"Onko niin pahasti?" kuiskasi Anna surullisesti silmäten Yrjöä. "Herra Jumala, eihän hän ole mikään vanha, hän saattaisi kyllä elää vielä kauankin."
"Niin, Jumala suokoon niin," huokasi Yrjö; "mutta jos hän kuolee, niin sitä ei kukaan voi auttaa, me olemme kyllä tarjonneet hänelle sekä 'Tillyntippoja' että 'gratia probataa', hautoneet häntä sinapilla … sekä iskettäneet häntä, mutta hän tulee aina heikommaksi ja heikommaksi, ja minä kävin nyt tuolla Kjellsmyrassa Pekka Antinpojan luona, koska hän parantaa eläviä ja ymmärtää vähän auttaa ihmisiä myöskin … hän tulee tänä iltana meille ja saadaanpas nähdä, mitä hän voi tehdä; hän sanoi, että se on vaan 'lennos,' mutta tuskin minä sitä uskon."
"Herra Jumala, miten käyneekään?" huokasi Anna, joka tunsi itsensä ihmeellisesti liikutetuksi; hänestä tuntui siltä, kuin jos Kjell Kjellsson olisi ollut hänen ainoa tukensa täällä maan päällä, hänen ainoa turvansa; mutta tämä oli vaan luulottelua, sillä hän tiesi sen, että niin kauan kun Kjell eli, ei hän voinut milloinkaan toivoa Yrjöä saavansa; mutta siitä huolimatta pelkäsi hän hänen kuolevan.
"Jos nyt isä kuolee, niin ei kukaan estä minua ottamasta sinut," lausuiYrjö, "sehän on hyvä, Annaseni."
"Ja sillä tavalla sinä saatat puhua silloin, kun sinun isäsi makaa sairaana kuoleman kielissä," muistutti Anna surullisella vakavuudella. "Niin sinun ei pitäisi puhuman, se on syntiä."
"Niin, minä vaan sanon, että jos isä kuolee, jonka Jumala estäköön, niin minua eivät rahat ihastuta, se vaan minua lohduttaa, että minä saatan ottaa sinut … niin minä tarkoitin. Saatat uskoa, että Inka ja minä olemme paljon riidelleet sinusta.
"Kuinka niin?…"
"Niin, näethän, Inka on aina vähän ylpeä itsestään ja katsoo, että sinä et ole kylliksi hyvä hänen veljensä vaimoksi; mutta hän kyllä taipuu vielä kerran; hän kuitenkin vaikuttaa äitiin paljon; mutta, Jumalan kiitos, minä olen täysi-ikäinen itse ja herra itse puolestani, jos isäni kuolee.
"Ja Inka on kuitenkin aina ollut ystävällinen minulle," huokasi Anna, sillä se katkeroitti häntä, että joku saattoi olla toisellainen kuin mitä hänen käytöksensä osoitti. "Inka on aina näyttäytynyt minua kohtaan niin ystävälliseltä," kertoi hän, "minä en voi uskoa, että hän olisi niin petollinen."
"Vai niin, mutta katsohan, hän on semmoinen kuin tyttöjen on tapa olla, vähän viekas puolestansa," huomautti Yrjö ilkikurisesti hymyillen. "Hän on ylpeä ja suuri mielestään rikkautensa tähden ja luulee, että hän yksinänsä saa mennä naimisiin köyhän kanssa … hm, olethan sinä kuullut, että Ollilla on tuumat mielessänsä; no hyvä, olkoon niin; mutta silloin Inka ei saa sinun kimppuusi käydä … ei, hänen täytyy antaa olla sinut rauhassa. Saatat kuitenkin uskoa, että hän sittenkin tahtoo estää meitä naimisiin menemästä, ja kun hän näkee, että hänellä ei ole mitään voimaa minun suhteeni, silloin tulee hän kyllä sinun luoksesi ja osoittaa sinulle, että minulla ei ole mitään todellista aikomusta tämän asian suhteen; mutta elä kuitenkaan anna itseäsi pettää."
"Niin, sinullako, Yrjö? Minä en usko, että kukaan voi olla niin halpa, että hän lupaa eikä pidä ja haavoittaa jonkun tyttö raukan sydämen … ethän sinä tee sitä?"
"Kas niin, sinä alat jo epäillä," naurahti Yrjö, "miten käy sitten, jos Inka tulee, sillä hän on uhannut minulle, että hän kyllä estää asian sittenkin; hm, älä usko häntä!"
Yrjö istui vielä kauan sinä iltana Annan luona ja "sipisi ja supisi," niin kuin Laurin vaimolla oli tapana aina sanoa; viimeinkin hän lähti. Anna ja ukko Lauri seurasivat häntä alas rantaan, jossa pian vene sysättiin synkälle järvelle ja se alkoi kulkea muutamia loistavia pilkkuja kohden, jotka olivat valaistuja akkunoita siellä ja täällä Nordhallin kylässä.
Testamentti.
Yrjö lähti koko isänsä sairauden aikana harvoin pois sairashuoneesta, vaan sitä vastaan hänellä oli paljon puhumista ja kuiskumista sairaalle, joka näytti jännitetyllä ja tuskallisella tarkkuudella kuuntelevan häntä. Viimein kutsuttiin herra Koskinen, joka yhden kokonaisen päivän istui lukitussa kammiossa ja kirjoitti; mitä hän kirjoitti, se oli kaikille salaisuus. Kuitenkin näytti herra Koskinen sekä tuskastuneelta että hämmästyneeltä, kun hän kohtasi Ingan, joka valvoneena ja murheellisena ollen ei kysynyt, mitä hän kirjoitti, mutta luuli tietävänsä, että se oli kalunkirja. "Ei isä voi niin huonosti, että Koskisen täytyisi kaikki kirjoittaa," sanoi hän ainoastaan. "Jumalan avulla isä paranee jälleen."
"Niin, Jumala suokoon sen," lausui Koskinen surkuttelevalla äänellä, "muuten ei ole hyvin, Inka kulta, ei ole hyvin, — hm, toisinaan on sangen vaikea olla semmoisena, joka osaa vähää enemmän kuin muut ihmiset; näethän, pastori ja minä olemme ainoat tässä pitäjäässä, jotka olemme vähää taitavampia kirjoituksessa ja tarkemmassa lu'ussa ja sen tähden täytyy meidän molempain ohjata asioita, — niin, niin, saadaanhan nähdä, saadaanhan nähdä!"
"Mutta isä näyttää tänäpäivänä voivan paremmin kuin ennen; onhan se hyvä merkki, herra Koskinen?"
"Hm, varmaankin; mutta, näet, se on myöskin kuoleman merkki. Inka tietää, että kun valkea on loppumaisillaan, leimuaa se vielä juuri sammuessaan."
Seuraavana päivänä tuli pappi ja nyt otettiin esille paperi, jonka Kjell Kjellsson Yrjön, papin ja herra Koskisen saapuvilla ollessa selitti olevan hänen viimeisen tahtonsa ja pyysi kahta jälkimäistä todistamaan. Tämä tapahtui, ja kun nimet olivat kirjoitetut — Pekka Koskinen oli kirjoitettu taaksepäin kallellaan olevilla kirjaimilla monine jäykkine viivoineen ja lenkkeineen, näyttäen hyvin aidalta, jolla on kuivattu herneitä ja jolle on jätetty jäljelle muutamia varsia — tarkasteli Yrjö allekirjoituksia ja ivan ja ilon sekainen hymy levisi hänen kasvoilleen ennen kun hän taas ennätti ottaa niille surullisen muodon.
Kun tämä asia oli päättynyt, pyysi pappi Kjelliä ajattelemaan täältä lähtöänsä. Tämä muistutus iski kuin salama kuolevaan, joka siihen asti oli niin jännitetyllä tarkkuudella pitänyt huolta maallisten asioidensa järjestämisestä, että hän melkein unhotti kuoleman tähden sitä tekevänsä.
Hänen muotonsa muuttui; kuolema oli aina ollut hänelle kauhistus, ja nyt, ikään kuin taikakeinojen avulla, kulki koko edellinen elämänsä hänen ohitsensa, semmoisissa muodoissa, jotka nyt kyyneleillä ja huokauksilla soimasivat häntä kovasti, kovasti, ja joita hän olisi karttanut, jos hän olisi enemmän ajatellut sitä hetkeä, joka nyt jo oli tulla ehtinyt.
Hän vaipui kuitenkin enemmän ja enemmän, ja pappi voi siis ainoastaan päällimiten koskea kuolevaisen elämän pääkohtiin; mutta siinäkin oli kylliksi nostamaan kylmää hikeä hänen otsalleen. Pian, sitten kun hän oli saanut pyhän ehtoollisen, vaipui hän hiljaisesti huumehduksiin, se muuttui unen horroksi ja unen horto kuoleman uneksi, juuri silloin kun aamu koitti kylmänä ja usvaisena seudun yli.
Yrjö oli aivan tyyni; hän otti heti hallitusohjat, ja sitten kun juhlalliset hautajaiset olivat pidetyt, otti hän kutsuttujen todistajain läsnä ollessa esiin testamentin.
Se sisälsi, että koska Yrjö aina oli ollut kuuliainen poika, nimitti isä hänen yksinänsä perillisekseen siinä tapauksessa, jos hänen sisarensa Inka menisi naimisiin Kjellmyran Juho vainajan pojan Ollin kanssa, joka avioliiton suostumus oli tehty isän tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa. Myöskin oli Elsa, vainajan leski, perivä toisen puolen omaisuudesta lain mukaan, kuitenkin niin, että hänellä ei ole valtaa mitään hävittää, vaan kaikki hänen kuolemansa jälkeen oli jäävä Yrjölle ja Ingalle, jos, nimittäin, ei jälkimäinen tekisi vastoin isänsä viimeistä tahtoa.
Semmoinen oli sen testamentin pääsisältö, jonka herra Koskinen oli kokoon ährinyt ja sitten todistanut; hän oli ollut avullinen ryöstämään lemmikiltänsä kaikki ja asettamaan hänen kärsimättömimmällä tavalla veljensä vallan alaisuuteen.
Yrjö luki testamentin kovalla äänellä ja nauroi ivallisesti silloin, kun hän tuli siihen kohtaan, joka teki Ingan perinnöttömäksi, jos hän menisi naimisiin Olli Juhonpojan kanssa.
Äiti Elsa itki ja piti sen laittomana; Inka ainoastaan punastui, mutta lausui samalla: "usko minua, äiti, Yrjö on kyllä sen tehnyt laillisesti, niin että sitä ei voida kumota, mutta se on saman tekevä."
"Kyllä, kyllä, varmasti on se laillinen kirja," sanoi kihlakunnan tuomari Thorshagasta, joka oli myös saapuvilla. "Kyllä Kjell tiesi hyvin, mitä hän tahtoi. Sillä tavalla pysyy omaisuus koossa, eikä suinkaan Inka ole niin hullu, että hän ottaisi uudisasukkaan, joka kyllä on hyvä mies, mutta jolla ei ole mitään paitsi vanhaa äitiänsä, joitakuita mullikoita ja muutamia hevosia, joita hän myyskentelee."
Inka hymyili katkerasti, mutta hän oli vaiti, vieläpä silloinkin, kun Yrjö meni läheltä hänen ohitsensa ja kuiskasi: "näethän nyt, minä tein sen, mitä lupasinkin sinulle."
Noin kahdeksan päivän kuluttua sen jälkeen tuli Olli Juhonpoika uudistaloltaan ja ratsasti Yrjö Kjellssonin pihaan; tuohan oli uljas, voimakas muoto tulisen hevosen selässä, hevosen, joka pöyhisteli ja korskaili, kun ratsastaja astui maahan ja sitoi sen aitaan kiini. Inka kiirehti rapulle ja toivotti häntä tervetulleeksi, mutta sellaisella kasvojen muodolla, joka ei ennustanut hyvää.
"Hyvää päivää, Inka!" lausui Olli ja tarttui hänen käteensä, "sinä olet ikävilläsi tänään. Niin, niin, isäänsä ei voi kadottaa muuta kuin yhden kerran," lisäsi hän surullisesti huoaten; "mutta kiitä Jumalaa, Inka, sinun isäsi sai kuolla vuoteesensa … minun isä raukkani, joka kulki toimillansa, kuoli luminietokseen eikä päässyt edes siunattuun maahan … me emme löytäneet häntä koskaan. — Miten äitisi ja Yrjö voivat?" jatkoi hän ja aikoi astua huoneesen.
"Yrjö ei ole kotona," lausui Inka; "mutta ennen kun sinä kohtaat äidin, minä tahdon puhua kanssasi; tule tänne kammariin!"
"Oi, saanko minä niin rauhassa puhua kanssasi, Inkaseni, sinä minun armas, hyvä Inkani."
Pian olivat he kahden Ingan pienessä kammarissa.
"No, Jumala siunatkoon sinua, Inka," alkoi Olli. "Minä olen usein ollut pahoillani siitä, että me emme voineet puhua asiaamme isällesi; minä en pidä tämmöisestä hiiviskelemisestä ihmisten tähden; mutta kentiesi oli se paras niin kuin oli."
"Kuulehan, Olli, älä puhu mitään siitä," muistutti Inka ja istui vastakkain sitä tuolia, jonka hän oli asettanut Ollille, "minä puhun suoraan sinulle, Olli."
"Niin, sehän on selvää se," hymyili Olli.
"Niin, aivan suoraan, ihan niin kuin asia on. Tiedätkö, Olli, minä olen muuttanut mieleni, sinun täytyy katsella asioita toiselta kannalta … nyt on asia niin, että me emme voi mennä naimisiin, se olisi väärin, jos menisin naimisiin sinun kanssasi."
Olli vaaleni. "No, Jumalan nimessä, mikä nyt on? — Inka kulta, ethän sinä ole enää semmoinen kuin ennen, mitä tämä on? Etkö sinä huoli minusta … mitä, Jumalan nimessä, sinulla sitten on minua vastaan? Minä tiedän, että pidän sinun niin rakkaana kuin elämäni … niin, semmoisena kuin vanhan äitini ja vielä vähän rakkaampanakin; mutta, rakas Inka, eihän se ole täyttä totta?"
"On, Olli, oikein totta, minä envoimennä naimisiin sinun kanssasi."
"No, sinä kuitenkintahtoisitsen tehdä, jos voisit?" kysyi Olli ja otti hänen molemmat kätensä omiinsa. "Tahtoisitko sinä, jos vaan voisit? vastaa minulle, niin minä lähden!"
"Tahtoisin, Olli, minä tahtoisin varmaan, mutta en voi," lausui Inka ja alkoi itkeä.
Tämä tyynnytti heti Ollin. "No, sinä olet taas hyvä jälleen," sanoi hän lempeästi hymyillen. "No, mikä se on, joka sinua estää?"
"Minä olen perinnötön, jos otan sinun," lausui Inka ja loi kauniit silmänsä Olliin, nähdäksensä mitä se vaikuttaisi häneen, mutta hän ei huomannut hänen rehellisissä kasvoissaan edes pienintäkään hämmästyksen merkkiä.
"Perinnötönkö, vai niin, eikö mitään muuta?" lausui hän; "se on Yrjön töitä .. ja," lisäsi hän veitikkamaisesti hymyillen, "ja sinä mieluummin pitäisit perinnön kuin minun? Niinkö, Inka?"
"Ei, mutta minusta ei ole mitään hyötyä sinulle; sinä olet köyhä ja saat tehdä työtä kahdenkertaisesti minun tähteni, se ei saa tapahtua, sen tähden täytyy sen jäädä sikseen."
"Kuulehan, Inka, sano minulle oikein totuus, huolitko sinä mitään perinnöstä? Onko sinulle vaikeata tulla uudisasukkaan vaimoksi? Sano, kaipaatko rahoja, jos menet naimisiin minun kanssani?"
"En … en, sitä en tekisi, en koskaan, en koskaan!" lausui Inka.
"No, sittenhän ei ole mitään syytä olla ikävillään; tiedätkös, Yrjö pitäköön sinun rahasi ja kuluttakoon niitä terveenä, mutta minä tahdon pitää sinun ja antaa rahain mennä."
"Ja sinä et tule pahoillesikaan edes," sanoi Inka ja laski kätensä nuorukaisen olalle, "et pahoillesikaan edes, sinä vielä hymyiletkin, Jumala siunatkoon sinua sen tähden!"
"En, en, minä ajattelen näin: Jumala kyllä auttaa meitä… Tiedätkös, minä en ole koskaan epäillyt uskoa Jumalaan."
"En minäkään, mutta sitä enemmän olen epäillyt uskoa ihmisiin," huokasiInka.
"Kas niin, anna surun jäädä; nyt menemme alas äidin luokse … kunhan hän ei olisi myöskin yhtä kummallinen; näethän, naisia ymmärtääksensä, siihen vaaditaan oikein papin tiedot. Sinä tulit ja näytit niin surkealta, että minä luulin onnettomuuden seisovan oven edessä, eikä kuitenkaan ollut mitään muuta, kuin että veljesi oli peijannut sinua niin kuin hän muitakin peijaa… Niin, sehän on jokapäiväinen veisu."
Mutta Elsa otti Ollin vastaan avoimin sylin ja oli niin sydämellisesti iloinen noiden nuorten tähden, että hän silmänräpäykseksi unhotti huolensa ja harminsa Yrjön käytöksen tähden.
He istuivat yhdessä kaiken päivän aina iltaan saakka ja miettivät tulevaisuuden hankkeitaan, joiden koko perustuksena oli uudisasukkaan tupa, pieni perunamaa ja laidunhaka, jossa Ollilla oli kaksitoista hyvää lehmää ja kuusi nuorta hevosta, niin paljon oli hän rikastunut; mutta kun hän viimein kertoi heille, että hänellä oli tuhat riikintaaleria rahaa lainattuna ja sama verta kotonansa jäljellä, eivät he enää tienneet rajoja ilollensa.
Viimeinkin näkyi Yrjö tulevan, juuri silloin, kun Inka laski rikkauksiansa, jotka hän tuli saamaan tuolla ylhäällä tuntureilla. "Näetkös, tuolia tulee Yrjö; nyt sinä pidät minua kiini vyötäisistä ja me istumme juuri kuin jos sinä et huomaisikaan kun hän tulee; kas niin, olemmehan kihloissa, se on selvää, elääksemme ja kuollaksemme, ilman hänen rahojansa. Älä nyt vaan pahastu, Olli, tästä tulee näytelmä."
"En, — en; minun mielestäni on Yrjöllä syytä pahastua enemmän kuin meillä."
Yrjö astui sisään ja seisahtui kuin kiini naulattu, kun hän sai nähdä nuo molemmat rakastavaiset istumassa peräpenkillä ja äidin katselevan aivan tyynenä heidän hyväilemistään.
"Se menee jo liian pitkälle," lausui Yrjö viimein, "vielä pitää paikkansa isän testamentti ja niin kauan…"
"Vai sinä se oletkin, Yrjö," lausui Inka nauraen, "näethän, tässä on minun sulhoni, Olli Juhonpoika."
"Vai niin, sulhosiko? Sehän vielä on kuitenkin kahden vaiheella," vastasi Yrjö äreästi.
Olli ei siitä pahastunut, mutta hän nousi ylös ja jo hänen pitkä, solea ja voimakas muotonsa teki vaikutuksen Yrjöön, niin kun olikin kieltämätöntä, että hänen nuoret ja raittiit kasvonsa ja vaaleat, suoraan leikatut hiuksensa, jotka niitä ympäröivät, antoivat hänelle semmoisen voimakkaan muodon, että hänelle ei kukaan mielellään antanut mitään loukkaavaa sanaa silloin, kun hän nousi ylös ja lähestyi.
"Sinä näytät tänään niin ikävän näköiseltä," lausui Olli ja laski voimakkaan kätensä keveästi, mutta kuitenkin tuntuvasti hänen olallensa. "Kiitoksia viimeisistä, lankomieheni! Inka on luvannut minulle uskollisuutensa, isäsi on antanut sinulle rahat, siten me molemmat saatamme olla tyytyväisiä!"
Yrjö olisi mielellään vastannut jotenkin pistävästi, mutta Ollin käsi lepäsi raskaana hänen olallansa, ja sitä paitsi hän ei mitään kadottanut sillä että hänen sisarensa seurasi omaa tahtoansa. Hän veti siis suunsa vähän nauruun ja lausui: "Vai niin, jos niin on, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan, kun vaan Olli sitoutuu hyväksymään isävainajan testamentin."
"No, herran tieten, ihan mielelläni, käräjäin käymiset eivät ole minun tehtäviäni ja sitä paitsi olet sinä kyllä niin taitava lain mies, että siitä ei mitään hyötyä tulisi. Minä vielä luovun myötäjäisistäkin, jos niin tarvitsee, sillä Inka on saanut oikeat myötäjäisensä taivaan Jumalalta, hyvän sydämen, uskollisen mielen ja rakkauden rintaansa. Tiedätkö, Yrjö, semmoisia lahjoja voi ainoastaan Jumala antaa, mutta, rahoja, näet, voi hitto hankkia niin paljon kuin hän tahtoo."
Tämä ensimäinen kohtaus meni siis niin rauhallisesti kuin voi ja iltasella hyppäsi Olli taas hevosensa selkään ja ratsasti öisessä sumussa kotiinsa metsäin, jylhäin ja synkkäin metsäin lävitse; mutta kaikki oli hänestä kuitenkin niin iloisaa ja valoisaa, sillä hänen sydämessänsä loisti semmoinen ilo, jota hän koskaan ei ollut tuntenut niin kirkkaana ja puhtaana kuin nyt.
Jemtlantilaiset häät.
Ei todellakaan ole mikään pieni asia toimittaa oikeat häät Jemtlannissa. Elsa muoria oli mahdoton saada suostumaan siihen, että häät pidettäisiin talvella, sillä hän tahtoi kuitenkin, että Inka kunnialla lähtisi pois kotoansa. Itse Yrjökin oli liiaksi ylpeä antaakseen sisarensa mennä naimisiin kaikkea komeutta ja loistoa paitsi; ja mitä varmempi hän oli siitä, että hän yksin sai pitää rahat, sitä paremmin tahtoi hän osoittaa olevansa "kunniallinen" siinä merkityksessä, joka on sama kuin antelias.
Sitten kesti koko talven oikeata hyörimistä ja pyörimistä ja Inka teki työtä kangaspuissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka, valmistaen kaikkia niitä lukemattomia nenäliinoja, ruokaliinoja, kaulahuiveja ja esiliinoja, jotka hän sitten jakoi häävieraille. Kaikki kävi niin helposti ja hauskasti, vaikka Inka alituiselta jyskytykseltään kangaspuissa tuskin malttoi kuunnella, mitä Olli puhui käydessään häntä tervehtimässä. Yrjö oli melkein ainoa, joka näytti alakuloiselta; mutta se tuli vaan siitä, että hän näki toisten olevan iloisia ja se karvasteli häntä, kun hän ei itse voinut iloita.
Toisinaan oli hän myös poissa kotoa. Äiti luuli hänen käyvän tuon rikkaan tytön luona Bergissä, mutta Yrjö ei puhunut mitään semmoista, jonka olisi voinut siksi ymmärtää. Sitä vastaan kävi hän usein tervehtimässä Kosken Annaa eikä Inka huolinut nähdä vaivaa sitä estääksensä, sitten kun hän, erään kerran siitä puhuessaan Annan kanssa ja lausuessaan suoraan ajatuksensa, menetti kaikki aseensa sillä, kun Anna nauroi hänelle vasten silmiä ja selitti, että ei Yrjö eikä hänkään ollut ajatellutkaan pitää toisestansa.
"Anna raukka!" lausui Inka usein äidillensä, kun he joinakuina iltoina levähtivät, "Anna raukka, hän ei uskonut minua, mutta sitä vastaan Yrjöä niin hyvin. Minä sanoin kaikki; Jumala häntä valaiskoon!"
Seuraavana kevännä, kun jäät lähtivät järvistä, oli jo kaikki niin järjestyksessä, että voitiin panna kuulutus toimeen; mutta kahdeksaa päivää ennen kun ensimäisen kerran piti kuulutettaman, lähti Yrjö, Ingan naittajana, ja lautakunnan vanhin eli herastuomari, sulhon isän puolesta, matkaan, kutsumaan ensimäisen kerran, se on, ilmoittamaan, että häät tulevat Yrjö Kjellssonin taloon Nordhallissa, sillä sellaisen täytyi aikanansa ilmoittaa sen tähden, että kutsutuille tulee aina lähes yhtä paljon puuhaa kuin kutsujallekin. Täytyyhän aina valmistaa itsensä arvonmukaisilla viemisillä, juustoilla, leivoksilla, makeisilla ynnä muilla semmoisilla, joita täytyy olla mukana mennessä kunnollisiin häihin. Kun sitten tämä ensimäinen kutsumus oli tapahtunut, ei enää ollut ketään, joka vielä olisi ihmetellyt, kun seuraavana sunnuntaina ensimäisen kerran kuulutettiin uudisasukas, kunniallinen ja siivollinen nuorimies Olli Juhonpoika ja talon tytär, kunniallinen ja siveä Inka Kjellintytär kristilliseen avioliittoon.
Jemtlannissa on tapa, joka muistuttaa tuota vanhaa hyvää ja loistoisaa aikaa, jolloin naiset Ludviki XV:sta hovissa, saadaksensa kauniin ihon, joka ilta asettivat kasvoillensa raakoja lihaviipaleita; näin ei kuitenkaan Jemtlannissa tehty, mutta sitä vastaan piti morsiamen ehdottomasti itse tehdä kaikki ne lihamakkarat, jotka häihin tarvittiin, — "saadaksensa valkeat kädet." Tätä ei kuitenkaan katsottu Ingalle tarpeelliseksi, sillä hänellä olivat marmorivalkeat kädet ilman tuota ikävää työtäkin ja nyt saivat siis muut tehdä lihamakkarat.
Muutamia päiviä toisen kuulutuksen jälkeen lähti Yrjö taas entisen kumppaninsa kanssa hevosilla matkaan, saadaksensa tietää, ketkä vieraat ottivat kutsumuksen vastaan ja ketkä eivät katsoneet itsellänsä olevan aikaa tulla häihin. Useammat kuitenkin ottivat kutsumuksen vastaan, sitä paremmin, koska he jo olivat leiponeet leivoksensa ja valmistaneet makeisensa sekä koonneet kermaa voiksi.
Sillä ajalla oli tuolla kotona hirmuinen hyörinä ja pyörinä; Elsa muori oli liikkeessä kuin "ikiliikkuja" ja kulki läähättäen huoneesta huoneesen, sillä, huolimatta mistään herrastavoista, piti häät kuitenkin vietettämän maan tavan mukaan. Suuri sali verhottiin sen tähden liinavaatteilla, jotka vielä kaunistettiin kukkakiehkuroilla ja seppeleillä, tehdyt tunturi maailman puksipuista, puolanvarsista, ja tuhansilla kukilla, näillä hienosti tuoksuvilla kukilla, jotka kasvavat tuolla ylhäällä kallioiden keskellä, ikään kuin osoittaaksensa, miten heikkous yksinkertaisessa kauneudessaan kestää kaikki ja elää sielläkin, missä voima murtuu ja käy tyhjäksi. Kattoon pitkän pöydän päälle kiinitettiin telta, joka riippui alaspäin syvine ja monine poimuineen ja jota myös kaunisteltiin kukilla, jota paitsi suunnattoman suuri seppele ja kruunu riippuivat morsiamen aseman kohdalla.
Häät pidettiin sunnuntaina ja jo lauantai-iltana olivat kaikki soittoniekat valmiina Yrjö Kjellssonin luona ja tervehtivät ihanilla säveleillä häävieraita, jotka nyt kaikin miehissä jo saapuivat hääpaikalle seuraavana päivänä sieltä sitten kirkkoon kulkeaksensa. Luonnollista on, että heitä nyt heti kestittiin, mutta oikea syy, jonka tähden he näin varhain tulivat, oli se, että tänä iltana piti annettaman tuliaiset. Nyt kokoontui summaton määrä ruoka-aineita, kaikki maukkainta ja parhainta laatua, mitä oli voitu kokoon saada, jonka joukossa myös huomiota puoleensa veti niin sanottu häävoi sokeritoppain näköisen muotonsa ja kaikkien noiden ruusauksiensa tähden, jotka kaunistivat sen pintaa.
Sunnuntai-aamuna lähti joukko liikkeelle, ensin hevoisinensa soittajat, pari nuoria renkiä, jotka istuivat satuloissansa kuin kiini naulatut ja soittivat viuluillansa, huolimatta noiden iloisten luontokappaleiden kaikista vehkeistä ja heiskauksista. Itse Ole Bull olisi semmoisessa tilassa huonosti menestynyt; mutta tässä ei mitään haittaa tullut, koska soittajat olivat tottuneet ratsastamaan ja samassa viulua soittamaan — harjoitus, jota koettamaan sopii kehoittaa semmoista taidetta rakastavaa yleisöä, joka samassa kaipaa liikuntoa.
Kirkko oli lattiasta kattoon saakka lehdillä verhottu ja kukka köynnyksiä riippui penkkirivien yltympäri muodostaen kaaria käytäväin yli. Tuskin löytyy mitään muuta, joka olisi niin todellakin maalaisen tapaan kaunis, kuin kirkko, joka on tällä tavalla kaunisteltuna kuin morsian ja valoisa, iloisa ja pyhä kuin morsiamen mieli. Koko matkue astui alas hevosten selistä, he kun olivat ratsastaen kulkeneet, morsian ja kaikki muut naiset viistosatuloissa, kaunistetut punaisilla, sinisillä ja keltaisilla rimsuilla ja tupsuilla.
Ingalla oli ylevä musta hevonen, voimasta ja vireydestä oikein hypähtelevä, ja tuo suloinen, ihana neito, vyötäisiltään hoikka ja solakka kuin vitsa ja jäntevä kuin raitis ruoko, istui niin keveästi, niin reippaasti satulalla, että kukaan ei juuri mielellään olisi suonut hänen sieltä maahan astuvan ja tulevan muiden ihmisten kaltaiseksi. Tämä tapahtui kuitenkin, ja nyt kulki morsiuspari ja koko seura kirkkoon, edellänsä nuo kelpo soittajat, jotka kaikkia viuluinsa kieliä ankarasti kihnaten synnyttivät oikean metelin Jumalan huoneessa morsiusparin kunniaksi.
"Miten hän on kaunis!" kuiskuivat melkein kaikki miehiset katselijat, "ja miten hän on sievä!" ajatteli jokainen nainen, kun Inka astui kirkkoon ja sijoittui kirkon perälle kuoriin.
Viimeinkin loppui saarna, jota todellakin harvat tarkkuudella kuuntelivat, sillä juhlallisuus, tuo sievä morsian ja se mitä tuleva oli, vetivät puoleensa kaikkien mielet.
Pappi astui alttarin eteen ja nuoret morsiusneidot levittivät suuren silkkihuivin sulhon ja morsiamen ylitse, ja Inka ja Olli vihittiin yhteen Jumalan ja maailman edessä. Ingan vastaus "tahdon" kaikui niin lempeästi, mutta kuitenkin niin selkeästi, että siitä oikeastaan ei voinut tietää, tulisiko Olli vai hänkö perheen haltijaksi; tuntui siltä, kuin jos he molemmat tulisivat siinä yhtäläisiksi valtiaiksi — ja niinhän pitää olemankin.
Kirkossa, joka oli ihan täynnä väkeä, oli hirmuisen kuuma. Kesäkuun aurinko lähetti säteitänsä pienien akkunaruutujen lävitse ja paistoi lämpimästi kaikkiin noihin lukemattomiin kuolonseppeleihin, jotka kaunistivat patsaita, kadonneen onnen katoavina muistoina; se herätti siis todellakin iloa, kun soittoniekat taas antoivat poislähdön merkin ja morsiusjoukko kulki kirkosta pitäjään tupaan "leipäinjakajaisille." Tämä kuului maan tapaan. Oli nimittäin monta eri lajia leipiä: herneleipiä, keltaisia kuin vaksi, mutta karvaita niiden syödä, jotka eivät pitäneet niitä kovin erinomaisina, ohraleipiä, vierreleipiä, vohveleita ja voileivoksia yhteen pantuina ja näitä jaettiin koko kirkkoväelle, joka sen tähden tunkeentui pitäjään tupaan melkein samoin kuin Tukholman asukkaat kuninkaallisen näytelmähuoneen pilettiaukolle silloin, kun neiti Lindiä siellä saatiin kuulla.
Tätä jakamista kesti kauan, mutta viimeinkin se loppui; nuori mies nosti kauniin morsiamensa satulalle ja koko matkue lähti taas liikkeelle musiikin sävelten kaikuessa.
Kotona oli jo pihalla koristettu pöytä, jolla jaettiin virvoituksia ennen kun mentiin hääsaliin ja tuohon juhlallisesti kaunistettuun ruokapöytään, johon kaikki sovitettiin arvonsa mukaiseen järjestykseen, niin kuin tapa oli semmoisissa tilaisuuksissa. Ateria oli aivan puhdasta pohjoismaalaista laatua; siinä oli tarjolla runsaasti liharuokia ja kaikenmoisia erinomaisia ruokalajia, joita Elsa muori oli keksinyt; olipa niin "oivallisesti," että jokainen ihminen hartaasti toivoi; että päivälliseltä jo päästäisiinkin, joka viimein tapahtuikin.
Sitten asettui morsian ja sulho rinnakkain ja nyt oli vieraiden vuoro astua esiin lahjoinensa, joiden joukosta etenkin mainittakoon, että morsiamen äidin tuli antaa uusi ja kiiltävä tinainen malja, jonka jälkeen morsiamen veli, Yrjö, astui esiin ja antoi jonkun satamäärän riikintaalareita rahaa ja kaksi eläintä, jotka he itse saivat valita mielensä mukaan; kaikki lähimmät ja etäisimmät sukulaiset tulivat järjestyksessään ja viimein nuoriso, tuoden lahjansa, joista pienin oli kaksi riikintaaleria eräältä rengiltä ja yksi taaleri eräältä piikatytöltä, kaikki pankossa, useimmat hopearahoissa.
Tämän tuotteliaan juhlamenon jälkeen tarjottiin taas pienempiä ruokalajia, kaikenmuoisia semmoisia, jotka hyvin maistuvat makeilta ja tuntuvat keveiltä tämmöisen oivallisen päivällisen jälkeen. Nyt alkoi tanssi; se loppuu piiriä tanssimalla morsiamen kanssa ja meillä on siis syytä katsella häntä kyllin tarkoin ennen kun kaikki loistavuus häviää. Huomiomme parhaiten kiinittyy hänen pääkoristeesensa. Ingan silkkihienot, vaalean ruskeat kähärät ovat käännetyt ylös laskokseen, niin että pää on kasvanut koko joukon korkeammaksi, siihen on sitten laskettu paksusti kullattu morsiuskruunu monine mitalleineen ja molemmin puolin suurine kukkakiehkuroineen, tehdyt viheriöistä, punaisista ja suurista kiiltomessinkisistä ruusuista; näistä koristuksista käyvät helminauhat ja vitjat; riippuen kierroksissa hiusten rajalla. Muuten on hän vaatetettu mustalla silkillä, leveine, vaaleanpunaisine ja valkeine nauhoineen vyötäisillä; hänellä on myös kultakello, kultavitjat ja kalleuksia ylen määrin, jotka kaikki Elsa muori on hankkinut kaunistaaksensa lempilastansa.
Soittoniekat ovat virittäneet viulunsa, kihnanneet sompaansa kokonaiseen hartsikappaleesen, joka on kimitettynä viulun kaulan takapuolelle ja alkavat vetää säveleitä, potkien tahtia molemmilla jaloillansa, niin että se kuuluu juuri kuin jos neljä henkeä puimalla toimittaisi mukasoittoa. Tanssi alkaa.
Tuo morsian raukka koristuksineen ja sulho ovat nyt tuomitut tanssimaan joka ainoan häävieraan kanssa, aina vanhimmista ukoista nuorimpiin poikiin saakka, mutta näitä paitsi on vielä useita, jotka haluavat tanssia, ne ovat niin sanottuja "maitotallukoita" — maitotyttöjä, — jotka illalla kahdeksan aikaan ovat tulleet tuomaan maitoa tuliaisiksi koko kylästä ja vielä etäänpääkin. Heitä ei ole vielä ennen kutsuttu, mutta nyt heitä pyydetään tanssiin; ja kun sellaisia tuliaisia tuodaan aina jokaisena iltana niin kauan kun häät kestävät, pitävät tämän edun, "maitotallukkana" käymisen, kaikki seudun piiat vuorottain, käyden kukin iltansa häätalossa, saadaksensa tanssia.
Tanssia kestää valkoiseen päivään saakka, noin kello kahteen yöllä, ja silloin, kun pohjolan aurinko nousee ja kultaa valollansa koivumetsän ja Tunturikoski loistaa kuin kirkas hopea, linnut alkavat laulunsa ja kukat avaavat kasteisen kupunsa, vaikenee viulujen ääni ja kaikki laskeutuvat levolle, kootaksensa voimia seuraavan päivän tanssin rehkinän varaksi.
Lepo ei kuitenkaan ole pitkällinen; nuo väsymättömät soittoniekat ryhtyvät taas työhönsä ja nyt on "pitkätanssi" alkava. Nuoriso vaatettaa itsensä niin eriskummaiseen vaatteukseen kuin suinkin tilaisuus myöten antaa ja keksintäkyky riittää muodostamaan ja sitten kulkee koko hääjoukko huutaen ja laulaen, peltiä ja padansankoja mukasoitoksi rämistellessä kaikkiin kylän taloihin, joissa tavallisesti ollaan valmiita vastaan ottamaan. Sillä tavalla lähti nyt joukko Yrjö Kjellssonin talosta Nordhallin kylässä ja jatkoi kulkuansa kaikkiin kylään kuuluviin taloihin, jotka ovat pitkissä riveissä vuoren rinteellä. Joka paikassa, jokaisessa tuvassa varrottiin siksi, kun tuo kummallinen, ikään kuin kissannaukujaisia pitävä seura saapui ja sitten kun se oli tapahtunut, pyysivät ne, jotka tuvissa asuivat, heitä ottamaan muutamia pyörähdyksiä; se oli luonnollista, että silloin taas nuo väsymättömät viuluniekat alkoivat säännöllisemmän soittonsa, jonka mukaan sitten tanssittiin joka ainoan ukon, jokaisen eukon, naisen ja tytön, vieläpä semmoisten lastenkin kanssa, jotka juuri olivat oppineet kävelemään. Kaikkien piti saada vähän "pyörähtää" ennen kuu tuo iloinen seura, sitten kun talon kaikki asukkaat olivat myös "leivänjakajaisista" osallisiksi tulleet, lähti taas seuraavaan taloon meteliänsä jatkamaan. Tämän pitkän tanssin jäljestä, jonka tähden Nordhallissa täytyi kulkea noin puolen penikulmaa edes ja takaisin, eivät vieraat kuitenkaan olleet niin väsyneitä, että he eivät olisi tanssia jatkaneet vielä yöhön asti. Jokin lepoaika oli kuitenkin välttämätön, sillä tiistaina seurasi emäntäkesti. Ollin täytyi erota täksi päiväksi Ingastansa, sillä hänen tuli erityisessä huoneessa nauttia juomia miesten kanssa ja Inka kestitsi varsinaisessa häähuoneessa naisväkeä. Tällaisissa tilaisuuksissa juodaan tavallisesti vähän liiaksikin, ja Yrjön, niin kuin kaikkien raakaluontoisten, oli hauska katsella juopuneita ihmisiä; mutta tämä ei kuitenkaan nyt menestynyt oikein täydellisesti, sillä Ollin olento oli sellainen, että juuri kukaan ei mielellään unhottanut itseänsä hänen läsnä ollessansa — ja siis päättyi päivä jotenkin rauhallisesti, vaikka iltamalla jotkut naapurukset istuivat keikkulaudoilla ja jaarittelivat keskenänsä, tietämättä oikeastaan mistä kysymys oli. Päivä kuitenkin loppui, ja jos aurinko sinä iltana näki tusinakunnan enemmän semmoisia ihmisiä, jotka eivät tietäneet mitä he tekivät, ei se kuitenkaan punastunut enempää kuin tavallisesti, sillä ihmiset käyttävät itsensä usein tuhmasti, olematta sen tähden kuitenkaan niin iloisia kuin Inka Kjellintyttären häissä.
Keskiviikko on kuitenkin jo viimeinen päivä naineille vieraille; vielä on kuitenkin jäljellä yksi juhlallisuus, nimittäin kun "korjataan pois hapan paisti." Kaikki tuosta mahtavasta kestistä jääneet luut ovat nimittäin pannut sopiviin astioihin ja ne kannetaan nyt juhlallisessa saatossa, soittoniekat edellä ja koko hääjoukko jäljessä, jollekin aukealle paikalle metsään, jossa on joku erinäinen kallio tahi suuri kivi. Tälle kivelle ladotaan kaikki luut ja sytytetään sitten suuri valkea niitä polttamaan. Tällä ajalla väki käy suureen piiriin ympärille ja tanssii tuota palavaa luukasaa kiertäen siksi kunnes se on loppuun palanut; tätä viimeistä juhlaa seuraa taas kestitseminen, joka kestää siksi kun häätalossa syödään päivällistä. Kun sitten kaikki ovat asettuneet lepoon ja rauhaan, astuu ensin sulho esiin ja antaa jokaiselle miehelle tupakalla täytetyn savipiipun jäähyväislahjaksi ja hänen jäljessänsä tulee morsian lahjoineen. Tässä ovat nyt ne nenäliinat, ruokaliinat ja kaulahuivit, joita Inka niin ahkeraa oli kutonut kaiken talven.
Kun Inka nyt viimeisen kerran kotona ollessaan astui äitinsä eteen kiittääksensä häntä kaikista lapsuutensa päivistä, nuoruutensa iloista, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rauhasta — kun hän ojensi hänelle lahjansa, oivallisen kakun, kiedottuna liinaan, joka oli sidottu ruusullisella silkkinauhalla, niin koki hän vieläkin hymyillä, mutta kuitenkin vierähti suuri kyynele tuolle ruusuiselle siteelle silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja äänetönnä antoi lahjansa. Elsa eukko nousi ylös — tuo muutoin niin iloisa, voimakas ja terve eukko vapisi kuin haavan lehti — ja sulki tyttönsä syliinsä. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" kuiskasi hän nyyhkien. "Älä unohda äitiäsi, kun panet jalkasi oman pöytäsi alle!"
"En koskaan, en koskaan, äiti; en koskaan minä unohda sinua!" lausui Inka. "Mutta," lisäsi hän, "jos sinun tulee täällä olosi vaikeaksi, niin tule meidän luoksemme tuntureille!" Koko seurassa ei ollut ketään, joka ei olisi tuntenut juhlalliseksi tuota hetkeä, jona vanha side on revittävä sen tähden, että uusi on sidottu. Inka jatkoi kulkuansa ja lahjoittamistansa ja kaikkialla näki hän, miten paljon hänestä pidettiin, miten vastahakoisesti hän laskettiin kylästä pois. Ilta tuli ja vieraitten tuli lähteä, ja jokaista heistä seurasivat soittajat vähän matkaa tietä myöten vanhojen viimeiseksi huviksi.
Nuoriso ei vielä kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi häätaloon ja tanssi koko yön, niin että torstai-aamuna aurinko nousi ja oli jo korkealla taivaalla, ennen kun soittoniekat viimeinkin saivat soittaa tuon iloisen joukon pois talosta, johon taas tuli rauha ja hiljaisuus.
"Jumalan kiitos, että me taas olemme yksinämme!" lausui Inka sitten kun viimeiset vieraat olivat lähteneet; "tiedätkö, Olli, että tämä juhla ei ollut minusta läheskään niin iloista kuin olin sitä kuvitellut; minun täytyy kuitenkin erota kotoa. Tiedäthän, että sieltä, missä on lapsena elänyt, missä on leikkinyt lapsuutensa päivinä, sieltä eroaa ihminen kuitenkin vastahakoisesti ja murheella."
Olli syleili pientä vaimoansa. "No, rakas Inkani, onhan meillä uusi koti tuolla ylhäällä tuntureilla ja jos sinä tahdot, niin voihan äiti muuttaa myöskin meidän luoksemme sinne, sillä minä en usko, että hän täällä viihtyy."
"Näetkös, Olli," keskeytti Inka, "Yrjö näyttää semmoiselta kuin paha omatunto ja … ja … huomasitkos, että Kosken Anna oli ainoa kaikista tytöistä, joka ei tullut tänne minun häihini; tässä varmaankin on onnettomuus tulossa … muuten ei hän olisi ollut poissa minun häistäni, sillä vanha ystävyys ei ruostu, niinhän sanotaan."
"Annako? Niin … se on totta; häntä minä en nähnyt. Muuten oli täällä paljo tyttöjä, maitotyttöjä ja muita oikein kelpo parvi, niin että hän kyllä saattoi olla täällä minun huomaamattanikin. Tuollaisissa ijankaikkisissa kemuissa tulee pää oikein sekaantuneeksi ja tuollainen alituinen, yhtä mittaa monta päivää kestävä viulujen pirinä saattaa pään oikein pyörälle; minä olen kiitollinen päästyäni tuonne ylös tuntureille, siellä on tyyntä ja hiljaista järven rannikolla, ja vaikka tupa on pieni, mahdumme me kuitenkin hyvin siihen."
Muutamia päiviä häiden jälkeen seisoivat hevoset valmiiksi satuloittuina rapun edessä. Yrjön oli erään tärkeän toimen tähden täytynyt matkustaa pois kotoa, ja ainoa, joka siis jäi kotia, oli Elsa muori, joka vanhuutensa tähden ei voinut lähteä mukaan, mutta joka lupasi niin pian kuin järvet ja sammalet ennättäisivät käydä jäähän, tulla ja viipyä nuorten luona yli joulun.
* * * * *
Nuo kolme henkilöä ratsastivat siis metsiä myöten ylös tuntureita kohden, Olli, Inka ja vanha Juhon leski, Ollin äiti, joka laihana ja hoikkana istui satulassaan yhtä lujasti kuin muutkin. Muutamia renkiä kuormia kantavine hevosineen, morsiuslahjoja kuljettaen, seurasi jäljessä.
Oli kaunis ja lämmin päivä, linnut lauloivat tuossa synkässä mäntymetsässä, jossa yltä ympäriinsä löyhkäili tuore honganhaju, siellä ja täällä koputteli tikka nokallansa kuivuneita mäntyjä, jotka seisoivat alastomina nojallansa kallioiden välillä; mutta paljon korkeammalle puiden latvoja kohoutuivat tuntureiden lumihuiput ja sadottain kristallikirkkaita puroja porisi metsässä, hakivat tiensä noiden moniin mutkiin kiertelevien puiden juurien lomitse, huuhtoivat marmorijärkäleitä ja muodostivat putouksia, jotka vaahdoten ruiskuttivat vettä somerikkoon.
Molemmat äsken naimisiin menneet ratsastivat kauan äänettöminä toinen toisensa rinnalla; he näyttivät ajatuksiinsa vaipuneilta. Viimein naurahti Inka ja lausui: "Olli, me ajattelemme nyt ihan samaa." Olli naurahti myös, mutta loi silmäyksensä taivasta kohden. "Niin," lisäsi vielä Inka, "niin, sinä ajattelet niin kuin minäkin ja kiität Jumalaa, joka on kaikki tehnyt niin ihanaksi ja kauniiksi … etkö niin?"
"Niin, Inka, me emme voi Jumalaa kiittää kyllin siitä, että hän on antanut meille terveen tahdon ja puhtaan tahdon sekä ihanan maansa asuaksemme."
Matka kesti kauan; vasta iltasella ennättivät he tuota kiertelevää vuoripolkua pitkin Ollin avaroille aloille. "Elä luule, Inka, että täällä on niin hyvää minun luonani kaikki kuin siellä alhaalla Nordhallissa," lausui Olli, "mutta eihän se haittaa mitään, sillä olethan sinä tyytyväinen semmoiseen kuin meillä on?"
"Olen, rakas Olli, elä huolehdi siitä," kuului vastaus, mutta siitä huolimatta ei Inka kuitenkaan voinut olla uteliaisuudella katselematta eteensä ja itsekseen toivomatta, että tupa ei kuitenkaan olisi liiaksi kurja; mutta hän oli jo kauan sitten ajatellut olevansa uudessa kodissaan ja hän oli valmis tyytymään semmoiseen tupaan, millainen Ollilla oli hänelle antaa.
Viimeinkin pääsivät he tuon pienen järven rannalle. "Mikä tuo on? Asuuko täällä muita kuin sinä?" kysyi Inka kun hän näki pienen, siistin, punaiseksi maalatun rakennuksen valkeine akkunalautoineen ja viheriöine puitteineen olevan edessänsä järven toisella rannalla ja kuvastuvan kirkkaasen veteen.
Olli oli tarkkuudella ja ikään kuin epäillen tarkastellut nuorta vaimoansa, mutta kun hän näki hänen iloisesti hämmästyneen, muuttui hänen muotonsa iloisemmaksi. "Se on sinun ja minun tupani, näethän, minä olen rakentanut sen sinulle, sinua varten … tyydytkö asumaan siellä?"
"Tyydyn, tyydyn, oi niin kaunis ja sievä, rakas Olli, kiitos, Olli kultaseni; oi noin sievät akkunalaudat ja viheriät puitteet, oi miten tuo on kaunis!" Niin leperteli Inka kuin lapsi koko loppumatkan, mutta tuskin oli hevonen pysähtynyt, kun hän jo oli maassa ja kiirehti huoneisin. Kaikki oli oikein talonpojan tapaan, mutta katsohan, tuolla ullakolla oli pieni kammari varustettu Ingan puoleksi hienomman makuaistin mukaan.
"Oletko nyt tyytyväinen ja pysytkö tyytyväisenä, Inka?" kysyi Olli ja syleili iloista vaimoansa.
"Olen, olen; minä olen ja pysyn tyytyväisenä sinun kanssasi ja tuvan suhteen nyt ja koko elinaikani."
"Jumala siunatkoon sinun tulosi, rakas, armas, hyvä Inkani!" kuiskasi mies ja painoi sydämellisen suudelman noille ruusuisille huulille.
Huvimatkailija.
Erään järven rannalla Kentissä on kaunis maatila, joka, siihen aikaan kun meidän kertomuksemme alkaa, kuului sir Edward Ellisille. Hän oli silloin jo ijäkäs mies, mutta hän oli koko ikänsä elänyt naimattomana ja oli nyt siis todellinen "vanhapoika." Vanhainpoikain säädyssä on se omituista, että sen jäsenet tottuvat erityisiin tapoihinsa, joita he eivät tahdo jättää. He vaatettavat itsensä omalla tavallansa, syövät omaan tapaansa, nukkuvat sillä ajalla, jolloin ketkään muut eivät nuku ja antavat aatteiden kaivaa sieluunsa niin syviä juovia, että ne vaativat oikean sulun, jos heidän joinkin tavoin täytyy olla yhteydessä toisten kanssa. He tulevat, niin kun he itse mielellään väittävät, "itsenäisiksi miehiksi," taikka, jos muut saavat asiasta arvostelunsa antaa, "kummallisiksi patruuneiksi." Sellainen mies oli sir Edward Ellis, itse Englannissa kummallinen mies, joka merkitsee, että hän kaikissa muissa maissa oli jotenkin käsittämättömän eriskummainen olento.
Hän oli elänyt monta, monta vuotta yksinänsä tilallansa kammaripalvelijansa, pöydänkattajansa kanssa, sanalla sanoen miehen kanssa, joka toimitti kaikki tehtävät, mitä palvelijalla saattaa olla, nimittäin tuon pitkän Juhon kanssa, joka punaisessa liverissään (palvelijapu'ussaan) hoikkine ja koukertelevine ruumiineen näytti itä-intialaiselta kravulta. Sir Edward Ellis ei käynyt milloinkaan matkoilla; hänen oivalliset hevosensa seisoivat tallissa, juoksivat laitumella eivätkä tehneet mitään, niillä oli yhtä hyvät laiskanpäivät kuin milloinkaan jonkun pääkirkon pispalla tahi pastorilla. Sir Edward ei niitä milloinkaan käyttänyt, vaan istui huoneessansa, jossa hän tutkisteli vaakunatiedettä ja hänellä siis alituisesti oli vaakunakirja kädessänsä, saadaksensa selvän kaikista niistä jalopeuroista, tähdistä, pölkyistä ja ruusuista, jotka merkitsevät niin paljon ja niin vähän tässä maailmassa. Syy, jonka tähden hän näin oli mieltynyt vaakunatieteesen, oli se, että hän, Jumala yksin tietää minkä haarojen kautta, oli keksinyt olevansa sukua Stuartien, Lancasterien ja Howardien ynnä monien muiden heimoille ja su'uille, joissa hänellä oli esi-isiä ja äitiä, serkkuja ja tätiä, mitkä pöyhkeilivät vaakunoillansa hänen avaralla sukutaulullansa. Miten on tiettyä, on ihmisiä, jotka koko ikänsä taukoamatta lukevat samaa kirjaa kannesta kanteen, vuodesta vuoteen. Minä en tarkoita tässä Raamattua, jota kyllä sietää lukea niin kauan, vaan aivan yksinkertaisia ihmisellisiä kirjoja, semmoisia kuin esimerkiksi Cookin matka maan ympäri, jota minun tietääkseni eräs vanha maapappi tutki kaksikymmentä vuotta. Minä olin vielä silloin poika, kun mies istui ja luki Cookin matkaa, minä pääsin ylioppilaaksi ja tulin kotiani yliopistosta, ja vielä istui hän ja luki Cookin matkaa — minä menin tervehtimään ukkoa, mutta tulin sopimattomalla ajalla, minä häiritsin häntä, sillä hän luki Cookin matkaa ja huvitteleiksi parhaimmalla tavalla Unalaschalla tahi jollakin muulla venäläisellä reposaarella.
Samalla tavalla oli sir Edward kolmekymmentä vuotta lakkaamatta tutkinut vaakunatiedettä ja nimenomaan opetellut saksankieltä, lukeaksensa Gattererin vaakunatiedettä, joka on pääteos, josta saadaan selvä "vaakunakilvistä," "tinctureista" ja kaikista muista tuohon aimo tieteesen kuuluvista seikoista. Hänellä ei siis koskaan ollut aikaa nauttia luontoa; kukat tuoksuivat puutarhassa, puut puistossa suhisivat, mutta sir Edward pysyi huoneessaan, paitsi yhden kerran joka kesä, silloin kun hän lähti ulos ja katseli, miten hänen vaakunansa — nelijakoinen kilpi, punaisella, sinisellä, keltaisella ja viheriällä pohjalla, valkea risti punaisella pohjalla, keltainen tähti sinisellä ja sininen risti keltaisella sekä punainen ruusu viheriällä pohjalla — kukki suurella penkereellä puutarhassa, johon puutarhuri puksipuuaidan ympäröimään paikkaan kukkia istuttamalla oli sen muodostanut.
Tämä oli pian sanottu ainoa kerta, kun hän kävi ulkona viheriässä luonnossa, muuten istui hän huoneessaan, käveli ja jaloitteli sukusaleissaan.
Mutta kuitenkin lienee tämä monivuotinen tutkiminen viimein jotenkin tullut ikäväksi, koska eräänä sateisena syysaamuna, kun pitkä Juho tuli sisään kahvitarjottimineen, kääntyi sir Edward punapukuiseen palvelijaansa päin ja lausui: "tänään sataa."
"Niin, aivan hirmuisesti, ja nyt onkin Lokakuun seitsemäs päivä."
"Ota alas korkeasti autuas kuningas," lausui sir Edward, "ja anna tehdä taulua varten laatikko!"
"Hänen majesteetinsa kuningas Kaarlo ensimäinenkö, jalo ja kaivattu muistossa?" kysyi Juho suuresti ihmetellen.
"Niin … ota myös tämä kirja ja vie se vaunujen laatikkoon, laita kuntoon myös minun vaatteukseni … hevoset olkoot matkaan valmiina kello kaksi rapun edessä!"
Pyrstötähti toisinaan koskee pyrstöllänsä meidän katoovaista maatamme ja silloin se tästä tapauksesta tulee jotenkin hämmästyneeksi, mutta koko maa ei voi tulla niin hämilleen kuin pitkä Juho silloin, kun hän useita vuosikymmeniä jo palveltuansa sai kuulla sir Edwardin lähtevän matkalle.
"Sir lähtee siis matkalle?" kysyi hän.
"Niin … matkalle," kuului vastaus.
Kello löi kaksi ja vaunut olivat rapun edessä, tuo suuri kirja kannettiin alas ja laskettiin vaunujen laatikkoon (se oli vaakunakirja), Kaarlo ensimäisen muotokuva, laatikkoon sijoitettuna, asetettiin etupuolelle, ja nyt tuli sir Edward tavallisessa yönutussansa ja ainoastaan viitta olkapäillä, istui vaunuihin ja lausui tilanhoitajalle, joka suuresti ihmetellen seisoi astuimen vieressä ja vartosi saavansa joitakin käskyjä: "pöydällä on kirje." "Aja!" Vaunut alkoivat vieriä ja pitkä Juho nyykäytti palvelusväelle, sillä hän oli sanonut heille, että hän uskoi sir Edwardin menevän kilparatsastuksia katsomaan lähimpään kaupunkiin.
Matka tuli kuitenkin pitemmäksi, se kulki erääsen merikaupunkiin, ja seuraavana päivänä kello kaksitoista meni sir Edward pitkän Juhon seuraamana ja kuningas Kaarlo ensimäinen ynnä vaakunakirjansa mukanaan erääsen sievään laivaan, joka oli satamassa ja johon tavarat olivat kuljetetut.
Tuskin oli hän ennättänyt laivaan ennen kun ankkuri nostettiin ylös, purjeet levitettiin ja laiva lähti merelle sillä aikaa kun pitkä Juho asetti Kaarlo ensimäisen kuvan sir Edwardin kajutan seinään. Juho tiesi hyvin, että ei maksanut vaivaa kysyä, mutta hän luuli, että laiva tekisi pienen kierroksen ja pian laskisi rantaan, sillä se oli jotenkin varmaa, että sir Edward ei tekisi pitkiä matkoja. "Hm," jupisi pitkä Juho, "hm, hm."
"Mitä se on?" kysyi sir Edward.
"Mihin mennään, sir?"
"En tiedä."
"Ettekö tiedä, sir, mihin laiva on menevä?"
"En."
"Hm … hm…"
"Sinä olit itse laivalla minun lippuni kanssa," muistutti sir Edward."Minä kirjoitin: 'allekirjoittanut tahtoo seurata mukana laivalla janousta maalle siellä, mihin te ensikerran laskette rantaan. EdwardEllis.'"
"Hm, hm, me menemme merelle."
"Niin menemme, minä näen sen … mene!" Juho meni ja hänen herransa jäi selailemaan vaakunakirjaansa.
"Mihin mennään?" kysyi Juho eräältä vanhalta matruusilta, jonka hän sattui kohtaamaan.
"Mihinkö? niin me menemme Itä-Intiaan."
"Itä-Intiaanko?" kysähti Juho niin hämmästyneenä, että hänen punainen pukunsa oli vaaleta samalla tavalla kuin hänen omat laihat poskensakin; "emmekö laske maalle ennen?"
"Laskemme Madeirassa … ja S:t Helenassa sekä myöskin Kapissa."
"Madeirassa, siellä jossa viiniä kasvaa," jupisi Juho; "hm, tästähän tulee mukavaa."
Laiva kynti kuitenkin laineita. Juho sai nähdä delfiinejä, hajia ja muita kummallisia kappaleita vedessä, hän sai nähdä meren loiston käännepiirein välillä ja kuuman ilmanalan linnut sitten, jotka uhkamielisinä ja uljaina kiikkuivat mastojen päissä, mutta sir Edward ei ollut milloinkaan ulkona kannella, vaan oleskeli kajutassaan ihan juuri samoin kuin kotonansakin, vaakunakirjoineen ja Kaarlo ensimäisen muotokuvan seurassa. Tuo ihana saari kohousi viimeinkin vedenpinnan yli ja kuvastui tumman sinistä, puhdasta taivasta vasten, jota etelässä kaunistaa ruhtinaallinen aurinko, levittäen kulta sadetta yli avaran meren.
"Nyt me olemme Madeirassa, laiva laskee rantaan!" virkkoi Juho varovaisesti herrallensa.
"Sijoita kuningas laatikkoon, muista kirja ja vaatteet," lausui sirEdward, jatkaen lukuansa juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Laiva oli tuskin laskenut ankkuriin ennen kun sir Edward astui ylös kannelle, maksoi matkansa ja kulki veneellä maalle. Siellä hänelle hankittiin huone, taulu ripustettiin seinään ja taas alkoi hän elämän samallaisen kuin kotonaankin.
Kun he olivat olleet Madeirassa ja asuneet Funchallissa muutamia kuukausia, kun sir Edward astui toiseen laivaan, — kysyi Juho, mihin matka piti; laiva oli matkalta Trondhjemiin.
Tultuansa Norjaan, muuttivat he maalle; mutta sir Edward alkoi nyt saada uuden aatteen, hän tahtoi nähdä maata ja hän päätti sen tähden matkustaa jalkaisin.
"Sir, sitä minä en voi kestää," lausui pitkä Juho, kun hän sai tietää herransa aikomuksen; "minä olen opetellut seisomaan, mutta kävelemään, kulkemaan, sitä minä en voi kestää, varsinkaan tuollaisessa mokomassa maassa."
"Etkö sinä pidä tästä maasta?"
"En, herra varjelkoon, eihän täällä kasva viiniä!"
"Pidätkö sinä enemmän Madeirasta?"
"En, vieläkö mitä!"
"Entäs Englannista?"
"Pidän, kuinkas muuten."
"Sinä matkustat Englantiin; minä jään tänne…!"
"Minäkö matkustaisin ilman teitä, sir!" huudahti tuo uskollinen palvelija melkein itkien.
"Sinä matkustat, minä jään tänne," kuului päättävä vastaus, josta ei käynyt mihinkään vetoaminen. Juho sai siis matkustaa takaisin Englantiin, ja sir Edward antoi sijoittaa tavaransa rattaille ja matkusti itse Ruotsin rajaa kohden; hän oli nyt seikkailuksilla ja seikkailuja hän kohtasikin.
* * * * *
Oli kauniina syysiltana juuri auringon laskun aika, kun Kosken Lauri oli pienine ruuhinensa Tunturijärven vastakkaisella rannalla. Ukko oli saattanut nimismiestä, joka oli käynyt torppia katselemassa, ja oli juuri kääntymäisillään takaisin, kun eräs kummallinen mies harmaassa hatussa ja lastinkinutussa korkeine saappaineen tuli tietä myöten ja viittasi hänelle. Tuo kummallinen mies näytti noin kuudenkymmenen vuotiaalta, harvoine hiuksineen, jotka pistäytyivät esiin harmaan hatun alta. Hänellä oli myös terävä, jotenkin kummallinen nenä ja pari kirkkaita, rehellisiä harmaansinisiä silmiä vilkkui oivallisimpain kulmakarvain välillä kuin mitä milloinkaan tavataan. Lauri ukko luuli hänen täydessä totuudessaan tontuksi, joka oli muuttomatkallaan, ja eikä semmoista pientä noitaa ole hyvä vastustella. Tuo kummallinen mies oli jo tullut rannalle, asettautui ruuheen ja puhui muutamia käsittämättömiä sanoja sekä viittasi suoraan järven toiselle puolelle, jossa ukon pieni harmaa tupa siinsi koivumetsiköstä.
Lauri ukko ei oikein tiennyt, mitä hän olisi ajatellut; mutta sitten kun hän oli kovalla äänellä lausunut: "Jesuksen, minun vapahtajani pyhään nimeen," jolloin tuo eriskummainen mies veti suunsa hymyyn, mutta ei kadonnut, tarttui ukko airoihinsa ja souti voimakkaasti järven yli.
He pääsivät pian rantaan ja tuo vieras mies astui veneestä maalle ja meni tupaan.
Siellä seisahtui hän kummeksien, kun hän näki edessänsä pienen iloisen eukon, joka toivotti häntä tervetulleeksi; mutta tämä ei kuitenkaan ollut se, joka veti puoleensa hänen huomionsa: akkunan ääressä, laskevan auringon punakeltaisten säteiden valaisemana istui nuori nainen ja katseli ulos tuota kääpiömäistä pientä metsää huomaamatta tulijaa. Hän oli kaunis olento, vaikka hän oli vaalea ja laiha ja poskillaan oli tulinen purpuran hohde, vaikka huulensa olivat vaaleat ja otsansa valkea kuin marmori. Noin kolmen vuoden ikäinen lapsi istui leikkien lattialla ja hän näkyi olevan vanhan eukon lemmikki.
Ukko Lauri tuli myös huoneesen ja nyt otti vieras esiin pienen kirjan ja alkoi sokertelevalla ruotsinkielellä kysellä: "onko huonetta; onko vuokrata huonetta; maksetaan hyvin?" Lauri ukko ymmärsi nyt, että vieras oli ihminen, ja arvasi heti, että hän oli yksi noita "engelsmanneja," jotka kaiket kesäkaudet asuvat Niklaksen talossa Skalstugassa ja kalastavat "angelelilla" tunturijärvissä. "Kuuletkos eukko, hän on varmaankin joku englantilainen, kyllä kai hän saa kammarin, jos hän niin haluaa," lausui hän ja samassa vei hän vieraansa porstuan peräkammariin, joka, huolimatta vaan perin kohtalaisesta laitoksestaan, näytti kuitenkin miellyttävän vierasta.
Niin oli sir Edward joutunut nyt oikeihin seikkailuksiin, ja tämä kuitenkin vaikutti jotakin hänen muuten niin väsyneesen, niin äänettömään ja vanhoihin tapoihinsa vaipuneesen sieluunsa. Täällä tuli hän varsin hyvin toimeen, sitten kun hän oli saanut tavaransa, jotka hän oli jättänyt jälkeen matkallansa, kun hän oli saanut taas kuvataulun, vaakunakirjan, pyssynsä ja vaatteensa. Vähitellen oppi hän puhumaan ruotsinkieltä taikka, oikeammin sanoen, jemtlannin kieltä, mutta hyvin huonosti, se on selvää; mutta kuitenkin ukko Lauri ja hänen vaimonsa ymmärsivät häntä hyvin, ja itse Annakaan, huolimatta vaaleudestaan ja noista katkeran surun piirteistä, jotka kuvautuivat hänen riutuneissa, mutta vielä sittenkin kauniissa kasvoissaan, ei voinut olla vähän hymyilemättä noille jotenkin kummallisille kieliharjoituksille. Muuten istui hän tavallisesti akkunan ääressä ja teki työtä; mutta hänelle ei ollut työ juuri minkään arvoista, sillä hänellä siihen ei ollut voimia eikä haluakaan. Ainoa, joka tuossa koko perheessä näytti iloiselta, oli pieni Yrjö, tuo poika, joka istui äitinsä jalkain juuressa lattialla silloin kun sir Edward tuli huoneesen.
Anna raukka! Niin oli käynyt kuin Inka oli aavistanutkin. Jo Ingan häiden aikana hyljäsi Yrjö uhrinsa ja vältti siitä alkaen Koskitorppaa joka matkallansa. Sitä vastaan kävi hän usein Bergissä ja huhu tiesi, että hän menisi naimisiin tuon Viggen rikkaan tytön kanssa.
Mutta vähän aikaa sen jälkeen kuultiin, miten pieni lapsi itki tuolla tuvassa Kosken rannalla ja miten vanha eukko lauloi kehtolaulua viihdyttääksensä pienokaista.
Seuraavana kesänä istui usein iltasilla kalpea, kuihtuva nainen tuon matalan tuvan ulkopuolella ja silmäili ajattelematonna Tunturijärven tyynen veden yli. Hänen vaaleat hiuksensa olivat järjestämättömissä kähäröissä hänen otsansa ympärillä, laihat, melkein lävitse hohtavat kätensä lepäsivät toimettomina hänen polvillansa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Mutta viimeinkin avasi hän vaaleat huulensa ja lauloi huikaisevalla, selvästi soivalla äänellä seuraavat sanat, semmoisella säveleellä, joka tahtomatta tuli ulos hänen sydämestänsä.
Oi tule, veden neitonen,Syliisi ota raukkanen,Mua tuudi sini aalloillaJa raivon veden kuohuillaPyörtehessä.
Siks' kiikun sitten aalloilla,Kunhänensaan ma kuolleena,Puhtaaksi pesen sielunsa,Ja valkaisen kuun valollaPyörtehessä.
Mutta kun tuo vaalea nainen oli laulanut laulunsa, seisoi aina eukko hänen selkänsä takana ja herätti hänen unelmistaan, lausuen; "Anna, Anna, älä ajattele niin, muista lapsi raukkaasi!"
Silloin aina hymyili Anna ja meni äänettä tupaan, otti lapsen syliinsä ja suuteli siksi, kunnes se naurusuin nukkui hänen rinnallensa.
Sillä tavalla oli Anna elänyt hiljaista elämää siksi kun sir Edward tuli perheesen. Hän käsitti heti koko asian ja ensimäisen kerran näytti siltä, että häntä miellytti joku ihminen. Hän istui usein pitkät hetket ja tarkasteli tuota kalpeata äitiä sekä leikitteli lapsen kanssa; oli juuri kuin jos Anna olisi ollut hänen oma lapsensa.
Sillä ajalla matkusteli Yrjö edes ja takaisin Nordhallin ja Viggen väliä, jossa viimeksi mainitussa paikassa tuo niin sanottu "Bergin rikas tyttö" asui. Tämä niin nimitetty tyttö ei kuitenkaan ollut enää nuori; monenlaiset luonteen virheet, etenkin hillitsemätön kiivaus ja vähää enemmän kuin tavallinen riidanhimoisuus olivat saattaneet hänen pelätyksi kotiseudullaan, ja vaikka rikkaus houkutteli yhden ja toisen ajattelemaan sinnepäin, pelästyivät he kuitenkin aina täyttä totta tekemästä. Tuo rikas tyttö ei myöskään katsonut hyväksi ottaa ketään köyhää poikaa, sillä "rikkaat rikkaita hakee" — mutta rikkaat olivat varoillansa. Ainoa, joka siis uskalsi kosia tuota ankarata kaunotarta, oli Yrjö, joka ei katsonut mitään muuta kuin rahoja ja joka otti vaimon ikään kuin välttämättömän pahan, josta kukaan ei voinut pelastaa. Bergin rikkaalla tytöllä, niin kuin tiedämme, ei ollut erinomaisia sielunlahjoja; mutta ulkonaisessakaan suhteessa ei hyvä Jumala ollut antanut hänelle esikoisen oikeuksia. Hänellä oli pitkä ja jyrkkäpiirteinen, hyvin miesmäinen ruumis, pistävästi merkilliset mustat kasvot ja mustat hiukset, jotka, tavallisesti epäjärjestyksessä, sykkyräisesti peittivät pään ympäri. Tiedettiin myös kertoa, että koko tuo suku oli alkuansa tattarilaista verta ja polvi polvelta oli ollut tunnettuna raivomaisesta luonteestaan ja ylellisestä ahneudestaan; mutta nämä omaisuudet olivat tehneet su'un rikkaaksi ja Mertta oli, niin kuin häntä tavallisesti nimitettiin, Musta-Mertta, eli Viggen Mustan-Pekan ainoa perillinen.
Sinä talvena, jona sir Edward muutti asumaan ukko Laurin tupaan, meni Yrjö naimisiin Viggen Mustan-Merttan kanssa, ja silloinkin vietettiin häät, jotka kestivät kokonaisen viikon. Nuoripari muutti kotiinsa Nordhalliin ja eli niinkuin sellaisen parikunnan tulee elää, ilman rakkautta, ainoastaan oman hyödyn yhteen liittäminä, joka näkee tulevansa tyydytetyksi ainoastaan rahoilla. Yrjöllä ei ollut nyt enää muuta kuin kolme toivetta, ensimäinen, että hän saisi perillisen, toinen, että Viggen Musta-Pekka kuolisi ja kolmas, että pian sen jälkeen Merttakin menisi kaiken maailman tietä, sillä hän oli jo saanut kokea niin paljon aviosäädyn onnea, että hän näki kaikista parhaaksi sen, jos se saisi kauniin lopun.
Sir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen, että hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän kiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen. Vanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut tilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen nähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa kanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut milloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä; hänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja vasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas auringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui hänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli Betlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen kiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin loisti siellä ystävällinen tähti.
Sir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää kirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin milloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä, vaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa raamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli itseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän osasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja auttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.
Tuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward muutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka säästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi talous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli hänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin suuri asia.
Kaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen kaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin hänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket kiikutteli polvillansa hyryellen "Rule Britanniaa" tahi jotakuta muuta englantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja jonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.
Talvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa; mutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä loihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat kolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä pu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot levittivät kukkavaippansa niityille.
Oli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja koko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa viheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis, kuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin ja ihana, iloiten auringon paisteessa.
Anna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata aurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä häirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa, pitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta kuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että "hänelle pistäisi päähän jotakin," niin kuin eukko lausui, jos ei pidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista synkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä taakse aurinko vaipui — taivas punotti ja vivahteli kullalta ja sinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli, jossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin kallioilta.
Silloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala vihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli ajattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen maalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle että sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko Laurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle, kevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin kallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti aikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui Annan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta hänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin alkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa lauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:
Siks' kiikun sitten aalloilla,Kun hänen saan ma kuolleena,
herätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen keikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin, se oli Yrjö, joka huusi apua: "airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin aironi," huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata ruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.
Anna hypähti ylös ja juoksi alas rantaan; mutta siellä ei ollut mitään ruuhta, sillä Lauri oli itse mennyt omalla ruuhellaan järven toiselle puolelle; siellä ei ollut mitään pelastusta. Muuten olisi hän soutanut kuohuihin ja oman onnettoman henkensä uhalla pelastanut sen, joka armahtamatta oli syössyt hänen alas häväistyksen syvyyteen.
"Herra Jumala, auta, Anna, auta!" huusi tuo onneton ja kulki vastustamattoman virran mukana yhä kiireemmällä ja kiireemmällä vauhdilla putousta kohden; vielä kipinä toivoa … jos hän ottaisi oivallisen hypyn, voisi hän kentiesi päästä Karhunkivelle! Hän sousi siis kaikin voimin vasemmalle puolelle; ruuhen nopeus kiihtyi, se ryntäsi eteenpäin hirveällä vauhdilla. Tuo kalpea mies teki työtä henkensä edestä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut; ruuhi sivusi pelastuspaikan, keikahti nurin ja silmänräpäyksessä oli tuo kalpea mies mustine pursineen kadonnut syvyyteen.
Anna oli tuskassaan vaipunut maahan polvillensa ja tuijotti taivasta kohden ikään kuin hän olisi tahtonut saada sieltä alas äsken kirkastuneen tähden avuksi, — se oli kuitenkin liiaksi myöhäistä, kaikki oli mennyt, kaikki oli hiljaisena paitsi koski, joka yksitoikkoisesti ja synkästi kohisten jatkoi kulkuansa ja viskasi pirstotun ruuhen ja Yrjön ruumiin kiehuvaan pyörteesensä.
Kun Anna näki, että ruuhi oli kadonnut ja siis kaikki oli lopussa, ryntäsi hän ylös houreissaan ja syöksyi rantaa kohden: "puhtaaksi pesen sielunsa," kuiskui hän itsekseen ja olisi heittäytynyt koskeen, jos häntä ei olisi siitä estänyt pari laihoja käsiä, jotka pitivät hänestä kiini. Anna katsoi taaksensa, se oli englantilainen, joka ystävällisillä eriskummaisilla silmillään katseli rukoillen häntä, niin että hän heräsi houreistansa, "Hän sai loppunsa, hän sai loppunsa, ja se tapahtui minun tähteni," lausui hän hiljaa ja työnsi laihoilla lävitse kuultaneilla käsillään liehuvia hiuksiansa; "se tapahtui minun lauluni tähden."
"Tule lapseni," sanoi englantilainen, "tule meidän kanssamme tupaan, se olisi hyvin väärin sinulta … ei hänen tähtensä … huono mies, huono mies." Sillä tavalla sai hän tuon tyttö raukan huoneesen, jossa pieni Yrjö työskenteli parhaiten kaarnaveneineen ja nauroi isoisesti kun äiti astui sisään. Mutta Anna tarttui lapseen, nosti hänen semmoisella voimalla, jota ei olisi voinut häneltä odottaa, ja puristi tuon ihmettelevän pojan syliinsä.
"Yrjö, Yrjö, älä ajattele pahaa isä raukastasi äläkä äiti parastasikaan! Pian olet sinä äiditönkin."
Tuo pienokainen ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli, vaan hän alkoi itkeä katkerasti. "Niin, itke, Yrjö. Jumala suokoon, että minäkin voisin itkeä — itkeä ainoastaan — miksi lauloin minä koskesta, koskesta ja hänestä? hänestä? Sinun isästäsi, Yrjö?"
"Viihdy lapseni, viihdy," lausui Laurin eukko, "sinä selviät pian, … jos sinä ja Yrjö tapaatte toisenne, sen tietää parhain Herra yksinään."
Tämän tapauksen jäljestä kuihtui Anna nopeammin kuin ennen, vähän ajan kuluttua ei hän enää voinut edes horjua entiseen tapaansa istumaan tuvan ulkopuolelle, katsellaksensa Tunturijärvelle, kun iltasumu tummekuvana leijui veden pinnan yläpuolella ja viimein katosi usvaan, joka pilvenä seisoi kosken päällä; tämä tummekuva oli se, jonka Anna oli nimittänyt veden neidoksi ja tälle hän oli laulunsa sovittanut.
Annan täytyi pysyä vuoteessa; mutta mitä heikommaksi hän tuli, sitä tyynemmäksi ja iloisemmaksi näytti hänen mielensä muuttuvan; hän oli ikään kuin kirkastettu, taivaallinen lempeä loiste levisi yli koko hänen laihtuneen olentonsa, joka, melkein lävitse hohtavana ja heikkona kuin hyötyoksa talvella, pian oli tomuksi raukeava.
Oli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä Anna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella voimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. "Hän tekee loppuansa," lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa ripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa jokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella huntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella kuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä pikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.
Ei siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista panna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä laittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen sisintä olentoansa.