Miss' ennen inehmo asui, vaimo kulki kaivotiellä, ei nyt nouse saunan savu.
Luikin kartanoon ja sen tienoille johti kaksi valtatietä samoilta tahoilta. Toisen tien varrella oli mitä sakein kylä alustalaisten pieniä, turve- ja olkikattoisia asumuksia, pihapuinensa ja vähäisine pihoinensa ja peltotilkkuinensa. Seassa siellä täällä joku lautakatto omituisine räystäinensä, kippakaivot ja yksi vinttikaivo; kapeiden kujasien vanhat aidat ja pienet lautakattoiset saunat lisäsivät vain kyläkuvan pintarikkautta.
Ja siellä kylässä pohti väki nyt mitä olisi tehtävä. Rouni oli jo mukana. Hän ei ollut suunnitellut asian alkua tämmöiseksi ja puheli:
"Eihän tämä tainnut nyt alkaa ihan niinkuin piti." Ei hän sillä ketään soimannut ja kohta hän lisäsi:
"En minä sillä mitään erikoista tarkoita, enkä moiti. Mutta olisihan se vain voinut alkaa ja olla toisin."
Ja oitis hän yhtyi yhteiseen asiaan, alkoi sitä järjestellä.
"Ei se astuttu askel enää palaja", puheli hän. Mutta hän näki etemmäksi kuin muut. Hän tajusi, että omien kylien vähät, aseettomat voimat eivät nyt riitä, ja hän alkoi puuhata laajemmalta. Miehiä lähetettiin takakyliin nostamaan sieltä väkeä liikkeelle, avuksi, ja hänelle kangasti sillä hetkellä yleinen kapina, ensin oman seudun, sitten yhä laajemmalle leviävä. Hän oli ollut sodissa, tunsi partioretket. Ei hän halunnut miksikään johtajaksi asettua, eikä sitä valittukaan, mutta itse asiassa hän siksi jäi: toiset, mikäli johdosta voi puhua, alistuivat itsestänsä siihen, mitä hän neuvoi.
Ja tärkeintä nyt oli voittaa aikaa, että ehdittäisiin järjestäytyä ja saada sitä ajateltua apua. Molemmille valtateille asetettiin vartiojoukot estämään lähiseutujen ruununmiesten tuloa ja sanomien leviämistä muualle siitä, mitä täällä nyt tapahtuisi. Viero joutui toiseen vartiojoukkoon, Rouni etäisimpään ja niin seisoivat nyt isä ja poika omien maittensa vartioina, kumpikin omalla tahollansa.
* * * * *
Mutta emme rupea pitemmältä kuvailemaan näiden veristen melskeiden vaiheita ja yksityiskohtia, melskeiden, jotka olojen pakosta kutistuivat tilapäisiksi kyläkapinoiksi, semmoisiksi, joista ei ole säilynyt tietoakaan muualla kuin ihmisten muistossa ja mielikuvituksessa ja joilla ei kirjoiteta historiaa, vaan yksityisten elämäntarina, ei ratkaistu kansan kohtaloa, vaan yksityisten kova kohtalo ja osa.
Sillä sanoma tapahtumista on sittenkin kerinnyt Luikin herrojen tietoon aikoinansa. Sotaväkeä saapui sitä tietä myöten, jota Vieron pieni joukko vartioi. Sen tulo yllätti aseettoman joukon. Useat haavoittuivat, pari sai surmansa, loput pääsivät pakenemaan. Sotaväki ratsasti kylään, hajaantui, vangitsi jokaisen, kenen tapasi. Väki pakeni metsään mikäli ehti, sotaväen yhä takaa ajaessa. Osa sotaväkeä ajoi takaa metsään pakosalle hajaantuneen vartioväen miehiä. Viero oli erkaantunut muista. Yksinäinen sotilas ratsasti metsän läpi hänen jäljessänsä.
"Seis!" kuului sen komennus ja samassa pamahti pyssy.
Ja silloin kääntyi Viero, syöksyi nopeasti kuin salama sotilasta kohti ja iski hänet kangella kuoliaaksi. Hän oli saanut pienen luodinhaavan pohkeeseensa, sitoi sen ja kun se ei haitannut, niin poistui paikalta. Hän tiesi, mikä kohtalo nyt odottaisi Viemiä, jos sotaväki tapaisi hänet sieltä yksinäisestä talosta, ja riensi nyt mistään muusta enää välittämättä pelastamaan häntä turvaan.
Mihin? Sama se. Pois vain koko onnettomasta Turman talosta, kauvas, suojaan kaikelta ja vaikka ainiaaksi. Hän tapasi Viemin yksinäisellä pihamaalla vaatevähiä kuivamaan ripustamasta, jäi luo, ei tiennyt miten alkaa, mitä sanoa. Lopulta hän puheli:
"Minulla oikeastaan olisi sydämellä paljonkin, josta sinulle, Viemi, puhua." Hän tapaili sitä kuin hellävaroen. Hieno aavistus ilmoitti taas nuorelle vaimolle, mitä hän puheillansa tarkoitti ja hän vaikeni yhtä hellävaroen kuin hänelle puhui. Toinen vaan ei olisi hennonnut puhua, toinen ei olla siihen puheeseen vaikenematta. Viemi koki ahertaa ja olla katsahtamatta. Häntä tuntui hiljaa itkettävän, mutta hän pidätti sen.
"En minä sillä mitään… Mutta kun sinä olet aina ollut minulle niin hyvä", tapaili taas Viero.
Ja siihen tuntui kaikki puhe loppuvan. Tovin kuluttua lähti Viemi kävelemään aittaansa, häneen katsahtamatta. Hän käveli sinne aitan ovelle kuin monesti välillä pysähtyen. Teki mieli mennä sinne itkemään. Viero näki sen kaiken, arvasi siitä kaipuusta ja epäröimisestä, että ei Viemi ollut häneen pahastunut, arvasi hänen päinvastoin heltyneen hänelle kokonaan. Hän näki vain Viemin jättäneen jälkeensä aitan pienen oven auki, kuin kutsumaan häntä luoksensa. Hän arvasi Viemin aitassa nyt hiljaa yksinänsä itkevän. Tuntui kuin Viemi kaipaisi häntä luoksensa ja hän vain sittenkin epäröi, hentoisiko hän nyt sinne mennä.
* * * * *
Se oli vielä varhaista aamua. Sotaväki oli yllättänyt Vieron joukon jo aamun sarasteessa.
Mutta nyt oli ehditty tuoda kylästä tieto asioista Rouninkin joukolle ja samalla huomasi joukko olevansa saarrokseen joutumaisillansa. Vastarinta oli turhaa. Alkoi lyhyt, hajanainen taistelu, jonka aikana hajaantuva joukko pakeni metsiin. Siellä tuolla kuului pyssyn pamahdus.
Kun Rouni nyt kierti kylän ohi sen lähimetsien halki, näki hän kuinka sotamiehet raahasivat naisia mukanansa. Kuului niiden epätoivoinen avunhuuto. Hän tajusi olevansa voimaton siinä mitään tekemään. Luo riensi eräs pakoon päässyt ja kertoi sotaväen vaatineen piiskauksen uhalla neuvomaan tietä hänen talollensa. Mutta kukaan ei ollut taipunut sitä tekemään.
Ja silloin muisti hänkin nuoren vaimonsa ja riensi sitä turvaan pelastamaan, kuten jo hetkeä aikaisemmin Viero. Hän oli jo päässyt metsästä talollensa johtavalle tielle, kun tienpolvessa äkkiä ilmestyi ratsastava sotilas eteen. Se huusi pysähtymään, ajaa karautti kohti ja alkoi lyödä sotilaspiiskalla. Ensimäinen lyönti osui hartioihin.
Mutta useampaa ei sotilas ehtinytkään. Kun hän kumartui uutta iskua yltääksensä, iski Rouni nyrkillä häntä kasvoihin. Sotilas suistui ratsunsa selästä tielle, jäi siihen suullensa, pitkäksensä virumaan. Rouni ehti nähdä, kuinka sen suusta valui vuolas verivirta.
Mutta samassa ilmestyi toisia sotilaita. Hän painautui tiheään metsään, kuuli pyssyjen pamahtelevan ja luotien vinkuvan ja sattuvan puihin hänen ympärillänsä. Hän pelastui joelle. Sen yli vei jotenkuten kyhätty silta, jota myöten pääsi varovasti ajaen joen yli. Silloin yli päästyänsä hän väänsi sen kangella jokeen, kuuli kuinka se rusahtaen sinne vajosi ja näki sen hajoavan palasina virran mukana. Hän tiesi nyt kotinsa, vaimonsa ja itsensä olevan hetkeksi turvassa.
Mutta nyt hän oli kiihtyneempi ja synkempi kuin koskaan ennen elämässänsä. Hän istahti puuntyvelle, korkeat ryntäät kohoilivat kiihkoisista hengähdyksistä voimakkaina. Luo tuli pakomatkallansa kiertelevä Haarla. Se kierteli omille asunnoillensa, pysähtyi, koki puhella.
Mutta Rouni istui vaiti, kuin ei olisi puhelua kuunnellutkaan. Haarla puhui näistä oloista, uhkaavasta kohtalosta, köyhien ja avuttomien osasta.
"Kun tuo tulisi vielä se aika, jolloin laki on laki köyhällekin! Niin että silläkin olisi oikeus", kaipaili hän.
Ja silloin Rouni taas kuohahti ja hänessä pääsi valloillensa synkkä myrsky.
"Kun tulisi", ynseili hän. Hän lausui sen "tulisi"-sanan halveksivasti ja jatkoi:
"Tässä maailmassa ei mikään kunnollinentule. Se on otettava." Hän puhui nyt katkeran sydämen kyllyydestä, synkistyi yhä ja jatkoi:
"Sortuu tässä maailmassa vain kaikki kunnollinen ja oikea… niin oikeus kuin muukin, jos sen puolesta ei itse seistä."
Hän näytti hetkiseksi kiihkostansa väsähtäneen. Ääni painui matalammaksi kun hän jatkoi:
"Minä tiedän sen itsestäni." Hänen mielensä aivan madaltui. Hän puheli:
"Minä olen aikoinani uskonut sitäkin. Uskonut maailmaan ja toivonut, että se on oikeuden puolella, mutta se on vienyt minulta monesti kaiken. Ja avusta se on aina köyhälle sanonut ja ilkkunut, että: ota itse!"
Ja silloin hän taas uudelleen raivostui ja synkkänä huusi:
"Helvetti, Haarla! Katso tuonne rytökorpeen, helvetti! Ketut ja ilvekset siellä vain luikkivat ja valtaa pitävät ja niin on tämä maailmakin… Konnat täällä vain lain turvissa kukkaroasi paikkaavat ja papit lihovat, mutta rehellinen työ on kirottu."
Haarla kuunteli häntä ääneti kuten pauhua, jota kuullessa tuntee oman mielensä vähenevän ja kaiken alistuvan tuon pauhun alle. Jo synkistyi Rouni kiihkostansa. Hän oli nyt pilvinen sää rajuilmalla, jolloin pilvet nopeasti repeilevät, taivas riehahtaa raivoon ja taas jo yhtä nopeasti vetää synkkä, äänetön pilvi varjonsa kaiken ylle.
"Minä olen jo kaikki mustat kokenut. Uskot ovat menneet, mutta itse minä päätin pysyä", puheli hän nyt sitä synkkää mielialaansa. Oli alkaa vaitiolo. Rouni teki siitä kuitenkin pikaisen lopun poistumalla äkkiä, ilman jäähyväisiä, kuin ei Haarlaa olisi siinä ollutkaan.
Mutta taloansa lähestyessä, kun hän taas muisti sinne yksin jääneen nuoren, avuttoman vaimonsa, alkoi hänen mielensä ikäänkuin lauhtua. Taas koki karussa rinnassa sykähdellä sen koruileva hellyyden tunne. Näin hän oli ennenkin pahojen päivien aikana aina tullut sen kadonneen vaimovainajansa luo ja sen luona hän oli aina tyyntynyt ja lauhtunut. Ei se ollut niinä hetkinä hänelle mitään puhunut, mutta sen äänettömistä puuhista ja alistuvasta elämästä ja olosta oli vain tarttunut tarttumalla häneen jotakin rauhoittavaa. Hänestä tuntui kuin odottaisi häntä nyt Vieminkin luona lyhyt hetki ja hän tunsi olevansa siitä jo kiitollinen. Hän korjaili siinä ohi mennessään pihaveräjää paremmaksi. Piha oli tyhjä kaikesta. Ainoastaan vaatevähät riippuivat kuivumassa ja yksinäinen varpunen tirskutti puun oksalla, ja taas näkyi kivijalan kolossa sitä vaanivan mustan kissan pää. Hän huomasi sen, mutta ei siitä nyt välittänyt, vaan käveli ääneti tupaan.
* * * * *
Mutta tupa oli nyt tyhjä, Viemi poissa. Hän luuli sen olevan askareillansa, lähti ulos ja tuli aikoneeksi pistäytyä vaimonsa aitassa asiallansa.
Mutta kun hän nyt avasi aitan oven, tapasi hän vaimonsa Vieron syleilyssä. Hän tajusi nopeasti kaiken ja poistui sanaakaan sanomatta ovelta, jättäen sen auki. Hän ei nyt ajatellut mitään, oli tahtovinaan työtänsäkin tapailla. Siinä seinää vasten olivat ne keväälliset teroitetut seipäät yhä pystyssä ja hän ikäänkuin nyt tarkasteli ja lajitteli niitä paremmin. Hän ei huomannut sitäkään, kuinka Viemi poistui siellä hänen takanansa aitasta ja hävisi hiljaa seinän taakse.
Hetkisen kuluttua näki hän sitten Vieron kävelevän pihan halki ja poistuvan veräjälle. Hän raivostui, paiskasi seipään Vieron jälkeen ja huusi samalla:
"Siinä on eväs matkaasi!"
Terävä seiväs osui keskiselkään, lävisti ruumiin aivan läpi. Viero kaatui ääntä päästämättä ja jäi hengetönnä veräjälle virumaan. Rouni otti kirveensä ja mitään sen enempiä ajattelematta, mistään mitään välittämättä, lähti taloltansa metsään.
* * * * *
On päivän iltapuoli.
Vanha Taira oli matkallansa sairastunut ja jäänyt taloon Luikin lähipitäjässä. Siellä hänet oli tavannut saarnamatkoillansa vaelteleva Mainu. Hän oli saanut Tairalta tietää kaiken.
Ja nyt hän riensi saattamaan veljellensä sitä suurta ilosanomaa, että hänellä on luonansa oma ainoa poikansa. Hän oli luvannut noutaa Tairan tyttärensä luo heille, kun on veljensä tavannut. Hän ei nyt välittänyt Luikin kauhuistakaan, joista oli tullessaan tiedon saanut, vaan riensi vain veljen luo.
Mutta Rouni kierteli yhä ja yksin metsässä. Hän tuskin tajusi mitä oli tapahtunut. Teki vain mieli painua metsään, yhä syvemmäksi metsään.
Ja silloin kohtasi hänet luo rientävä, kotimatkalla oleva Mainu. Hän ei vielä tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, ja kertoi nyt veljelle sen suuren ilosanomansa.
Rouni vaikeni. Hänessä ei värähtänyt ainoakaan kasvonpiirre koko sinä pitkänä aikana, jolloin Mainu hänelle kertoili asiaa. Vielä Mainun vaiettuakin hän istui kauvan ääneti ja synkkänä.
Lopulta hän sitten lausui mustan, lyhyen:
"Niin… Tämä minun piti vielä elää."
Mainu ei häntä nyt tajunnut. Hän yritti puhua omaansa, mutta Rouni keskeytti lyhyellä:
"Tule, niin näet."
Hän nousi, lähti kävelemään onnetonta taloansa kohti, käveli ääneti jaMainu kulki yhtä äänettömänä jälessä.
He saapuivat jo pihalle. Mutta Vieron ruumis ei ollut enää veräjällä. Kiertelevät pakolaiset olivat sillä välin käyneet talossa, tehneet tehtävänsä, korjanneet ruumiin ja poistuneet matkoihinsa.
Mutta kun veljekset astuivat tupaan, tapasivat he siellä kaksi ruumista, kummankin erinänsä laudalle pantuna; vaimonsa penkille asetetuista märistä vaatteista arvasi Rouni hänen hukuttautuneen jokeen, muiden siitä korjanneen ja kantaneen ruumiin kotiin. Hän istahti, istui kauvan sanattomana ja synkkänä. Hän näytti istuvan ilman loppua, ei vastannut hämmästyneen veljensä kyselyihinkään sanaakaan.
Vasta sitten pitkän ajan kuluttua, kun veli jo lakkasi kyselemästä ja puhumasta, hän äkkiä ilmoitti synkeästi:
"Minähän se tapoin poikani."
Ja nyt tajusi veli ilman selittelyjä kaiken, muisti ne Viemin salaiset itkut ja arvasi nyt mitä oli tapahtunut. Nyt vaikeni vuorostaan Mainu, ja alkoi uusi äänettömyys.
Kunnes sitten Rouni nousi. Hän otti poikansa ruumiin lautoinensa syliinsä hellästi, kuten isä pienen poikansa, kantoi sen ääneti Viemin ruumislaudan luo ja asetti molemmat vieretysten. Sen tehtyänsä hän taas vaikeni, istui ja synkistyi.
Ja kun veli yritti nyt hänelle puhua lohdutusta ja rauhaa, niin hän keskeytti sen, puhellen:
"Se on jo myöhä minulle."
Hän koki taas voimistua ja nyt jatkoi:
"En minä nytkään sinun uskoasi sinulta epää, mutta se on minulle myöhä." Hän oli noussut istualtaan, ikäänkuin kaipaili jotain ja nyt jatkoi:
"Mutta kun sinä olet aina minulle sanonut, että Jumala ja Hänen viisautensa se kaiken täällä maailmassa johtaa ja laittaa ja että kaikki on vain Hänen armoansa… niin minä noin arvelin sinulta kysyä, että… kun nyt siis tämäkin kaikki on silloin Hänen viisasta johtoaan, kuten koko tämän maailman vääryys ja väärä meno… Niin arvelin sinulta kysyä, että kannattaako maailman semmoisen viisauden ja armon takia pitää niin kallista Jumalaa?"
Ja kun veljen vastaus viipyi, niin hän vieläkin ja entistä synkempänä lisäsi:
"Minä luen raamattua elämästä, enkä kirjasta, ja olen huomannut, että taivas tarvitsee tässä sorron maailmassa kantajaksensa köyhien hartioita, että toisilla, konnilla ja sortajilla, olisi rikkautta ja hyvä olla. Muu armo ja viisaus sieltä ei pihise."
Mainu vaikeni. Hän tapaili toki:
"Älä masennu. Ei kaikki ole vielä lopussa… Vielä on sanomatta elämän viimeinen sana."
"Niin on", tarttui siihen Rouni rutosti, mutta lisäsi varmalla äänellä:
"Mutta se, mikä on jälellä, on arvotonta. Sillä tiedätkö, mikä on elämän viimeinen sana?"
Ja ennenkuin veli ehti mitään sanoa, niin hän itse vastasi jyrkän, lyhyen:
"Kuolema… Se on elämän viimeinen sana."
Hänen katseensa näytti kiintyvän vieretysten lepäävään ruumispariin. Mainu arvasi hänen silloisen mielensä. Hänen oma mielensä painui ja oli kuin kulo haudalla, jolta on kesä aikoja paennut ja johon alakuloinen syyspäivän aurinko tuskin pääsi paistamaan kellastuneina varisevien lehtien lomitse. Hän koki toki vieläkin puhua rauhaansa.
"Ei… ei se ole niin", kaihoili hän ja jatkoi:
"Herran armo ei sittenkään koskaan sammaloidu. Se vihertää kuin ruoho iäisesti sammalienkin alla… Vihertää, vihertää se… Viher-tää", kaihoili hän ja lisäsi:
"Maailmassa tarvitsee vain poistaa sammaleet sen päältä, sillä ne eivät ole sitä. Ja siinä vihreydessä on sinullekin vielä elämä", puheli hän ja lisäsi alakuloisena:
"Jos liekin se armo karu, niin siinä on rauha… Petäjäleipää syödessäkin siinä on rauha."
Mutta Rouni ei halunnut nyt kuulla veljen lohtuakaan, vaan keskeytti sen rutolla lähtötoimella. Hän otti kirveensä, varustautui lähtemään ja aivan kuten hän silloin keväiselle kaskelle lähtiessään lausui siinä tuvan rapulla luvan tulla — aivan yhtä lyhyesti hän nyt lähtiessään lausui veljellensä käskyn:
"Tule!"
Ja Mainu lähti jälestä. He kulkivat ääneti metsätietä myöten. Mainu luuli veljensä aikovan valmistaa kirstulautoja ja kulki vain mukana. Ei nyt hennonnut sille edes rauhoittelujakaan puhua.
Niin saapuivat veljekset koskenniskalle, jossa oli vene oikotien kulkijoille ylimenoa varten. Rouni pysähtyi veneen luo rannalle. Hän näytti hetkisen jotakin miettivän ja lopuksi puheli entistä rauhallisemmin:
"Olisi tässä yhtä ja toista sanottavaa", alkoi hän, näytti kuin miettivän ja jatkoi:
"Kun puhuit siitä Herran armon sammaloitumisesta, niin tulin arvelleeksi." Sanat tulivat nyt vaikeasti. Mainu kuunteli ääneti ja odotti. Rouni jatkoi:
"Mutta en minä nyt siitä… Tiedän vain, että olen ikäni yrittänyt seistä oikeuden puolesta ja ei se sekään sammaloidu. Sillä vaikka siitä ei ole minulle itselleni mitään hyväksi koitunut, niin minä uskon, että siitä on jäänyt muille itämään joku jyvä."
Hänen sanansa tulivat taas jykevinä, raskaina ja voimakkaina. Kasvoilla vain kuvastui synkkä mieli ja kohtalon tuntu. Hän näytti taas miettivän ja sitten jatkoi:
"Minulla", puheli hän kuin joka sanaa miettien, "minulla on tällä rannalla seistessä se hyvä omatunto, että en tiedä koskaan tahtoneeni vahingoittaa toisen oikeuksia, enkä elää toisen työllä. Olen aina yrittänyt suoraan ja rehellisesti ja se on minulle nyt rikkaus, joka riittää. Ja vaikka elämä onkin minua kolhinut, niin en minä nyt nuru, vaan sanon itse elämässä sen viimeisen sanan."
Hän sysäsi veneen rajusti veteen, astui siihen, tarttui melaan ja käänsi veneen suoraan koskea kohti. Vain yksi voimakas tempaus melalla ja koskenniskan kuohu alkoi venettä vetää. Siinä kosken vihaisessa kuohussa jo kiitäessään hän huusi mela kädessä veljellensä:
"Myö kaikki, osta kaksi arkkua ja hautaa molemmat lapset vieretysten samaan hautaan."
Kosken putous imaisi veneen aivan tempaamalla. Hetken kuluttua ilmestyi sama vene kosken alle tyhjänä, vesiajona, mutta Rounin ruumista ei virta koskaan luovuttanut ihmisille.
* * * * *
Ja nyt on siitä kulunut pitkä aika. Turman talon entisellä pihamaalla kasvaa jo metsä, jonka keskellä lahovat entisten asumuksien jätteet. Se entinen pihapuu vain seisoo siinä muita vankempana. Kukaan ei uskaltanut ruveta enää taloon asumaan, sillä pelättiin sen kohtaloa ja uskottiin siinä kummittelevankin. Liedessä kasvaa ruoho, saunan kiukaassa pesivät hiiret ja yösydännä uskoivat kulkijat usein kuulevansa korpin koikkuvan.