Nuoret naiset nauroivat. Heitä alkoi huvittaa suuresti. Tämähän oli näet vallan erikoista, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kaikki kulttuurihauskuudet — — — ja nehän he kyllä jo tunsivat! Ainoastaan Aine istui hiljaa ja tarkasteli liikkumattomin kasvoin ihmeellistä naista.
Kädenliikkeiden avulla pyysivät he nyt vanhaa naista näyttämään heille toista mustista suojuslaitteista, joita hän piti jaloissaan. Maja-asukas täytti mielihyvin heidän toivomuksensa ja ojensi raskaan, metallipäällysteisen esineen heidän tarkasteltavakseen.
Tytöt koettivat leikillään vetää sitä jalkaansa ja astua sen avulla, mutta se osoittautuikin niin suureksi, että liukui heti pois ja putosi lattialle kovasti kolahtaen.
Sitten tuli vuoro esiliinan ja päähineen, jonka Sonja oli luullut vain merkilliseksi pyörökypäriksi. Talonpoikaisnainen neuvoi käheällä kurkkuäänellään, ja hänen koko ruskeat kurttuisat kasvonsa olivat tällöin pelkkää irvistystä. Nuoret porvarisneidot nauraa hihittivät, s.o. päästivät ohuista kurkuistaan pienen viserryksen. Huvi oli yhteinen, vaikkei toinen puoli voinutkaan ymmärtää toista, ja tulkilla oli todellakin täysi työ saadakseen tässä hälinässä sananvuoroa. Ikuisesti nukkuva elukkakin havahtui, haukotteli ja murahti hiukkasen.
Alfred ihmetteli itsekseen suojattinsa suurta myöntyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Nuohan panivat hänet kääntymään vasempaan ja oikeaan, kumartelemaan, näyttämään hampaansa ja kätensä, nyppivät häntä aivan hillittömästi korvista ja hiuksista, koettelivat hänen pukuaan — — kohtelivat häntä aivan samalla tavoin kuin pientä silkkileijonaa, joka oli ainoastaan heikko leikkikalu heidän hyvällä niinkuin pahallakin tuulella ollessaan. Alfred ei voinut uskoa maja-asukasta niin tyhmäksi, suorastaan idiootiksi, ettei hän tätä leikkiä älyäisi. Päinvastoin oli Alfred monista naisen lauseista havainnut, että tämä kykeni ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, vaikkakin tietysti määrätyissä rajoissa. Naisen mieltymys juuri tuollaiseen käyttäytymiseen täytyi siis olla luontaista, mieltymys, jollainen sivistyneen väestön kesken yleisesti oli aivan ani harvinaista.
Kesken melua aukenivat äkkiä riippuovet ja Marian 27974 astui sisään.
Luotuaan silmäyksen huoneeseen näytti hän aikovan lähteä samaa tietä tätä meluavaa naurukohtausta pakoon. Mutta sitten hän kumminkin lukitsi ovet ja tuli suoraan Ainen luo — — jättämättä silti toisiakaan huomiota vaille — — ja kumarsi hänelle harkitun taidokkaasti. Tervehdittyään jäi hän keskelle huonetta… jäykkänä… sanattomana… ja niin liikkumattomin kasvoin kuin olisi hänellä ollut posliininaamio.
Taitehikkaasti silitetyn, orvokinvärisen liinan rikkaat tupsut riippuivat juhlallisina hänen kapeilla harteillaan. Kädet pitkine tavattoman liikkuvine sormineen lepäsivät sinipunervan, kultakirjaillun puvun laskoksissa.
Vaikkei hän sanonut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään, oli hän mitä elävin vastalause muitten remuavaan rauhattomuuteen, ja tosiaankin, tytöt vaikenivat ykskaks ja vetäytyivät paikoilleen sohvaan.
Mutta maja-asukas ei sensijaan piitannut lainkaan hänen ylhäisen hienosta asennostaan. Hän astui lähemmäksi, silmäili alhaalta ylös kasvoihin saakka miestä ja sanoi puolittain huvitettuna, puolittain hämmästyneenä:
"Häh…"
Marian taas otti esiin näköputkensa, ja liikkein, jotka näyttivät siltä kuin kaikki hänen jäsenensä riippuisivat irrallisina jonkin näkymättömän käden ohjaamassa metallilangassa, pyörähti hän vanhuksen ympäri ja tutkisteli tätä joka puolelta kuin harvinaista ihme-eläintä.
Leila naurahti ääneen… Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti, maksoipa se vaikka elämän. Mutta hän sai ainoastaan paheksuvan silmäyksen Aineita — — toiset eivät rohjenneet edes liikahtaa. Niin suuri oli näet pelko siitä, että Marian, joka oli vaikutusvaltainen henkilö niin käyttäytymisasioissa kuin muissakin sivistyskysymyksissä, tulisi arvostelemaan heitä epämuodinmukaisiksi.
Viimein lopetti Marian katselemisensa.
Hän nosti vaaleat, värittömät silmänsä ja tasaisella, painottomalla tavallaan virkkoi:
"Ovatko arvoisat yksilöt päässeet selville siitä kuinka suun erotus todella on tuon alkuihmisen ja meidän korkealle kehittyneen rotumme välillä?"
Neidit pudistivat päätään. Ei, sitä he eivät todellakaan olleet ajatelleet… oli vaan ollut niin hauskaa huvitella vanhuksen kustannuksella.
Odottavat katseet kohdistuivat Marianiin ja hän jatkoi:
"Saan ehkä pyytää yhtä arvoisista yksilöistä vaivautumaan luokseni?" Hän katsoi ympärilleen kunnes pysähtyi Aineen, joka istui hiljaa kuin paikalleen asetettu nukke ja kuunteli.
"Aine… saanko luvan…?"
Kuuliaisesti Aine nousi. Kevyt punastus ilmestyi hänen ohimoilleen ja poskilleen hienon harson lailla. Hän loi silmänsä alas ja asettui vanhuksen viereen. Marian nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan huomannut, että Alfred, jonka hän kyllä tunsi jo entuudestaan, katseli tyttöä herkeämättä.
"Nyt voitte nähdä… kas tässä… itse aate… itse henkevyys… huolellisesti vaalitun sivistyksen esikuva… tuossa taas… kömpelyys, rumuus, niitä eläimiä muistuttavat muodot, joiden kanssa tällaiset olennot ovat inhoittavassa kosketuksessa. Tässä… rodun alhainen menneisyys täysin voitettuna, lisäksi nykyisen kasvatuksen ja vaistoelämän jalostamana, ruumiin suloinen heikkous korkeimman kulttuurimme loistokukkana… Tuossa… raakaa alkuelämää, kaikki vain ruumista, vain kurjimpia, alhaisimpia vaistoja, pahantapaisuutta, lyhyesti sanoen kaksi tuhatta vuotta sitten ollut ihmiseläin — — — alhainen menneisyys. Ja nyt pyytää Senaatti, että me ottaisimme tuollaiset joukkoomme…"
Ja hän teki inhoa osoittavan liikkeen.
Alfred ei voinut enää pidättäytyä.
"Niinhyvin kuin voinkin ymmärtää arvoisan yksilön henkevän lausunnon, täytyy minun kuitenkin asettua eräissä suhteissa toiselle kannalle," aloitti hän. "Mitä pahantapaisuuteen tulee… Uskon, että kaikki nämä porvarisneidot ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että maja-asukkaamme on mitä hyväkuntoisin. Ja muusta puhuminen täällä ei mielestäni ole soveliasta.
"Mutta uskon kuitenkin, että kun me asumme näiden ihmisten kanssa, saamme lisää elämänvoimaa… ja muutakin… Mitä lopultakaan auttaa ylistetty korkea sivistyksemme, jos me juuri sen takia joudumme perikatoon?"
Hän aikoi jatkaa, mutta keskeyttikin. Hän näki, että tytöt, jotka vielä äsken olivat pitäneet vanhusta erittäin mieluisena leikkikaluna, nyt kääntyivät paheksuen hänestä poispäin. Ainekin otti jo askeleen patjoja kohti.
Alfred loi katseen Aineen ja samaten Marianiin joka tämän katseen huomaten tuntui omituisen näköiseltä halveksivine ilmeineen.
Sitten veti Alfred maja-asukkaan mukanaan.
Marian katsoi heidän jälkeensä voittajan ylpein, päättäväisin ilmein.
Nyt kääntyi hän nuorten naisten puoleen, jotka hieman tuskaisina ja hämmästyneinä olivat kuunnelleet Alfredin muutamia sanoja, kenenkään heistä uskaltamatta todistaa niitä oikeiksi.
"Neljän viikon päästä järjestän juhlan elävien keinotekoisten kukkien kunniaksi, joitten keksinnön nyt olen lopullisesti onnistunut tekemään", sanoi Marian erikoisen rakastettavasti. "Siellä näen teidät jälleen samoin kuin hänetkin, joka tänään asettui minua vastustamaan… Ehkäpä saan sitten siellä kysyä lopullisesti teidän mielipidettänne!"
Tämän tavallisuudesta poikkeavan mielenilmauksen johdosta uskalsivat tytöt taputtaa käsiään ja julkisesti tuoda ilmi ilonsa ihan äänekkäästikin. Ja vasten tapojaan ei Marian keskeyttänyt heidän riemastustaan. Siihen ei hän nyt kiinnittänyt huomiota… sillä hän näki, että Aine yhä vielä katseli salasilmäyksin… ovia kohti…
"Haluatko tehdä kanssani parin kolmen päivän matkan arachniolla?" kysyi Henrik noin kuukausi myöhemmin oppilaaltaan, kun tämä vuosia kestäneen tavan mukaan aamulla oli saapunut laboratorioon.
Alfred katsahti häneen hämmästyen.
"Ihanko todella?"
"Aivan todella… miksikä laskisin leikkiä?"
"Tietysti… mutta…"
"Niin, saat kyllä nähdä, mihin…"
Vaieten kiinnitti Alfred jälleen autinon jalkoihinsa. Tuollainen kutsu oli kerrassaan harvinainen ja hänelle se lupasi niinkuin ainakin matka johonkin vieraaseen tähteen.
"Todennäköisesti tapaamme me Danielin. Jos haluat viedä jotain hänelle, niin pidä myös kiirettä!"
Alfred alkoi aavistaa, tai ainakin luuli aavistavansa matkan määrän, mutta hän oli vaiti, sillä kokemuksesta hän tiesi, että enempi kyseleminen teki hänen opettajansa kärsimättömäksi, jopa hermostutti hänet.
Viimeisiä lyhyitä sanoja lausuessaan vanhus jo työskenteli sulkeakseen riippuovia ja varmistaakseen tarkasti virtojen katkaisun. Hänen laboratoriossaan oli monia esineitä, joita hän ei tahtonut jättää vieraitten silmien ulottuville. Nyt oli vielä asetettava paikoilleen hälyytyslaitteet, ja sitten voikin Henrik rauhassa jättää työhuoneensa.
Hississä antoi Henrik oppilaalleen pienen mustalasisen, sileän lippaan, eräitä työkojeita ja bromoglyfin. Viimemainittu oli eräänlainen valokuvauskone, joka ottaessaan kuvan jostakin henkilöstä osoitti samalla asianomaisen sokeri, munanvalkuais- ja lihakokoomuksen aivan tarkoissa mittasuhteissa.
Se oli Henrikin oma keksintö, ja vaikka Alfred olikin monella tavalla ottanut osaa sen valmistamiseen, piti oppinut sitä tiukasti salassa. Nuoren miehen ei ollut vielä koskaan onnistunut saada selville, miksi hänen opettajansa menetteli niin epäkäytännöllisesti, s.o. oli ylipäänsä niin epäluuloinen ja mahdottoman luoksepääsemätön…
Se seikka, että bromoglyfi otettiin mukaan, pani Alfredin taas epäilemään äskeisiä arvelultaan matkan tarkoituksesta. Mutta toistaiseksi täytyi hänen joka tapauksessa olla kärsivällinen ja ilman enempiä selityksiä…
Ylemmän kiertoradan avulla, jolla, kuten kuormasta, radallakin, vaunut liitivät kiskoja myöten, heidän onnistui nopeasti päästä juoksijakoneelle.
Muutamassa minuutissa nousivat he koneveneeseen eräässä pienessä hississä. Tikkaita myöten nouseminen olisi näet ollut liian epämukavaa monien laukkujen ja muiden kummallisten kantamuksien tähden, jotka täytyi ottaa mukaan.
Vuorollaan oleva virkailija aukaisi ristikkoportin. Hiukan heilahtaen lähti arachnio laukkaamaan eteen, päin. Henrik istui taaskin ohjaajanpaikalla.
Alfredin oli pakko olla aivan hiljaa, ja tuskinpa hänen heikko äänensä olisi voinut kantautuakaan opettajan kuuluville. Niinmuodoin oli hänellä aikaa nukkumiseen tai ohikiitävien maisemien katselemiseen.
Luonnollisesti valitsi hän maisemat. Kukapa tiesi, milloin hän taas saisi tilaisuuden päästä kaupungista luontoon. Kun nyt oli varmaa, että pian ilmaantuisi paljon sellaista, mitä hän vielä ei ollut ennen nähnyt, laittoi hän huolellisesti kirjoittajakoneensa kuntoon, voidakseen merkitä kaiken nopeasti muistiin.
Sillävälin ravasi juoksijakone tasaista vauhtia eteenpäin.
Oltiin jo pitkällä lokakuussa, myöhäiskesän lempeänkalvas valo siinsi yhä vielä kaiken yllä. Kaupungissa oli ollut satamatta jo toista kuukautta ja kuumuutta olivat vielä lisänneet yhtämittaa erottuvat vesihöyryt, niin että taloihin oli täytynyt johtaa happea erikoisten kylmyyslaitteiden avulla. Täällä ulkonakin näytti kuivuus vallinneen jo pitkän ajan.
Arachnio, joka pitkine, laajalle alalle ulottuvine koipineen ei ollut sidottu mihinkään säännölliseen rataan, juoksi nyt suoraan vaan ylitse kuivettuneiden niittyjen. Palaneesta ruohikosta syvällä tämän veneen alla nousi keveitä pölypilviä häipyen ylös kirkkaaseen ilmaan. Monenlaiset pensastot, joissa lehdet vielä riippuivat, ojentuivat elottomina kuivasta maasta. Mutta niiden lehdet olivat sinipunervia tai kuparin, ruskeita, niin että Alfred arveli ensin niiden olevan täydessä kukoistuksessaan. Vasta myöhemmin hän muisti, että se olikin pensaitten syysväritystä, sellaisena kuin sen tunsi kirjoista ja kuvista.
Silloin tällöin otti hän aurol-pastillin. Puhdas ilma, joka oli kaasuttomampi kuin kaupungin keinotekoisesti parannettu ilma, oli hänelle outoa, joten hän tunsi raukeutta ja lievää huimausta. Mutta hän päätti lujasti voittaa kaiken, mikä olisi esteenä huomioiden tekemiselle.
Nyt oli Henrik pannut arachnioon kaksinkertaisen nopeuden, 150 km. tunnissa. Se seurasi nyt erästä ilmeisesti kauvan sitten käytännössä ollutta tietä, joka näytti vievän nopeasti metsää kohti. Veneen hiljainen keinunta oli jo miltei kokonaan lakannut, ja voimakkaan vauhdin huomasi Alfred nyt vain kovasta ilmanvedosta, joka tuntui ihossa ja puvun laskoksissa.
Äkkiä piirsi hänen edellään olevalla pöydällä kirjoittajapuhelimen neula seuraavan rivin:
"Lakki päähän, silmät suojeltava!"
Alfred seurasi heti Henrikin käskyä. Pyörökypäri suojasi tosin vain vähän arkaa päätä, mutta hän peitti myös posket ja asetti silmille kaksinkertaiset suurennuslinssit.
Pian löivät jo ensimäiset oksat venettä vastaan. Vaikka arachnio liikkuikin monien puiden yläpuolella, olisi kuitenkin ollut vaarallista tällä metsätiellä ilman suojuskypäriä.
Muuan oksa pisti Alfredin mielestä esiin liian röyhkeästi. Sen katkaisi hän silmänräpäyksessä atomeja rajähdyttävällä radioputkella. Kummalliselta tuntui hänestä tuntea nyt sormissaan kappale todellista luontoa. Hän ei voinut muistaa nähneensä kirjoissa milloinkaan osia luonnosta näin tarkasti. Hän kosketti sileätä puunkuorta ja pitkulaisia, kuparinvärisiä lehtiä, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi haavoittanut jotakin outoa elävää olentoa.
Varovasti pisti hän oksan erääseen vesipulloon, ettei se heti kuolisi janoon, ja asetti sen lopuksi erään nurkan lokeroon, voidakseen myöhemmin tutkia sitä tarkemmin.
Hetken kuluttua yritti hän siepata eräällä lasilla pientä, harmaata perhosta, joka säikähtäen lensi puunlehdeltä venettä kohti. Mutta ennenkuin hänen tottumattomat sormensa pääsivät tarttumaan siihen, liitikin se pois, ja kaukoputkellaan näki hän sen lentävän maata kohti kuin olisi se ollut putoava, surkastunut kukkanen.
Mutta outo väsymys valtasi hänet yhä enemmän. Tajunta hänen aivoissaan kävi yhä epäselvemmäksi. Hän koetti kyllä alituiseen pitää väsyneitä silmiään auki ja tarkkailla nopeasti ohiviliseviä esineitä, mutta hän näki nyt ainoastaan vaaleansinisen ilman, jossa häilähti tummia oksia ja punaisia puunlehtiä.
Vihdoin hän ei tiennyt enää mitään, vaan nukkui veneen pehmeillä patjoilla, kypärin kaareutuessa pään yli kuin kilpisuojus. Puut kävivät jo harvemmiksi ja paksummiksi, kunnes lopuksi kuivuuden polttamassa rämeikössä seisoi vain jokunen vaivaiskoivu ja tumma, kiemurteleva suopetäjä.
Mutta jälleen sukelsi arachnio pyökkimetsikön kuparinhohteiseen hämäryyteen. Teitä ei ollut enää näkyvissä, mutta vuosia sitten oli myrsky raivannut valtavien runkojen keskeen leveän väylän, joka vei pitkälle etelään päin. Arachnio kiipeili taitavasti yli kaatuneitten puunrunkojen, kuihtuneiden saniaisten ja miehenkorkuisten ohdakepensasten, jotka olivat valkeanaan villaista siemenhahtuvaa. Tietenkään ei sen matka käynyt enää yhtä vauhdikkaasti, mutta kuin jättiläishämähäkki liikkui se eteenpäin tunnustellen suuntaa monilla eri puolille ulottuvilla koivillaan.
Mutta Alfred ei tiennyt mitään tästä kaikesta eikä tuntenut veneen ajoittaisia keinahtelemisia, jotka kylläkin kestivät vain lyhyen hetken kerrallaan. Heikko hermoinen kaupunkilainen kun oli, nukkui hän sekavaa, uuvuttavaa unta, niinkuin kaikki jo sukupolvia sitten luonnon parista erkaantuneet, väsyen pienestä tuulenhenkäyksestä tai pilkistävästä päivänsäteestä…
Henrik, joka istui ohjaajanpaikallaan, ei tuntenut lainkaan tällaista heikkoutta. Hän ei näet kuulunutkaan tuohon ylihienostuneeseen aivorotuun, hänen ruumiinsa oli vielä joustava ja vastustuskykyinen, ja raikas ilma vain virkisti häntä kuin suloinen kylpy.
Tien jota arachnio seurasi, hän tunsi aivan tarkalleen. Olihan hän niin usein nuorukaisena ja myöhemmin miehuudessaankin vetäytynyt tänne vuoristometsien unelmoivaan yksinäisyyteen! Silloin ei vielä ollut mitään arachniota — tiet alkoivat jo vähitellen rappeutua, koska vain suuret liikereitit pidettiin kunnossa tavarankuljetusta varten.
Ihmiskunta oli jättänyt taakseen vaellusvuotensa kuin lapsi, joka väsyneenä on heittänyt pois leikkikalunsa. Ja mihin oli tultu? Yhä enemmän omaisuutta, ylellisyyttä ja mukavuutta, yhä enemmän keksintöjä kasautui kaupunkeihin. Yhä hienommiksi tulivat lasten vartalot, yhä sopimattomammiksi kestämään rasituksia. Jättimäinen pää painoi kapeita harteita, lonkat olivat lihaksettomat. Kuinka tavattoman paljon mukavampaa olikaan matkata kaupungista toiseen turvallista ilmakyytiä sensijaan että olisi täytynyt itse olla liikkeessä.
Ja sitten vähitellen katosi ihmiseltä tämäkin viehätys!
Kaikki kaupungit oli rakennettu saman mallin mukaan, ja niissä asui kansainvälinen rotusekotus, joka oli levinnyt yli maailman. Jos matkusti maailmankaupungista A 15 maailmankaupunkiin K 29, ei mitään uutta ollut nähtävissä. Miksi siis poiketa vanhoista, rakkaiksi käyneistä tavoista, kotona kun kuitenkin oli parasta!
Luonto…
Luonto oli kuin joku jättiläissuuri, mutta tyhmä härkä, jota mieluimmin pidettiin mahdollisimman kaukana kaikista sivistyksen aikaansaannoksista, sillä niitähän luonto juuri vastusti. Joskus varhemmin olivat esi-isät tehneet ryöstöretkiä mailla ja merillä ja sitten koettaneet niitä sivistää. Mutta ne olivat jääneet muokkaamattomiksi, vahingollisiksi ja vihamielisiksi. Ken niiden kanssa puuhaili, oli ihmiskunnan päämäärälle hyödytön narri.
Niinpä jätettiinkin luonnon tutkiminen tyhmille, viisaat eivät siitä yhtään välittäneet. Olihan parempaa…
Sivistys…
Kuinka olikaan vanhan Henrikin, silloin kun hän vielä oli nuori Henrik, ollut vaikeata saada lupa tutkimustyöhönsä. Mutta kun siihen aikaan vielä viljeltiin maata, kasvatettiin hedelmiä ja kalastettiin, myönnyttiin hänen pyyntöönsä vihdoin. Ehtona oli, että hänen tuli olla apuna maja-asukkaiden sivistyksen kartuttamisessa. Mutta maja-asukkaat väsyivät hänen opetukseensa, ja hän sensijaan heittäytyi tutkimaan luonnonvoimia, niinkuin voimakas uimari heittäytyy vahvaan virtaan…
Seitsenkymmenvuotias kohotti valkoista päätään. Hän väänsi vipusinta päästäen vauhdin taas suuremmaksi, sillä metsä jäi jo taakse ja eteen avautui loiva, paikoittain kallioinen santa. Oltiin tulossa vuorille, jotka yhä lähempänä kohosivat tasangon takaa sinisestä udusta.
Oli puolipäivä. Pilvetön taivas loisti silkinhienona. Vain jokin pensas pisti siellä täällä esiin. Jossain kallion vierellä solisi jo joku lähde.
Täällä ei maa ollut enää niin kuiva. Keltaista, kuihtunutta ruohoa kirjavoittivat monin paikoin pienet kukat, jotka ylhäältä juoksijakoneesta näyttivät maahan sirotelluilta monivärisiltä helmiltä.
Arachnio oli saapunut hävitetylle alueelle, jollainen ympäröi jokaista maailmankaupunkia kuin myrkyllinen usvakehä.
Typestä köyhä ilmakin tuli nyt voimakkaammaksi, sillä tänne ei enää yltänyt ilmaa imevä johtokoneisto, joka puolestaan syötti saamansa ilman retortteihin ja kattiloihin edelleenkehitettäväksi.
Jopa pensaatkin olivat täällä muuttuneet. Syksyisten keltalehtien välissä viherjää, vain puoleksi lakastunutta kevätvesakkoa. Muutamilla oksilla loistivat valkeat ja punervat kukinnot.
Henrik pysäytti arachnion. Hänellä oli vielä paljon aikaa ehtiäkseen Vihreäjärvelle iltapäiväauringon ajaksi, jolloin Daniel olisi siellä häntä vastassa. Hänelle oli tärkeätä tutkia lähemmin kaupungin ympärysvyöhykettä.
Hiukan kilahtaen aukenivat tikkaat alaspäin tarttuen sitten lujasti ruohokkoon. Vanhus kapusi ketterästi alas. Hänelle oli mieluista, että hänen oppilaansa nukkui. Tällä olisi kuitenkin paljon kyselemistä näistä tutkimuksista, varsinkin kun opettaja itse piti tärkeänä, että oppilaskin niitä harrasteli.
Oppinut tahtoi… ja hänen täytyi itse ensin saada täysi varmuus; sitte oli aika ajatella muitakin… noiden hullujen ja epäuskoisten pelastamista…
Henrik kulki loivaa mäenrinnettä eri puoliin ja otti erilaisia näytteitä. Lähteestä juoksevasta purosta veti hän esiin paljaita, vihertyneitä kiviä. Mukaansa ottamat säiliöt täytti hän lahonneilla ruohoilla, kullankeltaisilla sienillä, kukkivilla oksilla, nuorilla lehtiumpuilla. Lopuksi pani hän lasipulloon kappaleen raskasta, mustaa multaa, josta versoi lyhyttä ruohoa ja lakastuneita kukkia.
Vietyään senjälkeen säiliöt taas lippaisiin, pani hän bromoglyfin käyntiin, kohdistaen sen puunoksiin ja lehdistöön, jopa sammaltuneisiin kiviinkin. Kone kävi hiljaa nakuttaen, vanhan oppineen ohjatessa tarkasti sen suuntaa.
Nyt hän oli valmis. Hän istuutui hetkiseksi harmaalle, auringonpaahtamalle pölkylle, miettiäkseen kaikessa rauhassa, oliko hän kenties jotain unohtanut. Myöhästynyt varpunen lensi hänen seuralaisekseen, laskeutuen maahan hänen eteensä, ymmärtämättä edes pelätä tuota outoa jättiläistä, joka kenties voisi olla sille vihamielinenkin.
Mutta Henrik tuskin huomasi lintua. Tämä kaikki ei ollut hänelle vierasta, niinkuin Alfredille, joka olisi varmaan antanut paljon saadakseen omakseen tuollaisen ihmeellisen kauniin olennon. Vanhalle miehelle oli keinuva, kullanruskea siipipari vain atomi, osa sitä suurta, ääretöntä ja käsittämätöntä, jota ihmiset tyhmyydessään halveksuen nimittivät luonnoksi ja jonka he jyrkästi erottivat siitä, mitä he pitivät "korkeampana kulttuurielämänä."
Ja kuitenkin — oi noita pölkkypäitä — eivätkö ne molemmat olleet yhtä? Erosivatko ne mitenkään toisistaan? Ei, toisessa vain lapsellinen ylellisyys, toisessa välttämätön runsaus! Samalla tavoin eli kumpikin, samalla tavoin myös kuoli! —
Suloinen hiljaisuus vanhuksen ympärillä sai hänet miltei murheelliseksi. Mutta jäytävä ylenkatse, joka hänessä oli jo kauvan sitten kehittynyt, kovetti jälleen orastaneen säälintunteen.
Synkkä käsittämisenhalu kasvoi hänessä kuin mahtava puu.
Miksikä pitäisi hänen estää onnettomuuden tuloa? Miksikä juuri hänen pitäisi julistaa tuota tyhmyyttä ja ylpeää häpeämättömyyttä vastaan? Eikö tuon kauheuden pitäisi tulla juuri siksi, että vanha, oikulliseksi ja kummalliseksi kehittynyt ihmiskunta puhdistuisi kaikesta kelvottomasta? Eikö juuri sentähden miljoonien pitäisi saada kauhea loppu? Eikö maailman pitäisi tuhoutua ja tulla autioksi kenties vuosituhansiksi?
Eikö ollut hänen oikeutensa, niin, vieläpä velvollisuutensa toimia niin, ettei tuholta estyttäisi?
Hän oli usein näitä ajatellut. Hän tiesi, ettei hän mistään turhamaisuudesta ollut noussut vastustamaan muita. Viime kuukausina hän oli koettanut selittää asian kaikissa mahdollisissa paikoissa, hän oli vielä kerran puhunut siitä Gustajon ja muiden Salaisen Viraston jäsenten kanssa, hän oli monelle oppineelle virkaveljelleen selvästi näyttänyt vaaran. Mutta kaikkialla hän oli kohdannut aivan samaa uskomattomuutta, samaa omahyväisyyttä ja ahdasmielistä, typerää vastustusta!… He eivät voineet sietää ajatusta, että heidän olisi palattava takaisin luonnonmukaiseen elämään, voidakseen pitkittää elonaikaansa!
Toisinaan hän jo ajatteli, että hänhän voisi kuitenkin pelastaa joitakin kasveja… kun tuo pian lähestyvä loppumelske tulisi…
Jos nyt ylipäänsä mikään pelastus sittenkään olisi mahdollinen…
Jos sitä ei olisi, silloin käytäisiin kaikki yhdessä samaan kadotukseen! Hävittäisiin ilmasumuun, jonka syntymiseen itse — typeryyden ja turhamaisuuden takia — oltiin syypäät…
Vanhus nousi ja silmäsi raukeasti ympärilleen. Täällä oli hänen maailmansa. Tätä hän rakasti.
Kuinka toisin hän olisikaan rakastanut ihmisiä, jos heillä olisi ollut hitunenkaan sitä syvää sopusointua, jota tämä hiljainen luonto oli tulvillaan!
Niinpä niin… sellaisia olivat ihmiset… Äsken herännyt tuska alkoi taas uudestaan kiertää häntä!
Synti ja kuolema — kuolema ja synti, ne muodostivat katkeamattoman ketjun, joka näytti juotetun kiinni ikuisuudesta ikuisuuteen.
Kuinka voisivat hänen kuolevat kätensä saada sitä poikki, kuinka voisi hän kirvoittaa kahleet…
Hän oli jo tullut tikkaiden luo, kun hän kuuli Alfredin äänen yläpuoleltaan.
Nopeasti hän kiipesi ylös ja istuutui vastapäätä Alfredia. Alfred kuului niihin, jotka hän niin mielellään olisi pelastanut. Tosin hänenkin ruumiinsa oli heikko ja hieno, ja järkensä ylihienostunut. Mutta kenties löytyisi Alfredille noitten unohtuneitten alppivuorten juurella, jonne vanhus viime viikkoina oli päättänyt paeta, joku vahva nainen, joka rakastaisi häntä ja lahjoittaisi hänelle lapsia, joilla sitten äidinperintöjen avulla olisi sitkeyttä elää edelleen.
Mutta tuo kaikki oli kuitenkin vielä kaukana!
Tahi… ehkei siihen sentään kestäisikään enää kovin kauvan?…
Alfred oli ottanut esille ruokavarat ja asettanut ne pöydälle valmiiksi opettajaansa ja itseään varten.
Ensimäisen kerran huomasi Henrik nyt tosiaankin nuorukaisen huolenpidon häntä kohtaan. Pehmeämmällä äänellä kuin tavallisesti hän sanoi:
"Sinähän hemmottelet minua kuin isääsi!"
"Isääni en ole tuntenut… sitäpaitsi… tehän tiedätte… vanhempiensa kanssa ei useimmin ole helppo tulla toimeen. Mutta minä kunnioitan teidän korkeita tietojanne… ja sitte, yksilönä olette te minua niin paljon parempi…"
Henrik hymähti itsekseen.
Siinä oli hänen hieno rotukehityksensä! Tietojen ja korkea-arvoisemman yksilön kunnioittamista! Mutta kiintymys? Ei, kiintymystä ei ollut…
Vaieten aterioivat he loppuun. Sitten meni Henrik taas ohjaajanistuimelle ja alkoi toimittaa arachniota käyntiin, Alfredin tällöin silmätessä kummastuneen näköisenä opettajaansa.
Merkillistä, mitenkä noin äärimmäisen viisaassa ihmisessä joskus äkkiä tapasi tunteellisuutta! Sen täytyi kai johtua hänen iästään. Tai oliko se ehkä vain ymmärrettävissä siten, ettei Alfred itse uuden sukupolven jäsenenä ollut lainkaan niin altis tunteenpurkauksille?
Mutta muuan mustanloistava naakka, joka hetken aikaa seurasi juoksijakonetta kirkuen kimakanlaisesti, sai hänet piankin unhottamaan nämä ajatukset.
Kuinka ihanaa olikaan kiitää pitkin laaksoa, jota rinteet reunustivat! Siellä täällä oli liuskakivinen tasankopaikka keskellä lyhyttä ruohostoa. Rinteiltä huojui alas harmaantuvaista köynnöstä, jonka juurilla käärmemäisesti kiemurtelivat vanhojen havupuiden juurakot. Siellä täällä hohtivat marjat kuin korallit loistaen syvyyden yllä, ja kiemurapensaikkojen röykkiöt kohosivat kuin rubiininväriset kukkaispilvet kohti aurinkoa. Se ei ollut maailmankaupunki A 15:n aurinko, ei se yksitoikkoinen, kylmänkeltainen aurinko, joka valaisi kulttuurintutkijain työpäiviä heitä kuitenkaan ilahduttamatta. Tämä aurinko oli täynnä voimaa ja lämpöä ja tuoksui ääretöntä, monimuotoista elämää.
Yhtäkkiä häneltä pääsi kirkas ihastushuuto. Hän tunsi nyt sellaista, mitä ei ollut vielä ennen tuntenut. Hänen viileät aivonsa valtasi suuri riemu kaipuun onnellisesta täyttymisestä.
Ympärillä olevat rinteet väistyivät nyt vähitellen vaaleanhohtoisten vuorten tieltä, jotka olivat yhä lähempänä. Edessä aukeni kuin peili hiottua malakiittia…. yhtenä valomerenä kimalsi sileä lakeus…
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vuoristojärveä!
Niin äänekkäästi hän huudahti, että Henrik kääntyi istuimellaan häneen päin hymyillen ystävällisesti…
Alfred istui kuin huumautuneena. Ensi kertaa havaitsi hän todellista, ylitsevuotavaa elämäntunnetta itsessään. Päähineen otti hän irti, sillä hän ei halunnut pitää sitä enää estämässä tätä väri- ja tuoksukylläisyyttä pääsemästä kokonaan hänen ulottuvilleen. Kuin lahjan saanut lapsi liitti hän kätensä yhteen ja kosteisiin silmiin tuli kaunis, unelmoiva katse, kunnes ne ihan kyyneltyivät.
Tällainen oli siis luonto…
Ja tätä halveksittiin. Tätä koetettiin vielä korvata, parantaa, niin, vieläpä säälittävin ilvein valehdella se vallan kuolleeksi!
Kylläpä olivat heikkoja ihmiset… he eivät sietäneet sitä… niin, siinä oli totuus!
Ja senvuoksi he muodostivat sivistyksen, rakensivat leikkiasuntonsa elääkseen lyhyen elämänsä jokapäiväisessä ahtaudessa — ja sen he nimittivät maailmaksi. Mutta tämä toinen maailma, suuri, valtava, eli siitä huolimatta voimallista elämänjuoksuaan, erehtymättömänä, ikuisesti nuorena… kuolemattomana…
Mutta kaupunkien sivistyskehdoissa oli ihmisvilinää — kuin joukko elämäänväsyneitä syysperhosia…
Arachnion jalat sipaisivat nyt pensasmaisia ruokokasveja, jotka heiluivat humisten pienessä tuulessa. Korsia vasten solisivat hiljakseen aallot. Mustalepät työntyivät rannalla esiin leveähaaraisina.
Polvenkorkuisessa kukkaruohikossa oli pieni aukio ja siinä seisoi mies huudellen nuorin, voimakkain äänin…
Hän oli Daniel.
Muutamassa silmänräpäyksessä olivat tikkaat alhaalla ja niitä myöten molemmat matkaajat astuivat rehevälle järviniitylle. Varsin hyväntahtoisena Daniel auttoi, ikäänkuin se todellakin olisi ollut tarpeen, tarttuen vanhusta kainaloon. Tämä salli hymyten sen tapahtua. Alfredkaan ei voinut pidättää iloaan, kun hän vihdoin seisoi tällä ihmeellisellä maalla, vallan huumaantuneena ja hämillään ensimäisistä suurenmoisista elämyksistään.
Henrik veti nuoren "villin" vähän lähemmäksi itseään ja silmäili häntä tarkkaavasti. Kuinka hän olikaan ruskettunut ja saanut lihaksia, kuinka kirkkaat olivatkaan hänen silmänsä, kuinka tumma suunsa, tervettä verta tykkien! Hänellä ei enää ollut yllään hienovärisiä kaupunkilaisvaatteita. Sääriä peittivät pehmeästä eläimennahasta tehdyt suojukset, rinnan, hartiat ja käsivarret taas kova villanuttu. Jaloissa riippuivat samanlaiset raskaat, mustat esineet kuin vanhan talonpoikaisnaisenkin jaloissa, jotka häntä ensin niin olivat kammottaneet. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi kadehtivansa ystäväänsä sanomattomasti…
Danielin eloisuus ilmeni sillä välin sadoin kysymyksin, huudahduksin ja tiedusteluin, joista tuskin ehti saada selvää, vielä vähemmän vastata niihin.
Kun hän oli aikansa riehunut, viittasi Henrik hänet vaikenemaan ja istuutumaan heidän kerallaan auringonpolttamalle aukeamalle. Hän totteli heti ja veti kummallisten vaatteittensa taskusta viljaleipää ja kypsiä omenoita, tarjoten niitä ystävilleen. Pureksien odotti hän sitte, mitä vanhus haluaisi.
"Te olette siis onnellisia? vaikka eihän minun itse asiassa tarvitsisi sitä kysyäkään"; alkoi oppinut vihdoin, katsellen toista yhä tutkivasti. Mutta ennenkuin Daniel ehti vastata, jatkoi hän:
"Kuinka teidät on täällä otettu vastaan?"
Nuori mies hymyili veitikkamaisesti, niin että koko hammasrivi paljastui:
"Oh, alussa se oli vaikeaa, sillä he eivät tahtoneet lainkaan ottaa meitä luokseen! Meidän piti muka palata takasin sinne, mistä olimme tulleetkin… he eivät meitä tarvinneet! Eivätkä he halunneet antaa meille mitään syötävää. Mutta viimein me teimme sopimuksen. Ne 200 verokolikkoa, jotka heille tarjosin… Tiedättekö, nämä ihmiset ovat köyhiä, kaupunkilaisiin verraten hirveän köyhiä… ja niin suurta summaa eivät he todennäköisesti olleet ikinä nähneet! Oikeastaan ei kulta ole heille minkäänarvoista, sillä hehän eivät osta mitään. Ihmettelen sitä itsekin… mutta omistaa he kyllä haluavat!… Niin, nyt minulla on, mitä tarvitsemme: pieni talo, lampaita, lehmiä, vuohia, kanoja ja koira. Ja peltoja ja pari niittyä. Ja useita hedelmäpuita… ja nyt olen minä onnellinen, oi mestari, niin onnellinen!"
Alfred katsoi ystäväänsä epäillen! "Etkö sinä pelkää niin monen eläimen keskellä?"
"Enpä vainkaan, sillä ne ovat hyvin iloisia ja luotettavia, ja niiden kanssa voi jopa puhua! Kaikkea me juttelemme niiden kanssa. Ja ne ymmärtävät joka sanan."
Se oli jo jotain, jota Alfred ei parhaalla tahdollaankaan voinut ymmärtää, mutta hän vaikeni, sillä hän ei tahtonut loukata innostunutta nuorukaista.
"Mutta sivistys?" kysyi Henrik naurahtaen.
"Niin, sivistys…" Miettien kynsi Daniel korvallistaan, niin että Alfred tahtomattaan väistyi vähän syrjään. Hän näet oli nähnyt vanhan maja-asukasnaisen tehneen aivan samallaisen liikkeen.
"Niin… sivistys… Olen rakentanut katollemme antennin ja lisäksi puhekoneen… A 15:ssä piti minun näet rakentaa montakin sellaista… Muutenhan en olisi saanut teidän ilmoitustannekaan. Kone toimii mainiosti… Niin, siinä sitte on koko meidän sivistyksemme!"
"Uskot, että siinä on kaikki, mitä sivistyksestä tarvitset", nyökkäsi vanhus ajatuksissaan; "niin annoit tietämättäsi parhaan vastauksen, mitä voi löytyä."
"Me emme todellakaan tarvitse enempää!" huomautti Daniel innokkaasti ja hieman hämillään — hän ei näet tiennyt, mitä Henrikin vastaus oikein tarkoitti. "Ja — tiedättekö, ei siihen ole aikaakaan… Ei aikaa edes ajatella sivistystä! Sitä… minun täytyy se sanoa… sitä juuri on täällä niin ylettömän paljon!"
Hän ei huomannut Alfredin hämmästynyttä katsetta, vaan näki ainoastaan vanhuksen ystävälliset silmät, ja jatkoi taas iloisena:
"Jolanin käy niinkuin minunkin… me unohdamme sivistyksen… unohdamme sen hyvin yksinkertaisesti kuin kirjan, joka A 15:n asukkaan täytyy lukea, koska pidettäisiin sopimattomana olla tuntematta sitä… Ja neljännesvuoden kuluttua siitä kuitenkaan ei muisteta mitään… Muuten, mitä kirjoihin tulee… Tunnen, että monta niistä nyt minulta puuttuu… En kaipaa noita uudempia, en, vaan hyvin vanhoja kirjailijoita. Niissä on muutamia, jotka kelpaisivat nyt meille… Erään, josta aikoinani olen lukenut tätä kirotun vaikeata, monimutkaista vanhaa saksaa… sen nimi on Adalbertin Oppirakenne… tahtoisin mieleltäni nyt saada!"
"Sen tunnen kyllä", sanoi Henrik. "Minun nuoruudessani kuului sen lukeminen vain 'tyhmille'. Kenties voin sen vielä löytää!"
Hän katsahti unelmoiden vihreähohteiselle, aalto-, tyynelle järvelle, joka lepäsi syvällä vuorien ikuisessa syleilyssä. Laaksoista nousi vaaleansinistä utua vastapäisen kiviseinämön alastomia, kylmiä kallioita kohti. Tuulessa kuului vain ruohikon säännöllinen humina… Sitten tuon tietymättömiin kadonneen runoilijan päivistä asti ei ollut mitään toisin ollut… yli tuhannen vuoden aikakausi ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä…
Niin mietteissään oli taas vanhus, ettei hän lainkaan huomannut, kuinka molemmat nuorukaiset olivat ääneti ja tarkastelivat häntä…
Vielä vuosi sitten olivat he miltei joka päivä työskennelleet yhdessä ja keskustelleet sadoista heille mielenkiintoisista asioista. Nyt olivat he taas vierekkäin, melkein rinta rinnan, mutta enää ei mikään side liittänyt heitä toisiinsa.
Alfred ei tiennyt, luontoko juuri oli niin muuttanut hänen ystävänsä. Hän voi tuskin käsittää hänen intoaan, reippauttaan ja voimakasta terveyttään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi Daniel kasvanutkin vain maja-asukkaitten parissa eikä A 15:ssä.
Daniel ymmärsi vielä vähemmän kylmää aivoihmistä, joka katseli hänen ystävänsä silmillä. Kuinka elivätkään nämä kaupunkilaiset? Ilman aurinkoa, ilmaa ja kauneutta, suljettuina keinotekoisesti lämpenevien kivimuuriensa harmauteen. Eikö Alfred ollut sennäköinen kuin polveutuisi hän jostain ukkomaisten olioitten suvusta? —
Henrik heräsi ajatuksistaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen pois jotain siihen juuri tarttunutta, kuin jotain kylmää äänettömyyden henkäystä…
"Sinun täytyy auttaa meitä", sanoi hän ystävällisesti Danielille, "minä tarvitsen kaikellaista aineistoa kokeitani varten. Ensiksikin täytyy minun saada joitakin tietoja."
Nuori mies nyökkäsi ja loi odottavan katseensa.
"Oletko aina oleskellut omassa kylässäsi vai oletko ehkä myös tutustunut ympäristöön?"
Kysytty nyökkäsi myöntäen.
"Kuinka kaukana olet käynyt?"
"Oh, kaukana! Ensimäisinä päivinä, kun meillä ei vielä ollut omaa majaa, vaelsimme aika lailla ympäriinsä, Jolan ja minä! Kyselin jo silloin heiltä, mitä ovat nuo pensaat, jotka alkavat uudelleen kukkia. Ja edelleen tasangolle päin… siellä on varmaan ollut suuria kuloja, koska maa on niin tyystin kuivunut! Talonpojat eivät tosin tienneet mitään niistä. Ja sitten… ei kovinkaan kaukana täältä on suoperäinen metsä, joka vilisee sieniä, suurempia kuin olen täällä nähnyt… keltaisia, punaisia, sinipunaisia… todellinen sienien aarniometsä. Ja sitten… kysyin, onko täällä aikaisemmin ollut näin lämmintä ja sain tietää, että tällä korkeudella oli tavallisesti jo lokakuussa pakkasta… mutta tänä vuonnahan voimme päivisin vielä kylpeä järvessä… kaikki on täydessä kukassaan ja vehreydessään… Jolan jo iloitsee siitä… mutta enpä tiedä vielä kuitenkaan…"
"Jopa riittää", keskeytti Henrik, joka oli jännittyneenä tarkkaavaisesti kuunnellut tätä kylläkin epäjohdonmukaista kuvausta. "Huomaan jo, että olet tarkannut kaikkea sitä, mitä tahdoin sinulta kysyä." Hän teki vanhanaikaiseen tapaansa muutamia muistiinpanoja pieneen kirjaan puhekone oli jätetty ylös arachnioon.
Alfred oli kuunnellut tarkkaan, mutta hämmästyneenä. Hän ei saanut itselleen selväksi, miksi opettaja piti näitä niin samantekeviltä näyttäviä seikkoja millään tavalla tärkeinä. Myös hän tiesi, että Henrik tähän asti oli tehnyt osan tutkimuksistaan hiljaisuudessa ja piti niitä tarkoin salassa. Todennäköisesti näitten kahden tosiasian välillä oli jokin "silta," jota myöten ei osannut kulkea kukaan muu kuin Henrik itse.
Sillä välin Daniel tunsi uteliaisuutensa suuresti kasvaneen ja hän virkkoi nyt:
"Oh, mestari, näenpä, että te tunnette hyvin näitä ilmiöitä. Siispä pyydän, että tekisitte puolestanne minulle selkoa! Kaikenkaikkiaan, minulla on nyt talo ja useita elukoita ja minä olen riippuvainen kasvullisuudesta ja ilmastosta… Olen nyt ajatellut, eikö minun pitäisi käyttää suotuisia ilmoja hyväkseni kylvääkseni. Vai luuletteko te, että muutamien viikkojen päästä kaikki on jo peittynyt lumeen?"
Vanha oppinut kiinnitti katseensa nuorukaiseen.
Hän mietti, olisiko jo aika puhua vapaasti pelostaan. Ajateltuaan hetken tuli hän myönteiseen päätökseen.
Synkkä viha, joka äskettäin vielä oli riehunut hänessä, äkillinen ja selittämätön halu antaa maailmansa lopullisesti hävitä, tuhoutua, ne olivat hänelle varoituksena. Yli ajatustensa suuren sumun ja aavistelujen tahtoi hän sittenkin pitää kiinni parhaastaan, inhimillisimmästä itsestään. Hän ei voinut paaduttaa itseään niitäkään kohtaan, jotka kaikesta huolimatta olivat samaa sukukuntaa kuin hänkin.
Kun hän nyt puhui, luotti hän siihen, että nuo toiset olisivat valmiit auttamaan ja suojelemaan häntä.
"Kysymykseesi on minun vastattava melko laajasti, rakas Daniel. On myös mahdollista, ettet ymmärrä, mitä nyt sinulle sanon. Mutta vaikka se näyttäisikin sinusta hieman kummalliselta, älä kuitenkaan pidä minua minään haaveksijana."
Molemmat nuoret katsahtivat häneen hämmästyneinä, mutta hän jatkoi: "Ota huomioon, että juuri keinotekoisen ravinnon keksiminen ratkaisee maanviljelyskysymyksesi. Se on aikaansaanut todennäköisesti suuren onnettomuuden. Ei kestä enää pitkiä aikoja, kun olemme kuluttaneet syöden, juoden ja muihin tarpeisiimme käyttäen suuren ilmamäärän. Se seikka tulee hävittämään maapallon ainevaihdon kiertokulun. Jos nyt olisi kyseessä vain yksi kaupunki, ei häviö kenties voisi tulla kysymykseen. Mutta kun niitä on niin paljon, tulevat seuraukset — ainakin minun arveluni mukaan — jo pian näkyville. Juuri senvuoksi olen tehnyt matkan tänne ja — huomannutkin jo paljon näitä seurauksia. En ole vielä täysin selvillä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle se neuvo, että annat nyt olla peltosi koskematta. On todennäköistä, että näihin seurauksiin, joihin jo viittasin, kuuluu myös se, että koko maan viljavainiot eivät tule antamaan hedelmää määrättyyn aikaan — kenties pitkäänkään aikaan. Niinmuodoin säästä siemenjyväsi! Jos sitävastoin siirrät viljelyksesi ja rakennat majasi vähintäin 1500 metrin korkeuteen… sanokaamme 1500 —2000 metrin… silloin on varmaa, että vältyt mahdollisesti tulevasta onnettomuudesta suurimmaksi osaksi tai kenties kokonaankin."
"Mutta eihän niin korkealle voida mitään pystyttää! Siellä on liian kylmää ja kallioista."
"Siitä huolimatta tulevat viljat ja hedelmät siellä kasvamaan… aikaa myöten — ei vielä. Minä voin todistaa varmasti, että odotettavissa on suurempi ilmastomuutos. Sen johdosta maa rappeutuu paljon suuremmassa määrässä kuin tähän asti. Sinne rakennettu talo voi olla meidän pakopaikkanamme!"
Daniel oli niin hämmästynyt näistä rauhallisesti ja vakavasti lausutuista sanoista, ettei hän ensin saanut sanaa suustaan. Pyörein silmin tuijotti hän Henrikiä, sitten toveriaan, jonka kapeat hartiat liikahtivat hervottomasti kauhusta väristen. Vihdoin pääsi hänen kurkustaan muutamia käheitä sanoja:
"Kuinka… kauvan… olette jo sen tiennyt?"
Vanha mies miltei hymyili.
"Ah… Lapsi, olin sanomaisillani… Jo lähes kaksikymmentä vuotta olen sen aavistanut ja koettanut saada toteennäytetyksi!"
Daniel ei kuullut muuta kuin tämän: "jo lähes kaksikymmentä vuotta…" Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä joku salakavala vihollinen yllättänyt hänet. Luonnostaan intohimoisena ja kiihkeänä näki hän nyt Henrikin kuvaaman vaaran silmiensä edessä kasvavan suunnattoman suureksi. Hän joutui pois suunniltaan ja huusi:
"Ja te ette ole puhunut mitään… ette sanonut sanaakaan tästä… Ei tietystikään, silloinhan olisi koko maailma pelastettu! Kuinka te olette voinutkaan olla tällaista puhumatta jättäen lukemattoman määrän ihmisiä tuhon alaiseksi… Sehän on kamalaa!"
"Daniel!" Alfred aikoi nousta.
"Anna hänen olla… täytyyhän hänen saada purkaa temperamenttiaan!"
"Mutta eihän hänen sen takia tarvitse epäillä teitä… hänen pitää hillitä itsensä!"
"Miksei hän sitten ole mitään puhunut?" huudahti Daniel raivoisena, nostaen nyrkkiin puristuneet kätensä taivasta kohti… "On rikollista vaieta sellaisesta, tietäkää! Vaikka se olisi vain hiukankin mahdollista. Jos se olisi totta… ei, siinä ei ole epäilemistäkään… on selvää, että koko maailma käy loppuaan kohti! Ei vuorilla kasva niin paljoa, että edes yksi kaupunki saisi ravintonsa… Sen minä tiedän paremmin! Mistä voisimmekaan elää? Sen vähän, mitä siellä tulisi olemaan, syövät eläimet!… Me kuolemme, kaikki me kuolemme nälkään, palellumme kuoliaiksi… ja minä… ja Jolan… meidän onnemme… meidän… onnemme…"
Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa kosteaan ruohoon. Ymmällä katsoi häntä Alfred ja kohautti olkapäitään. Olkoonpa, että se koskisi hänen elämäänsä vaikka kymmenkertaisena, että hänen ja kaikkien olemassaolon ehdot sortuisivat, ei hän silti milloinkaan ottaisi asiaa tuolla tavoin, noin riehuen!
"Se oli teidän viimeisin kokeenne, tarkoitan sitä, jonka parissa aina yksinänne olette puuhaillut… eikö totta?" sanoi hän Henrikille puoliääneen. Hän ihmetteli hiukan itsekin sanojensa rauhallista asiallisuutta. Mutta hänhän oli lopultakin tieteenharrastaja, ja sitäpaitsi eihän Henrik missään tapauksessa ollut vielä kaikkea menettänyt, vaikka tällä hetkellä maailman täydelleen muuttuminen ehkä näyttikin olevan tulossa.
"En ole sinulle asiasta mitään puhunut, koska tahdon ensin itse saada varman mielipiteen siitä. Mutta nyt on jo vähitellen aika sinunkin ruveta mukaan!"
Alfred nyökkäsi rauhallisesti ja loi taas silmäyksen ystäväänsä.
Tämä nyyhkytti edelleenkin ruohoa vasten.
Alfredin täytyi hetkeksi sulkea silmänsä. Oli kuin musta sumu olisi peittänyt hänet, tehnyt hänet turvattomaksi… tukehduttanut hitaasti… kavalasti…
Hiljaisuus hänen ympärillään oli alkanut kohista.
Sirkkojen vieno sirinä tuntui kasvaneen valtavaksi soitoksi, aaltojen kevyt loiskunta vihreällä järvellä paisuneen ukkosenjyminäksi…
Kun hänen silmäluomensa taas avautuivat, näkyivät vanhuksen uurteiset tuskanväsyttämät kasvot vasten leveätä iltaruskoa, joka taempana koristeli tummanharmaita runkoja punaiseen silkkiin. Tanssiva hyönteispilvi leijasi ruohikon yllä kirmaten taas jonnekin ylös… sinisiin korkeuksiin…
Sirkan laulu yhä kuului.
Satumaisen kauniilta, satumaisen epätodelliselta näytti hänestä koko tämä maailma. Olen kai juuri heräämäisilläni, ajatteli hän, laboratoriossa ovat kokeilulaitteet vielä suljetut… kaariliekki hehkuu valkeata valoa…
Kunnes hän muisti, että hereillähän hän oli että kaikki hänen ympärillään eli, loisti ja tuoksui ja taempana seisoi suuri peloittava — kaukainen, väkivaltainen kuolema…
Daniel ei enää nyyhkinyt.
Häpeissään, tuskaisin ja vihaisin katsein oli hän noussut maasta ja istuutunut toisten luo.
Henrik alotti katkenneen puhelun:
"Sinä kysyit, Daniel, miksi minä en ole kellekään puhunut tästä. Rauhoituhan! Minä olen kuitenkin puhunut ajatuksistani enemmän kuin saatat aavistaakaan."
"Ja sitten…?"
"Minua ei uskota!"
"Mutta miksi ette ole tuonut julkisuuteen asiaa kaikessa laajuudessaan? Teillähän on tietysti todistuksia… Teillä on korkea arvo… teitä olisi täytynyt kuunnella… jos olisitte siitä puhunut… kirjoittanut… miksikä ette?"
"Minut on kielletty siitä."
"Mutta jos se todellakin on enemmän kuin heikko olettamus… ellen minä ole hourupäinen… ja kuvittele jotain kauheata… niin, jos te uskotte siihen, mitä juuri olette sanonut… kuinka voidaan teidät saada kieltäytymään puhumasta?"
"Siksi, että minulla ei ole valitsemisen varaa: joko vaikenen tai joudun Haaveksijain Taloon, narrina muiden narrien joukkooni. Ja jos tuhonhetki tulee, olen siellä avuttomana… lyödäkseni pääni seinään…"
"Sitä he sentään eivät tekisi, vaikka olisivat uhanneetkin…"
"Tekisivät varmasti. Ja tiedänpä, että heidän täytyykin tehdä se, elleivät he tahdo jo nyt jättää maailmankaupunkeja nälkään kuolemaan. Kauheinta on juuri se, että koko sivistyksemme kehitys on vienyt meidät umpikujaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin joko palata takaisin elämään, joka meille jo tuottaa suuria vaikeuksia, tai sitten kulkea loppua kohti…"
"Mutta teidän täytyy kuitenkin puhua. Jotain pitää tapahtua! Vielä hyvissä ajoin… ennenkuin kaikki on myöhäistä. Ihmisille täytyy selittää, että heidän on pian jätettävä kaupungit ja muutettava vuoristoon. Sinne ylhäälle muokattakoon pellot, istutettakoon puut, kasvatettakoon karjaa, paljon enemmän kuin tähän asti… vaikka muuten lieneekin kaikkien ihmisten mahdotonta tulla siellä toimeen… Mutta siitä teidän täytyy puhua!"
"Niin, ehkä…"
"Teidän täytyy!"
"Daniel, minäkin olen vain ihminen, lisäksi vanha ja väsynyt… Jos se jo on, niinkuin pelkään, myöhäistä, on se minullekin myöhäistä! Mahdottoman pitkälle en minä voi johtaa toivotonta taistelua koko maailmaa vastaan… Ja tulee hetki, jolloin minun tahtomattanikin on lopullisesti vaiettava…"
"Entä Alfred?"
"Alfred voi tehdä, mitä hänelle jää. Annan hänelle kaiken, aineistoni ja kokemukseni, tähänastisen työni tulokset… Hän jatkakoon!"
"Sen sinä teet, Alfred… pian… tänään jo… huomenna…!"
Nuori oppinut katsoi toveriinsa alakuloisesti. "Jos niin on, niin mielelläni. Mutta älä unohda, että minulle on varmaan mahdotonta se, mitä ei myöskään Henrik ole saanut aikaan, vaikka hänellä on suuri arvovalta ja korkea yksilönumero… Parempi olisi ajoissa muuttaa jonnekin, missä voimme olla turvassa… Et tiedä, Daniel, mitä merkitsee taistella tieteen valtoja vastaan!"
Mutta Daniel ei peräytynyt.
"Se tulee tekemään sinut kuuluisaksi… ja rikkaaksi… ja kenpä tietää, ehkä rakastat jotain neitosta… Ajattele, yksilönumerosi on alhainen, yhdellä lyönnillä voit päästä valtaan ja kunniaan!"
Nuori mies kohotti äkkiä kasvonsa, ja ne olivat heikosti punastuneet.
Hän ajatteli Ainea… kaunista, ujoa Ainea…
Täytyi olla sangen ylhäinen, korkeata yksilönumeroa, voidakseen saada hänet omakseen. Hänen suloinen hienoutensa vaati luonnollisesti kodin täynnä loistoa ja ylellisyyttä.
Jospa hän siten…
"Hyvä, minä voin yrittää!" sanoi hän päättäväisesti. "Ensiksi on minun tietenkin perehdyttävä tehtävään… minähän en vielä tunne aineistoa ollenkaan. Olet lopultakin, Daniel, oikeassa siinä, että ihmiskuntaa kokonaisuudessaan on tässä ajateltava! Ja jos tekin, mestari, toivotte, että minä…"
"Tietysti toivon sitä… Olisinko minä kuin eläin, joka tuhoaa ympäristöään… järjettömästi… käsittämättä, että se itsekin siten on menossa häviöönsä?!"
"Alfred!" Daniel syleili ystäväänsä niin voimallisesti, että tämä ihan päästi huudon. "Huomaanpa, että sinä olet yhäti sellainen, jona aina olen sinua pitänyt! Sinun täytyy onnistua! Ajattele, että maailma näkee sinut vielä pelastajanansa, ajattele, mitä se merkitsee!" Hän otti häntä hartioista ja tempasi jonkinlaiseen piiritanssiin, kunnes kumpikin hengästyneenä, huohottaen vaipui ruohikolle.
Kun he olivat taas tointuneet, olikin Henrik poissa.
Hän asteli jo kaukana järven rannalla pajupensaitten ja mustaleppien keskellä, joita sitkeät köynnöskasvit kiersivät syleilyynsä.
Danielin pohjaton innostus, joka niin nopeasti oli häivyttänyt hänen oman, äsken vielä yhtä pohjattoman epätoivonsa, tuntui hänestä nyt sietämättömämmältä kuin kylmä itsekkyys hänen oppilaassaan, joka ei tuntenut erikoisempaa vastuunalaisuutta kanssaihmisiään kohtaan.
Oli kai parempi, että hän jätti nuorukaiset yksikseen omiin hulluihin kuvitelmiinsa!
Niihin hän puolestaan oli jo aivan liian vanha…
Hetken hän vielä asteli ja istuutui sitten leveälle, iltaruskon valaisemalle kivelle. Tyynenharmaana lepäsi nyt tuolla alhaalla järvi kaloineen ja vihreine, pinnassa huojuvine levärihmoineen. Ympärillä oli äänettömyys, vain lukemattomat hyttyset hiljaa surisivat ja väliin joella loiskahteli.
Mutta järven toisella puolella seisoivat vuoret kaukaisina, alastomina, peittyen jo hienoon purppuraan.
Vanha mies loi katseensa sinne. Hän tunsi kaipaavansa mykän, ajattoman ikuisuuden suureen rauhaan, jonne ei enää ylety lyhyen elinajan mitättömyys, vyöryvien ihmisjoukkojen järjetön lankeemus ja nousu…
Läheiseltä kallionkielekkeeltä putosi kivi heikosti helähtäen jotakin kovaa vasten.
Henrik hymyili.
Hän oli sittenkin unohtanut jotain… ei tuolla ylhäälläkään, suuressa, liikkumattomassa ja äänettömässä ollut ikuista rauhaa… sekin särkyi… ja kasvoi uudestaan korkeuksia kohti…
Ero oli vain siinä, että sen olemassaolon mitta oli kuitenkin hiukan suurempi kuin meidän, muurahaisten lailla viliseväin olentojen…
Ei ollut ikuista elämää… oli vain ajattomuuteen siirtyvä suuri ja katoamaton kiertokulku…
Henrik nousi ja kääntyi palatakseen takaisin kumppaniensa luo.
Kaksi päivää myöhemmin — erottuaan aamulla Henrikistä ja Alfredista — saapui Daniel takaisin pikku taloonsa syrjäisessä Ladiz-nimisessä vuoristokylässä.
Ilosta huudahtaen juoksi Jolan häntä vastaan lehmiä varten laittamastaan navetasta, jonka ovelle kanojen kaakatus juuri oli hänet houkutellut.
Vihdoin oli hän taas kotona ja istuutui Jolanin viereen hirveän väsyneenä eikä suinkaan kertomiseen halukkaana.
Ollen järkevä toveri ei Jolan alkanutkaan ahdistaa häntä kysymyksillään, vaan toi hänelle vadillisen jauhopuuroa hunajassa ja voissa, hedelmiä, leipää ja saviruukullisen raikkainta lähdevettä.
Kun Daniel oli istuutunut majan oven edustalle nurmikolle, jota iltarusko jo kultasi säteillään, alkoi Jolan kertoilla tapahtumista, jotka olivat saaneet hänet ilostumaan. Lehmät viihtyivät mainiosti uudessa asumuksessaan, kanat olivat munineet paljon enemmän kuin tähän vuodenaikaan oli tavallista… niin oli selittänyt Afra, joka näiksi neljäksi yksinäiseksi päiväksi oli jäänyt hänen luokseen. Afra oli opettanut hänet hyväksi lypsäjäksi, ja tämä Danielille valmistettu juhla-ateriakin oli keitetty hänen neuvojensa mukaan. Ja ylipäänsä pitäisi hän Afran kokonaan luonaan, sillä hän oli luotettava kuin heidän pieni, kirjava vuohensa ja aivan yhtä rakas hänelle. Hän voisi oppia niin äärettömän paljon tältä yksinkertaiselta, terveeltä tytöltä, jolla oli tuo hassunkurinen, vanhanaikainen nimi Afra… hän osasi kaikkea tärkeää, todellista työtä, mikä helpottaisi paljon heidän elämäänsä näissä olosuhteissa. — Niin, luonnollisesti — mitä Daniel siitä arvelisi! —
Koko pitkän kotimatkansa oli Daniel ajatellut kohtaustaan ystäviensä kanssa. Vuoristometsien salaperäisessä yksinäisyydessä näytti vaara, jonka hän vielä Alfredin suostuttua toimimaan uskoi ja miltei voitetuksi, uudelleen väikkyvän suurena, äärettömänä ja peloittavana. Vaitioleminen painosti häntä. Hän olisi kyllä mielellään keskustellut Jolanin kanssa laajaltikin kaikesta, mikä koski heidän yhteistä elämäänsä; mutta hänen oli katsottava asioita molemmilta puolin — päältä ja sisältä, niinkuin hänelle äskettäin oli opetettu eläimen nylkemisesssäkin! —, joten parasta oli vielä edelleenkin vaieta, kerta kaikkiaan vaieta. Mutta mitäpä hän sitten tiesikään lopulta tästä asiasta, voidakseen ilmoittaa siitä toisille?
Eihän Henrik itse asiassa ollut selitellyt paljonkaan, vain yleispiirteisiä, epämääräisiä seikkoja. Helposti kiihtyvänä oli hän varmaan kuvitellut asiaa ainakin osaksi liian pelottavana. Hiisi vieköön kaiken salaperäisen tieteen! Paljon mahdollista, että koko pelko perustui vain onnistuneisiin laboratoriokokeisiin, jotka ajanpitkään eivät sopisi yhteen todellisuuden, maailman lakien kanssa!
Matkan varrella kasvoi Danielissa hänelle ominainen suuttumus, kohdistuen vanhukseen. Mieluisan tapaamishetken oli tämä käyttänytkin ennustellakseen kauheita ja saattaakseen Alfredin ja hänen mielensä täyteen mahdottomien tapahtumien kuvitelmia. Varmaankin juuri se oli syynä, ettei vanhus itse uskaltanut tehdä asiaa julkiseksi. Näin ollen jäi Alfredin huoleksi selviytyä tästä ihmisten kanssa, jotka ainakin näihin asti olivat olleet järkeviä.
Tai oikeastaan: eivätkö kaikki A 15:n asukkaat olleet samallaisia haaveksijoita, hermostuneita, kiihottuneita, vailla todellisuudentajua? Luonnollisesti, sitähän he olivat, suljettuina kivierämaahansa, joka oli täpötäysi korkeata kulttuuria. Olentoja, joilla oli jalat, mutta ei kävelykykyä, ja kädet, jotka eivät pystyneet muuhun kuin rakentamaan keinotekoisia kapineita ja koneita, jotka taas vuorostaan valmistivat uusia koneita ja käyttivät niitä… Heillä oli silmät, mutta niitä ei käytetty elämän kauneuden katselemiseen… aivot, joilla ajateltiin vain sitä, miten päästäisiin lopullisesti eroon luonnosta, niin ettei sillä olisi mitään tekemistä koko olemassaolon kanssa. Voitiinko tällaisilta olennoilta odottaakaan mitään järkevää?! Eipä todella olisi vahinko, vaikkapa sellainen rotu häviäisikin maanpinnalta! Sillä joka tapauksessa täytyisi sen kerran kuolla omaan heikkouteensa!
Ken tahtoi elää todellista elämää, hänen oli muutettava maja-asukkaiden keskuuteen syrjäisiin maailmankolkkiin ja solmittava uudestaan siteet maahan, johon esi-isätkin pitkän, vaivantäyden ja terveellisen elämänsä päätettyään olivat levollekäyneet…
Daniel heräsi mietteistään, kun Jolan lopetti seikkaperäisen kertomuksensa ja loi pyöreistä, tummista silmistään häneen katseen, joka ikäänkuin poltti hänen ruskettunutta ihoaan.
"Kävikö täällä mitään ilmalaivaa?" kysyi Daniel äkkiä.
Jolan hieman hämmästyi, että hänen puolisonsa ajatukset, joitten hän luuli olleen kiinni kanoissa, ja omenapuissa, jotka piti pönkittää runsaan hedelmäsadon takia, nyt yhtäkkiä lensivätkin ilmalaivaan! Sitten hän vastasi kieltävästi ja yritti taas ruveta puhumaan heidän pienistä yhteisistä iloistaan, kun Daniel keskeyttikin hänet rauhattomana ja lausui:
"Minun täytynee uudestaan rakentaa antennit katollemme. A 15:ssä on annettu julistus, että kaikki, jotka tähän mennessä eivät palanneet kaupunkiin, menettävät sivistysoikeutensa eivätkä pääse enää takaisin… Tunnen epävarmuutta. Joka tapauksessa en tahtoisi, että tänne tulee uusia vieraita."
Jolan oli nyrpeissään siitä, ettei hänen miehensä vieläkään tahtonut kuunnella häntä. Mitä huoli hän antenneista! Kuin alppiruusu, joka on pitkät, ikävät vuodet kitunut alangolla ja nyt uudelleen istutettu kotipaikkaansa, ja joka onnea täynnä antaa taivaanvalon ja sateitten vuotaa ylitseen, niin oli nuori vaimokin juurtunut tänne ylös korkeaan vuoristoon. Että hän kerran oli elänyt maailmankaupunki A 15:ssä, oli hänestä kuin lapsuusöiden häipyvää unta.Tännetahtoi hän jäädä,täälläja ainoastaan täällä oli hänellä koti…
Äkisti päättäen nojautui hän Danielia vasten. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen palauttaa Daniel heidän onnensa valoisaan, aurinkoiseen tulevaisuuteen.
Hän painoi pehmeän, ruskean poskensa miehensä poskeen, hänen pienet kätensä sivelivät tämän kasvoja ja hän kuiskasi muutamia helliä hyväilysanoja hänen korvaansa.
Ja todellakin kirposi kahle, joka oli painanut Danielia koko päivän.Hänen aistinsa havahtuivat, hän unohti kaiken, Henrikin varotuksen…Alfredin lupauksen… oman pelkonsa ja tuskansa…
Hän näki taas kirkkaan taivaan, tunsi tuoksun, joka levisi pienestä heinäladosta, kuuli kanojen iloisen kaakatuksen ja riemuitsi puittensa rehevästä rikkaudesta…
* * * * *
Mutta vaikka hänen tulevaisuusnäkynsä olikin hetkeksi haihtunut, ei se ollut kokonaan kadoksissa.
Huolimatta ruumiillisesta väsymyksestään nukkui Daniel sinä yönä raskasta, kauheata unta.
Hän uneksi vuoriston luhistuvan. Raivoisalla voimaila ja ukkosmaisella jyrinällä syöksyivät kalliot heidän talonsa yli ja särkivät sen palasiksi kuin jääkappaleen. Hän heräsi ähkymiseensä. Hänen kasvonsa paloivat kuin kuumeessa, päätä poltti ja se tuntui painavan joustavia höyhenpatjoja kuin outo, mahdottoman suuri möhkäle.
Hän kuunteli ja huomasi Jolanin kuitenkin nukkuvan. Tämä hengitti rauhallisesti hänen vierellään kuin pieni lämmin eläin eikä liikahtanut, kun hän siveli valkeita, viileitä käsivarsia.
Mutta sekään ei rauhoittanut häntä.
Uudenkuunyön raskaassa tummuudessa, joka paksun, mustan liinan lailla näytti riippuvan puisten ikkunankehyksien takana, sai hänen pelkonsa ihan kuin ruumiillisia muotoja…
Ja huolimatta kaikesta järjen väliintulosta, kasvoivat nuo muodot jättiläismäisiksi. Ennen näkymättömät kauhunkuvat ajoivat toinen toistaan takaa. Pimeys väijyi kirjavina varjoina vaaroineen, joita ylpeys ja tyhmyys olivat mananneet esiin yli koko maailman. Ja hän juoksi niitä vastaan, mutta ei voinut niitä voittaa. Häneltä puuttuivat tieteen loitsusanat ja mahtivoimat… hän tiesi sen hyvin…
Mutta hänen oli yritettävä vapautua omalla tavallaan näistä kummituksista… Se oli hänen viimeinen, kirkas päätöksensä, kun hän vihdoin harmaan aamuvalon sarastaessa, ensimäisen linnunviserryksen kuuluessa, nukahti.
Ja tämä päätös hänellä oli mielessään, kun hän heräsi uuden päivän iloiseen touhuun.
Koko keskipäivän ja suloiset, lämpimät iltapäivätunnit hyöri hän päämäärättömänä pienen asumuksensa ympärillä.
Talo oli täynnä naistennaurua ja nuorekasta toimeliaisuutta. Jolan ja ruskeapalmikkoinen, syvä-ääninen Afra työskentelivät kaikkialla kätevästi ja iloisen tuulen vallassa.
Daniel oli pujahtanut pois, uppiniskaisena kuin yksi puolivilleistä vuoristopukeista. Hän ei tahtonut eikä voinut kestää kaikkea tätä!
Epämääräinen toivo ajoi hänet kulkemaan tuntereita kohti.
Yksikseen kulki hän yli lyhyitten niittyjen, joissa kypsät heinäkasvit pudottelivat jokaisella tuulenhenkäyksellä pölyisiä siemeniään hänen raskaille jalkineilleen. Pensaikoissa levisivät myöhäisten katkeroiden loistavankirkkaat tähdiköt, ja kultaiset kevätesikot jo alkoivat puhjeta kukkiin.
Hienona ja viileänä puhalsihe ilma vastaan harjanteilta, huipuilta, jotka selvinä kaksine terävine sakaroineen, kuin loistavaa hiottua kiveä, näkyivät kaukana taivaanrannalla.
Hän olisi mielellään, niinkuin kuka hyvänsä vertaisistaan, tyytynyt tähän hiljaiseen, suloiseen elämään, mikä ympäröi häntä. Mutta hänen aivoissaan ourusi synkkä tuska, se pimitti hänen silmänsä kuin usva ja teki hänet tunnottomaksi tuulen unelmoisille sävelille.
Hän nousi ja nousi…
Mutta sydän ei keventynyt, pää ei viilentynyt. Taakka tuntui joka askeleella vaan tulevan painavammaksi.
Hän seisoi nyt eräällä kallionkielekkeellä ja tunsi allaan jo sen harmaan alkukivikallion, joka kohosi korkealle ilmaan. Tuolla alhaalla oli Ladiz, mitättömän pienenä, muutamien hedelmäpuiden keskellä, piilossa maailmalta ja kuitenkin niin luontoon kuuluvana kuin olisi se osa siitä. Kun hän ajatteli A 15:ttä… kukaan ei olisi voinut sanoa, että se kuului luontoon.
Se oli kuin vihollinen… ryöväri, joka varasti luontoa, ja oli sen kanssa hillittömässä taistelussa.
Eikö luonnon pitänyt silloin kostaa sille?!
Eikö luonnon pitänyt hyljätä se kokonaan?!…
Hänestä näytti kuin alkaisi hän saada valoa ajatuksiinsa, alkaisi käsittää jotakin… ainakin sen suuren lain tarkoitusta, joka ohjaa asiain keskinäistä järjestystä.
Pieni Ladiz ei tehnyt luonnolle mitään. Se eli siitä, hiljaisena ja vaatimattomana, mutta ei imenyt kuiviin sen voimia, ei koettanut vahingoittaa eikä hävittää sitä. Senvuoksi nämä yksinkertaiset ihmiset, jotka tuolla alhaalla elivät ja kuolivat, muodostivat ketjun, sukupolvien ketjun, joka säilyi niin kauvan kuin ihminen itse oli olemassa.
Ja kaikki tämä, mikä ympärillä eli alkaen kukkatertuissa vilisevistä hyönteisistä aina sinisellä taivaanrannalla häämöttäviin jäätikköhuippuihin, se kaikki oli yhtä ihmisen kanssa, hänen pienen työnsä kanssa.
Hän seisoi levähdyspaikallaan, ojentautui ja loi silmänsä suoraan ylös siniseen avaruuteen. Ihmeellinen valo oli langennut hänen ylleen.
Ellei se, mikä nyt häntä ympäröi, katoaisi, eläisi hänkin edelleen… hän, pieni solu suuressa ruumiissa, atoomi maailman jättiläissuuressa rakenteessa…
Kuinka pientä olikaan hänen tuskansa… kuinka tarkoituksetonta tämä rajallinen elämä!
Eikö hän eläisi ikuisesti niityntuoksussa… pilvien kiidännässä… lempeässä iltaruskossa, joka päivä päivän jälkeen punasi vainiot? Eikö hän eläisi pikku talonsa jokaisessa kivessä… puutarhansa omenapuissa, koiransa haukunnassa ja kanojensa siipien lyönnissä?
Eikö hän todellisuudessa olisi vain kotiinpalaava, joka tappavasta kuumeenlaaksosta jälleen saapuu korkeuksien raikkaaseen ilmaan?…
Hän siveli otsaansa ja silmiään, jotka muutamassa hetkessä olivat oppineet näkemään elämän tuonpuoleisia näkyjä.
Nyt ei hän tuntenut enää mitään pelkoa.
Kerran vielä loi hän silmäyksen ympärilleen ikäänkuin kiinnittääkseen sieluunsa koko laajan laakson mahtavine seinineen.
Sitten hän kääntyi ja astui alaspäin, iloisena, voimakkaan, lämpimän elämänriemun täyttämänä.
Ja kun hän näki kaukana alhaalla pikku talonsa ja Jolanin sen ovella kädet silmien reunoilla tähyämässä häneen päin, levitti hän käsivartensa ja huudahti… niin ihastuneena kuin hän pari päivää sitten oli huudahtanut arachnion saapuessa.