Hän huumautui… mutta pääsi taas tuntoihinsa. Höyryt salpasivat häneltä hengityksen.
Hän tempoi käsillään tarttuakseen johonkin… ei saanut kiinnekohtaa… vaipui polvilleen.
Vielä nosti hän päänsä… yskähteli, suu jo täynnä verta.
Suurentuvilla silmillään eroitti hän vielä tuskin huomattavaa punaa yksinäisissä tulililjoissa, jotka eivät vielä olleet täysin sulaneet.
Nyt häipyivät nekin… ensin muuksi… mustanruskeiksi… myrkkyä levittäen…
Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää.
Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön sekaan.
Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä… jotain olentoa… Jumalaa…
Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu…
Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen, rajattomaan pimeyteen…
* * * * *
Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta.
Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia.
Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin, että heitä putoili yli kaiteiden.
Pakolaisjono kaduilla ei myöskään näyttänyt pienentyvän, mutta se kehittyi nyt enemmän pääkaduille. Sensijaan jäivät sivukadut hiljaisiksi ja kuolleiksi. Kaikkialla ammottivat ovet avoimina. Ikkunat heiluivat sateessa, joka juuri keskipäivän alettua oli pantu virtaamaan. Joissakin kattopuutarhoissa liehui unohdettuja vaatteita ja roikkuvat aurinkoverkot huojuivat harmaina ja valottomina parvekkeilta ja päädyiltä.
Mutta yhä vielä hehkui kuumuus yli katujen. Sadepisarat, joita tippui sileille käytäville, haihtuivat pian nousten usvana kuumiin rakennuksiin. Raskaita, sumuisia pilvijonoja kierteli yläpuolella.
Huolimatta kaikista hälyytystiedoista ei Henrik ollut ryhtynyt mihinkään pakovalmisteluihin. Hän teki työtä herkeämättä, vaikka Helios poika oli paennut jo yöllä ja Alfrediakaan ei ollut näkynyt enää muutamiin tunteihin.
Nyt ei hän kestänyt enää pitemmälti laboratorionsa hiljaisuutta ja bakteerien ilkeän imelää tuoksua. Hän ei voinut enää myöskään salata itseltään sitä, että hänen kaikki vaivannäkönsä oli nyt hyödytöntä ja että hän tähän asti oli lakkaamatta työskennellyt vain pitääkseen ahdistavat ajatuksensa loitolla.
Turhaan oli hän koettanut päästä yhteyteen Yleisen Viraston, lihatehtaiden ja muiden paikkojen kanssa. Hän ei saanut vastauksia, tai jos sai, olivat ne epävarmoja, sekavia.
Hänen oli ollut mahdotonta saada tietää, olivatko maja-asukkaat vielä työssä.
Niin lähti hän viimein itse ottamaan asioista selkoa.
Hiljaisille kaduille, jotka hän valitsi suunnakseen, kuuli hän jostain jyrähtelyjä.
Monasti tuntui hänestä, kuin maa autinon alla vajoaisi ja järähtelisi.
Toisinaan kuuli hän ilmasta kirkuvia valitushuutoja… kuin haavoitettujen lintujen kirkunaa.
Levollisesti kiiti vanha mies eteenpäin. Hän oli jo niin kauvan tottunut yksinäisyyteen, että hän kiersi kuolemaan tuomitun kaupungin katuja kuin omana varjonaan… tunteettomana… ilman toivoa, mutta myös ilman pelkoa…
Pisaroivassa sateessa kohtasi hän pienen joukon. Naiset olivat hunnutetut aina silmiin asti… eräällä oli lyijynharmaat, laihat kasvot, ja silmäluomet melkein suljetut.
He eivät näyttäneet huomaavankaan häntä.
Mutta jonkun matkaa hänestä he pysähtyivät ja katsahtivat odottavasti mukanaan olevaan mieheen. He levittivät, kuin käskystä, kätensä ylös, sormet ojennettuina.
"Sisareni…" sanoi mies.
"Veljemme…" vastasivat naiset.
"Te tahdotte, sisareni…"
"Me tahdomme, veljemme…"
Henrik jäi ihmetellen paikalleen talon suojaan, ettei häiritsisi heitä. Hän hieman hymyili, ei heille, vaan itselleen, ettei hän tällaisena vaarankaan hetkenä voinut olla havaintopäiväkirjaansa muistiin merkitsemättä tapahtumia ja ihmisten tekoja…
Laulavalla äänellä aloitti mies jälleen:
"Te tiedätte, että tahto on kaikki kaikessa!"
"Me tiedämme sen!"…
"Jos te tahdotte, tullaan kaupunki säästämään!"
"… säästämään…" vastasi kaiku kalpeilta huulilta.
"Hengen voima on vahvempi kuin me aavistamme, vahvempi kuin koko maailman voima…
"Se on vahvempi…"
Ylös ojennetut kädet tuskin vavahtivatkaan. Sade virtasi vienona heidän ylitseen kastaen posket, olkapäät, koko vaatetuksen.
He seisoivat kuin paleltuneet, silmät kiinni, huulet yhteenpuristettuina. Heistä hohti yli-inhimillisen tahdonponnistuksen hurmio.
"Kaupunki jää elämään!" julisti vihdoin mies.
Huokauksia… autuaiksi kirkastuneita katseita… käsivarret vaipuivat raskaasti alas kuin kivet, vahankalpeat sormet vääntyivät kuin tuskasta. Sitten lähtivät he taas, hiipien toinen toistensa vieressä, kasvot loistaen ja ylös kohotettuina.
He peittyivät sateeseen kuin valoisaan pilveen, he jotka uskoivat, että he salaista tahtoaan ponnistamalla voisivat estää tai muuttaa tapahtumain kulun.
Henrik katsoi ihmeellisen joukon jälkeen.
Jälleen kuului harmaalta taivaalta ahdistavaa kirkunaa. He eivät sitä kuulleet.
He uskoivat…
Taas olivat kadut peloittavan hiljaiset, kuolleet. Kaukana näki Henrik jonkun, varmasti pakoon päässeen haaveksijan; hän puheli hiljaa talolle, ja hän syleili ja syvin kumarruksin tervehti… Kunnes mielipuolisuus yhtäkkiä pani hänet kiitämään pois… tietämättä itsekkään, minne…
Unohdettuina olivat ylemmän kiertoradan raiteet. Kirkkaat korkeat kiskot loistivat märkinä. Myöhemmin tapasi hän radan keskivaiheilla sentään erään vaunun, joka ei ollut päässyt päämääräänsä asti.
Näytti siltä kuin sen kohdalla olisi ollut katutaistelu. Suuri ozoninpuhalluslaite riippui rikkirepeytyneenä katosta. Sen alla oli särkyneen autinon jäännökset tummanruskeassa verilammikossa, johon silloin tällöin putosi sadepisara särkyneen katon läpi.
Mutta mitään muuta ei näkynyt… ei yhtään ihmistä… ei elon merkkiäkään…
Mutta maja-asukkaitten neliössä oli touhua.
Muutamat nuoret juoksivat myttyineen kadun poikki. Liinoista pisti esiin päitä, jotka epäluuloisin katsein tarkastelivat tulijaa. Keskenkasvuinen poika veti nuorasta karitsaa jälessään. Talonsa edessä seisoi Aldrans 16 ja hänen luokseen ohjasi Henrik.
Talonpoika katsahti häneen ja virkkoi sitten painavasti:
"Onpa hyvä, että edes joku teistä kaupunkilaisista tulee tänne, jotta saamme sen sanoa teille. Esimiehistä ei enää ketään ole täällä."
"Mitä haluatte sanoa?"
"No niin… meistä se onkin yhdentekevää. Parin tunnin kuluttua ovat viimeiset meistäkin menneet menojaan. Tekisimme kyllä herroille mieliksi jäämällä tänne kuolemaan…" Hän keskeytti, jatkaen sitten hiukan mietittyään: "Minä olen kaivatuttanut ison kaivon kaupungin tuolla puolen, koska karjamme ei voi käyttää tätä keinotekoista vettä. Mutta siitäkään emme saaneet vettä esille… ainoastaan höyryjä ja savua nousi… ja siellä on kuuma, niin ette, voi sitä enää mennä lähelle. Kuumuus tulee punaisesta savusta…"
Henrik katsoi puhujaa niin jännittyneenä, että maja-asukaskin sitä kummasteli.
"Eikö ollut teiltä väärin kuljettaa meidät tänne, missä meidän tämän hirveän kuumuuden tähden on jo täytynyt lopettaa suuri osa karjaamme? Se oli vääryyttä!" Hän kumartui sivuun ja sylkäisi halveksivasti suoraan toisen autinon eteen.
Henrikin täytyi ihan naurahtaa.
"No, rauhoittukaahan!" pisti hän väliin. "Tällä hetkellä ei sille voida mitään. Mutta missä on tuo teidän kaivauksenne?"
"Jos herra haluaa tulla mukaamme… viimeiset valmistelut näyttävätkin jo olevan tehdyt… muut ovat menneet jo ennen…"
Siihen ilmestyi nyt muutamia naisia, lapsineen ja tavaroineen. Kovasti määkivää karitsaa vedettiin nuorasta.
Kiireesti lähti pieni jono nyt matkalle.
Edellä kulkivat molemmat miehet, vaiteliaina, luoden toisiinsa sivusilmäyksiä. Henrik ajatteli, miten oli mahdollista, ettei ihmisillä näin vaaran hetkenäkään ollut toisilleen mitään sanottavaa ja että he tunsivat nytkin vain tuon kuilun, jonka vuosisatojen kehitys oli repeyttänyt eri ihmisrotujen välille… Aina vain sama ristiriita!
He pääsivät jo kadun päähän asti.
Heidän edessään aukeni märkä, tumma tasanko.
Aldrans nosti kätensä.
"Tuolla toisella laidalla… herrahan näkee höyrypilvet, jotka nousevat maasta… siellä on kaivanto!"
Mies ei antanut hänelle, kättä hyvästiksi. Välinpitämättömästi kuin tiepylvään jätti hän Henrikin seisomaan paikalleen. Muuan vaimo otti hänen paikkansa.
Henrik katsoi heidän jälkeensä vielä hetken.
Siinä palasi vanha maailma takaisin kotoiseen luontoonsa… aavistamatta mitään… varmana päämäärästään…
Kumpi näistä kahdesta ihmisrodusta jäisi elämään?
— Mutta tarvitsiko sitä edes kysyä!
Hän mietti vähän. Nyt täytyy toimia nopeasti, päättäväisesti. Tutkimus voisi kyllä olla hänen viimeisensä, mutta ellei se voisikaan pelastaa enää nykyisyyttä, niin ehkä kuitenkin tulevaisuuden!
Hän lähti valoa hohtavaa höyrypilveä kohti…
Pian alkoikin tuntua kuumuutta ilmassa.
Hiki pusertui hänen otsaltaan. Hän hengitti jo raskaasti.
Kaiken varalta oli hän ottanut laboratoriosta mukaansa pienen ilmapainepumpun, jossa oli sulaa hiilihappoa. Hän irroitti kojeen, joka oli kiinni autinossa erikoisessa kiinnityslaitteessa. Sitten astui hän pois koneestaan. Lyhyin, varovaisin askelin lähestyi hän valkoista pilveä.
Heikko tuuli leyhytti savua toiselle puolelle, joten hänen onnistui päästä lähemmäksi kuin oli toivonutkaan.
Silloin… valkea höyry tihentyi… punertui… näytti syöksevän maanalaisia lieskoja…
Henrik kohotti pumpun, suuntasi sen keskelle yhä kasvavaa lieskaa ja painoi.
Sähisten kuin eläin painui höyrypilvi kaivannon syvyyteen. Muutaman kerran nousi vielä usvannäköistä, mutta senkin painoi sade maahan.
Samassa hetkessä katosi myöskin kuumuus.
Henrik harppasi kuilun reunalle.
Hän laskeutui polvilleen tirkistäen rosoisen reunan yli. Ohuita liekkejä löi sieltä häntä kohti.
Syvällä pimeydessä luuli hän näkevänsä kaukaista, sinoberinpunaista valoa. Muuten vallitsi alhaalla synkkä pimeys… läpinäkymätön… pahaaennustava pimeys…
Vielä kerran lähetti hän sinne hiilihapposuihkeen.
Jälleen sähähti… kihisi… sitten vallitsi taas mykkä hiljaisuus.
Elämä, hehku kuilussa oli kokonaan sammunut.
Hiljalleen nousi hän ja ojensi kätensä, jolla oli suojannut kasvojaan. Hän tunsi hyvin voimakasta pyörrytystä. Ohimoilla kiilsi kylmiä pisaroita.
Silloin huomasi hän aivan oikealla puolellaan, ihan vieressään jotain, joka ei ollut kiveä eikä maata, mutta jotain lämmintä. Se oli harmaata, litistynyttä hyytelömäistä ainetta ja sen pinta loisti äärettömän pieninä, teräksenvärisinä kiteinä.
Oppinut katsoi sitä tarkemmin ja hän aavisti, mitä se oli.
Sen täytyi olla… kuollut tulisielu!
Hän tohti koskettaa sitä.
Se oli jäykkä… liikkumaton.
Päättävästi veti hän puvustaan piiteräksisen, hiotun, läpinäkyvän rasian, jossa tavallisesti säilytettiin puristettua alkonia.
Hän otti päähineensä ja sen varassa työnsi tuon aineen rasiaan. Ja hän luuli hetkisen huomanneensa sen liikahtelevan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi hän kuitenkin erehtynyt.
Hyytelö oli jo aivan kylmentynyt, ja sade oli lisäksi painanut sen ruttuun.
Mutta kun se oli ollut vähän aikaa rasiassa, se leveni täyttäen rasian tilan kokonaan.
Vanha mies ei viivytellyt enää sitä tarkastaakseen. Se oli nyt tutkittava aivan perinpohjin, ei täällä!
Sillä jokaisella ihmisen löydöllä oli myös vihollisensa, hävittäjänsä!
Kotiin! Kotiin laboratorioon!
Hän heittäytyi autinolleen ja kiiti kaupunkia kohti.
Mutta hänen takanaan alkoi jo uusia höyrypilviä nousta kaivoskuilusta… arasti… hitaasti… taistellen voimakkain ottein sadetta vastaan.
Ja maja-asukkaat olivat jo häipyneet kauas harmaaseen, läpitunkemattomaan sumuseinään…
Henrikin laboratoriossa pyöri musta rautapyörä vimmatusti kuin ajaen aavemaista varjoaan takaa.
Suristen pyörivät kirkkaat aluminiumremmit, jotka yhdistyivät pienempiin rattaisiin.
Oppinut ei huomannut, että puoliyö oli jo ohitse. Hänen koevälineittensä keskipisteenä oli tuo pieni ihmeolento, jonka hän oli löytänyt kaivoksen reunalta.
Hän oli jo tehnyt kaikellaisia yrityksiä saadakseen sen vastaamaan edes pienellä värähtelyllä, mutta turhaan. Ainoastaan uutta hiilihappoannosta hän oli välttänyt käyttämästä.
Hän istui, nyt kädet nyrkkiin puristettuina, koska hänen ei ollut onnistunut saada tätä ihmeellistä olentoa jälleen henkiin. Mitä hyödytti häntä tämä kuollut, tunnoton rautalima?
Voidakseen tutkia sitä piti sen hengittää… liikkua… näyttää merkillistä valoaan. Olisi kyllä sitten aikaa paloittaa se kemiallisia ja fysikaalisia tutkimuksia varten. Mutta sillä tavoin ei kukaan voisi päästä selville sen elämäntoiminnasta.
Vihdoin, vaivaloisen ja hedelmättömän puuhailun jälkeen oli vanhus päättänyt laskea tulisielun läpi heikon sähkövirran. Ellei sekään auttaisi, olisi hänen viisautensa lopussa. Silloin ei auttaisi muuta kuin rikkoa tuo lopullisesti kuollut olento aineosiinsa.
Varovaisesti nosti hän sen lasilevyltä, jolla se oli tähän asti ollut kuin mikäkin harmaa, kimalteleva kakku, ja asetti sen suureen piiteräksiseen säiliöön, jossa vallitsi 6000 asteen lämpö, kuitenkaan säiliötä sulattamatta. Sitten sulki hän säiliön ilmanpitäväksi ja yhdisti sen sähköjohtoon.
Hän sammutti lamput lukuunottamatta yhtä, joka riippui suoraan säiliön yläpuolella, ja istui nojaten käsivarsillaan säiliön suojatankoon. Pitkään aikaan ei hän huomannut muuta kuin virtaa synnyttävän vauhtipyörän surinan.
Hyytelö ei muuttunut miksikään.
Vanha mies ei tuntenut lainkaan väsymystä. Hänellä oli tunne, että hän oli vapautunut kaikesta ruumiinheikkoudesta ja että hän oli vain yksi älyn salaisista voimista…
Taivaalla vilkkuivat viimeiset, pilvien varjostamat tähdet. Hän ei niitä nähnyt… hän oli kaukana niistä… koko maailmasta.
Hänen maailmanaan oli vain tämä laboratorio, tämä outo, ennentuntematon ja käsittämätön olento, joka äkkiä oli katkaissut munavalkuaisaineiden vuosimiljoonaisen ketjun. Tuo hänen edessään lepäävä olento kuuluisi kerran uuden, metallisen elämänsuvun unohdettuihin kantaisiin — samaten kuin kerran amobit olivat olleet ihmissuvun perustajia…
Kaksi maailmaa matkallaan uusiin kohtaloihin!
Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa… toinen kestämättä toisen edessä, toinen hävittäen toisen…
Mutta kenties onnistuisi hänen, tietojensa avulla, katkaista tuo metalliolentojen tuskin liikkumaan lähtenyt rivi ja palauttaa se takaisin syntymättömien elimettömään valtakuntaan… Mutta ellei se onnistuisi, silloin olisivat nuo valtijoita… nuo alkeelliset varjomaisten vaistojensa varassa liikehtivät olennot. Ja kuitenkin näistäkin olennoista kerran nousisi henki luomaan jälleen uutta, tekemään työtä, rakentamaan maailmoita…
Sillä ei ole mitään Elämää ikuisempaa.
Koko elämä on kuin taipuisa savi, jonka keskellä vallitsee Henki vastaten maailmankaikkeuden liikuntoihin ja viesteihin. Lakkaamatta, väsymättä luo se muotoja, särkee niitä, sovittaa niitä uudestaan ikuisesti vaeltavaan maailmaan voidakseen ylläpitää olemassaoloaan.
Sillä mikään ei ole niin voimakas kuin tahto olla… se on Jumalasta…
Niin istui ja mietiskeli vanha mies…
Hänestä tuntui kuin hän kasvaisi yli oman kiertokulkunsa, johonkin tuntemattomaan kiertokulkuun.
Maa muuttui hänestä korkeaksi tähdeksi, uudeksi, arvoitukselliseksi, täynnä loppumattomia elinvoimia…
Hänen pieni inhimillisyytensä vain palellutti häntä…
Silloin hän äkkiä hätkähti.
Tulisielu oli liikahtanut.
Hän lisäsi virtaa parilla voltilla. Jälleen oli hän ainoastaan harkitseva, kylmästi laskeva tiedemies.
Hyytelön rutussa oleva pinta sijoittui hiljalleen, koko aine näytti tulevan täyteläisemmäksi, joustavaksi. Kiteet välkkyivät entistä kirkkaampina.
Hiljalleen, tuskin huomattavasti, alkoi se nyt punertua.
Ja värittymistä seurasi myös ensimäinen liikunto.
Muodoton hyytelö vetäytyi kokoon, kuin näkymättömäin lihasten supistamana. Sitten venyi se jälleen, ja eräältä sivulta pisti esiin osa, kuin käsivarren tapaisena, lipuen pitkin sileätä seinää.
Tulisielu oli herännyt tajuttomuudestaan.
Henrik tempasi tuolin aivan vesikirkkaan säiliön ääreen. Hän pani merkille nyt monenlaatuisia, uusia huomioita.
Olennon yhä vilkkaammalle liikkumiselle oli esteenä seinä, jonka läpi se ei voinut päästä. Avuttomana oli se siten säiliön pohjalla, värin vaihtuessa pian sinertävästä helakkuudesta hohtavaksi sinoberinpunaksi. Sen pinta nousi ja laski hiljalleen, se ikäänkuin hengitti. Ja sen sisään muodostui pieniä välähtelevän kirkkaita jyväsiä, jotka rupesivat pyörimään toistensa ympäri… yhä rajummin ja rajummin, niin ettei vanhus kyennyt lopuksi enää paljaalla silmällä erottamaan.
Oppinut teki merkintöjään.
Hän oli niin kiihtynyt, että kaikki jäsenensä vapisivat kuin kuumeessa.Silmiä aivan pakotti tuon tulenvärisen ilmiön tarkastelu.
Varovaisesti liikahutti hän seinää.
Olento näytti pelästyvän, veti liekkivartensa takaisin ja oli hetken aivan hiljaa.
Se siis tunsi!
Mutta mitään enempää, alkeellisintakaan ilmaisua, ei voinut havaita.
Mutta vanhusta miltei kammotti, hän tunsi selkäpiitään karmivan.
Tulisielu oli nyt kasvanut kaksinkertaiseksi… Se täytti jo lähes neljäsosan suuresta säiliöstä.
Yhä surisi hiljaa sähkövirta, joka oli saanut sen henkiin.
Tai eikö se ehkä voisi lainkaan kuollakaan?
Henrikin aivoissa risteili lukemattomia kysymyksiä, joista hän ei kuitenkaan voinut yhteenkään vastata.
Nyt, yhdellä kertaa kohosi olento pohjalta. Erikoisesti liikkumatta leijaili se ilmassa, nousten säiliön ylempään reunaan. Säikähtyneenä sileästä levystä laskeutui se hieman alas leijailemaan, yhtämittaa muuttaen muotoaan, milloin litteäksi kuin levy, milloin kaarevaksi.
Sen värivaihtelukin oli niin voimakasta, että sen pinta oli kipenöitsevänä pyörteenä. Tämä yhtämittainen pyörre sai aikaan tuon hyytelöolennon kasvamisenkin ja kevyesti ilmassa pysymisen.
Säiliö huokui jo nyt sietämätöntä kuumuutta.
Vanhus sulki virran.
Mutta tuliolento tanssi edelleen vimmatusti.
Äkkiä häiritsi tätä miltei juhlallista hiljaisuutta ulkoapäin kuuluva kalistelu ja läähätys. Suljetun oven kuvailmoittajassa näkyivät Alfredin kalpeat, väsyneet kasvot, odottaen sisäänpääsyä.
Vanhus tarvitsi hetken käsittääkseen tilanteen. Vieläkö oli ihmisiä… vieläkö aikaa… vaara?
Hän oli ollut jo ulkopuolella maailmaa…
Hän antoi oven aueta.
Alfred syöksähti sisään, mutta hänen autinollaan oli vielä joku, jota hän piti sylissään… laboratorion hämärässä ei ensin saanut oikein selvää, kuka… mutta tuliolennon punaisen valon langetessa sinne näkyi, että se oli nainen… tajuton nainen!
"Pyydän anteeksi, mestari!" huudahti Alfred hengästyneenä… "Teidän täytyy auttaa minua! En usko, että hän on kuollut! Olen ajanut luoksenne niin nopeaan kuin vaan olen voinut… Pyydän, että autatte… Hän on varmaan vain pyörtynyt!"
Ja hän nosti naisen koneesta ja laahasi hänet seinän vieressä olevalle leposohvalle. Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut yksinään kantaa velttoa ruumista, vaan täytyi vanhuksenkin tarttua avuksi vahvoin käsivarsin.
Henrik sytytti lamput.
Valkeat säteet valaisivat suloiset marmorikasvot.
Alfred seisoi naisen vierellä.
"Aine!"
Hän tahtoi heittäytyä hänen ylitseen.
Nyt tunsi myös Henrik tytön.
Hän viittasi epätoivoisen nuorukaisen pois.
"Mene ja pidä silmällä piiterässäiliötä! Muutoin en voi tehdä mitään ystävättäresi hyväksi!"
"Mitä, onko tämä… tulisielu?!…"
"Kyllä… älä päästä silmiäsi siitä."
Alfred vaipui tuolille, jossa opettaja tähän asti oli istunut.
Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänen valtimonsa löivät hurjasti niin, että hän tuskin kykeni hengittämään. Käsivarsilihaksia pakotti ja vapisutti.
Hänen silmänsä tuijottivat tarkasti säiliöseinään, mutta kuitenkaan ei hän nähnyt muuta kuin yhtenäisen liekinvärisen valon…
Mutta mitä kaikkea hän oli saanutkaan kokea. Hän oli tuntikausia harhaillut kaupungilla, kunnes muuan ystävä oli kiireessä ilmoittanut hänelle, ettei Numero 50000 ollutkaan paennut kuten varma huhu kertoi.
Alfred oli kuitenkin löytänyt hänen talonsa tyhjänä, Ainen huoneen koskemattomana… häntä itseään mistään löytämättä… Kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Taas alkoi mieletön ajo kaupungissa. Ainen ystävättäret olivat paenneet jo kauan sitten, hänen isänsä virkamiehet jossain vieraassa ilmalaivassa syöksyneet alas, kuolleet.
Marianin luokse!
Ja siellä… elottomana ruumiina hissin pohjalta oli hän löytänyt Ainen.
Miten hän oli kyennyt tuomaan hänet tänne ilman vierasta apua, sitä hän ei tiennyt. —
Hän kuuli Henrikin liikkuvan ja koetti päästä tasapainoon.
Kuului heikkoa ähkimistä…
Hän huudahti… ja samassa virtasivat kyyneleet yli hänen kasvojensa.Hän ei tohtinut lähestyä Ainea, ettei säikähdyttäisi häntä.
Hän eli!
Vanhus astui Alfredin luo.
"Älä huoli surra! Hän nukkuu."
Alfred puristi kiitollisena vanhuksen kättä. Hän ei saanut ääntä kurkustaan.
Sitten katsoivat molemmat tuliolentoa, jonka hohto nyt valaisi koko laboratorion.
Se oli nyt yhtenä punaisena pilvenä ja oli levinnyt edelleen täyttäen jo puolet säiliöstä ja jättäen vain pienen tilan liikkumiselle.
Piiterässeinät räiskyivät yhtämittaa kovassa kuumuudessa hehkuen aivan valkoisina.
Äkkiä melu pelästytti heidät. Hiljaiseen laboratoriohuoneeseen syöksähti yhdellä kertaa kauhea huuto ja hälinä. Ennenkuin Henrik ja Alfred täysin tajusivatkaan, mistä se tuli, piiritti heidät kiihoittunut miesjoukko, joka oli tunkeutunut sisään avoimista riippuovista. He huusivat kaikki, mutta ylinnä kaikui… Gustajon ääni…
Vanhus huomasi hänet ensiksi.
Mutta ennenkuin hän ehti edes kysyä, mitä tällainen hänen taloonsa tunkeutuminen oikein merkitsi, syöksyi hänen kimppuunsa pari miestä kiskoen hänet virkamiehen eteen.
Alfred oli temmattu syrjään… eikä oppinut enää nähnyt, että hänen oppilaansa onnistui pääsemään irti ja että tämä heittäytyi puolipimeässä nukkuvan Ainen yli koettaen peittää häntä ruumiillaan.
Kaikki olivat kokoontuneet Gustajon ympärille. Hän oli melkein tuntemattoman näköinen. Hänen partansa roikkui hajallaan ja pukunsa riippui aivan repaleisena. Pöhöttyneellä naamalla oli ruma ruskea väri. Hän tempoi villisti käsiään ja viittoi Henrikkiä. —
"Te… Lurjus! Sivistyksen pettäjä!" Hänen äänensä oli vain käheää rähinää. "Viimeinkin meillä on käsissämme ihmiskunnan tuhooja! Katsokaa tuonne!" Hän osoitti tulisielua. "Siinä näette kuinka hän harjoittaa rikostaan! Hän yksin on luonut nämä olennot! Ensin on hän kokeillut muissa kaupungeissa… nyt täällä! Kurja hirviö! Lyökää hänet kuoliaaksi! Kastakaa hänet omaan vereensä!"
Kuului huutoja ja läähätystä. Mielettömät, vihan vääristämät, hävittämisraivoiset silmät tuijottivat Henrikin kasvoja. Hänen takanaan puristettiin nyrkkejä.
Hänelle ei annettu aikaa puhua, selittää.
Gustajo raivosi kuin riivattu.
Häntä sysittiin ja kiroiltiin.
Henrik koetti suuremmilla ruumiinvoimillaan päästä heidän käsistään ja hän pyöräyttikin hyökkääjänsä takaisin kuin pallot.
Silloin heittäytyi Gustajo taisteluun.
"Tänne!" ärjyi hän. "Käykää tänne hänen kimppuunsa!"
Vaahto juoksi hänen huuliltaan. Viime yönä oli pelko tehnyt hänet mielettömäksi.
Hän tempasi eräästä rattaasta aluminiumremmin heiluttaen sitä ilmassa.
Äkkiä alkoi hän nauraa kaameasti, räikeästi ja osotti säiliötä.
"Tuo tuolla… tuo peto! Antaa pedon syödä hänet!"
Hänen seuralaisensa ilmaisivat hyväksymisensä huutaen ja ulvoen:"Päästäköön hän sen irti!"
Henrik sysättiin säiliön viereen.
Hän ponnisteli vastaan… puhui… vannoi…
Häntä ei kuunneltu.
Silloin kuuli hän vihellyksen päänsä päällä. Valkea aluminiumkieruma suhahti ilmassa ja sattui piiteräkseen päästäen kimeän sävelen.
Räsähtäen, paukahtaen murtui hehkuva seinä. Säröt singahtivat rätisten ylös.
Ilmanvedon tunkeutuessa säiliöön leimahti vangittu tulisielu kipinäsateena ylös särkyneestä säiliöstä.
Kerralla täytti koko huoneen ruusunpunainen valo. Lasit särkyivät ja helähtivät alas. Kaikkialle tunkeutuivat liekit.
Harppauksella sysäsi Henrik Gustajon syrjään… sitten toisen… taas toisen…
Jostain hehkuvan lieskan keskeltä syöksi häntä vastaan olento.
"Se olen minä, Alfred!…" kuului läähättävä ääni.
Silmät sokaistuna tarttui hän pehmeään lihaan, laahasi sitä pois…
Sitten vaipui hän lattiaan… se tuntui liikkuvan… vierivän jonnekin…
Vihdoin pääsi hän taas pystyyn.
Nyt vasta tuli vanhus tajuihinsa. Hän silmäsi sekavasti ympärilleen.
Silloin hän huomasi olevansa hissihytissä, polvillaan poikittain nuori nainen, silmissä kauhea tuijotus ja sormet suonenvedontapaisesti nytkyen. Ovella seisoi hänen oppilaansa Alfred koettaen saada naista hereille.
Vaivaloisesti nousi hän.
Nyt muisti hän kaiken… hyökkäyksen… tuliolennon irtipääsyn…
Kauhu sai hänet vapisemaan.
Yhdessä kantoivat he Ainen ulos.
Talonsa edustalla katsahti Henrik ylös laboratorionsa ikkuniin.Valohehkua kiemurteli niistä ulos… höyryä ja tulista sumua.
Mutta mitään huutoa ei enää kuulunut…
Taivas oli yhä synkkä. Ainen käsivarressa oleva kello näytti viidettä aamutuntia.
Mihin nyt?
Alfredko oli niin kysynyt? Vai oliko hän sen äännähtänyt?
Tänne eivät he voineet jäädä. Hänen tuhoutuneissa huoneissaan asui tulisieluja.
Ehkä jo muuallakin kaupungissa!
Silloin virkahti Alfred äkkiä, kuin toisen ajatuksia seuraten:
"Arachnio… mestari… arachnio!"
Vanha mies viivytteli hetken.
Minne he pakenisivat?
Pakoon kuolemaa, jonka hän juuri oli nähnyt lähestyvän! Häntä väsytti.
Mutta nuori mies ojensi kätensä pyytäen häntä kohti.
"Ellette haluakaan tehdä sitä omasta puolestanne, niin ajatelkaa Ainea… pelastakaa ainakin hänet, mestari!" Hänen epätoivoinen katseensa pyysi, sillä hän ei kyennyt enempää puhumaan.
Vanhus hengitti raskaasti.
"Tule siis! Että edes kaksi ihmistä tulee onnelliseksi… ennenkuin kaikki menee perikatoon…"
Alfred nouti alahuoneesta, joka muuten näytti aivan tyhjältä, pari autinoa ja sitoi ne toistensa viereen magneettiköydellä. Siten saivat he asetetuksi tytön keskelle ja tukivat häntä molemmin puolin.
Varhaisen talviaamun pimeyteen lähti kone. Siellä täällä riippui parvekkeilta vielä jokunen valaiseva aurinkoverkko osoittaen heille tietä.
Sade pieksi heitä kasvoihin ja kasteli silmäripset, niin että heidän oli vaikeata nähdä mitään.
Kuului valituksia… huutoja… tuskaista voihkinaa…
Joku lyönti. Jossain putosi ruumis…
He näkivät vain kamppailevia haamuja.
Ja itsekin kuin haamut liitivät he ohi.
Jossain huuteli pari lasta äänekkäästi äitiään. Heillä oli nälkä, sillä eilisaamusta alkaen ei kaupungissa enää annettu leipää eikä lihaa, koska elintarvetehtaat eivät käyneet eikä ollut enää ketään, joka olisi jakanut varastoista.
Pieniä, kalpeita kasvoja vilahti ohi…
Sitten ei pitkään aikaan näkynyt yhtään elävää olentoa.
Tuuli oli kääntynyt. Sade löi nyt heidän selkäänsä, ikäänkuin tahtoisi ajaa heitä eteenpäin.
Kylmä, kova ilmaveto herätti Ainen. Kuumeinen suu äänsi muutaman sekavan sanan. Hän vapisi kylmästä.
Alfred veti hänet lähemmäksi itseään ja koetti suojella häntä virtaavaa sadetta ja kylmänkosteata myrskyä vastaan niin hyvin kuin taisi.
Yhä riitti katuja…
Eikö tällä kuolemankaupungilla ollutkaan ääriä?
Tiellä lepäsi tumma möhkäle. Ohikiitäessään näkivät he surulliset, itkun pöhöttämät, kelmeät ja veriset kasvot…
Vihdoinkin… tuolla oli käytävä kuormaradalle!
He kiitivät useita lyhyitä kiemuroita. Aine huojui raskaasti heidän käsivarsillaan.
Käytävä oli sortunut!
Heidän täytyi jättää autinonsa.
Alhaalta hohti valoa. Mutta koneet seisoivat. Täälläkään ei kuulunut mitään ääniä, ei mitään elollista.
Jos arachniokin oli poissa… tai vahingoittunut… mitä sitten?
Heidän takanaan heilui jotain punaista ja kirkasta, kuin jättiläissuuri lintu, joka lensi ylös ja taas laskeutui. Kuumuus tunki virtana heidän keuhkoihinsa.
Mustan rautatangoston ympärillä, joka oli monesta kohtaa sulanut, tippuen alas metalliseksi lammikoksi, kiemurteli ja leikki tulisieluja… kuin lapsellisia, huolettomia olentoja.
Niin pian kuin vain pääsivät kiirehtivät nuo kolme eteenpäin.
Suojamuurit sulkivat tien sivulla olevaan käytävään, jossa arachnion paikka oli.
Sortuvat muurit murenivat hehkussa. Höyryävinä putoili ylhäältä kiviä ja rakennusjätteitä.
He vetivät läähättäen tyttöä mukanaan.
Nyt näkyivät kauheat, punaisina kiemuroivat lieskat jo edessäpäinkin.
Mutta tuolla olivat ovet!
Ja siellä seisoi myös arachnio!
Ylös!
Jo vyöryivät katon lohkareet heidän ylitseen. Koko kaareva katto ratisi ja rysähteli kuumana.
Vihdoin saivat he valoa.
Valonheittäjät loivat säteensä lukemattomiin rakoihin ja repeytymiin hehkuvassa seinässä..
Ristikko taittui.
Lasiseen kattoon putosivat jo ensimäiset sadepisarat.
Myrskyisästi laukkasi arachnio eteenpäin.
Ohjaajanpaikalla vanhus käänsi päätään. Kuoleva kaupunki heidän takanaan oli musta. Pimeä maaäiti näytti valmistautuvan nielemään sen… vihollisensa… murhaajansa! Mutta venehytissä istui Alfred; hän lämmitti hengityksellään Ainen pieniä, kylmiä käsiä ja vilvoitti kostealla liinalla hänen polttavaa otsaansa.
Sade häipyi vähitellen.
Taivaanrannalla näytti vihamielinen pimeys katoavan, lyijynharmaaseen, lohduttomaan valohämyyn.
Esineitten ääriviivat erottuivat vain hyvin heikosti.
Nyt putosi enää muutamia pisaroita.
Maa ritisi kuivuuttaan heidän ajaessaan yli suon laidan. Sumusta kohosi puunrunkoja… matalina, tummuneina kuin palaneet soihdut. Maa oli kauttaaltaan ruosteenruskea, kuin rautalakalla sivelty. Mutta vähitellen se tuli punaisemmaksi. Vastaan virtasi lämpöaaltoja. Tasanko alkoi vajottaa, ja arachnion pieniin jalanjälkiin muodostui vaahtoavia, verenkarvaisia pyörteitä, joista nousi valkeata kuohua.
Juoksijakone laukkasi kuin sumupilvessä. Henrik näki ainoastaan usvaa ja höyryjä edessään. Hän pani koneen mahdollisimman kovaan käytiin. Metallituoksu huumasi häntä jo myrkkykaasujen lailla.
Minne hän suuntasikin, kaikkialla hohti sumun seasta ruskea, verinen puna. Sihisten porisi jo räme.
Jospa arachnio vajoaisikin… jos sen jalat sulaisivat… entä sitten?…
Tämä ajatus palellutti häntä.
Hän halusi huutaa Alfredille… varoittaa häntä…
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Jos niin kävisi… olisihan aikaa vielä sittenkin. Miksi huolestuttaa?
Silloin äkkiä jäivätkin höyrypilvet jälkeen. Joitakin usvaharsoja nousi vielä ylpeästi maasta. Mutta tasanko oli nyt taas lujaa. Henrik tähtäsi katseensa edelleen.
Hän näki arachnion jaloissa paksuja sulaneita rautamöhkäleitä.
Jos sitä olisi jatkunut vielä pitemmälle…
Mutta pois se ajatuksista!
Vaahtopäisenä vieri hehkuva kuolema jo taakse! Pyökit seisoivat kuin harmaat luurangot. Ei yhtään lehteä puissa eikä pensaissa. Ei yhtään vihreätä suokasvia. Ilma seisoi paksuna, sumuisena.
Oliko tämä joku uusi suo?
Mutta kuollut metsä vilahteli edelleen, aamuauringon sitä hieman kellatessa…
Aine oli herännyt kokonaan. Sydän ihastuksesta lyöden näki Alfred hänen avaavan silmänsä ja vielä horroksessa katselevan ympärilleen. Hänen jäsenensä olivat lakanneet vapisemasta. Rauhallisesti lepäsivät kädet lämpimällä peitteellä. Hänen kapeat, kalpeat huulensakin saivat jo vähän veren punaa.
Hän yritti nyt katsoa tarkemmin.
Niin huomasi hän Alfredin.
"Missä… minä olen?"
Alfred kaatoi hänelle hiukan alkonia, jonka hän tottelevasti siemaisi.
"Te olette pelastettu! Aine… rakas Aine. Te elätte…" Hänen äänensä oli onnesta käheä.
"Missä… minä olen…?"
"Eräässä arachniossa… Katsokaa vain ympärillenne!" Hän naurahti peitetyllä äänellä. Hänen täytyi nauraa, muuten hän olisi itkenyt. "Tuo, mikä lyö sadekattoon, on puunoksia… tunnetteko te niitä? Ja tuolla ylhäällä on kultainen taivas!"
"Missä… on A 15?"
"A 15… Te olette nähneet unta, että on jotain sellaista kuin A 15. Se on ainoastaan harhakuva, uskokaa minua! Aamulla otan minä teidät käsivarsilleni ja vien kävelylle mitä kauneimmalle nurmikolle… jossa kasvaa oikeita puita… Ja siellä on järvi… vihreänkeltainen jalokivi…"
Aine oli kuunnellut tarkkaavaisesti hänen kauniita, leikitteleviä sanojaan. Mutta hänen katseensa uneksiva tuijotus ei kadonnut. Posket tulivat taas kalpeammiksi.
"Minua paleltaa…" valitti hän. "Kaikki on niin laajaa ja heleää. Ilma tekee minulle pahaa… Minä tahdon takaisin A 15:een!"
"Olkaa rauhallinen, Aine. Se ei käy päinsä. A 15 ei ole enää ihmisten asuttavissa!"
"Mitä teen minä täällä? Minua peloittaa. Minä en tunne tätä kaikkea."
Alfred tarttui hänen käteensä, joka oli taas tullut jääkylmäksi.
"Teidän pitää elää, Aine! Elää… ainoastaan elää, ei mitään muuta!"
"Täälläkö?… Täällä en voi elää. Minun kävisi kuin Marianin kukkien… ne myös…"
Kyyneleet virtasivat hänen vapiseville käsilleen.
Alfred melkein vihastui.
"Jättäkää jo toki Marian mielestänne! Hän ei ole tehnyt mitään pelastaakseen teidät. Hän on paennut ilman teitä… hän on jättänyt teidät pelkurimaisesti!"
Aine hymyili ihmeellisesti hänen ohitseen.
"Niin… hän on paennut ilman minua", sanoi hän kuin itsekseen. "Ei ole hyvä, että hän on lähtenyt siten…. ilman minua… Hänen olisi pitänyt… ottaa minut mukaansa!"
"Niin, siinä nyt näette! Älkää siis ajatelko sitä sen enempää! Muutama hetki vielä ja kaikki ympärillämme viheriöi ja kukoistaa!"
"Kukatkin olivat niin kauniit… ja nyt niitä ei enää ole… Eikä ole enää Mariania… eikä A 15:tä…"
Hän värisi.
Sitten aloitti hän uudestaan, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat juuri palanneet jostain kaukaisesta kotimaasta.
"Te ette olisi saanut ottaa minua mukaanne, jos A 15 ei enää ole olemassa… Mitä minusta enää?!"
"Pian tämä tulee teitä miellyttämään!" Alfred oli täynnä luottamusta. Hän katsahti innoissaan sadekatosta, näkyisikö jo yhtään vihreätä, jolla voisi yllättää tytön.
Tämä pudisti päätään.
"Minä kuolen… olen tietänyt sen jo kauvan… Olisin nyt mielelläni kotona, niin mielelläni… Oi, isäni!"
"Teidän isänne on pelastunut!" valehteli Alfred nopeasti.
Aine näki, että Alfred katsoi punastuneena sivulle.
"He kaikki ovat kuolleet… He ovat kuolleet kaupungin keralla. Ainoastaan minun yksin… täytyy kuolla ilman heitä… Minä kuulun heihin… Me kaikki olemme kadotetut…"
"Teidän on rohkaistava mielenne, Aine… vaikka vähänkin! Luonto on ihmeellinen… tuhansin kerroin kauniimpi kuin A 15!"
"Minulla ei ole rohkeutta… A 15:ssä en sitä tarvinnut. Olen heikko.Ilman kaupunkia en voi elää!"
"Aine!", Alfred veti hänet lähelleen. "Minä rakastan teitä. Minä tahdon tehdä puolestanne kaiken… mutta A 15:een… en voi teitä milloinkaan viedä! Aine nyyhkytti… oli vaiti.
"Ajatteletteko te Mariania?" kuiskasi Alfred.
"Hän… ajattelee minua!"
"Hän ei ole teitämilloinkaanajatellut… Minä tiedän sen!"
Aine loi häneen kirkkaanvihreät silmänsä:
"Miksi tahdotte te jotain, jota minulla ei ole? Miksi kiusaatte minua? Minun täytyy teille sanoa… etten minä ole enempää… koko elämäni on kaupungissa… ja että minä en edes… kiitä Teitä…"
Hän katsoi haaveksien, johonkin kauvas ja taipui sitten hiukan Alfredin puoleen, ikäänkuin tahtoisi uskoa hänelle salaisuuden.
"Minun…täytyykuolla!" kuiskasi hän. "Kuten Marianin… ja isäni… ja kukkien…! Me kaikki olemme samallaisia… kaikki yhdessä… emme voi elää… väsyneitä ja heikkoja… vailla rohkeutta! Luontoa… emme enää kestä…"
Kuiskaus häipyi niin hiljaiseksi, ettei Alfred enää ymmärtänyt sanoja. Hitaasti painuivat tytön silmäluomet kiinni. Ja hänen ruumiinsa tuntui raukenevan.
Alfred asetti tytön pään takaisin tyynylle.
Hän tunsi ääretöntä surua, joka peitti kaiken verhoonsa. Hänellä ei ollut enää voimaa. Hän tunsi jotain tarttuvan itseensä, eikä hän tiennyt, oliko se huumausta vai tuskaa. Hiljaa taipui hänen päänsä tytön kättä vasten.
Muutaman sekunnin ajan eroitti hän vielä oksien lyönnin ikkunaan.Sitten vajosi kaikki raskaaseen uneen…
Myöskin Henrikin oli äkkiä vallannut tämä ihmeellinen uneliaisuus. Se tuli niin nopeasti ettei hän ehtinyt itsekkään varoa maasta nousevia kaasuja.
Metsä oli muuttunut tiheäksi aivan kuivuneeksi vesakoksi jonka läpi juoksijakone vaivaloisesti pääsi etenemään.
Joka askeleella oli vastassa suuria monivärisiä sienikasveja jotka kiemursivat ylös myrkyllisessä ilmassa käsittämättömän korkealle.
Henrikin huumauksesta rauennut käsi oli liukunut pois ohjauspyörältä. Kasvot kalpeina ja pää rinnalle vaipuneena hengitti hän epäsäännöllisesti.
Venehytissä aukaisi Aine vielä kerran silmänsä, joissa oli omituinen lasinen loiste. Hän liikahutti oikeaa kättään kuin tahtoisi työntää pois Alfredin otsan. Mutta pian oli hän taas aivan hiljaa… Arachnio juoksi umpimähkään, tajuttomia matkustajiaan kuljettaen. —
Ohjaajana istuva vanha mies heräsi viimein pitkän ajan kuluttua jalkoihinsa tuntuvasta kylmyydestä. Hän suoristautui.
Nouseva aurinko heijasti jo vihreätä hämyvaloa joka näytti yhä lähenevän. Henrik tarttui ohjauspyörään ja väänsi sitä voimakkaasti vasemmalle jossa hän näki ruskeitten korsien huojuvan.
Häntä huimasi.
Tuolla jo kaartui Vihreäjärvi kylpien aamuauringossa.
Mitä olikaan tapahtunut?
Hänen sydämmensä löi yhä tuskaisasti ja aivoja pakotti raskaasti. Hän arvasi sen olleen jonkun myrkyn vaikutusta.
Hitaasti askel askeleelta polkuili arachnio järven rantaan. Vanhus väänsi vipua pysähdyttäen koneen ja katsahti Aineen ja oppilaaseensa.
Veneen juhlallisessa hiljaisuudessa näki hän Alfredin hengittävän rauhallisesti nojaten päätään pientä veretöntä kättä vasten. Tytön marmorivalkean otsan alta katsoi kaksi puoliavointa silmää elämän ikuisuutta kohti. Kapea, liikkumaton suu oli hymytön, kysymyksetön…
Suhisten huojutti järvituuli viheriää ruohikkoa.
Voimakas luonto ojensi hänelle sylinsä, ijäisen, kuninkaallisen sylinsä…
Sinervä kuu nousi vuorten takaa.
Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli pukeutunut tummiin silkkipilviin.
Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia, ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi.
Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina niittyjen keskellä.
Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja äreästi.
Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus.
Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon. Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen…
Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen elämänsä, muistojensa viimeinen säie.
Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää.
Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi, ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja. Daniel… ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa, poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo… kuin kallisarvoinen hedelmä…
Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita…
Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin käsille kuin sydämellekin.
Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan…
Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät ehtyneen joen.
Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään.
Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs. Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan… suojasi vuoristoväkeä…
Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta.
Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet.
Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla… Mutta Henrikin sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä oli ollut… Ja mikä ei enää koskaan palaisi.
Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa, hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä…
Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa maahan.
Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa kaltaiseksi.
Nyt oli hän juureton… Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja eilistä hän ei voinut unohtaa…
Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta.
Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole elämiseen voimaa, häviää.
Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat.
Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. —
Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne… Nekin olivat vain osa tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä kuolemaan.
Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö.
Sitä hän ajatteli nyt usein…
Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait… ihmeellisen yhtenäisinä…
Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi hopea…
Kaivo oli nyt täysin valaistu.
Se kylpi tähtien välkkeessä… Taloista kuului naisten naurua.
Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta.
Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen.
Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä.
Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten virkahti Alfred:
"Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?"Daniel ei kääntänyt päätään.
"Siihenhän on niin totuttu… en tiedä, sillä viimeaikoina en minä ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei todellakaan ole aikaa sellaiseen!"
"Niin on minunkin laitani…" Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa kuunnellen puiden välissä.
Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen…
"Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä ajatus kiusaa minua usein?"
"Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten… Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja lopultakin… meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada sinut järkiinsä… Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen iloisesti.
"Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti… niin todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä milloinkaan ollutkaan muualla… Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena."
Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan.
Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan.
Ovesta kuului taas Jolanin pehmeä laulu…
Taasen oli Henrik yksin.
Hymy levisi yli vanhojen kasvojen…
Kuinka elämä sittenkin kävi eteenpäin!
Kuinka lukemattomat pienet hetket muodostivatkaan ijäisyyden!
Ja kauhusta, kuolemasta ja häviöstä jää jälkeen ainoastaan kaipausta täysi kuutamoyö… kehtolaulu…
Ja ken nousi vastustamaan tätä yksinkertaista elämän kiertokulkua hän sammui, elämän virran polttamana.
Henrik nousi.
Hän oli väsynyt… Hänen oli jo aika päästä lepoon.