Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä, epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma, kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se sinne jää.
Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan synnyttämään tylynlaista tunnetta.
Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan Alakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla, piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia. Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.
Oli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin.Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.
— Soutajia Oulanganjoelleko…?, eipä täällä taida olla saattajia sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.
Siitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.
— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.
Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat matkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät. Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.
Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme, että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi asia ja tarkoitus.
— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.
Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: "jos kaupoissa sovittanee".
Käsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.
— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko matkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:
— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta pahempi kulkea… kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä maksanette.
Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa, niin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen — se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.
— Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri…
— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä, — sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.
Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin kokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme, joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille, arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.
Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään, eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi ehkä vielä vähän pudottaa hintaa… ja jos isännälle markkaa pari, kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään, soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.
Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme jäädä yöksi.
Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille, nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja pyydettiin yösijaa.
— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin päässyt?
— Ei päässyt sinne.
— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin väkeä.
Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä, eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.
Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki, mutta yöllä ei huuto auttanut.
— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä viemään.
Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä. No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää. Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko tuosta maksettaisiin?
Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle. Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.
Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan — saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.
* * * * *
Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta, samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.
Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.
Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin, mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään. Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut. Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.
Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli läpeensä omituista retkeä.
Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi, jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin. Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi, milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi, voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.
Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata. Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat törmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa. Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää äänettömyyttä.
Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee ahnas vuo…
Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene muutamaan valkamaan.
* * * * *
Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja, ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon laskua katsomassa eteläisellä rannalla "vaskivuorta", jonka rikkaisiin vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa "Myllyköngästä" ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet. Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä painumaan etelään päin paluumatkalle.
Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin. Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.
Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, — ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin kangastus tuulen alta.
Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle toinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla. Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen virkoava tuuli ja voittava päivä.
Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.
Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat. Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen, siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran vesiviiltoisen juurella.
Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt käännettiin pohjoiselle selkä.
Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä kun päivä sumusta selkiää.
Seuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä pitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio kertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan, vaan koetan kumminkin.
Suvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja kohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella, alkoi hän:
— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru, jonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta, kun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän juorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies nähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän, — mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt heittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä toisella rannalla.
Se oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti laskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla voimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista pitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia ääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei ääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä tyyneemmälle vedelle:
— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin sen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli taivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle, ja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti yöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo loppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa niillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken rannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä kun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta tavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli nähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon minunkin kuullen.
Laskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän halveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan ja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen hiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän kulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin:
— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella puolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin vaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja kiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat vieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija se tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion kielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli. Kotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen. Vesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.
Kertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi, melkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten tuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja välinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin tuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin hän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi leikillisemmäksi:
— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta olivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui heiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman näkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet joka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja ihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven kulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet. Vaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt…
Hän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin aikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut itsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.
— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään. Mikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden olisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä lie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei tuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies, ole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että kun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka merkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen viepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin, eikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta muistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle Kirveskosken korvalle.
Tätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin, ja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin sen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan asti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.
Katsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja kaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen hiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti virkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen uudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja viljelystä.
Ämmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan Emäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja kehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia rajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan esiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi maailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa vaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi tervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle. Rahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa hyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri Ämmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi tehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.
Malminnostajain lauttoja kelluili silloin tiheässä sydänmaanjärvien selillä, ja rahdinvetäjät rämisyttivät rattaitaan pitkin maanteitä. Sulatusuunit hehkuivat kuumuuttaan, putouksen väsymätön voima pyöritti herkeämättä suuria vesirattaita, jotka pitivät ruukin koneita alituisessa elossa, ja jykeät väkivasarat vaijennuttivat paukkeellaan koskenkin kuohun.
Niin silloin. Nyt lepää tuon virkeän elämän ja toimeliaisuuden työpaikka kuin kuolleena, lepää kukistuneen suuruuden raunioittuneena muistomerkkinä.
Liian on kaukana erämaassa tuo maamme koillisin kulma. Ei kannattanut jalostuttaa sen luonnontuotteita vaikka ne olisivat olleet rikkaatkin. Matka sieltä alaspäin maailman myöntipaikkoja kohden oli kovin pitkä, pitkä ja vaivaloinen ja vaarallinen, kuljetus tuli ylen kalliiksi, ei kannattanut valmistaa rautaa. Koetettiin vuoden vuotensa perästä, uhrattiin pääomia, parannettiin kulkuneuvoja. Koettivat kotimaiset yhtiöt, koettivat ulkomaiset, — ei lyönyt leiville. Tappiolla piti myödä ruukki pois, ja uuden ostajan täytyi lopulla lakkauttaa kaikki työt, seisauttaa koko liike ja myödä tehdas polkuhinnasta, metsäin ja tilusten arvosta, enimmän tarjoavalle.
Ja Ämmän ruukki jäi seisomaan siinä masentuneena ja äänettömänä kuin sureva leski, jäi autioksi ravistumaan, ruostumaan ja lahomaan ja on sitä tekoaan jo tehnyt toistakymmentä vuotta.
Ulompaa selältä soudettaessa paistavat vielä korkeat tiiliseinät ja savupiiput hyvin tehdasmaisina matkailijan silmään, mutta lähempänä ruukkia ei enää mikään ilmaise hänelle suuren tehdaspaikan likeisyyttä. Vanhat, vankat malmitiet ovat ruohottuneet ja pensaittuneet melkein näkymättömiin ja tiheä vesakko versoo kosken rannalla. Matkailija astuu sillan yli, jonka portit ja kaidepuut ovat uudelleen tervatut säilyäkseen pilalle lahomasta, ja huomaamatta mitään erinomaista on hän jo yhtäkkiä tullut tuon vanhan, vilkkaan liikepaikan keskelle.
Kukapa arvaisi tuota pitkää matalaa tiilirakennusta vanhaksi sulatusuuniksi, joka on vellinä keittänyt hehkuvaa rautaa? Lehdentaittajat ovat nyt ripustaneet pitkin koko sen reunustaa lehtikerppuja kuivamaan päiväpaisteessa. Sen lähellä olevat hiiliuunit taas on myöhempi käytäntö huomannut erinomaisiksi heinäladoiksi, joista tuoksahtaa vastaan miellyttävä, hyvin kuivaneen heinän lemu. Siellä täällä vielä kasvavassa nurmikossa tapaa jalka milloin jonkun vanhan hammasrattaan, joka on siihen jäänyt odottamaan parempia aikoja, ja jonka hampaiden lomitse nyt ruoho niin rehottavana kasvaa, milloin minkin punaseksi ruostuneen väkipyörän, joka ikäänkuin häveten pitkällistä toimettomuuttaan lymyilee unhotetussa paikassaan. Polkujen varsilla, jotka ennen olivat valtavia teitä, näkyy mättäittäin vanhaa raudan kuonaa tai malmiläjien pohjia ja niiden rinteillä näyttävät nuoret lepän vesat hyötyvän erinomaisesti. Räystäiden alla seinänvierustoilla näkyy vähäväliä joitakin sulattuja malmikankia, joita ei ajoissa ehditty saada pois, ja jotka siihen unehtuivat ja syöpyivät.
Toisten vanhojen työ- ja varastohuoneiden ovet ovat auki, toiset ovat rautakangeilla pönkityt tai laudoilla kiinni naulatut; aukinaisten akkunareikien kohdallekin on sinne tänne lautaristikko lyöty, mutta ravistuneiden seinien lävistä, joita joku siellä täällä halennut ja irti repästy lauta on muodostunut, näkee kyllä sisälle niihinkin, miten missäkin vanhat työkalut ja varastojen jätteet ovat maatuneet ja ruostuneet. Vanhaan pajaan, missä ennen nuo julmat väkivasarat veden voimalla takoivat tulista rautaa, pääsemme vieläkin. Sen paksut tiiliseinätkin ovat jo paikotellen halkeilleet ja purkautuneet. Sen monet rautaset liedet, joita vipupalkeet ennen hehkumaan lietsoivat, seisovat siinä rappeutuneina, kylminä ja kankeina, ja itse nuo mahdottoman jykeät moukarivasarat, joita veden voima ennen kepeästi heilautteli, ovat laskeutuneet raskaina alasimilleen eivätkä näytä aikovan niiltä enää noustakaan millään voimalla. Silmäilemme vesipyörääkin sen tilavassa, huimaavan syvässä rännissä: sammalta kasvaa sen siivillä ja sen lahoovilla tuepuilla hometta. Turhaan vaahtoaa putous nyt kohisten sen ohi, kuluttaen suotta kallisarvoista, tavatonta voimaansa.
Suistumassapäin ovat suuret sulku- ja patorakennuksetkin ja kohisten virtaa vesi ravistaneista raoista. Muutaman ränninpään alle on rakennettu pieni suihkuhuone ja siinä tietää todellakin suihkukylvyn saavansa. — Ämmänkosken voima ei ole hervonnut siitä, että sitä on lakattu käyttämästä.
Pitkä rivi työväen-asuntoja on vastapäisellä rannalla. Useimmat ovat nyt autiot ja tyhjät. Lahot ovat niihin noustavat portaat, jotta tuskin astujaa kannattaisivatkaan, ja oven poikki naulattu lauta, tuo ainainen aution merkki, osottaa, ettei niissä enää asukkaita tarvita. Toisilta työpaikoilta ovat Ämmänruukin työmiehet jo aikoja sitten saaneet hakea ansiotaan ja elämistään.
Huojuvaksi rappeutuneen sillan yli astuu matkustaja itse tehtaanisännän komealta kajastavaa asuntoa kohden, astuu suuren, tiheän ja tuuhean puiston läpi, jonka ennen siististi hiekoitetuilla käytävillä ja hyvin hoidetuilla kukkaispenkereillä nyt rehottaa vehmas nurmi. Astuu entiseen konttorihuoneeseen. Siellä vielä huoneen poikki vedetty vankka aita ja tukeva tiski osottaa, mistä työmiehille ennen palkat maksettiin, mistä rahat kulkivat maakuntaan. Nyt se huone on kievarihuoneena.
Siitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota tässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole enää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt hiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen elää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan. Hänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme yleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan yli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.
Siinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea, kukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää olevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä silmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan eloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta oikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti muokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja kykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.
Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille saakka.
Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen, vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja, jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle, sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille tarinoimaan.
Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei, kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten säästävät toistakymmentä markkaa.
— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina itse laskevat.
— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö muitakin.
— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.
Kalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä kuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi, päättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen retkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti uutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.
— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi muuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti oli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt vielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä, kun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja niin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä. Kalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa, mutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun rannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana kuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti Kalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: "istuhan siinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken." Kun pahimpia korvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän vielä laskumiestä härnätessään että: "ka tuosta noin sitä on mentävä, näetkö?" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi vain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä vanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään pääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta retkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä ryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. "Tuossa ota", sanoi hän, "mutta vasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu."
Sitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies, kohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.
— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle Niskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten itse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan nostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen välittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen niskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli vastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin kuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että "tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin, älkää kuunnellakaan mitä se rääkyy." Eikä ne olleet kuunnelleetkaan. Vasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt menemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän Kallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.
— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin kertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen se Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se siltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?
— Ominpäinkö ja itsekseen?
— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle veden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi uuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan. Muuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan siitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä oli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat laidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa kyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin souti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei tarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos ei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain varmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä se viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.
Heikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja ihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta vei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko muka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään; ei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut kukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti sanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä Heikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa ovat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen ällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja vastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle tavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset juotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa liiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa ja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut kätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.
— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? — Siitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen yön jälkeen nähty sillä kulmalla.
Monta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä ja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan tahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran ennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli tietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan korvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri siinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen veneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela roikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä ei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi Kallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden kulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti hän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut veneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.
Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin, että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle. Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois suvannolta…
Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa, että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.
Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain ikäänkuin edellistä puhettaan.
— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.
Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja; heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.
Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."
Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:
— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäsemättä:
— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?
— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi. Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.
— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?
— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski…
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.
Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi, oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta vei hänet ohi, ja koski nieli.
Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.
Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.
— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.
Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:
— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…
Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin, kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan. Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen luonnonvoimien kanssa.