. Nyt hän muisti hänet viimeinkin pahoitellen erehdystään.
»Oletpa tosiaankin unohtanut hänet, rakas ystäväni», sanoi Percy iloisesti, »onneksi tapasin hänet lähellä Chat Gris'tä ennen mielenkiintoista illallistani ystäväni Chauvelinin kanssa. — — Tuhat tulimmaista! mutta minulla on paljon asioita tuon nuoren heittiön kanssa! — Neuvoin hänelle hyvin mutkaisen kiertotien, jota Chauvelinin miehet eivät koskaan arvaa, ja käskin hänen saapua tänne juuri sopivaan aikaan, eikö niin, pikku lady?»
»Ja oliko hän valmis siihen?» kysyi Marguerite hyvin kummastuneena,
»Sanaa tai kysymystäkään lausumatta. Katsohan, tuossa hän tulee. Hän ei ollut tielläni tarpeettomasti. Ja nyt hän saapuu kreivin aikaan. Kyllä pikku Suzanne vain saa hänestä ihailtavan säntillisen puolison.»
Sillä välin oli sir Andrew Ffoulkes varoen suunnannut tiensä kallioita alas. Hän pysähtyi kerran pari kuuntelemaan kuiskutusta, jonka oli määrä opastaa hänet Blakeneyn piilopaikkaan.
»Blakeney!» uskalsi hän kuiskata vihdoinkin hyvin varovasti, »Blakeney!Oletko siellä?»
Silmänräpäyksessä kiersi hän kallion, jota vastaan Percy ja Marguerite nojasivat, ja nähdessään oudon olennon pitkän juutalaisen puvussa, pysähtyi hän äkkiä hämmästyksissään.
Mutta Blakeney oli jo ehtinyt ponnistella pystyyn.
»Tässä olen, ystäväni», sanoi hän nauraen tyhjän leikillisesti, »vaikka näytänkin variksenpelätiltä näissä hiton tamineissa.»
»Tuhat tulimmaista!» huudahti sir Andrew äärettömästi hölmistyneenä huomatessaan johtajansa. »Senkin — —»
Nuoren miehen silmät sattui Margueriteen, ja onneksi sai hän pidätetyksi voimasanansa, jotka oli lausua huomatessaan keikari sir Percyn merkillisen likaisessa asussa.
»Niin!» sanoi Blakeney tyynesti, »senkin — — hm! — — Ystäväni! — Minulla ei ole ollut vielä aikaa kysyä sinulta mitä Ranskassa teit, käskinhän sinun pysymään Lontoossa. Tottelematonko? Mitä? Maltahan, kunnes hartiani parantuvat, niin aimo rangaistus osaksesi koituu.»
»Tuhat tulimmaista! Kyllä sen jaksan kärsiä», sanoi sir Andrew iloisesti naurahtaen, »kun näen sinun olevan niin hengissä, että kykenet selkäänkin antamaan. — — Olisitko suonut, että olisin antanut lady Blakeneyn yksin lähteä matkalle? Mutta taivaan nimessä, mies, mistä olet saanut nuo eriskummalliset vaatteet?»
»Eivätkös olekin vähän tavallisista poikkeavat?» nauroi sir Percy iloisesti. »Mutta hitto vieköön!» lisäsi hän muuttuen äkkiä totiseksi ja arvokkaaksi, »kun nyt kerran olet täällä, emme saa tuhlata aikaa sen enempää. Saattaahan Chauvelin lähettää jonkun meitä etsimään.»
Marguerite oli niin onnellinen, hän olisi voinut jäädä sinne vaikka ainaiseksi kuunnellessaan Percyn satoja kysymyksiä. Mutta kun Chauvelinin nimi mainittiin, säpsähti hän peläten rakkaan henkilön puolesta, jonka hän henkensä kaupalla tahtoi pelastaa.
»Mutta kuinka pääsemme paluumatkalle», kysyi Marguerite, »tiethän ovat sotilaita täynnä täältä Calais'hen asti, ja — —»
»Armaani, emme palaakaan Calais'hen», vastasi Percy, »menemme toiselle puolelle Gris Nez'tä, noin puolentoista mailin päähän täältä.Untolanvene hakee meidät sieltä.»
»Untolanvenekö?»
»Niin!» sanoi Percy iloisesti nauraen, »siinä taaskin yksi kepponen. Olisihan minun pitänyt kertoa sinulle jo ennemmin, että heittäessäni kirjelippusen tölliin viskasin sinne myöskin toisen Armand'ille, jonka pyysin hänen jättämään sinne. Se sai Chauvelinin miehineen täyttä laukkaa juoksemaan takaisin Chat Gris'hin saadakseen minut kiinni. Ensimäinen kirje sisälsi oikeat ohjeeni ja siinä oli myöskin määräyksiä vanhalle Briggsille. Käskin hänen poistua kauemmas merelle ja sitten länteen päin. Päästyään näkymättömiin Calais'sta lähettää hän soutuveneen meille tuttuun pieneen niemeen, joka on toisella puolella Gris Nez'tä. Miehet tähystelevät minua — olemme sopineet merkinannosta, ja meillä on hyvä turvapaikka purressa, kun Chauvelin miehineen istuu vakavasti vaanien meitä aivan vastapäätä 'Chat Gris'tä'.»
»Gris Nez'nkö toisella puolella? Mutta missä — — minä en voi kävellä, Percy», valitti Marguerite avuttomasti koettaen ponnistautua pystyyn, mutta huomasikin olevansa aivan kykenemätön seisomaan.
»Kannan sinut, rakkaani», sanoi sir Percy ilman muuta, »sokea liikkaavaa taluttamassa, niinkuin tiedät.»
Sir Andrew oli myöskin valmis tarjoamaan apuaan kallisarvoisen kuorman kantamiseen, mutta sir Percy ei uskonut rakastettuaan muiden kuin omien käsivarsiensa varaan.
»Kun sinä ja lady Blakeney olette päässeetUntolankannella», sanoi sir Percy nuorelle toverilleen, »ja kun tiedän senkin, etteivät Suzannen silmät tervehdi minua nuhtelevasti, silloin on minunkin aika levätä.»
Vaikka olikin väsynyt, kietoi Percy alati voimakkaat käsivartensa Marguerite raukan uupuneen vartalon ympärille nostaen hänet hellävaroen kuin höyhenen.
Sir Andrew pysytteli hiljaa korvan kuuleman päässä — heillä oli paljon toisilleen sanomista — tahi oikeammin kuiskaamista — jota ei syystuuli kuullut, sillä sekin oli jo vaiennut.
Sir Percy unohti väsymyksen. Hänen hartiansa olivat varmaankin hyvin arat, sillä sotilaat olivat iskeneet kovasti, mutta hänen lihaksensa näyttivät olevan terästä ja tarmonsa melkein luonnoton. Kulku oli väsyttävä, noin puolitoista mailia särmäisillä kallioilla, mutta hetkeksikään hänen rohkeutensa ei lannistunut eikä lihaksensa antaneet väsymyksen voittaa. Edelleen hän asteli varmoin askelin, voimakkaat käsivarret kallisarvoista kantamusta ympäröiden, ja — — siinä hiljaa ja onnellisena levätessään väliin uinahtaen hetkelliseen uneen, toisin ajoin tarkastellen vähin erin valkenevassa aamukoitteessa miellyttäviä kasvoja, raukeita sinisiä silmiä, jotka olivat aina iloiset ja ilmaisivat hyväntahtoista hymyä, kuiskasi Marguerite sanoja, jotka auttoivat lyhentämään taivalta ja vaikuttivat sir Percyyn kuin tyynnyttävä lääke.
Värikäs aamusarastus itäisellä taivaalla ilmoitti päivän koittoa, kun he vihdoinkin saapuivat Gris Nez'n toisella puolella olevaan niemeen. Soutuvene oli jo odottamassa. Se lähestyi saatuaan sir Percyltä merkinannon, ja kaksi tukevaa brittiläistä merimiestä sai kunnian kantaa arvoisan ladyn veneeseen.
Puolen tunnin kuluttua olivat he joUntolankannella. Miehistö tietäen isännän salaiset hankkeet, joita se säilytti uskollisesti, ei ollenkaan hämmästynyt nähdessään sir Percyn oudossa valepuvussa.
Armand S:t Just ja muut pakolaiset odottelivat ikävöiden urhoollisen pelastajansa saapumista. Sir Percy ei halunnut kuunnella heidän kiitospuheitaan, vaan suuntasi tiensä yksityishyttiinsä mahdollisimman pian jättäen onnellisen Margueriten veljensä huostaan.
Untolaoli valikoidun komea pursi, sillä sir Percy Blakeney rakasti loistoa. Heidän saapuessaan Doveriin oli hän jo ehtinyt pukeutua kallisarvoisiin vaatteisiin, jollaisille hän pani suuren arvon ja piti niitä aina varastossa laivalla.
Suurin vaikeus oli saada sopivat kengät Margueritelle, ja pienen merikadetin suureksi iloksi astui hänen emäntänsä Englannissa maihin pojan parhaissa kengissä.
Loput sivuutetaan vaikenemalla! — vaikenemalla ja iloiten niiden tähden, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon, mutta jotka viimeinkin löysivät suuren, kestävän onnen.
Mutta asiakirjat mainitsevat, että paroni sir Andrew Ffoulkesin ja neiti Suzanne de Tournay de Basseriven häissä, joissa hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi ja koko hienon maailman valiojoukko olivat saapuvilla, epäilemättä kaunein nainen oli lady Blakeney, ja sir Blakeneyn juhlapuku oli Lontoon nuorten keikarien keskusteluaiheena monet päivät sen jälkeen.
On myöskin totta, että herra Chauvelin, Ranskan tasavaltaisen hallituksen valtuutettu lähettiläs, ei ollut siellä saapuvilla sen enempää kuin muissakaan Lontoon seurustelutilaisuuksissa lordi Grenvillen muistettavien tanssiaisten jälkeen.