The Project Gutenberg eBook ofTuomioThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TuomioAuthor: Juhani AhoRelease date: October 26, 2004 [eBook #13873]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMIO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TuomioAuthor: Juhani AhoRelease date: October 26, 2004 [eBook #13873]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Tuomio
Author: Juhani Aho
Author: Juhani Aho
Release date: October 26, 2004 [eBook #13873]Most recently updated: December 18, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMIO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1922.
HANNA LINDH, omaa sukua von Falck.YRJÖ, hänen poikansa.AILI, hänen tyttärensä.EDVARD LINDH, kuvernööri.HILDA LINDH, hänen rouvansa.POLIISIMESTARI.REHTORI SAARINEN.PESONEN.TILTA.
Tapahtumapaikka läänin pääkaupunki. Aika routavuosien synkin aika ennen vuotta 1904.
Kuvernööri Lindhin luona. Huone toisessa kerroksessa. Uudet huonekalut, epäaistikasta tusinatyyliä. Oikealla työpöytä ja telefooni. Vasemmalla sohva ja sen edessä pöytä ja tuoleja. Oikealla kaksi ovea. Vasemmalla ovi ja nurkkaikkuna, josta näkyy kylmä talvinen aamumaisema: kaupunki ja vanha kivikirkko ja sen edessä puisto huurteisine koivuineen. Talojen piipuista nousee vaaleita savuja suoraan ilmaan. Perällä kaksoisovi, joka vie korridoriin, missä näkyy alikertaan laskeutuvat raput. Uuni lämpiää.
PESONEN, vanhanpuoleinen mies, läänin vahtimestarin virkapuvussa, ottaa raskaasta laukusta esille kirjeitä ja asiakirjoja ja asettelee niitä pöydälle.
TILTA, keski-ikäinen ihminen, kohentelee uunia.
PESONEN. Kumpikos käärö se nyt oli kuvernöörille ja kumpiko tuonne lääninhallitukseen?
TILTA.Eikös niissä näy osoitteita?
PESONEN. Vaan saakos niistä sitten selvän niistä nykyajan osoitteista. Siinä se on se jokapäiväinen kiipeli. Eihän tuota ennen siitä ruotsistakaan paljoa, vaan olivathan toki puustavit kuitenkin samat… Joo, joo, aika aikaa kutakin… Se on nyt kai tämä pienempi sille itselleen ja isompi hallitukseen.
TILTA. Montakohan ilmiantoa lienee tuossakin taas? Rouva sanoo, että niitä tulee tukuttain joka päivä.
PESONEN.Tässä on kirje kuvernöörskalle.
Antaa sen Tildalle.
TILTA. Näkyy olevan nuoreltaherralta Helsingistä. Papalleen se ei enää milloinkaan kirjoita. Eikä neitikään. Eivät ilenneet omat lapsetkaan enää jäädä isän taloon. Ei tultu jouluksikaan kotiin. Että tekin viitsitte, vanha mies, tuon kuskipukilla istua ja kuletella häntä ympäri lääniä poikia arvannostoon ahdistamassa.
PESONEN.Eihän sitä, vaan kun on sääli sitä eläkettäkin—kun jo on lopuilleenkolmekymmentä vuotta tätä palvelusta tehnyt monen maaherran aikana.Pitikin pahan nenällä tulla tämän uuden komennon, juuri kun virka-aikaoli täyttymässä.Katsahtaa syrjittäin kulmainsa alta.Vaan tässähän tuo näkyy olevan Tiltakin.
TILTA.Sanoin jo itseni irti.
PESONEN.Milloinka?
TILTA. Juur'ikään viedessäni puita kuvernöörskan huoneeseen. Ei sitä kehtaa enää ihmisten eikä itsensäkään tähden. Kun eivät tuttavat torilla enää tervehdikään, ja takanapäin haukkumasanoja heitellään: »Poprikohvin kätyrin kätyri, kätyrin kätyri!»—vaikka onhan minulla ne »Vapaat sanat» ja kaikki.
PESONEN.Ka, en ollut muistaakaan.
Kaivaa kengänvarrestaan kirjeen ja antaa sen Tildalle.
TILTA.No, siinähän ne on!Alkaa lukea.Tässä on juuri tästä meidän … jopa sanotaan taas suoria sanoja …kuulkaahan…
PESONEN. Hätääntyy. Elä sinä, Jumalan luoma, toki täällä niitä lehtiäsi lue! Mene toki, veikkonen, edes kyökkiin! Tilta lukee yhä. Päänsä kaupalla tässä ilmankin. Eilenkin, kun ajettiin kaupunkiin, niin vähän matkaa tuolla puolen tullin pomahti kivi metsästä kuomiin. Saattaa ne semmoiset sattua vielä kuskiinkin. Siihen ne vasta sattuukin. Ja mistä sen tietää, mikä vielä sattuu. Itsellään sillä ei ole mitään hätää kuomin sisässä. Kun jaksaisi vielä tämän talven.
TILTA. Kuulehan, mitä sanoo…
PESONEN.Ole …
Menee.
ROUVA LINDH, keski-ikäinen, alakuloinen, vaaleaverinen,hyväntahtoisen näköinen, tulee saali hartioilla, aamuviluisena.
ROUVA LINDH.Yhä vain tätä pakkasta kestää. Tilta lisää vielä puita kaikkiinuuneihin.Katsoo lämpömittaria.Kolmekymmentä astetta.—Juna siellä kolisee, niin että kuuluu tänneasti.Ystävällisesti Tildalle.Mikä nyt sitten on oikein syynä siihen, että Tilta tahtoo jättää vanhanpaikkansa?
TILTA. Ei vastaa.
ROUVA LINDH.Ja kesken vuoden?
TILTA.Kyllä kuvernöörska syyn tietää. On siitä ollut siksi paljon puhetta.
ROUVA LINDH.Joku on varmaan yllyttänyt Tiltaa.
TILTA.Kyllä minä ymmärrän yllyttämättäkin.
ROUVA LINDH.Tilta nyt sentään miettii, ennenkuin lopullisesti päättää.
TILTA.On jo mietitty.
Menee.
KUVERNÖÖRI LINDH, keski-ikäinen, harva tukka, hiukan kalju, pidätetyn hermostunut, epäluuloinen ilme kasvoilta, tulee peremmästä ovesta oikealta ja menee aukomaan postiansa.
TILTA. Tuo teekeittiön ja asettaa sen pöydälle sohvan eteen.
LINDH. Tildalle.On tapana sanoa hyvää huomenta.
TILTA.Huomenta.
Menee.
ROUVA LINDH. Laittelee teekeittiötä.Hän sanoi itsensä irti.
LINDH.Vai niin, ja mistä syystä?
ROUVA LINDH. Huoahtaen merkitsevästi, hiukan katkerasti. Kai siitä syystä, mistä kaikki muutkin ihmiset ovat kääntäneet meille selkänsä.
LINDH. Koettaa naurahtaa ja olla huoleton. Piiatkin! Mainiota! Kai se on »kansalaiskatkismuksen» huoneentaulussa niin käsketty. Hauska nähdä, että jalot opetukset lankeavat hyvään maahan. Soittaa telefoonia. Poliisimestarille.—Halloo! Se on kuvernööri Lindh.—Tehkää hyvin ja käykää kasarmilla pataljoonan päälliköltä ottamassa selkoa siitä, miten hän huomenna kutsunnassa … vai niin, olette jo käynyt. Pieni kävelyretki kaupungin läpi ja lyseon ohi … se kyllä riittää. Tulette sitten puheilleni. Hyvä on.
Soittaa kiinni.
ROUVA LINDH. On pysähtynyt toimessaan ja kuunnellut, moittiva ilmekasvoillaan.Mutta onko nyt venäläiseen apuun turvautuminen tarpeellista?
LINDH. Olantakaisesti. On olemassa nimenomainen määräys ilmoittaa asianomaisille sotilasviranomaisille siitä, milloin kutsunnat alkavat. En voi estää heitä marssimasta, missä tahtovat.
ROUVA LINDH. Siitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi. Kaikki pannaan tietysti sinun syyksesi.
LINDH. Ja siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä taholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi hyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä annostani.
ROUVA LINDH.Kuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!
LINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle. Se kai päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja sittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut ansaitun palkkansa.
ROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?
LINDH. Sittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin kansallinen pyhimys.
ROUVA LINDH.Edvard, lakkaa nyt jo…
LINDH. Ottaen taas kirjeen. Tämä on kai olevinaan »viimeinen varoitus»: »Poistu tai kuole». Se saapuu jo kolmannen kerran ja joka kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.
ROUVA LINDH.Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?
LINDH.Ei, mutta se kai saadaan aikanaan tietää—saat ainakin sinä.
ROUVA LINDH. En todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä hauskuutta voi sinulle tuottaa tuommoinen?
LINDH. Hetken kuluttua.Olet saanut kirjeen.
ROUVA LINDH.Kaarlo on muuttanut nimensä.
LINDH. Miksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani—jos tiemme joskus vielä sattuisivat yhteen?
ROUVA LINDH.Olisi hän voinut olla sen tekemättä.
LINDH. Se oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä nykyä kantaa Lindhin nimeä. On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä. Täällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo perustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä haukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. »Petturi!»— »Roisto!»—»Edvard Andreijevitsch!»—»Veljesi veri huutaa!» … ja niin edespäin, ja niin edespäin…
Avaa kuoren, josta tulee esille »Vapaat sanat». Silmäilee niitäja lukee otsakirjoituksia.
»Epälaillinen kuvernööri Lindh ja kutsunnat» … »Titulus Lindhja kuntien sakot»… Heittää lehden pöydälle.
Sen nyt vielä voi käsittää, etteivät täkäläiset sissit ja sala-ampujat pane puumerkkiä nuoliinsa, mutta se minua lievimmin sanoen kummastuttaa, että nuo vapaat, hyvässä turvassa olevat merentakaiset kynäniekat, joita ei mikään vaara uhkaa, eivät rohkene, jotakin poikkeusta lukuunottamatta, esiintyä omilla nimillään. Mitä heidän tarvitsee pelätä? Ovathan he hyvässä turvassa äiti Svean lämpimässä, suojaavassa sylissä.
ROUVA LINDH. Selin, toisella puolella huonetta, teepöydän ääressä.Eivät he kaikki ole siellä.
LINDHSanoitko jotakin?
ROUVA LINDH.En juuri mitään.
LINDH. Kunnia, maine, marttyyrikehä, samalla kun elävät niin hyvin kuin ennenkin Suomen kansan heille keräämillä varoilla.
ROUVA LINDH. Käännähtäen. Niillä, jotka eivät ole maasta karkoitettujen hyväksi mitään antaneet, ei myöskään ole oikeutta vaatia heitä niistä tilille.
LINDH. En minä ole vaatinutkaan ketään tilille. Sitä paitsi ei meiltä ole pyydettykään mitään, eivätkä meidän rahamme olisi kai kelvanneetkaan.— Ja kuitenkin, kuka tässä lopulta lienee se, joka on eniten antanut ja eniten uhrannut.—Vai niin, Tiltakin on jättänyt sisään eronhakemuksensa. Pyytääkö hän myöskin elinkautista eläkettä?
Haukottelee ja nauraa hermostuneesti.
ROUVA LINDH.Sinä olet taas nukkunut huonosti.
LINDH. En voi sanoa, että olisin nukkunut huonosti—sillä en ole nukkunut ollenkaan.
ROUVA LINDH. Puhjeten. En minäkään ole nukkunut, en yhtä rauhallista, painajaisetonta yötä, sitten kun heidät vietiin.
LINDH. On koko ajan ollut hermostuneessa, pinnistetyssä tilassa, kiivastuen, heittäen paperit pöytään ja mennen kädet ojennettuina rouvansa eteen. Mutta enhän minä häntä karkoittanut! Kuinka monta kertaa täytyy minun sanoa,etten minä häntä karkoittanut!
ROUVA LINDH. Mutta et myöskään tehnyt mitään sen estämiseksi.
LINDH. Ja mitä olisin minä, virkkaatekevänä kuvernöörinä toimiva lääninsihteeri, voinut tehdä asiassa, johon tuli käsky korkeimmasta paikasta? Mitä olisi mikään auttanut? Asia oli sitä arkaluontoisempi, kun se koski omaa veljeäni. Kääntyen pois ja mennen takaisin pöytänsä ääreen. Onhan sitä paitsi jälestäpäin nähty, mitä tuloksia on ollut tekemisistä ja välittämisistä. Hän yhtä vähän kuin muut karkoitetut ei voi ajatellakaan kotiintuloaan niin kauan kuin ei suostu edes—ilmoittamaan haluavansa päästä. Onhan suorastaan järjetöntä, naurettavaa pinnistää passiivisen vastarintansa periaatteet aina siihen, että katsotaan alistumiseksi käyttää hyväkseen oikeutta lähteä Ruotsiin, silloin kun se sallitaan—ja että suorastaan pakottamalla pakotetaan viranomaisia vastoin heidän tahtoaan viemään Venäjälle—mitä sellaisen hyväksi voi kukaan tehdä?
ROUVA LINDH. Jos emme olisi voineetkaan muuta tehdä, niin olisimme ainakin voineet olla vastaanottamatta tätä virkaa—juuri kohta sen jälkeen.
LINDH. Kiivastuen. »Me … me…» Miksi sinä aina puhut »meistä»? Minähän tässä olen syypää, syntipukki, sinähän olet viaton kaikkeen, puhdas niinkuin pulmunen lumella. Vapaa kaikesta, vapaa lähtemäänkin, jättämään eronhakemuksesi—niinkuin Tilta.
ROUVA LINDH. Tyynesti.Sinähän tiedät, etten kaikesta huolimatta voi enkä tahdo sinua jättää.
LINDH. Kohauttaa olkapäitään.No niin.
Hetken äänettömyys.
ROUVA LINDH.Tänään on kulunut vuosi siitä, kun heidät vietiin.
LINDH. Ei »kun vietiin», vaan »kun heidän itsensä teki mieli mennä». Ei heitä olisi viety, jos olisivat tehneet niinkuin muutkin ja menneet maanpakoon. Mutta Hanna von Falckin täytyi tietysti olla jotakin aivan erikoisempaa kuin kaikki muut. Hänen miehensä ei sopinut »alistua» edes senkään vertaa kuin jonkun »von sen» tai »von sen» ja lähteä heidän kanssaan Ruotsiin. Hänen täytyi Vjatkaan! Se oli uljaampaa, komeampaa.
ROUVA LINDH. Keskellä yötä tultiin hänet ottamaan, santarmien välissä raastettiin tuo keuhkotautinen mies vuoteestaan ja vietiin asemalle ja pantiin puolikylmään vaunuun kolmenkymmenen asteen pakkasessa—juuri niinkuin nyt. Ja millaista mahtoi olla sitten rajan takana, perillä…
LINDH. Raastaa tukkaansa. Tämä elämä on helvettiä! Jos sinulla ei heti aamulla ole minulle mitään muuta sanottavaa … jätä minut rauhaan! Minä pyydän, minä en voi enää mitään siihen … mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.
Pitkä äänettömyys.
ROUVA LINDH.Etkö ota teetä?
LINDH.En … tai annahan.
Juovat toinen toisessa päässä pöytää. Äänettömyys.
LINDH. On koettanut rauhoittua ja sytyttänyt sikarin. Sinä sanot, ettei ole mitään tehty. Minä voin kuitenkin ilmoittaa, että on tehty paljonkin, enemmän kuinmeiltäkoskaan olisi voitu vaatia. On pantu liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin on voitu panna. Johtajat Helsingissä, samat miehet, joiden ikkunoita on särjetty ja seiniä tahrattu, joita on parjattu ja häväisty konniksi ja isänmaan pettureiksi, ovat käyttäneet viimeisen vaikutusvaltansa lieventääkseen vanhan ystävänsä kohtaloa. Asia on nyt niin pitkällä, että jos Mauri vain tahtoo, voi hän milloin hyvänsä lähteä sieltä joko ulkomaille tai palata kotiin.
ROUVA LINDH.On tietysti olemassa ehtoja, joita hän ei voi alistua täyttämään.
LINDH. Ulkomaille siirtymiseen ei ole mitään muita ehtoja, kuin että hän pyytää sitä.Sehänen tietysti täytyy tehdä. Mitä taas kotiin palaamiseen tulee, niin on hänet asetettu samaan asemaan kuin vangittu sotilas, jonka sallitaan kunniasanaansa vastaan oleskella jollakin määrätyllä alueella. Mauri saa, jos tahtoo, asettua vaimonsa sukulaisten maatilalle Hämeeseen sillä ehdolla, ettei siirry yli pitäjän rajan.
ROUVA LINDH. Ilostuen.Mutta siinähän ei pitäisi olla mitään alentavaa!
LINDH. Jos hän katsoisikin asiaa siltä kannalta, ei sitä katso siltä kannalta Hanna eikä perhe. Ja olkoon se heidän asiansa. On tehty, mitä on voitu. Enempää ei voida vaatia. Mutta älkööt ainakaan nyt enää tulko meidän edessämme loistelemaan marttyyrikruunuillaan. Se on silloin heidän oma asettamansa kruunu, ja se on kuin onkin narrin kruunu.
ROUVA LINDH.Joko asia on esitetty Maurille?
LINDH.Kaksi viikkoa sitten meni hänelle asiasta kirje.
ROUVA LINDH.Kuka sen hänelle kirjoitti? Sinäkö?
LINDH.Minä.
ROUVA LINDH. Hetken päästä. Sinua näyttää tyydyttävän se, että olet tehnyt, mitä olet voinut, välittämättä tuloksesta. Minä en tule saamaan tässä maailmassa rauhaa, ennenkuin he ovat palanneet, olkoon sitten syy tai ansio kenen tahansa.
LINDH. Sinä kai ymmärrät, että tämä on asia, josta ei vielä saa hiiskua sanaakaan kenellekään.
PESONEN tulee.
PESONEN.Siellä on joku rouvasihminen, joka pyrkii herra kuvernöörin puheille.
LINDH. Ettekö sanonut, ettei vielä ole vastaanottoaika?
PESONEN.Sanoin, mutta hän pyysi kysymään, eikö ehkä kuitenkin soveltuisi.
LINDH.Kuka hän on?
PESONEN. Ei sanonut nimeään.
LINDH. Pesonen ei tuntenut häntä?
PESONEN. En tuntenut äänestä. Vaan se on mustissaan ja sillä on musta harso silmillään.
LINDH. Antaa hänen tulla.
PESONEN menee.
ROUVA LINDH. Edvard, sinun täytyy olla varovainen tuommoisten vierasten suhteen, jotka eivät ilmaise edes nimeään. Minä menen häntä vastaan.
LINDH.Tuo nyt on lapsellista.
ROUVA LINDH kuitenkin lähtee menemään.
Hilda, sinä saatat minut naurunalaiseksi.
On kuitenkin noussut ja poistunut teepöydän luota työpöytänsä taa.
HANNA tulee, mustiin puettuna ja musta harso silmillä.
LINDH. Ketä on minulla kunnia—?
HANNA. Siirtää harson silmiltään. Hän on tummaverinen, lujapiirteinen, kasvot ilmaisevat kärsimyksiä. Esiintyy kylmästi ja arvokkaasti.
LINDH.Hanna!
ROUVA LINDH. Hanna! Onko se mahdollista!
Rientää häntä vastaan syleilläkseen häntä, mutta Hanna antaa ainoastaan kätensä.
Mutta otahan päältäsi!
HANNA. Päästämättä lähelle, jäykästi.Kiitos, mutta ehkä sallitte, että olen näin. Minun täytyy heti mennä.Minulla olisi kiireellistä asiaa herra kuvernöörille.
ROUVA LINDH. Olet tullut takaisin!—Olen niin iloinen.—Entä—entä Mauri, onko hänkin palannut?
HANNA.Palannutko? Niin, tavallaan…
ROUVA LINDH.Todellakin!—Hän siis—te siis—? Edvard!
HANNA.Kuvernööri ei nähtävästi ole saanut sähkösanomaani?
LINDH. En, en ole saanut mitään sähkösanomaa. Olen ollut matkoilla, palasin vasta eilen illalla myöhään. Ilmoititteko siinä tulostanne?
HANNA.Ilmoitin.
LINDH.Todellako? En voi sanoa, kuinka minua ilahduttaa…
HANNA. Ilmoitin siinä, että Mauri on kuollut.
LINDH.Kuollut?
ROUVA LINDH.Kuollut? Mauriko? Herra armahtakoon!
LINDH.Matkallako?
HANNA.Matkalla? Ei, perillä.
ROUVA LINDH.Milloin hän kuoli?
HANNA. Kolmantena päivänä tätä kuuta.—Ilmoitin samalla, että olin saapunut vainajan ruumiin kanssa rajalle Valkeasaareen, mutta että santarmit estivät meidät pääsemästä edemmä.
ROUVA LINDH. Huudahtaen.Ne eivät sallineet sinun tuoda?… Edvard!
LINDH.Se oli todella … mutta se on kai…»
ROUVA LINDH. Eivät sallineet! Mutta eivätkö karkoitetut saa enää kuolleinakaan palata? Vaan saatiinhan Lyly tuoda?
LINDH.Se on—se on ehkä juuri sentähden…
HANNA. Kielto ei ollut ehdoton. Minulle ilmoitettiin, että pidätys voitaisiin peruuttaa, jos hankittaisiin asianomainen lupa.
ROUVA LINDH.Hanna raukka…
LINDH.Eikö Hanna heti sähköttänyt hänen ylhäisyydelleen?
HANNA.Kenelle?
LINDH.Tarkoitan … kenraalikuvernöörille.
HANNA. Ah, Bobrikoffille? En, en sähköttänyt hänelle, sillä minulle ilmoitettiin, että tarvittaisiin ainoastaan sen läänin kuvernöörin suostumus, jonka alueelle oli aikomus viedä vainaja, ja sentäbden he kehoittivat minua sähköttämään tänne.
LINDH. Tutkivasti.Santarmitko kehoittivat?
HANNA.Niin, tai oikeastaan asemapäällikkö; minä en puhunut heidän kanssaan.
LINDH. Niinkuin edellä.Siis kuitenkin santarmien kehoituksesta?
HANNA. Niin, heidän kehoituksestaan.—Mutta kun täältä ei tullut vastausta, enkä tiennyt, mikä oli syynä viivytykseen, niin lähdin heti ensimmäisellä junalla tänne.
LINDH. Näkyy ajattelevan jotakin muuta.Olen ollut matkoilla, niinkuin sanoin.
ROUVA LINDH.Ja sinun täytyi jättää Mauri siksi aikaa sinne?
HANNA.Enhän voinut muuta.
ROUVA LINDH.Ja minne hän jäi?
HANNA.Vaunu vaihdettiin sivuraiteelle erään halkovajan taa.
ROUVA LINDH. Edvard, mene heti telefooniin ja soita sähkölennätinasemalle! Sinun pitää heti sähköttää Valkeasaareen santarmeille! Tee se, tee se heti!
LINDH. On kävellyt levottomasti.Tietysti… en voi kuitenkaan tehdä sitä telefoonitse.
ROUVA LINDH.Mutta soitathan sinä muutenkin usein sinne sähkösanomasi?
LINDH. On tehnyt kieltävän kasvojen liikkeen rouvalleen Hannan seläntakana.On siis aikomus, että hautaaminen tapahtuu täällä?
HANNA. Hänen toivonsa oli, että hänet haudattaisiin perhehautaamme lasten viereen.
LINDH.Milloin se on ajateltu tapahtuvaksi?
HANNA. Niin pian kuin saan siihen luvan. Aikomukseni oli matkustaa heti takaisin, jos mahdollista jo ensi junalla.
ROUVA LINDH. Katsoo kelloaan.Sinä ehdit vielä, kello 10 ja 45.
HANNA. Siinä tapauksessa voisimme olla täällä jo huomenaamuna, jos ruumisvaunu voidaan liittää postijunaan. Asemapäällikkö arveli, että se voisi käydä päinsä, varsinkin jos hän saa siitä hiukan edeltä tiedon.
LINDH. Huomenaamuna…?
ROUVA LINDH.Mutta mikset riennä jo sähköttämään. Edvard?
LINDH.Valitettavasti en voi tehdä sitä ilman muuta.
ROUVA LINDH.Kuinka et voi?
LINDH.Semmoinen luvananto ei ole minun vallassani.
ROUVA LINDH.Mutta santarmithan eivät vaatineet muuta kuin sinun suostumuksesi?
LINDH. Santarmit eivät nähtävästi tienneet, tai eivät olleet tietävinään, että tällaisia tapauksia varten on olemassa salainen kiertokirje maan kuvernööreille.
HANNA. Hymähtäen hiukan.Onko tällaisiakin tapauksia varten olemassa kiertokirjeitä?
LINDH. Sen jälkeen kun oli toimeenpantu mielenosoituksia tohtori Lylyn haudalla, on olemassa meille annettu määräys, että vastedes sellaisissa tapauksissa on ilmoitettava kenraalikuvernöörille.
HANNA. Valmistautuu lähtemään. Kuvernööri ei siis voi tehdä asiassa mitään kysymättä kenraalikuvernööriltä?
LINDH. On taas kävellyt edestakaisin, aikonut tarttua telefooniin, mutta peräytynyt taas, pysähtyy. Valitettavasti en voi.
ROUVA LINDH.Mutta jos hän kieltää, Edvard?
LINDH. Levittää käsiään.Ehkä … ehkä ei … tuskin sentään…
ROUVA LINDH. Sinä voit olla tuosta kiertokirjeestä välittämättä. Voithan puolustaa itseäsi sillä, että kun santarmit vaativat ainoastaan _sinun _suostumustasi—sinä voit selittää—aivan hyvin voit sen tehdä—että sinä luulit, että he jo olivat ilmoittaneet asiasta kenraalikuvernöörillekin.
LINDH. Pidättäen kärsimättömyyttään. Mutta jos kerran on niin, niin eihän ole pelkoa, että kenraalikuvernööri tulee tekemään vaikeuksia. Tämähän on vain muodollisuus, jota minä kuitenkaan en voi olla täyttämättä.
ROUVA LINDH. Sinun ei tarvitse siitä välittää. Käsittäväthän ne, että asia oli kiireellinen—ja onhan kysymys omasta veljestäsi.
LINDH.Juuri sen vuoksi.
HANNA.En suinkaan tahdo millään muotoa saattaa herra kuvernööriä välikäteen.Pyytäisin vain saada tietää, kuinka kauan luulette vastauksen tulevanviipymään?
LINDH. Kiireellisiin virkakyselyihin on vastaus joskus saapunut puolenkin tunnin kuluttua, riippuen tässä tapauksessa tietysti kuitenkin kaikki siitä, onko hänen ylh … onko kenraalikuvernööri tilaisuudessa heti vastaamaan.
HANNA. Saisinko pyytää, että minulle ilmoitettaisiin vastauksen sisältö heti kohta, kun se saapuu.
LINDH.Tietysti. Minne saan lähettää sanan?
HANNA.En tiedä, asunevatko lapsemme vielä vanhassa kodissamme.
ROUVA LINDH.He asuvat vielä siellä.
HANNA. Rouva Lindille. Siinä tapauksessa olisin kiitollinen, jos saisin tiedon vastauksesta sinne.
LINDH.Sen saatte heti, kun se saapuu.
Menee.
ROUVA LINDH.Enkö saa tarjota sinulle teetä?
HANNA.Kiitos, mutta minun täytynee mennä.
ROUVA LINDH.Etkö voisi odottaa täällä?
HANNA. Kummastuen.Täälläkö…?
ROUVA LINDH. Vastaus ehkä saapuu piankin. Tule minun puolelleni … näytät niin väsyneeltä.
HANNA. Kiitos, mutta… Minun täytyy tavata lapset … ja sitä paitsi ajatella, mitä minun on tekeminen siinä tapauksessa, että tulee kieltävä vastaus.
ROUVA LINDH.Mutta eihän nyt semmoista toki voine odottaa edes Bobrikoffilta.
HANNA.Miksei sitäkin?
ROUVA LINDH. Ei, se ei ole mahdollista. Sinä voit olla huoleton. Ei hän voi sitä tehdä Edvardinkaan vuoksi.
HANNA.Minä nyt kuitenkin menen.
ROUVA LINDH. Pahastuen. Suo anteeksi, että pyysinkään … mutta minä unohdin … sinä tietysti halveksit minua niinkuin kaikki muutkin.
HANNA. Entä sinä itse?—En ymmärrä, en suorastaan ymmärrä, kuinka sinä voit olla täällä?
ROUVA LINDH. Enhän ole voinut häntä jättää … mutta … minä olisin ollut tuhat kertaa ennemmin Vjatkassa kuin täällä…
On vähällä puhjeta itkuun.
HANNA. Ystävällisemmin, ikäänkuin hiukan heltyen. Elä nyt, rakas… Mutta sano minulle, koska nyt kerran itse otit sen puheeksi … kuinka on sittenkin mahdollista, että te tulitte tähän taloon … kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut … etkö olisi saanut sitä estetyksi?
ROUVA LINDH. Raukeasti. Minäkö? En ole mitään voinut … en ymmärrä häntä, en tunne häntä enää. Hän sanoo, että oli hänen velvollisuutensa, hänen isänmaallinen velvollisuutensa ottaa virka vastaan … olisi muuten tullut venäläinen mies. Täytyi »pelastaa, mitä pelastettavissa on» … se on nyt sitä, sinä tiedät.
HANNA.Ja mitä hän on pelastanut?
ROUVA LINDH. Niin, mitä?… Ei meiltä muuten liioin mitään kysytty. Vaadittiin, puristettiin joka taholta, se oli puolueen tahto, johtajain tahto. Sitä vaatii läänin paras, isänmaan onni, suomalaisuuden asia.
HANNA. Kiinteästi.Suomalaisuudenkin?
ROUVA LINDH. Jotakin semmoista… Lienee peloitettu silläkin, että hän voisi menettää entisen virkansa, ellei ottaisi vastaan uutta. Mitä minä tiedän, en tiedä mitään muuta, kuin että sen jälkeen, kun tulimme tähän taloon—ovat omat lapsemmekin meidät jättäneet.
HANNA. Hetken päästä. Sano minulle, onko Aili vielä koulussaan? Hän kirjoitti, että hänen asemansa oli uhattu.
ROUVA LINDH. En ole kuullut, että hän olisi saanut eroansa, mutta eihän tätä nykyä tiedä mitään. Kouluneuvostossa on Edvard kuitenkin esiintynyt hänen hyväkseen … mutta eihän todellakaan enää tänään tiedä, mitä huomenna tapahtuu.
HANNA.Entä Yrjö?—Onko hän vielä vapaudessaan?
ROUVA LINDH.En ole kuullut, että hänet olisi vangittu, ainakaan vielä.
HANNA.Vielä? Siitä on siis ollut kysymys?
POLIISIMESTARI tulee. Hän on nousukastyyppi, esiintyy teeskennellynupseerimaisesti.
POLIISIMESTARI. Oo, todellakin! Mikä sattuma! Te täällä, arvoisa rouva? Minua ilahuttaa suuresti nähdä teitä.
HANNA. Katsahtaa olkansa yli. Kääntyy lähteäkseen.
POLIISIMESTARI.Toivon, että herra rehtori Lindh voi asianhaarain mukaan hyvin.
ROUVA LINDH.Hän on kuollut.
POLIISIMESTARI. Oo!—Valitan suruanne. Entisen opettajani kohtalo on minua aina liikuttanut.
HANNA.Todellakin?
POLIISIMESTARI. Pyydän anteeksi, mutta kun viimeksi tapasimme toisemme, täytin minä ainoastaan minulle annettua virkatehtävää, sitä ikävämpää, kun sen täytyi kohdistua entiseen arvossa pidettyyn ja rakastettuun opettajaani. Mutta en voinut menetellä toisin, vaikka olisin tahtonutkin.
ROUVA LINDH.Olisitteko tahtonutkaan?
POLIISIMESTARI. Kaikki tapahtui laillisessa järjestyksessä, mitä minuun tulee. Minun suhteeni asiaan oli selvä. Tein ainoastaan velvollisuuteni.
ROUVA LINDH. Ei teidän velvollisuutenne kuitenkaan vaatinut teitä viemään pois rouvan yksityistä kirjeenvaihtoa.
POLIISIMESTARI. Rouva kuvernöörska, kaikki ovat jätetyt takaisin herra Yrjö Lindhille, siitä huolimatta, että hän solvasi allekirjoittanutta hänen virkatoimessaan tavalla, joka, jos se olisi kohdistunut johonkuhun muuhun, olisi aiheuttanut ehdottoman vangitsemisen.
ROUVA LINDH.Kuvernööri on toisessa huoneessa, jos häntä etsitte.
POLIISIMESTARI. Aivan oikein, häntä juuri etsin, pyydän saada huomauttaa—hänen nimenomaisesta kutsumuksestaan.
Tekee kumarruksen ja menee.
ROUVA LINDH.Noita kauheita ihmisiä täytyy minun tavata joka päivä.
HANNA. Et todellakaan ole kadehdittava, Hilda parka.—Sinä ehkä itse tuot minulle tiedon … olisin niin kiitollinen, jos sen tekisit.
ROUVA LINDH.Sen minä tuon, minä teen sen heti, kun se saapuu.
Saattaa Hannan ja palaa sitten takaisin ja järjestää hetken aikaa huoneessa, korjaten pois teekuppeja. Kun näkee LINDHIN ja POLIISIMESTARIN tulevan, menee.
POLIISIMESTARI. Niinkuin minulla oli kunnia huomauttaa, ei ole mitään erityistä syytä pelkoon, etteivät kutsunnat onnistuisi. Poikia on saapunut lukuisasti kaikista kunnista. Niitä on anniskelut täynnä. Heidän kesken tuntuu olevan yleisesti vallalla se mielipide, ettei tällä kertaa ruvetakaan Helsingin ruotsikkoherrain narreiksi, vaan mennään miehissä syyniin, koska omat suomalaiset herrat siihen kehoittavat.
LINDH.Oletteko levittänyt tuota kymmenen ylioppilaan kehoitusta?
POLIISIMESTARI. Olen, ja se on nähtävästi tehnyt erittäin hyvän vaikutuksen. Mutta eihän poikia kuitenkaan voi täysin taata. Mielet voidaan vielä viime hetkellä saada heilahtamaan toisapäin. Yrjö herralla on epäilemättä vielä koko paljon vaikutusta isänsä vanhan auktoriteetin nojalla.
LINDH.Onko hän täällä?
POLIISIMESTARI. Hän saapui tänne viime yönä maalta, jossa on kierrellyt kuvernöörin jälkiä, mutta minä luulen sangen huonolla menestyksellä.
LINDH.Niin. Minä tiedän.
POLIISIMESTARI.Hänelle ei kuulemma kaikin paikoin enää ole annettu yösijaakaan…
LINDH.Minä tiedän.
POLIISIMESTARI. Sanon kuitenkin suoraan, jos herra kuvernööri sallii minun antaa neuvon: mielet voivat vielä viime hetkellä muuttua, jos hänen sallitaan yhä edelleen vapaasti liikkua ja saapua itse kutsuntatilaisuuteenkin. Sanon suoraan: hänet olisi vangittava, ainakin kutsuntapäiviksi.
LINDH. Ei, ei, se ei voi mitenkään käydä päinsä. Jos tulee tiedoksi, että hänet on vangittu ja että minä olen antanut sen tehdä ja hänet estetään olemasta isänsä hautajaisissa, voipi kiihoitus saada aivan liiaksi ilmaa siipiinsä… Ei, ei, kaikki on saatava menemään niin rauhallisesti ja niin huomiota herättämättä kuin suinkin.
POLIISIMESTARI. Mutta jos emme me vangitse häntä, on pelättävää, että santarmit sen tekevät. Ne ovat pitäneet häntä erityisesti silmällä hänen osanottonsa jälkeen Helsingin mellakoihin.
LINDH. Onko teillä todella syytä olettaa, että heillä on aikomus vangita hänet?
POLIISIMESTARI. Kapteeni Popoffin viittauksista luulen ymmärtäneeni, että semmoinen aie todella on olemassa.
LINDH. Teidän on välttämättä koetettava saada hänet siitä luopumaan tai ainakin odottamaan. Antakaa santarmikapteenin ymmärtää, että me itse panemme toimeen vangitsemisen, jos se on välttämätöntä … että olemme aikoneet sen tehdäkin, mutta ei tänään eikä vielä huomennakaan; selittäkää, että pyydämme sitä levottomuuksien välttämiseksi.
POLIISIMESTARI. Mutta jos heidän aikeihinsa ei kuulukaan levottomuuksien välttäminen tässä läänissä, missä suomalaisten viranomaisten on onnistunut pysyttää heitä syrjemmässä kuin muualla?
LINDH. Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Siltä taholta voimme tietysti odottaa mitä vehkeitä tahansa.
POLIISIMESTARI. Siinä tapauksessa, että rehtori vainajan hautajaisia ei olisi pantu toimeen täällä, juuri nyt, ei ehkä olisi ollut syytä pelkoon, että yleinen mielipide olisi joutunut niin erittäin kuohuksiin, jos herra Yrjön talteen ottaminen kutsuntapäiviksi olisi tapahtunut meidänkin aloitteestamme. Riittävää muodollista aihetta siihen hän kyllä tulee antamaan jo tänä päivänä.
LINDH. Minun täytyy vielä miettiä tätä asiaa. Soitan teille hetken kuluttua uusien määräyksien antamista varten.
POLIISIMESTARI.Olen käskettävänänne, herra kuvernööri.
Menee.
LINDH. Selailee papereitaan, nousee ja kävelee, istuu taas.
ROUVA LINDH tulee.
ROUVA LINDH.Mitä luulet? Pelkäätkö, että vastaus ehkä voi olla kieltävä?
LINDH.Kuinkas minä voisin sen tietää?
ROUVA LINDH.Näytä, kuinka sinä sepitit sähkösanoman?
LINDH. Ilmoitin, mistä on kysymys, ja pyysin, että hänen ylhäisyytensä poistaisi esteet, jotka ovat kohdanneet … ja niin edespäin.
ROUVA LINDH Miksi niin virallisesti ja kuivasti? Etkö olisi voinut lisätä jotakin omasta puolestasikin?
LINDH.Ja mitä olisi minun pitänyt lisätä?
ROUVA LINDH. Jotakin, josta olisi käynyt ilmi, että asia on sinulle persoonallisesti tärkeä.
LINDH.En voi pyytää itselleni mitään armonosoitusta siltä taholta.
ROUVA LINDH.Mutta eihän nyt ole kyse mistään armonosoituksesta, vaan ihmisenkalleimmasta, pyhimmästä oikeudesta saada levätä oman maansa povessa.Etkö olisi voinut ainakinsiihenvedota?
LINDH. Minun olisi ehkä pitänyt sepittää sähkösanoma näin: »Teidän ylhäisyytenne venäläiset santarmit ovat perustuslain vastaisesti loukanneet ihmisen pyhintä oikeutta pidättämällä» … ja niin edespäin … »mutta kaikkein pyhimmän suomalaisen oikeuden nimessä vaadin minä, hänen veljensä, että kielto tuossa tuokiossa peruutetaan … ellei se tapahdu, jätän minä heti paikalla sisään eronhakemukseni?» Niinkö?
ROUVA LINDH. Mikä sinun on? Ei kai sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että hänet haudataan tänne?
LINDH. Ei suinkaan … vaikka … vaikka minusta suoraan sanoen oikeastaan on jotenkin yhdentekevää, missä joku kuollut makaa.
ROUVA LINDH. Joku kuollut? Mutta onhan kysymys sinun omasta veljestäsi? Ja olihan se hänen viimeinen tahtonsa?
LINDH. Minulla on siitä viimeisestä tahdosta omat arveluni. On kerrassaan anteeksi antamatonta, että veli parkaa vielä vainajanakin käytetään valtiollisena yllyttäjänä, kuolleena niinkuin eläessäänkin. Eikö jo olisi riittänyt? Eikö häntä jo vihdoinkin olisi voitu jättää rauhaan?
ROUVA LINDH. Mutta ethän sinä tahtone sanoa, että Hanna toi hänet tänne pannakseen toimeen valtiollisia mielenosoituksia?
LINDH.Se ihminen voi mitä hyvänsä.
ROUVA LINDH.Mutta sehän on kauheata, mitä sanot! Sinä tiedät, ettei asia ole niin!Se on Hannaa kohtaan niin väärin, kuin suinkin olla voi. Sinä et olevoinut koskaan häntä sietää.
LINDH.En. Se on totta.
Telefooni soi kiivaasti.
ROUVA LINDH.Se on vastaus!
LINDH. Telefoonissa.Halloo!—Hyvä on. Odottakaa hiukan.Istuu kirjoittamaan selin rouvaan.»Ymmärtäen teidän veljelliset tunteenne ei hänen ylhäisyydellään olemitään sitä vastaan». Oliko se noin? Eikö ole mitään erehdystä?
ROUVA LINDH. Riemuiten.Hänellä ei ole mitään sitä vastaan! Hän sallii sen!
LINDH. Kärsimättömästi.Malta! Elä häiritse, enhän voi kuulla mitään!Telefooniin.Kuinka se oli? Jatkakaa!
ROUVA LINDH.Hanna voi ehtiä vielä junaan!
Rientää ulos.
LINDH.Malta! sanon minä.—Odota!
Kun näkee rouvan menneen.Ah!—Telefooniin.Suokaa anteeksi, tässä oli keskeytys. Jahah. Kirjoittaa.… »vaan jättää hän asian herra kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi,kuitenkin sillä ehdolla, että herra kuvernööri vastaa siitä, etteimitään epäjärjestyksiä eikä hallitukselle vihamielisiä mielenosoituksiapanna toimeen.»Yhä telefooniin.Eikö ollut mitään muuta? »Kansliapäällikkö Fritsch.» Kiitän, hyvästi.Soittaa pois ärtyisesti.Hilda!—Minne hän meni?Istuu ja miettii, käsi telefoonin kammissa. Soittaa.Olkaa hyvä ja yhdistäkää Suomalaisen lyseon rehtorinkansliaan.—Onko seSaarinen? Se on Lindh. Sopisiko sinun tulla luokseni … hetkeksi vain.Tahtoisin neuvotella kanssasi eräästä hyvin arkaluontoisesta asiasta.Hyvä on.
Soittaa kiinni ja menee rouva Lindhin jälkeen.
Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva. Seinällä sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka seisoo pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää, niinkuin puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.
HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen, hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa, puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa. Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon vaipuneena, väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee ja ottaa ne pois.
Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.
AILI. Etkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä kauankin vielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja puuhkasi.
HANNA. Antaa ne Ailille.Ne nyt ehkä voin.
AILI. Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut! Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän sohvaan, niin saat nojata. Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa. Kätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.
Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on kahvitarjotin.
HANNA. Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.
AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.
HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse.Huoaten väsyneesti.Mutta jos nyt en saa.—Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhänvoinut … ei, ei, kyllähän minun piti.
YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti.Ja hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?
HANNA.Ei.
YRJÖ.Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?
HANNA.Eivät.
AILI.Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?
HANNA.Itse hän sanoi, ettei olisi.
AILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen.Ota nyt äiti.
HANNA.Tulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.
YRJÖ istuu sohvalle.Oletko loukannut otsasi?
YRJÖ.Satutin vähän, ei se tee mitään.
Muuttautuu takaisin tuolille.
HANNA. Katsellen ympärilleen. Täällä on kaikki entisellään, niinkuin silloin kun lähdimme. Tuskin on tuolia muutettu. Siinä on isän pöytä entisessä kunnossaan, hänen kynänvartensakin.
AILI. Olemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme, niinkuin se oli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme täällä— kaikki—isäkin.
Osoittaa muotokuvaa seinällä.
HANNA.Kuinka se on joutunut tänne?
AILI. Se tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka sen toivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.
HANNA.Ja ne tottelivat?
AILI.Kuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.
YRJÖ.Sen täytyi pois kutsuntain tieltä.
HANNA. Vähän vilkastuen.Sielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon juhlasalissa?
YRJÖ.Siellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.
HANNA.Siihenkö täällä on tultu?
AILI.Se on nyt vain vähäinen osa.
YRJÖ.Ailikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.
HANNA.Vai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se ainekirjoitus?
AILI. »Oikeus maan perii». Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei karkoitetun tytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja on juuri pyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.
HANNA.Se oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.
AILI. Se suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta ainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään niinkuin ennen. Mutta nythän—
HANNA.Hilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.
AILI. Ylenkatseellisesti.Hän minua puolustanut…?
HANNA. Kuulostaen kadulle.Eikö siellä joku pysähtynyt?
YRJÖ.Se ajoi ohi.
HANNA.Hilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.
AILI. Hetken päästä. Hellästi.Äiti, sairastiko isä kauan?
HANNA. Vältellen.Ei hän kauan… Tai kyllähän hän oikeastaan koko ajan oli sairas.
AILI. Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä ilmanalaa?
HANNA. Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä. Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista. Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.
AILI.Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?
HANNA.Hän puhui siitä joskus.
AILI.Kuolinvuoteellaanko?
Ei … ei aivan silloin.
AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?
HANNA. En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa—isävainajan oma ainainen unelma viime aikoina.
AILI.Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?
HANNA. Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.—Meidän ei olisi sentään pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin kaikki muut.
AILI. Luottavaisesti hymähtäen. Ei isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos olisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.
HANNA. Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.
AILI. Niinkuin ennen.Joskin—mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.
HANNA. Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle, niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?» Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.» Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan. En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.
AILI.Et sinä silloin siitä mitään puhunut.
HANNA. En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.
AILI. Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki. Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos ei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä oli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta minähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin hänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme edellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän ollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.
YRJÖ. Syvästi.Paljon enemmän.
AILI. Lämmöllä. Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan, että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle: »Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne väkisin».
YRJÖ.Isän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.
HANNA. Se oli kuitenkin ehkä liian suuri teko.—Minä luulen, että hän otti kantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät. Hänelle kävi niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaperästään. Alussa, kun hänen suonissaan vielä virtasi niin sanoakseni hänen muistojensa mehu, hän kyllä pysyi mieleltään reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai ainakin tahdoimme uskoa, että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan, että lähtömme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja voimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin kukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin majoista—lapsetkin—hyvästiksi ja takaisintuloksi, niin oli meistä Suomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten tultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin vaarattomina, että tuskin viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin tavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja minä näin, että isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei hän siitä vielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin Moskovan läpi, ja hän näki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi hän: »Ei, tämä jättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan, ennenkuin on imenyt meistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä koskaan kukistetuksi.» Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen yli. »Tuntuu, kuin en tätä tietä enää koskaan palaisi», sanoi hän kerran. »On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme siellä, kuolleiden kentillä, poissa maailmasta. Meidän täytyy heti tottua siihen ajatukseen, että tämä on viimeinen retkemme, ainakin minun.»—Mutta hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei enää koskaan pääsisi kotimaahan. Hän alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes— kunnes—lopulta kaatui. Hetken hiljaisuus. En ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin hirmuisen voimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä vielä monta vertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti kyllä panna alulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet oli saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen jaloimpia elimiään ja lopulta——
Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.
AILI.Et siitä meille mitään kirjoittanut.
HANNA. Hetken päästä. Ajattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni. Hän meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka oli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet nostetuksi vain lyhyiksi hetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein aina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä tuntimääriä huoneensa lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki, niinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua toisia tuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas yht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: »Jos tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.» Tai niinkuin viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä tyynenä iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me istuimme joen rannalla: »Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin kotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi olla. Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa … aurinko laskee saaren taa … karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy…»
AILI. Pyyhkien silmiään.Isä parka…
HANNA. Hän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä heikkoutena ja soimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta tuollainen koti-ikävä—niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi. Sentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä hänen kuoltuaan kotimaahan.
AILI.Ettet…?—mutta mikset?
HANNA. Ei ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin hän kuoltuaan makaa.
AILI.Semmoinen raukka kuin hän…
HANNA.Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.
YRJÖ.Ettei hän olisi ansainnut? Isä!
HANNA. Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy tapahtua jotakin, joka muuttaakaikki… »siellä, kaikkialla on semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä … yht'äkkiä se murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»
On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.
YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet.Kohoo—murskaa—mitä hän tarkoitti?
HANNA. Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta, toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut—minä näin erotessamme sen heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on hyvissä käsissä, Hanna.»
AILI. Katkerasti.Lupasivat, niin—mutta eivät ole mitään voineet.
YRJÖ. Samoin.Ei mitään enää.
HANNA. Eräänä yönä—en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa—kuulin hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää taipuko, elkää antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan, seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on meidän!»
AILI.Juuri niinkuin…
Osoittaen kuvaa.
HANNA. Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen tapansa oli.
YRJÖ.Isä unohti Efialteet.
HANNA. Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja. Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta, luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista—ne olivat kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.
AILI.Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.
HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten.Lapset!—te ette saa tuomita isää!
YRJÖ.Mekö?
AILI.Mistä?
HANNA.Hän koetti—hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut …täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää…Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan.Isä … isä päätti itse päivänsä.
AILI.Mitä sinä sanot, äiti?
YRJÖ.Isä?
HANNA.Niin.
Hetken äänettömyys.
YRJÖ. Hiljaa.Kuinka se tapahtui?
HANNA.Hän ampui.
YRJÖ ja AILI.Ampui?
Pitempi vaitiolo.
HANNA. Onko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista enemmän mieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä epätoivon ja pahan mielen pisaran vuotamaan yli?
AILI. En tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut sitä päivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.
HANNA. Kysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä. Hän oli itse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo…
AILI. Tarttuen äitiään käteen.Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.
HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti, liikutuksella.
Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein, niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.
Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan kalpea ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna minulle ensin tupakkaa.»
AILI.Mitä, äiti?
HANNA. Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen hermokohtauksen.—»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä olen heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse tahdon!»—»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi, itsehän sinä pyysit», sanoin minä.—»Sinulla ei ole mitään sanomista, vaikka minä myrkyttäisin itseni.»—»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän joskus ennenkin oli sillä tavalla … ja kun ajattelin, että hän ehkä rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun sieltä palasin, oli se tapahtunut.—
Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä tavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan—siitä riemuitsemaan, mutta kun ajattelee…
YRJÖ.Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.
AILI.Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.
HANNA. Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä—kun on niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa asiansa oikeuteen ja sen menestykseen—ja pitkän elämänsä koettanut lietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen—ja kun kaikki sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin juuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään—se oli minullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa, että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen kostonhalu—ettäolijulistettu, että olivoitujulistaa alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi velvollisuudeksi—