— Elä hätäile! kuiskasi kuningas hymyillen, ne kesävieraamme ovat kylläkin hienoa väkeä, herroilla on mustankiiltävät hännystakit, haarafrakit, ja hovinaisilla valkoiset silkkirinnukset, mutta kaikki he asettuvat tähän linnaamme omin eväin eikä sinun, kultaseni, tarvitse keittää edes kahviakaan.
— Sinähän horiset! huudahti kuningatar.
— En minä horise! vakuutti kuningas kolme sormea pystyssä.
— Mutta nehän ovat sitten vasta ikäviä kesävieraita, joille ei tarvitse tarjota mitään! keksi kuningatar.
— Päinvastoin! väitti kuningas. — Sinulla, Isabella, tulee olemaan hyvin hauskaa heidän seurassaan. Ne osaavat keskustella vallan vilkkaasti, tekevät huviretkiä saaristoon, purjehtivat merellä, antavat näytöksiä ja konsertteja, laulavat…
— Laulavatkinko? kummasteli kuningatar, joka ei voinut ymmärtää, mitä ihmeen kesävieraita kuningas tarkoitti.
Mutta aivan niin kävi kuten kuningas oli vakuuttanut.
Jo kevätkesästä, heti kun ilmat lämpenivät, saapuivatkesävieraatJylhälinnan kauniiseen kartanoon. Niitä tuli kokonaista kymmenen perhekuntaa kaukaa ulkomailta — hyvin hilpeätä ja vaatimatonta väkeä!
Koko Jylhälinna raikui noiden vierasten äänistä ja nopeista liikkeistä, laulunliverryksistä, hippasilla olosta ja ikuisista ulkoilma-leikeistä. Ja näille suloisille suvivieraille syntyi kesän kuluessa monta kymmentä pienokaista, jotka pian nekin leijuivat ja heijailivat linnan korkeassa kartanossa. Kuninkaan lapset Villi ja Lilli olivat hyvin ihastuneita näihin leikkitovereihin.
— Meillä on kesävieraita! puheli herra kuningas kaikille sivupurjehtiville kalamiehille. — Ne ovat ylhäistä etelän väkeä, jotka haluavat viettää kesänsä täällä Pohjantähden valtiossa.
— Vai niin, vai niin! kummastelivat ukot, toivottivat onnea ja hiipivät kunnioittaen matkoihinsa etteivät suinkaan häiritsisi…
— Kuulkaa, meillä on kesävieraita! huudahteli rouva kuningatarkin naapurin akoille. — Emme me jouda minnekkään eikä liioin halutakkaan. Meidän kesävieraamme ovat hyvin elämänhaluista väkeä, jotka ilahduttavat koko linnan piirin.
Kun sekä kuningas että kuningatar näin juttelivat kaikille sivukulkeville, niin pianpa levisi huhu ympäri maailmaa että Jylhälinnassa on kesävieraita ja että siellä vietetään iloista elämää omassa keskuudessa. Ja tästä huhusta oli niin ihmeellinen seuraus että seuraavana kesänä Jylhälinnaan alkoi saapua muitakin vieraita, niitä kuninkaita ja keisareita ja muita korkeita, jotka halusivat tervehtiä Jylhälinnan erakkoväkeä.
Elämä Jylhälinnassa muuttui vuosi vuodelta hauskemmaksi!
Eräänä päivänä herra kuningas sentään, parvekkeellaan istuen, kun oli saanut keskustella kyllikseen vertaistansa kanssa, virkahti ääneen:
— Mutta pääskysistä minä sittenkin enin pidän. Niihin ei koskaan kyllästy. Eivät ne koskaan juorua, laulavat vain ja ylistävät luojaa kuin oikeat Jumalan lapset. Ja ne ne juuri ovatkin meidän parhaat kesävieraamme.
— Niin minustakin! sanoi kuningatar. Mutta kuninkaan lapset huomauttivat että kyllä sentään vapaaherratar Etelä Napasen lapsetkin Piltti ja Kiltti olivat hyvin hauskoja kesävieraita.
Semmoinen se nyt vain on tämä tarina, jotta me kaikki käsittäisimme, kuinka tärkeätä on rakentaa kotinsa niin että siinäviihtyy, vaikka se piilisi kuinka kaukana tahansa Pohjantähden valtakunnassa.
21.
Kummitus on kultainen herra!
Eräänä syksyiltana olivat lapset kovin kärsimättömät ja sentähden äiti kysyi hiukan hermostuneesti:
— Mitä te tahdotte?
Mutta lapset eivät vastanneet, vaan kärtyilivät ja potkivat ja juonittelivat.
— Jospa Jumala teitä auttaisi! sanoi silloin äiti.
Sattuipa Jumala tosiaan kuulemaan äidin rukouksen ja hän lähetti herraKummituksen lastenkamariin huvittamaan lapsia.
Lapset eivät ennen olleet nähneet Kummitusta eivätkä uskoneet että sellaista oli olemassakaan, mutta nytpä he näkivät. Kummitus oli puettu pitkään yöpaitaan ja hänellä oli pitkävartinen piippu suupielessä ja tuohipollot jaloissa. Eivätkä kasvonsa näyttäneet kovinkaan pelottavilta…
— Mitä te oikein tahdotte? kysyi Kummitus aivan niinkuin äitikin.
Lapset katsoivat toisiinsa veitikkamaisesti. He iskivät silmääKummitukselle ja utelivat:
— Annatkos sitten mitä tahdomme?
— Tottakaiketi! vastasi Kummitus iloisesti puhaltaen savuja. —Pyytäkää mitä tahansa, niin huomenna kello 8 aamulla se asia tapahtuu.
Lapset tulivat nyt kovin hiljaisiksi ja miettiväisiksi.
Mitä ihmettä tuolta herralta arvaisikaan pyytää!
Vihdoin sanoi Leila, vanhin tyttö:
— Jos saisi oikein paljonperunoita?
— Saathan niitä! vastasi Kummitus.
— Ja minä tahtoisin tynnyrinsiirappia, pyysi toinen tyttö, jonka nimi oli Heila.
— Saathan sitä, hyvä lapsi! lupasi herra Kummitus.
— En minä tahdo perunoita enkä siirappia, huusi poika nimeltä Pulski, vaan minä haluanlentää kuin harakka.
— Sekin käy päinsä! lupasi Kummitus ja kumarsi pojalle.
— Mutta minä tahdonoppia latinaa, sanoi tuimasti toinen pikku poika, jonka nimi oli Korski.
— Soronoo! sanoi Kummitus muka venäjäksi ja hymyili.
— Mitäs tämä pikku tyttö tahtoo? kuiskasi Kummitus ja kumartui silittelemään pikku Keijua, joka ei vielä osannut puhuakaan kuin pari sanaa.
—Suolakallaa-pullaa!sopersi pikku Keiju vilkuttaen sinisiä silmiään.
— Hyvä, hyvä! lupasi herra Kummitus, mutta Leila selitti että Keiju suolakalalla tarkoitti ainoastaanlettuja.
— Sama se! suhisi Kummitus.
— Pitääkös tuolle lullulapselle jotain antaa? kysyi Kummitus kuudennesta lapsesta, jonka nimi oli Viikko.
— Jos se pääsisiSaksan keisariksi?ehdotti Heila.
— Mainiosti! sanoi herra Kummitus ja kumarsi Heilalle. Ja sitten hän hyvin kohteliaasti ja naurussasuin kumarsi koko lapsilaumalle ja hävisi pois uuninpiipun kautta.
Lapset olivat kovasti jännityksissään ja söivät kiltisti illallisensa.Hyvin varhain he myös menivät nukkumaan että jaksaisivat huomenna…
Aamulla kello 7 kaikki heräsivät ja katselivat ympärilleen. Eipäs mitään näkynyt? Mutta äiti kiirehti: pian pöksyt päälle, kyllä Kummitus täyttää lupauksensa.
Kello löi jo 8. Ei vieläkään mitään?
— Minulla on hirveästi nälkä! sanoi Leila.
— Ja minulla myös! sanoi Heila, joka aina matki Leilaa.
Mutta pikkupojat Pulski ja Korski juoksivat ulos "pikkukamariin", vaikkeivät vielä olleet suurustaneetkaan…
Pojat viipyivät niin kauvan "pikkukamarissa" että kello pirtissä jo helisi 8:aa.
Samalla tapahtui se ihme, minkä Kummitus eilisiltana oli luvannut. Pulski poika muuttui harakaksi siinä istuessaan, rupesi räpyttämään siipiään, leiskuttamaan pyrstöään ja nauraa räkätti kovasti.
Korski veli puolestaan päästeli paljasta latinaa:
—Ille ego qui quondam gracili modulatus…
Pulski lensi harakkana pirtin ovelle ja Korski marssi hänen perässään, latinankieltä rompottaen. Hik hek hok! Hik hek hok! Mutta kun Korski avasi pirtin oven jotta veli harakka pääsisi sisään, niin voi hirveätä: höyryäviä perunoita vyöryi heitä vastaan, niitä oli ainakin kolme nurkkaa täynnä ja yhä lisää näytti pyörivän padasta. Sisko Leila istui leveänä pirtin pöydän ääressä ja ammensi perunoita molemmilla käsillään, vieläpä varpaillaankin, ja söi, söi, söi… Mutta neljännessä pirtin loukossa seisoi Heila tyttö ja latki suuresta tynnyristä silkkaa siirappia. Vaan toisessa huoneessa oli pikku Keiju kontallaan lattialla ja nuoleskeli lettuja, joita tippui laipiosta; toisessa kädessä oli tytöllä pullaa, toisessa suolakalaa. Vaan salongissa, ruusunkukkien keskellä istui komeana ja mahtavana pikku Viikko — "Saksan keisari", joka poltteli hienoa sikaaria…
Saksan keisari tietysti puhui paljasta saksaa:
Essen aass gegessen!
Trinken trank getrunken!
Johon veli Korski, päremiekkaansa heiluttaen, ylpeänä kuin vanha roomalainen, vastasi latinaksi:
Ave Caesar, morituri te salutant!
Pulski poika, joka oli muuttunut harakaksi, ei ymmärtänyt sanaakaan latinaa eikä saksaa, mutta hän nauroi suomeksi:
Ha-ha-ha-ha-ha-haa!
Rä-kä-kä-kä-kää!
Mutta kun äiti näki oman rakkaan poikansa harakkana räkättämässä ja pyrstöään keikuttamassa, niin äidille tuli kyynelet silmiin:
— Hyvä Jumala, miksikä sinä halusit harakaksi?
Mutta Pulski vastasi vain:
Hahahahahaa! Räkäkäkäkää! ja lensi kaikkien huoneitten läpi ja pirtin ovesta ulos ja sitten suoraan korkeimman petäjän latvaan.
— Voi rakas Pulski, huusi äiti perään, elä vaan putoa! Mutta Pulski keikutti pyrstöään ja nauraa räkätti vastaan.
— Tule syömään perunoita ja suolakalaa! huusi äiti harakka-pojalleen, hopealusikka kädessä, ja harakka tulikin lentäen huimaa vauhtia, vaan kun huomasi hopealusikan, niin sieppasi sen äidin kädestä ja lensi sitä kyytiä järven toiselle puolelle.
— Eihän tästä nyt tule mitään! huokasi äiti ja katui että oli tuskastunut lapsiin eilisiltana ja saanut Kummituksen kujeilemaan.
Mutta mikäs auttoikaan: Koko pirtti kuohui täynnänsä perunoita ja siirappi juoksi sekaan pitkin lattioita ja siinä kihisi sohjussa suunnaton määrä suolakaloja ja nisupullia ynnä lettuja, vaikka koettivatkin ne lapsirukat syödä hotsia minkä kitoihin mahtui.
— Keisari! tule syömään! hätäili äiti, — ja Korski! syö sinäkin eläkä rompota roomaasi, muuten tässä hukutaan koko talo!
Mutta Saksan keisari vain veteli hienoa sikaaria ruusunkukkien keskellä ja aina vähänväliä ryyppäsi kauniista pullosta, joka kai oli hapanta Reinin viiniä, ja vastasi ylimielisesti:
Ich weiss nicht was soll es bedeuten!johon Korski päremiekkaansa mitellen säesti:
Quo usque tandem abutere patientia nostra?
Äidistä tämä oppineisuus oli jo liikaa! Mutta se perunain paljous ja se siirapin sotku ja suolakalan katku häntä niin kauhistutti, että hänen täytyi juosta ulos talosta piikatytöt perässään, jotteivät uppoaisi ruoan sekaan. Lapset yksin jäivät taloon paitsi Pulski, joka yhä harakkana lenteli edestakaisin järven yli.
— Kummitus! Kummitus! Tule pelastamaan! huusi äiti, vaan ei Kummitusta vielä näkynyt. Mutta kun Saksan keisari älysi että äidillä tosiaan oli hätä ja että lopulta kaikki hukkuvat, niin hän nousi ylös ruusunkukkien keskeltä ja astui parvekkeelle ja huusi metsään (tietysti saksaksi, mutta minä sen sanon suomeksi) että:
Armeijani tänne! Mars!Ein zwei drei!Silloin tulivat metsästä kaikki hiiret ja myyrät ja kärpät ja oravat ja alkoivat siivota pirttiä perunoista. Leila ja Heila ja Keiju läksivät pakoon, kun sellainen elukkajoukko ryntäsi pirttiin. Mutta kun herra Kummitus näki että talossa oli aikamoinen sekamelska, niin jo juoksi hänkin hätään ja kohennusraudalla hätisteli koko Saksan keisarin sota-armeijan ulos pirtistä, viskasi siirappitynnyrin alas mäestä, pisteli letut ja pullat ja suolakalat omiin taskuihinsa, kiipesi sitten uuninpiipun päälle katolle, paukutteli kämmeniään yhteen ja alkoi loitsia:
Hus hus Humulan lapset!Järjestykseen! Järjestykseen!Leila leilaksi! Heila heilaksi!Harakka kotiin! Keiju pirttiin!Kaikki yhteen joukkoon!Korskilta latinat loukkoon!Keisarilta virka pois!…
Ja samalla tuli koko talonväki ihan entiselleen, harakalta putosivat siivet pirtin portaille, Keiju kävellä tepsutteli leperrellen lastenhuoneessa, Korskilta unohtui latinan oppi, Leila ja Heila alkoivat leikkiä nukkiensa kanssa ja Keisari perähuoneessa — meni lulluun.
Kun äiti vähänpäästä palvelustyttöjen kanssa palasi pirttiin, niin hän hyvällä mielellä hymähti ja suuteli kaikkia lapsiaan.
— Oliko se hauskaa? kyseli äiti.
Mutta lapset eivät enää muistaneet hölynpölyä. Vasta sitten kun isä illalla saapui kotiin kylältä ja pitkässä yöpaidassa, tuohipollot jaloissa ja piippu suussa tuli kertomaan lapsille, minkälaista unta hän oli nähnyt viime yönä Kummituksesta, vasta silloin lapset rupesivat muistelemaan aivankuin he tosiaankin olisivat olleet herra Kummituksen kanssa tekemisissä. Mutta isä puhalsi lauhkeita savuja pitkästä piipustaan ja tuumiskeli:
— Kummitus on kultainen herra!