Mutta parin vuorokauden päästä tuli kaunis ilma; tuuli kääntyi myötäiseksi eikä se ollut enää mikään kova. Vielä puolikolmatta vuorokautta mennä junnailtiin ja lautta saapui Alasalmen suuhun, Ätsärin järven pohjoisimpaan perukkaan.
Täällä oli satoja miehiä odottamassa ansiotyötä. Niitä oli Alajärveltä, Soinista, Lappajärveltä, joitakuita Kortesjärveltä, muutamia Töysästä ja Kuortaneelta ja sanomattakin Lehtimäeltä, jonka kunnan itäkulmalla paikka sijaitsee. Tuommoisen miesjoukon ainoana elinehtona näytti tällä kertaa olevan uitto. Kaikki olivat tulleet varmassa työhönpääsemisen toivossa, ja kaikilla oli tarve: toisilla omaksi elatuksekseen, toisilla ei ainoastaan omaksi vaan vaimon ja lapsilauman toimeentuloksi. Elatuksen huoli oli sitäkin surettavampi koska suuri nälkävuosi ei kauempaa kuin neljä vuotta sitten oli painanut kansan mieleen leiman, jossa selvästi kuvasti: surkea on elämä ilman leipää ja tauti on nälän seuraus. Suruissaan sai moni, suuri joukko miehiä, lyödä kontin selkäänsä ja lähteä samalla hyvällä kävelemään kotiin. Uittoherra, joka tänne nyt oli saapunut, sanoi olevan miehiä täällä kuin vilkkilän kissoja ja että varmaankin viidelläkolmatta pennillä niitä nyt saisi; ei sovi niin paljon miehiä ottaa, parin viikon päästä ehkä voisitte päästä työhön. — Syvästi se koski miehiin, sillä olihan aika rahaa. Noh, eihän se nyt ollut yksin hänenkään asiansa, arvelivat miehet siinä mietiskellessään; hänkin oli vain niinkuin isäntärenki ja hänen isäntänsä oli Pietarsaaressa, se patruuna siellä. — Niin, mitäpä tuosta, jos olisi ollut peltoja kylvettävänä, sillä näyttihän kesän alku lupaavalta. Vaan niitäpä ei ollutkaan. Moni muisti kyllä yrittäneensä joskus eläessään hankkia maata, mutta se olisi ensiksikin maksanut niin paljon, ettei sitä köyhä mies saanut irti ja sitten pahaisestakin torppamökistä olisi vaadittu joukko päivätöitä tai rahaveroa vuosittain. Toiset taas kyllä tunsivat itsekin olevansa syypäät toimeentulonsa haaksirikkoon.
Uitto alkoi nyt tässä Alasalmessa ja siitä heti seuraavassa suvannossa ja toisessa salmessa, jota sanotaan Kaartiskaksi. Muutaman päivän perästä saapui toinen lautta, eikä kuinkaan monia päiviä kulunut kun jo saapui kolmas ja jonkun päivän perästä neljäs, tuulet kun nyt olivat suotuisammat kuin ensimmäisen ja suurimman lautan kulkiessa. Uitto oli täällä, varsinkin salmen suussa, oikein hauskaa työtä, siinä kun oli niin matala vesi, että ainoastaan housunkaulusta, tuskin sitäkään myöten, kastui pudotessa. Vähäläntäisiä poikiakin oli uitossa ja he juoksentelivat ja mosahtelivat tuontuostakin siellä matalalla ja nauroivat vaan putoomisilleen. Ja uittoherra myöskin nauroi ja paneskeli: "kas niin, opetelkaa vain pojat, niin sitte teistä tulee uittomiehiä!" Se teki pojille hyvää.
Tuppelan Kalle, hän oli jo entuudestaan tottunut tavallaan uittoon näissä salmissa, mutta sievä ei hän ollut täälläkään pölkyillä lipittelemään. Päällikkö usein sanoikin hänelle, että kyllä sinä olet paljon huonompi kuin nuo "menneen keväiset pojat." Hän sen huomasi itsekin ja häpesi uittotaito-kehnouttaan, mutta mitäs siihen auttoi. Häntä painoi lisäksi suru. Hän oli käynyt kotonaan, — joka oli ainoastaan muutaman virstan päässä täältä — ja ollut siellä yötä. Äitinsä, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään maailmassa, hänen vanhanpuoleinen, hyvä äitinsä oli hänen poissa-oloajallaan käynyt entistä kivulloisemmaksi — kivulloisenpuoleinen hän oli ollut jo vuosikymmeniä. Äiti oli sanonut murheesta ja valvomisesta poikansa tähden heikontuneensa, ja hän oli kuullut äitinsä valittavan ja uikuttavan. Tämä seikka koski syvästi Kalleen. Helposti hänen silmiinsä kyyneleet heruivat, kun hän sitä vähäkin ajatteli. Nyt hän taas oli täysin vakuutettu, että kyllä pahamieli voittaa, vaikka oli silloin siellä lautalla viinan kuohauttavasta voimasta riemastunut niin, ettei luullut koskaan enää surevansa. Näinollen ei hän voinut olla vilkas ja sukkela.
* * * * *
Näistä Ala- ja Kaartiskansalmista seuraa vähäinen Ruokosen järvi, jonka halki tukit kuletetaan lautoissa, vaan sen jälkeen ei tarvitse eikä voi lauttaa koota ennenkuin Alajärvellä. Kivisalmi ja Perälampi seuraa Ruokosesta ja sitten alkaa huononpäiväinen kanava, joka monimutkaisena polveilee läpi rämeikköjen, mäntymetsäin ja kuusikkojen pohjoista ja luodetta kohti. Kanavaksi sitä sanotaan syystä, että se on kaivettu. Siinä oli ennen vaan mitätön, paikoittain umpihetteinen vesisuoni, mutta eräänä kesänä pikkuista ennen vuotta 1870 "Pietarsaaren puulaaki", kuten paikkakunnalla sanotaan, kaivatti siihen tätä täällä harjoittamaansa tukkiliikennettä varten semmoisen ojelman, että siitä voidaan tukkia uittaa; sitä ennen niitä oli täytynyt ajaa hevosilla. Mainittuihin salmiin on sama tukkiliikennetoimi rakennuttanut tukki-uittoaan varten aukaistavilla suluilla varustetut patosillat eli tammet.
* * * * *
Viikko ja muutamia päiviä siitä kuin ensimmäinen lautta oli Alasalmeen saapunut, alkoi uitto kanavalla. Uutterasti työnnettiin pölkkyjä Perälammista Maantlonsillan aukosta — patosilta, josta kulkee Lehtimäen ja Soinin välinen maantie kanavaan ja pian niitä jatkui pitkälle tuohon viittä, kuutta syltä leveään jokeen. Uusia miehiä ja pieniä poikia tuli nyt oikein kosolta — kaikki eivät nytkään heti päässeet työhön, vaan täytyi odottaa siksi kunnes tukit ehtivät venyä jonkun Ruotsin virstan matkalle joessa. Pankaa minun nimeni kirjaan, pankaa minun nimeni, ottakaa minä, ottakaa minä uittoon, pyytelivät miehet ja pikkupojat uittoherraa, joka milloin käveli milloin istui jokivarren vierteillä ja havupuiden välissä ja näytti kyllä osaavan käyttää tilaisuutta antaa niiden pyydellä, joiden pyydellä täytyy.
Täällä kanava-uitossa määrättiin uusia päälliköitä. Järjesteltiin näet neljäkymmen-miehisiä joukkoja; semmoinen joukko oli yksi "roikka" ja kullakin roikalla piti olla oma päällikkönsä.
Koturi-Heikki oli osottanut oivallista uittomieskykyään monena vuonna ja tämän vuotisessa kevät-uitossa osottamansa rohkeus ja vikkelyys, pitihän sekin jotakin auttaman. Hän pääsi roikanpäälliköksi ja kun hän siksi kerran pääsi, niin ei hänen luonnolleen ollut kyllä siinä, että hän olisi ollut toisten roikanpäällikköjen vertainen. Ei; hän tahtoi olla yli heistä. Mahtavalla äänellään hän komensi miehiä, milloin sinne milloin tuonne, ja kun ilta, työstä lähdön aika tuli, niin soinnukkaasti ja pitkään hän huusi: Ke-ollo so-o-o-i! Sitä samaa sitten matkivat toiset roikanpäälliköt jopa viimeksi pikku pojatkin, mutta hänen äänensä se kumminkin ylinnä kajahteli kesä-illan raikkaassa ilmassa pitkin kanavaa ja sen varrella olevia metsiä. Ja silloin miehet olivat valmiit keksiolalla laputtamaan ensin konttiensa luo jonkun männikön syrjään ja sitten kontit selkään saatuaan taloihin. Toiset roikanpäälliköt tahtoivat väliin suuttua häneen, kun siinä niin herroiksi rehenteli, ja koettivat pitää varansa ehtiäkseen ennen häntä huutamaan, mutta mitä siitä! Hän huusi joukkoon ja hänen äänensä sittekin voitti. Ja vaikea häneen oli sydämellisesti suuttua; hän kun aina osasi pistää niin sukkelaksi leikiksi, että toiset, vaikka vähän harmittikin, joutuivat nauramaan. Niin, hän oli iloinen, sillä olihan hänellä neljä markkaa päiväpalkkaa, hän oli saanut uuden verkatakin, kotipaikkakunnan tytöt pitivät hänestä paljon kun hän nyt oli rikkaannäköinen ja päälliseksi pulska poika. Ja itse mielestäänkin oli hänellä kyllä rahaa ja kunniaakin; tyytyväinen oli nyt Heikki, hän, jonka kasvoissa tavallisesti loisti hilpeys silloinkin kun ei ollut penniäkään taskussa.
Kauniilla ilmoilla oli miehille työ hauskaa tällä kanavalla, jos kohta jalkoja väsytteli päivittäisestä seisomisesta ja kävelemisestä, josta syystä moni istahti kanavanpartaalla oleville suihtupölkyille; istuivatpa jotkut kauankin jos tietivät etteivät päällysmiehet nähneet. Pölkkyjä uiteltiin täällä enimmäkseen sillä tavoin, että kymmenkunnan pölkkyä asetettiin joessa vierekkäin, jota pölkkyjoukkoa sanottiin laveriksi. Tätä laveria ponnisti keksillään väliin yksi, väliin kaksi miestä kummaltakin puolen. — Ruoka-aikoina oli tavallisesti kyllä vilkkautta kun miehet olivat koolla jollakin hietikko-kankaalla ja puron partailla. Kaikki kanava-uittomiehet eivät olleet samalla kentällä syömässä, mutta oli niitä yhdellä "lassilla" joku puolisatanen ja enemmänkin. Sateisella ja kylmällä ilmalla, jolloin kanavalla oli sangen ikävää, tekivät miehet metsäriskuista nuotion, jonka ympärillä lämmittelivät ja polttelivat tupakkaa. Paljon siinä puhuttiin leikkiä, jopa kaikenmoisia rivojakin, mutta väliin taas vakaviakin asioita tuumailtiin. Puhuttiin yleisestä köyhyydestä ja muutamien rikkaudesta. Muutamat toivottivat itselleen sitä rikkautta, jota oli joillakuilla maanomistajilla Ätsärin, Pihlajaveden ja Multian puolella, noilla tukkimetsien myyjillä, jotka saivat tuhansia markkoja varsin helpotellen. Silloin tavallisesti muistutti joku, että jos olisikin niin helppo rahantulo, kai silloin kans tuhlattaisiin viinaan, suunnattomaan kahvin juontiin ja muihin herkkuihin ja komeuksiin, niinkuin he tekivät, nuo tukkien myyjät. Talolliset, joiden maata oli järvien tai jokien varsilla, olivat saaneet "rantarahoja ruukilta" monia satoja markkoja. Niin, aina oli niillä tuloja, joilla oli tulonlähteitä, mutta heillä useimmilla oli ihan ihkosten ainoana tulonlähteenä uitto. Se nyt oli jotakin — sanoivat he — tuo uitto, saatiinhan nyt 2 markkaa jotkut puolikolmatta päivältä; muut ansiot olivat paljon huonompia. Imehdeltiin, miten erinomaisen rikas se patruuna siellä Pietarsaaressa oli kun hän jaksoi maksaa moiselle miesjoukolle semmoistakaan palkkaa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka tuota kanavaa muutamia vuosia sitten oli kaivettu. Siellä ne työntekijät, joissa kolmanneksi osaksi oli nais-ihmisiä, kahlasivat vyötärystään myöten kylmässä vedessä päivät pääksytysten. Ja semmoinen elämä kuin sinä kesänä oli; juotiin, huorattiin ja melskattiin. Törkeää työtä ja törkeää elämää oli se! Toisinaan puhuttiin siitä Suuresta nälkävuodesta, joka oli ollut. Voi kuinka moni — melkein järkijärestään — oli silloin syönyt rusaa ja pottua, tuskin yhdessäkään talossa eis oli selvää leipää syöty. Siksipä ne ihmiset niin sairastivat, ajettuivat ja kuolivat. Niitä, turvattomampia oli viety kirkonkylän hoitolaan, mutta siellä moni oli vasta oikein pian kuollut. Hohoi! huokailivat jotkut vanhemmat miehet, surkeaa, surkeaa se oli! Jumala siitä toiste varjelkoon! Näissä puheissa Heikki tavallisesti sanoi: noh, älkää nyt kovin surkeaksi asiaa panko. Kyllähän se oli minullekin välistä niukin naukin elämisen kanssa; mutta mitä siitä murehtii joka jo mennyt on. Ei siedä sureksia uittomiehen; hänellä on työtä muutenkin!
Eräänä päivänä oli kylmä sade; jo edellisinäkin päivinä oli satanut. Märkänä ja viluissaan käpristelivät miehet kanavan suihtupölkyillä, koettivat väliin lujasti töyttiä pölkkyjä, hyppiä ja juosta, mutta ei tahtonut ottaa lämmitäkseen. Ruoka-aikoina — niitä oli kaksi päivässä joella — tehtiin nuotio niin suuri kuin mahdollista; se vähän lämmitti, mutta ei se joelle mentyä kauan auttanut. Niistä, jotka pahimmiten vilustuivat, oli Kalle yksi. Jo aamupäivästä alkoivat hänen leukansa lotista ja hirveän ilkeä oli olla. Uitosta karkaaminenkaan ei ollut aivan tavatonta, mutta hän ajatteli, että ne muut nauraisivat, jos hän karkaisi. Vakituisesti päätti hän kestää vaikka tuntui tukalalla. Tieksusaappaansa olivat rikkinäiset, jalatkin olivat siis märät koko päivän. Kömpelösti hän liikuskeli, elämän surkeutta ajatellen. Ja mitäs tästä ollakaan, kun hän juuri koetti varoa mitä parhaimmin kulkiessaan vesiniljaisia suihtupölkkyjä, mosahtikin jokeen ja — toiset nauramaan ja ivaamaan. Onneksi sai hän pölkkyyn kiinni, ettei pudonnut kuin vyötärystään myöten. Mutta olipa siinä kyllä muun märkyyden lisäksi ja sitte vielä nauroivat — — voi turkasen tulimmainen — kun heidät yhdellä rymäyksellä sais kaikki jokeen! ajatteli hän kivutessaan ja lähti ylös-päästyään metsään ja vesi juoksi vaatteista.
— Älä ole milläsikään, se on uittomiehen koulua, huusi roikanpäällikköHeikki, joka myöskin oli lähellä.
Hän ei vastannut mitään; mennä reuhotti vaan. Mikä surkeus — ajatteli hän — on tämä elämä! Hän oli lukenut kirjoista, ja enimmäkseen siellä oli kerrottu hyvästä onnesta; varsinkin semmoiset, jotka olivat olleet ahkeroita ja turvanneet Jumalaan, olivat aina menestyneet; hänkin oli ollut ahkera ja turvannut Jumalaan ja kuitenkin tuommoista oli nyt jo ihan nuorella ijällä. Paljon luuli hän jo kokeneensa ja — nyt hän huomasi, että tämä maailma on kurjuuden alho! Oli hän lukenut ja oli hänelle sanottu siitäkin, että muutamia ihmisiä koetellaan ja joka kestää se voiton saa. Mutta tämähän oli jo liikaa. Hän heittäytyi polvilleen metsäpuskassa ja ääneensä vaikeroi: Suuri, — hyvä — Jumala! tätä — en minä voi kestää. Huojenna — kärsimystäni! Anna minulle vähän — siitä onnesta, jota monella muulla ihmisellä — yllin kyllin on! — Sen jälkeen tunsi hän kummallista voimattomuutta. Ja hieman rauhoituttuaan lähti hän takaisin joelle.
* * * * *
Yön aikoina ja pyhinä olivat varsinkin pari likimmäistä taloa, jotka sijaitsevat puolen tunnin matkan päässä joelta — täynnä uittomiehiä. Siellä myöskin maksettiin palkka joka lauantai-ilta. Edustupaan huudettiin miehet kukin vuorostaan. Raha kourassa sieltä miehet palasivat — toiset iloisina — toiset kiroillen, että kuinka vähiä annettiin. Pyhinä ja varsinkin pyhä-iltoina oli hauskuutta. Koeteltiin voimiaan kärryjä aksilasta päänsä yli nakkaamalla, väkikiveä nostamalla ja muulla semmoisella. Ja Heikki ei tavannut kuin kolme miestä vertaistaan voimissa. Mutta ei hän olisi uskonut, että niinkään monta olisi hänen vertaistaan. Eräällä kedolla — Lammaskedoksi sanottavalla — hypeltiin pelimannin soittaessa ja tyttöjen laulellessa. Muilla kedoilla rehoitti jo pitkä ruoho, mutta sanottu keto oli karjan vallassa eikäpä siinä olisi heinänpiikki hyppelyn takiakaan voinut nousta. Iloista, vapaata oli tanssi, muttei tavallisesti kovinkaan kaunista. Retkuteltiin, hypittiin väliin rinkitanssissa, väliin parittain valssattiin, joka viimeksi mainittu kävi tasaisemmasti; toisinaan "kiitelikiitelikiiteliä" mentiin ja vaihettiin henttua. Heikki opetti täälläkin lauluaan: "Minun kultani kaunis on", ja halulla tytöt sitä opettelivat. Hän paritanssissa tavallisesti valitsi taitavimpia tyttöjä, mutta väliin kuitenkin hyppelytti osaamattomampia ja nauroi sitten heidän kankeudelleen. Viinaa myöskin oli saatavissa; sitä oli kaupungista tuotu ja sai kun vaan lähetti pienen pojan hakemaan vissistä paikasta. Sitä ei myyty, muttei rahattakaan saatu. Moni joutui pahaan huiperiin. Iltamyöhällä pojat peräilivät, mihin luttiin tai aittaan mikin tyttö maata meni.
Muutamia päiviä ennen Juhannusta loppui uitto tälle keväälle, vesi kun oli kuivanut niin vähiin, etteivät tukit enää luistaneet. Keksinvarsia putkahteli toinen toisensa perään poikki petäjien tyvissä; se oli aika roisketta. Heikki kun löi keksinsä varren poikki sanoi:
— Se siunatuksi lopuksi! syyskesällä kun vesi kohoo teen uuden!
* * * * *
Kalle oli ollut pyhän seudut ja joitakuita öitä viikoillakin kotonaan. Hän ei ollut pyhinä Lammaskedon huveissa. Vanhemmat sanoivat, että se olisi synti ja syntinä hän itsekin sitä semmoista elämää piti. Käsitys hänellä sekä vanhemmillaan oli semmoinen, että ihmisen pitää olla totinen, ei paljon nauraa eikä liikoja puhuakaan. Sillä pyörähdellä, hypellä ja iloita poika- ja tyttöjoukossa, se olisi hirveä paha erittäinkin niin nuorelle kuin viidentoista vuotiaalle pojalle. Ei saanut vilkastua, vaan käydä nolommaksi, pysyä totisena. Nämä pyhät olivat hänelle ikävät nekin; sillä hän ei jaksanut lukea, johon hänellä muuten oli halu, nukutti, muttei tullut unta, oli vaan jotakin semmoista, oliko se hengen vai ruumiin vaivaa? niin, se tuntui kummassakin: mielessä ja ruumiissa; jotakin hiljaista syöpäläistä tuntui rinnassa ja sydänalla. Se oli kuitenkin hänen mielelleen kevennykseksi, että äiti tuli vähän terveemmäksi kun näki hänen onnellisesti — niinkuin näytti — palaavan kevätuitosta. Ja sehän myöskin virvoitti mieltä, että hän oli nyt saanut keväällä velaksiottamansa pieksusaapasaineet maksetuiksi; niiden hinta oli seitsemän markkaa. Hänellä tosin ei ollut kuin parikymmentä markkaa kotipuolelle tultuaan, mutta salmi- ja kanava uitossa sai hän kokoon viisitoista markkaa. Ainoastaan 1 markka 75 penniä oli hän saanut päivältä ja lautalla ollessaan 2 markkaa vuorokaudelta. Enempää ei hänelle lautalla annettu syystä, että päällikkö oli hänet aivan vastenmielisesti ottanut. Mutta hän kulutti ruokaan verrannollisesti vähän. Ruokaa voitiin taas hankkia joksikuksi ajaksi. Kallen ansioon lisäksi saatiin taas jonkun verran rahaa voilla. Mutta vaatteet olivat huonot kaikilla kolmella; no, kyllähän sitä kesällä aina meni, mutta oli siitä taas talvikin tuleva! Jotakin toivoa oli kumminkin syksyuitosta.
Juhannusaattona tuli Heikki Tuppelaan. Istuttuaan penkille hän sanoi:
— On tainnut poikanne puhua, että minä olen ollut hänelle häjy ja pilkannut häntä?
— Kyllähän se on sitä porannut, vastasivat vanhemmat.
— Kas, en ole sitä missään pahassa tarkoituksessa tehnyt. Mutta katsokaas, mull'on niin ivallinen luonto, että kun minä näen kovin hiljaisen ja maailman menoon tottumattoman, niin minua naurattaa ja tulee halu pilkata häntä. Tekee mieleni sanomaan hänelle, että voi kun tiedät vähän kun luulet tässä maailmassa noin totisena ja vakaana toimeen tultavan ja odotat muilta ihmisiltä sääliä, jota minä en ole koskaan osakseni saanut. Toinen syö toistaan kuin nälkäiset sudet. Tarkoitukseni on ollut totuttaa poikaanne maailman pauhinaan, ivaan ja nauruun. Kyllä ne osaavat tässä synnin ryöpyssä masentaa ja kuolettaa, ken vaan ottais kaiken pahakseen, Ei, minä en ainakaan masennu iskuista, minä elän ja hurraan!
— Jaa, taitaa niin olla. Kyllähän minäkin olen samaa toki pitkällä ijälläni huomannut. Mutta olen aina koettanut karttaa "istua siellä kussa pilkkaajat istuvat", sanoi siihen vanha Kustavi.
— Sitä en minä koetakaan karttaa, virkkoi Heikki, iva ja leikillisyys virvoittaa mieltä.
— Meidän Kalle on vielä hyvin lapsisekainen, ja kyllä sydämmestäni toivoisin, ettei hän kovin synnin pauloihin kietoutuisi, maailman pahuuteen riuhtoutuisi, puhui Kallen äiti.
— Hyvä! sanoi Heikki ja lähti.
Juhannuspäivänä makasi Kalle kotinsa tupamökin kokilla (ullakolla). Hän oli laittanut sinne kukkaisia pihlajia. Hyvältä tuoksuivat nuo pihlajan kukat. Lukeminen oli hänelle taas oikein hupaista. Hän luki erästä Suutari-Matilta lainaamaansa kirjaa, jonka vilkkaat ja jännittävät kertomukset häntä kovasti miellyttivät ja veivät hänet kokonaan ajatusten maailmaan. Halulla hän luki ajatuksillaan sivun toisensa perään. Lukemasta lakattuaan hän ajatteli: jospa saisin tästälähin ainoastaan lukea, ammentaa noita suloisia tietoja laveasta maailmasta! — Niitä on monta kieltäkin; eivät kaikki ihmiset puhu samaa kieltä, jospa oppisin eis jonkunkin niistä muista kielistä. Valtakuntia ja maita on muitakin kuin tämä Suomi. Minkähänlaisia ihmisiä niissä kaikissa on. Ei suinkaan niissä muissa maissa uiteta. Ei; niin tukalaa työtä ei suinkaan tehdä missään muualla eikä ole niin pahoja ihmisiä. — Hän oli vähän lukenut ja kuullut puhua höyrittävän kouluista. Kuka hänen auttaisi kouluun, sinne missä aina saisi lukea ja kirjoittaa ja sitten tulisi puhdasvaatteinen herra ja jos vielä saisi saarnata kirkossa! — Kyllähän veli-Jussi tulisi ja täytyisikin tulla vanhentamaan isää ja äitiä. Siitäpä hänelle puhun heti kun hänet tapaan. Jospa joku rikas talon isäntä… Ei; mutta kuka sen niin suuren hyväntyön tekisi; ei ainakaan kukaan täällä kotipuolella. Kauempana, oikein kaukana ehkä olisi niin hyviä ihmisiä. Eiköhän se kruunu auttaisi kouluun ilman mitään maksua, jos minä oikein kauniisti ja hartaasti saisin asiani ajetuksi jollekin korkealle herralle. Ja silloin minä lupaisin tehdä isänmaan hyväksi mitä ikään voisin. Hän oikein hypähteli vuoteella tätä ajatellessaan ja nousi innostuneena seisoalleen.
Samana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon talossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli hyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja Piika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan tilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat, selvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että he, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään silmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin parhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat "hoivasivat" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki huomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa heinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja kantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan tyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli nimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään viidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan lehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä Ranta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan metsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla rikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin käytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten luonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja tekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt joutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina pitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli paras kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä, koska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa hänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi, jollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja tieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan henttunsa kanssa ja halailemaan häntä.
Muut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei turhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei lemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä kaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä tulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. — Mies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka on välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä varmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan… Tuommoiset lauseet olivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut juuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos ottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän oli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta luonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli korkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi hyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin kyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan rahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.
Kerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiastaMaijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.
— Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen vekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä. Kelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin tuommoiselle maailman heittiölle.
— Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika huijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on, tottahan akkansa elättää.
— Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos Heikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän osaa pettää… eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi erinomainen Jumalan ihme!
Maijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut emäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.
Kerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan Heikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä kesantopellolla.
— Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan ensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää ahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.
— Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi aavistaen isännän aikomusta.
— No niin, tulinpahan ne sanoneeksi ikäänkuin itsekseni, ajatellessani omia kokemuksiani.
— Niinpä niinkin. Mutta jos niillä muuta erityistä tarkoitatte, niin puhukaa vaan suunne puhtaaksi! kehoitti Heikki harvakseen.
— No, jos ma suoraan sanon, niin kyllä minusta on turha yritys ottaa akan kun mies on semmoisella kannalla kuin esimerkiksi sinä.
— Saattaapa olla — turha yritys… minä sillä väliä pidä. Mutta yrittää kumminkin on lupa yhdellä yhtähyvin kuin toisellakin, päätteli Heikki arvelematta.
— Miksei… lupa on kyllä yrittää, mutta jos yritys menee, — päin mäntyyn!
— Menköön aikaa! Siksikö toisten pitäisi kieltäytyä tuosta hekumasta, että mahdollisesti heidän kävisi huonosti? Minä en myönnä toiselle parempia etuoikeuksia kuin toisellekaan elämän hauskempia puolia valitessa.
— Vai niin. Sinä luulet että avioelämä on jotakin "hekumaa" ja "hauskuutta". Tekisi mieleni sanomaan sinua suorastaan lapselliseksi tässä asiassa vaikka olet jo kolmenkymmenen vanha mies. Hauskuutta ei se ole niillekään, joilla on vähän enemmän kuin "kädestä suuhun", saatikka sitte niille, joilla ei mitään tulevien päiväin varaksi ole.
— Huomaan, että isäntä sattuvasti muistuttaa minua köyhyydestäni nyt kun hän kyllä tietää ettäminäkinaion vaimon ottaa. Hyvä asia, että muistutetaan, vaikka ilmankin sen kyllä tietäisin. Aikomustani en nyt kumminkaan peruuta vaikka kimpaleet kalliosta lähtisi. Olen näetten päättänyt kokea maailmaa siltäkin kohdalta. Sitä olen jo muilta aloilta kokenut ja tullut huomaamaan, että aikaa olisin jo masentunut, jollei minulla olisi tätä häikäilemätöntä luontoa. Kohden käyn, vaikka maailma kääntäisi minulle entistäkin tylymmän puolensa. Minulla on, Jumalan kiitos, vielä halua elää, ja siis tahdon elää aikomusteni ja halujeni mukaan reippaasti ja surkeilematta.
— Karaistu mies! sanoi isäntä naurahtaen, ja ajatteli: Sinusta minä viisi, mutta sääliksi käy kelpo tyttöä.
* * * * *
Lähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta tuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä, että he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja Maijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika. Maija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä vihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli haastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta viivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän käsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli osottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia kuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja pyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle kannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.
Vihdoin hän myöntyi.
Hän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli rahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä kyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.
Hänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko naimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut — ja pitihän sitä vielä kerran oikein iloita, päätteli hän.
Hän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen tilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät edeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena: silloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin juodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.
Häät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät pappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja rikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että Koturi-Heikki "meni noin mahtavasti". Kutsutuita vieraita oli lukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle ja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä heille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa että juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen mies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan impi. "Hopeissa" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä tilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut — surusta, niin arveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo samana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki, jotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että kiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi. Puolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan "aika tenässä", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan viina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä maailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen, muuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä kahakoita kymmenittäin.
Heikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.
Vihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn parikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi peräti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi vaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää, heittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään puolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota ansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin monilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.
Sitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi kurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat huonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään halua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen siisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen silmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut. Palveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla, auttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin kerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun hän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: "Enkös minä sitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä."
Heikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä, sittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä talvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa kulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän ei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos milloin vaan paikalle sattui.
Nälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.
Heikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut mitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin kaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon onnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä köyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia kaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin — koko maailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi. Heikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja entinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa vähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan äiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset nureksivia vanhempiaan.
Kahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun Tuppelan Kalle niin kovin innostui lukeissaan erästä kirjaa pihlajan kukkain tuoksussa kotinsa tupamökin ullakolla. Hän on tänä aikana tullut kyllin ja moninkerroin tietämään, että toivomuksensa kouluun pääsemisestä oli kaunis unelma, joka ei koskaan ollut toteutuva, vaikka veljensä Jussi kyllä oli luvannut tulla siinä tapauksessa, että Kalle kouluun pääsisi, vanhentamaan isää ja äitiä. Ensimmältä oli hän jonkun kerran puhunut asiasta papille — sillä muita korkeita herroja ei lähi-seutuvilla ollut — ja saanut häneltä vastaukseksi, että kyllä se olisi kovin vaikeaa köyhälle pojalle päästä kouluun. Ei, se ei käynyt ollenkaan laatuun, jollei joku mahdottoman rikas rupeaisi auttamaan; kruunu ei kustanna ketään kouluun. Ja kukapa — tokko itse kruunukaan — tietäisi mennä auttamaan nuorukaista opintiellä. Oli varsin monta heittiötä tullut juuri koulunkäyneistä, lukeneista miehistä. Siellä kouluissa olivat kiusaukset vasta suuret. Synnit semmoiset kuin juoppous, huoruus ja korttipeli tahtoivat väkisinkin viedä koulunuorisoa kaupungissa turmeluksen tielle ja "niin monta — oli pappi kättänsä heilauttaen sanonut — todella vienyt syvimpään turmelukseen!" Ei, parasta oli "pysyä Jumalan määräämässä asemassa, rukoilla kärsivällisyyttä ja masentaa mielensä kuohuja". Oli hän sanonut olevan kuitenkin mahdollista päästä — Kalle ei oikoin muistanut sanoiko hän kruunun vai joidenkin muiden kustannuksella — kouluun, mutta sen koulun käytyä pitää lähteä pakanainmaalle, pimeydessä vaeltavan kansan keskelle saarnaamaan ja sinnemenijän täytyi "olla erinomaiselta Kristuksen hengeltä elähytetyn."
Ne "kovat kiusaukset", joita pappi oli sanonut koulunuorisolla kaupungeissa olevan, eivät häntä olisi peloittaneet. Jos niin olisikin ollut laita, että semmoisia kiusauksia olisi, niin tottahan hän niitä voisi vastustaa. Olihan hän jo uitoissa nähnyt paljon pahuutta. Ja hänenkö sitte pitäisi jäädä pois koulusta ja opetusta vaille sen tähden, että monesta koulunkäyneestä oli tullut heittiö?! Hänestä, sen hän uskoi, ei ainakaan heittiö tulisi.
Kun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei ainakaan sen miehen kautta tullut kouluun pääsemään, aikoi hän monasti kirjoittaa jollekin muulle korkealle herralle. Mutta kenelle ja miten sitä pitäisi kirjoittaa, että se huomioon otettaisiin, siitä ei hän päässyt selville. Hän oli aikonut kirjoittaa nimismiehelle, kruununvoudille taikka tuomarille. Ei, mutta nehän vasta olivat niin viluisia herroja, oli hän kuullut ja osaksi itsekin nähnyt, etteivät ne ainakaan ottaisi hänen pyyntöään kuulevaan korvaansa. Niin, vihdoin hän oli jättänyt koko toivon, koettanut masentaa mielensä kuohuja, ajatella ainoastaan jokapäiväistä työtänsä ja Jumalaa, käsittämättömänä mutta kaikkitietävänä ja jokapaikassa läsnä-olevaisena.
Mutta tyydytystä ei hän saanut. Hän oli hankkinut lainaamalla ja osaksi ostamalla joukon "maallisia kirjoja"; niitä oli muutamia lahjoitettukin hänelle. Näitä kirjoja hän luki milloin vaan vähänkin riitti aikaa ja mielensä ikävöi jotakin; se ikävöi tunkeumaan yhä kauemmaksi eli syvemmälle niihin tietoihin, joista hän lukemalla oli saanut vihiä ja hän myöskin alituiseen halusi sitä kultaista aikaa, että hän tulisi vapautetuksi kovasta, vaivaloisesta ruumiillisesta työstä, varsinkin tuosta ilkeästä uitosta. Tuo alituinen miettiminen, nuo kummalliset halut ja toivot tekivät hänet niin omituiseksi, että hän oli kuin mikä vieras ja muukalainen kotiseutulaistensa keskellä jopa omien sukulaistensa ja vanhempainsa luona. Ja semmoiseksi hän tunsi itsekin itsensä. Pahaa se teki hänelle kun hänen muutoin hyvä, vanha äitinsä koetti Jumalan sanan kautta näyttää hänelle, että kaikki maallinen viisaus on hulluus ja että Jumala valitsee omikseen ainoastaan tyhmät ja yksinkertaiset. Mikä ristiriitaisuuden maailma! ajatteli hän silloin.
Niin, tuommoisessa henkisessä taistelussa olivat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja suuri oli ollut taistelu ruumiillisen elämän ylläpidoksi. Uitossa, samalla tapaa kuin sinä ensimmäisenä vuotena, oli hän ollut joka vuosi. Hänen uittamistaitonsa oli kyllä hieman parannut, mutta ei hän milloinkaan pystynyt sillä työalalla parsimaan Koturi-Heikin jälkiä. Senpä vuoksi hän saikin aina tyytyä "huonon miehen palkkaan", vaikka hän kyllä sai kärsiä vilua ja märkyyttä yhtä hyvin kuin muutkin uittomiehet jopa pelkoa hengenvaarasta enemmänkin. Raamatusta, jota hän muiden kirjain ohella varsinkin lapsuudessaan oli uutterasti lukenut, oli hän saanut sekä kauniita että kauheita mielikuvitelmia. Kauheat kuvitelmat astuivat pelottavissa kohtauksissa mieltä masentavina silmäin eteen. Ja niitä oli hän nähnyt monen ihmisen ja vanhempainsa vavistuksella pelkäävän. Hän olisi varsin mielellään jättänyt tuon uiton. Hän tunsi, että hänen terveytensä rupesi käymään heikoksi. Kummallista ruumiinvaivaa oli hänellä; itse hän arveli sen tulleen kylmistä vesistä, mutta moni vanha muija väitti sen olevan Jumalan rakkaan käden, joka sillä tavoin veti häntä puoleensa. Hän oli koettanut saada mökille maata niin paljon, että siitä työtätekemällä olisi elatus saatu, mutta turhaan. Ei toteutunut tämäkään hänen toivonsa, joka hänellä oli ollut, nimittäin, että jollei hän kouluun pääse, niin olisi jonkullainen maatila eis joksikin tyydytykseksi. Saisi sitä asua ja lukea joutoaikoina — oli hän ajatellut. Jonkun liuskan kivistä ahoa oli hän talosta saanut entisen lisäksi, mutta kyllä siitä kans "taksvärkkiä" tahdottiin entisen lisäksi yhtä tuntuvasti. Ja enempää maata ei talon isäntä ollut sanonut voivansa antaa.
Kahdeksan-vuotinen ajanjakso ei ollut tuottanut sanottavaa edistystä Tuppelan mökille eikä Kallelle. Oli hän kumminkin tullut "huomaamaan maailman olosuhteista sekä kokemuksesta että lukemisesta koko joukon," tapasi hän itse sanoa. Ja nyt, — toukokuun lopulla — oli hän entisen toverinsa, Koturi-Heikin kanssa tullut uittoon Lappajärvelle. Pitkältä oli tuntunut matka, ja kylläpä se olikin oikein monta peninkulmaa, mutaista, vahvahietaista ja — pitkäveteinen kevät kun oli — paikottain vielä lumihyhmäistä maantietä läpi ikävien sydänmaiden, mutta varma toivo lautalle pääsemisestä oli keventänyt heidän jalkojaan. Ja heidän toivonsa toteutuikin.
Niin, he olivat nyt Lappajärven rannalla, järven, joka ei ole hoikka, mateentapainen suikulainen niinkuin Ätsäri, vaan leveä, lyhytläntä leipukka kuin lahna. Oikeinpa se näyttikin kokojoukon mahtavammalta Ätsäriä, tuo järvi, jossa nyt jää-joukkiot ja -säpäleet uiskentelivat länsituulen edessä. Ei sen laajuutta nämä ylimaan miehet oikein käsittäneet eivätkä tarkalleen eroittaneet Kärnan saarta, taloineen, seisoessaan Alajärvestä tulevan joen suussa Lappajärven eteläisimmässä perukassa.
Muita miehiä oli siellä hyvä joukko: rivakoita, vilkkaita kauhavalaisia ja vähän kankeampiluontoisia lappajärveläisiä. He puhuivat ison joukon erilaista suomea ja näistä kummastakin kielimurteesta erosi taas ylimaalaisten puhe. Noh, helposti siinä sentään toisiaan ymmärrettiin.
Riuskeita olivat nuo Kauhavan pojat, ja olipa lappajärveläisissäkin joku oikein miehestä menevä, ajatteli Heikki siinä heidän joukossaan. Kyllä hän oli nähnyt monelta taholta Suomessa sekä suomalaisia että ruotsalaisia, ripeitä ja väkeviä miehiä ja olipa hän itsekin aikoinaan ollut poika puolestaan. Mutta kummallista kuinka hän tunsi jo entisen hilpeytensä laimistuneen. Niin, paljon hän oli huonontunut entisestään; silloin ja silloin hän oli niin ja niin ollut, mutta paljonpa hän oli juonutkin. Kyllähän sitä aina niinkauan meni kun yksinään oli, mutta saakeli, se akka tuli otetuksi. Kyllä siinä oli tottakin, mitä se Rnnta-ahon isäntä väitti kahdeksan vuotta sitten. Nyt siinä itkevät ja parkuvat ne kenekset leivän perään ja akka haukkuu, sanoo minun syykseni kaiken köyhyyden. Kurja elämä! mutta, muistanpa — — — "en toivokaan pysyväistä lempeä." Sinne jätän "leipäsuden" penikoineen ja itse heijailen maailmalla! Tahdon vielä olla riuskea, suruton poikamies.
Näistä ajatuksistaan keskeytti hänet eräs Kauhavan poika, joka kysyi:
— Olettakos te kuinka rohkia veren päällä?
Lautta, jonka ponttoolla oli nyt miesten lisäksi hevonenkin, mennä junnasi isossa matkaa rannasta!
— Kyllähän minä veenkin päällä olen liikuskellut eläissäni, vastasi Heikki ja silmäyksensä osotti jotakin, joka tahtoi sanoa: oletkos sinäkin uittomies?
— Entäs sinä pienellaanen nuori mies, tohorikkos sinä pölkyyllä kulkia? kysyi Kauhavan mies Kallelta.
— Kyllähän minä nyt sentähe tohin, muttei se hyvääkään oo.
— Tyä että ole tainnu paljo olla uittojoissa, sanoi sivusta eräs lappajärveläinen.
— Kyll' oon ollu, vastasi Kalle.
— Plaataankos siälä teirän puoles ajaa savia kytöpelloolle? kysyi kauhavalainen.
— Eikä juuri paljo. Ei siellä taho olla savea. Eikä kytölöitäkään kovin paljo viljellä, vastasi Kalle.
— Myä hukutaan! huusi eräs lappajärveläinen hätäisesti.
Miehet säpsähtivät järkijärestään ja huomasivat, että tuuli, joka yhä yltyen puhalsi lännestä, sysäsi suurta jääröykkiötä lautan syrjää vastaan jonkun matkan päässä ponttoosta.
Kaksi uittoherraa seisoi lähimmällä kohdalla rannassa. Toinen heistä huusi:
— H——tin syötävät! Katsokaa lautan perään. Näettehän, se hajoo, poomi on katkennut, jäät pakkaa päälle. Kirottu länsi rupesi nyt noin riehuamaan!
— So, so so, huomautti toinen, ei tässä auta kiukku Jumalan voimia vastaan. Jospa vaan miehet pelastuisivat.
— Ja hevonen kans! Se maksaa ruukille enemmän kuin joku mies, ärjäsi toinen päällikkö; miehiä päiväpalkalla saa, mutta hevosen hinta satoja on!
— Maltu! Hevonen myöskin… mutta ainakin miehet pelastukoot.
Ei kulunut pitkältä aikaa kun jo lautta oli kaikki hajalla jäiden seassa. Miehet ponttoolla hätäilivät, joku yritti menemään pölkyille, mutta täytyi heti jälleen turvautua ponttoosen, sillä pölkyt kumpusivat, nousivat toinen toisensa päälle kasoihin jäiden edessä. Ponttootakin kallisteli sinne tänne kovat hyrskyt ja jäät, myrskyävän tuulen käsissä. Vähitellen se läheni rantaa, josta herrat itse, kun muita ei ollut saatavissa, koettivat soutaa veneellä apuun. Rannan ja ponttoon väli oli nimittäin jäistä vapaa. Töintuskin ehtivät kaikki miehet pelastua, märkinä, viluissaan, kun jääröykkiö syrjästä tulevaa jääkasaa vastaan kaasi ponttoon aivan syrjälleen. Hevonen, joka koko ajan oli hirnunut ja vauhkaillut ponttoolla, hyppäsi jäiden sekaan. Ison aikaa se siellä molikehti ja hirnui, ennenkuin miehet, Heikki ja kolme kauhavalaista, ehtivät veneellä hyrskyävissä aalloissa jäiden reunaan ja yhden pidellessä venettä, nostivat hevosta niin paljon että se pääsi vapaalle vedelle. Se lähti uimaan ja pian seisoi se rannalla, hirnui ja pöristeli.
Se kiukkuinen uittoherra oli sangen tuskainen nyt huolimatta siitä, että sekä hevonen että miehet pelastuivat. Hän kirosi moneen kertaan tuulen, joka tuommoisen häviön oli lautalle tehnyt. Mutta mikäs siinä auttoi, niin se oli käynyt, eikä voinut ajatellakaan lautan kokoamista ennenkuin tuuli asettuisi.
Eikäpä se tuuli heti asettunutkaan. Puolitoista vuorokautta saivat miehet odotella läheisessä talossa. He eivät siitä suurta välittäneet; päättelivät vaan: kyllähän ruukilla rahaa on.
Lähes kaksi vuorokautta kului lautan kokoamisessa. Pölkyt olivat tuulen ja jäiden edessä pakkautuneet suuriin röykkiöihin lähellä rantaa; alimmaiset olivat pohjassa ja ne olivat käyneet niin raskaiksi, että vapaiksi päästyään, eivät tahtoneet veden pinnalla pysyä. Paljon uusia poominvitsaksia tarvittiin ja ponttookin oli reuhtoontunut melkein hajalle. Siinäkös miehet toisenkin kerran housunsa kastelivat, oikoessaan ja asetellessaan noita niljaisia pölkkyjä uudelleen lautaksi. Heikki otti päälleen, niinkuin itse sanoi, entisen uittomiehen vikkelyytensä. Hän tahtoi näyttää kauhavalaisille ja lappajärveläisille miehuuttaan tässä työssä. Kyllä hän olisi nytkin ollut paras, jollei erästä Kauhavan poikaa olisi ollut, "se, sanoi Heikki, on koko peijakas pölkyllä pysymään". Kalle melkein alituisesti rämpi rannassa, vyötärystään myöten vedessä seisten, töytti ja repi pölkkyjä vapaalle uimaselle.
Eräänä aamuna lähti lautta taas junnailemaan. Jäät olivat jo jokseenkin kaikki hävinneet, ainoastaan rannoissa oli vähän jääpalasia. Kauniilla ilmalla, jokseenkin tyynellä mennä heijailtiin, iloisissa pakinoissa, järven pinnalla; kauniisti, hopeilevasti heijasti auringonsäteet vedessä, joka näytti lavealta kuin meri ainakin, uutterasti teuhasivat ihmiset maatöissään, sonnanajossa, kynnöllä ja kuokolla järven rannoilla. Tätä näin hauskaa kulkua kesti runsaasti puolitoista vuorokautta.
Mutta silloin alkoi läntisellä taivaanranteella sientyä vihantaan pilveen. Se synkkenemistään synkkeni, jymisi, salamoi ja yhä kohosi pilvi. Järven pinta näytti varsin synkältä. Tuulemaan rupesi, se yltymistään yltyi. Miehet eivät puhuneet juuri mitään, alakuloisesti vaan katselivat toisiaan silmiin; kuiskasivathan väliin: saa nähdä kuinka kova ilma siitä tulee; ei se mitään olisi jos oltaisiin maalla jokiuitossa. Yhä kovemmaksi kävivät ukkosen jyräykset ja yhä tiheämpään välähteli salama; ryöpyten aaltoili järvi tuulen edessä. Ankkuri oli laskettu aivan ponttoon viereen, mutta ei se pohjassa kiinni pysynyt. Miehet huomasivat lautan pakenevan tuulen mukana yhä lähemmäksi itäistä rantaa. Ja vettä alkoi tulla, "satoi niinkuin taivaasta mahtui." Pian olivat miehet läpimärkinä. Rämähdellen, ikäänkuin kalliota särkien, raikui ukkosen jyrinä nyt niin kammottavalta näyttävällä Lappajärvellä. Miehille, jok'ainoalle, tuli kova vilu. Leuvat lotisivat ja koko ruumis tärisi, jota ilkeää vavistusta lisäsi pelko vilun yhteydessä.
Puolentunnin vaiheille oli "Jumalan ilma" raivonnut. Pilvi syrjistyi itäiselle taivaalle. Synkkä se oli auringon siihen paistaessa, vielä se jymisi ja pauhasi. Mutta pian oli luonto taas kaunis ja tyyni.
Ankkuri soudettiin; miehet, kymmenen luvultaan, ja hevonen, heidän uskollinen työtoverinsa, alkoivat vääntää kelaa, ja lautta meneskeli entiseen tapaansa.
— Maata pitää tästä ruveta muokkaamaan jokaisen; repimään leivän suosta. Tottahan jonkun palasen rahkasuota haltuunsa saa. Törkeää on tämä uittotyö ja etelä-pohjanmaalaisen luonnolle sopimatonta, päättelivät kauhavalaiset.
— Saman sanomme me vaikka hiukan hiljempaa, säestivät lappajärveläiset siihen.
— Uiton minäkin hyljään ja lähden kiertelemään ympäri Suomen maata, sanoi Heikki rehevästi, — kauas ei tuota sentään tarvinne mennäkään koskapa kuulutaan ruvettavan tekemään rautatietä Tampereelta Ätsärin kautta Waasaan. Mutta hyvästi olkoon sanottu kotiseudulle ainaiseksi! Entäs sinä vanha toverini, Tuppelan Kalle, mitä tuumaat tnlevaisuudestas?
— Siitä en tiedä muuta kuin että se on synkkä kuni äskeinen ukkosen pilvi!
Pari vuotta jälkeenpäin oli Kalle taas kevät-uitossa Tuhkiolla.Uittohan se oli hänen jokavuotinen työnsä ollut vuosikymmenenä.
Kurtistunut, mustalla langalla kiinni sidottu kirje tuotiin Tuppelaan.Suutari-Matti sattui olemaan mökissä neulomassa vanhuksille kenkiä.Otettuaan kirjeen käteensä sanoi hän sen olevan Kallelta. KustaviTuppela, oli sen päällekirjoitus. Ukon käskystä hän sen avasi ja luki.
"Hyvät vanhempani!
Minä olen tullut kovin kipeäksi ja heikoksi. Lumihyhmän ja kylmän, märän olon täällä luulen siihen syyksi. Sisälmyksiäni väristää ja minua kovasti ryvittää. En jaksa enempää. Minun täytyy pyytää, että laitatte hevosella minua hakomaan. 10 markkaa olen ehtinyt ansaita, mutta en sitä lähettänyt tämän kirjeen muassa peläten hukkaan joutuvan. Kyllähän se tulee maksamaan. Suuri kolhaus meidän köyhyydellemme, mutta mikäpä muu auttaa nyt, kun olen vaipumassa surkeuteen"
Kalle Tuppela."
— Voi, voi Kalle-rukkaa! huokasi mummo kuultuaan kirjeen sisällyksen.
— Liika nerkonen mies! Voi paikkaa! pani ukko ja huokasi niin että rinta jysähti.
— Ihan luonnollista! lausui Suutari-Matti miettiväisesti.
Vanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään, sillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle hevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin kaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta luvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään joutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä sairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta Kalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi, asia oli tuiki tärkeä. — Aamupuoli oli.
Seuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko raskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut poikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia pojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei ollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan peppuroinut.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin hevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta heikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata ovensuusänkyyn.
— Tämmöinen — on nuo-ruuteni, joka aika — ihanin — pitäisi olla ihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään. Otta-kaa, Isä, tuo — kukkaro, siinä — on kymmenen markkaa!
Ukko otti kukkaron.
— Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt siellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.
— El — se ei ole — päivän — ei yhden kevään — se — on — vuosi — kymmenen vaikutuksesta —, tuo tauti. Se on — sekä sielun — että ruumiin — tauti!
— Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on päälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa olla. Usko ja sinä olet onnellinen!
— Onnel-linen — kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!
— Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla totisuudella.
Kyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.
Suutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi tunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy hartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on vaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot olo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin sitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja niinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan luonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet kouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen toiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa, kylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.
— Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta "käsittämättömät ovat Hänen tiensä."
— Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi Suutari-Matti, — on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut sanomistani syistä.
— Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille, huokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin paljon hapuillut maallista viisautta?
— Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on sattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.
— Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti — kymmenen — vuotta sitten, että että kovaa on — maailma — kestää, mutta kestää — kumminkin piittä. Minä en — kestä, — minä vaivun — tähän — surkeuteen!
— Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa, sanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä kohtaloosi!
— En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! — Voi — tätä sielun ja ruumiin tuskaa! — Hyvät vanhempani! Tässä — makaan minä — nuori mies — kenties — parantumattomana! Voisinko pienintäkään — lohduttaa itseäni — sillä — että — olen — tehnyt sen vähäisen — mitä olen voinut? Jospa kaikki — jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät yh-teiseksi hy-väksemme mitä — he voisivat.
— Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat! huokasi siihen isä.
Äiti itki ääneensä.
Sairas makasi hiljaa hetken aikaa, mutta havahti taas ja tuskissaan väännehtien sanoi odottamattoman kiihkeästi:
— Henkeni pyrkii nuoruuden hehkulla liitelemään, etsimään maailman tietoaarteita, mutta kohtalo rasittaa ja ruumiini vaipuu maan mustaan multaan!
— Se hourailee, se hourailee! Voi raukkaa! surkuttelivat kylän tytöt.