Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa muulla tavoin.
»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.
»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»
»Vai niin… taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»
Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt, mistä käärmeestä tämä puhui.
»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.
»Minkälaisia terveisiä?»
»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»
Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.
Kummittelee…
Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin. Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia. Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat, tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa, että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut kysymykseenkään.
Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.
Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä luotuina ruumisaitan oveen.
»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu», vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!… Mikä musta se siinä akkunan ohi vilahti?»
»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.
Kului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista ei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen vartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi pelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi näkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään, vieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan niinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.
Kauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja vääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:
»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin perkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»
»Enköhän tuota Jumalan avulla uskaltaisi», sanoi äiti.
Palattuaan jonkun ajan kuluttua takaisin, isä sanoi:
»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin arvelinkin.»
»Mitä?… Kuka?» huudahteli äiti.
»Isä-ukko.»
»Vaari?… Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!… Mutta mitä se siellä teki, isäsi?»
»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut paljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan ruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna Unto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata lastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»
»Vaari-rukka… Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän… Virkoitko sille mitään?» kysyi äiti.
»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään vihjailematta», sanoi isä.
»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme muisto ja talon mainekin.»
Vanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.
* * * * *
Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku. Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.
»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»
Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden kuin kaakkojen..
Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä. Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.
Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen vuoren laella.– –
* * * * *
Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia, herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.
»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.
»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen, että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava verta vielä», sanoi toinen puolustaen.
Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta, sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa, varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita lienee ollut niin ja näin.
Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot — kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.
Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti, eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa, huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän kaakkoja, sormi liipasimella.
»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki ollut uhattuna.
Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.
Kotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla, sukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina eivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on tehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari tunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle painuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla päätänsä väsyneesti nyökäyttäen.
Ampuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat vähitellen vaarin luokse.
»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?» kysyi hän värähtävin äänin.
»Pahaa… Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja. »Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean lintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että käteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.
»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja korppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne vähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole puoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.
»Soo?!»
»Vai niin!»
»Joo… tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö kaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä olevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi tarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»
»Oho!… ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat huvitettuina.
»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten köyhän miehen ainoan lampaan.»
»Mistä lampaasta ukko horisee?» nauroivat metsästäjät.
Mutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille hiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat hävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään. Vaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista ja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin nuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.
»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti metsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta tarjotakseen ryyppyä vaarille.
»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten kunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada tekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen sallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä pienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari kädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän muutakin..
»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne voinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi tarjouksen.
Metsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan sanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä sydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista äijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat kunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.
Heidän peräkkäin ääneti kulkiessaan pudisteli jälinnä kävelevä kaakon ampuja kärsivän näköisenä päätänsä, niinkuin olisi itseänsä soimannut. Vilkaistuaan vielä kerran, ennenkun lampi katosi näkyvistä, molempiin uhreihinsa hän sanoi:
»Saakeli soikoon!… Mennyttä on nyt koko metsästysilo. Minä en voi tänään enää pyssyä laukaista, tuskinpa koskaan, muistamatta samalla kaakkoa ja äijää.»
Kun kellään ei tuntunut olevan tätä mielenpurkausta vastaan mitään muistuttamista, jatkoi hän hetken päästä:
»Ja luulenpa niiden peevelien kummittelevan vielä öisin unissanikin.»
* * * * *
Kaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen siivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat ikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät tulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti vaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen onnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.
Oli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja ulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui vain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn helmojen heilahdus.
Vaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli omituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin ne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet linnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja laskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä koskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät pitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari luuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin. Näki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun kaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne kilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.
Nyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta toiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se yritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain hiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi se yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin vaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas ympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään erään rantakallion juurelle.
— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli vaari murheellisena.
Vaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli vaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena seuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui kettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä, niinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia laskelmiansa suunnitellut.
Talvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun Mäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin monet isotkin järvet.
Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti kivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki yllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin ahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä seikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut hyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut, täytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla; sillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen avannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän talven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.
Kaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin paljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun lisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän oli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille, että oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet vertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.
Ruuan puutetta ei siis toki ollut. Mutta miten käy, kun lampi jäätyy?
Se kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä, sitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli. Millaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi ajatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta tätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että sitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon huomaan.
Onkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut itsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen. Holhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se riisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki, joka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman horjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin pään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa hänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.
Vaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää hienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä, mutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei voinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.
Kun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi hiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun verran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa tunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei Mäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän ei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle ruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki ja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.
Hänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean valaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa ja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta vasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu osa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä kalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se oli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan sille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja koettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa vielä viime hetkellä.
Vastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta, niinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.
Sitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen keskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä, kuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin saartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää, että kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties kuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut täysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen hätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili kiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta minkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin. Vaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja tiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää niitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa punaista verta.
Nyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui turkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja se kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen jonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että he kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä kuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa, joka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi alkavasta talviunestaan.
Vaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle kaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan kanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja elättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla, jotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta kaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi vaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä levottomammin se päätänsä käänteli.
— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että minä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa. Mutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai sen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa surma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.
Hän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko vihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista, kohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren ilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.
Vaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa irtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j ääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —
Oli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat kutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.
Hetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan kantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se, joka on pettynyt toiveissansa.
Jossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean kunnialaukauksen sankareille.
Hiekkahaudalla.
Kun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen kuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa luomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi takaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä, vaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja vierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan. Lisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin tuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.
»Jopa se surmanloukku on vihdoinkin pudonnut», huusi poika jo kaukaa.
Mutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä poika sanoi.
»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan komentavalla äänellä.
Vanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän sanoi tyynesti:
»Sinä voisit pitää pienempää ääntä — hautausmaalla.»
Poika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että polttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen aivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan sanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun kohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse, niinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella koskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.
Hiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa, ruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan katsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.
»Kenen luurankoja lienevät?» lausui poika pitkän vaitiolon jälkeen.
»Nuo miekat sen kertovat», vastasi isä.
»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet sotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet ystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai meitä vastaan.»
»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät olleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän puolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä vaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä sovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään ylösnousemisen aamuun asti.»
»Niin kai.»
»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne ajat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin nykyiseltä sukupolvelta.»
»Mitäs vaarinne kertoi?»
»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä hiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä haudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi kädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».
»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä, kymmentuumaisia tukkipuita.»
»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä petäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»
»Minkätähden kaatamatta, rahan eteinen tavara?»
»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta, kun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi isket, sen ihmiseen isket.»
Poika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt sisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin unhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:
»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja nähdyn tällä paikalla.»
»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan hymyillen.
»On kuultu itkua ja huokauksia pimeinä syys-öinä.»
»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet luurangot!?»
»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla varma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän kerallaan.»
»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan palanneet.»
»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein kuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat näissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»
»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän sulhonsa lepäävät?»
»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla. Uskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä ainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan harhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»
»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen seutuun?» huomautti poika epäuskoisena.
»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen maahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä ja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei voi vastustaa kukaan!»
»Saattaa olla niinkin», myönnytteli poika.
»Niin — ja kertoivat vanhat, että on tällä paikalla nähty kirkko.»
»Kirkko… syys-yönä tietysti?»
»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna. Ei ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää, mistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli kuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se kirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli ollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä kuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina kuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa, ja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia morsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä vihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut toisilleen, saavat toisensa viimein.»
»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät ole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.
Vanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua luurankojen ylle.
Veromerkki
Mäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin suureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään vihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen ja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko kuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun puheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti päätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian hän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin keskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.
Lattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän mustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko hintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin lämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty puhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti puuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai koira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä paikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja se rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä Heikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen kätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin olla näin toistensa kosketuksissa.
Ilta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi kokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa vavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä turvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain kitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.
Vihdoinkin puheenjohtaja luki esityslistaltaan viimeisen-edellisen kysymyksen:
»Määrätään koiraveron suuruus ensi kolmivuotiskaudeksi.»
Heikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan yhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen näköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät. Mutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat jalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli tapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä edustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen kudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei kuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti oman sydämensä kiivasta lyöntiä.
»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime kolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä edelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»
»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin on riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies puhevuoroa pyytämättä.
»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias, jolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän. Ken ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi toiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat vain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän varsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»
»Sehän on kauppiaan hyöty», kuului jostakin.
»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen ruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka hundskatt… koira… mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista vastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.
»Koiravero», auttoi kielitaitoinen puheenjohtaja.
»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki halpa-arvone hundrakkar.»
Asiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat varakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen markan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.
Keskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle ja sanoi:
»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät kerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja narrit?»
Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi saanut sanaakaan suustaan.
»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.
»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin… tuota… rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi, mutta köyhälle se on suuri raha… Että eikö sopisi — passaisi sillä lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme, ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»
»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne suussa?» huomautettiin.
»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa lammasta?»
»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen: istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat… ei ne… lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä ja mitäpähän milloinkin… Ja mitä se tämä herra äsken?… Niin: että lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti — joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea… (hän yritti sanoa: korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»
Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.
Asia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:
»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»
»Hyvä!»
Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi, jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta. Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin paperiinsa pöydän ääressä.
Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.
* * * * *
»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.
Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei mitään, älä kysykään.
»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»
»Siihenkö lie… mihin lie jäänyt… Pian se kuuluu Rannankylistä suuri huuto ja parku, niinkuin…»
»Herra Jumala!»
»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman enkeli… Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»
»Merkkiä?… mitä merkkiä?… missä?… pihtipielessäkö?… vertako?»
»Verta, verta… ellei ole merkkiä — kaulassa.»
»Kaulassa?… Varjelkoon!»
Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi sieltä jotakin tulevaksi.
»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.
»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.
Mutta itsekseen hän ajatteli:
— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan… koirillekin.
Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.
Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.
* * * * *
Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt — jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!
Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.
»Seh, Musti—syö!»
Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä — nyt tai ei koskaan.
Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.
Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.
Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon, mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä, mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan lämpimän, punaisen viivan.
»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille — veromerkki, Musti, Musti… älä pelkää — älä pelkää!»
Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän tämmöisen teit?
»Musti, pieneni… enhän se minä… nehän ne… Voi, Musti, rakkaani… älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia — aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.
Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme, kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua, nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut sisältönsä siihen ympärille.
Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään edellisten jälkeen.
— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti… tosia ovat ääniä. Kohotkoot viimein tuonne ylös…jos siellä jotakin kuulijata lie, — miettii synkkänä uskon mies.
Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui surullisista aatoksistaan.
»Seh, Musti — mennään jo… Oih!… sehän onkin…»
Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli niin väsynyt, että melkein horjui.