Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti vielä sisartaan.
"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin kauan kuin on vielä aikaa!"
Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä, läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.
Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut rakastajansa luo… Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku…
Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa kynnykselle… Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken… Salainen murha, jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus… Me vaadimme vain katumusta, mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."
Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen… Hän puhkesi itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle… Opettajantoimensa, filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot — kaiken Arthur nyt heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää… Ihmiset näkivät hänet vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja useimmat paimenet.
Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet rupesivat puhumaan hänestä, — jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä…
Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.
Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän puistoissaan ja metsissään.
"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei toki! Siksi hän on liian nuori… Hän on paremminkin metsän prinssi!"
Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.
"Miksi hän itkee?" kysyi hän.
Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.
"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän olisi mies, ei hän itkisi."
"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"
"Minä, parooni! Kadun syvästi…"
Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.
"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"
"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä piiskalla… Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä…"
"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"
"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi… Lyöty kyllä on, mutta ei häntä enkä minä… Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa minua, kreivi. Kiitän teitä!"
"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.
"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä… rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"
Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään oli lämmin, kaunis loiste.
"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy suojella heikkoja. Mitä itket?"
Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin ollut puhunut. Ilka kuuli äänen — hellän, suoraan sydämestä lähtevän, — äänen, johon saattoi pelotta luottaa…
"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun… Minä olen voimakas ja voin tehdä kaiken… Minkä tähden itket? Kerro nyt!"
Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin…
"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru… Kerro minulle… Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua… Kunniasanallani, tyttöseni!"
Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.
"Älähän enää itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli keveämmäksi…"
"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä tarpeekseen… Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä, että kohta janottaa."
"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä on aivan lähellä…"
Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.
"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias, huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle. Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"
Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.
"Juo… Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi puolen pikarillista…
"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.
"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit olevasi onnellinen. Juo vielä!"
"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka."Hänkin on kovin, kovin onneton!"
"En moiti enää… Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle isälle."
"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' ravintolassa Pragissa… Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne…"
"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. "Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki… No niin! Kuka sinua on loukannut?"
"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"
"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"
"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."
"Vai niinkö on asia! Hm… Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen… Rupean hänenkin puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."
"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.
"Miksi en?"
"Siksi, että se on mahdotonta… Minulla oli kunnia saada korvapuusti eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"
"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa… Kerro,Ilka. Minä autan sinua."
Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.
"Oliko se siis … nainen?" kysyi hän.
"Oli, kreivitär Goldaugen…"
"Hm… Jatka…"
Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Jatka, jatka… Minä kuuntelen… Nainenko häntä löi? Eikä mies?"
"Nainen, parooni!"
"Hm… No niin… Miksi et jatka?"
Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin, kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin…
"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni.
"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!"
"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!"
"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka.
"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä…"
Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.
"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!"
"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa, "kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa, kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen… Ja mikä oikeus hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"
Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään…
"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?… Oi, hyvä Jumala, hyväJumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen… kuolen!Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"
Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut mietteisiin…
"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta … täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan. Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi…"
"Miksi ette?"
"Siksi, että hän on nainen… Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua…"
"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin alistua?"
"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet periköön, on nainen…"
"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä, uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti… Minä lähden Budapestiin tahi Wieniin!… Ja minä löydän sellaisen oikeuden…"
"Et löydä…"
Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.
"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät… Te ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja kaikki tapahtuu!"
"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen huomaavaisuuttaan."
"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi, ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa, saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää, tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia, kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"
Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.
"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on mahdollista vain sietämätön elämä… Jos tahdot elää sietämätöntä elämää — elä, ellet tahdo — siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis palvelukseesi… Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"
Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.
"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys, järkkymättömänä, muuttumattomana! … se on annettu ihmiselle rangaistukseksi hänen typeryydestään…"
"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä olisi riittänyt… 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan… Silloin on helpompi elää…"
Arthur otti vielä pari kulausta.
"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma, mutta … vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat … tietenkin vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani… Juo, Ilka! Yksi kulaus! Se on hyvää onnea…"
Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja loi häveliäästi katseensa maahan.
"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää mieltäsi, koetahan!…"
"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin.
Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.
"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!"
Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän… Hän tarttui pulloon molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen. Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.
"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin pullo."
Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.
"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?…"
"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi."
"Ehkäpä niin… Ehkäpä… Sellaisissa asioissa minä olin mestari…Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi…"
Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia, toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan, joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.
"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko. Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme siihen kajoa."
Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta. Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn paineeksi.
Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle, nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen. Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä, käsien varassa ja mietti.
"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme… Ellei sitä olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin hampaat suustasi? Muistatko?"
"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan… Te olitte hiukan pöhnässä ja tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon. Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin…"
"Nauta!" murahti Arthur.
"Kuka?"
"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin. "Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen. Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja, leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan… Hän oli todellinen äiti! Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan' hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus palkkioksi avustasi kärpäskastiketta… Kuulepas, sainpa nerokkaan ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi. 'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja opetat lukemaan… Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!' Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!' huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia, vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön siihen… Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket, jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi ruumiin… Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi. Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja lensivät kukin kotiinsa…"
"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.
"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut. Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta, ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä. Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon. Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä… Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!… Voihan niinkin tapahtua… Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö… Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä ei täällä olisikaan!"
Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.
"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.
"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi…"
"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi… Olisiko se mahdollista?"
"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit… Jos kasvojesi lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, — silloin ei tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko minut, Ilka?"
"Te olette parooni? Ottaisin… Kyllä ottaisin parooninkin…"
"Minä olen kreivikin… Ha-ha-ha… Mitähän, jos kurillani… Hei!…Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!"
Parooni mietti hetkisen.
"Ei…" sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa… Ei kannata. Rakastaa tosin tulppaanityttöä, mutta — voi! — avioliiton täytyy tuottaa minulle ainakin miljoonan frankkia."
"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona."
"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin… Mutta sitä teidän ei tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!"
"Naisitteko vanhankin?…"
"Vaikka pirun isoäidin… Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia. Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa? Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista neuvoista…"
"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka.
"En puhu pilaa… Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta paroonittaren! Hanki!"
"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch. "Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia… Hiiteen fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma päämme, kuin joskus nähdä miljoona… Ei puhuta rahoista! Sellaiset puheet synnyttävät kateutta…"
"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin… Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste! Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!"
"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka.
"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan? Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita… Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino, helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan — omantunnon. Varasta ja ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino — ota perintö… Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!"
"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan, parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka…"
"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi, viekastelemaan, kiemailemaan… Jokaisesta suutelosta otat vähintään tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin…"
"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte tyttösen päähän!… Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä, tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta… Niin, tosiaan… Onko totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt luterilaisuuteen?"
"Totta on… Viimeinen keino — huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka, käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan — ja, luota minun kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein. Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita."
"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme antako kielellemme valtaa!"
Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa sisällystä ja muotoa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän… "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne naisen, joka on myynyt itsensä?"
"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten tähden. Ja niin edelleen… Pyydän sinulta jotakin, Ilka…"
Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.
"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle … tällä osoitteella…"
Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen osoitteensa.
"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä… Pidän hänet aina povitaskussani… Lähetäthän?"
"Lähetän."
"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa."
Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä alle.
"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain sinut, jos hankit miljoonan…"
Zwiebusch nousi ja kumarsi.
"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista unilääkettä!"
"Tehkää hyvin!"
Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden merkiksi ja sulki silmänsä… Kun soittajat lopettivat ja aikoivat poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa pysähtyi Ilkaan.
"Hyvä … hyvä… Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?Ota tuo muistoksi!"
Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui kuin kuollut.
Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse… Auringon ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja joen…
Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.
Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili, alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä kohtelusta… Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea! Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."
"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen, luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä, naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"
Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista." Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.
"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!"
Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus jo alkoi häipyä pois.
Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta. Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on metsänvartija Blaucherin talo.
Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän juuressa… Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.
"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?"
"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni…"
"Onko osoite Pelzerin käsialaa?"
"On…"
"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää. Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen ruvennut luterilaiseksi… Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?"
"Kiitän… Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje… Se ei ole erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa on nähty vaivaa, tunnettu… Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"
"Päivälliselle … jonnekin…"
"Ja jonkun luo?"
Eukko huokasi ja pudisti päätään.
"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän on jo vanha ukko, — häntä ei tarvitse peljätä… Häntä Blaueherini ei pelkääkään… Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten… No niin, ja sitä Blaucher pelkää… Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on aivan toista!"
"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."
"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat … he ovat aivan mahdottomia!"
"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"
"Hyvästi, parooni!"
Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi. Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti kaupunkilaisia kedoille ja metsiin… Metsässä alkaa ilta aikaisemmin kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan neulansilmään… Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi: komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti ratsunsa.
"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse…"
Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt, mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan herttuallista ylevyyttä.
Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska, jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.
"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille kätensä. "Olette hiukan muuttunut… Mutta … voihan kanssanne puhua? Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta, mitä epätoivoisinta ylenkatsetta… Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä katkerasti kuin silloin?"
Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.
"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten. Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden… Minä elän vielä tässä maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on elämässä päämäärä, johon tahdon päästä… Tämä päämäärä on — miljoona-avioliitto…"
"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen… Kohtasin teidät niin odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes siitä, että tapasimme toisemme!"
"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"
"Minä… Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita… Jo kauan sitten…"
"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"
"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa…"
"En ole kuullut… Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa… En tunne häntä… Onko hän kaunis?"
"Kummallista… Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?"
"Neljänkymmenen… Hän on hyvin rikas…"
"Olette tietenkin onnellisia?"
"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole miljoonassa, kuten olen huomannut… Nyt mietinkin vain keinoa, miten pääsisin miljoonasta."
Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:
"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä, mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin… Kuinka omituisesti vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!"
"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin… Päämäärämme, kuten näette, ovat erilaiset…"
"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?"
"En hituistakaan…"
"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia… Olen ruvennut hakemaan eroa miehestäni…"
"Hauskaa hommaa… Asutteko yhä hänen luonaan?"
"Asunhan minä… Hieman omituista, totta kyllä… Mutta liikojen juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin eromme on vahvistettu virallisella sinetillä… Minä lennän pois, vasta kun olen virallisesti vapaa… Mutta eihän tämä liene teille mielenkiintoista… Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan ja … ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani, salaiset ja julkiset… Puhukaamme mieluummin teistä… Kuinka te voitte?"
"Kuten näette. Asun, missä sattuu…"
"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?"
"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan…"
"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?"
"Ka… Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan… Tappio ei ole suuri…"
Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.
"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan enemmän kuin nollan… Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"
"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna tuhannella on tasan nolla."
"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi kuullut Saynitzin huomautusta.
"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"
"On hiukan. Entä sitten?"
"Antakaa ne minulle."
Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin kreivittärelle.
"Merci", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat! Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että kukkarossanne oli niin vähän."
Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee."
"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan tavallista…"
"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?"
"Te olette omituinen… Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä puhua."
Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta tiehensä.
Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä… Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt. Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta. Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia", sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni pystyssä".
Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.
"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta."
"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin viitsitään teidän armoanne vaivata."
"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin… Minä tunnen jokaisen palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin… Minä tiedän kaiken."
"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi, mutta ettepä tiedä, että…"
Vanha Fritz vaikeni ja hymähti.
"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär.
"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa, saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain. Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja … alaston ruumis, teidän armonne… Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita."
"Hyvä, hyvä… Mitä siis tahdot?… Siitä en todellakaan tiedä mitään…"
"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa."
"Hyvä, hyvä… Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?"
"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä kaikkia näe eikä muista…"
Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.
"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa kohti, jotka liikkuivat pimeässä.
"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz.
"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär. "Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna… Jos näette, niin lähettäkää heidät heti luokseni."
"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he varastaneet jotakin?"
"Miksi juuri varastaneet?"
"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään jokaista."
"Niinkö? Hm… Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!"
Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin metsänaukeamalle.
"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz… Kuinka suloinen!"
"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?"
"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta… Ja hän uskoi sen todeksi! Katalat ihmiset!"
Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:
"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa suotta herjata meitä… Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että varastan… Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!"
Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat, eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan… Se, mikä vielä tunti sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun, muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin kestävämmäksi…
Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:
"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!"
* * * * *
Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni vonSaynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.
"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.
"Kyllä, jos haluatte."
"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö, kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne… Tahdotteko?"
"Olkoon menneeksi…"
"Meidän täytyy tavata jossakin… Nytpä tiedän… Tiedättehän paikan, missä on pronssinen peura?"
"Tiedän."
"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme siellä kello seitsemän, illalla."
"Minä tarjoan viinin."
"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa tarkemmin — 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä.Adieu!"
Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän pimenevän metsän varjoihin.
Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä, tahtomattaankin huokaili ikävöiden … pariisilaisia ilotyttöjä. On vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan, jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi, käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään, mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.
Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten tavoin.
Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän, antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin. Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus, arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle miehelle anna omaisilleen penniäkään.
Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet milloinkaan ennen.
Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat, pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista, tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä. Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli, luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen joukossa oli von Saynitzkin.
Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä, joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset, Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi … kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa, että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä… Thérèse ensimäisenä puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia, kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan, aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin Thérèse kieltäytyi jyrkästi.
"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä, ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on maailman onnettomin olento… Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne avioliitosta… Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."
Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti "taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi "ajan hengen ja kasvatuksen"… Niitä liikuttavia kirjeitä, joita hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut, vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.
Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.
Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran" paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä kuvapatsas — pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa. Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.
Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia. Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.
"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia…"
"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko entisiä aikoja?"
Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin muistoihinsa… Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet… Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia, taiteilijoita, iltakävelyjä… Parooni puhui ja joi… Kreivitär ei ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa; hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.
"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken.
"Milläkö? Hm… Tiedättehän sen… Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä…"
"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?"
"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!"
"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella elätte?"
"Kreivin tietenkin!"
"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen leivässään… Ha-ha-ha… Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava? Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on teistä? Ha-ha-ha!"
Kreivittären kasvot synkistyivät.
"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona."
"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu antamaan teille vuosittain eron jälkeen?"
"Ei mitään…"
"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko… Kaikessa ystävyydessähän minä… Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole syyllinen. Ah!"
Parooni löi otsaansa ja kohottautui.
"Sallikaahan… Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?"
"Mitä?"
Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.
"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?"
Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.
"Tulppaani… Paksu ukko… Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!"
"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!"
Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.
"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!Kuuletteko?"
Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat suuttumuksesta.
"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!"
"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista tekoanne?"
Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt mitään.
"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!"
"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen."
Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.
"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te … lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!"
"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin, mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"
"Ketä? Kenestä te puhutte?"
Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä, puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa nytkähtelivät.
"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"
"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"
"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee vieläkin… Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä… Hän on heikko, köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä silmiltään… Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"
"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?"
"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka hiiren söi. Hävetkää!"
Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.
"Näyttäkäähän!"