VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
UHRIKANSA: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
6:s näky.
Sampomatkalaiset koskella.
SAMPOMATKALAINEN: On tässä urosta monta, monta miestä miekallista, sankarta sotijaloa, — ei ole melaista miestä, purren puisen haltiata, näissä koskissa kovissa, näissä kuolon käppyröissä. Tule Väinö, astu Väinö, melan vaskisen varaksi!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SAMPOMATKALAISET: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
7:s näky.
Pirtti. Sairaita sängyt, lavitsat, lattiat täynnä.
SAIRAS: Katso Väinö kansoasi! Tässä kuolema tulevi Louhen luomissa kivuissa, taudeissa tavattomissa; kell' on riisi, kellä ähky, kellä luuvalo lujempi, kenellä sydämen pisto, kellä paisehet pahimmat. — Astu Väinö, auta meitä!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SAIRAAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
8:s näky.
Talvinen metsä. Miehiä suksilla karhun tappoon menossa.
KARHUNTAPPAJA: Mesikämmen, meidän otso, tuiki tuhmaksi rupesi, kaatoi lehmän kankahalle, toisen rimpehen repeli, päätyi naiset itkemähän, muu väki murajamahan. Astu Väinö, auta Väinö, tempaise terävä keihäs, satanut on uutta lunta, nyt on Metsola metinen.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
KARHUNTAPPAJAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
9:s näky.
Meri. Aino aaltojen seassa.
AINO: Hyvä on Vellamon eleä, veden neidon vieritellä, tuuli neitosen vetävi, laine lapsen lennättävi. Tule, astu, Ainon armas, kanssani kisailemahan, näille väljille vesille, lakeille lainehille.
VÄINÄMÖINEN:Aino! Aino! Armahani! —En jouda. Valoa vaadin.(Kaatuu permannolle.)
AINO:Voi minua! Voi sinua!Voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
Esirippu.
Väinölän pirtti.Väinämöinennukkuu sikeästi lautsalla. Hänen vieressään seisovatIlmarinenjaLemminkäinen. Avoimesta ovesta virtaa kuun valo huoneeseen.
ILMARINEN: Hoi Väinö, heräjä veikko, jo on päivä päässyt irti!
LEMMINKÄINEN:Kuuletko huutoa pihalta!Kansa tervehtii sinua.
KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä!
VÄINÄMÖINEN (heräten):Min' olen mies surujen syömä. —Mitä tahdotte minusta?
ILMARINEN: Kansa vaativi sinua valon juhlahan jalohon ylimmäiselle sijalle — siellä kerto'os enemmän yöstä Pohjolan tuvassa.
VÄINÄMÖINEN:Mit' olen tehnyt, mies poloinen?
LEMMINKÄINEN:Päästänyt Suvannon päivän.Se oli työ urohon työtä.Vaan kuink' on asias, veikko?Olethan varsin vanhentunut.
(Väinämöinen koettelee tukkaansa ja partaansa.Ne ovat lumivalkeiksi muuttuneet.)
VÄINÄMÖINEN: Älköhön sinä ikänä uros jääkö yksinänsä yöksi Pohjolan tupahan! Siellä hapset haalistuvat, kuluvi elämän kulta, kaikki kallehin katoopi, mik' antaa elolle arvon: kansa, ystävät, toverit, ihmisten ilot ja surut, linnunlaulu laaksoloissa, kummun kukkien kukoistus, kaikki, kaikk' on hältä mennyt eikä muuta hälle jäänyt kuin yksi valoisa pilkku keskellä yön pimeyttä. —
(Horjahtaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen tukevat häntä.)
Viekätte minua miehet pyhän Päivävuoren päälle, jotta auringon näkisin, ennen iltani tuloa.
(Menevät.)
KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, päästäjä Suvannon päivän!
Esirippu.
Päiväkumpu, jonka alle etualalla pistää vesi. Rannalla pientä metsää.Kummun päältä loistaa kuu. Lämmin kevät-yö.
MARJATTA (veden vartta kulkien): Oi, kuuhut, Jumalan luoma, etkö nähnyt poiuttani, armasta omenuttani? Panin poian polvelleni, poika polvelta putosi, lienee jo susien suussa taikka karhun kämmenissä.
KUUTAR (ilmestyy kuun sakaralle istumaan):Mistä tunnen poikuesi?
MARJATTA: Tuosta tunnet poikueni: juur' hetkellä syntymisen tähti taivaasta putosi päälle kurjan kuopukseni. Siitä on povella poian niinkuin merkki polttoraudan.
KUUTAR: Tunnen, tunnen kuopuksesi. Hänpä on minutkin tehnyt näiden ilmojen iloille, näille tanhutanterille. Nyt on suossa suonivyöstä — käy, etsi! Enemmän vasta. (Katoaa.)
MARJATTA: Kiitos kuu, Jumalan luoma! — Älä itke kuopukseni, katso, jo äitisi tulevi vakka kaunis kainalossa tuopi sulle tuomisia, marjoja, makeisiakin — jo tulenkin, jo tulenkin! (Pois.)
VÄINÄMÖINEN (nousee kansan saattamana kummulle): Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, näille kankaille Kalevan! Nousit kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kannoit viestin kansalleni, saattelit sanan ihanan, sanan päivästä, kesästä, voitosta valon väkevän. (Kansan puoleen kääntyen.) Katsokaa, kalevalaiset, kuink' on kaunis kuun opetus! On useinkin autuaampi olla auringon sanoma kuin olla itse aurinkona. Auringon sotia täytyy edestä oman valonsa, kuulla ain' on armas tieto: Jos minä hukunkin, hukun eestä toisen voimakkaamman.
KANSA:Laulaos enemmän Väinö!Soitto neuvos sorjentavi.
(Saatetaan kannel Väinämöisen käteen.)
VÄINÄMÖINEN (hiljaa soittonsa kieliä näppäillen) Mitä vanha lauleleisi, ellei kiitosta elämän! Elämä ylintä onpi armo-Luojan antimista niinkuin kirkas Pohjantähti ylin on taivahan tähistä. Elämä on Luojan silmä, Luojan hengen heijastaja läpi usmien, utujen; kun se silmä sammunevi, silloin kaikkeus katoopi, tummuvi värien välke, valkenee sävelhelinä avaruuden aaltoloilla: yksin yössä Tuonen pursi merta maailman melovi mies musta perässä purren, vilu viikate kokassa.
KANSA:Kaunis on virsi Väinämöisen.Loista silmä Luojan silmä!
MARJATTA (tunkeutuu joukon läpi lapsi sylissään ja heittäytyypolvilleen Väinämöisen eteen):Armoa, väkevä Väinö!Kuule kurjan huokausta.
VÄINÄMÖINEN: Ken olet? En sinua tunne, vaimo.
MARJATTA:Tunsit ennen.
VÄINÄMÖINEN:Ehkä ennen. Nyt en tunne.
MARJATTA: Mitä teen ma lapselleni, min löysin suolta äsken?
VÄINÄMÖINEN: Kun lie poika suolta saatu, poika suolle vietäköhön!
MARJATTA: Ankara olet sa, sääli itkuja isättömäisen?
KANSA:Armoa hänelle Väinö!Ota poika polvellesi!
VÄINÄMÖINEN:En huoli pojasta porton.
MARJATTA:Älköhön sinä ikänäLuoja kostako kovuuttas!(Aikoo lähteä.)
VIROKANNAS (joka on tullut edellisen vuoropuhelun aikana): Ohoh sinua, ukko utra, jop' olet tuhmin tuominnunna! Ei ole poika porton poika. Taatto häll' on taivahassa. (Marjatan puoleen.) Tule vaimo onnellinen, näytä lapsesi minulle, jotta kastan kaunoisesi Suomen virtojen vedellä. (Ottaa lipillä vettä virrasta ja riioittelee sitä lapsen Päälle.) Suureksi sukeuva olet, voittava meriä, maita, ei ole toista taivas-alla sinun vertaistas väessä. Vallat eessä vaunujesi polvistuvat maan tomussa. kunniatas kuuluttavat harput, symbalit soreat. Ylenet ylemmä vielä, Isän ylhän istuimelle, voiman oikeelle kädelle, hallitsemaan, tuomitsemaan eläviä, kuollehia. Muista silloin meitä myöskin, muista pientä Suomen nientä!
(Kansakatsoo hämmästyneenä outoa toimitusta.Väinämöinenon vaipunut mietteisiinsä.IlmarinenjaLemminkäinenkatsovat kysyvästi häneen. Päivä nousee.)
VÄINÄMÖINEN (puoli-ääneen):Hän on miesi onnellinen.Hän puhuvi toisen eestä.
ERÄS LAPSI:Päivä! Päivä! Katsokaatte!
(Yleinen riemu. Kaikki tunkevat katsomaan aurinkoa.Marjatta häviää hämillään kansan sekaan.)
VIROKANNAS: Kiitos ilmojen jumala, jotta sallit mun poloisen nähdä näillä silmilläni nousevan Kalevan päivän. Tehty on nyt työ eloni. Nyt käyn rauhassa kotihin nukkumahan nurmen unta toivossa ilon ikuisen. Olen nähnyt Herran aamun. (Pois.)
ILMARINEN (äkkiä): Katsokaa, kajastus outo lännen taivaalla näkyvi.
LEMMINKÄINEN: Totta, päällä metsän puiden säihkyy kuin tuliset säilät.
VÄINÄMÖINEN: Valo täällä, toinen tuolla — tässä on liiaksi valoa.
ERÄS KALEVALAINEN (tulee):Airut Väinöä kysyvi.
VÄINÄMÖINEN:Ken hänet lähetti?
KALEVALAINEN: Ruotus ruotsien kylästä.
VÄINÄMÖINEN:Tulkoon!
AIRUT (tulee): Oletko vanha Väinämöinen, tietäjä Kalevan kansan?
VÄINÄMÖINEN:Se olen. Mi asias?
AIRUT: Siispä kuule mun sanani. Katsoen hätähän siihen, joka on kansalla Kalevan, Ruotsin on Ruotus päättänynnä tarjota apunsa teille. Näin hän tahtonsa julistaa: Jos kansa kalevalainen luopuvi jumalistansa, lupaa tuoda uskon uhrit Pyhän Neitsehen pojalle, joka syntyi joulu-yönä maailman vapahtajaksi — Ruotus, lapsen holhojana, lupaa järjestää olonne, tuoda teille valkeuden, tiedon ja totisen taidon.
ILMARINEN: Väinö jo valon vapahti: ei ole enempi tarvis.
AIRUT: Mepä päässä miekkojemme nostimme Suvannon päivän.
LEMMINKÄINEN:Päivä jo idästä nousi.
AIRUT: Lännen päältä hengen päivä. — Kuulkaa, kuin puhuvi vielä Ruotsin Ruotus: Mutta jos Kalevan kansa vasten onnea omoa ynnä Luojan säätämistä ei suostu hyvällä siihen, Ruotsin on Ruotus päättänynnä pakottaa pahalla teidät. Siks hän on varustanunna sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta Karjalata kastamahan. Katsokaa, Kalevan miehet, tuolla jo joukkomme tulevat.
(Yleinen hämmästys.)
TOISET:Aseisiin Kalevan kansa!Jo tulevat turmalaiset!(Rientävät pois.)
TOISET:Tässä heitä uottakaamme.He tuovat valon ikuisen.
ILMARINEN:Puhu Väinö, lausu Väinö!Päästithän Suvannon päivän?
LEMMINKÄINEN:Katso, kansa on hajalla.Virka jo sana väkevä!
VÄINÄMÖINEN: Mitä lienen päästänytkin, tuota muista en enempi. Tunne en tätä valoa. Uus on aika koittamassa. Niin seison ajassa tässä niinkuin honka kankahalla, satavuotinen salolla, katsellen kevättä nuorta ympäri yleneväistä: On kuin ois minun kevättä, toisakseen taas kuin ei oisi. — Käy airut väkesi luokse, kerro: Jo erosi Väinö näiltä ilmoilta ijäksi. En kadehdi kruunupäitä.
(Airut pois.)
LEMMINKÄINEN:Mitä? Aiotko erota?Jätätkö Kalevan kansan?
ILMARINEN: Jalkoihin vihollisenko jätät Suomesi sorean?
VÄINÄMÖINEN: Ei ole minusta näihin ajan uuden myrskylöihin. Louhi ol' viholliseni, hänet voitin. Mitä minulla viel' ois maassa voittamista? Katsokaa taivahan laelle, siellä paistaa Luojan päivä niin minunkin mielessäni. Kuut kuluvi, vuodet vierii, vaihtuu sukupolvein sarjat, ei vaihdu valo ikuinen pohjassa inehmon poven: se palavi siellä täällä, idässä ja lännen päällä, palmupuistoissa etelän, pohjolan poloisen jäillä, kaikkialla, kussa sydän sykkivi vapaana, suurna, kuolon vallan voittaneena. (Ojentaa kätensä kohti virtaa.) Tule pursi Tuonen herran, saattele urosta täältä yläisihin taivahisin, alaisihin maa-eroihin, sieltä kauvan katsellani ilmojen ikuista merta.
(Purrenperä purjeineen ilmestyy rantaan.)
ILMARINEN:Yksinkö eroat Väinö?Ota meidätkin mukahan!
VÄINÄMÖINEN: Kumppanit olimme ennen elon pienillä poluilla, kun tulevi Tuonen pursi, sepä ystävät eroittaa. Jääkätte hyvästi veikot.
LEMMINKÄINEN: Mitä heität lapsillesi tuskihin ajan tulevan?
VÄINÄMÖINEN: Jätän kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, sitä hellin hoidelkaatte tuskissa ajan tulevan. (Lähtee.)
ILMARINEN:Näinkö läksit Suomen suurin,valon sankari väkevin,Tuonen tummille vesille,Manalan alantehille?
LEMMINKÄINEN: Ei, vaan kohti aurinkoa katso, purtensa menevi, vana kultainen jälessä, kokassa hopean hohto.
(Katsovat hetkisen Väinämöisen jälkeen. Kummun takaa kuuluu aseiden kalsketta.)
LEMMINKÄINEN:Kuuletko kumua seppo?
ILMARINEN:Arvaanpa ajatuksesi.Nyt säilä säkentä lyö'ös!
LEMMINKÄINEN: Nouse säilä ja säkenöi, kirjoita tuliset kirjat Luojan taivahan laelle: Ei ole nähty näillä mailla, ei ole nähty eikä nähdä sinä ilmoisna ikänä suurempata tietäjätä, laajempata laulajata, kuin oli vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä.
ILMARINEN:Toden oikean todistit.Jää hyvästi viljon veikko!
(Kättelevät ja syöksyvät taistelun pauhinaan. Aseiden kalsketta. Kansa odottaa ahdistuksissa. Taistelijat tulevat näkyviin kummun takaa.IlmarinenjaLemminkäinenkaatuvat. Kalevalaiset voitetaan. Vankien saatto rantaan. Torvet torahtavat.Ruotusilmestyy kummun kukkulalle pyhä lippu kädessään. Tausta ja oikea sivusta peittyy rautapukuisin ritarein.)
RITARIT: Terve Ruotus ruotsalainen, terve Karjalan kuningas!
RUOTUS: Kiitos te ritarit Ruotsin! Olen teihin tyytyväinen. Saatte palkaksi parasta, mitä maamme tarjoavi, maita, riistoa rikasta ynnä kyllin kystä syödä. Te olette Suomen herrat. Tervetullehet ritarit!
RITARIT:Terve sulle Ruotsin Ruotus!Terve Karjalan kuningas!
RUOTUS: Ja te, Kalevan miehet, kuulkaa tarkasti sanani! Pystytän lipun pyhäisen rannalle Suvannon saaren, lippuhun on kirjaeltu poika neitsehen sylissä, Ruotsin neitten neulomana — hän on nyt Jumala Suomen.
KANSA:Sehän on meidän Marjattamme!Kah, katso, korea kuva!
RUOTUS: Minä Ruotus ruotsalainen, sijainen Jumalan täällä, näin nyt tahtoni julistan: Kaatakaa Kalevan tammet, lyökää maahan lyylilehdot, Ukon uhrit unhottakaa, maan, metsän, merenkin uhrit. Kuka taikoja tekevi tai apua, neuvokkia arvalta, seulalta anovi — rangaistakoon rankapuulla.
KANSA nurisee.
RUOTUS (jalkaansa polkaisten):Vait! Totelkaa, koska etteitse käskeä osanneet. —Tulkatte ritarit Ruotsin!
(Pois joukkoineen.Kansajää ääneti seisomaan.)
ÄÄNI KANSASTA: Isä meidän, joka olet taivaassa —
Esirippu.
Kolminäytöksinen näytelmä
(1900)
Esitetty ensi kerran Turnée Hilma Rantanen — Kaarle Halmeen näytännössäViipurissa 21 p. toukok 1900. Roolijako seuraava:
Kerttu Kuussalo Hilma Rantanen.Viktor Granskog Kaarle Halme.Alli Wiik Helmi Tähtinen.
Johan Wilhelmin työhuone.Kerttuselaillen papereita kirjoituspöydän luona.Allitulee oikealta.
KERTTU: Kah, joko olet noussut ylös? Minä luulin sinun nukkuvan parhaassa unessa. Käskin Maijun pitämään aamiaisen sinulle lämpimänä.
ALLI: Siskokulta!
KERTTU: Mikä nyt? Itkuko ilon jälkeen? Minkälaiset tanssiaiset ne ovat, joiden jälkeen nyyhkitään?
ALLI: Minusta on niin vaikea nähdä sinun aina selailevan noita hänen papereitaan täällä hänen ikävässä työhuoneessaan. Ymmärrätkö sinä niitä kaikkia?
KERTTU: Osan ymmärrän, osaa en ymmärrä. Enkä minä niitä sen vuoksi luekaan.
ALLI: Miksi sinä niitä luet?
KERTTU: Luen ollakseni hänen läheisyydessään.
ALLI: Minulla on niin paha mieli siitä, että menin eilen illalla tanssiaisiin.
KERTTU: Tanssi sinä vaan, siskokulta. Se on sinun elämääsi.
ALLI: Kuinka minä voin tanssia, kun sinä aina olet surullinen? Miksi et sinä laula enää?
KERTTU: Olenhan minä lupautunut avustamaan huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa.
ALLI: Niin sellaisessa. Mutta et itse anna mitään konsertteja.
KERTTU: Enhän minä ole antanut sen jälkeen kuin menin naimisiin.
ALLE: Niin, mutta siihen aikaan sinä edes lauloit kotona. Nyt et sinä laula koskaan. Suret vain.
KERTTU: Suremaan tulen minä ikäni. Mutta minä koetan ottaa osaa sinun iloosi niin paljon kuin mahdollista.
ALLI: Ja minä sinun suruusi. Kuule, ensi kerralla minä myös tulen häntä katsomaan.
KERTTU: Ei, hyvä Alli, ei se näky ole sinua varten.
ALLI: Onko — hän niin — hirveän näköinen?
KERTTU: Kerro nyt minulle hiukan tanssiaisista.
ALLI: Luuletko sinä, että hulluillakin on iloja ja suruja?
KERTTU: Olivatko herrat kohteliaita sinulle? Kenen kanssa sinä tanssit franseesin?
ALLI: Sano minulle: Tunteeko hän sinua?
KERTTU: Ei hän tunne minua eikä hänellä ole iloja eikä suruja. Niinkuin eläin hän on, muiden ruokittava ja muiden juotettava, ei hän kykene itse edes paikaltaan liikkumaan. Kun minä tulen hänen luoksensa ja vartiat ovat hänet tuoneet kopistaan esisaliin, istuu hän tuolilla liikkumattomana kuin hengetön lihamassa, silmät tylsinä, kädet hervottomina, ilman tahtoa, tietoa, tuntoa ja puhekykyä —
ALLI: Lopeta, sisko, lopeta!
KERTTU: Ymmärrätkö nyt, miksi minä näistä vanhoista papereista etsin hänen läheisyyttään?
ALLI: Ruumiillisesti hän toki voi hyvin?
KERTTU: Hän on lihonut ja hänen kasvoihinsa on ilmestynyt punaisia näppyjä. Minun mieheni, minun mieheni, minun kaunis, kalpea Johan Wilhelmini!
ALLI: Siskokulta! — Luuletko, että hän koskaan enää tulee järkiinsä?Oletko äsken puhutellut hoitolan lääkäreitä?
KERTTU: Puhuttelin heitä viime kerrallakin. Sama säälivä päänpudistus.Eräs sanoi lohdutukseksi: Ei hän enää tule kauan elämään.
ALLI: Hyi, kuinka ihmiset voivat olla raakoja.
KERTTU: Hän oli oikeassa. Se olisi tietysti onni. Enkä minä kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan. Niin kauan kuin hän on maan päällä, on minusta hiukkasen toivoa —
ALLI: On toivoa, on toivoa.
KERTTU: Mutta sitten on kaikki mennyt. Ja onhan se mennyt nytkin. Hyvä Jumala, kun minä ajattelen, että hän istuu nyt siellä neljän seinän sisässä, tylsänä ja toimettomana, hän, jota juuri nyt parhaiten tarvittaisiin.
ALLI: Sinun rakas, rautainen miehesi!
KERTTU: Muistatko sinä hänet?
ALLI: Kuinka minä en häntä muistaisi
KERTTU: Muistatko sinä, millainen hän oli, kun hän seisoi puhujalavalla suuren kansajoukon keskellä, vartalo hiukan eteenpäin nojassa, silmät syvällä päässä? Sano, muistatko sinä hänet niin?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Muistatko sinä hänen naurunsa ystävien parissa, hänen kirkkaan, leveän, syvän naurunsa, joka kuului läpi talon?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Entä kun hän istui yksin illalla tämän pöydän ääressä, pää käteen nojaten, katse kaukaisuuteen tähtäävänä? Muistatko sinä hänet niin?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Sano: Eikö hän ollut oikea mies?
ALLI: Oli.
KERTTU: Sano: Eikö sellaista miestä voi nainen rakastaa kuolemaan asti?
ALLI: Voi.
KERTTU: Sano: Voiko se nainen, joka kerran on sellaista miestä rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?
ALLI ei vastaa.
KERTTU: Sinä et vastaa? Miksi et sinä vastaa?
ALLI: Suo anteeksi, minun ajatukseni olivat toisaalla. Mitä sinä sanoit?
KERTTU: Minä sanoin: Voiko se nainen, joka on sellaista miestä rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?
ALLI: Ei samallaista.
KERTTU: Hänen laisiaan on vaan yksi.
ALLI: Mutta on toisellaisiakin miehiä, joita voi rakastaa.
KERTTU: Millaisia miehiä sinä tarkoitat?
ALLI: En tiedä, uskallanko sanoa sen sinulle. Se on niin toista kuin sinun rautainen miehesi.
KERTTU: Toista?
ALLI: Niin. Minä jumaloin sellaista miestä, mutta en minä häntä ikinä voisi rakastaa.
KERTTU: Et voisi?
ALLI: Enhän minä uskaltaisi koskaan edes istua hänen sylissään. Kun miehesi kerran suuteli minua otsalle, niin minä olin vaipua maan alle. Kuinka sinä voit suudella sellaista miestä?
KERTTU: Juuri sellaista miestä voi suudella.
ALLI: En minä. Toisellaisesta miehestä minä uneksin.
KERTTU: Minkälaisesta miehestä sinä uneksit?
ALLI. Maailmanmies hänen pitää olla, ivallinen ja itsetietoinen, muille kylmä kuin jää, minulle kuuma kuin tulivuori. Lennosta pitää hänen ampua minun lempeni, leikillä tulee hänen totta puhua. — Maita ja meriä on hän matkustellut, paljon lukenut, paljon oppinut, mutta kun hän tahtoo unohtaa, niin unohtaa hän kaikki, ja muistaa yksin minua. Niin, hän muistaa vain minua.
KERTTU: Kenestä sinä puhut?
ALLI: Hänestä, josta minä uneksin.
KERTTU: Ja oletko ehkä jo hänet löytänyt?
ALLI: Kuule, nyt Maiju varmaankin suuttuu, ellen minä heti mene syömään aamiaista. Päästä minut!
KERTTU: Mene. Vasta puhumme me enemmän näistä asioista.
ALLI (menee oikealle, seisahtuu ovelle ja katsoo Kerttuun epäröiden):Kerttu!
KERTTU: Mitä?
ALLI: Mitä se merkitsee, jos joku herra ottaa naisen viuhkan ja sanoo:Niin nuori ja niin paatunut.
KERTTU: Ottiko joku herra sinun viuhkasi?
ALLI: Otti.
KERTTU: Ja sanoi siten?
ALLI: Niin.
KERTTU: Ja mitä sinä siihen sanoit?
ALLI: Minä sanoin: Mitä te sillä tarkoitatte? Hän vastasi: Nyt teidän valtikkanne on minun kädessäni. Minä sanoin: Antakaa se minulle takaisin. Mutta hän ei antanut sitä.
KERTTU: Mitä hän teki?
ALLI: Hän taittoi sen.
KERTTU: Taittoi? Se oli pahasti tehty.
ALLI: Ei ollenkaan pahasti. Hän lupasi tuoda uuden sijaan.
KERTTU: Mikä hänen nimensä oli?
ALLI: Sitä minä en sano.
KERTTU: Miksi et?
ALLI: Siksi, että hän kielsi sanomasta. Hän tulee itse tänne tänään.
KERTTU: Saanhan minä sen kuitenkin tietää. Tunnenko minä sen herran?
ALLI: Tunnet hyvinkin.
KERTTU: Onko se insinööri Borg?
ALLI: Ei.
KERTTU: Tahi maisteri Lumme?
ALLI: Ei, et sinä arvaa.
KERTTU: Niinpä annan olla arvaamatta. En minä ole utelias.
ALLI: Minä kuiskaan sen sinun korvaasi.
KERTTU: Kuiskaa!
ALLI: Arkkitehti Granskog.
KERTTU: Hän!
ALLI: Niin. Lankosi.
KERTTU: Onko hän palannut ulkomailta?
ALLI: On. Jo kuukausi sitten.
KERTTU: Ja sinä tunnet hänet?
ALLI: Totta kai. Tunsinhan minä hänet jo ennen hänen ulkomaamatkaansa.
KERTTU: Oletko sinä tavannut hänet ennenkin?
ALLI: Muutamia kertoja.
KERTTU: Ja mitä hän puhui?
ALLI: Hän kyseli sinusta.
KERTTU: Minusta?
ALLI: Niin ja veljestänsä ja kuinka hän voi.
KERTTU: Ja sinä vastasit…
ALLI: Kyllä sinä kuitenkin olet hirveän hyvä, kun kutsuit minut sieltä maalta tänne pääkaupunkiin! Siitä on jo kokonainen vuosi. Sinun miehesi oli juuri sairastunut…
KERTTU: Sinä vastasit…
ALLI: Että sinä olet yhä surullinen. Hänen veljensä kohtalosta minä puhuin niin vähän kuin mahdollista, sillä minä pelkäsin, että häntä liiaksi liikuttaisin.
KERTTU: Se oli siis hän, joka sinun viuhkasi taittoi?
ALLI: Niin. Miksi sinä sitä noin kysyt?
KERTTU: Ja hän lupasi tulla tänne tänään?
ALLI: Niin. Etkö luule hänen tulevan?
KERTTU: Kyllä hän tulee. Nyt minä ymmärrän kaikki. — Alli!
ALLI: Mitä?
KERTTU: Hän on paljon matkustellut.
ALLI. Niin hän sanoo.
KERTTU. Hän on maailmanmies, ivallinen ja itsetietoinen.
ALLI. Niin.
KERTTU. Paljon lukenut ja paljon oppinut, mutta tehnyt sen aikansa kuluksi —
ALLI. Mitä sinä nyt tarkoitat!
KERTTU. Hän laskee leikkiä kaikesta —
ALLI. Ei kaikesta.
KERTTU. Mistä hän ei laske leikkiä?
ALLI. Rakkaudesta.
KERTTU. Alli! Rakastatko sinä tuota miestä?
ALLI. Minä en tiedä.
KERTTU. Rakastaako hän sinua?
ALLI. Hän sanoo niin.
KERTTU. Ja sinä uskot sen?
ALLI. Ei, ei — en minä tiedä. — Minua niin pelottaa. Anna minun nyt mennä! (Poistuu. Kerttu yksin.)
GRANSKOG (tulee): Hyvää huomenta rakas kälyni. — Terveisiä mannermaalta.
KERTTU. Kuinka te, herra arkkitehti, uskallatte astua tämän talon kynnyksen yli?
GRANSKOG: Vastaanotto sukulaistalossa ei juuri näytä olevan kohtelias.»Slägten är värst» — sanotaan. (Tarjoo kättä.)
KERTTU. Niin tosiaankin. Sentähden, ennenkuin minä ojennan teille käteni, sallikaa minun kysyä: Tuletteko ystävänä vai vihamiehenä?
GRANSKOG: Tulen rakkaana sukulaisena, joka juuri on palannut pitkältä matkalta. (Kättelevät.)
KERTTU. Istukaa.
GRANSKOG: Kiitoksia. — No, ilokseni näin minä sanomalehdistä, että te tulette esiintymään huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa. Koko pääkaupunki puhuu siitä.
KERTTU. Te tulette minun sisartani tapaamaan?
GRANSKOG: Kuinka voi minun rakas veljeni? Onko mitään toiveita?
KERTTU: Te tulette minun sisartani tapaamaan?
GRANSKOG: Niin. Eräs vähäpätöinen seikka —
KERTTU: — antaa teille tilaisuuden tunkeutua tähän taloon. — Te olette taitava mies, arkkitehti Granskog.
GRANSKOG: Jahah, te alatte imarrella, rakas kälyni. Minulla on siis syytä olla varoillani.
KERTTU: Ei ollenkaan. Olemmehan me ystäviä. Olkaamme siis suorat.
GRANSKOG: Se miellyttää minua.
KERTTU: Mikä on teidän tarkoituksenne minun sisareni suhteen?
GRANSKOG: Minulla on rehelliset tarkoitukset.
KERTTU: Te aijotte naida hänet?
GRANSKOG: Niin, — jos hän vaan suostuu.
KERTTU: Kyllä hän suostuu, — sitä teidän ei tarvitse epäillä.
GRANSKOG: Tosiaan? Onko hän puhunut teille jotakin?
KERTTU: Hän rakastaa teitä.
GRANSKOG: Todella? Minä en uskaltanut toivoa, että niin lyhyen tuttavuuden jälkeen —
KERTTU: Oo, älkää olko vaatimaton. Teidän Don Juan-lahjanne ovat kyllä tunnetut. Kuka nainen voisi teitä vastustaa!
GRANSKOG: Rakas Gertrud: Minä huomaan, että teillä on tänään paljon myrkkyä varastossanne.
KERTTU: Mistä te arvasitte? Katsokaa, voitte lukea reseptinkin.(Vetäisee auki pöytälaatikon, josta ottaa pienen pullon.)
GRANSKOG: Mistä asti te olette ruvennut säilyttämään myrkkyjä pöytälaatikoissa?
KERTTU: Siitä asti kuin minä opin näkemään myrkyn ihmisten sydämmissä.
GRANSKOG: Ja mitä te aijotte sillä tehdä?
KERTTU: Mistä minä sen tiedän! Ehkä myrkytän minä itseni, ehkä jonkun toisen. Miten minua huvittaa.
GRANSKOG: Kohtalo on ollut kova teitä kohtaan, Gertrud.
KERTTU: Kohtaloa vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista. Sen kanssa tulen minä aina toimeen. Pahempi on hänen kätyriensä laita.
GRANSKOG: Keitä te sillä tarkoitatte?
KERTTU: Niitä, jotka istuvat kohtalon kuskilaudalla, nauha otsassa, ja luulevat olevansa kohtalo itse. Minä tarkoitan kohtalon lakeijoita.
GRANSKOG: Te olette, näen minä, ruvennut harrastamaan metafysiikkaakin?
KERTTU: Vain kotitarpeiksi. Meidän naisten siivet eivät kanna niin korkealle. Mutta sanokaa minulle: Mitätenykyään harrastatte?
GRANSKOG: Minä olen arkkitehti. — Tutkin viivoja kaikessa — etupäässä ihmiselämässä.
KERTTU: Te olette siis, niin sanoakseni, elämän arkkitehti.
GRANSKOG: Vähän sinne päin. Siinä sivussa rakentelen minä kirkkoja ja hyyrykasarmeja.
KERTTU: Te puhutte liian huolimattomasti ammatista, jonka etevin edustaja te meillä olette.
GRANSKOG: Pah! Minä huomaan, että olen kotimaassa taas.
KERTTU: Te olette oppinut tietysti paljon uusia tyylejä ulkomailla.
GRANSKOG: Minun ijälläni ei opita mitään uusia tyylejä. Syvennytään vaan vanhoihin.
KERTTU: Milloin palasitte te sieltä?
GRANSKOG: Kuukausi sitten. Laivalla Stettinistä.
KERTTU: Ja rakastuitte heti paikalla?
GRANSKOG: Niin. Eikö se ole merkillistä?
KERTTU: Ja hän rakastui teihin?
GRANSKOG: Se on vielä merkillisempää.
KERTTU: Te tulitte, näitte ja voititte.
GRANSKOG: Onnitelkaa siis minua.
KERTTU: Täydestä sydämmestäni. Siinä on vain yksi asia, jota minä en ymmärrä.
GRANSKOG: Jumalan kiitos. Ei teidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.
KERTTU: Mutta juuri tämän perille minä tahtoisin päästä. Sen että sisareni heti rakastui teihin, sen minä ymmärrän.
GRANSKOG: Mikä kohtelias ymmärtäväisyys!
KERTTU: Mutta että te —
GRANSKOG: Minä?
KERTTU: — mies teidän ijällänne —
GRANSKOG: Anteeksi, minun sydämmeni on aina nuorempi kuin miltä minä itse näytän.
KERTTU: — teidän lahjoillanne —
GRANSKOG: Oo —
KERTTU: — ja teidän asemassanne voi noin silmittömästi rakastua sellaiseen tyttöheilakkaan. Ja heti ensi näkemässä. Myöntäkää, että se on hyvin harvinaista.
GRANSKOG: Ei ollenkaan. Päinvastoin se on hyvin tavallista, että me vanhat vivöörit aikaa voittaen tulemme sentimentaalisiksi. Silloin alamme me haaveilla yhtä ja toista pienestä, valkoisesta kädestä, ja suurista, kummastelevista silmistä. Kun sellaiset meidän tiellemme sattuvat, niin — fluks, me olemme heti valmiit. Se on vallan tavallista meidän piireissämme.
KERTTU: Ja onko teidän piireissänne myös tavallista, että mies, jonka nainen on ajanut ovesta ulos, käyttää tämän naisen sisarta päästäkseen häpeällisten tarkoitustensa perille?
GRANSKOG: Mi-mitä te sanotte? Osh, kuinka minä olen lapsellinen!Tietysti laskette pientä pilaa.
KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te vainootte minua?
GRANSKOG: Minä vakuutan teille vieläkin, että olen tullut tähän taloon yksinomattain teidän sisarenne tähden ja lähden niin pian kuin olen tavannut hänet.
KERTTU: Ja minä en usko sanaakaan siitä, mitä te nyt sanotte.
GRANSKOG: Sen pahempi teille. Se todistaa vaan, että te ette ole mikään poikkeus vanhempien sisarten joukossa.
KERTTU: Minä ymmärrän. Te tahdotte sanoa: vanhemmat sisaret omistavat aina itselleen kaiken suitsutuksen heidän ympärillään eivätkä huomaakaan, että yks kaks on toinen astunut heidän sijaansa. Sitähän te ajattelitte.
GRANSKOG: Ajattelin. — Mutta minä en olisi uskaltanut sitä sanoa.
KERTTU: Tällä kertaa te erehdytte. Minä luulen jo ennen kyllin selvään osoittaneeni tunteeni teitä kohtaan —
GRANSKOG: Kyllä. Selvyydessä te ette ainakaan jätä millekään toivomuksille sijaa.
KERTTU: — niin ettei mikään väärinkäsitys meidän välillämme pitäisi olla mahdollinen. Nyt on kysymys ainoastaan minun sisarestani. Tiedättekö, mitä hän minulle on? Hän on minulle kaikki, siitä asti kuin ei minulla ole miestä enää. Hän on minun lapseni, ja minun sisareni, minun iloni ja minun leikkikaluni. Mutta minä en salli, että kukaan muu leikkii hänen kanssaan.
GRANSKOG: Minä en leiki.
KERTTU: Te leikitte, te tiedätte, että te leikitte. Vaikka te naisittekin hänet, niin te leikitte hänen kanssaan sittenkin. Halki elämänne te tulette hänen kanssaan leikkimään.
GRANSKOG: Minun mielestäni on se kaunis leikki, joka kestää halki elämän.
KERTTU: Herra arkkitehti: Eikö teillä ole sydäntä?
GRANSKOG: Päinvastoin. Ilman sydäntä ei mennä naimisiin.
KERTTU: Säälikää edes lasta! Näettehän te, ettei hän vielä osaa rakastaa.
GRANSKOG: Minä osaan kyllä hänenkin puolestaan.
KERTTU: Antakaa hänelle edes aikaa, että hän ehtii näkemään hiukan enemmän maailmaa, oppii tuntemaan ihmisiä —
GRANSKOG: Te uskotte, että rakkaus tulee ijän mukana?
KERTTU: Teidän pilkkanne ei pysty minuun. Minulla on tällä kertaa suurempia asioita ajateltavana. Minun Allini, minun rakas Allini, mitä hänestä nyt tulee?
GRANSKOG: Ahaa, te epäilette minun kykyäni elättää perheeni —
KERTTU: Oh, en minä sitä epäile. Rahaa teillä kyllä on, ja ruokaa ja juomaa te kyllä voitte hänelle tarjota ja tanssiaisleikkiä niin paljon kuin tahansa, mutta sitä, mitä naisen sydän syvintä kaipaa, sitä te ette ikinä kykene hänelle antamaan.
GRANSKOG: Kaikki eivät ole niinkuin Johan Wilhelm, joka oli ihanne, jolla ei ollut muuta kuin pyhiä ja jaloja asioita maailmassa. — Mutta se riittää, että minä teen hänet onnelliseksi.
KERTTU: Te luulette, että hän voi elää niistä rakkauden muruista, jotka teidän armonne pöydältä putoavat. Te luulette, että hän ijäti tulee pysymään lapsena.
GRANSKOG: Minä toivon sitä.
KERTTU: Ja te toivotte, että te voitte ijäti teeskennellä hänelle rakkautta, — silläte ettehäntä rakasta.
GRANSKOG: Ihminen rakastaa vain kerran elämässään. Minä olen rakastanut teitä, te tiedätte sen. Mutta minun sydämmeni on siksi suuri, että vaikka minä en sitä koskaan enää voi kellekään kokonaan antaa, minä voin sen muruillakin tehdä vaimoni onnelliseksi.
KERTTU: Ja tyytyisittekö te itse muruihin?
GRANSKOG: En, yhtä vähän kuin tekään. Mutta nyt onkin kysymys muista ihmisistä.
KERTTU: Voi, kuinka te erehdytte, te suuret miehet! Te ette tunne naisen sydäntä. Te luulette, siksi että teidän sieluunne sisältyy kymmenen pikku sielua, myös voivanne tyydyttää kymmenen pikku naisen onnen. Mutta siinä te erehdytte. Ihmissydän on maailma itsekseen, iloineen ja suruineen, toivoineen ja pettymyksineen, eikä ole sitä naista maan päällä, joka ei haluaisi olla kuningatar omassa valtakunnassaan, olkoon se sitten kuinka pieni ja vähäpätöinen tahansa. Mutta te tarjootte hänelle kamaripiian paikan.
GRANSKOG: Ja te luulette, että sisarenne tulee tuon kaiken tajuamaan?
KERTTU: Ehkä hän ei tajua sitä yhtä selvästi kuin minä, mutta hän tulee sen ainakin aavistamaan.
GRANSKOG: Mitä hän tulee aavistamaan?
KERTTU: Millainen mies te olette.
GRANSKOG: Ja millainen mies minä olen?
KERTTU: Teille ei ole mitään pyhää eikä jaloa maailmassa.
GRANSKOG: Päinvastoin. Minä kunnioitan kaikkia pyhiä asioita maailmassa.
KERTTU: Sitten on teissä tapahtunut suuri muutos sitte viime näkemän.
GRANSKOG: Ei ollenkaan. Minä olen sama mies kuin ennenkin.
KERTTU: Älkää tulko sitten puhumaan minulle mistään pyhistä asioista.
GRANSKOG: Te olette aina ymmärtänyt minua väärin, rakas Gertrud. Minä toivon, että kuitenkin vihdoin sallitte minun tavata sisartanne.
KERTTU: Niin. Hän tulkoon tänne ja minä ilmaisen hänelle kaikki. Alli,Alli!
GRANSKOG: Ja teette hänet ijäti onnettomaksi, jos hän minua rakastaa. Jos hän taas ei minua rakasta, ovat kaikki teidän huolenne tarpeettomat.
KERTTU: Se on totta. Minä ihailen teidän logiikkaanne.
ALLI (tulee): Kerttu, sinä huusit minua.
KERTTU: Arkkitehti Granskog tahtoo puhutella sinua.
GRANSKOG: Päivää neiti Wiik. Kuinka jaksatte baalien jälkeen?
ALLI: Kiitos, varsin hyvin.
GRANSKOG: Teidän viuhkallenne sattui eilen pieni onnettomuus. Minä vein sen tänään korjattavaksi, ja he lupasivat tehdä siitä ehomman entistään. Sillä aikaa voitte ehkä käyttää tätä. (Ojentaa hänelle erään kääryn.)
ALLI: Saanko minä tämän oikein omaksi?
GRANSKOG: Tietysti.
ALLI: Herranen aika, kuinka komea! Katso, Kerttu. Mutta kuinka minä koskaan uskallan tällaisella viuhkalla leyhytellä?
KERTTU: Kiitä arkkitehtiä.
ALLI: Kiitoksia, herra arkkitehti. Se oli aivan liikaa. Minun oli vain semmoinen Kertun vanha rämä.
GRANSKOG: Teille ei ole mikään liikaa. — Minulla oli teille muutakin asiaa. Arvelin, että menisimme yhdessä taidenäyttelyyn, koska ette kuulu siellä käyneen.
ALLI: Onko se nyt auki?
GRANSKOG: On. Siellä on muuten mitä ihanin kevätilma.
ALLI: Ellei Kertulla ole mitään sitä vastaan.
GRANSKOG: Teidän luvallanne, Gertrud.
KERTTU: Tee kuin tahdot.
ALLI: Mennään sitte. Minä tulen heti paikalla takaisin. (Pois.)
KERTTU: Herra arkkitehti. Minun täytyy sanoa se teille: Te olette inhoittavin mies, mitä minä olen nähnyt.
GRANSKOG: Tuon te olette sanonut minulle kerran ennenkin.
KERTTU: Niin, ja minä sanon sen vieläkin, niin totta kuin minä elän. Jos te ette jätä minun sisartani rauhaan, huudan minä kaduilla ja toreilla, missä te kuljette: Katsokaa, tuossa kävelee herra arkkitehti! Eikö hän ole komea ja arvokas? Hän on rikas, ja hänellä on paljo ystäviä, oo Jumala paratkoon, mutta jos te tietäisitte, mitä hänen sisällään on, niin te sylkisitte häntä silmille, sillä hän on kurjin, pelkurimaisin ja tunnottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Niin minä huudan.
GRANSKOG: Te ette huuda. Te pysytte aivan hiljaa. Jos te huudatte, sanon minä: Katsokaa minun morsiameni hullua sisarta! Hän on mustasukkainen. Ja ihmiset tulevat nauramaan teille.
KERTTU: Jos minä en voi vedota ihmisiin, niin vetoan minä teidän omaantuntoonne.
GRANSKOG: Anteeksi, te sanoitte juuri, ettei minulla sellaista ole.
KERTTU: Ellei teillä ole omaatuntoa, niin täytyy teillä ainakin olla järjelliset syyt. Miksi te tahdotte ryöstää minulta Allin?
GRANSKOG: Minä rakastan häntä.
KERTTU: Ooh, puhukaa muille siitä.
GRANSKOG: Sitte rakastan minä teitä.
KERTTU: Ja käytätte häntä välikappaleena minulle kostaaksenne?
GRANSKOG: Kostaa on niin ruma sana.
KERTTU: Kostaa, kostaa, sitä te juuri tahdotte, kostaa minulle siksi, että annoin teille rukkaset ja menin naimisiin teidän veljenne kanssa. Ettekö te jo ole tarpeeksi kostanut?
GRANSKOG: Te käsitätte minut aina väärin, Gertrud.
KERTTU: Väärin! Kieltäkää jos voitte, ettekö se ollut juuri te, joka syöksitte veljenne perikatoon? Ettekö te ahdistanut häntä puoluejuonilla, jotka tekivät hänet mahdottomaksi valtiollisessa elämässä ja vihdoin hourulan hoitolaiseksi? Ja ettekö te vielä senkin jälkeen uudistanut minulle rakkaushourailujanne?
GRANSKOG: Jotka te hylkäsitte. Se on totta. Muusta minä en tiedä mitään.
KERTTU: Te valehtelette. Voitteko sanoa rakastaneenne veljeänne?
GRANSKOG: Rakastaneeni? Noh, sitä en juuri tahdo sanoa. Hän oli sellainen vaaleatukkainen nauta ja ikävystytti minua. Johan Wilhelm, se nimi oli hänen kirouksensa. Hän luuli olevansa Snellman. Muuten perin hyvä mies. Minä muistelen häntä aina kaipauksella.
KERTTU: Jos tuo oli olevinaan pilaa, niin täytyy minun sanoa, että se on julminta leikkiä, mitä ijässäni olen kuullut. Pilaa kaatuneesta miehestä — hyi, herra arkkitehti!
GRANSKOG: Minä surkuttelen vilpittömästi hänen kohtaloaan.
KERTTU: Te!
GRANSKOG: Juuri minä. Vaikka minä en voi ymmärtää, miksi te häntä niin jumaloitte.
KERTTU: Niin, minä jumaloin häntä, teidän uhallanne minä jumaloin häntä ja koko maailman uhalla, joka on hänen kunniansa lokaan polkenut. Mitä minä huolin teidän puoluejuonistanne ja sanomalehtienne loasta! Hän oli liian hyvä mies teidän kokouksiinne ja klubeihinne, ja siksi hänet piti murtaa.
GRANSKOG: Hän oli fantasti.
KERTTU: Hän oli jalo mies, jaloin mitä maa on päällään kantanut.
GRANSKOG: Minä tiedän jalomman.
KERTTU: Kuka?
GRANSKOG: Esimerkiksi minä.
KERTTU sylkee häntä silmille.
GRANSKOG: Te olette saanut huonon kasvatuksen, Gertrud.
KERTTU: Se ei ole totta. Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni kasvattanut.
GRANSKOG: Sitten täytyy minun nähtävästi ruveta täydentämään teidän kasvatustanne.
KERTTU: Koettakaa!
GRANSKOG: Minä alan heti. Minun veljeäni te ette koskaan sylkenyt silmille.
KERTTU: Ei, minä suutelin häntä yöt ja päivät.
GRANSKOG: Ja kuitenkin on hän pettänyt teitä enemmän kuin kukaan mies maailmassa.
KERTTU: Siinäkö teidän kasvatusoppinne on?
GRANSKOG: Minulla on tiedossani asioita —
KERTTU: Tuokaa ne julki!
GRANSKOG: Hänellä on ollut naistuttavuuksia.
KERTTU: Ehkä. Ennenkuin me menimme kihloihin.
GRANSKOG: Paljon jälkeen, naimisissakin.
KERTTU: Te valehtelette!
GRANSKOG: Minulla on kirjeitä.
KERTTU: Näyttäkää ne!
GRANSKOG: Luvatkaa minulle —
KERTTU: Näyttäkää ne!
GRANSKOG: Ne eivät ole minulla täällä.
KERTTU: Aah!
GRANSKOG: Mutta minä voin hankkia ne teille huomiseksi. Saanko tavata teitä konserttinne jälkeen? Saanko?
KERTTU: Saatte. Mutta Jumala varjelkoon teitä, jos te valehtelette.
GRANSKOG: Mutta kuka varjelee minua, jos minä puhun totta?
KERTTU: Minä.
GRANSKOG: Ettekä sylje minua silmille?
KERTTU: En.
GRANSKOG: Huomenna ilmoitan minä tarkemmin.
ALLI (tulee): Anteeksi, että minä viivyin niin kauan. Mutta minun täytyi välttämättömästi näyttää Maijullekin uutta viuhkaani. — Menemmekö?
GRANSKOG: Mennään. Näkemiin asti, Gertrud. (Pois.)
KERTTU: Te laskette vaarallista leikkiä, arkkitehti Granskog.
Esirippu.
Ravintola. Illallispöytä. Granskog kävelee edestakaisin.
KERTTU (tulee): Hyvää iltaa! Oletteko odottanut minua?
GRANSKOG: En. Te olette hyvin täsmällinen.
KERTTU: Ah, kuinka se oli ihanaa! Tietäkää, minä en ole pitkään aikaan esiintynyt. Suuri sali, paljo ihmisiä, häikäisevän valoisaa, kättentaputuksia, esiinhuutoja, kukkia, seppeleitä, — minä olen aivan pyörällä päästäni. Hyvä Jumala, ajattelin minä siellä lavalla seisoessani: Olenko se minä? Eivätkö he todellakaan ole minua vielä unohtaneet?
GRANSKOG: Unohtaa — teidät! Te olette liian vaatimaton.
KERTTU: Ne hyvät ihmiset! Kuinka minä rakastan heitä kaikkia! Minusta tuntuu aivan kuin olisin maannut pimeässä haudassa ja nyt yht'äkkiä herännyt valoon ja linnun lauluun. Ehk'ei elämä sentään olekaan niin paha kuin sanotaan. Vai mitä te arvelette, herra arkkitehti?
GRANSKOG: Minä arvelen vaan, että taiteilijaveri on teissä jälleen saanut vallan.
KERTTU: Uskotteko te siis, että minä vielä voisin tulla joksikin taiteen alalla?
GRANSKOG: Josko te voisitte? Tullut joksikin te olette jo ammoin.Teiltä puuttuu vain tahtoa tulla suureksi.
KERTTU: Kiitos. Te olette kovin hyvä. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä.Ja minä kun olen ajatellut heistä niin pahaa. Teistäkin.
GRANSKOG: Ja mitä te olette minusta ajatellut?
KERTTU: Minä olen kuvitellut teitä todelliseksi hirviöksi, niin, niin, älkää hymyilkö, oikein sellaiseksi, jolla on kynnet ja sarvet —
GRANSKOG: Joka syö lapsia ja liikkuu vain öiseen aikaan —?
KERTTU: Jotakin sinne päin. Mutta ette te ole ollenkaan niin hirveä kuin minä olen kuvitellut. Ei paljoa puutu, etten pitäisi teitä ihan oikeana ihmisenä.
GRANSKOG: Oikeana ihmisenä? Se nyt olisi taas melkein liikaa.Pysykäämme kohtuudessa, rakas käly. Ihminen riittää.
KERTTU: Minun on nyt vaikea pysyä kohtuudessa. Muuten minä mieluummin pitäisinkin teitä hirviönä.
GRANSKOG: Ja miksi?
KERTTU: Siksi että minä vihaan teitä.
GRANSKOG: Siis te olette huonompi ihminen kuin minä.
KERTTU: Kuinka niin?
GRANSKOG: Minä en vihaa ketään.
KERTTU: Tuo on sanaleikkiä eikä mitään muuta.
GRANSKOG: Niin onkin. Leikkikäämme siis ajatuksilla.
KERTTU: Ai, ai, se on vaarallista leikkiä.
GRANSKOG: Vaarallisempaa on vielä tunteilla leikkiminen.
KERTTU: Siis on parasta, että me emme leiki ollenkaan. — Kuulkaa, sanokaa minulle, mitä varten minä olen täällä?
GRANSKOG: Te olette kutsuttu illalliselle.
KERTTU: Kuka kutsuu?
GRANSKOG: Minä.
KERTTU: Miksi me emme syö sitten? Minusta näyttää niinkuin tuossa olisi pöytä katettu.
GRANSKOG: Niin minustakin. Sallitteko. (Saattaa Kertun pöytään, molemmat istuvat.)
KERTTU: Tämä on mainiota. Siitä on niin pitkä aika kuin minä olen syönyt ravintolassa. Sardellia, hummeria, kaviaaria, ai, ja lohta. Antakaa minulle lohta.
GRANSKOG: Olkaa hyvä. Ja sitte me otamme ryypyn.
KERTTU: Tietysti. Mutta osaatteko te laulaa »helan går»?
GRANSKOG: Laulakaa te.
KERTTU: Ei, ei, parasta että me emme laula kumpikaan.
GRANSKOG: Siitä on kauvan, kun me näin olemme vastakkain istuneet.
KERTTU: On.
GRANSKOG: Missä me silloin istuimme?
KERTTU: Oletteko unhoittanut sen?
GRANSKOG: En.
KERTTU: Sanokaa se sitten.
GRANSKOG: Minä toivoisin mieluummin, että te sanoisitte.
KERTTU: Se oli minun häissäni.
GRANSKOG: Ne olivat hauskat häät.
KERTTU: Kului monta vuotta, ennenkuin me tapasimme toisemme. Mitä te niinä vuosina teitte?
GRANSKOG: Pääasiallisesti minä join.
KERTTU: Hyi! kuinka te noin voitte puhua.
GRANSKOG: Siksi että niin on. Mutta mitätesiihen aikaan teitte?
KERTTU: Minä istuin kotona.
GRANSKOG: Ja miehenne kävi kylässä.
KERTTU: Niin.
GRANSKOG: Hänestä tuli äkkiä suuri mies. Arkkitehti Granskogin veljestä tuli Johan Wilhelm Kuussalo. Ja teistä Gertrud, teistä tuli Kerttu.
KERTTU: Hän luuli olevansa Snellman — kuten te sanoitte.
GRANSKOG: Muutkin luulivat sitä. Hän opetti uutta oppia.
KERTTU: Muistatteko te, mitä hän opetti?
GRANSKOG: Samaa kuin kaikki maailmanlopun profeetat: Että tämä kansa menee kohti perikatoaan.
KERTTU: Se nyt ei liene ollut mitään uutta ainakaan teille, herra arkkitehti. Tehän olette sitä aina opettanut.
GRANSKOG: Uutta oli minulle se voima, jolla hän opetti. Onko tämä se sama Johan Wilhelm, kysyin minä itseltäni, jota koulussa pidettiin hiukan tuhmana? Kuinka hän on näin oikean aatteen selkään hypännyt?
KERTTU: Vai niin! Te kyselitte itseltänne.
GRANSKOG: Samoin kuin muutkin. Mutta minä olin ainoa, joka tiesin vastata kysymyksiini.
KERTTU: Ja mikä oli teidän vastauksenne?
GRANSKOG: Että hän oli rouvansa mies.
KERTTU: Hänen rouvansa kiittää teitä. — Minäkin ajattelin jotakin hänestä.
GRANSKOG: Varmaankin jotakin oikein kaunista.
KERTTU: Niin. Minä ajattelin: — Hän on veljensä veli.
GRANSKOG: Gertrud! Millä olen minä ansainnut tämän verisen ivan?
KERTTU: Yhtä verisellä ivallanne minusta.
GRANSKOG: Mutta, Herran tähden, tiesihän koko maailma, että te seisoitte hänen takanaan.
KERTTU: Ja tiesi myös koko maailma, että te seisoitte hänen edessään.
GRANSKOG: Se ei selitä hänen voimaansa.
KERTTU: Kyllä, että hän niinkin kauvan jaksoi seista sellaista miestä vastaan kuin te.
GRANSKOG: Teillä on aivan liian suuret käsitykset minusta.
KERTTU: Ja teillä minusta.
GRANSKOG: Minä joka pelkään politiikkaa enemmän kuin pirua!
KERTTU: Ja minä jolle koti oli kallein asia maailmassa. Näettehän, mitenkä minä sen hyväksi uhrasin taiteenikin.
GRANSKOG: Sanokaa minulle, mistä teidän päähänne äkkiä pisti esiintyä?
KERTTU: En tiedä. Se oli aivan kuin minä olisin löytänyt jonkun vanhoista vauvoistani. Appas, ajattelin minä, tuossahan tuokin on vielä, ja minua rupesi niin hirveästi lapsettamaan.
GRANSKOG: Löydättekö te usein sellaisia vanhoja vauvoja?
KERTTU: Siitä on viisi vuotta kun minä viimeisen löysin.
GRANSKOG: Se ei nähtävästi ollut mikään hyvä nukke, koska te käytte noin vakavaksi.
KERTTU: Se ei ollut nukke ollenkaan. Se oli ihminen.
GRANSKOG: Oliko sillä ihmisellä nimi?
KERTTU: Kyllä. Häntä sanottiin Johan Wilhelmiksi. — Te puhuitte eilen joistakin kirjeistä? Te laskitte tietysti leikkiä?
GRANSKOG: Niin. Minä laskin leikkiä.
KERTTU: Minä ajattelinkin! — kuulkaa herra arkkitehti, te olette leikkisä mies.
GRANSKOG: Olen — silloin kun tarvitaan.
KERTTU: Te sanoitte minua eilen myös huonosti kasvatetuksi.
GRANSKOG: Se ei ollut leikkiä.
KERTTU: Jos te taas rupeatte hävyttömäksi, menen minä pois.
GRANSKOG: En minä ole ollenkaan hävytön.
KERTTU: Pitäisikö minun vielä kiittää teitä kohteliaisuudestanne?
GRANSKOG: Melkein. On kohteliasta syyttää kasvatusta —
KERTTU: — silloin kun voidaan syyttää huonoa luonnetta. Sitäkö te tahdoitte sanoa?
GRANSKOG: Ei saa noin arvata toisen ajatuksia. Elämä käy silloin sietämättömäksi. Nyt te esimerkiksi olette pilannut ruokahalun sekä itseltänne että minulta.
KERTTU: Siis on meidän parasta lähteä. Soittakaa!
GRANSKOG: En. Teidän täytyy hymyillä ensin.
KERTTU: Hyvä Jumala! kello on jo 1/2 12. Ja Alli! Hänet minä olen aivan unohtanut!
GRANSKOG: Älkää nyt koketeeratko noin hirveästi.
KERTTU: Hyvästi.
GRANSKOG: Minäpä en sano teille hyvästi.
KERTTU: Minä menen.
GRANSKOG: Te ette mene.
KERTTU: Minä huudan.
GRANSKOG: Huutakaa. Gertrud! Minä rakastan sinua, ja sinä et ole kylmä minulle, minä näen sen sinun silmistäsi. Suullasi voit sinä valehdella. Mutta sinun silmiisi minä uskon. Näytä ne minulle Gertrud. (Kerttu lyö äkkiä parkaisten käsivartensa Gr:n kaulan ympärille, suutelee häntä kiihkeästi, riuhtaisee itsensä heti irti ja vaipuu sohvaan.)
GRANSKOG: Gertrud!
KERTTU: Ei, ei, antakaa minun olla.
GRANSKOG: Rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa. Ei minun tarkoitukseni ollut loukata teitä.
KERTTU: Olenko minä teidän mielestänne huono ihminen?
GRANSKOG: Älkää puhuko minulle noin. Olenko minä ihmisten tuomari? Mutta jos minä koskaan olen ketään ihmistä kunnioittanut, niin kunnioitan minä tällä hetkellä teitä.
KERTTU: Minä olen huono, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, vaikk'ette tahdo sanoa. Ette te olisi uskaltanut tehdä niin kenellekään toiselle naiselle. Te luulitte minua koketiksi, mutta sitä minä en ole.
GRANSKOG: Ette, ette, tuhat kertaa ette! Mutta minä olen luullut teitä siksi. Minua miekkoista! Minä etsin teidän sydämmestänne maailmannaista ja tapaankin sinipiian. Gertrud! Voitteko antaa minulle anteeksi?
KERTTU: Te luulitte vain niinkuin kaikki muutkin.
GRANSKOG: Koettakaa ymmärtää minua. En minä ole niinkuin kaikki muut. Mutta minä luulin kerran, että te rakastatte minua. Minä luulin näkeväni teidän silmissänne välistä katseen, jonka suhteen ei voi pettyä. Ja kuitenkin minä petyin. Silloin meni minulta kaikki. Mihinkä olisin minä voinut enää luottaa, kun itse totuus ei ollut totta!
KERTTU: Olenko minä teille valehdellut?
GRANSKOG: Ette, minä huomaan sen vasta nyt. Te olitte minulle ystävällinen niinkuin kaikille muillekin, ja minä poloinen luulin sen rakkaudeksi. Ja olin onnellinen! Siitäkö minä teitä syyttäisin? Eikö minun päinvastoin pidä kiittää kohtaloani, että se on antanut minulle osan onnesta, josta minä ilman teitä en olisi tietänyt mitään. Teidän kauttanne opin minä ihmisiä rakastamaan, niin — ja sittemmin vihaamaan.