The Project Gutenberg eBook ofTuomivaaran tuolta puolenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tuomivaaran tuolta puolenAuthor: Toivo LyyRelease date: January 29, 2025 [eBook #75242]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1920Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMIVAARAN TUOLTA PUOLEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tuomivaaran tuolta puolenAuthor: Toivo LyyRelease date: January 29, 2025 [eBook #75242]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1920Credits: Tuula Temonen
Title: Tuomivaaran tuolta puolen
Author: Toivo Lyy
Author: Toivo Lyy
Release date: January 29, 2025 [eBook #75242]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1920
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMIVAARAN TUOLTA PUOLEN ***
language: Finnish
Kirj.
Toivo Mähönen [Toivo Lyy]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
ILinnustaja I, IITuhma I, II, IIIErätiellä eksynyt
IITietäjissä I, IIPihatöillä I, IINurkka-Nuutti I, IILaiskaRunoilijaUteliasHentomielinenKolke
IIIRakastunutAinolleNuori I, IIKutsuLemminkäinenPulmaKahden kumartajaSininen piika I, II, IIIKullan orjaHaaste
IVEmon huoliIso puheliTuomivaaran tuolla puolen I, II, IIIErästäjä-veljetKoskelon vaanija I, IIPannahinenVirven sulhoKultanuoli
Kas, jo taitaa päivä koittaa.Kalpeammin tähdet kiiluureppänässä, hiilet hiiluuhimmenneinä kiukaan suulla.Entä — teeriparvi soittaa!
Luukku auki!
— Päällä mäen huurtehisten solkikoivuin punertuvan jo ma näen!
Jousi selkään vaarnan alta,sitten kiinni saunan uksi,Penu mukaan — jalkaan suksioven suulla seinustalta.
Lailla hirven haarasarvenalas jäälle vaaran rintaa,sieltä pitkin lammen pintaaviitaan luokse lintuparven.
— Elä, Penu, ääntäs säästä!Anna helkähdellä salon,Tapiolan soida talon,että voisin liki päästä.
— Tellervoinen, piika vieno,neulo linnun silmät kiini:ota ohut sulkku-niinisekä männynneula hieno.
— Auta myöskin Maariainen;lintuparvi uneen laula,solmi varpaisihin paulakirjokultakudonnainen.
— Elä lintu, lentoon läiky:mitäs minä miesi eto!Koira se on yksin peto,sitä katso, sitä säiky.
— Näre, aina vihryt-takki,yhtä pyydän myöskin sulta:nouse varpailles, jos multamilloin vilkahtaisi lakki.
— Kuule vielä, jousi, mua:kaarru kaari, jänne kestä,nuoli harhateiltä estä,kun saan kerran lauaistua.
Lähemmä en enää hivu— jänteen vedän nimeen UkonKiesuksen taas liisin lukon:pilkan keskeen eikä sivu!
Jopa mie jotakin keksin,jopa keksin ja tekaisinTuhma-Jussi Tuhmalasta:ohi ammuin, en osannut!
Oli koppelo komeakoivun oksakonkelolla,kotkotteli koiralleni,kurkotteli kauloansa,siristeli silmiänsä,höyheniään hörhisteli:
»Kyllä sinut tunnetahan:tuhma tiisti Tuhma-Jussin,Tuhmaa-Jussin Tuhmalasta;Jussilla on jousi tuhma,tuhmat, vaivaiset vasamat;ei edes kertoa kesässäole oike'in osannut,vahinko, jos vuodessanasaapi saalista oravan!»
Minä mättäällä makasin,Tuhmaa-Jussi Tuhmalasta:jouduttelin jousiani,jännittelin jänteitäni,vasamoitani varasinkoppelolle pään menoksi:
»Outa, outa, metsoakka,tokko kauan kotkotellet,kenokaula keikistellet!»
Laskin liinan liukumahan,jännesiiman siukumahan:kaari kauniisti kalahti,tulta suihki sulkanuoli,tulta nuoli Tuhma-Jussin.
Katsoin: koppelo putosi?
— Pahka puusta vain putosi,oksa koivusta kolisi,ritisi risut ja ritvat;metsoakka aivan terve:kuulin kovan kotkotuksen,siivispankon paukahtelun.
Noinpa neuvoi iso ennen,oma vanhempi opasti:pyy parempi pivossa yksikuin on puussa pyitä kaksi.
Enpä, tuhma, uskonunna:
lensi pyy edestä puuhun,pyristeli pyrstöänsä,viherteli, viiskutteli;asetuime ampumahan.
Silloin, äimä, mie älysinteeren puussa tuonnempana.
»Pyy pieni, parempi teeri!»tuumin tuhma.
Pyy pakeni,kun pudotin puusta teeren.
Jopa tunsin teeren tuolloin:
— se oli harmaja havukka.
Enpä ennen sokko ollut,mies olin näppärä näöltä:hiiren hirvestä erotin,paistepäivän pilvisäästä,pihtipieltä puskemattaoven kulkea osasin,niin ei syttä yösydännä,etten tulta tuntenunna.
Joko nyt silmäni sokeni?
Kuulin hallin haukahtavankerran, kaksi — kolmannellakoko kuusikko kajahti;minä kohti koikkimahan,liinamekko, leikkimähänjuonella vasama valmis;jopa hallini havaitsin:alla kuusen kukkalatvan;kurkistelin, kuikistelin,tähyelin, tähtäelin,kiersin kuusta kuuristellen,polvillani ponnistellen,mahallanikin mataen,kiersin kerran, toisen kiersin,kolmannenkin kaarsin kerran:näin vain kuusen kukkasia,kullankeltaskerkkäsiä,havuneuloja havaitsin.
Alkoi mieltäni etoa,sydäntäni syylätellä,kiukun kieltä karvastella,kerran jo kirota taisin,kättä hallille heristin,näytin nyrkkiä, nyrisin:
»Haukut, herja, vain havuja,lehvänpäitä luskuttelet!»Jopa kartun koppaelin,sillä koiroa kalautin.
Koira älähti, kajahti korpi— kohta kuusesta pemahtimetso, kuin kome'in kokko,lenti pois levähtämättä:
kotvan kuusikko kolisi.
— Kuule, kuule, Kiesus-kulta,auta, auta, Armo-Luoja,auta miekkoista minua,erämiestä eksynyttä!
Ilta on iso käsissä,yön tulevat tummat tunnit:alhot ammoin jo pimeni,vain ylinnä ypälehellävaaranhuipun hulmehtivipäivän kuoleva kipinä;koht'on aika kummitusten,metsän peikkojen pahojen,kuulen jo jalkojen jytinän,kuulen ruskavan risujen— auta, auta, Kiesus-kulta,auta, oi, hädässä hengen!
Kolmasti minä jo, koito,saavuin paikkahan samahan— tuohon koivunkonkelolleauhdolle ahoperälle;kuljin kauheita kehiä:kuljin kuusikot kumeat,käpykankahat kamalat,peninkulman perästä toisenhorjuin Hornan hongikoita,mätkin maita, sotkin soita,umpilampia umeitakiersin, kaarsin koskiakin,viidesti Venähen järven.
Nälkä jo näköä syöpi,kontti tyhjä, lintukontti,toinen tyhjä nuolikontti,tyhjempi minun mahani— epätoivo vain evästä.
Kuule, kuule, Kiesus-kulta,tule tänne, tarvis oisi,auta miestä, oi, mäessä:itse en tunne, tuhma, tuota,kunne kulkea pitäisi,tule, kuljeta kädestä,opastele oikeahan;tai et itse ennättänekesken kirkkokiirettesi,pane paimenpoikiasi,ehättele enkeleitä,en minä parasta pyydä,pane pienin paimenista,pahin palkkapoi'istasi;työnnä suoraan työsijoilta:jauhinkiven kierrännästä,riihessä rimuamasta,palolta, perältä pellon,kaskikoivun kaadannasta,raunioitten raadannasta,ometan oven takoataikka härän hännän alta— elä vaatteita valitse.
En ole itsekään korea:nukkanuttu, piikkopaita,housutkin kotikutoiset,verkaa ei väheäkänä.
Siitäpä suuttui salon ukko,siitä suuttui ja sydäntyi;turhaan lauluilla lepytin,turhaan kullalla kukitin,hopeoilla huolittelin:eipä taipunut Tapio!Silmät päästäni sokaisi:pois pakeni linnut puista,en edes ehtinyt älytä;oksat kummiksi kuvasi:latvat puista puhki laskin,haavannorkot nuolin noudinkävyt kuusista karistin,tuulenpesät tuivertelin— linnun luulin ampuvani,oravahan osaavani.
Kaikki nuoleni kadotin.
Jos konsa kotihin pääsenkultaisille kartanoille,hopeisille huonehilleoman aittasen ovelle,oman pirtin pöydän päähänohraleivät ottamahan,rieskamaidot maistamahan,voita veitsin vuolemahan,sitten kylyn kylpemähän,kylvettyä kaatumahankera kullan vuotehelle— polvin kirkkohon kävelen,kuvia kumarteleime,kuvaa hyvän Henterikin,kiitän Maaria-emoa,eniten sinua Kiesus;ostan kultakynttilöitä,tuhatluvuin tuohuksia:niitä poltan kuin pärettäedessä sinun kuvasi;eipä siitä tuli sammu,tuli sammu, tuohus tummusinä ilmoisna ikänä,kuuna kullan valkeana
— keväät palaa, kesät palaa,syksyt palaa, palaa talvetyöt ja aamut, päivät, illat;vasta silloin sammunevi,vasta tuolloin tummennevi,konsa tummuu taivaan talot:sammuu päivyt paistamasta,kuu kulta- kumottamasta,palamasta pohjantähti,kointähti kimaltamasta.
— Sano syvin syntyjäsi!
»Tiedä taito tyytymisen,elä kuusehen kurota.
— Vaan virka, viluinen vieras:etsit — soisit löytäväsi?»
— Lapsen uskon ja unelmat.
»Eniten epäillä tahdot?»
— Epäilystäni epäillä.
— Hus, siunatun sika, elä allasta kaada!
»Juh-juh!» — pysy poissa nyt vain:ennätit ennenkin vellisi saada,kunhan ruuhesi täyteen sain.
Nooh — kuulitko, röhiläs, kärsäsi pois!
… Voi Maaria: kuuli se älykäs aasi,sehän nyt itsensä hillitä vois,jo otti ja teki — kaasi kuin kaasi.
— Niin, niin — siinä olet nyt sinäja tässä olen minä,ja velli on maassa.
Turhaan kärsääsi mullassa tuhrit,hukkaan menivät jumalasi uhrit,särkyi elämäsi aate:
nyt ilman jäi maha,ystävä-paha!Onko nyt parempi näin?
Olisit kuullut ja totellut mua,niin kova onni ei kohdannut sua,kuten kohtasi nyt.
Sinä olet kuin mies, joka omenapuutahoiti ja vaali ja maiskutti suuta,kun ajatteli hedelmän-aikaa
— mutta, kun tuli viikot joinaomenat kypsyy, hän raakiloinane puusta poimi ja söi.
Oli hänellä aate — vain puuttui järki:hän aatteen vuoks saman aatteen särki.Niin teit myös sinä.
Mutta minäen tee kuin sinä:en elämäni-aatetta rikki pole.
Sillä minulla ei sitä ole…
Ehkä nyt enempi tiennenennen tietoni ehompi:»On jumalat!» — silloin tiesin:»Ei inehmon henki kuole!»Vähemmästä väittehestäpääni antanut olisin.
Nyt sanon sadasti: »Ehkä!»
Tosissansa inttäessätoisen: »Tukulmi on kuussa!» —annan myötä, myönnyttelen:»Lienet käynyt — paremmin tiennet» —ilman pilkan piilokieltä,ivan ilman ilkkumieltä,vaikk'en häntä uskokana.
En minä ilku uskovia:ehkä ennemmin kadehdin.
Jos minä ketänä ilkun,ilkun yksin itseäni,nauran Nuutti-nuhjukselle,pankon mustan painajalle,peräpuolen paistajalle,kylkensä kypsentäjälleja harvoin hänellekänä:
— surun mieltä sortaessa, murehen masentaessa.
Vaan mitäpä näistä laulan:tupaan kuuluvat tulevan.
Enää en minä ilmi kerromuille mielihauteitani;kerroin kerran — suututtikin,virkettihin: »Viisastelet!»
Laiskaksi mua sanovat,kuhnukseksi kelleävät:hikoavan syödessäni,vaan ei työtä tehdessäni.
Kellätköhöt, mallatkohot,kellätköhöt jos kahesti,mallatkohot jos mitenkä,manatkohot — en pahene.
Enkä liioin kaunaa kanna:lie puheessa puolet totta.
— Lien minä kahessa laiska:huoli en kaivohon hypätätahi oksahan kivuta,itse surmalle sueta— mut en myöskään rukoellakalkahtaissa kuolon kellonpäiviäni pitemmiksi,iltojani isommiksi,vaikka kohta katkeaisin,tuossa turma jo tulisi.
Hän ei usko Jumalaan,mutta runon saatuaanlauletuksi — kädet liittääristiin, kyynelsilmin kiittää.
— Pyhä Poika Jumalan,jalkoihisi kumarrantuskissani tiedustain:
miks sain tahdon kuninkaan mutta mahdin narrin vain?
Lapsuusaika! Aika unten!Unelmien suurten aika!Aika vilppahamman veren!Aika innon — intohimon:elämänsä kaiken silloinniinkuin romun taikka lastunoisi antanut, jos oisiedes päivän yhden saanutaikamiesten jousta kantaa!
Aika voimantunnon, lennonmielikuvituksen! — Silloinenkö herttua ma ollut?
Ratkesivat rajat aikainniinkuin hopeaiset seititaamukimmelteisen salon,vuoret vaipui, nousi notkot,manner mertyi, meret kuivui— tarvittiin vain taikasanaakolme: usko, toivo, tahto.
Lapsuusaika! Lapsuusaika!Sinut toivoisin ma jälleen,ellei palanut jo karteenmulta toivon soihtu oisi.
Uskon liekki, tahdon tulisammuivat jo sitä ennen.
Jäljell' on vain kaiho — himmeeniinkuin talvi-illan viita.—
— Mikä kolke koivikossa?
Taivas kimmelti keväinenniinkuin säilä sankarillatai kuin hilkka sinisen piian:sinisempi kuin sininen— päärmätty punaveralla.
Vasten kaunista kajoakoivut kuuraiset kohosi. —
Salon piiat kuulostivat:— Mikä kolke koivikossa?
Hiipivät lähemmä piiat,kouristivat, kurkistivatkuusen lehvien lomitse.
Kaksi kaunista näkivät:toinen jo hopeahapsi,toinen veitikkä verevä,erämiehiä molemmat,juuri nuotion teossa.
Ja se veitikkä vereväpilkkoi jäistä järkälettä.
— Siitä kolke koivikossa!
Mikä se runoja luopi,runoja luopi, sanoja suopi,ajatuksen auttelevikultahan runokuvien?
Murhe monelle runoja luopi,suru suuri sanoja suopi— rakkaus, rakkaus minulle!
Sillä siksi ma runoan,siksi, että ma rakastan!
Kenpä kaunis katsottuni?
Tietäisinkin, taitaisinkin,en silti sanoisi muille.
Vaan en tiedä itsekänä,tiedän vain, että rakastan!
— Teitä kaikkia rakastan,oi, te metsän siniset piiat,siniset piiat, siniset liinat— vaan eniten erästä teistä,ketä, en tiedä ma sanoa!
Sen vain tiedän, että kerrankerran saan hänet tavataeräteitä tarpoessakaarta kannatellessani,kaarta kaunista, jaloa —Tapiolan tanhuallaaivan aitan kynnykselläsinipiian siniliinan:posket kuin puolukat punaisettai on terttu pihlajassa,silmät kuin sinisäkenettaikka taivahan salamat,huulet kuin mansikat mäellä,mesimarjat mättähällä,vaapukat vadelmikossa:maku kuin lakan makean,tuoksu tuomen kukkasilta.
Katsovat pihlajat pihalla,kuuset kukka- kuuntelevat:oven aitasta näkevät,heinän kuulevat helinän,rastaslinnun raksutuksen,eivät näe ne, kuule meitä,neitokaista ja minua.
— Minä katson kaunoistani,ihanaistani ihailen,supisen sulosanoja;kyllä toisemme näemme,puhelumme ymmärrämme,vaikka on hämärä aitta,vaikka vain katsehin puhumme.
Mikä oli kauneinta kesällä?— Sinä olit kaunehin kesällä;kukkaterttu valkotuomen.
Mikä oli kauneinta sinussa?— Ainoutesi: kainoutesi,sydämesi lapsenmieli.
Tahdon kerran leimahtaa!Sitten tuoni tulla saa.
— Ei se tule liian varhain,jos saan hetken olla parhain.
Yksi korkee mainetyö,sitten vaikka hornan yö.
— Silti kaiken maineen maanolen valmis vaihtamaanlemmen yhteen unelmaan!
— Tule, tule, metsän tytti,siniliina salon tytti:katso, mies olen korea!
Saavu, suuta suikahutan:hunajaiset huulet mulla!
Tule, tutkin silmiäsi:eikö silmäsi sokene?
Taivu tänne polvelleni,tiedän: varmasti vapiset!
Tule kihlat ottamahan,kihlakullat katsomahan!
— Niin minä sua rakastankuni auerta ahollapäivä aamun auetessa,niinkuni keseä syksy,tuohusta Tulenjumala.
— Tellervo, Tapion neiti,siniviidan vieno impi,kysyt: muitakin rakastin?— Rakastin.
»Vastakin rakastat?»
— Rakastan. — Sinua silti ihailen ikäni kaiken!
Yhden silmät on siniset,toisen tumman-tuikkivaiset,kolmannen kuin kultatähdet:— mitkä niistä ma valitsen?
— Ethän suutu, Luojan Äiti,Maaria, pane pahaksi,vaikka, kun Sua kumarran,Sulle tuohuksen sytytän— häntä mietin mielessäni:näen silmänsä Sinulla,näen kasvonsa Sinulla,kiharansa kulmillasi,hymyilynsä huulillasi,
Sua suuremmin rakastan,pyhemmin palan Sinulle,kun hänelle Sinussa hehkun!
»Mitä mietit, metsän sulho:mietitkö maailman menoa,olemisen ongelmata?»
— Mietin mä sitäkin — muttaeniten erästä mietin:sinua sininen piika!
»Mikset naura, metsän sulho?Mikset laula, Lemmin poika?Nauroit ennen, lauloit ennen.»
— Nauroinko ma? Lauloinko ma?
»Nauroit sinä, lauloit sinä!»
— Ehkäpä. En sitä epäile, mutta ei muista muisti mennyt.
»Minne muistisi menetit?»
— Silmihisi, sininen piika!
»Enää muistatko mitänä?»
— Muistan — mutta vain erähän: sinut, sininen piika!
Kielti vanha Väinämöinenkullalle kumartamasta,hopealle horjumasta.
— Silti sinua palvon,kulta, eessäsi kumarran!
— Oi, sinä onneton Onnenpoika:
ammuit oksalta oravan,juuri kun joustani kohotin,allin arinahan anastitaivan ansani edestä!
Vaan odota, Onnenpoika:pääni puuksi, miesi muuksi,ellen saa saalista sinulta!
Lienet ennen ennättänyt,ennen nähnyt näädän rinnan,kuullut pyyhyen pyrinän— en minä sitä kysele.
Erkane eri taholle,muuta muille metsämaille,luovu kohta kyyhkystäni,myönnä lintuni minulle— muuten miekoin haastelemme,taistelemme tapparalla!
— Kahta, lapseni, kavahda— emo neuvoi poiuttansa:toinen on huulien hunaja,toinen silmien salama.
Maista mansikka mäeltä:toista mielesi tekevi.Suutele suloista suuta:koko mielesi menevi!
Taivasta sini- tähyä:silmä siitä huikaistuvi.Katso silmien sinehen:näkö nääntyi, katse kätki,yö ikuinen ympärillä.
Iso puheli poiallensa:
— Karhu on peto kamala,halla julma juhlavieras,hirveämpi vainohurtta,pään menoksi metsätielläsala jousta jouduttavataikka tunkeva tupahantuomisena tuohus tuimakera tapparan terävän— ne silti leikin on asialemmen vaaran vaaniessa:niinkuni hyttysen hyrinärinnalla jylyn Jumalan,meren jäitten järkkyessätiu'un kirkkahan kilinä.
Keiho karhun karkoittavi,halla häätyvi hi'ellä,vainohurtta hurmehella— tuli ei taltu lemmen-liekinei vedellä, ei verellä.Ei ole leikki lemmen-liekki:iskit liekin leikitellen,liekki leimahti kuloksi,hiillyt helposti poroksi.Muista: aina järkeen jäätä,silmiin jäätä, huuliin jäätä,kun hymyät, hymyä hyytä,kun saat suuta, niinkuin kyytäsuutele — niin lauot langan,merta ei mieltäsi menetä,tahto ansahan takerru,pysyt herrana omana,ole et orja, naisen orja.
Onneton on kullan orja,silti saattavi sanoa:
»Auki taivahan veräjät:orhi on oma edessä,raha saapi, virkku viepi!»
Onneton on onnen orja,silti saattavi sanoaturman tullessa tupahan:
»Olen ollut onnenpoika!»
Onnettomin naisen orja!Mitä saattavi sanoa?Ei mitänä: mykkä kieli,kiviriippa rintaluilla.Neiden vierellä vapiset,yksin ollen ohkaelettunnossa tukala tuska;pelkäät häntä ja halajat!
Et enää tunne itseäsi,ja jos järkeä jälellähitu on sinulla vielä— naurat, narri, itsellesi,ellet kirskuen kiroa.
Pakkaspäivä, kimmel kirkas. —Mieli kimmel-kirkkahampisulhon suksilla sujuvan!
Minne matka miehen nuoren?
Tuomivaaran tuolle puolensalon piikojen pitoihin:siellä metsän kekrikestit.
Vaaran alla, alantehessa,huurreviidakon humussa,tien ohessa onnenpoianpaistoi pihlaja punainen:tertut riippui, ritvat taipui,oksat onnesta kumarti.
Näki sulho sen sydäminriemahtavin, raikahtavin.
Näki onnensa omansapuuntavassa marjapuussa:niinkuin paistoi marjan poski,niin on paistoi neiden poski,niinkuin marjat maanitteli,niin odotti onnen-suukko!
— Hili-hili! tili-tili!tili-tili! hili-hili!
Mistä jäähile-hilinä,mistä tiukujen tilinä?
Se on tilhien tilinä,tulihelttojen helinäsiinnossa sinisen ilman.
— Hili-hili! tili-tili!tili-tili! hili-hili!
Hämärti. Hiljeni hilinä.
Minne marjat pihlajasta?Hämytärkö häivytteli,pimennotar piilotteli?
Ei hämytär häivytellyt,ei pimeä piilotellut:liekki leimusi sininenalla pihlajan, pimeämuunne verhonsa veteli,sen vain kierti kierrokseensa.
Kenpä tulen tuikahutti,rakovalkean rakenti?— Auvon-sulho aamullinen.
Liekki lauloi, hiilet helkkyi,miehen mielessä helisi:iloko? — ei, vaan itku.
Kun näki oksat onnettomat,tertut, pannut paljahiksi,ritvat, riistetyt alasti,mitä mietti mielessänsä?
— Omaa muisti murhettansa.
Kun loisti lumella marjat,rikkisyödyt, rikkilyödyt,mitä muisti mies murehen?
— Sydänverensä vuotamista.
Oli veljekset erällä,iso veikko kaarta kantoi,nuori nuolia keräsi.
Lumi narskui askelissa,tuumi piltti ja totesi:
»On kuin närhin nauru soisi.»
— Vielä virkat: naisen nauru!
Kylmä kynsiä kyseli, pienen ilme itkeväinen.
Veli lasta lohdutteli:
— Kylmä kynnet karkaisevi!Mies olet iso jo! Ethäntyhjästä itkeä ilenne!
Lausui lapsi riemastuen:
»Minä hammasta purenkin!Virka, veikko: enhän itke?»
— Et itke. — Eläkä itkekyntten iki kylmäessä:silloinkin hammasta kiristä!
»Milloin ne kylmävät iäksi?»
— Kalman hyytä hyytäessä,ellei ennen jo iäksilemmen jäästä jäätynehet.
Viima viilti poskipäitä. —
Veli veijolle puheli:
— Anna purra — ei se murra: vielä viillä ei sydäntä!
»Milloin viiltävi sydäntä?»
— Surman jousen joikaistessa.Vaan vielä viiltävi vilumminlemmen nuolen noutaessa!
Etpä aina, metsämiesi,etpä jouda katsomahan,kuhun kulloin pääsi painat,mihin raatosi rakennat:mättäänkö märän nenälle,kiven taakse, kannon taakse,somerelle vaiko suolle,kankaalle, kanervikolle— niinkuin nyt minä poloinen,koito ja kovaosainen,jouduin paikalle pahalle:osuin keskelle kekoamuurahaisten murkinaksi,puurahaisten purtavaksi;jo on silmät, korvat täynnä,parta yhtenä pyrynä,jopa joku kulkussakipistämässä, polttamassa,syömässä, syteämässä,enkä taida tuuman täyttäkohotella kokkoani,lihojani liikutella,muuten koskelo näkisi,kirjosulka säikähtäisi:lehahtaisi lentimille,ulapoille urkeneisi.
Ei joluisi jousen kantamalle,uisi nuolen noutamalle.
— Elä murra, muurahainen,elä maista, mauriainen,kutittele, kusiainen.Mitäpä minusta sulle:liha laiha, nahka kuiva,veri karvas ja väkevä.Pure männyn neulasia,keltä kuusen kerkkäsiä.jältä koivun kuorusia,pistä puhki puolukoita,murra auki mustikoitasekä maista mansikoita— elä puhko paitoani,parahinta paidoistani,elä housuja hajoita,minun kirkkohousujani;milläpä minä poloinensitten kirkkohon menisin:pappi pannahan panisi,pahastuisi Pyhä Piltti,enempi Maaria-emonen.Entä suuttuisi Tapio,Mielikki, mesiemäntä,vihastuisi viidan eukot,salon kaikki sinipiiat,haltiat hyvät häpeisi,kun olis kaatiot kuluina,paita pahoin paikattuna.
— Koskeloinen, kultalintu,punaharja, siipi kirjo-:jolu, jolu joutuisasti,souda, souda sukkelastitänne rantaraunioille!
Täällä on vesi matala— siellä saattaisit upota;täällä ne kalat kutevat,tääll' on ahvenmaimasia,salakoita, siikasia— siellä vain mustia muria;siellä on vesi vilumpi— täällä paljon lämpimämpi;sieltä voipi myrsky viedä— täällä on tyven satama.
— Täältä yksin nuoli viepituttavämmille tuville,olovammille oloille:siell' ei tarvis vettä uida,vilussa ei värjötellä.
Tuli koskelo kokalle,souti nuolen noutamalle,jouti jousen kantamalle.
Minkä souteli lähemmä,sen kai kasvoi miehen maltti?
— Sen mies malttia menetti.Jonka jouteli likemmä,tuon kai miehen jäätyi järki?— Tuon tuli tuosta tuhmemmaksi.
Kiihko silmihin kihosiniinkuin terhen veen selälle,sumu suuren pienenteli,pienen suureksi sukesi:laati koskelon kiveksi,kiven kirjosiipiseksi.
Nuoli kimposi kivestä,ammahtihe ampujaansa,puhki poikasen povesta,halki sulhon hartioista.
Katsoi koito kuollessansa,ennen hengen heittoansa— kaihi hetkeksi katosipian taas palataksensatumma, vielä tummempana,summa, vielä summempana,ei enää valetaksensa;katsoi, katsoi — katse kantoiaavalle selän sinisentaivon rannassa tavatenpilkun pienen
— Koskelokosiellä kaarteli kareja?Vai joko silmä valhetteli?
— Oli kuin ihana impi,Aino aaltojen varassa…
Korpi kolkosti kohisi,viima vinkui, räntä räiskyi,Lappi lauloi, hukka huuti.
Haamu harmaja saloahiihti henkihieverinä.
»Mistä matka?» — Maailmalta.»Sieltä mistä?» — Auran suulta,kivikirkosta Jumalan.
— Läksin riemunraikkahana,yhtä riistarikkahana:ahkiossa ahmaturkit,revonnahkat, raha-rihmat,kiiltokarvakiihtelykset;tulen nyt tuska tuomisena,ahkiona ailut musta:mihin nyt piillä pillojani,paha töitäni paeta?
»Lienet surman suorittanut?»
— Oisin surman suorittanut,onnellisempi olisin!Ei olisi kalma kantapäillä,surman ei viikate välyisivaivaisen minun varalta:tuoni toisanne ajaisi,veisi miestä veristynyttä.
Synkempi on minun satuni,synkempi on synnintyöni:olen kirkolta kirottu,papin pannahan lukittu.
»Ristin-Kiesuksen kiroissa!Mitä teit sinä, poloinen?»
— Oli markkinat, minäkinsiellä — soivat kirkon kellot:kuuli kutsun kansa kaikki,menin myös minä mukana.
Hymysi hyvä Jumalaristinpuulta alttarilla,ja hymysi Jumalan Äiti,Neitsyt-Maaria-emonen,hymyi herra Henterikki,Lalli lauloi kiitosvirttäalla kulta-anturoitten.
Kimmelti minulla mieli,kimmelti kuin kirkon risti!
Latinaiset laulut kaikui,holvit huojui, laivat laikkui,papit messusit mukana,kumartelit, notkistelit,käsivartensa levititlempeästi, leppoisestaristi seljässä sädehti,enemmän edessä toinen,sulkkuviitta välkähteli,paistoi purppura punainen,helisi hopeakello,heilahteli helminauha,vitjat kultaiset kulisi,läikähteli mirha-malja,läikkyi henki helluntainen,kohti kuoria kohosi. —
Ihmettelin ja ihailin,piirsin ristin rintahaniniinkuin kaikki kirkkokansa,muut supisi, niin minäkin:»Pater noster, pater noster» —muuta, outo, en osannut.
Etten itkenyt ilosta:jos olinkin kurja itse,oli kuulu kurjan paimen,jos olinkin äkki-outo,oli oppinut Jumala,jos olinkin musta-muoto,oli kaunis Kaitsijani!
Katso — kaunisti minutkinkasvojensa katsehella!
Katsoi kaikki kirkkokansa,katsoi pappi alttarilta,vihdoin vallat korkeatkin:rintahaarniska-ritarit.Ruotsin herrat rouvinensa,liinakutrit linnanneidit:kaikki kääntyi katsomahanoven puolta, pihtipieltä,jossa, outo, ma oleilin.
Jo silloin ilosta itkin.
— Minut kaunisti Jumala,muutti mustan valkeaksi!
— Sitä nyt kaikki katselevat:ihmettä ison Jumalan!
— Kuinka kaunot katselevat,kultakutrit kummeksivat!
Ole kiitetty, Jumala,kunnioitu, Kulta-Kiesus,Herra helmi, Luojan Äitiynnä herra Henterikki:enää ei hävetä herjanole tarvis, tupaan tullenovensuulla odotella,pimennossa piilotella,nyt voin astua valohon,muiden seurahan samota!Nyt ei naura naiset mulle,nyt ei ilku immet mulle,katselevat kassapäiset:sydän syttyvi tulehen,lemmen-liekki leimahtavi!Rakastaa rohkenen minäkin,tuta auvon autuaimman— ennen tohdin vain ihailla.
Katsoi pappi hetken, kaksi,mutta kohta kolmannellakäden korkean kohotti,sinkosi kiron salaman,paiskoi kynttilän palavanpirstaleiksi permantohonjalkoihin minun poloisen.
Tummui tuike tuohuksien,sammui säihke kirkon ristin,kuvat kuorissa pimeni— yössä yksin leimahteliUkon viikate vihainen,kuului Korkean jylinä.
Kätkin kasvoni käsikin,tartuin tukkatumpuraanikuolintuskan tuimellessa:
— soljui lakki sormihini,näädännahka näppeihini…
Silloin, älliö, älysin,miksi katsoi kirkkokansa!
Niinkuin tuisku tunturillaulos uksesta puhalsin,löysin sukset seinustalta— jäivät kirkot, kirkon kullatkirkon ristit, ristirahvas.
Jäi myös markkinatavarat:ahkio ja ahmaturkit,revonnahkat, raha-rihmat,kiiltokarvakiihtelykset.
Yks ei jäänyt: pannanuoli,kiron viuhuva vasama— yhä päätä pyydystävi!
»Anna armo, Armo-Luoja.»
Olipa vieno viidan virpi.
Udutar, uneton tytti,huurre-tytti helmihelmakuiskutteli: »Kultaseni,neulon sulle häähamosen.Huomenna saat suuren sulhon!»
Virpi huomenna heräsi:kullat kuulti kulmillansa.
»Missä viivyt, suuri sulho?»
Tuli tuhma tuulen poika,paha veitikka vihuri,koki suudella suloista:— huurrekaunehet karisi,helmet hangelle helisi…
Kyyhky kuusessa kuhersi,kuusi kukki, päivä paistoi,ilma kultana kulisi.
Puun alta puheli ääni:
»Kelle laulat, peilikylki?»
Kyyhkyllä sydän sykähti:liverteli lehdikostaTellervo, Tapion tytti.
»Kuku mulle, kyyhky-kulta!»
Kukkunut ei kultakylki!
Lehahtiko lentimille?Pois pakeni? — Ei: putosikerkän kukkivan kerallajuurelle juhannuskuusen:rinta rikki, sumea silmä,siipi rentona sininen— nuoli kultainen kuvussa.
Kenpä jousen joudutteli,noutonuolen lennähytti?
— Lempi nuolen lennähytti.