Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia:
— Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla niitten piinasta osalliseksi!
Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään mitä tuskia tahansa.
— Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? — kysyin minä Mihaililta.
— Todellinen uskonto, — vastasi hän, — on välttämättömästi toiminnan lähde!
— Ottakaa minutkin siihen toimintaan! — pyysin minä.
Kaikki minussa paloi.
— Ei, — vastasi hän. — Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin, tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä. Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten — te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa, te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä, ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa, alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden.
— Miksi te sammutatte minua? — kysyin minä tuskastuneena. — Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että voimiani tarvittiin…
Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti:
— Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan, joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko!
Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta.
— Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla silmillänne kansan elämää, — sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan, lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys; kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä asetta!
Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana.
Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti maallisia ajatuksia, — elävä sana antoi minulle paljon enemmän kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala, miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen, itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on Hänenkin tahtonsa?
Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta asiasta.
Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni ja on hämmentänyt henkeni.
Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa:
— Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun puheistasi kulkee vaarallinen huhu…
Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani: jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen.
— Oi, liian aikaista! — sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja melske ja setä Pjotr huusi minulle:
— Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä!
Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin:
— On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään hyötyä, vaan voi olla vahinkoa!
Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin. Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa alle.
He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin, ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli lähetetty peittämään kirjoja metsään.
Me saavuimme metsän rannalle, hän löysi siellä salapaikkansa ja asetti sinne taakkansa. Sitten tuli hän vallan levolliseksi. Vaan minua kammotti. Kyselin häneltä:
— Eivätkö ne tule tänne myöskin?
— Kuka ne tietää! — sanoi hän. — Kenties, ne tulevat tännekin.Täytyy pian laittautua kuntoon!
Hän oli hyvin kömpelö poika, ikäänkuin tammen rungosta kirveellä hakattu, pää oli iso, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, kädet olivat tavattoman pitkät ja äänensä oli synkkä.
— Pelkäätkö sinä? — kysyin minä.
— Mitä?
— Jos ne tulevat ja ottavat sinut kiinni?
— Jos ne vaan eivät löytäisi sitä, mikä on kätketty, muuten ottakoot vaan!
Hän pani kaiken kunnollisesti aukkoon, kaivoi sen kiinni, tasotti maan, heitti sinne puunoksia päälle, istui sitte alas ja kun hän huomasi, että minä aioin poistua, sanoi hän:
— Odota, sinulle tuodaan paikalla kirje mukaan vietäväksi!
— Mikä kirje?
— En tiedä!
Minä katselin puitten takaa laaksoon, tehdas narisi, ikäänkuin olisi joku tukehuttanut voimakasta ihmistä. Näytti kuin kylän teillä ihmiset ajaisivat toisiaan takaa pimeydessä, ikäänkuin siellä tapeltaisi, kuorsattaisi vihasta, murrettaisi toistensa luita. Ivankin alkoi vähitellen laskeutua.
— Mihinkäs sinä?
— Kotiin.
— Vaan jos ne ottavat sinut kiinni?
— Minä en ole kauvan ollut mukana hommassa, minua luultavasti ei tiedetä, vaan joskin ottavat minut, mitäs siitä? Vankilassa ihmiset viisastuvat.
Yhtäkkiä joku kysyi minulta vallan selvästi ja äänekkäästi:
— Mitenkäs sinä Matvei, Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja pelkäät?
Minä katsoin Ivaniin. Hän seisoi ja katsoi ajatuksissaan alas.
— Mitä sinä sanoit?
— Vankilassa… luetaan paljon.
— Eikö mitään muuta?
— Onko sitä vielä vähän?
Minussa hehkuu jonkinlainen valhe ja häpeälliset kysymykset leimahtavat pistävillä tulisäteillä. Yö oli viileä, vaan minun oli kuuma.
— Minä menen myös kanssasi!
— Sinua ei käsketty! — sanoi Ivan ankarasti. — Sinut otetaan varmasti kiinni, — sinun puheittesi takiahan koko hälinä on alkanut!
— Miten niin?
— Pappi on lähettänyt ilmiannon Verhoturjeeseen.
Minä istuuduin maahan, ja sanoin kuitenkin:
Silloin minun täytyy lähteä!
Vaan pelkoni pidätti minua.
— Tänne juoksee joku! — kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo.
Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi:
— Se on Kostja!
Minä tunsin Kostjan, — hän oli noin viisitoistavuotias poika, sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen apulaista, myös opettajaa.
Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla.
Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä katkonainen.
— Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa… Setä Pjotr kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen asuntoon, mennään!
Minä nousin ja sanoin Ivanille:
— Hyvästi, veli, tervehdi kaikkia; sano, että antaisivat anteeksi minulle!
Vaan Kostja tuuppasi minua ja komensi ankarana:
— Sinä, marss' vaan! Ketä siellä pitäisi tervehtiä? Luultavasti napataan kaikki kiinni, ikäänkuin kanat markkinoille!
Lähdettiin menemään. Kostja käveli edellä ja kertoi hiljaa, mitä hän siellä alhaalla oli nähnyt; minä astuskelin hänen perässään, vaan kaikkialta minua temmattiin, liepeistä, hihoista, ikäänkuin joku kyselisi:
— Mihin sinä? Sait ihmiset satimeen ja nyt karkaat itse!
Juttelin ääneen itselleni:
— Siis minun takiani joutuivat ihmiset kiinni…
Poika vastasi:
— Ei sinun vaan totuuden takia! Oletkos sinä totuus? Kas, mitä se vielä tahtoo olla!
Hänen sanansa olivat huvittavia, hän oli pikkuinen, vaan kuitenkin ärsytti hän minua jollain. Minun teki mieleni puolustautua hänen edessänsä ja aloin ladella hänelle ajatuksiani, ikäänkuin kerjäläinen leivänpalasia pussistaan.
— Niin näetkös, tässä nyt näkyy miten suuri valhe minussa elää —
Vaan hän murisi ja vastasi jokaiseen sanaani kuin omatunto:
— Vai onpa se jo suuri! Kaikkea sinä tahdot itsellesi enemmän kuin muille!
— Nämä ovat vieraita sanoja, — ajattelin minä.
— Eipä Kostin turhaan sinua sanonut kellotorniksi, — kertoi hän, — sinä et ole sellainen kellotorni joka oikeaan aikaan kutsut jumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka vaan aina itsekseen soi, koska se on rakennettu vinoon ja koska kellot siinä ovat huonosti kiinni, niin sanoi Kostin…
Hän oli vaiti ja ilmotti sitten yhtäkkiä:
— Minä en pidä sinusta, munkki, sinä olet jonkinlainen vieras…
— Minkälainen?
— En tiedä… Sinä kai et ole venäläinen? Olet niin paha…
Jonakuna toisena aikana olisin minä suuttunut häneen, vaan nyt — olin vaiti. Ja yhtäkkiä tulin niin heikoksi, väsyin kuolemaan saakka.
Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat ja rutisivat kuivat risut.
Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on.
Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen, Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja… Vaan se ei ollut sitä… Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa mättäältä mättäälle.
Kysyin pojalta:
— Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja?
— Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten?
— Pidätkö sinä vanhurskaista?
— En tiedä… Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin.
Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi?
Kostja kasvoi silmissäni.
— Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat tulleet paremmiksi ihmisiksi! — kertoi Kostja.
Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi:
— Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli voittamaan hätää, vaan lopuksi…
Hän mietti hiukan ja lisäsi:
— Lopuksi siitä ei tullut mitään!
Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen — oli sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle tilaa? Mihin minä menen?
Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä, vuotaa hiljaista valoa.
— Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
— Minäkö? — sanoi poika reippaasti. — En. Minä pidän kävelemisestä yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa. Minä pidän saduista.
Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon Muhamet ei anna lähteä.
Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:
— Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde erakkojen luo, en tahdo paeta!
Hän katsoi totisena minuun ja huomautti;
— Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut minuun.
— No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään.
— Hyvästi!
Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä, saattoi minua silmillään.
— Hoi, — huusi hän. — Hyvästi!
Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin.
Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä jotain muuta, — en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko.
— Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!…
Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli, muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta pohjavedestä.
Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa muistan tavanneeni ihmisiä.
Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä minä heräsin.
Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella äänellä hän lauloi vanhoista ajoista:
— Tsaari Ivan Vasiljevin luona…
— U-u-u…
Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi lakkaamatta:
— Ja olipa Jermak Timofein poika…
— A-a-a… — toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina.
Minun ympärilläni tuntui lämpöä, huomasin, miten uteliaat silmät säteilivät ja joku kysyi:
— Eikö tämä laula?
— Hän laulaa myöhemmin, odota vaan!
Minä olin usein kuullut ryövärien lauluja, vaan en tiennyt, kuka niiden sanat oli sepittänyt, kenenkä sielu niissä säteili, vaan tällä kertaa minä käsitin sen: tämän laulun kautta puhuivat minulle tuhannet vanhan kansan suut:
— Ihminen, minä annan sinulle pienenkin palveluksen edestä kaikki suuret syntisi minua vastaan anteeksi!
Kansa katseli yhä uteliaampana minuun, sytytti sieluani.
Kun vanhus lopetti laulunsa, nousin minä ja sanoin:
— Oikeauskoiset! Katsokaa, elipä kerran ryöväri, joka riisti kansaa, sorti sitä… Hänen omatuntonsa heräsi lopuksi ja hän lähti pelastamaan sieluansa, — hän tahtoi palvella kansaa rajulla voimallaan ja palvelikin — — —
Ihmiset kokoontuivat tiheämmin ympärilleni, ikäänkuin syleilivät minua, heidän huomionsa kohotti sanani voimaa, kauneutta, se soija minä upposin puheessani ja unohdin kaikki; tunsin ainoastaan, että vahvistuin maan päällä ja ihmisissä, — he kohottivat minua ylös korkealle ja muistuttivat vaieten:
— Puhu! Puhu koko totuus, kuten itse tiedät!
Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut. Muutamat vastasivat:
— Jumalasta…
— Niin vaan, monenlaista…
— Jumalasta enimmiten…
Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona, katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta ikäänkuin kysyen:
— Mitä sinä nyt sanot?
Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa.
Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois niskastani ja sanoin polisille:
— Tahdotteko tietää mitä minä puhuin?
Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, — taas kasaantui markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä, kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa — taas minä olin voimakas ja ikäänkuin unessa… Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten olkapäähäni ja kuiskasi korvaani:
— Mene, riittää jo, mene nyt!
Ja minua tuupattiin ja työnnettiin… Kas, olinkin yhtäkkiä jossain pihassa; vieressäni seisoi eräs mustapartainen mies ja poika, joka oli ilman lakkia. Musta komensi:
— Kiipeä aidan yli!
Kiipesin sen ja vielä toisenkin aidan ylitse; minun oli oikein hauska.
— Jahah! — ajattelin minä, — sitäpä te siis olettekin?
Mutta mustapartainen yhä vaan kiiruhteli:
— Pikemmin, toveri, pikemmin!
Matkalla, minä kysyin häneltä:
— Minkälaisiin te kuulutte?
— No, sellaisiin, niihin! — sanoi hän.
Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista ja laskeuduimme vuorenrotkoon, — sen pohjassa juoksi oja, pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja sanoi nauraen:
— Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle, lähtekää nyt!
Poika sanoi hänelle:
— Vaan mene sinä itse pian tiehesi…
Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk jatkoimme matkaamme.
— Mikä ihminen se on? — kysyin minä.
— Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia.
— Sellaisia kyllä tunnen!
Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti.
Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni.
— Oletko sinä täältä kotoisin.
— Olen papin renki.
— Missä sinun lakkisi on?
Hän koetti päätään, katseli minuun ja kysyi:
— Mitä sinä sillä teet?
— Niin vaan. Tulee kylmä ilta…
Hän vaikeni, sitten hän mutisi vastenmielisesti:
— Piru vieköön lakin, jos vaan pää on paikallaan! Rotko syventyi yhä enemmän, oja soi kuuluvammin, ilta nousi pensaitten takaa.
Sielussani oli kaikki epäselvää, vaan hauskaa, teki mieleni puhua ihmisen kanssa.
— Onko teillä vaan yksi ainoa karkotettu? — kysyin minä.
Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa ja hitaasti, kumeasti täristi hän:
— Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista, Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä yksitoista ollut täällä. Oleshinassa — kahdeksan, Shirokovassa — kolme…
Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti ja puhui taas, liikuttaen sormiaan:
— Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni, nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta!
Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa alta.
Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin:
— Osaatko lukea?
— Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy, täytyy… Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli, köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten — on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin minä ajattelen…
Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni:
— Opi, Matvei!…
Vaan sitten minä sanoin hänelle:
— Mitä siitä miettisi? — Se on Jumalan asia!
Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että minä töksähdin hänen selkäänsä, — sitte käänsi hän kasvonsa minun puoleeni ja kysyi ankarasti:
— Niin, niin, onko se vaan Jumalan asia? Kas niin minä juuri ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos, Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi he sanovat — uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani.
Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat, hiljaa heiluen.
Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle:
— Jatketaan matkaamme, veli!
Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain työntäydyin hänen päälleen.
Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat sanansa:
— Ja jos minä lopullisesti uskon heihin — niin on loppu! Minä en tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä; sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen…
Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa tahi punniten niiden painoa.
— Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan. Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä, hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi: "Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin. Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain. "Roskaa!" — sanoi hän!
Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin uudella äänellä.
— Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös roskaa!
Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa!
Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun päin ja vihelsi hampaittensa välistä:
— Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, — sitä tapahtuu usein sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen. Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"… "Maa!" — sanoo hän ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi sydämessäni!
Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt munkki.
Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät, sulivat pimeyteen.
— Noh, — sanoi oppaani, — hyvästi nyt!
Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui pimeyteen. Ja ilman lakkia!
Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei tehnyt mieli kulkea etemmäs!
Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi. Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä.
— Kas, mitä se oli? — mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut.
Ja taas minä ajattelin:
— Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, — hän on itse ihme, jos hän on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli Mihail ja hänen toverinsa.
Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä. Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä, tuota odottamatonta löytöäni.
Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt, olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi ja lauloi hiljaa aamutervehdystä — sen kevyet siivet vapisivat sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä sitä ahneesti!
Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät, Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, — oli niin äärettömän hyvä!
Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen:
— Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus, iloni ja onneni?
Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni, ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni.
En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita antimia.
Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja kyselin:
— Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas?
Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi:
— Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy elää omalla työllään; oi, niin ahdasta!
Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin.
Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan, ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa.
Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään.
— Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan lailliset isännät — ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan, maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet?
Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu, ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi.
Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima, joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele, että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut.
Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä uutta Jumalaani.
Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut taaskin.
Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on.
Minä usein kyselen häneltä nauraen:
— Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa minulle, heiluttaen käsiään:
— Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia, jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet luomaan niin suuria kauneuksia, — niin mitä sitten vielä tulee tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa?
Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle, ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin.
Olen nähnyt kymmeniä ihmeellisiä ihmisiä, he lähettivät minua yksi yhden, toinen toisen luo, kaupungista kaupunkiin, — minä kuljin kuin tuliviittain opastamana ja kaikki ne viitat paloivat saman uskonnon liekillä. Mahdotonta on kertoa kaikkien niiden ihmisten erilaisuutta ja ilmaista sitä iloa, mitä tunsin, kun näin, että he henkisesti kaikki olivat yksi.
Suuri on Venäjän kansana sanomattoman kaunis on elämä!
Kasanin läänissä minä sain viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka lopullisesti valmistaa temppelin.
Se oli Sedmioserin luostarissa juhlakulkueessa ihmeitätekevän Jumalanäidinkuvan takana. Sinä päivänä odotettiin Jumalanäidinkuvan palauttamista kaupungista luostariin, — oli suuri juhlapäivä.
Minä istuin kukkulalla järven vieressä ja katselin, miten koko ympäristö oli täynnä ihmisiä ja tummissa aalloissa virtasi kansan ruumis luostarin porttien luo, kiemuroi sen seinien ympärillä — aurinko laskeutui ja sen syysillan säteet olivat heleänpunasia. Kellot värisivät kuin linnut, jotka ovat valmiit lentämään laulunsa jälkeen ja kaikkialla punersivat auringossa ihmisten paljaat päät, ikäänkuin täysinäiset valmut.
Luostarin porttien luona odotettiin ihmettä; pienessä vaunussa makasi nuori tyttö liikkumattomana; hänen jähmettyneet kasvonsa näyttivät valkoselta vahalta, hänen harmaat silmänsä olivat puoleksi auki ja koko hänen elämänsä näkyi ainoastaan pitkien silmäripsien hiljaisessa värinässä.
Sen vieressä seisoi isä, pitkä, kaljupäinen ja harmaapartanen mies, isonenänen, — sitten tytön äiti, lihava, pyöreäkasvoinen nainen; hän oli nostanut kulmakarvansa, silmät suurina katsoi hän suoraan eteenpäin, liikutellen sormiaan, ja näytti ikäänkuin paikalla olisi valmis läpitunkevaan, räikeään kiljuntaan.
Ihmiset kulkivat ohi, katselivat sairasta kasvoihin, ja isä puhui heille tahdikkaalla äänellään, täristäen partaansa:
— Säälikää, armahtakaa oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman edestä, jalattomana ja kädettömänä se makaa jo neljättä vuotta; rukoilkaa apua Jumalanäidiltä ja Jumala kyllä palkitsee teidät pyhien rukouksienne vuoksi, auttakaa isää ja äitiä heidän hädässään.
Nähtävästi on hän jo kulettanut kauvan tytärtänsä luostarista luostariin, ja on jo hukannut kaikki toiveensa sen terveeksi tulemisen suhteen; lakkaamatta lauleskelee hän aina vaan samoja sanoja, ja ne soivat kuolleilta hänen suussansa. Ihmiset kuuntelevat hänen rukoustansa ja tekevät huoaten ristimerkkejä, ja tytön silmäkarvat yhä vaan vapisevat, ikäänkuin siivet tuskastuneilla silmillä.
Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt, kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, — oli sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin voimakasta sääliä kuin tällä kerralla.
Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille, puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa sitä.
Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi lämpönen ja yhä uudistuva kuiske:
— Jo tuovat, jo tuovat!
Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta, räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu.
Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu:
— Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme!
Kumeat huudot keskeyttävät laulun:
— Astu! Nopeammin! Nopeammin!
Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta, kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet, jotka tekevät ristinmerkkejä.
Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys, täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta.
Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa.
Ei ole loppua ihmisvirralla!
Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa valtava huuto:
— Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas:
— Nopeammin, nopeammin!
Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti tuntematonta iloa.
Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan, käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit kulkemaan lepäämättä loppuun saakka.
Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana:
— Jumalanrakentaja-kansa!?
Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin sen kanssa ja lauloin koko rinnastani:
— Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima!
Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä.
Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana.
— Nopeammin!
Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa yli.
Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki, meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas, muistan huutoja ja nurinaa:
— Messua, messua!
Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki, hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia, jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä tulipalon tulessa.
Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin minulle kuin hänelle:
— Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse, nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi!
Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti eteenpäin — hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti, — ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi siihen kaikella voimallaan, — kansa vavahti, horjui ja kaikki sekaisin huusivat, kiljuivat:
Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet!
Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti:
— Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat!
— Kävele, — huusi kansa, — kävele!
Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima — usko omaan valtaan, usko valtaan tehdä ihmeitä.
Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena kuin kukka ja lausui:
— Päästäkää minut, minä kävelen yksin!
Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan, joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet valoisat säteet.
Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan, katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin.
Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi:
— Näitkö sinä?
Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten.
… Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan herraan ja ihmeittentekijään.
Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni siivet.
Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta, kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani, asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton.
Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus.
Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen, paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa — ihmisten suurten leikkien jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien, vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden juhlina.
Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan, kuolemattoman kansan.
Se antoi siipiä äitini elämälle, sen toimien ja yritysten suuruudelle, ja minä rukoilin:
— Sinä olet Jumalani ja kaikkien jumalien luoja, joka on synnyttänyt ne oman henkensä kauneuksista etsimisensä tuskalla ja vaivalla!
— Ja älköön olko maailmassa muita jumalia, Sinun kaltaisiasi, koskaSinä olet ainoa Jumala, joka tekee ihmeitä!
— Niin minä uskon ja tunnustan!
… Ja sentakia minä palaan sinne, jossa ihmiset vapauttavat lähimäistensä sielut pimeyden ja epäuskon vankeudesta, kokoavat kansan yhteen, valaisevat hänen edessänsä hänen salaisia kasvojansa, auttavat sitä käsittämään, ymmärtämään tahtonsa voimaa, osottavat ihmisille ainoan ja oikean tien yleiseen sulautumiseen suuren asian, yleismaailmallisen jumalanrakentamisen vuoksi!