The Project Gutenberg eBook ofTulitikkuja lainaamassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tulitikkuja lainaamassaAuthor: Maiju LassilaRelease date: February 1, 2004 [eBook #10927]Most recently updated: December 23, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and DP Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULITIKKUJA LAINAAMASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tulitikkuja lainaamassaAuthor: Maiju LassilaRelease date: February 1, 2004 [eBook #10927]Most recently updated: December 23, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and DP Distributed Proofreaders
Title: Tulitikkuja lainaamassa
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: February 1, 2004 [eBook #10927]Most recently updated: December 23, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and DP Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULITIKKUJA LAINAAMASSA ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and DP Distributed
Proofreaders
Kertomus
Kirj.
Maiju Lassila
Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1910.
»Jokohan lie se Littilän Vatasen musta lehmä poikinut», puhui Liperin Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna Liisa ikäänkuin itsekseen, leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan vain yht'äkkiä.
»Johan se kuuluu poikineen», myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna Liisan tarkottavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi:
»Senkö Jussi Vatasen lehmä?»
»Sen», myönsi Anna Liisa. Miina vahvisti silloin:
»Johan se kuuluu poikineen.»
»Vai jo!»
Anna Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taas kysyi:
»Lehmisvasikankohan tuo teki?»
»Sekö Jussi Vatasen lehmä?»
»Niin.»
»Lehmisvasikanhan se kuuluu tehneen», myönsi Miina.
»Vai lehmis- se teki. Heittiköhän Jussi sen eloon vai tappoiko», tiedusteli Anna Liisa edelleen. Miina hörppäsi kahvia ja selitti:
»Eikö tuo liene tapattanut.»
Ja kahvia teevatiin kaataessaan myönteli hän:
»Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa… Mitäpä hän heistä enää rupeaa elättämään!»
Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa.
Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä:
»Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?»
»Sinäkin siitä heräsit», pisti Anna Liisa. Sormusen Miina aprikoi:
»Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan lehmän kanssa.»
»Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:
»Viisitoista lypsäväähän sillä Jussilla on…»
»On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua hän arveli:
»Menisi se semmoisessa talossa oma emäntäkin…»
Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan:
»Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin… Johan siitä tuleekin senLoviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.»
»Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin. Ja leipiä hetken kohenneltuansa hän meni jo edemmä asiaan, kysyi:
»Jokohan sillä Pekka Hyvärisen tytöllä on miten paljon ikää?»
»Senkö Muskon Hyvärisen», tiedusti Miina varovaisuuden vuoksi.
»Sen Muskon.»
»Eikö tuolla jo liene niillä paikoin… Senhän se on Olkkosen Iidan ikäinen», tapaili Miina.
»Vai sen se on… Jo tuo sitten joutaisi hänkin siitä vanhempiensa luota pois… Olisi tuossa työväkeä jo hänettäkin… Ja eikö tuo Jussi Vatanen sitä aikonekin?»
»Sitäkö Hyvärisen tyttöä?» murahti taas Antti kuin unissaan puhuen.
»Sitähän ne sanovat sen ajattelevan… Vaikka tokko tuosta tolkkua tullee», selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvärisen tytön puolta sanoen:
»Olisipa tuossa Hyvärisen tytössä Jussille eukkoa kerrakseen… Ei tuoJussikaan mikään nuoruuden hullu ole.»
Ja hetkisen kuluttua hän tahtoi kuulla Jussin ijän tarkemmin ja kysyi:
»Montakohan vuotta sillä Jussilla jo lieneekin sitä ikää?»
Miina laski nyt Jussin ikää:
»Ka, johan se on Jouhkolan ukko Voutilainenkin kynttelin päivästä kuudennella kymmenellä, ja eikö tuo Jussi liene saman ikäinen.»
»Sen ikäinenhän se on. Muistanhan sen minäkin nyt tässä», vahvisti Anna Liisa, ja kerran asiaan päästyään antoi hän tulla tietojansa lisääkin, selittäen:
»Sitähän se Kaisa Karhutarta kuuluu aikoneen alkuaan, vaan siihenpä tuo sitten Loviisa-vainajaan lopultakin kietoutui.»
»Vatasen Jussiko?»
»Niin… Karhutartahan se alkuaan on ajatellut.»
»Ähää!» ihmetteli Miina, ja Anna Liisa selitti:
»Se Karhutar näet meni sitten sille Petrovaaran Makkoselle, ja ne muuttivat pois koko Liperistä… Eikö tuo siellä Pielisjoilla asune nyt miehineen. Se Karhutar näet tahtoi kaupunkiin… Vaikka liekkö tuo siellä sen kummempi elää kuin muuallakaan.»
»Tokko tuo lienee… Kurjuudessahan tuo kuuluu Littilänkin Hakulisen perhe siellä Joilla elävän», myönsi Miina, ja Anna Liisa lisäsi:
»Johan minä sanoin Karhuttarelle, jotta olisit vain mennyt Jussi Vataselle. Ei siinä talossa olisi tarvinnut leivättä syödä… Ja hyväntahtoinen mieshän se Jussi on.»
»Onhan se Jussi semmoinen tanakkatekoinen mies. Vaikka siitä nenästähän ne ovat sitä morkanneet, se kun on semmoinen potaatti», myönsi Miina.
»No eipä tuo ole Hyvärisenkään tytön nenä sen koreampi… Ja punapää on vielä koko tyttö, niin jotta mitäpä tuo hänkään siitä Jussista yrmii. Menisi vain pois», puolusteli Anna Liisa taas Jussi Vatasta ja lisäsi:
»Onpaan tuo Jussi sillä omalla nenällään toimeen tullut ja hyvinpä tuon on saanutkin niistetyksi…»
Hän pani uunin pellin kiinni ja lisäsi sen tehtyään:
»Ja mitä siitä sitten on, vaikka olisi miehellä miten kaunis nenä, jos ei ole sitten miehellä muuta mieheksi sanottavaa kuin housut.»
Sormusen Miina oli samaa mieltä. Hän myönteli vedoten samalla AnnaLiisan miehen nenään:
»Ka saapihan sillä niistetyksi. Ja eikös sillä Vatasella olekin ihan saman kokoinen nenä kuin tällä Ihalaisellakin?»
»Samanhan se on. Ja silläpä tuo on Ihalainenkin omalla nokallaan vaan turistellut ja hyvästipä häntä on tuossa vain elettykin, eikä ole ollut leivästä eikä särpimestä puutosta.»
Nyt syntyi äänettömyys sen johdosta, että Miina joi toista kuppia kahvia ja Anna Liisa puuhaili leipiensä kanssa. Kun aikaa tuli, tarttui Anna Liisa taas asiaan, huomauttaen:
»Mutta siinäpä tuo on Vatanenkin vain tasautunut, vaikka ne olivat pienestä pojasta tämän Ihalaisen kanssa aina yhdessä. Eivät näet ole juoneetkaan sen jälkeen kun löivät humalassa sitä Niirasen tytön isää ja saivat maksaa sovinnaisiksi sen katkotuista kylkiluista neljä lehmää. Ne näet katkoa ruhjoivat siltä neljä kylkiluuta, tämä Ihalainen ja Vatanen.»
»Vai eivät ne sen jälestä ole juoneet. Johan siitä on kolmattakymmentä vuotta», kummeksi Miina.
»Eivät. Eivät näet suuhunsakaan pane, vaikka onhan sillä Vatasella vielä puoli pulloa jälellä sitä silloin jäänyttä viinaa. Ei näet tämäkään Ihalainen ole sen jälkeen senkään vertaa maistanut koko viinan näköistä, että olisi vedellä pessyt silmiäänkään muualla kuin minkä saunassa toisinaan sattuu.»
»Ähää!»
Vähän ajan kuluttua selitti vielä Anna Liisa miestänsä puolustaakseen:
»Eikä siitä olisi koko sen Niirasen lyömisestä tullut sen enempää puhetta, mutta se kun Niiranen itse näet rupesi turhia käräjöimään ja rettelöimään semmoisesta jonninjoutavasta asiasta, kuin nyt näistä kylkiluistaan, niin nämä miehet sanoivat, jotta annetaan sille lehmä joka kylkiluusta, joka siltä tapellessa on katkennut, niin ei turhista rettelöitse ja manuuttele. Ja hyvät ystäväthän nämä ovat siitäkin lähtien olleet Ihalainen ja Vatanen. Ja saman näköisetkinhän nämä ovat molemmat, vaikka tämä Ihalainen on puolta vuotta nuorempi kuin se Vatanen.»
Sillä lailla olivat he tutkineet Jussi Vatasen ja Ihalaisen ulkomuodon ja menneisyyden ja siirtyivät nyt hänen pukuunsa. Tutkiskelun lopussa ihmetteli Anna Liisa:
»Vai niissä isä-vainajansa kirkkovaatteissa se Jussi nyt käy kirkossa!»
* * * * *
Leivät kypsyivät uunissa. Niiden tuoksu täytti tuvan. Oli syntynyt pieni puheloma, kun Anna Liisa pesi pöytää. Siitä lomasta teki lopun Miina kysyen:
»Joko teillä ruvetaan pellavia loukuttamaan?»
»Ka olisihan niitä huomenna ruvettava, mutta tulitikutkin tässä sattuivat loppumaan, niin millä häntä saanee tultakaan saunassa, kun menee loukuttamaan.»
»Vai loppuivat teiltä tikut!»
»Loppuivat. Eikä ole tässä tullut tuolla Ihalaisellakaan puotiin asiaa, jotta olisi tuonut tikkuja…»
Hän katsahti penkillä nukkuvaan mieheensä ja kysyi varmuuden vuoksi:
»Joko sinä Ihalainen teit tammalle appeen?»
Mutta Antti ei vastannut. Anna Liisa arveli silloin:
»Nukkuikohan se nyt jo siihen?»
Miina vahvisti asian niin olevan. Anna Liisan tuli sääli miestänsä ja hän puolusteli:
»Aamusella nousikin aikaiseen ahosta puimaan, niin jotta ei tuo ole kumma, jos nukuttaakin!»
»Ruisahostako se Ihalainen pui?» uteli Miina.
»Ruis-… Niitä Luosovaaran Matikaisen osarukiitahan se pui…»
»Vai niitä se pui…»
»Niitä.»
»Lähtiköhän niistä monta kappaa ruista?» uteli Miina, ja Anna Liisa selitti:
»Lähtihän niistä se kaita piikkosäkki täyteen ja vielä jäi hurstille ainakin kolme vakallista.»
»Ähää!»
Anna Liisa lakaisi nyt oven edustaa. Siinä kiireen touhussa tuli hän jo valittaneeksi:
»Piikakin tästä meni itseviikolleen, niin jotta on tässä yksinään juosta hanttuuttamista, kun on kymmenen poikivaa lehmääkin ruokittava ja nyt pitäisi ne pellavat loukuttaa.»
»Sekö se Tiinan tyttö on tässä teillä piikana», lausui siihen Miina.
»Se.»
»Vai se… Sitähän minä jo arvelin että se se on ja jotta itseviikoilleen se on mennyt», myönsi Miina.
Nyt käänteli Anna Liisa leipiä uunissa ja muisti pellavariihensä ja päivitteli:
»Mistä häntä saisi tulitikkuja, jotta loukuttaisi huomenna niitä pellavia, kun on jo ahos kuiva!»
Miina tiesi neuvon. Hän kehotti:
»Menisi Ihalainen hakemaan vaikka Hyvärisestä lainaan, niin sitten maksaisi, kun sattuu olemaan.»
Anna Liisa ei siihen vastannut, sillä hän touhusi leipien kanssa ja puhui itsekseen:
»Johan ne ovat kypset!… Viimeinen taikina paloikin, kun tuli uuni huonosti luudituksi.»
Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehellensä:
»Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisi pellavariihessä tulen.»
Mutta Antti ei vastannut, sillä hän suoraan puhuen nukkui. Asia näyttikin jo siihen unohtuvan. Emännät puhuivat välillä kehruuksista.
Mutta asia ei ollutkaan unohtunut. Se vain hautui. Puuhaillessansa kysyi jo Anna Liisa mieheltänsä:
»Yhäkö sinä Ihalainen nukut?»
»Ei se kuule, se nukkuu!» vahvisti Miina ja huomautti:
»Eihän tästä ole suoraan mennessä Hyväriseen kuin kuusi virstaa.»
»Eihän tästä ole», oli Anna Liisa samaa mieltä ja nyt hän jo kysyi mieheltään kovemmin:
»Etkö sinä Ihalainen kuule ja nouse siitä hakemaan tulitikkujaHyväriseltä?»
Nyt kyllä kuuli Antti korvissaan jotain sen tapaista, mikä muistutti Anna Liisan ääntä. Hän tajusi jo asiankin, vaikka ei selvästi. Mutta uni oli niin suloista, että hän ei viitsinyt vastata.
Puhuttiin siinä Pekka Hakulisen lampaista kotvanen aikaa ja asia hautui Anna Liisan päässä edelleen. Hän laski jo, että jos ei huomenna pääse loukuttamaan, niin riihi jäähtyy, ja alappas sitten taas lämmittää uudestaan. Nyt hän jo vähän hönkäisi Antille:
»Koko päivänkö sinä siinä makaat ja utvotat?»
Antti kuuli nyt puheen selvästi, mutta painoi vain kovemmin penkkiä.Miinaakin moinen jo suututti ja hän huomautti:
»Kun olisi tuohon sillä pijakalla sukaista…»
Anna Liisa pani sen neuvon mieleensä, mutta odotti vielä ja käänteli leipiä. Mutta sitten muisti hän, että nyt on syksy aika ja pimeä voi tulla vaikka milloin, ja meneppäs sitten Hyväriselle. Ja silloin ei hän enää malttanut. Hän läiskäytti Anttia leipälapiolla ruumiin keskivaiheille ja sanoi:
»Ala nyt jo nousta siitä ja mennä Hyvärisen ukolta tulitikkuja hakemaan, jotta pääsee tästä pellavariiheen!»
Antti nousi verkalleen, istui kotvasen, imeksi sammunutta piippuaan unisena, haukotteli ja kysyi:
»Vai jo siitä on yli puoli vuotta Vatasen Jussin eukon kuolemasta.»
»Johan siitä on… Siinähän se Messu-Marian aikana haudattiin», selittiMiina.
Antti haukotteli, haparoi lakin takaraivolleen, pani tupakan, sytytti lieden luona hiilellä piippunsa ja lähti ulos, kysyen ovesta mennessään Anna Liisalta:
»Sitä tulitikkuako sinä sanoit, jotta hakea Hyväriseltä?»
»Mene nyt jo siitä eläkä vetelehdi koko päivää!» vastasi Anna Liisa, sanoen sen olleen asian, ja Antti lähti noutamaan Hyvärisestä tulitikkua. Hetkisen kuluttua todisti hänen menonsa Sormusen Miinakin, sanoen:
»Lähtipäs se Ihalainen hakemaan tulitikkuja.»
Anna Liisa sanoi siihen vain:
»Lähti!»
Antti Ihalaisen talo oli Murron salolla. Harvoin sinne ajoi toisen kylän mies ajokärrillä. Lähimpään kylään Kakunvaaraan oli matkaa kahdeksan runsasta kilometriä. Siellä se oli Hyvärisen talo, jonne nyt Antti taivalsi.
Aivan ajatuksettomana kulkea jutuutti Antti Takkunurmen kohdalle, jonka ohi hän ei koskaan voinut pysähtymättä mennä, sillä siinä, veräjän korvassa, kasvoi hänen elämänsä ylpeys: se iso hirsipetäjä, jota hän oli koko ikänsä säästellyt ruumiskirstulaudoiksensa. Siinä seisahtui hän nytkin, katseli petäjää piippu hampaissa lerpallansa ja mietiskeli kehaisten aimo puutaan:
»Siinä se kasvaa petäjä! Ja kyllä se on pakana paksu! Pätii siinä kuoltua pötköttää.»
Ruumiskirstu juohtui siitä mieleen. Hän mietti petäjästänsä:
»Ei sitä tarvitse muuta kuin kovertaa vain ontoksi, niin kirstu on valmis. Ja sopii siihen yhden miehen raato, vaikka hänellä olisi vallesmannin maha.»
Rauhallisena lähti hän edelleen astua jutkuttamaan. Mutta astuessaankin hän yhä vielä ajatteli petäjäänsä, jota oli ikänsä säästänyt. Ajatukset kyllä kulkivat hyvin laiskasti, välinpitämättöminä, mutta olivat toki työssä. Hän järkeili kuolemasta ja petäjästään:
»Kun se kasvaisi sisästä ontoksi, niin ei tarvitsisi kuoltua muuta kuin sahata vain poikki ja sitte pujottaa ruumiin reikään, niin siellä sitä olisi… Panisi vain tulpan reiän suuhun, niin olisi kuin puupullossa.»
Ja sitte jatkuivat ajatukset yhtä laiskoina kuin astuntakin. Hän mietti:
»Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin pujottaisi molemmat samaan reikään … sinne hirren sisään, ja vetäisi hautaan!»
Se ajatus häntä huvitti. Tosissaan jatkoi hän, punniten asiaa:
»Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä reessä, ilman takarekeä?»
Hän mietti mittoja ja petäjän paksuutta, varmistui ja vahvisti:
»Ei se ryökäle menisi ilman takarekeä… Ainakin jäisi takimaisen ruumiin pää jo reen kannan taakse riippumaan.»
Hän miettiä pinnasi asiaa, varmistui siinä uskossa, että takareki on otettava ja päätteli:
»Ei perhana vie sitä ilman takarekeä voisi vetää, jos olisi Anna Liisa samassa pölkyssä. Keikkoaisi vielä pölkky päälleen, kun riippuu niin pitkällä reen kannan takana, ja silloin alkaisi takimaisen ruumiin pää kolista tietä pitkin!»
Niin jatkoi hän laiskaa astumista ja yhtä velttona ajatustyötään, kunnes ajatukset tyyten lakkasivat, kun hän oli tullut siihen Leppämäen kohdalle.
Mutta eikös juuri nyt siinä aja mies Murron salolle ja ihan ajokärrissä istuen. Se tapaus oli sitäkin oudompaa, kun oli syksyaika ja sumuinen päivä. Se tapaus olisi ällistyttänyt muita, mutta Antti ei ollut siitä tietävinäänkään. Painoi vain tietä pitkin tulijaa vastaan ja ajatteli, että olkoonpa tuo kuka hyvänsä.
Mutta tulija olikin itse se Littilän Jussi Vatanen. Nyt se ajoi jo kohdalle ja tervehti:
»Prtuu! Ka, siinähän sinä oletkin… Minä tässä olen sinne sinua tapailemaan tulossa.»
»Tässä!» vastasi Antti tervehdykseen, jatkaen: »Luosovaaran Kettuseltako sinä tämän tamman vaihdoit?»
»Luoso-… Se ruuninkarva ruuna oli niin toratsu, jotta arvelin, että joutaa se Kettunen hänen kanssaan telmää… Se onkin semmoinen julma piiskan heiluttaja, se Matti Kettunen.»
Miehet vaikenivat hetken. Antti suinasi hevosen takaapäin, katsoi sitten hampaita ja vahvisti todeksi:
»Kymmenvuotinen se vasta on… Paljonko annoit väliä?»
»Siinä satamarkkasen korvilla.»
»Vai sata!»
»Satahan minä sille. Eikä siinä ole liikoja, kun se ruuna oli toratsu ja tälle saa panna neljä jauhokulia rekeen ja lähteä sen kuorman vain pitää.»
»Toratsuhan se taisi olla se ruuna. Minnekä sinä menet?» kysyi Antti kärryjä suinaillen.
»Ka sinnehän minä sinua tapailemaan, kun olisi vähän sitä asiaakin ollut… Vaikka voihan tästä kääntyä takaisinkin, kun sinäkään et ole kerran kotona.»
Hän käänsi hevosensa ja kehotti:
»Tule sinäkin istumaan… Onhan tässä kärrissä tilaa sen verran!»
Ja kun Antti oli noussut ja tammalle sanottu: prpoh! selitti hän:
»Join markkinoilta ostin nämä kärrit siltä Keräseltä, mutta toisen aisan päästä vääntyy tuo raherauta…»
* * * * *
Miehet ajoivat siitä edelleen äänettöminä. Jussi Vatanen ajatteli asioitansa, mutta Antti ei ajatellut mitään. Hevonen käveli ylämäessä ja nyt Jussi otti puheeksi, sanoi:
»Tässäköhän se Romppaselta katkesi kärrin aisa silloin Olkkosen hirsitalkoissa?»
Hevonen oli jo junnannut kärrit mäen päälle, kun Antti vastasi:
»Tuossa mäen takana on hyvä jalaksenpaininkoivu. Olisi käytävä se ottamassa.»
Nyt he imeksivät piippujansa ja yhä hautui asia Jussin päässä. Nyt se oli jo kypsi ja hän mietti mistä päästä alkaa. Tahtoi vähän ujostuttaa se kosiomiehen pyytäminen. Antti mietti laiskana Vatasen kysymystä, muistellen missä se Romppasen kärrin aisa katkesi. Hän muisteli nyt Vataselle:
»Siellähän se taisi Kärnän kujasilla katketa se Romppasen aisa…»
»Kärnän kujasillakos se katkesikin!» ihmetteli Vatanen.
»Kärnän», vahvistui nyt Ihalaisen muisto.
Sitten ajoivat he taas ääneti. Vatanen mietti sitä Hyvärisen tytön kosimista. Yritti jo kysyä Anttia puhemieheksi, mutta ujosteli vielä ja käänsi asian toiseksi, sanoen:
»Montako puuväliä siitä Ihalaisen nurmesta nyt tuli heinää?»
»Neljä…»
»Vai nelipuuvälinen pieles tuli!»
»Neli!»
Mutta toimitettavahan se asia kuitenkin oli. Vatanen rohkaisi luontonsa ja kysyi jo:
»Minnekä sinä olet menossa?»
»Hyväriseenhän minä. Anna Liisa siinä paistoi leipää, niin rupesi kärttämään, jotta menisit siitä nyt joutessasi vaikka ukko Hyvärisen luona käymään.»
Jussi riemastui. Asia näytti rupeavan luistamaan itsestänsä. Hän mietti jatkoa, löysi sen ja sanoi:
»Sinulla sitä ei ole vielä mitään hätää, kun on vielä oma Anna Liisa elossa.»
»Onhan se siinä vielä ollut … Anna Liisa.»
Jussi Vatanen antoi tammalle ohjaksen periä. Tamma vähän siitä närkästyi, viuhautti häntäänsä ja Antti huomautti sen johdosta:
»Viuhauttaako se häntäänsä?»
»Ei se viuhauta, kun piiskalla antaa ihan tosissaan, vaan minä kun näin leikillä vaan räpsyttelen, niin se siitä ottaa pahakseen», puolusteli Jussi tammaansa ja lausui sille pari hyväilyä:
»So, tamma … so … so!»
Sitten hän taas mietti sitä naima-asiaansa. Hän rohkaistui ja läheni asiaa, selittäen:
»Menisihän se siinä meidänkin talossa yksi Anna Liisa kun sattuisi sopiva…»
»Onhan se hyvä olemassa talossa oma eukko», vahvisti Antti Ihalainen.Jussi oli samaa mieltä ja Antti näytti hänestä nyt viisaalta mieheltä.Hän todisti:
»On tänäkin vuonna viisitoista poikivaa ja kolme hiehoa.»
»Mhyy!… Joko se musta lehmä poiki, kun ne akat siitä juttusivat?» vastasi Antti, ja Jussi myönsi:
»Johan se lauvantaina poiki. Lehmivasikan teki.»
»Juotitko sinä sen?»
»Ajattelinhan minä sen juottaa, mutta arvelin, jotta kun tässä ei ole omituista Anna Liisaakaan, niin kukapa niitä siinä syöttää ja elättää… Onhan niitä siinä jo entuudestaankin, kun viisitoista lypsävänkin päätä puree heinää poikki…»
»Onhan siinä… Niititkö sinä tänä kesänä sen luhtaniityn?» vilkastui puhe.
»Hampsittiinhan siitä enimpiä heiniä… Vaikka onhan siinä meidän talossa sitä muutakin heinämaata.»
»Onhan siinä suuret nurmet», vahvisti Antti, ja nyt hänkin arveli:
»Tarpeenhan siinä olisi oma lehmien ruokkija sinullakin…»
Jussista se oli mieleen, mutta hän rupesi nyt panemaan vähän vastaan tenäten:
»Tuleepa tuossa toimeen ilman sitäkin.»
»Tuleehan sitä», yhtyi Antti häneen. Se kiusasi Jussia. Mutta Antti sattuikin korjaamaan asian, väittäen nyt:
»Vaikka apunahan se eukko kumminkin olisi.»
»Olisihan se apuna siinä, mutta on sitä eukostakin riesaa, kun sattuu oikein äkäluontoisen saamaan», vastusteli Jussi, vaikka kyllä varovasti.
* * * * *
Mutta Antti muisteli unessa kuulleensa eukkojen puheen Hyvärisen tytöstä ja Jussista, ja eikös hänen päähänsä pistänyt jo ajatus kehittää asiaa, varsinkin kun hän oli Hyvärilään menossa. Sen ajattelun johdosta vaiettiin hetkinen. Jussi odotti, että Antti rupeaisi häntä houkuttelemaan naimaan Hyvärisen tytön, tai alkaisi edes puheen sinne päin. Hän räpsäytti taas tammaa ohjaksien perillä ja Antti alkoi puheen sanoen:
»Pitäisit tuota häntää potuuksien alla, niin sitten se ei saisi sitä viuhautetuksi.»
»Ne ovat niin lyhyet potuukset, jotta häntä jäisi näpistykseen», selitti siihen Jussi. Molemmat miettivät yhä asiaa. Jo alkoi Ihalainen johtaa puhetta sinne päin, sanoen:
»Kahdeksan sataahan se Hyvärinen sai tammastaan, kun möi?»
»Pekkako?»
»Niin. Sitä Pekka Hyväristähän minä tarkoitin», äännähti Antti, ja Jussi ihmetteli:
»Vai sai se Pekka siitä tammastaan kahdeksan sataa! Ei ole tullut perätyksi koko talon asioita.»
Hän jo haistoi Antin aikeet ja pani viime sanoillaan vastaan. Antti poltteli piippuaan ja antoi taas tulla asian puheeksi, sanoen:
»Ikämieshän sitä sinäkin kohta olet…»
»Vieläpä tässä ennättää asioita punnita ja ajatella… Vastahan se seitsemännellä kymmenellä ollessaan ukko Haaranenkin meni naimisiin sen Ratisen lesken kanssa.»
Antti mietti ja jatkoi taas:
»Sitähän ne Hyvärisen tyttöä kehuvat akat kovasti toimen ihmiseksi.»
Ilon kipinä pisti Jussia.
»Montakinhan sitä kehutaan tyttönä, mutta minkälainen lienee sitten luonto, kun akaksi kerran pääsee!…»
Hän nykäisi tammaa innoissaan, uhkasi sitä ohjaksien perillä ja lisäsi:
»Kukapa ne tytöt osaa jullilleen arvata ennen akaksi tuloa, ja tutkia kaikki niiden pelit ja konstit!»
»Eihän niitä tiedä!» myönsi Antti, mutta puolusti kumminkin taas:
»Vaikka eikö tuo liene tämä Hyvärisen tyttö äitiinsä tullut. Ja eihän sen äiti ole mikään toraluontoinen…»
Jussi ei ollut Antin puhetta kuulevinansa, vaan selitti:
»Siinä se Vanhanpihankin Holopainen nai sen Koistisen tytön ja sai semmoisen riesan rekeensä, että en minä vain asuisi sen akan kanssa samassa talossakaan… Vaikka eihän senkään tytön äiti niitä kaikista kehnoimpia akkoja ollut.»
Antti jo oli menettää toivonsa. Olisihan ollut mukava päästä häissä puhemiehen paikalle, kun Jussi oli hänen paras ystävänsä jo pojasta pitäen, ja muutenkin oli Hyväriselle asiaa, joten olisivat talossa riemastuneet. He olivat nyt kauvan vaiti. Jussi Vatanen vain odotti, että Antti houkuttelisi hänet. Jo lähestyi tiehaarakin ja hän pelkäsi, että Antti ei älyäisi.
Mutta Antti koetti vielä onneansa. Hän mainitsi:
»Eiköhän se Pekka Hyvärinen antane tytölleen tuhat markkaa rahassakin ja siihen vielä lehmät ja muut kapistukset kaupanpäällisiksi.»
»Mitäpä niistä on eukon myötäjäisistä! Suurentelee sitten vain niistä!» vastusteli Jussi.
* * * * *
Niin he jatkoivat. Antti oli jo heittää koko yrityksen. Mutta kun he tulivat tiehaaraan ja Antti jo laskeutui kärryistä, puhui Jussi:
»Sitä minä tässä ajattelin, että kun sinä nyt muutenkin sinneHyväriselle olet menossa, niin jos tuota sitten kysyisit sitä tyttöä…Kun häntä nyt niin hierot minulle.»
»Ka saapihan tuota ottaa puheeksi!… Vaikka eipä minusta ole puhemiestä», lupasi Antti. Hetken kuluttua lisäsi Jussi:
»Eipähän tuo ota, jos ei annakaan… Enkä minä häntä muuten, vaan kun sinä tässä rupesit sitä niin kovasti tahtomaan ja tyrkyttämään.»
Mutta Antti puolusteli nyt itseänsä väittäen:
»Enhän minä semmoista ajatellut. Muuten vain tuli puheeksi se Hyvärisen tyttö, siitä kun akat puhuvat ja kehuvat sen olevan riskin työihmisen.»
Asia oli sovittu. Jussi tarjosi tupakkakukkaronsa ja sanoi:
»Pane siitä!»
Ja kun Antti latasi piippuansa selitti hän:
»Tulisit sitten sanomaan, jos se suostuu tulemaan. Niin mennään sitten yhdessä ostamaan Joilta kihlakompeet ja vähän muutakin parempaa.»
Antti siihen lupasi vain:
»Ka saapihan tuota tulla… Setolkkaremelin mahanauha näkyy höltyneen», lopetti hän, korjaten kirvonnutta mahavyötä.
* * * * *
Antti Ihalainen saapui jo Hyvärisen kujasille. Siinä seisahtui hän aitaa vasten seisomaan, luki ruiskeot pellolta ja puheli:
»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»
Sen sanottuaan hän jatkoi kulkuaan taloa kohti. Kartanolla oli luokki painumassa aitan seinässä. Antti tarkasteli sen visusti ja puheli itseksensä:
»Pahoja säleitä on lähtenyt selästä… Tottapa ne eivät ole sitä ennen painamista hyvästi hautoneet… Mutta terve se näkyy sisästä olevan.»
Samalla aikaa oli Hyvärisen tuvan akkunaan ilmestynyt akkunan täysi lasten kasvoja. Hyvärisen hoitoon oli näet jäänyt kuusi pientä lapsenlasta sitten kun niiden isä ja äiti oli kuollut. Yksi lapsista, tyttö, huusi:
»Ihalainen tulee!»
»Sekö Murron Ihalainen?» kysyi Hyvärinen, joka veisti reen jalasta.Tyttö selitti:
»Se, jolla on hyvin suuri nenä… Semmoinen kuin Vatasen Jussilla.»
»Vai se se tulee!» lausui siihen emäntä.
Antti oli tarkastellut luokin painoksen ja vääntäytynyt rappusten eteen. Siinä muisti hän nyt, mikä merkkivieras hän oli. Aivan se nosti rintaa. Teki mieli vähän siistiytymäänkin. Hän niisti nenänsä sormillaan, pyyhki näppinsä kengän varteen, hankasi kenkiään kertasen nurmikkoon ja työntäytyi tupaan.
Hän oli jo istuutunut, syläissyt ja kotiutunut, kun hoksasi kysyäHyväriseltä:
»Mistä sinä tuon luokkituomen löysit?»
»Matikaisen rajaltahan se sattui silmiin pistämään… Kuuluuko sitä mitä sinne Murrolle päin?» oli vastaus.
»Eipä tuota mitään… Satanut on vain vähin erin», selitti Antti, ja emäntä kysyi:
»Terveenäkös se Anna Liisa yhä elää?»
Antti sytytti jo piippuansa ja samalla selitti:
»Eihän tuo ole mitään erikoisempaa valittanut… Pellavia se aikoo ruveta loukuttamaan.»
»Vai jo se pellavia!… Tuliko monta roivasta?» jatkoi emäntä, ja Antti vastasi:
»Eiköhän niitä liene tullut siinä kahta roivasta enemmän kuin viime vuonna.»
»Ähää!… Vai kahta!»
»Kahta!»
* * * * *
Nyt oltiin ääneti. Hyvärinen veisteli reen jalasta, Antti mietti jo miten alottaa kosimisen. Hän olikin saamaisillansa puheen päästä kiinni, kun Hyvärinen sotki sen:
»Ka olisihan siinä pölkyssä ollut talon tupakoita… Mitä sinä omistasi panit!»
»Samapahan tuo on!» murahti Antti ja painautui hautomaan kosimispuheen alkua. Syntyi pitempi vaitiolo. Lapset rähisivät. Emäntä asetteli niitä:
»Ettekö te sikiöt ole siinä kunnollanne vieraan aikana!»
Sitten polki hän rukkinsa aika hurinaan ja lappoi kuontalosta torven täydeltä tappuraa rullalle solumaan.
* * * * *
Istuttiin, veistettiin ja kehrättiin. Antti hautoi sitä kosimispuheen alkua, imeksi piippuaan ja syljeksi. Ei ollut nyt vain löytää sille puheelle sopivaa alkupäätä. Syytti jo Hyväristäkin, kun se oli sotkenut hyvän alun.
Mutta vihdoin sai hän sen pään käsiinsä. Sylkäistyänsä ja imaistuansa savut, sanoi hän:
»Jo se kuuluu se Makkosen imisä sika porsineen!»
»Vai jo se teki porsaat!» tokaisi Hyvärinen.
»Jo… Perjantaina on tehnyt», vahvisti Antti.
»Montakohan tuo teki», uteli nyt Hyvärinen.
»Kymmenenhän se on. Täyden luvun on tehnyt.»
Emäntä oli pysäyttänyt rukkinsa ja kysyi:
»Ovatkohan ne kaikki imisiä?»
»Niin nekö Makkosen porsaat?»
»Ne.»
»Viisi kuuluu olevan imisää ja loput eikö nuo liene urosia.»
»Vai viisi on imisää ja viisi urosaa… On siinä porsasta!» ihmetteli emäntä.
»Onhan siinä!» mukasi Anttikin, ja Hyvärinen ilmoitti:
»Se on sitä Ilmakosta tuotua Kohosen hyvää sikarotua.»
»Vai sitä se on!» murahti Antti. Emäntä huomautti:
»Pitää meidänkin saada sieltä yksi imisä porsas tuohon kasvamaan. Hyvin joutavat nuo pennut sitä syöttämään.»
»Ja johan se Jussi Vatasenkin musta lehmä on poikinut», meni Antti likemmä asiaansa.
»Sekö Jouhkolan Voutilaiselta ostettu?»
»Se.»
»Vai poiki se jo! Lehmisvasikankohan se poiki», tiedusti emäntä.
»Lehmis.»
* * * * *
Sitten taas oltiin ääneti, kunnes Antti valmistui jatkamaan:
»Onhan sillä Jussilla sitä karjaa… Viisitoista lypsävän häntää heiluu olkikuvon edessä… On siinä maito poikineen siinä talossa.»
Tytär, Anna Kaisa nimeltään, oli pallistanut paidan helmaa ja katsahti nyt Anttiin ikäänkuin jotakin aavistaen. Hyvärinen myönteli:
»Onhan se vankka talo Jussilla… Kymmenen puntaahan se yhtenäkin vuonna sanoi voita myöneensä…»
Antti riemastui. Asia näytti luistavan. Hän lisäsi vauhtia:
»Kova puuhamieshän se Jussi on aina ollut… Eikä se sen eukkovainajansakaan kanssa torasilla ollut.»
Emäntäkin jo höristeli korviansa. Anna Kaisa näytti syventyvän työhönsä.Jo kysyi emäntä:
»Vieläköhän tuo Jussi aikoo uusiin naimisiin mennä, kun se Loviisa vainaja kuoli?»
Nyt oli Antti jo ylpeä asiastansa. Hän ei enää aikonut Jussin puolesta rukoilla. Jo kehaisi hän:
»Tokko tuo Jussi jokaisesta huolinee, vaikka kyllähän semmoiseen taloon tulijoita olisi.»
Hän kopisti porot piipustansa, ja Hyvärinen ehätti nyt ajoissa huomauttamaan:
»Siinä olisi tupakkapölkyssä ihan hakkajaisia.»
Antti alkoi työntää pölkystä tupakkaa piippuunsa väittäen toki:
»Olisivathan tässä omatkin välttäneet…»
»Ka sitävastenhan ne ovat siinä talonkin tupakat», kehotteli Hyvärinen, ja emäntä jo tytärtä kehotti:
»Panisit, Anna Kaisa, tuossa pannun tulelle, kun on etäisiä vieraitakin talossa.»
* * * * *
Sitten istuttiin. Anna Kaisa alkoi hääräillä kahvinkeittopuuhissa. Antti jatkoi taas ylpeilyään:
»Sillä on nyt Jussilla hyväjuoksuinen tamma, jonka se on vaihtanutKettuselta.»
Ja kun hän luuli, että se ei vielä riittäisi, antoi hän lisää, vahvistaen:
»Jo se on sen tamman saanut lakkaamaan häntäänsäkin viuhauttamasta. Saa vaikka ohjaksien perillä räpsätä, niin ei vain pyöräytä takajouhiaan tamma…»
»Vai niin on saanut opetetuksi.»
»Niin. Se on Jussi hyvä hevosmies. Aina se vain lempeydellä kohtelee hevostaankin ja näitä muita luontokappaleitaan. Toratsun ruunankin ennen vaihtoi pois, kuin rupesi ruoskaa antamaan», todisti Antti.
»Helläsydäminenhän se Jussi on», myönsi emäntäkin siihen.
»Hellä-… Ja semmoinenhan se on mies eukolleenkin minkä toinen hevoselleen», murisi taas Antti, iloiten asian kulusta. Anna Kaisa hääräili lieden luona posket punaisina.
* * * * *
Nyt oli jo Jussi valmiiksi kehuttu. Kahvi höyrysi pöydällä. Kun Antti hörppi toista kuppia, tarttui hän jo asian juureen. Hän ilmotti:
»Vaikka eikö tuo Jussi vielä höynäytyisi uusiinkin naimisiin, jos sattuisi sopivan saamaan.»
Sitten taas vaiettiin. Emäntä kehotti tytärtä:
»Olisit sinä saanut laittaa syömistäkin vieraalle!»
Puhuttiin taas Jussin talosta, sen nurmista ja metsistä. Sillä aikaa oli ruoka valmistettu ja emäntä kehotteli:
»Ottaisit tuosta nyt, Ihalainen, tuota voita ja leipää! Ei tässä muita särpimiä olekaan.»
Antti kopisteli porot piipustansa, työntäytyi pöydän taa ja vastusteli sitä tehdessään:
»Eipä tässä olisi tarvinnut… Juur'ikäänpä lähdin siitä kotoakin ruuan äärestä…»
»No parempihan on syönyttä syöttää», kehotteli isäntäkin. Emäntä kysyi:
»Vai ihan se Ihalainen ruuan äärestä! Huttuako se Anna Liisa keitti?»
»Huttua.»
Antti oli jo päässyt syönnin alkuun, kun emäntä vieläkin valitti:
»Eipä näistä meidän ruuista ole, kun ei ole mitään erityisempiä herkkuja… Toisit nyt Anna Kaisa sitä palvattua sian lihaa…?»
Anna Kaisa kiirehti täyttämään pyynnön. Antilla oli mainio ruokahalu.Syödessään hän vielä kehuskeli:
»Siinä Jussin talossahan se ei liha lopu kesälläkään. Kuusi sian jalkaa riippui viime keväänäkin räystään alla palvaantumassa.»
»Onhan sillä Jussilla lihaa», täytyi Hyvärisen myöntää.
* * * * *
Ateria oli syöty. Oli taas puhuttu ja kehuttu. Tuli siitä lähtöaika.Antti katseli jo lakkiansa ja huomautti:
»Sinne Anna Liisan luoksekin tästä olisi lähdettävä mennä vääntäytymään.»
Silloin syntyi ällistys. Hyvärinen ja emäntä ja Anna Kaisa luulivat jo erehtyneensä, tai vielä pahempaakin tapahtuneen: Antti Ihalaisen aivan suotta aikojaan kehuneen Jussia. Oltiin ihan ääneti, veistettiin ja kehrättiin. Anna Kaisa pyyhki pöytää, katse alas luotuna.
Mutta Antti kokoilikin vain voimiansa. Nyt oli hän valmis ja riemastutti talon väen ilmottaen lähtöä tehdessään, lakki jo valmiina päässä:
»Semmoista asiaahan minulla olisi ollut, että jos tämä Anna Kaisa suostuisi tulemaan sille Jussi Vataselle ihan myötämöisin.»
Sitten hän istui ja tupakoi. Ei kukaan tiennyt, kenen pitäisi vastata ja mitä. Viimein täytti Hyvärinen sen tehtävän, sanoen veistäessään:
»Ka, oma asiansahan se on Anna Kaisan… Tehköön mitä tahtoo!»
Antti odotti kauvan ja rohkaistui lopulta:
»Mitäs se Anna Kaisa siitä asiasta arvelee?»
Mutta Anna Kaisaa ujostutti sanoa, mitä hän arveli. Emäntä riensi silloin avuksi ja selitti:
»Mitä se nyt Anna Kaisa itse älyää semmoisesta asiasta … kun Hyvärinen kerran sanoi, niin eikö tuo sillä uskone.»
»Ka uskoohan se minun puolestani, mutta ettei se Jussi jäisi epätietoisuuteen, niin olisi varmempaa, jos Anna Kaisa itsekin antaisi suostumuksensa… Meillä oli ajatus lähteä sitten Jussin kanssa Joille hakemaan kihlakompeita…»
Hän odotti nyt kunnes Anna Kaisa myönsi ujona:
»Ka, johan sen isä sanoi… Onhan tässä työväkeä minuttakin.»
»Onhan tässä!» myönsi Ihalainen, ollen jo pois menossa.
Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä.
Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle:
»Housujako se tämä Kenonen ompelee?»
»Housuja tässä ommellaan, housuja… Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?» vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti:
»Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa… Ja lähtöryypyt… He, Pirhonen.Ryyppää sinäkin suruusi!»
Pirhonen totteli, joi, muikisteli suutaan ja valitti:
»Äh-häh!… Onpa se väkevää!»
»On se… Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen kellistää», myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa neulan silmään kertasi hän:
»Niin… Jotta vieläkö sitä Pirhoselle mitä kuuluu!»
»Eipä tuota erikoisempia… Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja ompelemaan?»
»Ei, Heikki… Ei Kenonen tule ompelemaan», vastasi Tahvo jyrkästi, veti säikeen, että suhahti, ja kehasi:
»Tahvo Kenonen lähtee tästä pitäjästä pois, että pölähtää…»
Heikki istui kyynäspäät polvien nojassa ja ihmetteli:
»Vai pois se Kenonen tästä pitäjästä!»
»Joo! Pois lähtee Tahvo…»
»Tahvo on suuttunut koko kylään!» pisti emäntä, ja Tahvo vahvisti:
»Joo! Kenonen lähtee nyt vähän entisiä henttujaan tervehtimään… Pane, Kaisa, siellä rässirauta tulelle, jotta saa rässätä nuo housunpersuukset…»
Hän viuhautteli säijettä. Heikki Pirhonen imi piippuaan ja kysäsi:
»Mistä pitäjästä se tämä Kenonen on oikein kotoisin?»
»Liperintaipaleelta on Kenonen syntyisin…»
»Vai oikein Liperistä…»
»Liperistä… Liperissä on synnytty ja kasvettu, ja Liperiin tästä taas lähdetään painautumaan», ylpeili Tahvo.
»Soo!»
»Joo! Liperiin lähtee Kenonen painaltamaan… Ota siitä pullosta, että on jotain päässä pidettävää!»
Hän oli lähtötuulella. Heikki kysyi:
»Onko siellä Taipaleella vielä Kenosella perikuntaa olemassa?»
»Ei, ei ole perikuntaa Kenosella… Onko sinulla Pirhonen jo paljon niitä pentuja?» retusi Tahvo. Pirhonen selitti:
»Johan niitä taitaa olla siinä puolen tusinan korvilla.»
»Soo!»
»Joo! Puolen tusinan korvilla niitä jo pyrkii olemaan… Kas kun sillä tällä Tahvolla ei ole perikuntaa. Eikö se ole aikonutkaan?» ihmetteli Heikki.
»Elä puhu Heikki Pirhonen niin, jotta Tahvo ei ole aikonutkaan! Ei, Heikki! On se Tahvo aikonut ja on sitä Kenostakin aijottu, mutta Kenonen on vieläkin Kenonen!» kiivastui Tahvo. Ja Pirhonen kummasteli:
»Vai on se Tahvokin ennen nuorempana niin kuin aikoillut! Sielläkö sitä kotipuolella tuli aijotuksi?»
»Siellä.»
»Vai siellä!»
»Siellä aikoi Kenonen, siellä. Sitähän minä ajattelin Matikaisen AnnaLiisaa, joka nyt on sen Antti Ihalaisen akkana», selitti Tahvo.
»Vai sitä se Tahvo.»
»Sitä… Tunnethan sinä sen Matikaisen entisen tytön?»
»Eikö tuota tuntisi, jos sattuisi… Onko se sekin niitä liperiläisiä?»
»On se… Mutta ei se ole Antti Matikaisen, sen veljensä tyttöjä, vaan sen Akkalan ukko Matikaisen tyttö se on», selitti Tahvo.
»Soo! Sitähän minäkin jo arvelin, että ei suinkaan se vain sen veljensä tyttöjä ole», myönsi Pirhonen, ja Kenonen kysyi äkkiä:
»No, tunsithan sinä sen Antti Ihalaisen? Sen joka siellä Murroilla elää?»
»Enpä tuota ole sattunut kuulemaan», kielsi Heikki. Kenonen ompeli ja selitti:
»Sitä Matikaisen tyttöähän minä aijoin, mutta kun sillä Ihalaisella oli talo, niin se ukko Matikainen tuli väliin ja alkoi siinä hänklättää ja Anna Liisa meni sitten Ihalaiselle… Se saikin vähä ruman miehen.»
»Arvaahan sen!» myönsi Pirhonen. Kenonen yhtyi:
»Joo, Heikki! Kyllä sen arvaa… Ja sitten minä aloin ommella ja juoda… Tuoppas tyttö se rässirauta!»
»Vai ei Kenosella ole ollut muita tarkastuksen alaisena kuin Matikaisen tyttö!» ihmetteli Pirhonen. Kenonen sylkäsi silitysrautaan ja kehasi:
»Ohoh, Pirhonen! Vai ei Kenosella ole ollut!»
»Vai on ollut muita!»
Kenonen sujautti silitysrautaa, jotta housut savusivat sen edessä, ja kerskasi:
»On tällä pojalla ollut! Ovat sitä Kenosta rikkaan talon tytötkin itkeneet. Sekin Hyvärisen Anna Kaisa juoksi hulluna Kenosen perässä.»
»Ähää!… Vai sekin!»
»Hulluna juoksi, ja nyt on vanhanapiikana… Älä luule, Pirhonen, jottaKenonen on noin tuostaan saatavana… E-heh! Kuule, Pirhonen: sen AnnaLiisan, joka on Ihalaisen akkana, minä olisin huolinut, mutta ei sitäHyvärisen tyttöä.»
»Eipä tietenkään sitä… Sieltäkö se on Liperistä sekin peräisin? SeHyvärisen tyttö?»
»Joo!»
»Soo!»
Ryypättiin viinaa. Kenonen puhalsi suustansa vesisuihkun housuille ja alkoi taas silittää ja kehua:
»Mutta kyllä Ihalaisenkin akka oli vesi silmissä, kun minusta ero tuli ja piti Ihalainen valita…»
»Vai itki akka. No oli tuota syytä itkeäkin, kun piti Ihalaiselle…Taitaa olla jo vanhakin mies… Ihalainen tarkotan», meni HeikkiPirhonen mukaan. Tahvo ylvästeli edelleen:
»Ja niin sanoi Anna Liisa, että 'elä sinä, Kenonen, sure; kun Ihalainen sattuu kuolemaan, niin sinut minä sitten otan!' Kuule sinä, Heikki Pirhonen, mitä Kenonen sanoo… Tahvo Kenonen sanoo sinulle, että kyllä jos vain Ihalainen kuolisi, niin Kenosen se Anna Liisa etsisi, vaikka hän olisi Issakanvaarassa…»
»Etsisipä tietenkin. Ja se Kenonen nyt aikoo sinne Liperiin?»
»Sinne. Liperiin vetää Kenosta. Liperissä se on vasta, oikea Suomi. Juo,Pirhonen, siitä pullon suusta!»
Oikeastaan ei Kenonen paljoa kehunut, vaan puhui lähes silkkaa totta. Hyvärisen Anna Kaisa oli ollut häneen silmittömästi rakastunut, ja hän oli rakastanut aikomaansa Anna Liisaa; ne vanhat rakkaudet kytivät vieläkin, vaikka tosin kaikki olivat jo tyytyneet kohtaloihinsa. Mitä taas Ihalaisen Anna Liisaan tulee, niin siinä kehasi Tahvo liikoja. Anna Liisa kyllä oli hänestä vähän pitänyt, vaan ei rakastanut hulluuteen asti. Pahimmin tuuliajolle oli jäänyt juuri Kenonen, joka kierteli rauhatonna pitäjästä pitäjään, milloin juoden, milloin ommellen.
Nyt oli hän saanut työnsä loppuun ja illan tullen kokosi hän kapineensa pussiin ja lähti kotimaahan Liperiin, jonne häntä veri veti.
* * * * *
Jussi Vatanen taivasteli talonsa pihalla ja ajatteli:
»Jokohan tuo Hyvärisen tyttö ei älynnyt omaa etuaan katsoa, kun sitäIhalaista ei näy tulevan!»
Hetken hän mietti sitä, pani tupakan, meni tupaan ja kysyi:
»Jokohan se sauna kohta joutuu?»
»Ei tuo ole kuin selkiämistään vailla», murahti vanha piika Ristiina.
Ilta tuli, mutta Ihalaista ei näkynyt. Jussi Vatanen varmistui siinä uskossa, että Hyvärisen tyttö on ollut tuhma.
»Voi tuota pahuusta, minkä tekonsa teki!» päivitteli jo Vatanen.
Alkoi pimetä. Vatanen oli nyt ihan varma siitä, että onni oli ollut huono. Aluksi hän närkästyi siitä Antille ja sadatteli häntä:
»Sen Ihalaisen vehettähän se oli koko juttu… Lempoko sen ajoikin tiellä minun vastaani!»
»Nyt saisi jo kömpiä siitä saunaan… Joka ilta tässä pitääkin sitä sauna-röttelöä katkuuttaa … ikäänkuin ei olisi muutakin työtä jo ihan korvia myöten!» äkäili Ristiina, paiskaten pankolle kattilan. Mutta Vatanen oli nyt tuittupäällä. Hän äyskäsi:
»Joutenkos teitä pitäisi tässä syöttää!»
Vaimo viskasi silloin vihaisena hänelle vihdan ja äyhkäsi vastaan:
»Siin' on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!… Ärjyy vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!»
Hän poistui vihaisena, ja Vatanen alkoi päivitellä:
»No vie sun vihtahousu tätä akattomana elämistä! Tuolla tavalla ne räiskävät ihan vasten silmiä!»
Ja nyt harmitti Vatasta. Saunan lauteille päästyänsä päivitteli hän sakeassa höyrypilvessä:
»No jokohan tuo Hyvärisen tyttö teki semmoisen tekonsa, että ei tule!…No tekiköhän tuo märä moisen jutkun!»
Mutta juuri silloin avautui ovi, ja eikös Antti Ihalainen työntäänny siitä saunaan. Vatanen tiedusti:
»Ihalainenko se on siellä!»
»Minähän se täällä koluan. Saunassako sinä olet jo kylpemässä?» selitti tulija.
»Ka saunassa. Se Ristiina sanoi päivällä, että jos lämmitettäisiin sauna!… Riisu yltäsi ja tule yhteen löylyyn!» riemuitsi Vatanen höyryn paljouden seasta.
Antti riisuutui ja kohosi lauteille, häviten sinne kuin taivaan pilveen, istahti, heitti vettä selkäänsä ja selitti:
»Tuvassa sanoivat, että sinä olet saunassa, niin arvelin, että jos tästä menisi yhteen löylyyn.»
Molemmat ähkivät ja puhkivat hetken. Viimein tiedusti Vatanen:
»Onko sinulla löylyä?»
»Saisipa tuota vielä lisätä», vastasi Antti. Vatanen löi löylyn ja kohta suitsusi uuni sakeita höyrypilviä. Sauna oli nyt pakahtua höyrystä. Lauteilla, sakeassa, läpinäkymättömässä pilvessä myllersi kaksi saman näköistä ja kokoista pulleata olentoa. Oikeastaan ei näkynyt mitään, mutta kuului vihdoin ropse ja hiljainen puhina:
»Puu!… Puuu!… Pu-puuuu!»
»Vai Ristiina se kärtti lämmittämään saunaa!» sai Antti välillä huoaistuksi.
»Puh!… Ristiina!… Puuh!» vastasi Jussi, ja saadakseen jotain tietoa asiastaan, yritti hän jo sitä lähetä, kysyen kotvasen kylvettyään:
»Vai sai se Hyvärinen niin paljo tammastaan… Ääh!»
Sitte seurasi äänetöntä kylpemistä.
Vihdoin lakkasi läiske ja puhina. Miehet vetäytyivät pitkälleen penkille, ja nyt kuului vain sulotunteen aiheuttama ähkinä:
»Äh… Äääh… Ää-ääääh!»
Kun sitä oli kotvasen jatkunut, ilmoitti Antti:
»Sanoi se Hyvärisen tyttö tulevansa!»
»Äää-ääh!… Äää-äääh!… Ääää-ää-ääääh!» kuului taas, kunnes JussiVatanen tiedusteli:
»Pannaanko vielä löylyä uunille?»
»Pannaan vain!»
Ja nyt alkoivat taas vihdat iloisesti läiskiä. Ei koskaan ollut Vatanen heiluttanut lehtevää vihtaa sillä riemulla kuin nyt. Antti kehasi vähän saunaa ja Vatanen myönsi:
»Kyllä se on tuo kylpy oikeata maamiehen herkkua.»
»On se!… Pyllisty, niin minä kylvetän peräpuoliasi!» myönsi Antti, jaJussi ihastui:
»No kylvetä! Kylvetä veikkonen… Niin!… Kas kun se tekee hyvää!… Vai sanoi Hyvärisen tyttö tulevansa!… Lyö sinne ylemmäkin, sinne lapaluille asti… Äää-äh!… Äää-äh! Hankaa vähän vihdalla!… Hankaa sieltä ylempääkin!»
»Nyt minä pyllistyn! Kylvetä sinä!» keskeytti Antti punaisena, ja Jussi alkoi käytellä vihtaa, käskien:
»Pyllisty paremmin!… Pyllötä niin että otat käsilläsi penkistä takapakkia, jotta ei selkä hytky!»
»Hiero vähän vihdalla!» kehotti Antti. Jussi alkoi hieroa. Siinä kumarruksissaan ollen, käsin penkistä pidellen, toisti nyt Antti Jussille:
»Sanoi se tyttö tulevansa ja ukko Hyvärinen on mielissään.»
»Arvaahan tuon… Hieronko minä täältä paksummaltakin paikalta?»
»Hiero!»
»Rupeahan mahallesi penkille, niin sitten se paremmin ottaa maistuakseen. Siinä tuolla tavalla ollessa antaa selkä vähän perään ja hetkuu», pyysi silloin Jussi. Antti totteli. Punaisena, vähän itseään kutristellen kehotteli hierottava:
»Hiero sieltä kupeilta … sieltä nivusista!… Äää-äh!… Lyki nyt harteita myöten!… Nöplöttele niitä selkälihoja… Hyvä löyly tässä saunassa on… Äää-äh!»
»On sinulla lihava selkä… Ihan hyllyy», todisti Jussi.
»Ei tämä minun selkäni ole mitään Pirhosen selän rinnalla… Siinä selässä on läskiä», kainosteli Antti, ja kun kerran puhe oli johtunut selkien lihavuuteen kehasi Jussi vallesmannia:
»Mutta ei se Pirhosenkaan selkä ole mitään tämän Liperin vallesmannin selkään nähden… Kun sitä saisi saunan löylyssä oikein lykkiä, niin kyllä siinä liha olisi liikkeessä.»
»Onhan sillä selkää tällä vallesmannilla!… Ei sitä tarvitsisi suurenkaan pitäjän vallesmannin hävetä», sanoi Antti.
Kun se osa kylpyä oli suoritettu, ehdotti Vatanen:
»Pannaan nyt jo loppulöylyt ja valellaan tuolla kuumalla vedellä. Otahan tuo kippa ja valele sinä ensiksi!»
Sauna oli taas höyryä täynnä. Sen seassa riemuitsi Ihalainen:
»Tuntuvat jo luut rupeavan vetreytymään. Auttaa se tämä kylpy maamiestä!»
»Aa-uttaahan tämä!» vastasi Jussi.
He olivat kylvyn sulouden miltei loppuun kylpeneet. Nyt istuivat he rinnatusten lauteiden peräpenkillä kumarassa, kuin kaksi kylvyn jumalaa olisi istunut valtaistuimellansa. Iho oli paistunut punaiseksi ja nenän päästä norui vesipisaroita lattialle. Kuului hiljaista suloista huokausta:
»Huuu!… Hu-huu!… Hu-huuu!»
Siinä istuivat he ja huokuivat yhtä aikaa kuin olisivat olleet siihen opetetut parihevoset. Jussi Vatanen arveli silloin:
»Konsti on osata elää oikein, mutta vielä suurempi konsti on oikein kylpeä, niin jotta tuo syntinen lihakin saapi jotakin nauttia tässä ajallisessa elämässä…»
»Se ukko Simos-vainajahan se osasi kylpeä niin, jotta muu talon väki kun katsoi vain sitä, niin joulukahvitta olisivat olleet», muisteli Antti. Nyt oli heillä enää viimeinen nautinto jälellä. Jussi kysyi:
»Joko pannaan tupakaksi?»
»Jo.»
Jussi nouti tupakkavehkeet, jotka oli valmiiksi varattu. Ne sytytettiin, ja nyt istuivat he taas rinnatusten höyrypilvessä ja antoivat lihan nauttia. Siinä istuessaan aprikoi Antti:
»Onkohan taivaassa saunarustinkia?»
»Ei suinkaan se ilman sitä», virkkoi Jussi.
»Siitä Ratisen vanhasta saunastako sinä teit tämän saunan?» käänsi nyt jo Antti puhetta, sillä kylpy oli lopussa.
»Siitä!» myönsi Jussi, ja paitaa päälleen pujottaessaan puhui hän taas asiastansa:
»Johan minä tässä saunaan tullessa sanoin, jotta ei se nyt Hyvärisen tyttö vaan niin hullu ole, että ei omaa etuaan älyä katsoa, kun on kerran ripillekin päästetty. Sillä ei niitä nyt ihan tuhmia Liperissä ripille lasketa.»
»Eihän niitä lasketa. Tökötilläkö sinä olet voitanut lapikkaasi, kun siltä haisevat?» tokaisi Antti. Jussi vastasi:
»Tökötillä… Niin, ja onhan sillä Hyvärisen tytöllä viisas isä, ja se olisi oikaissut, jos ei tyttö itse olisi älynnyt… Housujako sinä haet?»
»Housuja.»
»Ka tuossahan ne ovat.» Jussi viskasi Antille housut ja johtui niistä asiaan, iloiten:
»Onkin tässä jo housut pesun tarpeessa, sillä kun ei sitä omituista akkaa ollut, niin ei sitä tuota vierastakaan ilkeä tässä joka viikko pitää pesemässä, ja sille palkkoja maksaa.»
Hän veti housuja jalkaansa ja kehui:
»Vaan kunhan se Hyvärisen tyttö tähän vartonaiseksi talon akaksi tulee, niin sen pitää lähteä lian housuistakin, kun se hyvän lipeän keittää ja omin käsin pesee ja huuhtoo. Pätii ne housut silloin jalkaansa vetää!»
»Pätii!» murahti Antti. He olivat jo pukeutuneet ja lähtivät tupaan.