»Mikä tamma?» ihmetteli maisteri.
»Ka, tämän Vatasen tamma!» tiuskasi Antti suuttuneena, kun maisteri viivytteli, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä, että asia oli kiireellinen. Forsman oli ällistynyt. Jussi selitti edelleen:
»Se minun tammani … se Kettusen entinen ruunikko.»
Nyt ei maisteri enää puhunut mitään, vaan lähti, joskus vain jälelleen katsahtaen.
Ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa selviytyä omin neuvoin. Antti aprikoitsi ja muisti:
»Tuota katua myöten se tuli porsas. Minä muistan tuosta suuresta rapakosta; siitä roiskui likaa silmille asti, kun juostiin.»
Siten oli löydetty tien alku, ja nyt miehet lähtivät juoksujalassa taivaltamaan. Porsas vinkui säkissä selässä.
Mutta kadunkulmassa siinä Jussi Hirvosen talon luona he sotkeutuivat.Muuan neiti sattui silloin tulemaan vastaan ja Jussi kysyi häneltä:
»Tälle kadullekohan se jäi tamma?»
Mutta ei neiti tiennyt sitä ja koetti vain kiirehtiä pois. Umpimähkään porhalsivat miehet taas eteenpäin. Antti ehdotti:
»Juokse sinä toista puolta katua ja minä toista puolta, ja vilaistaan aina portista, onko siinä se talo, jossa oli se äksy herra, niin saadaan siitä tien osviittaa!»
Niin he tekivätkin. Eräässä portissa Antti tölmäsi kiireessään muutamaa herraa vastaan, kun yritti kurkistaa sisään. Herra kirosi ja Antti kysyi jo silloin:
»Tässä talossako se asuu se äksy herra, joka päivällä haukkui?»
Herra kirosi uudestaan ja puhui poliisista. Antti lähti nyt tavottamaanJussia, joka juosta vilisti kappaleen matkan päässä.
Torilla sattui olemaan joukko poikia. He olivat joutuneet tappeluun siitä syystä, että Parviaisen Juuse-niminen poika oli sanonut sen Antti Niirasen Väinöä paikkahousuksi. Tappelu oli paraassa vauhdissa, mutta onneksi ei Kotilaisen hölmö poika ollut siihen sekaantunut, vaan katseli rysyä kädet housuntaskuissa, aivan siinä ääressä seisoen. Siitä seikasta johtui, että hän huomasi Jussi Vatasen ja Antti Ihalaisen tulon. Nähtyään heidät huudahti hän riemuissaan:
»Voi, nyt tulevat ne pahannäköiset miehet, jotka porsasta ajoivat!»
Jussi kuuli pojan puheen, turisi pojan ja kysyi:
»Ka siinähän se on Kotilaisen poika!… Minnekä se tamma jäi?»
Pojat lakkasivat tappelemasta ja kokoontuivat hälisten piiriin Jussin jaAntin ympärille.
»Minnekähän se tamma on joutunut?» kyseli nyt Jussi taas hädissään.Silloin Niirasen Väinö hoksasi asian ja vastasi:
»Sekö, joka oli jätetty yksinään kadulle?»
»Ka, se.»
»Se meni», selitti Väinö. Jussi hätäytyi yhä enemmän ja kysyi:
»Minnekä se meni?»
»Se vain käveli ensin katua myöten, mutta sitten se meniKiihtelysvaaralle päin», selitti jo toinen poika.
»Ettekös te ottaneet kiinni?» kummasteli Antti. Siihen selittiParviaisen Juuse:
»Emme.»
»Karppisen poika vielä löi sitä, jotta se lähtisi juoksemaan», ilmotti nyt Niirasen Väinö.
»Tule sukkelaan!» kiljasi Jussi Antille.
Nuoruudessaan olivat molemmat liperiläiset olleet hyviä juoksumiehiä. Niinpä kerrankin olivat he vedon perästä juosseet talvipakkasella paljain jaloin Kauppalan ja Romppalan välin edes takaisin kahvin keittoaikana. Tämä nuoruudessa saavutettu taito oli heillä nyt apuna, kun lähtivät Kiihtelykseen päin painamaan.
Mutta tamma oli myös hyvä juoksija ja he olivat jo yli keski-ijän. Lisäksi oli heillä raskaat kengät jaloissa, Jussin selässä vielä porsassäkki, ja myös oli porsasjahti ja tämä alkujuoksu jo heitä väsyttänyt.
Mutta siitä huolimatta oli vauhti alussa aika kipakka. He juoksivat keskikatua rinnatusten. Porsaskin keikkuillessaan yltyi huutamaan niin kovasti, että jokaista akkunaa koristivat kohta iloiset kasvot.
Juostessa tuli helle. Antti sanoi:
»Vari tulee!»
Mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan, sillähänentammansa se oli nyt menossa ja siksi kiiruhti hän vain eteenpäin. Mutta kun helle alkoi häntäkin tukahduttaa, tuskautui hän ja alkoi riidellä:
»Kun se lähti vielä Kiihtelykseen päin, eikä Liperiin!»
Sitä ihmetteli Anttikin, ettei se ollut lähtenyt kotiin päin. Mutta hetken juostua selvisi sekin asia, sillä nyt muisti Jussi:
»Sehän on sieltä Kiihtelyksestä kotoisin… Kiihtelyksen Mustoseltahan se Kettunen on sen vaihtanut.»
He juoksivat nyt hölkkäjuoksua. Jussi kiukutteli:
»Se on ikävöipää sorttia koko tamma… Kammitsassahan sitä on Kettunen sen tähden syöttänytkin, ettei se pääsisi pakenemaan Kiihtelysvaaraan.»
Ja hän alkoi suuttua Kettuselle, kun se oli hänet pettänyt kaupassa: antanut semmoisen elukan, joka ikävöipi entiseen kotiinsa, eikä ollut sanonut sitä. Juostessaan hän jo noitui:
»Perhanan Kettunen!»
* * * * *
He juoksivat edelleen. Jussi sydämmistyi Kettuselle vieläkin enemmän:
»Eikä se siitäkään hännän viuhauttamisesta sanonut mitään…»
»Paholaisen Kettunen!» sai Antti läähätykseltään sanotuksi. Ja Jussi kiukuitsi lisää:
»Potuuksien allahan se pitikin sitä häntää, ettei se saisi viuhauttaa… Ja kun minä sitä peräsin, niin sanoi vain, että kun potuukset ovat pitkät!»
»Kaho tuota kun valehteli!»
»Valehtelihan se syötävä! Mitkä pitkät ne olivat … lyhyet potuukset!» yhtyi Jussi ja lisäsi:
»Tuokin porsaan riivattu vinkuu tuossa selässä kuin syötävä… Etkö sinä paholainen pysy siellä vinkumatta, tahi kun lyön sinut seinään, niin ei jää saparoakaan!»
Mutta lopulta ei Antti enää jaksanut juosta. Läähättäen pysähtyi hän kauppias Ahokkaan portin kohdalle ja sanoi Jussille:
»Elä juokse!… Levätään!»
Jussi pysähtyi ja pyyhki nutun hihalla hikeä otsaltaan, huohottaen.
»Ei sitä juoksemalla saa kiinni», läähätti Antti. »Otetaan hevonen.»
»Mistä?» ähki hätäinen Jussi.
»Ka tuosta kartanolta.»
»Jospa se on vieras», epäröi vielä Jussi, mutta Antti sanoi:
»Tuodaan sitten pois, kun tamma saadaan kiinni.»
* * * * *
Kauppias Ahokkaan kartanolla oli oikeastaan useita hevosia valjaissa seisomassa, mutta Mulon Partasen liinakko ruuna oli niistä sittenkin paras ja sentähden Antti ehdotti:
»Otetaan tuo liinakko!»
Siihen suostui Jussi, kiirehtien vielä Ihalaista:
»Nouse väleen kärriin ja katso onko siellä ruoska!»
Kohta ajoivat nyt miehet Partasen liinakolla Kiihtelykseen päin. Jussi siinä tuskitteli ja kiukutteli tammallensa:
»Kun se halvattu juoksisi edes lönkkäjuoksua, niin saisihan sen kiinni, mutta täyttä nelistähän se ottelee syötävä!»
Siitä suuttui hän tammaansa niin julmasti, että kiukuissaan riuhtasiPartasen liinakkoa ohjaksista, löi sitä selkään ja ärjäsi:
»Etkö sinä juokse, senkin pellavaharja, vai nukutko siihen tielle!»
Hän löi uudestaan ohjaksien perillä. Liinakko porhalsi täyttä ravia jaJussi morkkasi tammaansa, kehumalla liinakkoa:
»Eipäs tämä viuhauta häntäänsä niin kuin se tamma! Ja minä sitä vielä syötin kauroilla … tammaa!»
Siihen sanoi Antti nyt vain:
»Kenenkähän se on, kun ei viuhauta?»
»En minä tiedä. Kaunis liinakko se on», vastasi Jussi, ja nyt annettiin mennä.
Mulon Jussi Partanen oli oikeastaan kosimismatkallaan hänkin, mutta kun hänellä oli ollut lampaan nahkoja myötävänä, oli hän ajanut Ahokkaan pihaan ja heittänyt hevosensa sinne, itse lähtien käymään sillan takana kysymässä Antti Matikaiselta, paljonko arvoinen on Makkosen lesken talo, jos sen möisi. Hän nimittäin oli leskimies ja tunsi hyvin Kaisan, ja oli ollut asiasta jo sen verran puhettakin, että Kaisa oli käynyt Mulossa katsomassa Partasen taloa. Nyt palasi Partanen tiedustelumatkaltaan ja sattui kohtaamaan Pekka Turtiaisen, jota hän oli pyytänyt puhemieheksi, jos huomaisi kannattavan ruveta Kaisan taloa tavottelemaan. Pekka kysyi Partasen Jussilta:
»Kotonako se Matikainen oli?»
»Kotona.»
»Paljonko tuo sanoi sen Makkosen lesken talon vielä maksavan?»
»Sanoi siitä saavan neljä tuhatta nykykunnossa, vaan jos panee uuden vesikaton ja kengittää, niin sitten viisi», hymyili Partanen.
»No mennäänkös?»
»Ka eipähän se siitään parane. Onhan tämä Kaisa muutenkin reilu akka, eikä sillä ole erityisiä pahoja kujeita, eikä ole lapsiakaan, niin kuin sillä Koposen leskellä on», tuumi Jussi Partanen, ja Turtiaisen Pekka sanoi:
»No mennään vain! Minä ensin pistäännyn ostamassa Pakarisen puodista mahorkkaa.»
Tätä Turtiaisen vastaantuloa saa Partanen kiittää siitä, että vielä joutui näkemään liinakkoaan ennen sen Kiihtelykseen menoa. Turtiainen näet viivytti häntä sen verran, että hän ei ennättänyt kääntyä toiselle kadulle ennen liperiläisten tuloa.
Hän hyvästeli juuri Turtiaista, kun kuului kova kärrin jyrinä ja liinakko hevonen porhalsi katua pitkin. Partanen siristi ensin silmiään, mutta kohta huomasi hän oikein nähneensä ja sanoi:
»Kah! Minun liinakkoni!»
Antilla oli ruoska kohona kädessä ja Jussi huusi:
»Pois tieltä, jotta saa tamman kiinni!»
»Elä jää, mies, hevosen jalkoihin!» huusi vielä Antti varotukseksi Partaselle, joka jo varustautui. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tarrasi tämä liinakkonsa turpaan ja huusi:
»Prtuu!»
»Mene pois, mies, jotta pääsee tamman perästä!» huusi Jussi silloin kärryistä. Hän huusikin ihan uhkaavasti.
»Prtuu! Rosvoja!» ähki Partanen.
»Mene pois, mies, tieltä, tahi saat piiskaa!» komensi Anttikin ja nosti ruoskaa lyöntiin. Mutta Jussi Partanen huusi yhä lujemmin:
»Tulkaa avuksi!… Huuda, Turtiainen, poliisia… Prtuu!… Prtuu, ruuna!… Huuda lujemmin, Turtiainen!»
»Poliisi! Onko täällä poliisia!» huusi Turtiainen.
Mutta poliisi osuikin juuri tulemaan paikalle, kun oli menossa ostamaan housukangasta. Hänellä sattui olemaan kaikki poliisin rustingit mukana, ja lisäksi vielä riiputti hän toisessa kädessään niitä Jussi Kokolta ostamiaan pitkävartisia saappaita. Oitis sekaantui hän Partasen ja liperiläisten väliseen asiaan, ja heti huomasivat liperiläiset, että hän piti Partasen puolta. Hän jo kysyi ajajilta:
»Kenenkä hevonen se on?»
»En minä tiedä!» vastasi Jussi reilusti, ja Partanen sanoi:
»Se on minun liinakkoni.»
Taas kääntyi poliisi liperiläisiin ja kysyi ankarana:
»Mistäs te sen otitte?»
»Kah, yhdeltä pihalta», vastasi nyt Antti.
»Kenenkä pihalta?»
»En minä tiedä», oli nyt Jussin vuoro.
»Ahokkaan pihallehan minä sen heitin. Sieltä ne ovat sen varastaneet», puhkui Mulon Partanen.
»Elä valehtele!» ärjäsi Jussi, jota sana »varastaneet» aivan löi kuin kurikalla, ja Anttikin huusi:
»Ollaanko me rosvon näköisiäkään? Häh?»
»Häh?» matki Partanen äkeissään.
»Elä hähki siinä, lemmon partaturpa!» kiljasi silloin äkäinen Jussi ja tavotti lyödä ohjaksien perillä, mutta ei ylettynyt.
»Elä lyö, kuule, turjake!» huusi Partanen, mutta kiukustunut Jussi vain ärjyi:
»Minkäs teet, jos lyön!»
»So, so!» alkoi poliisi tyynnytellä, mutta hänellekin karjasi Jussi vihoissaan:
»Elä sosota siinä, vaan mene matkaasi!»
Poliisi yritti kyllä tutkia asiaa, mutta siitä ei tahtonut tulla oikeata tolkkua, kun kaikki asianomaiset huusivat ja riitelivät keskenään minkä jaksoivat, ja lisäksi sekaantui siihen vielä Turtiainen sekä neljä koulupoikaa. Sen johdosta lausui poliisi:
»Tämä näkyy olevan niin sekava asia, jotta kyllä on parasta, kun mennään selvittämään.»
Hän tarttui tyynesti hevosen turpaan ja lähti taluttamaan sitä kaupungin poliisikamariin. Partanen käveli kärrin perässä, liperiläiset istuivat kärrissä, porsas vinkui kärrin istuimen alla säkissä ja neljä poikaa sekä Turtiainen seurasivat jälkijoukkona. Liperiläiset vähän jo oudostuivat ja Jussi kysyi poliisilta:
»Minnekä sinä talutat?»
»Tänne vain! Pitele ohjaksista, etteivät sotkeennu jalkoihin!» vastasi poliisi, mutta Jussi tenäsi:
»Onko se Kiihtelysvaara siellä päin?»
»On.»
»Eipähän!»
»On… On!… Istu vain rauhassa!» käski poliisi.
»Elä valehtele! Tuolla sillan takanapas on Kiihtelysvaara», pani Jussi yhä vastaan. Mutta poliisi vain selitti:
»Ei teille sen parempaa Kiihtelystä tarvita kuin se joka täällä on!»
* * * * *
Siihen aikaan oli varsinaisen poliisimestarin virassa Antti Tahvanainen, sen Akkalan entisen kauppias Tahvanaisen vanhin poika. Hän oli yleensä poliisiksi katsoen hyväluontoinen mies, joka osasi hänen kurinsa alle joutuneita kohdella ihmisiksi, sillä hän oli ylioppilasaikoinaan oppinut tuntemaan putkaan joutuneiden kohtalon ja perehtynyt siten täydellisesti ammattiinsa. Olipa hän kerran Viipurissa käydessään vielä äskettäinkin käynyt—siviilipuvussa tosin—tutkimassa maamme poliisioloja.
Mutta vaikka hän olikin hyväsydämiseksi tunnettu, niin loppui häneltäkin kärsivällisyys, kun näki äskeisiä Liperin miehiä taas palautettavan hänen alaiseensa laitokseen. Alustavassa kuulustelussa hän kysyi syytetyiltä kiivaasti:
»Oletteko te taas niitä äskeisiä liperiläisiä?»
»Olemme», myönsi Jussi kieltämättömän tosiasian.
»Mitäs te taas tänne tulitte?» kiivastui Tahvanainen edelleen.
»Ka kun se toi.»
»Toi!… Kuka lempo teidät tänne toi!… Hunsvotit! Itse te tänne tulitte», ärjäsi Tahvanainen. Nyt kiivastui Jussi ja sanoi:
»Jo nyt valehtelet, jotta me itse tulimme. Se toi.»
»Kuka 'se'?»
»Ka, tuo poliisi! Kysy vaikka tuolta partasuulta mieheltä, niin sekin sanoo, jotta se toi väkisin», selitteli Jussi. Tahvanainen vain yhä kiivastui ja kysyi:
»Mitäs te teitte?»
»Emme mitään…»
»Emme mitään… Emme mitään», matki viranomainen, mutta Jussi toisti:
»Emmekä tehneetkään mitään. Istuimme vain kärrissä ja ajoimme.»
»Ajoimme … me ajoimme … me vain ajoimme … horna! Mutta tiedättekö te minne te ajoitte?»
»Ka, Kiihtelysvaaraan… Tiesimmehän me sen ja ihan selviä miehiä olimmekin», puolustautui Jussi topakasti, sillä hän oli varma asiansa oikeudesta. Tahvanainen harppaili hetken aikaa kädet selän takana, vihaisena, ja ärjäsi taas:
»Mutta tiesittekö te kenen hevonen se oli?
»Emme», vastasi Jussi, ja Anttikin lausui hämmästyksensä:
»Mistä hitosta me olisimme tienneet, kenen se on?»
»'Mistä olisimme tienneet'!… Annan minä teille 'mistä olisimme tienneet'!… Kyllä te tiesitte!»
»Emmepäs tienneet!» väitti Antti, ja Jussi lisäsi entistä lujempana:
»Hitoltako sen tietää?… Onko se hevosen hampaassa tai hännän alla sanottuna, kenen hevonen se mikin on!»
»Siis te olette varastaneet sen hevosen!»
»Se on pitkä vale!» kiehahti Antti, ja Jussi lisäsi:
»Se on niin pitkä vale kuin Jauhiaisen lehmän häntä. Viisitoista lypsävää ammua mölisee yöt ja päivät omassa läävässäni ja maitoa on vaikka tule sinäkin juomaan. Ei silloin tarvitse toisen hevosta varastaa.»
Tahvanainen puri hammasta vihasta, mutta malttoi vielä mielensä. Jonkun aikaa harppailtuansa ja niistettyään nenänsä jatkoi hän kuulustelua:
»Minnekä te sillä hevosella ajoitte?»
»Kiihtelykseen.»
»Kiihtelykseen… Istu ja pala!… Senkö asiaa teille sinneKiihtelykseen oli, kun olette liperiläisiä?… Kiihtelykseen!»
»Kiihtelykseen kyllä! Jos et usko, niin kysy vaikka tältä Ihalaiselta», penäsi Jussi. Tahvanainen varmistui siinä uskossa, että miehet olivat suuria veijareita. Hän koveni:
»Senkö tekemistä teillä olisi siellä Kiihtelyksessä ollut?»
»No kun se tamma meni sinne.»
»Tamma! Mikä lemmon tamma?»
»Se Kettuselta vaihdettu tamma.»
Ei tahtonut päästä kuulustelija nyt asian perille. Hieman tuskastuneena jatkoi hän:
»Miten se sinne meni?… Ja mikä riivatun tamma se on?»
»No kun se Karppisen poika on lyönyt sitä piiskalla, jotta se menisi», koetti Jussi selittää.
Tahvanainen tuskastui lopullisesti. Silloin sattui vielä porsas vinkasemaan säkissä, jota Jussi riiputti kädessään, ja Tahvanainen tiuskasi:
»Mitä sinulla siinä säkissäkin on?»
»Potsi.»
»'Potsi'!… Mikä penteleen 'potsi'?» sotkeutui Tahvanainen.
»Ka, sian potsi … oikea imisä porsas… Ei suinkaan se mikä muu vingu porsaan äänellä», sai taas Jussi selittää, ja poliisimestari tiedusti:
»Onko se sekin varastettu?»
»Eikä ole. Tietäähän sen Makkosen leskikin, että se on oma potsi… Mene kysymään, jos et usko. Kaisa vielä syöttikin sille kokkelia.»
Pitkän tutkinnon perästä sai Tahvanainen sen verran selville, että Makkosen leski tuntee miehet. Sen johdosta käski hän kutsua Kaisan huomiseksi vieraanamiehenä kuulusteltavaksi. Ihalaisen ja Vatasen hän käski viedä putkaan.
Mutta silloin nosti Jussi Vatanen tenän ja sanoi, että hän ei mene.
»Vai et mene! Minkätähden sinä et menisi», ivaili Tahvanainen.
»Kun minä en jouda!»
»Ohoh! Vai et jouda! Pahanteoltako?» jatkui Tahvanaisen iva. Mutta Jussi sanoi:
»Minä menen Kiihtelykseen tammaa hakemaan.»
»Suu kiinni, varas!» ärjäsi Tahvanainen. Mutta silloin kiehahtiJussikin, heristi porsassäkillä ja ärjäsi vastaan:
»Elä karju, tahi kun minä karjasen vastaan, niin pieniksi palasiksi lentää koko Join kaupunki!»
»Viekää!» komensi silloin Tahvanainen ylpeästi, ovea osottaen, ja kuusi rotevaa poliisimiestä työnsi miehet taas entiseen yökammioon.
Yleensä voidaan sanoa, että Ville Huttunen, se sama mies, jolle Antti ja Jussi vastaan tullessa ensiksi tulivat ilmottaneeksi, että muka ovat Ameriikkaan menossa, on luotettavimpia isäntämiehiä Liperissä, mitä rehellisyyteen tulee. Ensiksikin hän kertoo asian juurtajaksaen. Kerta alkuun päästyänsä ei hän kunnolleen koskaan ehdi loppuun, ja kumminkaan ei hän välillä lepää, vaan useinkin porhaltaa koko tuon pitkän taipaleen niin yhtämittaa, että toisille ei jää suunvuoroa. Toinenkin seikka lisää vielä hänen luotettavuuttansa: Ukko Hyvärinenkin oli kerran myöntänyt:
»Kyllä Ville Huttusen puheisiin sopii luottaa, sillä Villellä on suuri kontu ja toistakymmentä lypsävää.»
Jos sitte joku sattui milloin Villen puheita epäilemään, niin silloin aina vedottiin ukko Hyvärisen lausuntoon, sanottiin:
»Uskoohan ukko Hyvärinenkin, mitä Ville puhuu.»
Mutta oli vieläkin eräs seikka, joka vaikutti, että häntä ei yleensä pidetty pahimpana valehtelijana… Oli näet tapana sanoa:
»Jos Ville Huttunen valehtelee, niin se valehtelee niin järkiään ja rehellisesti, että siitä voi seulomalla erottaa eri läjään sen mikä on totta ja jättää varsinaiset valeet uskomatta.»
Kaiken senkin lisäksi oli Mikko Kutvonen vielä huomauttanut:
»Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että rehellinen valehtelija ei koskaan salaa totuutta, vaan antaa sen tulla yhdessä mylläkässä varsinaisen valeen kanssa.»
Tämä Ville Huttunen poikkesi tavallisesti matkallansa Hyvärisen taloon. Nytkin teki hän niin. Koko matkan oli hän hautonut mielessään sitä kysymystä, miksi Antti Ihalainen ja Vatanen lähtivät Ameriikkaan ja hylkäsivät kontunsa, Ihalainen vielä vaimonsakin. Niissä mietteissänsä saapui hän Hyvärisen talon kohdalle ja arveli:
»On sinne nyt vähän väärää, ja nuokin kujaset näkyvät olevan kuoppia ja likaa täynnä, vaan jos sillä Hyvärisen eukolla sattuisi hyvinkin olemaan kahvi valmiina, niin saisi tuossa kupin aamutuimaansa.»
Hän pysähdytti hevosensa ja kuorman päällä mahallaan lojuen mietti mitä tehdä. Ei oikein tahtonut haluttaa vedättää kuormaa taloon, varsinkin kun sinne oli ylämäki ja kujaset rapaiset, eikä hevostakaan janottanut, kun oli juuri sen juottanut Variksen kaivolla. Hän aivan vihastui Hyväriselle, kun se ei hiekotuta kujasiansa.
»Uppoavathan siihen kärrit rumpuaan myöten», moitti hän. »Mitä ne tuosta talosta ovatkin rakentaneet tuonne mäen päälle, vaikka tässä tien varrellakin olisi ollut pihamaan paikkaa miten paljon hyvänsä!»
Mutta kun hän siinä ajatteli, yltyi kahvin halu. Hän mietti jo varmana:
»Keittäähän se emäntä, jos ei satu valmista olemaan.»
Ja silloin hän käänsi hevosensa kujasille ja vedätti kuormansa Hyvärisen taloon.
Talossa oltiin tulisessa kiireessä häävalmistuksien kanssa. Emäntä puhuiAnna Kaisalle:
»Eivätkö nuo jo tänä iltana tulle sieltä Joilta… Ja tuo se Vatanen sieltä nyt aika tuliaiset.»
Ukko Hyvärinen siihen vielä lisäsi:
»Eihän se Jussi rupea siellä turhaa viivyttelemään. Se on siivo mies ollut koko vanhemman ikänsä, niin että ei se kaupungissakaan käydessään turhia siekaile, kun kerran ennättää asiansa toimittaa. Pois se lähtee heti.»
Hän oli juuri lopettanut puheensa, kun Ville Huttunen tuli tupaan, istuutui penkille ja kopisti piippuaan kengän kärkeen. Emäntä tervehti häntä:
»Ka, Ville Huttunenko se on?»
Ville vastasi tervehdykseen:
»Niinhän minä tässä poikkesin taloon, kun Variksen kaivolla ei ollut kippaa, jolla juottaa hevosta, niin arvelin, että ajan sinne Hyvärisen pihaan ja juotan siellä. Ja olikin siinä hevosella nyhtämistä, ennen kuin tämmöisen mäen päälle saa suuren rahtikuorman köijätyksi, vaan kyllä sillä tuolla meidän ruunalla lähtee. Se kun näpistää oikein täyttä väkeään, niin aisain siinä vain pitää ruskaa ja luokista lentelevät säleet ihan kuin tappura, vaikka on vahva tuominen luokki. Kyllä jos siinä silloin sattuisi olemaan huonompi luokki, niin poikki se paukahtaisi, että rusahtaisi vain katketessaan. Esimerkiksi se Hentusen Jannen luokki, jota se kehuu, se ei pitäisi kutiaan, vaan poikki lentäisi, kun ruuna nyhtäseisi niin täyttä voimaansa, jotta lautasille painuisi vähän kuoppaa ja selkä olisi ojona. Onko sinulla, Hyvärinen, niitä tulitikkuja?»
»On niitä tässä.»
»No annappas, että saa raapaista tulen piippuunsa. Siinä meidän talossa niitä menee noita tulitikkuja niin ettei ostamasta pääse. Myötäänsä vain raapaistaan tulta, niin että yksi sihinä vain käy. Vaan minkäs sille osaa, kun on tullut talo rakennetuksi maantien varrelle ja kuka vain ajaa, se pysähtyy ja tulee taloon, eikä meidän talossa taas kenenkään tarvitse omin eväin elää. Jos ei ole liedessä tulta piippua sytyttää, niin talon puolesta on aina tulitikkulaatikko pöydällä, ja siitä saa vain raapaista, tulipa häntä hevosmiestä tai jalan kulkijaa.»
Hänen piti rykäistä, ja sen johdosta sai Hyvärinen huomautetuksi:
»Onhan siinä kulkijaa teidän talon kohdalla, ne rahtilaiset kun siinä hevosia syöttävät.»
Ville oli saanut ry'ityksi ja myönsi:
»No on siinä kulkijaa! Yhtenä jonona menee toisinaan, niin että toinen pää missä lieneekin. Missä häntä riittäneekin niin jumalattoman paljon miestä ja hevosta, kun sitä valuu kuin turkin hihasta… Ja se joukko sitten kun taloon vetäikse, niin siinä kysytään talossa tulitikkuja ja varsinkin tuota tupakkaa.»
Hän katsahtaa muljautti Hyväriseen, nähdäkseen ymmärtääkö se. Sitten hän taas jatkoi:
»Se tupakan meno se onkin ihan hirmuinen. Mutta ei ole vain Huttusen talossakaan tarvinnut omaa tupakkakukkaroaan povestaan kaivaa. Talon tupakka on aina valmiina vuottamassa, tulipa häneen vaikka mustalaista… Tuo yskäkin on ruvennut vaivaamaan.»
Oikeastaan hän nyt ryki antaakseen ukko Hyväriselle puhevuoron.Hyvärinen älysi sen ja sanoi:
»Onhan siinä pölkyssä talon tupakoita! Mitä sinä niistä omistasi.»
Ville alkoi purkaa omia tupakoitaan piipusta ja sulloa talon tupakkaa sijalle. Sitä tehdessään hän selitti:
»Olisipa näitä omiakin ollut riittämään asti, mutta voipahan tuota maistaa Hyvärisenkin riihen takaisia.»
Hän sytytti piippuaan ja jatkoi sitä tehdessään:
»Ei siinä meidän konnulla tarvitse tupakan puutteessa istua, jos on vain vähänkin miestä, että viskaa tupakan siemeniä riihen peräseinän taakse.»
Hän aivan korotti ääntään, kun kehui:
»Se seinän tausta se työntää sitä tupakkaa, että ilma on sen paljoudesta haleta. Eikä olekaan kumma, jos se sitä tellää tulemaan maan täydeltä, kun rahtilaiset käyvät siellä koko talven, niin että siellä istuu ja kyköttää tuota miestä kuin varista ruispellon aitaseipäissä.»
Piippu alkoi sammua. Hän imeä laputti sitä kovemmin, painaen tupakoita peukalon kynnellä syvemmä koppaan, ja jatkoi:
»Ainoastaan se kahvin menekki harmittaa toisinaan, kun sitäkin luojan viljaa menee niin tuhottomasti, että ei riitä Haisevan kaupassa, vaan on jo täytynyt käydä kolme naulaa ostamassa Kuuselan Pekan puodista… Kas tuota piippua kun reistailee!… Pah … pah … pah!… Mutta se eukko on semmoinen kapine siinä meidän talossa, että kahvitta se ruoja vain ei laske matkamiestä talosta, ja kun on semmoinen kansan paljous, niin ämmä saa vain aamusta iltaan tuhertaa pannunsa kanssa, niin että kun torvesta kaataa kahvia kuppiin, niin jo pitää kiireellä riennättää hattua auki ja kaataa toista vettä pannun suusta sisään.»
Tässä hän pysähtyi ja katsahti emäntään. Emäntä sanoi silloin AnnaKaisalle:
»Panisit Anna Kaisa tuosta tuon pannun kiehumaan, kun on nyt kerran näin harvinaisia vieraita tässä meilläkin!»
Sillä tavoin jatkui keskustelua. Ukko Hyvärinen väänsi lehmien kytkytvitsoja. Kahvi joutui ja emäntä jo käski Huttusta ottamaan kupin. Huttunen vastusteli:
»Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, kun joinkin ihan äskettäin sen Pekka Variksen mökissä. Siinä vielä makasivat, mutta Varis kun kuuli äänen, niin paikalla tunsi ja sanoi: 'onko se Ville Huttunen?' Siihen sitten heräsi Variksen eukkokin ja tuli hyville mielin ja sanoi: 'Pitääpä nousta höyräyttämään Huttuselle kahvit, kun ei olekaan niin kaivattua vierasta osunut koko mökkiin!» Vaikka enhän minä heille kahvin vuoksi poikennut, vaan muuten vain hevosta puhalluttamaan. Jussi Pirhosen kaupastako se Hyvärinen ostaa kahvinsa?»
»Jussi!» kerkesi emäntä myöntää.
Lopulta oli Huttunen saanut kahvit juoduksi ja varusteli lähtöä. Jo oli hänellä hattu päässä, kun juohtui mieleen asia. Hän ihmetteli:
»Mitähän se Ihalaisen Antti ja Vatanen muutoin ajattelivat, kun lähtivät Ameriikkaan ja hylkäsi Ihalainen vielä eukkonsakin ja koko kontunsa Liperiin? Onkohan se riitaantunut sen akkansa kanssa vai muutenkohan se rupesi reistailemaan vanhoilla päivillään, vaikka olisihan siinä konnullaankin voinut elää?»
Hän kertoi pitemmältä Antin konnusta ja Ameriikasta. Hyvärisen väki kuunteli sitä alussa viisaan näköisenä, mutta jo pani miettimään, kun Huttunen selitti:
»Vatasen Jussin kanssa ajoivat vastaan ja tuli siinä tarinoiduksi, niin Ihalainen sanoi, että hänellä on työpaikka tiedossa Ameriikassa ja on ostanut jo piletin aina perille asti. Sen Peijonniemen Leinosen pojan, joka on Ameriikassa, sanoi kutsuneen ja sanoneen: 'Tule vain, tässä samassa talossa saat työtä, jossa voit ansaita kymmenen markan päiväpalkkoja, ja jos osaat vähän petkuttaa ameriikkalaista niin viisaasti, etteivät huomaa, kun tarkastavat, niin voit vielä jutkauttaa isäntää niin että se maksaa toisen kymmenen liikaa.' Arvelihan se Antti osaavansa. Ja arvelipa se Vatanenkin, että mene tiedä jos hänkin pyörähtäisi Antin mukaan…»
Nyt alkoi ukko Hyväristäkin epäilyttää. Kun Huttunen sattui levähtämään, huomautti hän:
»Kun et nyt vain valehtelisi vähän liikojakin sen Ihalaisen ja Vatasen niskaan!»
»Mitenkä sitä nyt tosiasiassa osaa valehdella!» ihmetteli Huttunen. »Johan minä tiesin asiasta viime kesänä, kun Antti itse kävi puhumassa ja lainasi vielä neljäkymmentä markkaa laivarahoiksensa. Jo johan siitä Joillakin tiesivät puhua. Se Akkalan Hötösen poika oli siellä ja sanoi vuottelevansa Ihalaista ja Vatasta, että menevät yhdessä Ameriikkaan. Olivat sopineet sillä tavalla, jotta pääsevät laivalla yhdellä piletillä, eikä tarvitse kumpaisenkin eri lippua ostaa.»
Hän tiesi kertoa vieläkin sitovampia seikkoja. Hänen viimein lähdettyänsä ei Hyvärisen tuvassa kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki ajattelivat Ihalaisen omituista päähänpistoa, ja kummastusta lisäsi se, että Vatanenkin oli uhannut lähteä Antin matkaan. Päivä oli jo puolessa, mutta ei vieläkään oltu Hyvärisen talossa sanaakaan virketty. Vasta päivällistä syödessä sanoi emäntä:
»Lieneekö noihin Huttusen puheisiin aina luottamista, kun sen suusta tulee sitä pötyä kuin tiinusta.»
Hyvärinen ja Anna Kaisa eivät vastanneet mitään, vaan alkoivat jo tyyntyä. Päivällisen lopussa oli Hyvärinen sen verran rauhottunut, että kysyi emännältään:
»Otrakakkoako sinä huomenna paistat?»
»Otra. Arvelin paistaa ruisleipää, että saisi potaattikukon kuorta, vaan heitin sitte sen ensi viikkoon», vastasi emäntä. Anna Kaisakin tyyntyi, ja elämä lähti menemään ennallaan.
* * * * *
Mutta oitis saapui lisätietoja: harvapuheinen, vakava nahkakauppias Mikko Kukkonen ajeli lammasnahkoja ostamassa ja poikkesi niitä tiedustamaan Hyvärilään. Hänenkin vastaansa oli Antti ja Jussi ajanut ylpeillen hänelle Ameriikkaan menollaan. Nyt sattui vielä tämä Mikko Kukkonen matkustamaan Ville Huttusen jälkiä myöten, joten hän joutui kokoomaan kaikki ne tiedot, jotka Ville oli jättänyt. Niinpä oli hän sitä tietä saanut kuulla senkin, että Vatanen muka oli myönyt kontunsakin eräälle Ilomantsin miehelle ja että rahat olivat taskussa. Kukkonen oli puolestaan levittänyt asiasta tietoa pitkin tietä, siten vuorostaan vahvistaen Huttusen puheita. Asia oli kaikkialla, missä Kukkonen oli sen kertonut, herättänyt semmoista hämmästystä, että Kukkonen innostui siihen ja aina taloon tultuansa alotti puheen siitä. Nytkin hän ihmetteli:
»Mikähän sille Kutsunvaaran Vataselle ja Murron Ihalaiselle tuli, kun ne lähtivät Ameriikkaan! Onkohan niille mitä ronkelia tapahtunut?»
Olipa Hyvärisen väki ihmeissään, sillä Kukkosesta tiedettiin, ettei hän osaisikaan valehdella. Vasta pitkään ajateltuaan sanoi isäntä:
»Tokko noille lie tapahtunut ronkelia ja lienevätkö nuo menneetkään, vaikka se Ville Huttunen sitä höpisee…»
»Eihän sen Villen puheisiin ole luottamista!» huomautti emäntäkin.Kukkonen, harvapuheinen mies, istui kauvan ääneti, mutta sitten sanoi:
»Itse ne minulle sanoivat, että Ameriikkaan he aikovat matkansa kääntää.»
Se ilmotus muutti asiaa. Syntyi pitkä vaitiolo. Kukkonen jo käänsi puheen toisaanne sanoen:
»On tässä tuvalla kokoa! Tämä taitaa olla suurin tupa Liperin pitäjässä?»
Mutta kukaan ei vastannut. Emäntä seuloi jauhoja ja Hyvärinen kiskoi pärettä. Kukkonen jatkoi:
»Ainoastaan siellä Onkamon Kinnusessa minä olen sattunut näkemään vielä suuremman tuvan.»
»Ovat nuo päivätkin nyt pimeitä! Ei näet ole muuta kuin kaksi pimeää vastakkain!» huokaili emäntä itsekseen. Sitten taas vaiettiin, kunnes Kukkonen yritti:
»Ilomantsilaiselle se Vatanen sanoi talonsa myöneensä. Paljonkohan tuo sai?»
Anna Kaisa lähti tuvasta pois ja Hyvärinen, joka pelkäsi lasten alkavan taas puhua Vatasesta ja saattavan julki koko asian, vaikka niitä oli selkäsaunan uhalla siitä kielletty, suuttui jo lapsiin, vaikka oli hyväntahtoinen mies. Hän otti päreen, aikoi sillä hosua lasten kintuille ja torui:
»Ettekö mene siitä lämpimään saunaan itseänne pesemään illallisella saunavedellä!»
Hämmästyneinä suojelivat lapset kinttujaan ja työntyivät itkien ovesta ulos. Kukkonen tupakoi rauhallisena ja talon väki askaroi töillänsä. Pitkän ajan kuluttua kysyi jo emäntä Kukkoselta:
»Missä sinä sitä Vataselta kuulit?»
»Itsehän se Jussi sitä kertoi, kun sattui vastaan tulemaan. Ameriikkaan sanoi menevänsä, kun ovat niin suuret verot ja karut viljelysmaat täällä Liperissä», selitti Kukkonen.
»Ähää!» sai vain emäntä sanotuksi, ja nyt alkoi entinen mietiskely.Jonkun ajan kuluttua tiedusti Hyvärinen:
»Missä paikassa se Vatanen tuli vastaan?»
»Siinähän se Lehvosen entisen ruishuhdan kohdalla sattui.»
»Vai siinä!»
»Siinä.»
Emäntä kokoili jauhoja vakkaan, Hyvärinen sitoi päreitä torvelle ja kaikki kolme vaikenivat. Työnsä lopussa kysyi emäntä:
»Eikö se muuta sanonut… Vatanen?»
»Ei!…»
»Vai ei!»
»Ei.»
Hyvärinen nosti päretorven orsille, lakasi roskat lattialta uunin luo ja alkoi tupakoida. Kukkonen huomautti murahtaen:
»Johan se Vatanenkin oli ikämies!»
Ei virkkanut talon joukko siihenkään mitään. Emäntä oli saanut jauhot vakkaan, mutta pöytä oli vielä pyyhkimättä jauhoista. Hän huokaili:
»Minnehän ne pennut ovat panneet sen jäniksen käpälänkin, kun ei ole millä pyyhkisi pöytää?»
Hiiltä lähtöpiippuun asetellessaan kysyi Kukkonen:
»Ei sillä Hyvärisellä taida nyt olla lammasnahkoja myödä?»
Kauvan sai hän odottaa vastausta. Vihdoin selitti emäntä Hyvärisen puolesta:
»Tokko tuolla lie… Se möi niitä viime talvena yhdelle rytkyläiselle.»
»Möikö se sen mustan pässinkin nahkan?» tiedusti vielä Kukkonen.
»Möi.»
Kukkonen oli saanut asiansa toimitetuksi ja lähti. Lähtiessään hän vain tarkasteli ovensuussa Hyvärisen talon suurta hiilikoukkua ja ihmetteli sen jykevyyttä ääneensä, ikäänkuin jäähyväisikseen:
»On siinä hiilikoukussa tuota rautaa vähä runsaammaltakin!»
Ovessa mennessään hän lausui loppuarvelunsa:
»Tokko vain lie Muskon Varalassakaan semmoista koukun möhkälettä!»
* * * * *
Vähäistä ennen näitä tapahtumia oli kolme Join herrasmiestä ollut metsästysmatkallaan purjehtimassa ja jo onnellisesti päässyt rannasta lähtemään. Mutta heidän omasta sisällisesti heiluvasta tilastaan seurasi, että purjevene tölmäsi kivelle ja kaatui miesten hoippuroimiseen, siinä Koposen talon kohdalla. Herrat joutuivat veteen ainoastaan kaulaansa myöten, siinä kun näet ylettävät jalat pohjaan; mutta hirmuisen metelin ja riidan he nostivat keskenään.
Suurenmoinen huuto ja melu oli niin huumannut ja säikyttänyt Koposen vävyn, että tapaus suureni hänen silmissään ihan merionnettomuudeksi ja -tappeluksi. Hän melkein uskoi siinä hukkuneen suuren joukon ihmisiäkin, ja se usko vahvistui päivä päivältä. Lähdettyään sitte Liperiin hierottamaan itseään Kinnusen Liisalla hän kertoili tuosta hirvittävästä haaksirikosta. Kertomus tietysti Liperissä kasvoi kuten kaikki muukin maailmassa, sillä jokainen liperiläinen pitää rehellisen miehen velvollisuutena kartuttaa kaikkea, minkä on sattunut toiselta saamaan. Kinnunen, jonka eukko oli Koposen vävyä hieronut, sattui nyt tulemaan Ville Huttusta vastaan ja tervehti:
»No on sitä nyt tuota rapaa tiellä!»
»On sitä! Kun niilläkin Hyvärisen kujasilla uppoaa hevonen korvanpäitään myöten ihan puhtaaseen vetelään multavelliin, niin että on siinä uimista, kun on vielä tämmöinenkin rahtikuorma perässä! Kuuluuko sitä mitä muuta?» myönsi Huttunen.
»Mitäpäs sitä tänne Liperiin milloinkaan kuuluisi muuta kuin sian vinkumista ja akkojen riitelemistä. Mutta siellä Joillahan sitä on taas ollut vähän toisenlaista rytäkkää, kun laivat ovat menneet meren pohjaan ja herrojakin on niiden kanssa hukkunut semmoinen jumalaton liuta, jotta ei ole näet enää jäänyt kunnollista järjestyksen pitäjääkään koko Joille. Taisit sattua paikallekin, kun olit Joilla?» alkoi jo Kinnunen.
Ville oli ihmeissään. Ei hän olisi tahtonut olla asiasta tietämätön, sillä se olisi ollut muka nolaus. Hän koetti viekkaudella kiertäen saada hiukan vihiä:
»Ainahan sitä sattuu paikalle, kun pitää varansa. Kyllähän se oli rytäkkä!»
»Ei suinkaan se vain näitä tavallisia halkolotjia ollut, joka hukkui?Tottapa se oli niitä höyryllä käypiä!» arveli Kinnunen.Ylenkatseellisesti huudahti silloin jo Ville:
»Vai niitä lotjia sitä ilettäisiin Joilla upottaa mereen!… Höyrylaiva sen pitää olla jo kerran ollakseen, jotta siinä herrat kehtaisivat hukkua ihan suurissa roikissa!»
»Vai höyrylaivan ne laskivat pohjaan! Mikähän laiva tuo oli?» kummeksiKinnunen.
»Ka, eihän siellä Joilla muuta parempaa höyryä olekaan kuin se tuhottoman suuri Jok-laiva, johon olisi mahtunut koko tämä Liperi!»
»Vai se se meni pohjaan!»
»Se meni, että hurahti!» oli jo Ville asiassa kiinni.
»Jäiköhän maston päitäkään näkymään?» uteli Kinnunen.
»Vai olisi niitä näkynyt semmoisesta syvyydestä, johon saa tuota varppinuoraakin laskea kokonaisia vyyhtejä, eikä sittenkään pohjaan ylety!» riemuitsi Huttunen. Ja nyt muisti hän Ihalaisen asian sekä huomasi oitis, että Ihalainen ja Vatanen olivat hukkuneet samassa onnettomuudessa. Hän uskoi sen ihan tosissaan ja kiirehti jo sanomaan:
»Siihen se sitten loppui Ihalaisenkin ja Vatasen Ameriikkaan meno!»
Kinnunen ei ollut ymmärtää mitään. Vasta kun Huttunen oli hänelle selittänyt asian, huudahti hän:
»No voi tuota Ihalaisenkin pakanaa! Kun otappa nyt ja karkaa talostasi ja akkasi luota! Mutta eipä hylky päässyt pitkälle, kun jo rangaistus tuli!»
»Ei päässyt! Hauvin mahassa se Antti Ihalainen jo purjehtii Höytiäisessä», vahvisti Huttunen itsekin varmana siitä, että asia oli niin, sillä Liperissä uskoo yleensä jokainen omat puheensa. Kinnunen vielä tiedusti:
»Mitenkähän sen hautaamisen kanssa käy tuommoisessa tapauksessa? Tuleeko se henki täydellisesti lähteneeksi, kun ei ole voitu oikeita hautajaisia pitää ja hautaa siunata … siinä sen akan leskeksi jäämisessä?»
Viisaana huudahti silloin Huttunen:
»No, minkätähden sitä ei henkeä tällä tavallakin saisi pois! Pappi souti veneellä paikalle ja viskasi äyskärillä kolme kertaa vettä haudalle ja sillä se oli hauta luettu. Onhan niillä herroilla konstit tämmöistäkin tapausta varten, niin että jos kenestä vain on muuten henki lähtenyt, niin ei sen enää hautaamisen puutteessa tarvitse olla elossa, eikä estää leskensä naimisiin menoa.»
Kinnunen kyllä vähän oli vielä ymmällä ja ihmetteli: »Kahoppas sitäKoposen vävyä, näet, kun se ei puhunutkaan mitään tämän Vatasen jaIhalaisen hukkumisesta, valitti vain sitä muuta asiaa.»
Se oli Huttusestakin omituista, mutta hän selitti:
»Ne eivät ne Join puolen miehet puhu koskaan tätä asiaa niin halki, kuin se täällä Liperissä puhutaan, että siitä ihan päivä paistaisi läpi kuin harvasta, tyhjästä heinähaasiosta, vaan ne heittävät siihen aina hampaan koloon yhtä ja toista semmoista törkyä, jota tuhmuudessaan pitävät vähemmän asiaan kuuluvana.»
Huomasi sen Kinnunenkin ja myönsi:
»Semmoistahan se on koko se Kontiolahti ja koko Join seutu, vähän tuppisuuta väkeä.»
»See-mmoista!» innostui Huttunen, painostaen:
»Ja varsinkin se Koposen talohan se onkin itaruudestaan ja saituudestaan kuuluisa. Niin, eiväthän ne kuulu siinä omaa mahaansakaan raaskivan syödä täyteen muulloin kuin joulun pyhinä, ja silloinkin vuoron perään: yhden mahan kunakin vuotena. Eihän siitä talosta tuota oikeaa täyttä selvyyttäkään raaskittaisi antaa mistään asiasta, vaan sitä saa lypsää ja kettää kuin poikimattomasta lehmästä maitoa, eikä siitä sittenkään mitään heru. Mutta täällä Liperissä sitä ei olla Nauku-Maijan poikia siinäkään asiassa. Se saa asia tulla töröttää niin kuin rännistä saaviin laskisi. Eikäpä tuo Liperi näy sen köyhemmäksi siitä tavarasta tulevan, vaikka sitä ei surra, vaan annetaan leipämyllystä tulla ulos sitä mukaa kuin sinne korvasta toista valuu, kuin ruista jyvälaarista myllynkiveen.»
Kinnunen huomasi Villen puhuvan oikein ja tuli hieman ylpeäksikinLiperistänsä. Hän tarjosi tupakan Huttuselle ja myönteli:
»Eihän sitä Liperissä itketä eikä tingitä asiassa, eikä sittenkään lopu sanominen sieltä nenän alta. Vaikka kylläpä tuo Ihalainenkin oli jo saanut ikänsä elää, jotta ennätti tehdä sen verran pahuuttakin, että on vastaamista siellä toisessa elämässä.»
»Eihän se ihan tyhjin käsin Ihalainen lähtenyt viimeiselle matkalleen!» todisti Huttunenkin, sytytti piipun ja kertoi vainajan eväistä:
»Se Ihalainen kun jo pienenä poikanakin sen Vatasen kanssa tuota nauristakin varasti ja söi, niin emme siinä kilpailussa toiset pojat kelvanneet mihinkään. Sitä sai Liperissä siihen aikaan kylvää nauriin siementä vaikka korttelia paksulta, niin ei siitä vain sittekään kylväjälle jäänyt kuin naatit, vaikka joka siemen iti.»
Kinnunen onnitteli:
»On toki toiseen elämään lähtijöille onni, että Liperissä ei viljellä noita omenapuita!»
Hyväriseltä voi päästä Murron Ihalaiseen suurenkin kuorman kanssa, kun ajaa Kämäräisen haan kautta, sillä se tie on jokseenkin ajokuntoinen. Se kyllä tekee kierrosta, mutta ei aivan paljoa. Samoin pääsee Hyvärisestä Lempaalle Ville Huttusen taloon Ihalaisen talon kautta. Matka on kyllä silloin kahdeksan virstaa pitempi kuin suoraan Päivisen hovin kautta mennessä, mutta siitä huolimatta oli Huttunen nyt päättänyt kulkea Ihalaisen kautta ja poiketa taloon saadakseen oikean tiedon Antin Ameriikkaan menosta ja samalla kertoakseen mitä itse siitä tiesi.
Kanasen Maija Liisa oli vielä Ihalaisessa, kun Huttunen tuli sinne.Vaimo parat olivat yhä tulitikkujen puutteessa.
Anna Liisa teki levettä ja Maija Liisa kehräsi, kun Ville astui tupaan.Hän kopisti piipusta porot pankolle ja kysyi Anna Liisalta:
»Sinähän se olet sen entisen Ihalaisen eukko?… Mikä sen Ihalaisen päähän pälähti, kun se hylkäsi kontunsa ja lähti Ameriikkaan?»
Vähäiset olivat vaimo poloisen tiedot syistä lähtöön, jota hän ei ollut mitenkään kyennyt täydeksi todeksi uskomaan; päin vastoin oli hän vieläkin vaistomaisesti odotellut Anttia kotiutuvaksi. Huttunen se vasta varmuuden toi:
»Laivallahan se Antti lähti viilettämään, ja oli siinä aika sakki muitakin Ameriikkaan menijöitä. Kun oli näet miehiä aina tuolta Kaavin ja Juuan pitäjästä myöten ja aina Tohmajärveltä asti, oli semmoista julman suurta miestä kuin parasta metsärosvoa, niin jotta olisi niiltä uskonut työn lähtevän Suomessakin, vaan sinneppäs vain pitää kaikkien kiirehtiä… Ja melkein kaikki vielä olivat hylänneet vaimonsa, niin että kyllä nyt on leskiä tällä kulmakunnalla… Ja leskeksihän se Ihalainenkin tähän vaimonsa heitti…»
Hän varustautui nyt kertomaan parasta mitä tiesi. Koputteli kengillänsä lattiaa ja kerskasi:
»Mutta lyhyeen se loppui Ihalaisenkin matka. Ei siitä montakaan virstaa rannasta porhallettu, kun jo tuli semmoinen tenä eteen, ettei sen yli hypättykään.»
Anna Liisa sai toivoa. Hän kysyi:
»Mitä se Huttunen sanoi? Täytyikö sen Ihalaisen takaisin tulla?»
Huttunen nosti oikean säärensä vasemman päälle ja kertoi viisaana:
»Sille sattuikin Ihalaiselle vähän toisenlaiset vahingot tulemaan. Se kun meni sen suuren miessakin kanssa sinne Pyhäselän pohjaan, niin ei siinä muuta kuin laiva vain hirnasi kerran sillä pillillään ja viuhautti savuaan kuin parasta hevosen häntää.»
Anna Liisa heristeli kuuloaan eikä ymmärtänyt. Huttunen jatkoi:
»Ja Join herroja niitä kun meni Ihalaisen matkassa, niin ne menivät niin tarkkaan, että Joilla pitää panna kaikki konjakkikaupat kiinni, kun ei ole enää ryypyn ostajaa. Niin lähtivät tarkkaan kuin torakat Pesosen tuvasta, kun tupa paloi.»
Anna Liisa oli ihan sekaisin. Korvissa humisi Villen kertomus. Hän kysyi taas:
»Eihän tästä Huttusesta nyt saa mitään selvääkään… Mitä se Ihalainen sinne Pyhäselän pohjaan meni?»
Moisesta tietämättömyydestä ynseäksi tekeytyen huudahti Ville Huttunen:
»Mitä se sinne meni! Se kun mies lähtee pahanhengen kanssa kujeilemaan, minkä tämäkin Ihalainen, niin sen ei pitäisi vettä myöten lähteä Ameriikkaan. Sillä se kun tuo pahahenki on miehen matkatoverina, niin se on kaulassa kuin kiviriippa. Sehän se vei Ihalaisen ja Vatasen järven pohjaan, ettei Ihalainenkaan ehtinyt edes itseään siunata. Kerran vain vähän älähti ja silloin oli kaikki kuitti! Join pappi vain souti sitte veneellä sille paikalle ja ripotti vähän hiekkaa järveen niinkuin hautausmenoiksi.»
Nyt käsitti jo Anna Liisa asian. Kauhuissaan huudahti hän:
»Herra isä siunatkoon! Onko se Ihalainen hukkunut Ameriikkaan mennessään?»
»Ihanko se Huttunen nyt totta osaa puhua?» oudostui Kanasenkin emäntä. Huttunen laittautui hyvin tärkeän näköiseksi ja huudahti ylenkatseellisesti:
»Mhyh! Minkästähden se Ihalainen ei olisi hukkunut, kun siinä kerran humalaiset herratkin pääsivät tuomiolle! Ajaa reistasivat semmoista kyytiä kivikossa, että laiva vain hyppi kiveltä kivelle, kun yhden kerran kurahti pohjaan. On siellä järven pohjassa nyt tuota lihaa! Ei näet pelastunut muuta kuin se Koposen vävy, joka nyt on täällä ollut vähissä hengin itseänsä Kinnusen akalla hierottamassa.»
Anna Liisa alkoi itkeä tihruta, ja Maija Liisakin kuivaili kyyneliänsä.Huttunen alkoi lohdutella selittäen:
»Mitä sinä nyt siitä niin rupeat vetistelemään! Veteenhän se hukkui ukkoSoininenkin eikä sen akka silti ijäkseen leskeksi jäänyt. Sehän sen naiJussi Kuivalainen.»
Mutta vähän välitti nyt Anna Liisa mistään Huttusen puheista. Hän tunsi olevansa leski. Antin kuolema ei olisi häntä surettanut niin kipeästi kuin noin sydämettömän hylkäämisen varmistuminen. Sillä hän tiesi olevansa syytön mihinkään. Uskollisesti oli tehnyt työtä Antin apuna, eikä ollut koskaan ollut mitään riitaakaan välillä, ja nyt Antti lähti ihan jäähyväisiä sanomatta. Hän valitti:
»Mikä hänet nyt villitsikin lähtemään ja hylkäämään! Eihän tässä ole edes riitaakaan ollut!»
Sääliksi kävi Huttusen. Hän koetti lohduttaa:
»Elä nyt sure, eihän se sillä takaisin tule! Eikä se ole sinun pahuutesi syy, sillä tietäähän koko kylä, että se Ihalainen oli jo nuoruudessaankin semmoinen vimmattu, että eihän sen ja Vatasen kujeilta saanut kukaan olla rauhassa, kun ne pienenäkin poikana yhteen pääsivät… Milloin ne särkivät saunan akkunoita, milloin tekivät muuta koiruutta, niin että koko kylä oli yhtä kyytiä nurin.»
Mutta ei Anna Liisa sallinut nyt Anttia soimattavan. Hän alkoi puolustella:
»Kukapa se ei nuoruudessaan koiruutta tee. Mutta tasaantuipa tuo Antti vanhempana ja niin on ollut hyvä mies, ettei ole pahaa sanaa kuulunut koko talossa…»
Surulliseksi kävi olo talossa. Kanasen Maija Liisakin kätki kasvonsa esiliinaan, ja pois lähti Huttunenkin. Kauvan surivat molemmat vaimot kahden kesken. Turhaan koetti Maija Liisa viihdyttää. Olivat unohtaneet senkin, että tupa oli aivan kostea kylmyydestä, kun ei saanut tulta millä lämmittää.
Iltapäivällä Anna Liisa sentään pyysi, pienen toivonkipinän hänelle pilkahtaessa:
»Kun olisit tässä vielä kotimiehenä, niin kävisin vielä Hyvärilästä kysymässä, onko se jo ihan lopullisesti mennyt ja vielä kuollut muun hyvän lisäksi.»
Maija Liisa suostui ja Anna Liisa lähti.
* * * * *
Hyvärisessä ei vielä tiedetty Ihalaisen hukkumisesta mitään. Mutta hänenAmeriikkaan menonsa Vatasen matkassa oli myrryttänyt talonväen mielet.
Ukko Hyvärinen pärettä kiskoessaan löi liistakolla vanhinta poikaa kintuille ja ärähti:
»Taasko siinä paljain kintuin juoksentelette, ettekö ole kunnolla!»
Poika älähti, meni nurkkaan ja ryhtyi siellä tappelemaan sen keskimmäisen tytön kanssa. Emäntä siitä ärtyi yhä enemmän ja juonitteli Anna Kaisalle. Tämä viskasi pesemänsä hierimen pankolle ja ähähti:
»Sinä sen Vatasen asian aloitit!»
Emäntä äkämystyi:
»Vieläkö siinä ylpeilet! Ikäänkuin ei Vatanen olisi sinulle välttänyt!»
»Paholaiset!» suutahti Anna Kaisa ja viskoi pyttyjä pesintiinuun pestäväkseen, mutta emäntä jatkoi sitä suuttuneempana:
»Elä yhtään suutu ja visko! Ei saa sinulle tässä miehen kantturaa enää mistään, vaikka on jo etsitty ja koluttu kaikki miehen kahmut.»
Paraana toran ja ärtyisyyden aikana saapui epätoivoinen Anna LiisaHyvärilään ja tarttui oitis asiaan, kysyen:
»Onko se nyt sen Ihalaisen meno ihan varma, tiedetäänkö täällä, kun sitä puhutaan?»
Mutta talossa kun olivat kaikki äkeissään ja harmissaan, ei tahtonut puhe sujua. Kauvan istuivat kaikki ääneti. Ei kukaan vastannut Anna Liisalle. Koko joukko oli muun hyvän lisäksi hänelle vielä äkeissään siitä, että Ihalainen oli narrannut taloa muka puhemiehenä käydessään.
Anna Liisa hätäytyi ja uudisti kysymyksensä. Silloin kehotti emäntä miestään:
»Sano sinä, Hyvärinen, tuolle, niin heittää siinä vatkuttamisen!»
Tuskainen Anna Liisa ei ennättänyt emännän puheesta pahastua, vaan kysyi vielä:
»Tietääkö se tämä ukko Hyvärinen?»
Ärtyisenä tiuskasi Hyvärinen:
»Johan minä sinulle sanoin, että Ameriikkaanhan ne ovat karanneet! Ja karatkoot, mokomat miehet!…»
Anna Liisa jo vähän riemastui, kun Hyvärinen ei puhunut mitään Antin kuolemasta… Toivorikkaana huudahti hän:
»Onko se päässyt koko asiasta se Ihalainen sillä paljaalla Ameriikkaan menolla?»
Nyt loppui tietysti Hyvärisen kärsivällisyys ja hän tiuskasi tuikeasti:
»Menipä tuo nyt vaikka järveenkin, mokoma mies! Hyvin jouti mennä! Saat tuota vielä sinäkin paremmankin kuin tuon potaattinenän … jos kerran on semmoinen kipu miehen perään!»
Anna Liisa loukkautui ja pelästyi samalla. Mennyttä oli siis kaikki toivo; hukkunut oli Antti.
Koetti hän siinä vielä jotain kysyä, mutta nyt ei enää vastannut Hyvärinen, vaan sieppasi suutuksissaan päreen, antoi sillä lapsien pohkeille ja kiukutteli:
»Saunaan siitä menkää tappelemaan! On tässä koko talo kuin paras kestikievari. Yksi kun lähtee, niin jo toinen vetäytyy siihen istua könöttämään, jotta ei saa työrauhaa koko talossa.»
Anna Liisa säikähti. Hän tiesi sen olevan hänelle tarkotetun. Hän rykäsi jo merkiksi, että kyllä hän älysi. Lisäksi rupesi emäntäkin juonittelemaan. Kahvipannua uunin koloon pannessaan harmitteli, hän ikäänkuin muka itsekseen:
»Tuotakin kahvia menee, jotta eivät enää riitä maat eivätkä mannut, kun kaikki tähän vetääntyvät särpimään…»
Hän ryhtyi laittamaan lehmän vettä ja jatkoi harmiaan:
»Senkin hotosuut ehtimän takaa vääntäytyvät vuottaa vornottamaan!… Eikö heillä itsellään liene sen vertaa, jotta saisivat vaikka sikurivettä kulkkuunsa!»
Anna Liisa ymmärsi, että sekin oli hänelle tarkotettu. Hän lähti, huokaillen hyvästikseen:
»Hohhoi tätä köyhän elämää, kun ukkokin menee! Kaikki ne vain silloin jo haukkuvat ja luulevat, että sitä on ihminen heidän sikurivetensä vaivainen!»
»Kuka tässä nyt sinua tarkotti!» oikaisi silloin emäntä näön vuoksi. Ja kun Anna Liisa oli jo ovessa menossa, sanoi hän:
»Olisit tuossa nyt istunut, niin olisi tuota pannua varistanut, kun hiilet joutuvat!»
»Onpa tuota sen verran vielä kotonakin papuja!» sanoi siihen loukkautunut Anna Liisa ja lähti. Ovella kumminkin vielä pysähtyi ja sanoi ilkeästi:
»Kävisitte nyt myllymatkalla siinä Ihalaisenkin talossa, niin vaikka hänessä kahvit keittäisi… Sillä mitäpä tällä köyhällä muuta onkaan.»
* * * * *
Surullisena saapui hän kotiinsa, kun jo oli pimeä yö. Vaatteet olivat märät, kengät kurassa. Maija Liisa itki hänen kanssansa eikä raaskinut puhua tulitikuistakaan mitään. Kun tupa oli kylmä, haki Maija Liisa kuvon olkia, ja niillä nukkuivat he yönsä.
Mutta yöllä ei tahtonut tulla uni. Anna Liisan mieltä kaiveli surulliset asiat. Aikaa kuluttaaksensa hän kysyi Maija Liisalta:
»Hyväkö siinä on nukkua?»
»Hyvä».
Vaiettuaan kysyi Anna Liisa taas:
»Koko kuvonko sinä otit olkia tähän alle?»
»Koko.»
»Onkin noita olkia, kun siltä Ihalaiselta jäi otran olkiakin kokonainen närte riihenkin eteen.»
»Vai närtteessä se Ihalainen piti otran olkiakin!»
»Närtteessä.»
Sillä lailla puhelivat he ajan kuluksi. Maija Liisa ryhtyi jo lohduttelemaan Anna Liisaa. Hän alkoi puhelulla haihduttaa pois turhia raskaita ajatuksia. Sitä varten hän kysyi:
»Joko se on monta kertaa tuo punikki poikinut?»
»Neljähän se on», muisti Anna Liisa.
»Vai neljä!»
»Neljä!»
Jonkun ajan kuluttua jatkoi Maija Liisa lohdutustaan kysyen:
»Eikö niitä sinulla ole ollut yhtään pieniä?»
»Eihän niitä ole ollut. Yksi tyttö vain tuli silloin kohta alussa, vaan se näet kuoli vajaan vuoden vanhana», selitti Ihalaisen emäntä ja jonkun aikaa vaiti oltuaan kysyi vuorostaan:
»Eihän niitä sinullakaan ole tainnut olla?»
»Pieniäkö?
»Niin. Lapsia.»
»Mitäpä noilla tekee siinä köyhissä oloissa. Syövät vain ja huutavat ja kuluttavat vaatteita», sanoi Maija Liisa. Myönsi Anna Liisakin:
»Niinhän ne tekevät. Oli se toki onni, että se Ihalainen meni lapsettomana. Kun niitä kakaroita olisi vielä tähän jäänyt, niin mihinkähän hiileen sitä olisi silloin puhaltanut!»
»No oli se onni, että se semmoisena meni!» lohdutteli Kanasen emäntä.Sillä lailla jatkui puhelua ja Anna Liisa alkoi jo tyytyä kohtaloonsa.
Mutta aamusella, kun he taas menivät kylmään tupaan, tuntui elämä yksinäiseltä ja kolkolta. He odottelivat, että joku poikkeaisi taloon ja toisi tulitikkuja, vaan aivan kuin ihmeeksi ei nyt sattunut ketään kulkemaan ohi. Oli monesti aikomus lähteä niitä taas Hyvärisestä pyytämään, mutta se aikomus raukesi siihen toivomukseen, että kohtahan tästä joku ajaa myllyyn mennessään. Olipa myös Anna Liisa arvellut:
»Mitäs hyötyä siitä on, jos menee pyytämään, sillä unehtuuhan se asia kuitenkin jo sinne mennessä, niinkuin viime kerrallakin!»
Ja Kanasenkin Maija Liisa uskoi samaa itsestäänkin, ja siksi ei hänkään uskaltanut lähteä tikkuja hakemaan. Hän ajatteli Anna Liisasta:
»Sitten se pääsee vuorostaan morkkaamaan minua muistamattomuudesta, ja mihinkä sillan rakoon minä sitten katson, kun itse häntä sillä tavalla soimasin!»
Tupa oli niin kylmä, että Maija Liisan täytyi panna ylleen Antin parkkiturkki, ja semmoisessa puvussa teki hän nyt levettä. Väkisinkin siinä alkoi kiukuttaa.
»No otappa ja sokaise ihmisen muisti sillä tavalla, että unohtaa tulitikut, joita lähti juuri hakemaan!»
Pitkään aikaan ei voinut Anna Liisa vastata. Vasta kun hän oli saanut rullan täyteen sanoi hän ikäänkuin itsekseen:
»Hyvähän sitä on sanoa, vaan kunhan itsellään kellä olisi semmoinen suru, niin näkisihän eikö se muistiakin sokaise!»
Maija Liisa heltyi taas, mutta ei vielä niin tyyten, että olisi voinut oitis ryhtyä puhumaan. Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi pellavia harjaamaan sanoi hän:
»Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan… Ottaisit tähän toisen, joka pysyisi paikoillaan.»
Kauvan mietti Anna Liisa sitä. Viimein myönteli hän jo:
»Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen helppoa. Ei tiedä miten paksuluminen talvi nytkin tulee, niin meneppä sinne vaimoihminen hameisillasi semmoisessa hangessa kaalomaan halkojakin metsästä vetäessä… Kaikkihan siinä kintut kylmäisivät!»
Maija Liisakin huokasi. Hetken kuluttua lisäsi Anna Liisa:
»Eikä tiedä vaikka tulisi vielä rosvoja taloon, niin kuka niille tässä puolensa pitää, kun ei ole miessielua talossa.»
Nyt puhuivat he taas Ihalaisen ja Vatasen kuolemasta ja itkivätkin vähäsen. Maija Liisa moitti jo herroja, morkaten:
»Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä tavalla, että liperiläiset hukkuvat!»
Anna Liisa mietti asiaa. Katkerana myönsi hänkin:
»Tottapa ne sitä varten herrat onkin luotu, jotta joisivat tätä köyhää kansaa hukuksiin… Ei noilla muuta työtä näy olevankaan.»
Mutta pianpa alkoi Maija Liisa taas hyvin ilkeästi yskiä ja katsahteli kahvipannuun. Anna Liisa kävi yhä murheellisemmaksi, ja alkoi jo muistella virttä. Kun nyt Maija Liisa taas rykäsi, ehdotti Ihalaisen emäntä:
»Veisattaisiin tuossa kahvin asemesta vaikka virsi lämpimiksemme!»
Pitkään aikaan ei Maija Liisa vastannut. Suruissaan alkoi Anna Liisa silloin hyräillä virttä. Se vaikutti Maija Liisaan. Hän alkoi taas sulaa, ja kun Anna Liisa nyt muutti rihmaa hangon toiseen hampaaseen, kysyi häneltä jo Maija Liisa:
»Onko sinulla virsikirjaakaan?»